1. adventtisunnuntai

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Tässä kirjoituksessa esitellään 1. adventtisunnuntaita ja sen taustoja sekä perinteitä, mutta ensin pikasilmäys adventtiin yleisesti.

Adventin aika on jouluun, Jeesuksen syntymäjuhlaan valmistautumista. Nimi "adventti" latinan sanoista adventus Domini, 'Herran saapuminen'. Tällainen joulua edeltävä valmistumisaika on tunnettu ainakin jo v. 420, sillä tuolta ajalta on säilynyt Torinon piispan Maksimuksen adventtisaarna. Sen perusteella tiedämme, että adventtiaikaan liittyi vahvasti katumuksen elementti. Oli syytä katuen ja parannusta tehden valmistautua vastaanottamaan Kristus-lapsi ja viettämään joulujuhlaa, joka sisälsi lupauksen pelastuksesta.

Keskiajalla saksalainen dominikaaniveli ja mystikko Johann Tauler (1300-1361) luonnehti adventtiviikkoja saarnakokoelmassaan hyvin kauniilla tavalla: "Tämä aika on enemmän kuin muut juhlat, sydämellinen ja pyhä". Nykyisissä pikkujouluissa voi nähdä jäänteen paastoa edeltävästä juhlinnasta, mutta kun pikkujoulukausi kestää nykyään liki koko adventin ajan jää itse paasto valtaosalta täysin tuntemattomaksi. Ortodoksien joulupaasto eli apostoli Filippuksen paasto alkaa jo 15.11. ja päättyy 24.12 niin, että vasta 25.12. eli joulupäivä ei ole paastopäivä.

Ensimmäisen adventin vanha nimi on adventus humiliationis, 'nöyrtymisen adventti'. Suomalainen luterilainen kirkkokäsikirja antaa sille otsikon "Kuninkaasi tulee nöyränä". Päivä nivoo yhteen Jeesuksen saapumisen lapsen muodossa maan päälle ja hänen saapumisensa Jerusalemiin täyttämään tehtäväänsä, kärsiä ja kuolla ihmiskunnan puolesta. Jeesus ei saapunut Jerusalemiin mahtavan kuninkaan tavoin, vaan nöyrästi aasilla ratsastaen, mikä kytki hänet profeetta Sakarjan ennustuksiin.

1. adventtina muistellaan Jeesuksen ratsastusta Jerusalemiin pääsiäisenä. Tämä palmusunnuntain tunnelmiin siirtyminen on loogista, sillä adventtina valmistaudutaan Jeesuksen saapumiseen jouluna. Julius Schnorr von Carolsfeldin kuvitusta kuvaraamattuun vuodelta 1860: File:Jesus entry into Jerusalem.jpg - Wikimedia Commons

Hoosianna -hymnistä

Osuvaa onkin, että tämän päivän hitti, Hoosianna -hymni, on sanoituksiltaan yhtä lailla palmusunnuntaihin sopiva. Siihen ajankohtaan se alkuaan tehtiinkin, vaikkei sitä silloin taideta juuri koskaan esittää. Hymnin sanathan ovat suoraan Raamatusta, Matteuksen evankeliumin 21. luvusta. Sen on säveltänyt saksalaissyntyinen Georg Joseph Vogler (1749-1814), jonka kuningas Kustaa III kutsui v. 1786 Tukholmaan ja joka toimi kuninkaallisen teatterin eli oopperan musiikinjohtajana aina vuoteen 1799, tosin lukuisin keskeytyksin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta Voglerista on se, että hänet oli vihitty katolisen kirkon papiksi ja hän käyttikin nimeä Abbé Vogler ('Isä Vogler'). Hän sävelsi Tukholmassa Hoosianna -hymnin, jonka kantaesitys oli v. 1795. Ilmeisesti se esitettiin Suomenkin puolella julkisesti jo v. 1797 Turussa, toki ruotsin kielellä.

Saksalainen katolilainen pappi Georg Joseph Vogler on monelle tuntematon, 
mutta hänen musiikkiteoksensa tuntevat liki kaikki. 
File:Georg Joseph Vogler.jpg - Wikimedia Commons

Varsinaisesti hymnin menestystarina alkoi vasta myöhemmin. Ruotsissa siitä tuli vähitellen yksi kirkkokuorojen suosituimmista kappaleista sen jälkeen, kun Uppsalan tuomiokirkon urkuri J. A. Josephson oli julkaissut sen musiikkilehdessään Zion  vuonna 1867. Suomessa puolestaan Jyväskylän seminaarin musiikinlehtori E. A. Hagfors julkaisi hymnin suomennoksen vuonna 1871 kokoelmassa Suomalainen lauluseppele. Hänen oppilaistaan tuli kansakoulunopettajia, joiden välityksellä kappale tuli tunnetuksi ympäri maata.

Aluksi kansakoululaiset saattoivat olla esittämässä hymniä kirkoissa ensimmäisenä adventtina. Paikoin laulutaitoisesta väestä saatettiin koota Hoosianna-kuoro, joista saattoi muodostua säännöllisiä kirkkokuoroja. Näin Hoosiannasta muodostui instituutio ensimmäisen adventin jumalanpalveluksiin. Pitkän aikaa kyseessä oli kuitenkin erityisen huomion ansainnut teos. Esimerkiksi kirjoittajalle läheisessä Sauvossa hymni esitettiin ensi kertaa vuonna 1887 'urkunisti' L. H. Westrinin johdolla, mikä ilmenee Turun Lehden numerosta 144/1887. Artikkelissa esittäjien mainitaan olleen 'nuorisoa', eli ilmeisesti kouluikäisitä koottu kuoro. Esitys oli selvästi menestys:

"Ja ihanaa se olikin kuulla, koska kuulin monenkin kirkosta tultuaan sanovan että, olisi tarvinnut se 'Hoosiannaa' veisata vielä toinen kerta yhtämittaa sillä se kävi niin kauniisti."

Adventin valoa ja sanan valoa

Tapa polttaa adventtikynttilöitä juontaa meillä juurensa Saksasta. Se on viehättävä tapa joulun lähestymisen seuraamiseen, kun joka sunnuntai syttyy yksi kynttilä enemmän. Kun Ilmar Talve teoksessaan Suomen kansankulttuuri kirjoittaa ensimmäisen adventin olevan meillä myöhäinen kaupunkilaistapa 1800-luvun lopulta hän viitannee juuri tämänkaltaisiin perinteisiin, sillä ensimmäinen adventti on ollut kirkollisessa kalenterissamme jo vuosisatoja. Se ei vain liikkuvana pyhänä ole kerännyt samalla tavalla kansanperinnettä kuin tietyllä päivämäärällä jämptisti seisoneet päivät.

Kuvan adventtikynttelikkö on ilmeisesti Ruotsista, mutta vastaava asetelma on tuttu myös meillä Suomessa. Wikimedia Commons.
 

Tähän loppuun voisinkin liittää pari otetta vanhoista ensimmäisen adventin saarnoista. Näidenkin välillä on ajallista eroa noin sata vuotta, mutta kummassakin otteessa, jotka otan saarnojen lopusta, näkyy ajatus adventista uuden kirkkovuoden alkajana sekä ajatus Jeesuksesta saapuvana kuninkaana. Ensimmäinen on saksalaiselta 'pietismin isoisältä' Johann Arndtilta (1555-1621), jonka useita teoksia on suomennettu ja julkaistu monena painoksena. Toinen on v. 1806 kuolleelta Ruotsin Morupin kirkkoherra Nils Hamnerinilta, jonka teoksia käännettiin suomeksi vielä vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Kolmas taas on Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen johtajalta Kauko Veikko Tammiselta (1882-1946).

"Avatkaat sentähden sydämmenne tälle Kuninkaalle; Hän tulee teidän tykönne ja tahtoo tehdä asuntonsa tykönänne. "Avaa minulle ovi, niin minä tahdon mennä sisälle ja pitää ehtoollista sinun kanssasi (Ilm. 3:20). Ei Kristus tahdo itsellensä valtakuntaa ulkona meistä, vaan meissä; sillä eipä se ole ulkonainen, vaan sisällinen valtakunta meissä. "Katso, Jumalan valtakunta on teidän keskellänne (Luuk. 17:21)."

(- Johann Arndt: Postilla eli Wuotuisten Sunnuntai- ja Juhlapäiwäin Ewankeliumien hengellisiä ja rakentawaisia selityksiä. Suom. Greg. Monell, v. 1899 painos. Ote saarnasta Ensimäisenä sunnuntaina Adventista.)

"Herra Jesus! Sinä Sionin Kuningas, joka tänä päivänä olet meidän antanut alkaa uutta kirkkovuotta, laske tänä vuonna kaikki vihollises, parannuksen järjestyksessä, jalkais alle! Anna kaikkein alamaistes uskossa käsittää armos ja autuutes valtikka! Anna tulla yksi lammashuone ja yksi Paimen, yksi Kuningas ja yhdenkaltaiset alamaiset, anna kaikkein tätä uutta kirkkovuotta alkavaisten, koska he vaelluksensa armovaltakunnassa päättävät, saada alkaa ijankaikkisesti elää ja hallita sinun kanssas kunnian valtakunnassa taivaassa! Amen."

( - Nils Hamnerin: Postilla eli Tutkinnot vuotisten juhla- ja pyhäpäiväin Evankeliumein johdosta. Suom. Jak. Schroderus 1871, v. 1972 Länsi-Suomen rukoilevaisten kirjarahaston kustantama painos. Ote 1. adventtisunnuntain hengellisestä tutkinnosta.)

"Ehkä sinä oletkin jotain antanut. Ehkä sinulla on kaunis ääni. Ajattele, Herra sanoo: Minä tarvitsen ääntäsi. Laula minusta ihmisille. Oletko valmis sen tekemään? Kyllä, jos sinä olet hänen alamaisensa. Jos todella elät hänen omanaan, silloin olet valmis antamaan kaiken, mitä Herra tarvitsee sinulta.

Aloittaessamme nyt uuden kirkkovuoden, alkakaamme se varmana siitä: "Jeesus on minun kuninkaani, minä olen hänen alamaisensa."

(- Kauko Veikko Tamminen: Ristin ihme. Saarnoja ensimmäisen vuosikerran teksteistä. Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys 1948. Ote 1. adventtisunnuntain saarnasta, pidetty Ensossa v. 1938.)

Lähteet:

Saarnalainausten lähteet lainausten yhteydessä.

1. adventtisunnuntai. Kirkkovuosikalenteri. Verkkoversio: 1. adventtisunnuntai - Kirkkovuosikalenteri

1. adventtisunnuntai. Luterilainen.net. Verkkoversio: 1. adventtisunnuntai - Luterilainen.netLuterilainen.net

Joulupaasto. Ortodoksi.net. Verkkoversio: Joulupaasto – Ortodoksi.net

Sauwosta 28 p. marrask. Turun Lehti 144/1887, 8.12.1887. Verkkoversio: 08.12.1887 Turun Lehti no 144 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ilmar Talve: Suomen kansankulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (1990).

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto. 1950 (v. 1985 painos).

Tauno Väinölä: Hoosianna. Virsikirja.fi. Verkkoversio: https://virsikirja.fi/virsi-1-hoosianna/

Antin päivä 30.11., apostoli Andreaksen muistopäivä

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

30. marraskuuta seisoo nimipäiväkalenterissa nimisarja Antti, Atte, Antero ja Andreas. Näistä Andreas on kalenterissa paluumuuttaja, sillä se lisättiin suomenkieliseen nimipäiväkalenteriin vuonna 2020. Silti se on kaikkien edellä mainittujen nimien pohjana.

30.marraskuuta vietetään näet apostoli Andreaksen muistopäivää, yhteinen sekä itäiselle että läntiselle kristikunnalle. Se on aiemmin ollut meilläkin pyhäpäivä, ja eräänlainen joulukauden aloittaja. Luodaan siis aluksi pieni katsaus apostoli Andreakseen ja sitten hänen muistopäiväänsä liittyviin tapoihin ja kansanperinteeseen.

Miehekäs ja kutsuva kalastaja

Nimi Andreas on kreikkaa (Άνδρεας) ja merkitsee 'miehekästä' tai 'miehuullista'. Hän oli kotoisin Galilean Betsaidasta ja oli Simon Pietarin veli. Hänen ammattinsa sopi tietyllä tapaa hänen nimeensä, onhan kalastajan työ stereotyyppisen miehistä työtä purjehtimisineen ja verkkoineen.

Jeesuksen kohtaaminen muutti kalastajamme ihmisten kalastajaksi, missä hän olikin sitten hyvä. Johanneksen evankeliumin mukaan hän oli aluksi Johannes Kastajan opetuslapsia, jonka tämä sitten ohjasi Jeesuksen seuraajaksi. Andreas ryhtyi saman tien kutsumaan muitakin mukaan, aloittaen veljestään Simonista, tulevasta Pietarista ilmoittaen tälle suorasanaisesti: "Me olemme löytäneet Messiaan".(Joh.1:41) Matteuksen evankeliumissa kerrotaan puolestaan, miten Jeesus kutsuu sekä nämä veljekset että Sebedeuksen pojat Jaakobin ja Johanneksen mukaansa ihmisten kalastajiksi, hänen sanomansa eteenpäin viejiksi.

Jeesus kutsuu kalastajia mukaansa ihmisten kalastajiksi Federico Baroccin (1535-1612)
v. 1586 tulkitsemana. Wikimedia Commons: File:Federico barocci, vocazione dei santi pietro e andrea, 1586, 01.JPG - Wikimedia Commons

Myöhemminkin Andreas johdattaa ihmisiä Jeesuksen luokse. Evankeliumeissa on kuvattu kuinka hän oli se, joka toi Jeesuksen luo ruokkimisihmeestä kuuluisan pojan, jolla oli ne viisi leipää ja kaksi kalaa. (Joh. 6:8-10) Lisäksi kerrotaan, kuinka joukko kreikkalaisia halusi nähdä Jeesuksen. He menivät ensin Filippuksen luo, mutta tämä päätyi jostain syystä sanomaan asiasta ensin Andreakselle ja vasta tämän kanssa yhdessä he menivät Jeesuksen puheille. (Joh. 12:20-22)

Rooman paavina toiminut Gregorius I Suuri (n. 540 - 604) onkin säilyneessä Andreaan päivän homiliassaan eli opetuspuheessaan kuvaillut apostolien alttiutta seurata Jeesusta, vaikka he eivät olleet nähneet vielä yhtään ihmettä eivätkä saaneet mitään lupausta tulevasta palkinnosta. Tämän perusteella Gregorius saattoikin ihmetellä oman aikansa kristittyjen, jotka olivat nähneet niin paljon ihmeitä ja saaneet niin paljon lupauksia, hitautta.

Mustaltamereltä Skotlantiin

Apostolien tekojen alussa ilmenee Andreaksen olevan edelleen osa 12 apostolin joukkoa, mutta sen jälkeen hänestä puhutaankin Raamatussa vain osana joukkoa, ei erikseen. Myöhempi perimätieto, josta kirjoittaa muun muassa kirkkohistorioitsija Eusebios Kesarealainen (n. 260 - 340) kertoo Andreaksen  saarnanneen evankeliumia skyyttien ratsastajakansalle, joka asutti myöhäisantiikin aikana Mustanmeren rannikkoja. Tästä syystä häntä on pidetty sekä Venäjän, Ukrainan että myös Romanian suojeluspyhimyksenä. Tähän liittyy myös legenda, jonka mukaan hän olisi saarnamatkallaan pysähtynyt nykyisen Kiovan kohdalla ja ennustanut siihen syntyvän mahtavan kaupungin.

Hänen on myös väitetty perustaneen piispanistuimen, josta muotoutui myöhemmin Konstantinopolin patriarkaatti. Ajatus on sikäli viehättävä, että tällöin Pietarin perustamaksi väitetty Rooman piispanistuin ja Konstantinopoli olisivat hyvin konkreettisesti veljeksiä, mutta kovin epävarmalla pohjalla kyseinen väite on.

Sauvon kirkon seinämaalauksissa 1470-luvulta näkyy Andreaksen tunnuskuva, 
vinoristi eli Andreaan risti. Kuva itse otettu.

Andreaksen sanotaan kärsineen marttyyrikuoleman, ja esimerkiksi apokryfinen Andreaan teot 200-luvulta kertoo hänen tulleen ristiinnaulituksi. Tosin samainen teos väittää hänen saarnanneen ristiltä kolme päivää. Myöhemmin keskiajalla yleistyi käsitys, jonka mukaan Andreas olisi naulittu X:n muotoiselle ristille, koska hän ei pitänyt itseään arvollisena tulla teloitetuksi samalla tavalla kuin Jeesus. Tässäkin muuten yhtymäkohta velipoika Pietariin, joka perimätiedon mukaan ristiinnaulittiin samasta syystä ylösalaisin.

Vinorististä tulikin sitten Andreaksen tunnuskuva, ja se löytyy muun muassa Skotlannin lipusta. Andreaksesta tuli näet Skotlannin suojelija siksi, että tarinan mukaan eräs kreikkalainen munkki sai näyssä kehotuksen viedä Andreaksen reliikit turvaan maailman ääriin, ja hän tulkitsi tämän Skotlanniksi. 30. marraskuuta onkin Skotlannin kansallispäivä.

Skotlannin lipussa on Pyhän Andreaan risti. Se on myös Iso-Britannian lipun 
taustalla. Wikimedia Commons: File:Flag of Scotland.svg - Wikimedia Commons

Kirkkovuoden uusivuosi

Päivä on kansallinen juhlapäivä myös Romaniassa. Paikoin Ukrainassa, Saksassa, Itävallassa, Slovakiassa, Puolassa, Venäjällä ja Romaniassa on olemassa kansanperinnettä, jonka mukaan Andreaan päivää edeltävä yö on erityisen sopiva taikoihin, joilla nuoret naiset voivat selvittää tulevaa aviomiestään. Unkarissa ovat neidot voineet heittää tohvelin hartioidensa yli kohti ovea ja mikäli kanta on kääntynyt heittäjään päin tietää se häitä tulevan vuoden aikana. Tämä uuden vuoden ennusteluilta kuulostava perinne on sikäli luonteva, että Andreaan päivä on aina hyvin lähellä ensimmäistä adventtia, joka monessa kirkkokunnassa aloittaa uuden kirkkovuoden.

Romaniassa naimattomat naiset ovat voineet laittaa 41 jyvää tyynyn alle ja niitä unessa noutamaan tuleva on heidän tuleva miehensä. On myös voitu laittaa vehnää astiaan kasvamaan uuden vuoden päivään asti ja mitä parempi kasvu, sitä parempi vuosi tulossa. Romaniassa on myös kerrottu susien osaavan puhua tänä yönä ja että niillä on silloin lupa syödä mitä haluavat.

Puolassa Andreaksen päivän yönä on nuoriso harrastanut tulevaisuuden 
enteiden tutkimista. Henryk Siemiradzki: "Pyhän Andreaksen yö" (1867).
Wikimedia Commons:
 https://en.wikipedia.org/wiki/File:Siemiradzki_Noc-Andrzeja_1867.jpg

"Anna, Antti, ahvenia!"

Kemiön keskiaikainen kirkko on omistettu Andreakselle. 
Wikimedia Commons: File:Kimito church 4.jpg - Wikimedia Commons

Suomessa Andreakselle on keskiajalla omistettu ainakin Kemiön kirkko. Vuonna 1987 on valmistunut Vantaan Rekolan Pyhän Andreaan kirkko, joka nimettiin apostolin sekä tämän  mukaan nimetyn rekolalaisen talonpojan Anders Räckhalsin mukaan. Tämä oli yksi kolmesta rekolalaisesta talonpojasta, jotka v. 1401 lahjoittivat maata Helsingin pitäjän kirkolle eli Vantaan pyhän Laurin kirkolle. Oulun Kaakkurin kaupunginosassa sijaitsee puolestaan v. 2004 valmistunut Pyhän Andreaan kirkko. Myös Rovaniemen ortodoksinen kirkko on omistettu apostoli Andreakselle, Helsingissä toimii ruotsinkielinen, jo 1800-luvulla perustettu vapaaseurakunta Andreaskyrkan eli Andreaskirkko ja Kokkolassa Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta -nimisen luterilaisen vapaakirkon Kokkolan seurakunta kantaa nimeä Andreaksen luterilainen seurakunta. Eli Andreaksen nimi elää suomalaisessa kristikunnassa monin tavoin.

Suomalaisessa kansanperinteessä Andreas on ollut erityisesti kalastajien ystävä. Eikä ihme, ottaen huomioon hänen alkuperäisen ammattinsa. Yleisesti tunnettu on ollut loru, joka yhdistää kalamiesveljekset Andreaksen ja Pietarin: "Hei onki ottamaan, väkäleuka vääntämään! Anna, Antti, ahvenia, Pekka pieniä kaloja!" Ainakin paikoin on käsketty sylkeä matoon ennen lorun lausumista ja ongen veteen heittämistä, näin ainakin Ristiinassa.

Andreaan vinoristi on saanut meillä veikeän tulkinnan. Sitä on näet pidetty vipuansan näköisenä ja niin on Andreaksesta tullut Antero Vipunen, vipuansojen virittäjä, metsästäjien auttaja.

Andreasta esittävä vanha puuveistos Uskelasta vinoristeineen. 
Tätä ristiä monet suomalaiset pitivät vipuansan näköisenä.
Suomen kansallismuseo, Historialliset kokoelmat: 
veistos | Suomen kansallismuseo | Finna.fi

Andreaan eli Antin päivä on juuri ennen joulukuun alkua teki siitä vanhassa perinteessä talven sekä joulukauden aloittajan. Talven osalta Iitissä sanottiin "Antti talven alottaa", Kiikalassa "Antin päivänä tulee talvi viimeistään" ja Karunassakin on tiedetty, että Antista alkaen pitää pukeutua turkkiin sekä karvalakkiin.

Mitä jouluun tulee on Ulvilassa sanottu "Anterosta pyhät alkaa",Pertunmaalla "Anterus pyhäin alku". Joutsenossa on rytmitetty joulun kulku Andreaan, Tuomaan (21.12.) ja Paavalin (25.1.) päivien mukaan: "Antti joulun aloittaa, tuomas tupaan taluttaa, paha paavo pois sen ajaa"'. Sakkolassa runoiltiin ainakin v. 1932:

"Joulu tulluo junkertua,

lihapata linkertiä,

Tuomas tuoppi kainalos,

Antero avaimet kiäs."

Anterolla on avaimet siksikin, että nyt haettiin ohria maltaiksi, jotta Annan päivänä (ammoin 15. joulukuuta) voitiin panna jouluoluet. Joulunajan ilmojakin on tarkkailtu. Jos ennen Anttia oli pakkasta enteili se lauhaa ja helppoa talvea. Selkeä Antin ilma tiesi tasaista talvea, pilvet epävakaisuutta. Antin säätä on myös pidetty joulun peilikuvana. Koivistolla sanottiin: "Antti jos on ankara, niin joulu on joutava". Muita vastaavia ovat "Jos Antti lotisee, niin joulu komeilee" taikka päinvastoin.

Vanha pyhäpäivä, sen poisto ja tekstit

Muiden apostolien muistopäivien tavoin oli Andreaksen päivä meilläkin pitkään pyhäpäivä myös luterilaisen kirkon valta-aikana. Vuonna 1772 päätti kuningas Kustaa III kuitenkin vähentää kovalla kädellä pyhäpäiviä, jotka siis olivat siis samalla yleisiä vapaapäiviä. Näin poistui myös Andreaksen muistopäivä virallisten pyhäpäivien joukosta ja siten pian sen viettokin, kansanperinteen kuitenkin muistaessa jossain määrin päivän erityisyyden ainakin sanontojen muodossa. (Kyseisestä pyhäpäivien vähentämisestä ja sen vaikutuksesta Oriveden hurmoksellisessa herätyksessä 1770-luvulla olen kirjoittanut tässä vanhassa blogitekstisssäni: Kirkkohistorian kahinaa: Naissaarnaajia ja villiä hurmosta: Oriveden herätys 1770-luvulla ).

1600-luvulla ilmestyneessä Manuale finnonicum:issa oli Andreaksen päivälle määritelty rukoukset ja raamatunlukukappaleet sekä kaksi virsiehdotusta. Virsiehdotuksista toinen, "Wariel Jumal sinun sanas" on nykyisessäkin virsikirjassa, Martti Lutherin ja Justus Jonaksen sanoittama virsi 190: "Sun sanas suojaa, Jumala". Lukukappaleet ovat Roomalaiskirjeen 10. luvusta, evankeliumitekstinä puolestaan Matteuksen 4. luvusta kohta, jossa Jeesus kutsuu mukaansa kalastamassa olleet Pietarin ja Andreaksen sekä Sebedeuksen pojat.

Laitan tähän lopuksi jälkimmäisen Andreaan päivän rukouksista tuon vanhan suomalaisen manuaalin mukaan. Sitä voi tarkastella historiallisena tekstinä tai halutessaan elvyttää pyhän viettoa vanhan luterilaisen käsikirjan rukouksen sekä lukukappaleitten kera. Vaihdan ohessa ainoastaan osan kirjaimista nykykirjoitustavan mukaisiksi, muun kielenhuollon saatte halutessanne tehdä itse.

"O Herra Jesu Khriste sinä elävän Jumalan Poika joka sinun sanas kautta voit kaikki tehdä mitäs tahdot niinkuin nähtävä on näistä sinun opetuslapsistas että niin pian kuin he kuulit sinun Sanas: Seuratkat minua minä teen teitä ihmisten kalamiehiksi niin he ylönannoit kaikki ja seuratsit sinua. Me rukoilemma anna Pyhä Henges niin valaista meidän sydämen että me uskos aina sinun Sanalles kuuliaset ja alaannetut olisim sitä ilman estet seuraisim ja niin syntein anteksi saamisen ja ijankaikkisen autuuden periä saisim. Amen."

Manuale finnonicum:ista löytyy tekstit monelle jo unohtuneelle pyhäpäivälle, 
myös pyhän Andreaksen päivälle. Manuale finnonicum

Lähteet

Anssi Alhonen: Antin päivä. Taivaannaula. Verkkoversio: https://www.taivaannaula.org/perinne/kansanperinteen-pyhat/antin-paiva/

Apostoli Andreas. Tampereen ev.lut. seurakunnat. 25.2.2015. Verkkoversio: https://tampereenseurakunnat.fi/sivustot/etsikko/hengen_paloa/jeesus_ja_kaverit/apostoli_andreas.20565.blog

Ennen kuin onki heitetään järveen. Suomen kansan vanhat runot. Verkkoversio: https://aineistot.finlit.fi/exist/apps/skvr/main/skvr06151540.xml

Jaakko Gummerus: Jäännöksiä keskiajan saarnakirjallisuudesta Suomessa. Teologinen Aikakauskirja 4/1896. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/823131?page=22

Joulu tulluo junkertua. Suomen kansan vanhat runot. Verkkoversio: https://aineistot.finlit.fi/exist/apps/skvr/main/skvr13047960.xml

Manuale finnonicum, Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1986439?page=587

Rekolan Pyhän Andreaan kirkko - Taide ja historia. Kirkko Vantaalla. Verkkoversio: Taide ja historia - Vantaan seurakunnat

St. Andrew's Day in Romania. Traditions Across Europe. Verkkoversio: https://traditionsacrosseurope.wordpress.com/2008/11/25/st-andrews-day-in-romania/

Unkarilaista taikauskoa. Kansan Työ 202/1933, 2.9.1933. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1852113?page=5

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto. 1950 (v. 1985 painos).

Salaman surmaama herännäissaarnaaja Simo Pylväs Ylivieskasta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Selailinpa hiljan Olavi Kareksen teossarjaa Heränneen kansan vaellus osin yleisestä mielenkiinnosta, osin pohtien sitä, etten ole kovin paljon kirjoittanut tänne herännäisyyttä koskevia tekstejä. Ajattelin, josko sieltä löytyisi inspiraatio, ja löytyihän sieltä. Huomioni kiinnittyi ylivieskalaiseen herännäisvaikuttajaan Simo Pylvääseen sekä ennen kaikkea hänen erikoiseen kuolintapaansa, hän näet menehtyi omassa kodissaan salaman iskemänä. Uteliaisuuteni heräsi ja päätin tutustua mieheen hieman lisää. Selvisi, että hän oli arvostettu kynänkäyttäjä ja herännäisyyden vaiheiden taltioija. Pienestä tutkistelustani syntyi oheinen kertomus.

Tämä lyhyt uutinen kertoi useassa lehdessä ympäri Suomen tarinamme sankarin 
erikoisen lopun. Uusi Suometar 217/1899.

Hurmoksessa mukana ja sitä muistelemassa

Pylväs sai kokea monenlaisia herännäisyyden vaiheita. Hän sai nähdä ainakin sivusta seuraten liikkeen hiljaiselon kauden, "ukkojen ajan". Hän sai nähdä myös v. 1864 alkaneen elpymisen, kun Kalajokilaaksossa alkoi herätys, jonka myötä ilmeisesti hän itsekin tuli herätykseen. Tämä herätys ei sujunut täysin ongelmitta, sillä vanhan polven heränneiden ja herätykseen tulleiden nuorten välille syntyi jännitteitä, jotka kärjistyivät syystalvella 1866 ja keväällä 1867 erilaisina ääri-ilmiöinä. Tähän liittyi nuoren polven  profeetallisen arvovallan ottamista ja muita hurmosilmiöitä. Tätä vaihetta kutsutaan herännäisyyden historiassa nimellä "kiireen talvi", ja se voisi olla aivan oman kirjoituksensa väärti.

Tällä kertaa mainittakoon lähinnä, että varhemman herännäisyyden keskeisen johtajan Niilo Kustaa Malmbergin oppilaan, lapualaisen Arvi Logrenin vierailu Ylivieskassa lopetti hurmosilmiöt. Herännäisyyden paikallinen johto tuli Taneli Rauhalalle, jonka apumies Pylväästä tuli toimien usein Rauhalan kirjurina, Rauhala kun ei osannut kirjoittaa. Myöhemmin Pylväs kirjoitti herännäisyyden paikallisista vaiheista, ja hänen ansiostaan tiedämme paljon myös "kiireen talvesta". Tuota aikaa ja ilmeisesti omaakin osuuttaan siinä Pylväs pohdiskeli seuraavalla tavalla:

"Kertominen näistä asioista on minulle sangen arkaluontoinen. Olen pelännyt, että tulisin panettelemaan herännyttä kansaa kertomalla sen erehdyksiä eli varjopuolia, vaikka luonnollisesti minun ei käy keitäin muita pitäminen eli sanominen itseäni hulluimmiksi, koska olin eli pyysin olla etevin niissä toimissa, joita silloin kristillisyyden kiihkossa toimitettiin. Ajatellessani: lieneekö Jumalan varsinainen johdatus ollut se, että saattaa kutsumuksen kuulleita ihmisiä sillä tavalla eksymään saadakseen paremmin osoittaa heille heidän luontonsa huonouden ja hänen voimansa ja rakkautensa, täytyy panna käteni suuni päälle ja lopettaa kertoilemiseni."

Ylivieskan kirkonkylää v. 1908 Iivari Leiviskän kuvaamana. 
Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma: 
Ylivieskan kirkonkylä | Museovirasto | Finna.fi

Pohjanmaan ja Savon heränneiden yhteyttä lujittamassa

Rauhalan apumiehenä Pylväs sai olla mukana erilaisilla elpyvän herännäisyyden voimia yhteen koonneilla retkillä. Herännäisyyden heikompana kautena kun oli eri alueiden yhteydenpito heikentynyt. V. 1869 joulukuussa Pylväs oli mukana Nivalasta ja Ylivieskasta lähteneen joukon matkalla Iisalmen heränneiden luo, tavaten paikallisen johtohahmon Juhani Niskasen. Iisalmessa saatiin muistella menneiden herätysten suurista hetkistä alueella. Paikallisten mukaan heidän uskonsa oli yhä puhdas, mutta ainakin vieraat havaitsivat heissä jonkinlaista penseyttä ja uskon hedelmien puutetta. Pylväs kirjoitti keskusteluista kirjeessään:

"Tässä jouduin minä ajattelemaan: voi, hyvä Jumala, mitä auttaa meitä puhtaasti suulla puhua, oikein tunnustaa ja tuomita uskon asioista, jos hedelmät julki tuovat sen, ettei sydän usko, paremmin kuin villityt ja vääräuskoisetkaan".

Positiivisiakin kokemuksia Pylväs Iisalmella sai. Hän sai kuulla paikallisia kielilläpuhujia sekä harjoittaa yhteistä rukousta, mikä ei ollut tavallista Ylivieskassa pidetyissä seuroissa. Niinpä hän kotiin palattuaan arvioi:

"Saattaa niin olla, että Savon vanhojen heränneitten lahjoista saadaan lisätulta tännekin, Kalajoen heränneille uudistukseksi. Siellä kuulin puheita, joita en ennen ollut kuullut. Myöskin kerrottiin entisistä heränneistä ja niiden toimista, kuinka monen vaivaloisen matkan ja monen taistelun alla ovat oppineet tuntemaan elämän tietä".

Neljä huivipäistä naista Iisalmen pappilassa 1800-luvun lopulla. 
He saivat toimia malleina Venny Soldan-Brofeldtin maalaukselle 
"Heränneitä" (1898). Museovirasto, Historian kuvakokoelma sekä 
Ahon suvun kokoelma: 
neljä huivipäistä naista istuu Iisalmen msrk: pappilassa | Museovirasto | Finna.fi

Muitakin paikkakuntia tälle yhteysmatkalle oli osunut. Pylväs muisteli kirjeessä Rauhalan lausuneen Pyhäjärven läpi kulkiessa: "Voi Pyhäjärvi, jossa suuret herätykset ovat tapahtuneet ja jossa Jumala on suuret työt alkanut ja sen paikan niinkuin taivaaseen korottanut; nyt siellä ei mitään siitä äänestä jälellä ole". Surullinen muisto jäi myös Kiuruvedestä, jossa oltiin pyritty paikallisen herännäisvaikuttajan Erkki Pikkaraisen luokse, sillä tämä ei ottanut vieraita vastaan.

Pylväs teki muitakin matkoja, ainakin v. 1872 Suupohjaan, Etelä-Pohjanmaan läntisimpään osaan. Tästä matkastaan hän antoi oheisen selostuksen, ilmeisesti vastatakseen muiden uteluihin:

"Tästä reisuamisesta on moni kysellyt ja saattaa vastakin kysellä, millä asialla siellä käytiin. Asia ei ole sen suurempi kuin että kävin katsomassa ja oppimassa siellä etelänpuolessa niitä ihmisiä, jotka kutsumuksen kautta ovat ystävyyteen ja yhteen mieleen tämänpuolen heränneen kansan kanssa tulleet. Yleensä en muuta ymmärtänyt, kuin että sama Herra, jota täälläkin kutsutaan eläväin s.o. Jumalaa pelkääväisten Jumalaksi, on niittenkin armahtaja, ja että heitä samat suuret puutokset, penseys, Jumalan sanan halveksiminen y.m. vaivaa kuin kansaa täälläkin".

Ylivieskassa hengellisenä ja maallisena toimijana

Pylvään sanotaan olleen hiljainen ja vaatimaton mies. Hän sai nähdä herännäisyyden uuden nousun ja olla sitä rakentamassa toimien jonkun verran myös sielunhoitajana. Erään heränneen naisen mukaan hän oli ollut vierailemassa Pylvään luona, kun yksin kamarissa istuessa olivat ahdistukset ja kiusaukset kovasti vaivanneet. Silloin Pylväs oli huomaamatta tullut sisälle kamariin ja kuiskasi naisen korvaan: "Menkööt perkeleet helvettiin". Sanat olivat karkeat, mutta ilmeisesti oikeaan aikaan lausutut, sillä naisen olo helpotti.

Erityisen suurta arvoa on annettu Pylvään kirjoituksille koskien kotiseutunsa herännäisyyden historiaa. Tähän hänen mainitaan saaneen kehotuksen Wilhelmi Malmivaaralta. Herännäisyyden historiasta muun muassa neliosaisen kirjasarjan kirjoittaneen Mauno Rosendalin mukaan Pylväs käsitteli aiheitaan huolellisesti ja "kiitettävällä puolueettomuudella", viitaten erityisesti "kiireen talven" kuvauksiin.

Malmivaara kuului Pylvään arvostamiin pappeihin. V. 1885 hän kirjoitti tälle valittaen heränneiden keskinäisen yhteyden kylmää henkeä, nämä kun eivät keskustele toistensa kanssa kadotuksenalaisesta tilastaan eivätkä autuuden asioista, minkä seurauksena he erkanivat toistensa seurasta huonon omantunnon vaivoissa. Hän kuitenkin sanoo Malmivaaran käynnin ja puheiden olleen iloksi. !880-luvun lopulla osa Ylivieskan heränneistä lähetti lapsensa Kiuruvedelle Malmivaaran luo käymään rippikoulua, minkä teki v. 1889 myös Pylväs.

Pylvään nauttimaa jonkinlaista arvonantoa todistavat myös hänen erilaiset luottamustehtävänsä. Hän toimi jonkin aikaa muun muassa Ylivieskan "panttifoudina", jonka tehtävä oli ulosmitata kunnanverotuksen rästit. Vielä 1930-luvulla hänen kirjoitettiin etevänä kirjoitus- ja tilimiehenä olleen kyläteitä suunniteltaessa kirjurina ja jakomiehenä. Hän toimi myös seurakunnan kirkkoraadissa.

Kankaan rautatieasemalle vievä tie v. 1925 A. L. Backmanin kuvaamana. 
Mikäli oikein ymmärsin oli Pylväs mukana tämän tien laatimisessa. 
Lusto - Suomen Metsämuseo, Metsähallituksen kokoelma: 
Maantie, joka johtaa Kankaan rautatieasemalle. Tien vieressä on aitaa. Mies ajaa polkupyörällä. | Lusto - Suomen Metsämuseo | Finna.fi

Kuolema salaman iskusta

Pylvään mainitaan toivoneen itselleen äkkikuolemaa välttyäkseen tuskalliselta riutumiselta. Näin sitten kirjaimellisesti tapahtuikin, vieläpä hyvin rajulla tavalla. Hänen näet istuessaan perheensä kanssa 18. elokuuta 1899 päivällispöydässä iski salama häneen niin, että hän kuoli silmänräpäyksessä. Hänen heränneet ystävänsä sanoivat hänen menneen tulisilla vaunuilla taivaaseen, viitaten Vanhan testamentin profeetta Elian vaiheisiin.

Kuolintapa herätti selvästi huomiota, sillä siitä löytyi useampi uutinen saman vuoden sanomalehdistä. Kyseessä ei siis ole mikään muinaisaikojen legenda, vaan hyvin dokumentoitu tapaus. Sama lyhyt uutinen julkaistiin useammassa lehdessä, kuten Kokkola, Perä-Pohjolainen sekä Uusi Suometar. Niiden kirjoittajaksi mainitaan "P.P.", jonka arvelen olleen Ylivieskassa vaikuttanut lukkari, kansankirjailija sekä valtiopäivämies Pietari Päivärinta (1827-1913).

Joka tapauksessa Pylväästä jotain kirjoitettaessa on säännöllisesti muistettu mainita hänen erikoinen kuolemansa. Siihen on voitu myös liittää tuo maininta hänen toiveestaan, mikä antaa tapaukselle lisää ihmeenomaista hohdetta, sekä selityksen, joka on varmasti helpottanut hämmentyneitä uskonveljiä ja -sisaria. Kyseessä ei  tässä kerronnassa ollut taivaallinen rangaistus tai kohtalon oikku, vaan toivottu nopea loppu.

Perä-Pohjolainen -lehdessä huomioitiin muita lehtiä enemmän myös Pylvään 
vaimon kohtalo. En löytänyt tietoa siitä toipuiko hän saamastaan iskusta, oletan,
että kyllä. Perä-Pohjolainen 95/1899.

"Eräs kirje" Pylvään kynänkäytön näytteenä

Pylvästä muisteltiin vielä vuosia hänen kuolemansa jälkeen, mistä todistuksena on sekin, kuinka heränneiden Hengellisessä Kuukauslehdessä julkaistiin v. 1915 eräs Pylvään vanha kirje, otsikolla "Eräs kirje". Lehteä toimitti sama Malmivaara, johon Pylväs itse oli kohdistanut suurta arvonantoa. Kirjeen vastaanottajaa ei lehdessä mainita. Koska siinä kuuluu Pylvään oma ääni laitan sen tähän kirjoitukseni lopuksi hänen omaksi tervehdyksekseen.

"Ylivieskasta heinäk. 1896.

Rakas ystävä Herrassa!

Sen pienen keskustelun johdosta, jonka pidimme Lapuan asemalla yhtiökokousmatkalta lähtiessä, tämän kuun 3 p:nä, otin nyt kynän käteeni sinulle ensikerran kirjoittaakseni. Sinä sanoit, ettet ole voinut nykyaikoina liikkua heränneen kansan parissa, kun on näyttänyt, että sekä oma että ystävien elämä ei ole, niinkuin olla pitäisi. Tähän suuntaan lausutut puheet liikuttavat minua, jota aina samat kiusat tahtoisivat uuvuttaa, jos kohta en ole joutunut niiden orjaksi. Olen tuntenut, että ne ovat epäuskoisen sydämeni juonia, eli toisin sanoen sydämessä majailevan uskottomuuden hedelmä. Sillä sielun vihollinen pyytää meitä tämän kautta eksyttää pois siitä joukosta, jossa totuuden oppia julistetaan, saadakseen meidät kokonaan omiksi palvelijoikseen. Mutta kiitos olkoon Herralle, joka antaa meille vielä saarnata, että jos kohta me olemmekin kuolleet, niin vielä elää Hän, joka meidän edestämme kuollut ja ylösnoussut on. - Siis jos sinäkin olisit elämälläs saattanut heränneelle kansalle murhetta, ja maahan tallannut suruttomalla käytökselläsi sitä oppia, johon olet lapsuudestasi asti johdatettu, niin olisi siitä herännyt kansa sairas. Mutta jos sinussa on vielä itsessäsi sana tauti sinua vaivaamassa, olet kuitenkin yksi kipein jäsen sairastavassa ruumiissa.

Kun ryhdyin mielijohteitteni mukaan lausumaan sinulle, osoittaakseni ystävyyttäni, vaikka tämä käy hyvin huonosti, toivon kumminkin, että sinäkin pistät jonkun sanan minulle. Olet siksi suuri minun silmissäni, että suunikin tahtoo käydä nauruun ilon tunteesta nähdessäni kasvosi, joskus aivan kuin näkisin isäsi kasvot. Ei silti, ett olet hyvä maailman mies, mutta silti, kun olet perinyt suuremman rikkauden, Herran pelvon. Tässä mielentilassa en ole sinun suhteesi yksin, mutta koko Herran kansa, johon sinä ja minä olemme ilman omaa syytämme saaneet yhdistyä.

Sano minulta terveisiä, jolle se sopii, mutta ole enin perheesi kanssa tervehditty, sanoo yksi halpa ystäväsi vaivassa

Simo Pylväs"

Lähteet:

Olavi Kares: Heränneen kansan vaellus. Suomen herännäisyyden elämää ja vaiheita noin v:sta 1880 v:een 1930. I. (1941)

O. M.: Kyläteitten historiaa Ylivieskassa. Kaleva 56/1934, 9.3.1934.Verkkoversio: 09.03.1934 Kaleva no 56 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

P.P.: Ukkonen. Uusi Suometar 217/1899, 29.8.1899. Verkkoversio: 29.08.1899 Uusi Suometar no 217 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Simo Pylväs: Eräs kirje. Hengellinen Kuukauslehti 5-6/1915, 1.5.1915. Verkkoversio: 01.05.1915 Hengellinen kuukauslehti no 5-6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Mauno Rosendal: Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV. 1853-1900. Kustannusosakeyhtiö Herättäjä (1915). Verkkoversio: The Project Gutenberg eBook of Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV. 1853-1900, by Mauno Rosendal

Rauhala Taneli. Nivala-Seura. https://nivalaseura.fi/henkilogalleria/rauhala-taneli/

Ukkonen. Kokkola 69/1899, 2.9.1899. Verkkoversio: 02.09.1899 Kokkola no 69 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ukkonen. Perä-Pohjolainen 95/1899, 24.8.1899. Verkkoversio: 24.08.1899 Perä-Pohjolainen no 95 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ukkonen. Työmies 199/1899, 29.8.1899. Verkkoversio: 29.08.1899 Työmies no 199 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ylivieskan kirja. Toim. Aaro Harju & Erkki Laitinen (1981).

Paddaisten kartanon evankelinen jyvärenki Johan Henrik Kuustonen (1844-1910)

 Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Kuten lukijat ovat saattaneet havaita on blogistilla sydämessään erityisen lämmin kohta Sauvoa koskeville aiheille. Tämä siitä huolimatta, että ainakaan herätysliikehistorian osalta Sauvo ei näytä olleen mitään vahvimpia valtamaita, monen liikkeen osalta ei edes reunamaita. Välillä on joku papeista edustanut jotain herätysliikettä ja saanut aikaan paikallista aktiivisuutta, mutta paikkakunnalla ei vaikuta vaikuttaneen juuri paikallisia maallikkosaarnaajia, jotka olisivat pitäneet liekkiä yllä silloinkin kun pastorit ovat vaihtuneet.

Siksipä innostuin kun satuin törmäämään Johan Henrik  Kuustosen (1844-1910) muistokirjoitukseen evankelisen herätysliikkeen Sanansaattaja -lehdessä. Kuustonen oli Ypäjällä syntynyt ja Somerolta muuttanut Paddaisten kartanon jyvärenki eli muonarenki, jolla tarkoitettiin tilatonta, omillaan asunutta henkilöä, joka teki maanomistajalle päivätöitä. Samalla hän näyttää kuitenkin olleen paikkakunnalla ainakin osan väestöä arvostama uskonnollinen toimija, jonka muistoksi perustettiin jopa sananjulistusta tukeva rahasto. Tehkäämme siis lyhyt katsaus hänen elämänvaiheisiinsa.

Nimi Ypäjän kirkonkirjoissa

Johan Henrik syntyi kirkonkirjojen mukaan 8. toukokuuta 1844 Ypäjän Perttulan kylän Papalin talossa. Tuohon aikaan koko paikkakuntaa kutsuttiin Perttulaksi, joka sai nimen Ypäjä rautatieaseman tultua rakennetuksi Ypäjän kylään. Hänen vanhempansa olivat Papalin isäntä Matts Mattsson (eli luultavimmin Matti Matinpoika sekä tämän vaimo Brita. Johan Henrik oli kuopus perheessä, johon kuului myös isoveli ja kolme isosiskoa. Perheen isä kuoli v. 1849, ja äiti meni uusiin naimisiin Johan Henricssonin kanssa.

Kuustonen ei välttämättä ole koskaan itse tätä kastettaan koskevaa merkintää Ypäjän, 
silloisen Perttulan kirkonkirjoissa katsellut, niin myöhemmin tekstissä ilmenee, että 
juuri tällä merkinnällä oli hänelle suuri henkilökohtainen merkitys. Ypäjän syntyneiden kirja 
1838-1862.

20.4.1871 Johan Henrik avioitui Amanda Gustafsdotterin (s. 10.8.1855), kanssa, joka oli kotoisin Kosken Sorvaston kylästä. Sitten kadotan hänet pariksi vuodeksi, löytääkseni hänet Someron Kimalan kartanon Härkojan torpasta kartanon renkinä. Hänen mainitaan muuttaneen sinne Tammelasta, ilmeisesti vuonna 1873. Vaimoa hänellä ei enää ole, joten Amanda on ilmeisesti kuollut. Vuonna 1874 hän muutti saman kartanon Niinisaaren torppaan ja v. 1875 Someron Ollilan Sippuun, jolloin hänellä on vaimokin, Koskella 25. helmikuuta 1855 syntynyt Justina Wilhelmsdotter. 3. tammikuuta 1876 syntyi parin ensimmäinen lapsi, Olga Karolina. 

Pieni perhe oli pian taas muuttopuuhissa, sillä 1877 he muuttivat Someron Jurvalaan. Siellä syntyivät Sigrid Maria v. 1878 ja Axel Wilhelm v. 1880, mutta Olga menehtyi jo 1879. Vuonna 1882 Kuustoset muuttivat Härkölän tai Härkälän kartanoon palvelusväeksi. Perhekin kasvoi, Edla syntyi 1882 ja Ida Helena 1885. Jälkimmäisen syntymävuonna muutettiin Saarentakaan Anttilan torpan Nissilään, josta jo 1887 palattiin Härkölään. Siellä syntyivät v. 1891 Martti Maurits, v. 1895 Juho Henrik sekä v. 1897 Aarne William.

Kartanonisännän ja rengin uskonveljeys

Härkölän kartanon isännän, kollegireistraattori Emil Reinhold Gammalin mainitaan olleen hurskas mies. Hänen määräyksestään vouti piti joka aamu tilan väelle rukoukset, joissa Gammal itsekin oli usein mukana. Vilpilliseksi osoittautuneen työntekijän hän saattoi ripeästi erottaa. Gammal oli usein mukana hengellisissä juhlissa eikä sietänyt tällaisissa juhlapaikoissa mitään "markkinamyyntiä", vaan saattoi sellaista havaitessaan kaataa myyntipöydät.

Härkälän kartanon nykyinen päärakennus on Emil Reinhold Gammalin rakennuttama 
v. 1882. Kuustosen tullessa taloon rengiksi se oli siis aivan uudenkarhea. Wikimedia 
Commons: File:Härkälän kartano. Somero. 1.jpg - Wikimedia Commons

Isännän ja hänen renkinsä hengellinen katsantokanta näyttää käyneen yksiin, ja ehkä sekin vaikutti siihen, että kun Gammal vuonna 1896 osti Sauvosta Paddaisten kartanon muutti sinne myös renki Kuustonen, tosin hieman viiveellä, sillä Kuustonen muutti Sauvoon Someron Härkölästä vasta 9. marraskuuta 1898. Gammalille Sauvoon muutossa oli kyse paluusta, sillä hän oli syntynyt siellä vuonna 1840. Hänen isänsä oli Sauvon entinen kirkkoherra Karl Reinhold Danielsson ja Gammalin muuttaessa takaisin paikkakunnalle oli siellä kirkkoherrana hänen siskonsa Fanny Alexandran mies Arvid Utter, josta olen kirjoittanut oman blogikirjoituksensa. Utter oli evankelisen herätysliikkeen miehiä, ja ilmeisesti tätä hengellisyyttä edusti myös ainakin osa hänen vaimonsa suvusta.

Johan Henrikin (tai Sauvon rippikirjassa Juha Heikin) mukana Sauvoon muuttivat vaimo Justiina sekä pojat Martti Maurits, Juho Henrik sekä Aarne William. Vuonna 1899 Paddaisten isännyys siirtyi Gammalin kuoltua tämän leskelle Ida Gammalille. Kartanon mainitaan kovasti rappeutuneen ja köyhtyneen Gammalien isännyyden alla, mitä varmasti selittää osaltaan isännän menehtyminen. Kuustonen jatkoi kuitenkin talon palveluksessa.

Emil Reinhold Gammalin sammaloitunut hautamuistomerkki seisoo 
Sauvon kirkon hautausmaan pohjoispuolella lähellä kiviaitaa. Vieressä 
hänen siskonsa Fannyn ja lankonsa Arvid Utterin hauta. Kuva itse
otettu.

Sauvossa sananjulistajana

Tältä ajalta viimeistään löytyvät varmat merkit Kuustosen uskonnollisesta harrastuneisuudesta. Hänestä muistokirjoituksen Turussa laatinut Hilma Holmberg on näet viimeistään tällöin oppinut tuntemaan hänet. Kuvauksessa ei ole juurikaan ajallisia kiinnekohtia, ja esimerkiksi Holmbergin kuvaillessa, miten Kuustonen oli havainnut oman vanhurskautensa kelvottomaksi ja kurjaksi rääsypuvuksi, mutta Jumalan sanasta havainnut Golgatalla hänelle valmistetun sellaisen puvun, joka kelpaa Karitsan iankaikkisiin häihin jää epäselväksi ovatko nämä Kuustosen vai Holmbergin sanoja.

Kuitenkin autenttinenkin lausahdus löytyy, nimittäin Holmbergin kysyttyä Kuustoselta hänen autuutensa perustusta hän vastasi tavalla, joka sopii hyvin juuri evankelisen liikkeen katsantokantaan:

"Perttulan kirkonkirjat sen todistaa, että olen autuas Jumalan lapsi Kristuksen kuoleman perustuksella, koska olen kastettu ja vieläpä kasteen kautta oikein haudattu tähän Kristuksen kuoleman ja ylösnousemisen ihanaan voittoon." 

Vakuudeksi Holmberg mainitsee Kuustosen vielä siteeranneen apostoli Paavalia: "Laupeutensa kautta hän meidät autuaiksi teki, uuden syntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta." (Tiit. 3:5).

Vaurautta ei Kuustosen osalle ollut elämässä osunut, ja Holmberg toteaakin, ettei tämän maallinen elämä "juuri kehuttavaa ollut, köyhä kun oli ja suuri oli perhe elätettävänä". Kuitenkin seuraavasta ilmenee, että hän viimeistään Sauvossa on saanut jonkinlaisen aseman hengellisenä puhujana.

Syyskuussa 1907 Suomen kristillisen työväen liiton Tähti -lehdessä näet kirjoitettiin Sauvon kristillisen työväenyhdistyksen kuukausikokouksesta, johon oli osallistunut sateesta huolimatta yli sata henkeä. Sauvon kirkkoherra J. V. Vartiainen oli puhunut kristillisestä työväenaatteesta, mutta hengellisen puheen oli pitänyt "renki Kuustonen", mitä ilmeisimmin juuri tämän kirjoituksen päähenkilö.

Tähän nähden on kiinnostavaa, kuinka Holmberg sanoo Kuustosen saaneen "kokea mitä kristittynä eläminen merkitsee". Holmbergin mukaan tämä oli saanut osakseen paljon vastustusta niin oppineilta kuin oppimattomilta, sekä papeilta että maallikoilta. Tämä viittaisi toisaalta siihen, että Kuustosen julkinen esiintyminen hengellisten asioitten saralla on ollut tuota yksittäistä tilaisuutta laajempaa, toisaalta siihen, että se on herättänyt kielteistä huomiota. Itse asiassa edellä mainitusta Vartiaisesta tiedetään, että hänelle oli Loimaalla pappina ollessaan kehittynyt vahva antipatia evankelisuutta kohtaan. Voi siis olettaa, että hän on saattanut olla Kuustosen kanssa napit vastakkain. Silti he näköjään saattoivat myös sopia samaan tilaisuuteen puhumaan, vaikka mielenkiintoisesti kirkkoherralle tuossa edellä mainitussa tapauksessa jäi esitelmöinti, Kuustoselle julistus.

Kuoleman rajan takaakin sananjulistusta tukemassa

Kuollessaan oli Kuustonen palvellut isäntäväkeään 27 vuotta. Hän kuoli 8. tammikuuta 1910. Uusi Aura -lehdessä todettiin vainajan olleen Sauvossa yleisesti tunnettu raamatullisesta tiedostaan ja uskonnollisesta mielestään. Holmbergin mukaan Kuustonen nukkui kuolonuneen "autuaallinen hymy huulilla, herätäksensä vanhurskasten ylösnousemisen ihanana aamuna."

Kun Rosenlewien suku v. 1912 osti Paddaisten kartanon sanotaan sen päärakennuksen olleen 
masentavassa kunnossa päärakennuksen hirsikehikkoa peittävän laudoituksen ollessa monesta kohtaa rikki tai puuttuessa kokonaan, pärekaton ollessa huonokuntoinen ja seinäpintojen maalinkin ollessa rapistunut. Tässä Signe Branderin v. 1911 ottamassa kuvassa tilanne ei näytä aivan niin pahalta. 
Signe Brander 1911, Museoviraston Historian kuvakokoelma: Paddaisten kartano Sauvossa | Museovirasto | Finna.fi

Johan Henrik Kuustosen hautajaisia vietettiin 23. tammikuuta 1910. Hautaan siunauksen toimitti kirkkoherra Vartiainen. Samassa yhteydessä piti haudalla puheen viilari Evankeliumiyhdistyksen kolportööri Iivari Eskola, joka puhui Roomalaiskirjeen 6. luvun 23 jakeen pohjalta: "Sillä kuolema on synnin palkka, mutta ijankaikkinen elämä on Jumalan lahja Jesuksessa Kristuksessa meidän Herrassamme." Lehtikirjoituksen mukaan hän puhui sen perusteella "mieltäylentäviä sanoja kalmiston rauhaan lasketun muistoksi". Holmbergin mukaan Eskola oli lausunut "mieleen painuvia sanoja syntiinlankeemuksen hirveistä seurauksista", mutta oli myös lohduttanut läsnäolleita "sillä ihanalla totuudella, että ne, jotka täältä lähtevät kuten vainaja, Karitsa turvanaan eivät ole kuolleet, vaan ovat menneet kuolemasta elämään ja niin saavat ijankaikkisesti elää."

Hautajaisissa pidettiin useita puheita, ja tällaisten puheiden jatkuvuuskin päätettiin varmistaa. Hautajaisissa näet perustettiin J. H. Kuustosen rahasto, josta oli tarkoitus kustantaa Evankeliumiyhdistyksen puhujien matkarahat. En tiedä, kuinka pitkäikäinen rahastosta tuli, varsinkin kun evankelisuus osittain kirkkoherra Vartiaisen myötävaikutuksella pikku hiljaa hiipui Sauvossa, mutta ainakin 3. heinäkuuta 1910 Evankeliumiyhdistyksen pastori Werneri Niinivaara vieraili puhumassa Sauvossa ja juurikin Paddaisissa.

"Vanhurskaan muisto pysyy iäti"

Näin usein sanotaan, mutta pitääkö se paikkansa? Kuustosen edustama evankelisuus sekä kristillinen työväenliike hiipuivat Sauvosta, eikä hänen muistorahastostaankaan tainnut jäädä edes muistoa. Kuka jyvärenki Kuustosta muistaa?

Kristillisen katsantokannan mukaan hänet muistaa tietysti Jumala, mutta näkisin hänen muistamisellaan olevan syytä muillekin. Hän on eräs esimerkki heistä, jotka ilman koulutusta ja vaatimattomasta yhteiskunnallisesta asemasta käsin toimivat sananjulistajina ja levittivät oikeaksi kokemaansa sanomaa eteenpäin. 

Itse asiassa Kuustonen on tässä evankelisen liikkeen osalta paikallisesti osa kiehtovaa ketjua, jonka juuri oivalsin. Sauvossa toimi ensin kappalaisena 1869-1879 ja sitten kirkkoherrana 1885-1888 omana aikanaan arvostettu evankelinen sananjulistaja Hegesippus Hippolytus Hjerpe (jonka olen esitellyt täällä: Kirkkohistorian kahinaa: Hegesippus Hippolytus Hjerpe, Perttelin profeetta, joka sai kuolla Sauvossa ), sitten vuodet 1890-1898 jo aiemmin mainitsemani evankelinen kirkkoherra Utter. Tämän jälkeen Sauvoon tuli evankelisuuteen nurjasti suhtautunut kirkkoherra Vartiainen.

Kuitenkin juuri Utterin kuolinvuonna Kuustonen muutti paikkakunnalle, ikään kuin ottamaan vastaan soihdun eteenpäin kannettavaksi. Itse asiassa Utter kuoli lokakuussa, Kuustonen muutti Sauvoon marraskuussa 1898. Ja kun Kuustonen kuoli 1910, niin saman vuoden lopussa valittiin Sauvoon kiertokoulunopettajaksi evankelinen Saara Patjas (jonka olen esitellyt täällä: Kirkkohistorian kahinaa: Sauvon ja Perniön evankelinen opettajatar Saara Patjas ), joka toimi aktiivisesti paikkakunnan hengellisessä elämässä ja tuli näkemyseroista huolimatta kohtuullisesti toimeen kirkkoherra Vartiaisenkin kanssa. Hänen muutettuaan Perniöön 1920 en tiedä, tuliko soihdulle uutta kantajaa, ehkä sellainen vielä löytyy.

Edellä kuvattu joka tapauksessa osoittaa, että hengellisten liikkeittemme historia ei aina tai useinkaan ole suurmies tai -naishistoriaa, vaan monesti vähässä uskollisten työskentelyä omalla paikallaan. Tämän vuoksi halusin kertoa teille sen vähän, mitä Johan Henrik Kuustosesta löysin. Hänenkin tarinansa ansaitsee tulla muistetuksi.

Lähteet

Evankeliumi-, Jaappanilähetys- ja Nuorisoliitto-juhlia. Sanansaattaja 9/1910, 2.5.1910. Verkkoversio: 02.05.1910 Sanansaattaja no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Haudan lepoon. Uusi Aura 21 A/1910, 27.1.1910. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/803448?page=5

Hilma Holmberg: Muistosanoja. Sanansaattaja 5/1910, 1.3.1910. Verkkoversio: 01.03.1910 Sanansaattaja no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Härkölän Gammalista. Forssan Lehti 94 C/1921, 6.12.1921. Verkkoversio: 06.12.1921 Forssan Lehti no 94 C - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lauri Koskenniemi: Maallikkosaarna - Evankelisen liikkeen voima.2008.

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. 1996.

Kuukausikokoustaan piti Sauwon yhdistys wiime sunnuntaina. Tähti 36/1907, 6.9.1907. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/721091?page=2

Sauvo, rippikirja 1891-1901. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21285&pnum=320

Sauvo, rippikirja 1901-1910. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21286&pnum=377

Somero, muuttaneet 1892-1910. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=17568&pnum=49

Somero, rippikirja 1871-1880. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=45429&pnum=306 ja muita sivuja samasta kirjasta.

Somero, rippikirja 1881-1890. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=45432&pnum=145 ja muita sivuja samasta kirjasta.

Somero, rippikirja 1890-1899. Verkkoversio: SSHY - Kuvatietokanta - Somero

Ypäjä, rippikirja 1841-1848. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43218&pnum=9

Ypäjä, rippikirja 1849-1855. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43452&pnum=10

Ypäjä, rippikirja 1870-1879. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43455&pnum=9

Ypäjä, syntyneet 1838-1862. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43464&pnum=31

"Miksi erosimme Suomen ev.lut. kirkosta?" - Kolmen luterilaisen pastorin julkilausuma vuodelta 1923

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Olen ajatellut, että voisin julkaista täällä blogissa erilaisia mielenkiintoisia historiallisia tekstejä, erityisesti sellaisia, jotka ovat tässä formaatissa sopivan mittaisia luettavaksi ja joilla voisi olla jotain annettavaa nykyisiin keskusteluihin. Alla siis pienin taustatiedoin höystettynä eräs dokumentti noin sadan vuoden takaa, jonka viimeaikaiset keskustelut sekä Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon pitkäaikaisen johtajan Markku Särelän hiljakkoin tapahtunut poisnukkuminen nostivat mieleeni. Ehkä se voi antaa virikkeitä ja taustaa nykyisille vastaaville keskusteluille, tai olla vain ajan merkki ajoiltaan.

Kolme pastoria julkisesti tiliä erostaan tekemässä

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on viime aikoina ollut monenlaisia tiukkojakin ristiriitoja läpi sen historian, ja niin tänäkin päivänä. Välillä on ollut keskustelua myös siitä, eroaako osa kirkon herätysliikkeistä kirkosta perustaen oman kirkkonsa.

Tällaista keskustelua käytiin myös 1920-luvulla, jolloin osa evankelisen herätysliikkeen jäsenistä erosi kirkosta perustaen omat seurakuntansa. Nämä toimivat edelleen Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon sekä Suomen evankelis-luterilaisen seurakuntaliiton alla. Kolme vuoden 1923 lopulla eronnutta pastoria, A. Aijal Wegelius (myöh. Uppala), Kauko Valve ja B. A. Uusitalo päätyivät julkaisemaan yhteisen selityksen erolleen. Tälle oli syynä paitsi heidän erojensa saama mediahuomio myös tarve ilmaista itsenäisesti heidän eroamisensa syy. 

Pastori Heino Pätiälä (jonka esperanto -harrastuksen vaikutuksesta koko luterilaisen vapaakirkkoaatteen kehitykselle Suomessa olen kirjoittanut täällä) oli aiemmin ilmoittanut eroaikeistaan Porvoon vuoden 1922 synodaalikokouksessa sekä julkaisemassaan kirjasessa Ulos leiristä (joka ansaitsisi jossain yhteydessä kunnollisen esittelyn), mutta nämä kolme pastoria halusivat osoittaa oman päätöksensä olleen itsenäinen suhteessa Pätiälän päätökseen.

Oheinen kuva on otettu Suomen Vapaan Evankelis-Luterilaisen Kirkon 
(nyk. Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko) perustamiskokouksesta 
v. 1928. Eturivin kolme oikeanpuolimmaista ovat vasemmalta lukien pastorit 
Kauko Valve, V. I. Salonen sekä A. A. Wegelius. Luterilainen 5/1928.

Niinpä Valve ja Wegelius laativat yhteisen selityksen 29.11.1923 Radansuun kansanopistolla, jonka johtajana Valve tuolloin toimi. Myöhemmin myös Uusitalo antoi tekstille hyväksyntänsä. Sen jälkeen teksti postitettiin 30 sanomalehdelle.

"Miksi erosimme Suomen ev.lut. kirkosta?

 Koska julkisuudessa on mainittu allekirjoittaneiden ero papinvirasta sekä myös kirjoitettu siitä, pyydämme väärinkäsitysten välttämiseksi saattaa julkisuuteen eromme syitä ja sen yhteydessä ilmeneviä asioita. Asianomaisille tuomiokapituleille lähettämissämme kirjelmissä, jotka asiallisesti, jopa suurimmaksi osaksi sanatarkastikin liittyvät kahden allekirjoittaneen laatimaan luonnokseen, on eromme perustelu tämän luonnoksen mukaan seuraava: 

"Tähän luopumiseen velvoittaa minut Jumalan sana sekä osaltaan myös Jumalan sanan mukaisilta kohdiltaan pappisvirkaan tullessani tekemäni vala (K.L. 117 §). — Suomen ev.lut. kirkossa sallitaan tosiasiallisesti jatkuvasti ja julkisesti opetettavan vastoin Jumalan sanaa ja luterilaisen kirkon tunnustuskirjain oppia. Sen seurakunnissa sallitaan tunnustettavan ilmeisiä harhaoppeja; seurakunnissa sallitaan myös jatkuvasti julkisyntiä ja törkeintäkin paheellista elämää; seurakunnilla ei ole Jumalan asetusten mukaisia niille kuuluvia oikeuksia eikä velvollisuuksia eikä niitä myöskään hallitse Jumalan sana, vaan ihmiset. Kun Suomen ev.lut. kirkko ei siis alistu Jumalan sanan selviin määräyksiin eikä se sellaisenaan saata sitä tehdäkään, on se selvästi Jumalan sanan vastainen ja ei-luterilainen kirkko.

Samalla ilmoitan, että olen tänään _ _ _ :n seurakunnan pastorinvirastossa ilmoittanut eroni sanotusta seurakunnasta ja sen kautta Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta."

Tuomiokapituleille lähettämämme perustelu on lyhyt — kuten viralliseen asiakirjaan nähden on luonnollista —, mutta siitä käy selville pääasialliset syyt eroomme.

Eromme on johtunut siitä, että Suomen ev. lut. kirkko on tosiasiallisesti luopunut Jumalan sanan ja ev. lut. kirkon tunnustuskirjan opin kuuliaisuudesta, — Sanotusta kirkosta erotessamme emme siis suinkaan ole eronneet tosiluterilaisesta opista, vaan väärästä kirkollisesta yhteydestä. Ja tahdomme pitäytyä — hyljäten kaiken lahkolaisuuden yksinomaan tosiluterilaiseen seurakunnalliseen yhteyteen.

Emme haaveile mitään synnittömien yhdyskuntaa, kuten jo on väärin väitetty, vaan haluamme toisten yksimielisten kanssa liittyä tosiluterilaisiksi seurakunniksi, joissa on käytännössä raamatullinen kuri sekä oppiin että elämään nähden (eihän synnittömien kesken tarvittaisi mitään kurinpitotoimia). 

Emme ole eronneet Suomen ev. lut. kirkosta uhmamielin emmekä muita tuomiten. Yhdymme Tunnustuskirjan sanoihin: "Raskasta on erota niin monesta maasta ja kansasta ja tunnustaa eri oppia. Mutta tässä on Jumalan käsky, että jokaisen on kartettava eikä pidettävä yhteyttä niiden kanssa, jotka väärää oppia opettavat tai jotka sitä väkivalloin pyytävät voimassa pitää" (M. 337). 

Vaikka olemmekin eronneet Suomen ev. lut, kirkosta, niin emme suinkaan ole jättäneet isänmaatamme emmekä kansaamme, vaan tahdomme entistäkin tarmokkaammin tehdä sen keskuudessa Jumalan valtakunnan työtä. Olemme valmiit mahdollisuuden mukaan palvelemaan jokaista, joka apuamme tai neuvojamme pyytää. 

Luterilaisina ja kristittyinä haluamme myös kunnioittaa ja palvella esivaltaa, joka on Jumalan asettama ja on lainkuuliaisina kansalaisina silmämääränämme isänmaamme onni ja menestys. 

Emme katso voivamme tässä yhteydessä pitemmälti tästä asiasta kirjoittaa. Toivomme saavamme tilaisuuden myöhemmin erikseen julkisuudessa palata asiaan. 

3.12.1923. 

Kauko Valve 

Aijal Wegelius 

B. A. Uusitalo"

B. A. Uusitalo liittyi Valven ja  Wegeliuksen laatimaan tekstiin. Näiden katkaistua 
välinsä Heino Pätiälään seurasi Uusitalo Pätiälää ja tuli tämän kanssa toiseksi 
Suomen vapaan evankelis-luterilaisen seurakuntaliiton (nyk. Suomen
evankelis-luterilainen seurakuntaliitto) pastoriksi ja Pätiälän jälkeen johtajaksi. 
Uusitalon sisko oli yksi Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen merkittävimpiä
Japanin-lähettejä, Siiri Uusitalo. Autuus Pakanoille 10/1920.

Ivalta ei vältytty

Tekstin levikistä voisi vielä lyhyesti mainita. Moni lehti julkaisi sen, eivät toki kaikki, ja esimerkiksi Kotimaa julkaisi siitä vain noin viidesosan. Herättäjä puolestaan viitattiin pastorien kirjoitukseen Helsingin Sanomien pohjalta. Herättäjässä ollutta Tien ohesta tempomia -palstaa kirjoittanut nimimerkki Waeltaja kommentoi pastorien kirjoitusta hyvin purevaan, ilmeisesti palstalle tyypilliseen tyyliin:

"Minun puolestani he saavat erota ja selittää eroansa. Mutta heidän kirjoituksensa sävy itsetehtyine marttyyriuksineen paljastaa heistä sellaisia ominaisuuksia, että he minun mielestäni olisivat sopineet erittäin hyvin tähän turmeltuneeseen kirkkoon. Pelkään näet, että he pilaavat sen hyvän kirkon, johon he nyt siirtyvät."

Ainakin Wegelius huomioi Herättäjän piikittelyn, sillä laatiessaan 1970-luvulla kirkkonsa historiikkia hän lainasi tuota kirjoitusta todeten: "Näin arvottomasti kirkollinen lehti kirjoitti vakavasta asiasta". Samalla hän totesi, etteivät ne päivälehdet, jotka kirjoituksen julkaisivat liittäneet siihen lainkaan huomautuksia. Suomen Sosialidemokraatissa hän tosin mainitsi pastorien kirjoitusta käytetyn kannustamassa kirkosta eroamiseen, mutta siinä oli silti huomautettu, että nyt eronneet pastorit lienivät niitä "mustimpia", minkä Wegelius ymmärsi merkitsevän taantumuksellisia.

Muuten kirjoitus levisi ympäri Suomea lehdistön kautta. Nopealla haulla löysin sen ainakin Turunmaan, Laatokan, Hämeen Maan sekä Ilkan sivuilta. Vuoden 1924 alkupuolella se julkaistiin myös Paimen -lehdessä, joka oli tunnustusluterilaisena lehtenä tärkeä vaikutuskanava näille pastoreille.

Kirjoituksen merkityksestä

Kirjoituksen julkaiseminen eri lehdissä toi pastorien näkemyksiä tunnetuksi ja kertoi heidän ratkaisunsa ja sen perustelut laajalle yleisölle. Siten se saattoi olla osaltaan vaikuttamassa useiden ihmisten ratkaisuihin ja luterilaisten vapaaseurakuntien syntyyn eri puolilla maata. Elokuuhun 1924 mennessä oli muodostunut 10 seurakuntaa, joilla oli yhteensä 434 jäsentä. Yhden hieman myöhemmin Karjalan Kannakselle syntyneen seurakunnan varsin erikoisia vaiheita olen esitellyt täällä.

Mitään suurten massojen liikettä ei siis syntynyt, vaikka liittyjiä oli vielä tuon jälkeenkin. Kuitenkin tästä eteenpäin Suomen ev.lut. kirkon monopoli luterilaisuuden edustajana Suomessa oli saanut särön. Pastoreille oli tärkeää korjata se ajatus, että he olisivat pyrkineet jäsenistöltään täysin puhtaaseen kirkkoon. Niinpä heidän kirjoituksessaan tätä erikseen painotetaan. He halusivat kuitenkin opin ja seurakunnan opetuksen puhtautta ja yhdenmukaisuutta, sekä mahdollisuuden tarvittaessa käyttää kirkkokuria jäsenistön tai julistajien oikaisemiseksi. Herättäjän ivallisista kommenteista päätellen tämä viesti ei tosin näytä kunnolla välittyneen ulospäin.

Joka tapauksessa kyseinen teksti on mielenkiintoinen valaistessaan kahden luterilaisen vapaakirkon syntyvaiheita sekä kuvatessaan sitä intentiota, mikä sekä heillä että monilla muilla vastaavilla hankkeilla on myöhemminkin ollut.

Lähteet

Miksi erosimme Suomen ev.lut. kirkosta? Paimen 3/1924, 1.2.1924. Verkkoversio: 01.02.1924 Paimen no 3 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

A. Aijal Uppala: Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät. Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko (1976). Verkkoversio: Microsoft Word - AAU_Tunnustukselliset seurakunnat.doc

Waeltaja: Tien ohesta tempomia. Herättäjä 49/1923, 7.12.1923. Verkkoversio: 07.12.1923 Herättäjä no 49 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kalvolan "Vanha Uoti" viljasadon suojelijana

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Keskiaikaisissa kirkoissamme on säilynyt lukuisia keskiaikaisia puuveistoksia, jotka esittävät Raamatun henkilöitä tai muita pyhinä kunnioitettuja henkilöitä kirkon historiasta. Osa niistä on sen verran huonokuntoisia, ettei niiden esittämiä henkilöitäkään tunnisteta, osa taas on edelleen todella vaikuttavia taideteoksia. 

On myös veistoksia, jotka menetettyään alkuperäisen merkityksensä ovat saaneet paikalliselta kansanperinteeltä aivan uusia merkityksiä. Olen tässä blogissa kertonut jo yhdestä tällaisesta, Piikkiön puujumalasta ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2021/12/piikkion-puujumala.html?m=1 ), ja nyt tahtoisin kertoa teille Kalvolan Vanhasta Uotista. Pahoittelut heti alkuun, etten saanut tähän julkaisuun kuvaa itse veistoksesta, mutta alempaa löytyy linkki, jonka kautta kuvia löytyy.

Kalvolan keskiaikaisia veistoksia: Olavit, Madonnat ja Kristus

Kalvolan (joka on vuodesta 2009 ollut osa Hämeenlinnaa) nykyinen kirkko on varsin nuori, vuosina 1919-1921 rakennettu Ilmari Launiksen suunnittelema graniittipyhäkkö. Se rakennettiin vuonna 1918 palaneen, 1800-luvun alussa valmistuneen puukirkon korvaajaksi. Kalvolassa oli kuitenkin kirkko jo keskiajalla, ja keskiajan lopulla alettiin tekemään jopa kivikirkkoa, josta tosin toteutui vain yhä pystyssä oleva sakaristo, joka sijaitsee noin 300 metrin päässä nykyisestä kirkosta.

Tuosta ammoisesta katolisesta kirkosta on säilynyt jokusia veistoksia, yhteensä viisi. Näihin kuuluvat myös kaksi Norjan kuningas Olavi Pyhää esittävää veistosta. Kyseinen kirkko olikin Olaville omistettu. Niistä vanhempi, ilmeisesti 1200-luvulla Gotlannissa valmistettu kuuluu Kansallismuseon kokoelmiin. Se näet luovutettiin tammikuussa 1872 Helsingin yliopiston historiallis-etnografiselle museolle yhdessä neljän muun esineen kanssa. Niistä on laadittu luettelo, jossa veistosta on kuvattu näin: "Pyhä Olavi (?) valtaistuimella, kruunua ja käsiä vailla, pahuus ja pakanuus ihmisen päättömässä haamussa jalkojen alla".

Tähän Olavi Pyhää esittävään veistokseen on välillä erheellisesti 
viitattu Vanhana Uotina. Vaikka sen kuvauksen kohde onkin sama 
on kyse silti eri veistoksesta.
Museoviraston Rakennushistorian kuvakokoelma sekä Hämeen linnan kuvakokoelma
(Huom.: ilmeisesti kyseessä on sama veistos kuin tämä Suomen kansallismuseon 
Historiallisiin kokoelmiin kuvattu huolimatta siitä, ettei sen alkuperäpaikkakuntaa ole mainittu:
 https://www.finna.fi/Record/museovirasto.3E799DB439CEFF2C3AAFDF290E2DE8B8?sid=4798158926&imgid=1 )

Myös muita luovutettuja veistoksia on kuvattu sangen hauskasti, kuten "Suuri madonnan kuva. Lapsi lepää luonnottomassa asennossa äidin kädellä ja pitelee päärynää. Kuvalla, joka seisoo jalustalla, on mahtanut olla oma kaappi. Myöhänpuolista, teknillisesti hyvää tekoa". Artikkelissa v. 1968 tätä veistosta kutsuttiin nimellä "Kalvolan kaunis madonna" ja sen mainitaan olleen yksi eniten valokuvattuja veistoksia Kansallismuseon kokoelmissa kauniiden kasvonpiirteidensä vuoksi. Toinen oli "Kruunatun naisen kuva, madonna lapsineen kai sekin, käsivarren asennosta arvaten, vaikka lapsi puuttuu. Manieroittua taiturin tekoa 1400-luvun lopulta". Tylyimmän arvion sai "Kristuksen kuva ristinpuusta, käsivarsia vailla. Raakatekoinen, maalaus halpaa".

Tähän Neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta esittävään veistokseen 
on viitattu luonnehdinnalla "Kalvolan kaunis Madonna", 
vaikka lapsen asento onkin herättänyt kriittisiä kommentteja.
Suomen kansallismuseon Historialliset kokoelmat: 
https://www.finna.fi/Record/museovirato.D18DD3E45206968D3035B9E37865FC7C?sid=4798149113&imgid=1

Vanhan Uotin seikkailut

Kalvolassa oli kuitenkin tosiaan toinenkin Olavi-veistos, joka ei tovereistaan poiketen päätynyt museoon. Se on valmistettu mahdollisesti Saksan Lyypekissä vuoden 1300 tienoilla, ja sillä on taustallaan kiehtova tarina. Kun näet sekin vuonna 1872 haluttiin museoon yhdessä muiden veistosten kanssa kieltäytyivät seurakuntalaiset. Veistos oli näet saanut nimen Vanha Uoti ja kerrottiin, että kerran olivat ilkikuriset pojat vieneet sen kirkosta ja viskanneet ojaan. Tämän seurauksena olivat Kalvolan pellot alkaneet kasvaa pelkkää rikkaruohoa ja viljantulo palasi vasta sen jälkeen, kun Vanha Uoti oli palautettu kirkkoon.

Jossain kohtaa Vanhan Uotin arvostus pääsi kuitenkin selvästi häviämään, sillä 1900-luvun alkupuolella kirjoittaa historioitsija Kaarle Soikkeli vierailleensa Kalvolan vanhassa kivisakastissa ja vetäneensä heinien ja rojun alta puuveistoksen kappaleita, muun muassa kaksi polvea, pään sekä rinnan. Ne koottuaan saatiin kasaan veistos, jonka paikalliset vanhukset ja keski-ikäisetkin tunnistivat Vanhaksi Uotiksi, jolloin vanhat tarinat palasivat mieleen. Soikkelin mukaan veistoksen takaraivossa ollut lovi viittasi siihen, että patsaalle on saatettu uhrata rahalahjoja.

Soikkeli löysi Vanhan Uotin Kalvolan keskiaikaisesta kivisakastista. 
Selim Lindqvistin v. 1887 laatima teos Kalvolan vanhasta sakaristosta.
Museoviraston Historian kuvakokoelma

Veistoksen surkuteltavaan tilaan saattoi vaikuttaa ojareissu, mutta sellainenkin muistitieto kerrottiin, että Uoti oli aiemmin ollut sakastin ikkunalla saaden ohikulkijoissa aikaan pelontapaista kunnioitusta. Kuitenkin kerran olisivat sakastissa pappi ja lukkari päätyneet nujakoimaan keskenään, missä hötäkässä Uoti putosi ikkunalta ja hajosi. Kumpi oli ensin, putoaminen vai ojassa rypeminen, siitä en saanut selvyyttä.

Joka tapauksessa Uotin arvostus oli sen verran ajan saatossa heikentynyt, että se vuonna 1904 lahjoitettiin ennemmin Vihdin kansanopistoon kuin korjautettiin. Kuitenkin vuonna 1918 tapahtui jotakin, joka on saattanut saada jonkun Uotin menneestä arvosta kuulleen mietteliääksi, sillä samana vuonna paloivat sekä Kalvolan kirkko että Vihdin kansanopisto.

Kalvolan vanha puukirkko paloi vuonna 1918. 
Selim Lindqvistin piirros v. 1887. 
Museoviraston Historian kuvakokoelma: 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.5A859F87757FA98616E577414D8F2F2B?sid=4798149113&imgid=1

Osin palanut Uoti heitettiin menemään, mutta löytyi jälleen talvella 1927. Vuonna 1992 veistos lahjoitettiin jälleen Kalvolan seurakunnalle, ja se sijaitsee nykyään kunniapaikalla Kalvolan nykyisen kirkon seurakuntasalissa. Valitettavasti en löytänyt Uotista julkaisuvapaata kuvaa, mutta tämän linkin takaa löytyy pari kuvaa veistoksesta, vaikkei sitä olekaan sivulla nimetty: https://www.hameenlinna-vanajanseurakunta.fi/kirkot-ja-tilat/kirkot-ja-kappelit/kalvolan-kirkko/kuvia-kalvolan-kirkosta

Kalvolan nykyinen kirkko on valmistunut vuonna 1921. 
Vanha Uoti on esillä kirkon seurakuntasalissa. 
Wikimedia Commons

Mitä merkitystä on tarinalla vanhasta veistoksesta?

Joku voisi kysyä, että mitä väliä on koko Vanhalla Uotilla? Kyseessähän on rikkinäinen puuveistos, joka reformaation myötä menetti katolisen käyttötarkoituksensa, jonka muistot rappeutuivat ja saivat taikauskoisia piirteitä. Niinpä siihen kohdistunut arvostus ei edustanut kunnolla katolilaista eikä luterilaista teologiaa, ja lopulta se tyystin hylättiin. Linkin takaa löytyvistä kuvistakin näkyy, että se on kooltaan ja kunnoltaan varsin vaatimaton museossa olevaan kaimaansakin verrattuna, vaikka ilmeisen taidokasta työtä onkin kiharoine partoineen ja hiuksineen.

Toisaalta juuri nämä asiat tekevät veistoksesta kiinnostavan. Keskiaikaisia puuveistoksia on säilynyt melko runsaasti, Uotia upeampiakin yksilöitä, mutta harvemmalla on tällainen tarina kerrottavana. Tämä tarina kertoo myös siitä, ettei luterilaisuus syrjäyttänyt katolisia käytänteitä ja ajatuksia välittömästi, vaan niiden jäänteet saattoivat säilyä rappeutuneina jopa vuosisatoja. 

Rappeutuminen on hyvin ymmärrettävää, kun tukena ei ollut papiston opetusta, ja säilymistä tuki toisaalta se, ettei varsinkaan aluksi ollut mitenkään selvää mikä kaikki oli välteltävää katolilaisuutta ja mikä sopi myös luterilaisille. Eihän näitä veistoksia näet poistettu kirkoista, sillä myös luterilaisuudessa tunnettiin ajatus pyhien kunnioittamisesta esimerkillisinä kristittyinä, vaikka heiltä ei katsottu voitavan pyytää esirukouksia. Mielenkiintoista on sekin, että juuri tähän veistokseen liitettiin näitä tarinoita, eikä sen suurikokoisempaan toveriin, toiseen Olaviin.

Joka tapauksessa Kalvolan Vanha Uoti on kiehtova kappale paikallishistoriaa sekä suomalaista kirkkohistoriaa. Jos siis liikutte Kalvolan suunnilla käykää katsomassa sitä, itse toivon joskus sen vielä näkeväni. Ja käykäähän Kansallismuseossa katsomassa sen entisiä seuralaisia!

Kalvolan jo lakkautetun kunnan vaakunassa oli kaksi piilukirvestä, 
joka viittasi hirrenveiston lisäksi Olavi Pyhään, jonka tunnus kyseinen 
kirves oli. Wikimedia Commons

Lähteet:

Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (2007).

Neljä veistokuvaa Kalvolan kirkosta. Museovirasto: Kulttuuriympäristön palveluikkuna: hae_liite.aspx (kyppi.fi)

Saloila, Altti: Suomen ensimmäinen ratsastajapatsas ja 800 muuta kirkollista puuveistosta. Rajamme Vartijat 9/1968. Verkkoversio: 01.12.1968 Rajamme vartijat no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Soikkeli, Kaarle: Pyhän Olavin palvelus maassamme I. Kyläkirjaston Kuvalehti 4/1914. Verkkoversio: 01.04.1914 Kyläkirjaston Kuvalehti no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Soikkeli, Kaarle: Pyhän Olavin palvelus maassamme II. Kyläkirjaston Kuvalehti 5/1914. Verkkoversio: 01.05.1914 Kyläkirjaston Kuvalehti no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Soikkeli, Kaarle: Kruunupää-vieras Pyhän Olavin kotimaasta. Uusi Suomi 127/1928. Verkkoversio: 03.06.1928 Uusi Suomi no 127 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Wennervirta, L.: Pyhä Neitsyt Suomessa. Joulutunnelma 1927. Verkkoversio: 01.12.1927 Joulutunnelma - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto