perjantai 9. lokakuuta 2020

Mystinen aamuyö nuotiolla Pohjois-Karjalan herännäisyyden aamunkoittona - Paavo Kuosmasen näky

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Monen suomalaisenkin herätyksen alkuvaiheisiin kuuluu erilaisia ihmeellisiä ilmiöitä sekä kertomuksia niistä.  Osa niistä on tunnetumpia, osa tuntemattomampia. Vaihtelevaa on myös se, miten eri liikkeet suhtautuvat näihin varhaisvaiheittensa tapahtumiin ja niistä esitettyihin väitteisiin. Yksi tällainen merkittävä, mutta samalla monelle ristiriitaisia ajatuksia herättänyt kertomus on Pohjois-Karjalan herännäisyyden alkusoitto, rautavaaralaisen Paavo Kuosmasen (1761-1837) näky. Nyt tutustumme siis siihen.

Ala-Keyrityn velho ja metsämies Kuosmanen

Nykyisen Rautavaaran itäosat olivat Kuosmasen näyn 
aikoihin osa laajaa Pielisjärven, nykyisen Lieksan, pitäjää.
Tarkemmin se oli kuitenkin osa Nurmeksen kappeliseurakuntaa, 
joka itsenäistyi omaksi pitäjäkseen 1810. Tässä kartassa näkyy Nurmes 
suurimmillaan. Myös Kuosmasen kirkkomatka kulki pitkään Nurmekseen, 
kunnes 1820-luvulla Rautavaara sai oman kirkon. Wikimedia Commons.

Paavo Kuosmanen syntyi vuonna 1761 ja asui nykyisen Rautavaaran alueella, Ala-Keyrityn kylän Rasimäen talossa ja sen isäntänä. Emäntänä hänellä oli Dorotea Moilanen (1762-1830). Kuosmanen ei ollut mies, josta olisi olettanut kristillisen liikehdinnän johtajaa, sillä kansanperinne tunsi hänet unennäkijänä ja velhona. Hänen kerrotaan omanneen parantajan lahjoja, ja läheltä sekä kaukaa saapui ihmisiä häneltä neuvoa kysymään. Lisäksi hänestä kerrottiin monenlaisia muitakin juttuja, kuten että hän olisi voinut usuttaa metsänpetoja vihamiestensä kimppuun. Näistä tarinoista voi päätellä ainakin sen, että Kuosmanen on ollut jonkinlainen kansanparantaja, joka hyödynsi parantamiskeinoissaan myös ei-kristillistä kansanperinnettä, muun todentaminen lienee historiantutkimuksen ulottumattomissa.

Kuosmasen mainitaan olleen myös ahkera metsästäjä ja kalastaja. Kalastuksesta oli kyse myös sinä helatorstaina, johon liittyvä tarina jätti hänen nimensä historiankirjoihin. Tosin perimätieto ei ole tapahtuma-ajan osalta täysin yhteneväinen, sillä toisissa versioissa puhutaan kahdesta peräkkäisinä vuosina olleista helatorstain päivistä, toisessa helluntaipäivän aamusta ja iltapäivästä. Muitakin vaihteluita kansanperinteessä esiintyy. Kirjallisuudessa näyttäisi helatorstaihin liittyvä versio vakiintuneen. Tapahtuman arvellaan sijoittuvan vuosien 1802-1805 väliseen aikaan.

Kaksi pyhäistä kalareissua

Kuosmasen siis kerrotaan eräänä helatorstaina olleen kalareissulla Matalajärvellä (eräässä versiossa Keyritynjärvellä). Hän oli vuoleskellut ruuheensa uutta melaa, jolloin hänelle oli juolahtanut mieleen vanha kansanuskomus, että Jumala polttaisi pyhäpäivänä veistetyt lastut veistäjän kämmenellä. Silloin näet olisi pitänyt olla kirkossa jos vain pystyi, ja ainakin jättää ei-välttämättömät työt toiseen päivään. Niinpä hän ikään kuin varmuuden vuoksi heitti lastut järveen.

Seuraavan vuoden helatorstain aattona hän oli jälleen kalastamassa samalla järvellä ja saikin kelpo kalansaaliin,  pyydyksiin oli kulkeutunut noin kymmenen kappaa (vanha mittayksikkö, yksi kappa on noin 4,58 litraa) kaloja. Illalla hän vei kalat kotiinsa, mutta nälkä kasvaa syödessä, ja mieli veti yhä kalalle, kun kerran saaliit olivat noin hyviä. Niinpä hän lähti myös yöksi järvelle, antaen samalla pojalleen Pekalle ohjeen tulla varhain helatorstai-aamuna noutamaan kaloja Hautajärven länsipuolelta tien vieressä olevan kuusen juurelta, jonne Kuosmanen kalat Matalajärveltä toisi.

Mystinen aamuyö nuotiolla

Keyritynjärvi on toinen niistä järvistä, joihin Kuosmasen 
näky on liitetty. Vaikka todennäköisempi paikka onkin Matalajärvi,
on tätä maisemaa katsellessa helppo kuvitella sumuinen aamuyö 
ja yksinäinen kalastaja nuotionsa ääreen. Wikimedia Commons.

Saavuttuaan Matalajärvelle sytytti Kuosmanen nuotion viettääkseen sen äärellä yönsä odotellen aamukalastuksen hetkeä. Ainakin vuonna 1944 mainitaan Matalajärven rannalla paikassa, jossa Kuosmalasta johtava polku tavoitti rannan olleen iso kivi, jota kutsuttiin Lepuukiveksi ja jonka sanottiin sijaitsevan Kuosmasen nuotiopaikalla. Siinä sitten mies kökötti ajatuksiinsa vaipuneena kevätyössä. Aamuauringon jo purppuroidessa itäistä taivasta Kuosmanen kohotti päätään silmäten ympärilleen, jolloin hän huomasi jonkin liikkuvan järven rannalla. Väsyneillä silmillään hän tirkisteli mikähän siellä liikuskelee, mutta silloin tämä olento tulikin nuotiota kohti. Sen tultua aivan lähelle Kuosmanen huomasi, että se oli vain punertava koira, joka ääneti juoksi hänen ohitsensa ja katosi metsään. Niin Kuosmanen taas vajosi mietteisiinsä.

Jonkun ajan päästä hän taas kohotti päänsä ja huomasi, ettei ollut enää yksin. Nuotion vieressä seisoi mustiin puettu mies, lastuja kädessään. Kuosmanen valahti kalpeaksi ja vapisi, sillä hän arvasi, mihin tämä liittyi. Outo mies toivotti Kuosmaselle hyvät huomenet ja ojensi sitten tälle sen kätensä, jossa lastut olivat, sanoen: "Tässä ovat nyt ne lastut, jotka sinä viime helatorstaina veistelit melastasi, syydit järveen ja ajattelit, etteivät ne palaisi, kun ne kastuvat." Ahdistunut Kuosmanen ojensi koneellisesti kätensä, johon mies laski lastut. Vaikka ne olivat litimärkiä leimahtivat ne heti liekkeihin. Kauhuissaan Kuosmanen aikoi laittaa kätensä veteen, jolloin mies sanoi: "Jos panet veteen, niin polttaa yhä enemmän." Niin paloivat lastut poroksi Kuosmasen kämmenellä, eikä hän saanut mitään palohaavaa, mutta hänen kelsiturkkinsa hihansuu kärventyi.

Tulen sammuttua tuntematon mies jatkoi puhettaan: "Saithan eilen siksi paljon kaloja, että olisit tullut juhlan ajan toimeen. Älä koskaan enää lähde pyhäpäivinä tällaisille retkille! Jos sinulla on tosi tarvis, niin sittenkuin kirkkojen ovet ovat suljetut, saat käydä juhlinakin elatustasi hankkimassa. Mene nyt kotiisi, kulje kylällä ja näytä kyläläisillesi tämän turkkisi hihaa ja kerro heille tästä tapahtumasta, etteivät he eläisi niinkuin sinä olet elänyt! Ja jos poikasi ehtii tulla sen puun juureen, johon sinä hänet kutsuit, niin hän palaa siinä." Tämän jälkeen Kuosmanen alkoi miehen saattamana kulkea kohti kotiaan. Silloin Kuosmanen muisti, että hän oli ottanut järvelle mukaan suolasäkin, joka oli nyt jäänyt aukealle paikalle ja kastuisi, jos sattuisi satamaan. Vaikkei Kuosmanen sanonut ajatustaan ääneen tuo vieras mies lausahti: "Käy ja nosta säkkisi puuhun!" Kuosmasen kääntyessä säkkiä hakemaan hävisi saattomies hänen näkyvistään.

Kuosmanen kävi kuitenkin nostamassa säkkinsä ja juoksi sen jälkeen melkoista kyytiä  kotiaan kohti. Juostuaan Hautajärven rantaan hän otti veneensä ja souti yli. Saavuttuaan sille kuuselle, johon oli käskenyt poikaansa tulemaan ei hän nähnyt mitään erikoista, mutta juoksi varmuuden vuoksi niin lujaa kuin jaksoi, kunnes saapui uupuneena kotiinsa. Ilokseen hän löysi koko perheensä vielä nukkumasta.

Aamu nuotiolla historioitsijoiden ja heränneiden päänvaivana

Tämä tarina on herättänyt sen tallentaneissa historiankirjoittajissa ristiriitaisia ajatuksia, varsinkin, kun he ovat usein itse olleet herännäisyyteen lukeutuvia tai siihen sympatialla suhtautuvia. Kuvauksista huomaa, että kertomuksen ihmeenomaisia piirteitä vieroksutaan ja sitä on siksi mielellään lyhennetty, esimerkiksi maininnat koirasta ja pojan palamista koskeva varoitus on usein jätetty toisinnoista pois. Vieroksumiseen on voinut vaikuttaa sekin, että myöhemmässä herännäisyydessä ihmeet ja karismaattiset ilmiöt eivät ole olleet niin tyypillisiä kuin sen alkuvaiheissa ja näitä ilmiöitä on voitu siksi kummastella ja pitää kiusallisinakin. Silti kertomuksen ja ennen kaikkea Kuosmasen rooli herännäisyyden leviämisessä Rautavaaraan ja koko Pohjois-Karjalaan on nähty niin suurena, ettei sitä ole voitu jättää pois.

Useampi on tapauksesta kirjoittaessaan tullut siihen johtopäätökseen, että Kuosmanen olisi yksinkertaisesti nukahtanut nuotionsa ääreen ja nähnyt huonon omatuntonsa vaivaamana unta ja että siinä tulen ääressä nuokkuessa tuli olisi tarttunut hihansuuhun ja kärventänyt sitä, mikä selittäisi käden palamattomuuden. Tällöin yleensä on epäperäiseksi oletettuna jätetty huomiotta monta kertomuksen yksityiskohtaa. Lisäksi, mikäli aikaa tosiaan olisi kulunut vuosi kahden eri helatorstain välillä, olisi kummallista mikäli lastujen heittely olisi ollut niin elävästi mielessä.

 Kuitenkin esimerkiksi Juhani Kuurne kirjoittamassaan Pohjois-Karjalan Pielisen alueen herännäisyyttä käsittelevässä historiikissaan on kirjoittanut: "Mutta päätellessämme näin Kuosmasen näyn unennäöksi korostamme samalla sitä, että Jumala puhui sen kautta hänelle." Vaikka siis kertomuksen yliluonnollisia elementtejä vierastettiin, on silti haluttu ajatella siinä olevan kyse jonkinlaisesta Jumalan toiminnasta. Oli kyse oikeasta ihmeestä tai unesta on tapahtumien todellinen kulku historiantutkimuksen selvittämättömissä.

Liekki leviää hihasta leveämmälle

Tapahtuman seuraukset sen sijaan ovat selvitettävissä, ja juuri siksi tuo aamuyö on jäänyt historiaan. Kuosmaselta oli turha tämän jälkeen pyytää mitään taikoja. Sen sijaan hän alkoi julistaa alueen väelle kristillistä uskoa ja sai vuosi vuodelta yhä enemmän kuulijoita pitämiinsä seuroihin. Hän kävi myös oman herätyksensä alkuvaiheista asti useasti kysymässä herännäisyyden maallikkojohtajaksi nousua tehneeltä Paavo Ruotsalaiselta Nilsiässä neuvoja, mikä kytki tuon Rautavaaran sekä siitä juontaneen muun liikehdinnän Pohjois-Karjalassa osaksi laajempaa herännäisyyttä.

Kuosmasen yhteydenpito Paavo 
Ruotsalaiseen (1777-1852) kytki 
hänen toiminnastaan alkaneen 
herätyksen osaksi laajempaa 
liikettä. Wikimedia Commons.

Tuohon aikaan Ala-Keyrityn kylä, kuten nykyisen Rautavaaran muutkin itäosat oli osa Nurmesta. Sinne tehtyjen kirkko- ja seuramatkojen myötä herännäisyys levisi muualle Nurmekseen ja koko Pielisen seudulle. Ala-Keyrityn heränneitten kulkiessa suurena joukkona pitkin vaaroja oli liikkeen ulkopuolisten tapana sanoa "Tuossa tullee keyrittyläisten jono." Tuosta ovat jotkut olettaneet saaneen alkunsa nimityksen 'körttiläinen' heränneitten lempinimenä, mutta todennäköisemmin nimi on tullut heränneitten käyttämästä körttipuvusta.

Kuosmanen toimi siis paikallisena heränneitten johtohahmona ainakin jonkin aikaa. Talon isännyys häneltä jossain kohtaa meni, sillä hänet vaimoineen mainitaan vuodesta 1812 lähtien kirkonkirjoissa mäkitupalaisina. Kuosmasen vaimo Dorotea Moilanen käytti koko ikänsä tyttönimeään muodossa Moilatar ja oli itsekin näkyvä hahmo heränneitten joukossa. Dorotea kuoli ensin, vuonna 1830, ja Paavo Kuosmanen itse 1837. Kansanperinne kertoo, että hän olisi aina helatorstaisin kävellyt pitkin talonsa lattiaa ja laskeskellut mielessään, kuinka monta vuotta oli kulunut siitä helatorstai-aamusta, joka muutti hänen elämänsä.

Se, mitä tarkalleen tapahtui Rautavaaran korpimailla eräänä pyhäaamuna 1800-luvun alussa jää historiantutkimuksen ulottumattomiin ja kunkin lukijan omien pohdiskelujen varaan. Kuitenkin se tuli, joka kärvensi Kuosmasen hihansuun kasvoi roihuksi, joka levitti herätyksen tulen ympäri Pohjois-Karjalan korpimaiden.

Lähteet

O. K. [Olli Koistinen]: Paavo Kuosmasen näky. I. Karjalatar-lehdessä 18.4.1912, nro 45. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1247461?page=2

O. K. [Olli Koistinen]: Paavo Kuosmasen näky. II. Karjalatar-lehdessä 20.4.1912, nro 46. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1247447?page=2

Tuomas Kortelainen: Ukko-Paavon jäljillä Pielisen Karjalassa. Pohjois-Karjalan herännäisyyttä 1800- ja 1900-luvuilla. 1992.

Juhani Kuurne: Hengen tuulta Karjalassa. Pielisen seudun herännäisyys 1800-luvulla. 1944.

Viljo Remes: Herännäisyyden nousu ja hajoaminen. 1995.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti