Toholammin evankelinen nälkäisten ystävä Heikki Tikkanen (1853-1929)

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

HEIKKI TIKKANEN (1853-1929)

Tällä viikolla viettää evankelinen herätysliike kesäjuhlaansa, Valtakunnallista Evankeliumijuhlaa, Keski-Pohjanmaan Toholammilla. Tänä vuonna viettää myös evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestö, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys eli Sley 150-vuotisjuhlaansa. Itse en valitettavasti pääse tuohon kesäjuhlaan osallistumaan, mutta annanpa sille oman panokseni ja lahjani kertomalla teille toholampilaisen evankelisen maallikkosaarnaajan, Heikki Tikkasen (1853-1929) elämäntarinan. Itse asiassa uskon, että siinä on kiinnostavaa tarinaa myös muille kuin keskipohjalaisille ja evankelisille, ainakin Kainuun korpimaiden eläjille. Näillä oli näet oma paikkansa Tikkasen sydämessä.

Heikki Tikkanen vanhoilla päivillään. Kotimatkalla 
-vuosikirjasta 1932.

Saarijärven Heikki

Heikki Tikkanen, 1900-luvun alkupuolelle asti asti Tikkander tai Tikander, syntyi Keski-Suomen Saarijärvellä, Pyhäjärven Tellikassa 1. toukokuuta 1853, vapunpäivänä. Kirkonkirjoissa nimi on kirjoitettu muodossa Henrik, vanhemmat olivat torppari Anders Tikander ja tämän vaimo Maria Matintytär. Kotia vaivasi köyhyys, joka väritti haikeudella Tikkasen lapsuusmuistoja. Hän tunsi senkin vuoksi ymmärrystä ja myötätuntoa vähävaraisia kohtaan. Jo lapsesta asti hänellä oli kuitenkin hyvä terveys, joka säilyi vanhuuteen asti, sekä hyvä muisti ja selkeä puheenlahja, nekin elinikäisiä kumppaneita.

Vanhempiensa uskonelämästä ja vakaumuksesta ei Tikkanen juuri kertonut, mutta hänellä itsellään oli jo varhaisesta lapsuudesta kokemuksia, jotka hän koki Jumalan viittauksina Taivaasta ja pelastuksesta. Kuusivuotiaana hän suri äitinsä sairastamista, jonka hän pelkäsi koituvan kuolemaksi. Silloin hänelle avautui kirkkaus niin monivärisenä ja ihmeellisenä, ettei hän kyennyt sitä sanoin kuvailemaan. Vuotta myöhemmin taas kävi niin, että hän putosi syvään veteen, mutta kykeni kulkemaan pohjaa myöten rantaan ja ylös vedestä ilman mitään vahinkoa. Näiden kokemusten vahvuutta kuvaa sekin, että Tikkanen on niitä vielä aikuisena muistellut.

Saarijärven v. 1849 valmistunut kirkko oli aivan uusi Tikkasen 
syntyessä v. 1853. Kuva Wikimedia Commons.

Nälkävuosien aikaan joutui Tikkanen noin 13-vuotiaana kodistaan vieraan palvelukseen elannon perässä. Myöhemmin hän pohdiskeli: "Olisi luullut, että kurituksessa olisi kansa kääntynyt Jumalan puoleen, mutta niin ei monissakaan tapahtunut". Hän siis huomasi käytännössä, ettei usein esitetty ajatus kovien aikojen tuomasta hengellisestä herätyksestä ollut mikään automaatio. Ei hän itsekään ollut poikkeus, sillä vaikka hän rippikoulussa oppikin muistinsa avulla tietopuolisesti uskonasioista ei niistä tullut hänelle henkilökohtaisella tasolla tärkeitä.

Nuoruuden vallattomuudet vetivät näet Heikinkin mukaansa. Osa hullutuksista jätti jälkensä kirkonkirjoihinkin, mutta Tikkanen tunnusti myöhemmin auliisti nekin tempaukset, jotka eivät kirjoihin päätyneet. Naimisiin mentyään hän ryhtyi tukkityöläiseksi ja eli noin seitsemän vuotta täysin välinpitämättömänä uskonasioista.

"Kiittäkää Jumalaa kaikki kivet, kannot ja puut!"

Tukinuittajia Saarijärveltä 1900-luvun alusta. Näissä hommissa Tikkanenkin 
ahersi useamman vuoden ajan. Keski-Suomen museon valokuvakokoelmasta, 
Tukinuittajia Saarijärvellä | Keski-Suomen museo | Finna.fi .

Sitten tuli kuitenkin käänne. Itse asiassa jo ennen tukkilaiseksi ryhtymistä oli häneltä kuollut lapsi alle vuoden vanhana, ja jo tuolloin hän oli aikonut tehdä parannuksen, mutta se oli sitten jäänyt. 1880-luvulla tuli kuitenkin uusi isku, kun Emma-tytär menehtyi 7-vuotiaana.

Isä oli katsellut kuolleena makaavaa tytärtään, jonka kasvoilta erottui onnellinen sävy, ja ajatteli: "Sinä olet taivaassa, mutta minä olen helvetissä". Ankara synnintunto ja pelastuksen kaipuu iskivät. Hän rukoili toistuvasti: "Jos, Jumala, muita olet auttanut, niin auta nyt minua". Tätä kaipaamaansa apua hän lähti etsimään Raamatusta, lukien sekä sananjulistusta kuunnellen.

Näin aukeni evankeliumin ihmeellinen armo ja ahdistus muuttui suureksi riemuksi. Hän huudahti: "Kiittäkää Jumalaa kaikki kivet, kannot ja puut! En kaipaa parempaa taivasta, tässä on hyvä olla". Pian tämä suurin into, kristillisessä kielenkäytössä "ensimmäisen rakkauden (ensirakkauden) aika", meni toki ohi, mutta usko säilyi tasaisempana, eikä Tikkanen siitä enää koskaan luopunut. 

Myöhemminkin hän saattoi Jumalan armosta puhuessaan liikuttua niin, ettei kyennyt saamaan puhettaan loppuun. Tämä heikkous tosin liittyi myös hänen vahvuuteensa, sillä hänen kerrotaan puhuneen niin tunteikkaasti, ettei paatuneinkaan kyennyt sitä kuivin silmin kuuntelemaan.

Tässä vaiheessa Tikkanen asui Konginkankaalla, jonne hän oli vuonna 1875 Saarijärveltä Naarajärven Nääsilään kuuluneesta torpasta. Ulkoiset elinolot eivät juuri muuttuneet, perhe kylläkin kasvoi. Elossa oli yksi tytär ja neljä poikaa. Vuonna 1892 perhe muutti Veteliin, missä Tikkanen alkoi harjoittaa pientä kulkukauppaa kierrellen myymässä tavaroitaan lähipitäjissä.

Toholammille ja kolportööriksi

Näillä matkoilla hän osui Toholammille, missä tuolloin oli kirkkoherrana evankeliseen herätysliikkeeseen kuulunut Anton Aimonen. Aimonen kiinnostui Tikkasesta ja he tutustuivat paremmin. Lopulta Aimonen esitti Tikkasta evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestön, Suomen Luterilaisen Evankeliumi-Yhdistyksen kolportööriksi, saarnaavaksi kirjakauppiaaksi. Tikkanen otettiin saarnaajakurssille ja nimitettiin yhdistyksen kolportööriksi 7. marraskuuta 1900.

Anton Aimonen (1857-1927) oli Toholammin kirkkoherra 
v. 1893 vuoteen 1910, jolloin siirtyi Pöytyälle. Hänen 
ansiotaan oli Tikkasen astuminen Evankeliumiyhdistyksen 
palvelukseen. Kuva Kotimatkalla 1907.

Myöhemmin Aimonen hankki vielä Tikkaselle asunnon pienellä maa-alalla Toholammin pappilan mailta noin puolen kilometrin päästä pappilasta. Näin Tikkanen muutti vuonna 1903 Toholammille, missä hän ja Aimonen yhdessä saivat julistaa ja synnyttää hengellistä herätystä paikkakunnalla. Tikkasella olikin sekä taitoa että intoa hartauspuheiden pitoon. Innossaan hän kertoi luulleensa, että hän kykenisi saamaan kaikki kääntymään ja armoa omistamaan. Monia kyllä kääntyikin, ja hartaustilaisuuksissa olivat tuvat tungokseen asti täydet. Noita herätyksen aikoja Tikkanen mielellään muisteli.

Eniten Tikkanen toimi kuitenkin julistajana Toholammin ulkopuolella, Pohjois-Suomessa. Hän halusi julistaa myös siellä, missä evankelisuutta oli vähän tai ei lainkaan ja siten sen sanoma vieras. Noin 20 vuoden ajan hän kulki saarnamatkoilla esimerkiksi Tornion, Kittilän ja Sodankylän tienoilla. Suomussalmen hän mainitsi erikseen kuin koskemattomana peltoalana, johon hän sai toivossa kylvää hyvää siementä, Jumalan sanaa.

Paljon hän kertoi näistä matkoistaan, niin vaikeuksista kuin saavutuksistakin. Varsinkin muitten herätysliikkeitten edustajat pitivät häntä tunkeutujana, vaikka ilmeisesti hän saavutti luottamusta ainakin yksittäisten lestadiolaisten parissa.

Sen sijaan heränneiden kanssa Tikkasella oli yhteentörmäyksiä, sillä vuonna 1901 oli eräs herännäispappi sanonut hänelle Evankeliumiyhdistyksen olevan Suomen vaarallisin lahko ja seuraavana vuonna oli väitetty sen saarnaavan "löysää oppia". Erään kerran hänen puhettaan vastustettiin ja tähdennettiin katuvaisena ikävöimistä, rukousta ja odotusta, mitä Tikkanen piti tekopyhyytenä. Vuoden 1904 vuosikerrassa oli Tikkasen kokemus pohjoisen matkoiltaan: "Evankeliumiyhdistys on sellainen seura, jota vastaan joka paikassa sanotaan". Vaikea sanoa, missä määrin kyse oli siitä, että Tikkasen ajateltiin kalastavan toisten liikkeiden mailla, missä määrin Tikkasen omasta jyrkkyydestä.

Hengellistä ja aineellista apua Kainuun köyhille

Kiehtovin on Tikkasen vuosien 1902-1903 julistus- ja avustusmatka nälänhätää kärsineille Hyrynsalmelle, Ristijärvelle ja Suomussalmelle, millä matkalla hän myös kävi Paltamossa, Sotkamossa sekä Kuhmossa. Evankeliumiyhdistys oli lähettänyt hänet viemään viljaraha- sekä kirjalahjoja hätää kärsiville. Tikkasen mukaan "siellä kelpasi sana ja leipä". Pyhäpäivisin hän sai puhua kirkkojen tienoilla suurillekin kansanjoukoille, ja taloon astuttuaan ja asiansa ilmoitettuaan saattoi koko talon väki polvistua rukoukseen itkien ilosta saatuaan edes pientä apua ahdinkoonsa.

Kuvan kirkko tervehti myös Tikkasta hänen käydessään 
Suomussalmella. Se kuitenkin tuhoutui talvisodassa 
v. 1939. Kuva Finlandia 1934.

Itsekin puutteellisissa oloissa eläneenä Tikkasta järkyttivät ja koskettivat rajaseudun surkeat olot. Tästä todistaa myös hänen kirjoituksensa, joka julkaistiin vuonna 1904 ainakin Uusi Suometar -lehdessä ja jonka hän toivoi leviävän muihinkin lehtiin. Siinä hän kertoi olleensa viime talven 'nälkämailla' Evankeliumiyhdistyksen toimesta ja haluavansa kertoa sikäläisistä oloista, sillä kurjuus ja nälänhätä eivät olleet loppuneet, vaikka alueelle suunnattu avustus olikin loppunut. Tikkanen pelkäsikin nälkäkuoleman uhkaavan suurimpia ja köyhimpiä perheitä.

Tikkanen kertoi tavanneensa naisen, jonka kahdeksanhenkinen perhe oli ollut syömättä jouluaamusta tapaninpäivän iltaan, erään miehen saaneen hankittua vain kaksi kappaa ruista petäjän ohelle sekä siitä, kuinka irtolaiset valittivat, etteivät saaneet työtä ja talolliset puolestaan, ettei työtä kannattanut teettää. Tikkanen kertoi jakaneensa alueella 165 markkaa, mutta se oli riittänyt vain kaikkein kurjimmassa asemassa olleille monien tarvitsevien jäädessä ilman.

Erityisesti Suomussalmen olojen surkeutta Tikkanen korosti mainiten, ettei alueella ollut edes maanteitä. Hän kehottikin lukijoita muistamaan Suomussalmen hätääkärsiviä ja pyysi lähettämään rahalahjoja Suomussalmen kappalaiselle, pastori Paavo Hamuselle eteenpäin jaettavaksi. 

Hiipuvia voimia ja kirkkoherran ystävyys

Pidemmät saarnamatkat alkoivat vuodesta 1920 alkaen jäädä vaimon sairastelun ja kuoleman ja lopulta oman terveyden heikkenemisen vuoksi. Tosin lyhyempiä saarnamatkoja hän teki edelleen, ja Toholammilla hän saarnasi elämänsä loppuun asti aina samalla innolla ja hartaudella, jota kyynelten kerrotaan usein säestäneen.

Aimonen siirtyi Pöytyän seurakuntaan vuonna 1913, mutta ainakin vuonna 1923 kirkkoherraksi tulleeseen A. V. Kyröön Tikkaselle syntyi läheinen suhde, sillä Kyrö kirjoitti Tikkasen muistokirjoituksenkin Kotimatkalla -vuosikirjaan. Tosin Kyrö mainitsi Tikkasen olleen tuohon aikaan ulkoasultaan miltei liioitellun yksinkertainen niin, että Kyrö vierasti häntä, mutta pian Tikkasesta tuli Kyrön ja hänen vaimonsa paras ystävä Toholammilla.

Adolf Werner Kyrö (1876-1944) tuli v. 1923 
Toholammin kirkkoherraksi. Hänen ja Tikkasen 
suhde muodostui alkukankeuden jälkeen oikein 
lämpimäksi. Myös Kyrö kuului evankeliseen 
herätysliikkeeseen. Kuva Suomen Kuvalehti nro 29/1936.

Kyrön mukaan hänen vieraillessaan Tikkasen luona hän löysi usein isäntänsä Uuden testamentin ääreltä. Kyrö kuvaili Tikkasta raitishenkiseksi evankeliseksi sydämen kristityksi, joka eli "Jeesuksen Kristuksen sovintoveren turvissa Jumalan lapsena". Hän oli niin kiintynyt Evankeliumiyhdistyksen toimintaan, että miltei vapisi innosta, kun paikkakunnalla järjestettiin evankeliumijuhla, tuolloin yleinen evankelisten kokoontumisen muoto. Hänen mielestään Evankeliumiyhdistyksen julistus oli "selvintä ja puhtainta evankeliumin julistusta".

Kirkollista linjanvetoa Keski-Pohjanmaalla

1920-luvulla osa evankelisista erosi uskonnonvapauslain tultua voimaan Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta ja perusti omia seurakuntia, jotka sittemmin järjestäytyivät Suomen ev.lut. seurakuntaliitoksi ja Suomen tunnustukselliseksi luterilaiseksi kirkoksi. Kyrön mukaan Tikkanen ei hetkeäkään kallistunut harkitsemaan eroamista, sillä kirkosta ja Evankeliumiyhdistyksestä eroaminen olisi ollut hänelle "samaa kuin lapsen eroaminen äidistään ja liittyminen vieraaseen".

Tämä on varmaan kuvannutkin Tikkasen suhtautumista. Kyröllä on kuitenkin voinut olla erityinen syy nostaa asia esille. Toholampi sijaitsee Keski-Pohjanmaalla, ja siellä oli omien seurakuntien perustaminen puhututtanut paljonkin evankelista liikettä. Kaustisilla monet olivat aikoneet erota Kaustisten evankelisen kirkkoherran Yrjö Keijolan oltua siihen suuntaan kallellaan, mutta hänen mielenmuutoksensa ja päätöksensä pysyä kirkossa olivat siellä pysäyttäneet suurimmat erohalut.

Sen sijaan Vetelissä maallikkosaarnaaja Matti Kujala oli ottanut omiin seurakuntiin vahvan myönteisen kannan ja Veteliin oli syntynyt vuonna 1924 seurakunta, johon oli samana vuonna liittynyt 73 henkeä. Kyseinen seurakunta toimii edelleen osana Suomen ev.lut. seurakuntaliittoa. Ehkä juuri tämän vuoksi kirkkoherra Kyrö piti tarpeellisena muistuttaa Tikkasen ajatuksista seudun evankelisia.

Matti Kujala (1862-1943) Vetelistä oli 
Tikkasen tavoin Evankeliumiyhdistyksen 
kolportööri. Kirkkopoliittisesti miehet 
valitsivat kuitenkin eri tien. Kuva Kokkola 
nro 120/1928.

"Sanokaa, että autuaana minä täältä eriän"

Tikkasen vanhuudenpäiviä varjosti yhden pojista vieraantuminen uskosta ja ilmeisesti samalla isästäänkin. Myöskin osan lastenlapsista sekä monen muun tutun ja tuntemattomankin luopuminen uskosta ja syntinen elämä tuottivat tuskaa. Samalla hän muisteli entisiä toiveitaan ja työtään joutuen toteamaan, apostoli Paavalia mukaillen, "ettei istuttaja ole mitään eikä kastelijakaan, vaan Jumala joka kasvun antaa". Nämä haikeat pohdinnat päättyivät kuitenkin yleensä Jumalan kiittämiseen.

Ja saihan hän toisaalta kiittää myös saadusta sadosta. Monille kerrottiin autuuden kirkastuneen Tikkasen julistuksen kautta. Hän itse iloitsi tavatessaan sellaisia nuoria ja lapsia, joille "Jeesus oli rakas". Näitä hän onnitteli ja lausui tämäntapaisia sanoja: "Elämänne, Jeesuksen Paimen-sylissä varjeltuu paljosta pahasta, synnin tulesta ja helvetin liekistä" sekä "Antakaa Paimenen itseänne, verensä kalliina hintana taivaaseen kantaa".

Toholammin kirkon seutua vuonna 1910 Toivo Ojalan kuvaamana. 
Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma,
 Toholammin kirkko | Museovirasto | Finna.fi .

Loppusyksyllä 1929 Tikkanen joutui kuolinvuoteelleen. Kyrö kertoo käyneensä viidesti sen äärellä, ja joka kerta Tikkanen osoitti kiitollisuuttaan Jumalalle. Viimeisen kerran näiden kahden herran tavatessa laulettiinkin "Kiitos sulle Jumalani, armostasi kaikesta...". Kyrö oli ilmeisesti se 'sielunpaimen', jonka kautta Tikkanen lähetti myös viimeiset terveisensä Evankeliumiyhdistykselle: "Sanokaa, että autuaana minä täältä eriän".

Tapaninpäivänä 26. joulukuuta 1929 tuli tieto Tikkasen kuolemasta. Hänet haudattiin kauniina ja aurinkoisena päivänä runsaan saattoväen saattelemana. Kyrön vaimo laski haudalle Evankeliumiyhdistyksen seppeleen, jolla se tahtoi muistaa uskollista työntekijäänsä. Tikkasta kohtaan osoitettua arvonantoa kuvaa sekin, että jo seuraavana vuonna julkaistiin kirja He vielä kuoltuaankin puhuvat, jonka mainostettiin sisältävän lyhyen todistuksen sekä Tikkaselta että kolmelta muulta kuolleelta saarnaajalta, Tikkasen lisäksi H. J. Jauhiaisen, Abr. Ahosen ja J. Kasarin. Yhdistyksen Nuorison ystävä -lehdessä kehotettiin: "Varmaan riennetään tutustumaan, kuulemaan heidän ääntään vielä haudan takaa".

Vapiseeko Tikkanen haudassaan?

En tiedä, muistetaanko Toholammilla vielä Tikkasta, enkä sitä löytyykö sieltä enää hänen hautamuistomerkkiään. Jos löytyy niin kertokaa. Joka tapauksessa Tikkasta on syytä muistaa useammastakin syystä. Ensinnäkin hänen elämäntarinansa kantaa kaikuja menneiltä herätysten ajoilta.

Evankelisuutta on joskus kutsuttu 'aivouskoksi' siksi, että se on halunnut kiinnittyä kirjoitettuun Raamatun sanaan ja kirkon sakramentteihin kasteeseen ja ehtoolliseen varoittaen panemasta liikaa painoa kokemuksille ja tunteille. Kuitenkin Tikkasen tarinasta näkee, kuinka tunteilla oli hänen uskonelämässään myös oma tärkeä roolinsa, eivätkä näytkään olleet hänelle vieraita. Kuitenkin lapsuuden näky ei riittänyt, vaan ratkaisevaksi koitui lopulta luettu ja kuultu Raamatun sana.

Tikkanen voisi toimia innoittajana parissa muussakin asiassa. Hän ei tyytynyt sananjulistukseen ainoastaan kotinurkilla ja siellä, missä vastaanotto oli arvattavissa lämpimäksi, vaan hän levitti hyväksi katsomaansa sanomaa myös sinne, missä se oli vielä vierasta ynseän kohtelun uhallakin. Eikä hän vastannut ihmisten hätään vain Raamatun sanan lohdutuksella, vaan pyrki antamaan myös aineellista apua vedoten laajemminkin ihmisten omaantuntoon kainuulaisten nälänhädän lievittämiseksi. Tikkanen jakoi sekä sanaa että leipää, ja kumpikin kelpasi. Itse en muuten edes tiennyt, että Evankeliumiyhdistyksellä on joskus ollut tällainen avustusprojekti kotimaassa.

 Tikkasen mainitaan suorastaan vapisseen innosta, kun Toholammilla pidettiin paikallisia evankeliumijuhlia. Vuonna 1997 siellä pidettiin ensi kertaa Valtakunnallinen Evankeliumijuhla, mutta tuskin sentään havaittiin kirkkomaan vapisemista. Tänä vuonna siihen voi kuitenkin olla jälleen mahdollisuus, kun Valtakunnallinen Evankeliumijuhla on toisen kerran historiassa Toholammilla. Käykää siis katsomassa täriseekö kirkkomaa. Ja vaikka ei tärisisikään, niin ottakaa pieni hetki muistaaksenne tuota ammoista sananjulistajaa.

Toholammin kirkkomaalta sai Tikkasen tomumaja 
viimeisen leposijansa. Kertokaa kirjoittajalle vaikka kuvan kera,
jos hänen hautansa löytyy vielä sieltä. Kuva Wikimedia Commons.

Lähteet:

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1896-1916. SLEY-Kirjat, Helsinki 1984.

A. V. Kyrö: Heikki Tikkanen. Kotimatkalla. Suomen Luth. Ev. Yhdistyksen vuosijulkaisu 1932. Toim. A. V. J., Suomen Lutherilainen Evankeliumi-Yhdistys: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/992292?page=55

Saarijärven seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo vuosilta 1840-1854: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/saarijarvi/syntyneet_1840-1854_uk627-628/129.htm

Elias Sarkia: Heikki Tikkanen. Sanansaattaja nro 5/1930, 1.3.1930: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/828085?page=6

T. T.: Toimituksen osasto. Sanansaattaja nro 2/1930, 15.1.1930: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/828081?page=12

Heikki Tikkander: Nälkämailta. Uusi Suometar nro 42/1904, 20.2.1904: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/798869?page=7

A. Aijal Uppala: Tunnustukselliset Seurakunnat syntyvät. Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko, Lahti 1976: http://www.luterilainen.com-i.serv.kotisivut.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf

Uusi kirja. "He vielä kuoltuaankin puhuvat. Nuorison ystävä nro 12/1930, 1.7.1930: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/874275?page=16

Tarina ruotsalaiselta hautausmaalta: lähetysmies Johannes Neander (1846-1895)

JOHANNES NEANDER (1846-1895)

Matkatessani Ruotsissa majoituin myös Finspångin kunnassa vanhassa Risingen kirkonkylässä. Majapaikkana toimi vanha pitäjäntupa, joka nykyään on Ruotsin suomenkielisen Kansanlähetyksen lähetyskoti majatalopalveluineen. Vieressä sijaitsee entinen koulurakennus ja vastapäätä Risingen vuonna 1849 valmistunut kirkko. Mitä idyllisin kokonaisuus siis.

Uteliaisuuttani aloin selvittää, oliko paikkakunnalla vaikuttanut kirkkohistoriallisesti kiinnostavia henkilöitä. Silloin törmäsin Risingen kirkkoherrana vuosina 1886-1895 toimineen Johannes Neanderin (1846-1895) nimeen. Hänen vaiheensa alkoivat kiinnostaa, ja päätin etsiä hänen hautaansa kirkkomaalta. Ennen kuin ehdin sinne kävimme vilkaisemassa muutaman kilometrin päässä ollutta Risingen vanhaa kirkkoa. Silloin yllätyksekseni löysin Neanderin haudan sieltä, sitä erityisesti etsimättä. Tämä ja eräs myöhempi tapaus matkallamme vaikutti siihen, että vakuutuin tarpeesta kertoa Neanderin tarina.

Tässä kuvassa tarinamme päähenkilö on jo vanhempi 
pappismies. Hän ei kuitenkaan tullut pappissuvusta, vaan 
oli torpparin poika. Kuvan lähde Rötter.se: #194967 (rotter.se)

Saarnaajan pojasta saarnaaja

Johannes Neander syntyi 16. lokakuuta 1846 Ruotsin Vångassa Itä-Götanmaalla viidentenä yhdeksästä sisaruksesta, joista osa tosin kuoli pieninä. Hänen vanhempansa olivat torppari Anders Fredrik Nilsson (1810-1868) ja tämän vaimo Johanna Larsdotter (1816-1890). Isä Anders oli torpparintyönsä ohessa kolportööri, maallikkosaarnaaja, joka samalla levitti kristillistä kirjallisuutta. Häntä on pidetty yhtenä sen ajan Ruotsin tunnetuimmista maallikkosaarnaajista, joka yhdessä parin muun kanssa oli keskeisessä roolissa 1850-luvulla pohjoisella Itä-Götanmaalla alkaneelle evankeliselle eli roseniolaiselle liikehdinnälle. Anders kuoli saarnamatkalla Mästerbyn Ejmundsbyssä Gotlannissa vuonna 1868.

Neanderin isä Anders oli arvostettu maallikkosaarnaaja. 
Hänen esimerkkinsä oli varmaan innoittamassa nuorta Johannesta 
pappisuralle.
Kuvan lähde Svenska män och kvinnor. Biografisk uppslagsbok 5. Lindorm-O. (1949).

Tuolloin pojasta oli jo kovaa vauhtia kasvamassa sananjulistaja hänestäkin. Jo 14-vuotiaana hän oli päättänyt haluavansa pastoriksi. Hän alkoi opiskella vuonna 1862 18-vuotiaana ensin Linköpingissä, minkä mahdollisti apulaispastori Dahlbergerin antama yksityisopetus, hän näet oli huomannut pojan lahjakkuuden. Linköpingistä hän jatkoi vuonna 1863 Norrköpingissä ja tuli Uppsalan yliopiston opiskelijaksi vuonna 1868. Vuonna 1873 hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon ja vuonna 1876 teologisen tutkinnon saaden samana vuonna Uppsalassa pappisvihkimyksen.

Hän oli kuitenkin jo opiskelujen aikana ollut aktiivinen niin kristillisessä järjestötoiminnassa kuin myös opetustyössä, joista kumpikin puoli näytteli myös jatkossa keskeistä osaa hänen elämässään. Hän näet oli opiskeluaikanaan vuosina 1871-1874 Uppsalan kaupunkilähetyksen hallituksen jäsen sekä vuosina 1873-1876 Fjellstedtin koulun (Fjellstedtska skola) opettajana Uppsalassa. Kyseinen koulu oli nimetty pastori ja lähetysmies Peter Fjellstedtin (1802-1881) mukaan ja siellä painotettiin erityisesti klassisia kieliä eli latinaa ja kreikkaa.

Lähettien kouluttajana ja lähettäjänä

Vuosina 1876-1888 Neander toimi Johannelundin lähetysinstituutin rehtorina Tukholmassa. Instituutti koulutti lähetystyöntekijöitä ja evankelistoja vahvassa yhteydessä roseniolaisen herätyksen pohjalta syntyneeseen Evankeliseen isänmaansäätiöön (Evangeliska fosterlandsstiftelsen, EFS). Hän olikin samalla säätiön ulkolähetysosaston esimies toimittaen vuosina 1880-1888 myös järjestön lähetyslehteä.

Neanderin työkauteen osui myrskyisiä aikoja, kun Paul Petter Waldenströmin (1838-1917) subjektiivinen sovitusoppi sekä yksityinen ehtoollisenvietto johtivat Waldenströmin ja tämän kannattajien eroamiseen säätiöstä ja Ruotsin kirkosta perustaen oman vapaakirkon, Ruotsin lähetysliiton vuonna 1878 (Waldenström tosin erosi Ruotsin kirkon pappisvirasta vasta 1882).

Huolimatta hajaannuksen tuomista väen ja voimavarojen hupenemisesta Evankelisessa isänmaansäätiössä onnistuttiin 1860-luvulla aloitettua lähetystyötä Itä-Afrikassa jatkamaan, minkä lisäksi vuonna 1877 avattiin uusi lähetyskenttä Intiassa. Vaikka Neander ei varmasti tehnyt näitä ratkaisuja yksin kertovat ne hänen kyvykkyydestään toimia johtajana vaikeassa tilanteessa. Alettiinpa hänen kaudellaan myös kouluttaa Johannelundissa eritrealaisia kristittyjä evankelistoiksi synnyinseudulleen Afrikkaan, aloittaen neljästä.

Onesimus Nesib (n. 1860-1931) oli yksi ensimmäisistä Johannelundissa koulutetuista afrikkalaisista. Hän opiskeli siellä vuosina 1876-1881. Kuva Wikimedia Commons.

Kirkkoherran äkkikuolema

Vuonna 1886 hänet valittiin Risingen kirkkoherraksi, tosin hän astui virkaan vasta vuonna 1889. Risinge sijaitsee Itä-Götanmaalla pohjoiseen Neanderin synnyinpitäjästä Vångasta. Vuonna 1891 hänet valittiin lääninrovastiksi. Neander kuoli 25. helmikuuta 1895. Hän oli saarnannut tavalliseen tapaan laskiaissunnuntain messussa 24. helmikuuta, mutta yöllä hän nukkui huonosti ja heräsi pahaan päänsärkyyn. Päivällisajan tienoilla hän tunsi rinnassaan rajua kipua ja menehtyi pian saman päivän iltana.

Risingen vuonna 1849 valmistuneessa kirkossa sai Neander toimia sananjulistajana. Kuva itse otettu.

Hänet haudattiin 10 päivää myöhemmin Risingen vanhan kirkon hautausmaalle, jossa jo lepäsi 15-vuotiaana menehtynyt tytär Ester (1879-1894). Neander oli jo vuonna 1876 avioitunut Johanna Maria Edmanin kanssa. Lapsista täysi-ikäisiksi elivät tytär Anna Maria (1877-1955), joka avioitui opettaja Karl Oskar Wärnströmin kanssa, sekä poika Johannes Natanael Neander (1881-1929), valokuvaaja, joka avioitui Emelia Kristina Svenssonin kanssa. Kummallakin lapsista oli jälkeläisiä.

Neander julkaisi erityisesti lähetysaiheista kirjallisuutta. Sitä ei liene suomennettu, mutta vuonna 1887 Finland -lehdessä mainostettiin hänen skotlantilaisesta Intian-lähetistä Alexander Duffista tekemäänsä kirjasta ja vuonna 1889 samassa lehdessä Missionsbibliotek för folket -sarjan neljättä ja viidettä osaa. Postuumisti 1916 julkaistu saarna- ja kirjoituskokoelma Manande vittnesbörd ei liene levinnyt Suomessa.

Risingen keskiaikaisen pyhän Marian kirkon hautuumaalla on Neanderin, hänen vaimonsa sekä tyttärensä viimeinen leposija. Kuva itse otettu.

Uudenvuodenlaulun jäljillä

Kuitenkin ainakin jotkut Suomessa ovat tunteneet hänen laulunsa. Nyt pieni muisto matkaltani. Yövyimme myös Itä-Götanmaan Falketorpissa Evangelisk Luthersk Mission - Bibeltrogna Vänner -järjestön tiloissa. Kyseinen järjestö erkani Evankelisesta isänmaansäätiöstä vuonna 1911 katsottuaan sen lipsuneen Raamatun auktoriteetista Jumalan sanana myös Vanhan testamentin osalta. Tämä jako liikkeessä tapahtui siis vasta Neanderin kuoleman jälkeen.

Selailin majapaikkamme kirjahyllyä ja tartuin järjestön laulukirjaan Lova Herren. Silloin huomasin, että siellä on yksi Neanderin sanoittama laulu! Löytämässäni versiossa Neanderin laulu oli numero 132, alkaen sanoilla Huru hastigt de flyr, våra dagar och år. Jälkikäteen huomasin, että Lova Herren -kirjasta on tehty vuonna 2020 uusi versio, jossa laulun numero on 114 ja se alkaa nyt sanoilla Tänk så hastigt de flyr, våra dagar och år. Molemmissa se kuuluu uudenvuodenlaulujen osastoon. Neander on kirjoittanut laulun vuonna 1888, ja se on ollut myös EFS:n Sionstoner -laulukirjassa. Vuodesta 1986 lähtien EFS on käyttänyt Ruotsin kirkon virsikirjaa lisäviholla höystettynä, eikä Neanderin laulu ole enää mahtunut siihen.

Neanderin hauta osui silmiini aivan sattumalta, sillä olin aikonut etsiä sitä Risingen uudemmalta hautausmaalta. Kuva itse otettu.

Mutta on tuo laulu tunnettu myös Ruotsin rajojen ulkopuolella. Yhdysvalloissa ruotsalaiset siirtolaiset perustivat oman kirkon, lyhyeltä nimeltään Augustanasynoden. Vuonna 1891 heidän parissaan julkaistiin laulukirja Hemlandssånger, jonka uudenvuodenosastossa numerolla 44 oli myös tämä Neanderin laulu.

Mutta löysinpä todisteen siitä, että Neanderin veisu tunnettiin myös Suomessa, ja vielä kauan hänen kuoltuaankin. Löysin näet Kansalliskirjaston sivuilta lehden I Rätt Spår, joka oli ruotsinkielinen Suomen rautatieläisten kristillisen yhdistyksen lehti. Vuoden 1934 yhdessä numerossa oli lainattu laulusta pari säettä otsikolla Vid årsskiftet, ja vuonna 1935 lehdessä oli ruotsalaisen Natanael Beskowin (1865-1953) hengellinen kirjoitus. Monet varmaan tietävät hänen vaimonsa, lastenkirjailija ja kuvittaja Elsa Beskowin (1874-1953).

I Rätt Spår ("Oikeilla raiteilla") oli suomalainen 
rautatieläisten kristillinen lehti, jossa Neanderin laulukin tunnettiin.

Natanael Beskow sanoitti itse useita hengellisiä lauluja, joista meillä Suomessa tunnetuin lienee useampaan hengelliseen laulukirjaan päässyt Synnit poissa, autuutta oi ('"Utan synd" - saliga ord'), mutta tuossa kirjoituksessaan hän oli kuitenkin lainannut paria säkeistöä Neanderin laulusta. Artikkelin nimi oli När dödsbudet kommer..., ja siihen sopivat hyvin Neanderin ajan rientämistä kuvaavat säkeet.

Mutta millainen siis on tuo laulu? Siinä lauletaan ajan rientämisestä, sen oikein käyttämisestä ja pyydetään siihen Herran apua. Sanat kirjoittaessaan hän oli 42-vuotias. Kun luen hänen säkeitään vuosista, jotka pakenevat kuin virta, joka uppoaa mereen en voi olla ajattelematta niin hänen isänsä äkillistä kuolemaa kuin myös Neanderin omaa äkillistä lähtöä 48-vuotiaana. 

Lova Herren -kirjassa laulu on 5-säkeistöinen, mutta kirjoitan tähän alle ne säkeet, jotka oli kirjoitettu edellä mainittuun rautatieläisten lehteen ja yritän kyhätä jonkinlaisen raakakäännöksen näistä säkeistä heille, joilta ruotsi ei taitu:

1. Huru hastigt de fly, våra dagar och år,

ja, det såsom flöge vi bort.

Som den härliga sommar och blommande vår

är vårt jordeliv, ack, huru kort!

Som en nattväkt framskrider, omärkligt förgår,

så försvinna för oss våra år.

(1. Kuinka nopeasti karkaavat päivämme ja vuotemme,

kuin lentäisimme pois.

Kuin ihana kesä ja kukkiva kevät

on maallinen elomme, voi, niin lyhyt!

Kuin yövartio etenee huomaamatta päättyen

niin katoavat meidän vuotemme.)

2. Huru hastigt de fly, våra dagar och år,

lika strömmen, som sjunker i hav.

För var knäpp, varje slag, som här pendelen slår,

utav livet ett stycke klipps av.

Snart ock framme vid gränsen envar av oss står,

då de flytt, våra dagar och år.

(2. Kuinka nopeasti karkaavat päivämme ja vuotemme,

kuin virta, joka uppoaa mereen.

Sillä jokainen napsahdus, jokainen isku, jonka heiluri lyö,

leikkaa palasen elämästämme.

Pian myös jokainen seisomme sen rajan edessä,

jonka taa muuttivat nuo päivämme ja vuotemme.)

3. Huru hastigt de fly, våra dagar och år.

Uti stoftet vi böja oss ned.

Och vi bedja: för Frälsarens pina och sår,

för den smärta på korset han led,

ack, förlåt oss, o Fader, vår syndaskuld svår,

som vi hopat det lyktade år!

(3. Kuinka nopeasti karkaavat päivämme ja vuotemme.

Me tomussa kumarramme.

Ja rukoilemme: Vapahtajan piinan ja haavojen tähden,

hänen ristillä kärsimänsä kivun tähden,

oi, armahda meitä, oi Isä, vaikeassa syntivelassamme,

jonka kokosimme kuluneena vuonna!)

4. Och om nådigt du skänker oss ännu ett år,

o, giv kraft med förlåtens frid!

Låt oss märka, att städs vid vår sida du går,

att vi manligt må kämpa vår strid,

att vår fiende aldrig besegra oss får

i det kommande okända år.

(4. Ja jos armollisesti suot meille vielä yhden vuoden,

oi, anna voimaa anteeksiantamuksen rauhassa!

Anna meidän huomata, että palvelukseesi ottaen kuljet vierellämme,

että olisimme miehekkäät taistelussamme,

ettei vihollisemme koskaan kukistaisi meitä

tulevana tuntemattomana vuotena.)

(Täältä voitte lukea viidennen säkeistön sekä kuunnella ainakin yhden sävelvaihtoehdon laululle: Sionstoner 2023: O så hastigt de flyr )

Miksi muistella Neanderia?

Niin, koin siis, että Neanderin tarina on kerrottava, vaikka se ei herättäisikään suomalaisessa lukijassa suuria intohimoja. Mitätön mies hän ei ollut, olihan hänellä tärkeä rooli kristinuskon levittämisessä Itä-Afrikassa ja Intiassa.

Hänen maallinen elonsa päättyi yllättäen ja suhteellisen varhain. Kuitenkin omassa laulussaan hän oli itse tiedostanut ja tunnustanut elämän ailahtelevuuden ja lyhyyden. En tiedä paljonko hän ehti asiaa ajatella ennen yllättävää kuolemaansa, mutta hänen hautakivensä ainakin julistaa taivastoivoa, oikeastaan taivasvarmuutta. 

Siihen on näet kirjoitettu Luukkaan evankeliumin 18. luvun 31. jakeesta sanat: Se, vi gå upp till Jerusalem ("Katso, me menemme ylös Jerusalemiin"). Niin, Neander on kuollut, mutta hänen hautakivensä julistaa edelleen rohkeasti sen ääreen pysähtyville hänen muuttoaan Jumalan luo, taivaalliseen Jerusalemiin.

Neanderien hauta julistaa siirtymistä taivaalliseen Jerusalemiin. Kuva itse otettu.

Lähteet:

Lova Herren

Svenska män och kvinnor. Biografisk uppslagsbok 5. Lindorm-O. (1949). Verkkoversio: http://runeberg.org/smok/5/0450.html (hakusana 'Neander, Johannes' ja 437 (Svenska män och kvinnor : biografisk uppslagsbok / 5. Lindorm-O) (runeberg.org) (hakusana 'Nilsson, Anders Fredrik').

15.12.1928 Evangeliskt vittnesbörd no 24 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

10.12.1887 Finland no 287 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

21.12.1889 Finland no 298 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

18.12.1887 Finland no 294 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

01.10.1935 I rätt spår : tidskrift utgiven av Järnvägsmannens kristliga förening i Finland no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

01.12.1934 I rätt spår : tidskrift utgiven av Järnvägsmannens kristliga förening i Finland no 10 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Mammas släkthistoria (rolferic.se)

Paimiolaisen pappisdynastian päihittäjä

NILS KRISTIAN SANMARK (1769-1839)

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Kävinpä männä viikolla Paimion hautuumaalla. Siellä silmiin osui useampikin hautamuistomerkki, joista nyt kerron teille tämän tarinan. Sen näet pystytti vainajan jälkipolvi kauan hänen kuolemansa jälkeen, 1900-luvun alkupuoliskolla. Niinpä syntyi halu selvittää kenen muistoa oli näin kauniisti kunnioitettu.

Kuvassa Sanmarkin hautamuistomerkki 
Paimion kirkkomaalla. Pahoittelen tekstin 
heikkoa erottuvuutta. Kuva itse otettu.

Nils Kristian Sanmark, tai hautakivessään Niilo Risto, syntyi 31.3.1769 Tyrväällä isänään kruununvouti Johan Sanmark. Sanmarkkista tuli ylioppilas 1787, maisteri 1792 ja pappi 1794. Ensin hän toimi Lempäälän kappalaisen apulaisena.

V. 1799 hän osallistui voittoisasti Paimion pitäjänapulaisen vaaliin. Siinä hän astui pahasti paimiolaislähtöisen Sevoniuksen suvun varpaille, nämä kun olivat pitäneet virkaa hallussaan yli 70 vuotta. Nytkin olisi ollut ehdolla edesmenneen kappalaisen Benjami Sevoniuksen vävy Erik Dammert. Tämä valittikin vaalista väittäen hoovioikeuden advokaatin, nimismiehen, Räpälän herran ja Dammertin langon eli Anders Lövenmarckin kiihottaneen kirkossa väkeä Sanmarkin puolelle. Hienot sukulaissuhteet, eikö?

Tuomiokapituli hylkäsi valituksen Lövenmarckin selityksen ja vaalin toimittaneen Sauvon kirkkoherran Johan Tolpon lausunnon perusteella, eikä kuninkaalle valittaminenkaan auttanut. Sanmark mainitaan hartaaksi, ahkeraksi ja pystyväksi papiksi. Dammert sai kuitenkin lopulta haluamansa viran, mutta sen väylänä oli uusi nöyryytys Sevoniuksen suvulle.

Tämän Paimion kirkon sananpalvelijan 
paikoista Sanmark kilvoitteli Sevoniusten 
kanssa. Sanmarkin hauta löytyy vasemmasta 
kulmasta. Kuva itse otettu.

1816 kuoli näet kappalainen Karl Gustaf Sevonius. Tämä oli pedannut pojastaan Karl Benjaminista itselleen seuraajaa hankkimalla hänet apulaisekseen. Paikkaa hakivat sitten pojan lisäksi Dammert eli edesmenneen kappalaisen lanko sekä Sanmark. Hakijoita oli yhteensä 14, ja tuomiokapituli asetti heistä 1817 ehdolle Sanmarkin, Pohjan kappalaisen Gustaf Bergströmin ja Lempäälän kappalaisen Gustaf Törnkvistin.

Luonnollisesti sekä Sevonius että Dammert valittivat, samoin tilallinen Juho Jaakonpoika omasta ja pitäjäläisten puolesta. Valitukset hylättiin huhtikuussa 1818 ja Sauvon kappalaisen Abraham Wesselin valvomassa vaalissa Sanmark keräsi potin ainoana paimiolaisehdokkaana. Näin Sevoniusten valta päättyi tuossakin virassa. Karl Benjam Sevonius sai lohdun vasta 1843, mutta sitäkin suuremman päästessään Paimion kirkkoherraksi.

Sanmark sai kappalaisena itselleen myös varapastorin arvonimen. Tarkkana ja säntillisenä hän hoiti usein myös kirkkoherran tehtäviä. Kuollessaan 3.6.1839 häneltä jäi leski, Loviisassa 1778 syntynyt Kristina Gustava Helleday, jonka kanssa hän oli avioitunut 1801. Kristina kuoli Paimiossa, Vistan Tillillä v. 1853.

Enempää en tällä erää saanut Sanmarkista kaivettua. Hän oli kuitenkin ilmeisen pystyvä ja pidetty työssään päihittäessään kahdesti vanhan paikallisen pappissuvun. Kyse ei liene ollut vastaehdokkaiden surkeudesta, sillä nämäkin saivat myöhemmin virat. Sanmark oli selvästi mies paikallaan ja onkin kaunista, että hänen jälkeläisensä ovat muistaneet häntä komealla muistokivellä. Pysähdy sinäkin sen luo, jos Paimion kirkkomaalla tallustat.

Lähde:
Juho Päiwiö: Paimion vaiheita (1940)

Sanmarkin muistomerkki on ammoisen kirkkoherra Fonseliuksen haudan vieressä. 
Ehkä kerron joskus hänenkin tarinansa?
Kuva itse otettu.

Sauvon kirkkoko Suomen vanhin? Huvittava sekaannus 1800-luvun lopulla

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

SAUVON KIRKKOKO SUOMEN VANHIN? HUVITTAVA SEKAANNUS 1800-LUVUN LOPULLA

Siirrytään pitkästä aikaa Sauvon kirkon pariin. Tuossa vuonna 1472 valmistuneessa kirkossa on vuosisatojen varrella tehty useita remontteja ja muokkauksia. Vuonna 1806 tehtiin remontteja, jotka jättivät näkyvän jäljen kirkkoon tavalla, joka herätti keskustelua lehdistöä myöten vielä sata vuotta myöhemmin. Käydäänpä siis tapaus lyhyesti läpi.

Sauvon kirkko v. 1898 K. E. Ståhlbergin kuvaamana. Päädyssä näkyy tämän kirjoituksen "päähenkilönä" oleva tekstinauha. Kirjoituksen loppuun olen ottanut siitä suurennoksen tarkempaa tarkastelua varten. Museoviraston Historian kuvakokoelmasta: Sauvon 1460-1470-luvulla rakennettu harmaakivikirkko | Museovirasto | Finna.fi 

Rauman Lehti kirjoitti vuoden 1898 toukokuussa näin: "Sauwon kirkko lähellä Turkua lienee maamme wanhin kristitty kirkko jos wuosiluku, joka siellä on nähtäwissä, paikkansa pitää; siellä on nimittäin kirjoitus, joka olisi muka kirjoitettu, kuten kirjeenwaihtajamme tietää kertoa; SINNÄ WONA 1206: Muitakin kirjoituksia kuuluu kirkossa olewan, waan niistä ei tawallinen kuolewainen ainakaan selwää hopus ota."[1] Tiedot lehdelle oli lähettänyt heidän kirjeenvaihtajansa.

Kyläkirjaston Kuvalehti reagoi tähän heinäkuussa 1899. Ei siis mitään erityisen kiihkeätahtista lehdistödebattia, tosin en ole tähän ottanut kaikkia asiaa käsitelleitä lehtiä. Kyläkirjaston Kuvalehdenkin kirjoittaja arveli kyseessä olevan vuoden 1206, mutta katsoi sen olleen vuonna 1895 remonttia tehneen arvaus valmistumisvuodesta. Kirjoittaja viittaa kirkon urkuparven mainintaan, että kirkko olisi rakennettu ennen vuotta 1400, sekä alttaripöydän vuosilukuun 1391 todeten samalla, ettei kirkko missään nimessä voi olla vuodelta 1206.[2]

Sauvon kirkon 1600-luvun jälkipuoliskolla rakennettuun urkuparveen 
on kirjattu monenlaista mielenkiintoista, kuten oletettu kirkon valmistumisajankohta 
sekä muinaisten kirkkoherrojen nimiä. Kuva itse otettu.

Jupakalle tuli jatkoa, kun syyskuussa 1899 kirjoitti nimimerkki A. O. H. Sanomia Turusta -lehdessä otsikolla "Sauwon kirkon turmeleminen ja kirkkoherran wirkawirhe". Hän perusti kirjoituksensa Kyläkirjaston Kuvalehden tietoihin ja sen perusteella syytti seurakuntaa muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamista ja suojelemista koskevan lain vuodelta 1883 rikkomisesta maalaamalla tällaisen valheellisen kirjoituksen mainittuun kohtaan. Kirjoittaja antoi tämän perusteella sauvolaisista tylyn arvion: "Kylläpä sauwolaiset näkywät olewan oikeita hölmöläisiä!"[3] Kirjoittaja on luultavasti Axel Olai Heikel, joka toimi tuolloin Muinaistieteen toimikunnan intendenttinä ja Suomen muinaismuistoyhdistyksen hallituksen jäsenenä. Myöhemmin hän oli perustamassa Seurasaaren ulkomuseota ja hankki sinne muun muassa Karunan vanhan puukirkon.

Axel Olai Heikel (1851-1924) tuomitsi sauvolaiset 
oikeiksi hölmöläisiksi. Hän liittyy paikkakuntaan 
myös muista yhteyksistä, sillä hän hankki Helsingin 
Seurasaareen nykyisin Sauvoon kuuluvasta Karunasta 
puukirkon, josta on tässäkin blogissa kerrottu useaan otteeseen.
Kuva Wikimedia Commons: File:Axel-Olai-Heikel.jpg - Wikimedia Commons

A. O. H. sai sitten valokuvan kirkon päädystä, jossa vuosiluku näkyi olevan 1806. A. O. H. tosin oletti sen olevan epäselvästi kirjattu v. 1896.[4] Pian tuli lehtiin kuitenkin oikea tieto, jonka lähteenä oli tuolloin jo kuollut Sauvon pitkäaikainen urkuri Adolf Fredrik Lillberg. Kirjoituksen mukaan vuosi on selvästikin 1806 ja on tuona vuonna turkulaisen maalarimestari Erik Wennerqvistin tekemä. Teksti oli päätetty jättää viimeisimmässä korjauksessa näkyviin siksi, että sen ajateltiin olevan muisto menneiltä ajoilta.[5]

Vuonna 1806 kirkkoon oli näet puhkaistu toinen eli läntinen pohjoisikkuna. Mahdollisesti tällöin tehtiin myös asehuoneeseen uusi ulko-ovi, alkuperäiset ulko-ovethan ovat olleet asehuoneen sivuilla. Näiden ovien hahmot ovat yhä erotettavissa. Uusi ovi on toisen arvion mukaan tehty mahdollisesti vasta 1830-luvulla. Nämä työt ilmeisesti yhdessä muiden remonttien kanssa tekivät muurarimestari Jaakko Grandell ja kisälli Erik Wennerqvist. Ja juuri näistä herroista löytyy tämän sekaannuksen sylttytehdas.

Asehuoneen vieressä, Rosenlewien haudan takana näkyy 
entisen oviaukon hahmo. Mahdollisesti Grandell ja Wennerqvist 
olivat muuraamassa sitä umpeen v. 1806. Kuva itse otettu.

Juuri näiden remonttimiesten toimesta näet kirjoitettiin kirkon länsipäädyn alimpaan nauhakomeroon sanat "Sinna wona 1806 Erik Wennerqvist". Teksti oli välillä peitettynä, mutta oli sitten otettu uudelleen esiin ja tulkittu Rauman Lehden kirjeenvaihtajan toimesta väärin. Ehkä juuri Wennerqvistin nimi kuului niihin jutussa mainittuihin muihin kirjoituksiin, joista "ei tawallinen kuolewainen ainakaan selwää hopus ota". Kyseinen kirjeenvaihtaja lienee lukenut tekstin nopeasti eikä ole tajunnut jälkiosaa nimeksi, jolloin se on jäänyt käsittämättömäksi.

Näin päättyi Sauvon lyhytikäinen asema Suomen vanhimpana kirkkona. "Sic transit gloria mundi", 'Niin katoaa maailman kunnia', kirjoitti jo Tuomas Kempiläinen 1400-luvulla. 1970-luvun remontissahan muuten kirkon valmistumisvuodeksi varmistui 1472, kun keskiaikaiset seinämaalaukset pääsivät paljastamaan salansa. Mutta se on toinen tarina taas se...

Tämän kirjoituksen aiheena ollut teksti on muuten muistaakseni ollut jonkun remontin yhteydessä hetken aikaa esillä myös 2000-luvulla. En nyt vain löytänyt asiaa koskevaa uutista muistini vahvistukseksi. Silloin se päätettiin kuitenkin palauttaa piiloonsa. Ehkä se taas sadan vuoden päästä pääsee hämmentämään kirkonkorjaajia ja ohikulkijoita. Pistäkää siis tämä kirjoitus talteen, niin pääsette sadan vuoden päästä pätemään hämmästelijöille.

Tässä suurennoksena kirjoituksen alussa olevassa v. 1898 valokuvassa näkyvä tekstinauha. Kieltämättä ainakin tätä katsoessa tuntuu kahdeksikon tulkinta kakkoseksi hyvinkin ymmärrettävältä.

Lähteet:

Tove Riska: Suomen kirkot. Turun arkkihiippakunta III osa. Turun tuomiorovastikunta I (1964).

[1] Wanha kirkko. Rauman Lehti nro 57/1898, 24.5.1898. Artikkelin verkkoversio https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/580443?page=2

[2] Kirkolta kirkolle. Vaelluksia Suomen seurakunnissa. Paimio ja Sauvo. Kyläkirjaston Kuvalehti nro 7/1899, 1.7.1899. Artikkelin verkkoversio https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870807?page=4

[3] A. O. H.: Sauwon kirkon turmeleminen ja kirkkoherran wirkawirhe. Sanomia Turusta nro 221/1899, 23.9.1899. Artikkelin verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/576391?page=2

[4] A. O. H.: Lisäys ja oikaisu historiaan Sauwon kirkon turmelemisesta. Uusi Aura nro 221/1899, 23.9.1899. Artikkelin verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/744016?page=2

[5] Från allmänheten. Inskriptionen å Sagu kyrka. Aftonposten nro 200/1899, 29.9.1899. Artikkelin verkkoversio https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/516173?page=4 ; Huomiota herättänyt kirjoitus Sauwon kirkon seinässä. Uusi Aura nro 226, 29.9.1899. Artikkelin verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/744023?page=2

Vaivattu työväen rukoilevaissaarnaaja Lars Viktor Strandstén

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

LARS VIKTOR STRANDSTÉN (1852-1928)

"Herran armo rauha ja Siunaus! Isältä Jumalalta! ja Rauha rauhan Ruhtinaaltamme Herralta Jesukselta Kristukselta!!! Olkoon sinun ja minun ja kaikkein armo-lasten kanssa: jotka totuudessa Herran nimeä avuksensa huutavat. Idäs: Lännes: Eteläs: Pohjoises."

- kirjeestä Oskar Rajakalliolle 22.3.1924.

Jo vuosi sitten olisin halunnut kirjoittaa teille Lars Viktor Strandsténista, Noormarkussa syntyneestä ja Karkussa kuolleesta satakuntalaisen rukoilevaisuuden edustajasta. Rukoilevaisten parissa on esiintynyt yhteiskunnalliselta statukseltaan monenlaisia saarnaajia, ja Strandstén edusti heidän joukossaan vähäväkistä kansaa, joka Mestarinsa tavoin oli "kipujen mies ja sairauden tuttava". 

Silti tai ehkä siksi hän oli aikoinaan arvostettu sananjulistaja, ja vaikuttipa hän politiikassakin, kristillisessä työväenliikkeessä. Luettuani pari hänen joulukirjettään päätin, että hänet on syytä esitellä juuri jouluna, ja liitin otteet hänen joulukirjeistään tämän kirjoituksen loppuun.

Lukemalla uskoon

Lars Viktor Strandstén syntyi Satakunnan Noormarkussa Söörmarkun kylässä 17. tammikuuta 1852. Hänen isänsä oli rautaseppä, ja vanhemmat kasvattivat poikansa kunnioittamaan Jumalaa. Kylillä ei sopinut hillua, ja ehkä siksikin pojalla oli aikaa oppia lukemisen taitoa niin, että Raamattu tuli luettua läpi jo 12-vuotiaana. Ensimmäinen synti, joka jäi tietoisena tekona omaatuntoa painamaan oli kiroilu lehmiä laitumelle viedessä. Tämä kertonee osaltaan herkästä omastatunnosta. Myöhemmin hän koki erityiseksi helmasynnikseen ylpeyden, muut kun kehuivat häntä hyväksi lukijaksi, ja sekös tuntui rautasepän pojasta hyvältä.

Kuvassa Noormarkun kirkko 1890-luvulla. Tämä oli Strandsténin lapsuus- ja nuoruusaikojen kotikirkko. Se tuhoutui kellotornia lukuun ottamatta sisällissodan pommituksissa, mikä varmasti osaltaan voimisti Strandsténin kammoksuntaa punaisten kapinaa kohtaan. Kuva Satakunnan museon kokoelmista, https://www.finna.fi/Record/satakunnanmuseo.5C9C7DC9-97D5-42F1-B963-F6D8CFDF6A9A

Nälkävuonna 1867 poikaa kohtasi 15-vuotiaana tragedia, kun äiti menehtyi kuumetautiin. 20 vuoden iässä hänen elämässään tapahtui hengellinen murros. Hän kertoi itse jälkikäteen, että siihen aikaan oli Söörmarkussa jonkun verran "rukoilevaisiksi" kutsuttuja ihmisiä. Heitä pitivät muut hourupäinä ja omanvanhurskauden rakentajina, onnettomina ja surullisen näköisinä ihmisinä.

Strandsténin näkemys ei hänen mukaansa poikennut yleisestä mielipiteestä. Nämä rukoilevaiset pitivät yhteisiä seuroja rukoillen ja veisaten. Kerran Larsin sisko Josefiina ehdotti, että mennään katsomaan heidän seurojaan, ja niin sisarukset menivät. Nuori mies selvästi tiedettiin lukumieheksi, sillä heidän astuessaan sisään kehotettiin häntä lukemaan Retziuksen postillasta saarna seuraväelle. Oli 16. sunnuntai Kolminaisuudenpäivästä, ja raamatuntekstinä saarnalle Nainin kaupungissa eläneen lesken pojan hautajaissaatosta, jossa Jeesus herätti pojan eloon. 

Saarna oli Strandsténin mukaan varsinkin loppupuoleltaan niin voimakkaasti nuorille puhuttu, että se iski lukiessa luihin ja ytimiin. Sana tuomitsi nuorukaisen syvimpään helvettiin, ja omatunto toisti tuomion oikeaksi. Tuossa hetkessä Strandsténin sielussa aukesi uusi maailma, eivätkä silmätkään pysyneet enää kuivina. Hänen sydämessään tuntema ylpeys nöyrtyi ja hän tunsi itsensä suureksi syntiseksi. Aika ovelia olivat paikalliset rukoilevaiset, käännyttivät nuorukaisen niin, että tämä itse saarnasi itselleen. Tilanteen dramaattisuudesta kertoo sekin, että Strandstén osasi myöhemmin sanoa tarkkaan, minkä ikäisenä tuo murros tapahtui, 20 vuoden, 7 kuukauden ja 9 päivän iässä.

Sananjulistajaksi kasvamassa

Jonkun aikaa Strandstén eli omasta mielestään tuomitussa tilassa, kunnes sai kokea armon riemun, tai omien sanojensa mukaan "Kaanaan viinimarjat tulivat suuhuni". Joka tapauksessa elämään tuli uskon ilo. Koko Söörmarkun kylässä oli tuolloin hengellinen herätys. Silloin siellä alkoivat käydä myös 'vanhat isäkristityt', pitkän linjan saarnaajat ottamaan herätyksen hoiviinsa, kuten Daniel Dahlberg Kiukaisten Paneliasta. Ehkä tällöin alkoi myös Strandsténin oma kouliintuminen saarnaajaksi, hyvänä lukijana kun osasi ammentaa niin Raamatusta kuin rukoilevaisten arvostamilta kirjoittajilta.

Strandsténin kehittymisestä sananjulistajaksi kertoo sekin, että hän toimi myös laulunsanoittajana. Kokoelmassa Halullisten sielujen hengelliset laulut on ainakin laulu nro 167, joka mainitaan Strandsténin v. 1874 sanoittamaksi. Laulussa näkyy kilvoituksen tärkeyden korostus alkaen näin: "Ah, Jesu, kiinnitä minua lujemmin sinuhun sillä sydämeni paha on, kuin vie mun kuolohon".

Nuorena Strandstén työskenteli isänsä pajassa. V. 1876 isä kuitenkin kuoli ja perheen torppa meni vanhemmalle pojalle. Lars joutui etsimään omaa paikkaansa: "Ei ollut tietoa mihin mentäisiin. Taivas oli kattona ja maa lattiana." Hän pääsi kuitenkin lampuodiksi A. Ahlströmin tilalle, missä hän olikin sitten 14 vuotta. 1878 hän avioitui Kaisa Liisa Isakintytär Fagerroosin kanssa ja heille syntyi viisi lasta. Myöhemmin hän osti velaksi talon Siikaisista, mutta joutui sitten myymään sen pois. Lopulta hän päätyi Karkkuun eläen siellä loppuikänsä torpparina. Mitä lapsiin tulee, niin kuolinilmoituksessa häntä muisteli enää yksi tytär, mikä kertonee karua kieltään perheen vaiheista.

Karkun 1913 rakennettu kirkko toimi sisällissodassa punaisten linnoituksena, missä yhteydessä sen sisustus turmeltui. Kuva Wikimedia Commons: https://commons.m.wikimedia.org/wiki/File:Karkun_kirkko_2012.JPG#mw-jump-to-license

Vaikka maallisissa toimissa menestys ei aina ollut suurta, niin hengellisellä saralla oli toisin. Strandsténin mainitaan olleen 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Noormarkun rukoilevaisten huomattavin johtaja. Hän teki saarnamatkoja myös ainakin Harjavaltaan ja Kankaanpäähän, jonka rukoilevaisiin hänellä oli kirjeenvaihdonkin perusteella lämmin suhde, varsinkin Oskari Rajakallioon ja aiemmin blogissa esiintyneeseen Severiina Santasaloon ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2021/04/kankaanpaan-hurskaasti-herannyt.html ). Rukoilevaisten saatua omat kesäjuhlansa, Länsi-Suomen herännäisjuhlat, kelpasi Strandsténkin sinne monesti puhujien joukkoon ja liikkeen lehteen kirjoittamaan.

Strandsténin julistama kristillisyys oli ainakin hänen säilyneissä kirjeissään armon kerjäläisyyden kyllästämää. Jumalan armo kuului niille, jotka köyhinä, kurjina, alastomina ja omissa silmissän kaikkein huonoimpina ovat vain Herran Jeesuksen varassa. Juuri tälle paikalle Strandstén asetti myös itsensä. Nuorempana hänen mainittiin käyttäneen kovaakin kieltä, ja häneltä on säilynyt muun muassa lausahdukset "Jumala on paljon rakastanut meitä pirun porttoja", mikä tosin lienee tarkoitettu lohduttavaksi puheeksi, sekä "Moni nukkuu synnin raskasta rautaunta. Kyllä helvetissä piisaa kyyneleitä, muttei tule koskaan parannusta."

Myöhemmin Strandsténia on kuitenkin kutsuttu Johannes -luonteeksi rakkauden apostoliin viitaten. Ehkä hän pehmeni vanhemmiten, tai sitten kyse on siitä, että hän sovitti ankarat sanansa myös itseensä. Dogmatiikan professori Osmo Tiililän mukaan Strandsténin kirjeissä korostuu voimakkaasti synnintunto, ja armosta iloitseminen vain välillä välähtää esiin. Tiililän mukaan häntä erottaa Pohjanmaan ja Savon herännäisyydestä lähinnä alituinen puhe rukouksesta sekä sellainen pyhitetty kielenkäyttö, jossa ei ole sitäkään huumorin välkettä, jota heränneiden puheissa saattoi Tiililän mukaan tavata. Tosin Tiililä ei saanutkaan koskaan kuulla Strandsténin puheita, vain lukea tämän kirjeitä. Joka tapauksessa Strandstén lienee ollut vaikuttava puhuja, sillä rovasti O. J. Caseliuksen kerrotaan sanoneen häntä kuultuaan: "Kyllä sillä miehellä on sattuvat sanat."

Kristillisen työväenliikkeen edustaja

Strandstén kuului maallisessakin mielessä yhteiskunnan vähäosaisiin, muutettuaan Karkkuun hän toimi siellä torpparina. Monesti hän kirjeissään kiittää muilta uskovilta saamistaan avustuksista. Hän myös toimi kristillisessä työväenliikkeessä ollen ainakin v. 1907 Suomen Kristillisen Työväenliiton äänenkannattajan Tähden asiamiehenä ja v. 1916 Kristillisen työkansan vaaliliiton ehdokkaana. Hän kuului Kokemäen ja Köyliön valitsijayhdistykseen nimeltä "Kristillinen kansa Kristuksen kirkon puolesta epäkohtien poistamiseksi".

Kristillisen työkansan vaaliliiton valitsijayhdistyksillä oli komeita nimiä. 
Näissä riveissä myös Strandstén seisoi. Työkansa nro 26, 30.6.1916.

Ehkä tämä kristillisen työväenliikkeen kautta tapahtunut poliittinen aktiivisuus selittää sitä Tiililän huomioimaa asiaa, ettei Strandstén tuntenut sympatiaa sisällissodassa punaisten riveissä taistelleita kohtaan huolimatta siitä, että itsekin kuului vähäosaisiin. Strandstén kirjoitti useassa säilyneessä kirjeessään sisällissodan kauhuista ja oli erityisen järkyttynyt siitä, että sellaisetkin, jotka olivat olleet rukoilevaisten joukossa, "monta vuotta käyneet Seuroissa, olleet ylimmäisiä Rukoilioita lahjoistas kiittäneet ja jyristäneet ja menneet Punaisten puolelle anttikristusta kumartavat." Punaisten tekemiä veritekoja hän kauhisteli ja näki tässä varoittavan esimerkin siitä, miten luopuminen oli aina vaarana.

Kammoksuntaa tekee ymmärrettäväksi sekin, että sisällissota liittyi suoraan kahteen Strandsténille läheiseen kirkkoon. Noormarkun kirkko tuhoutui pommituksissa, ja Karkun kirkkoa punaiset käyttivät linnoituksenaan tuhoten sen sisustuksen. Voi kuvitella, miten kumpikin tapaus järkytti saarnamiestämme syvästi.

Strandsténin kuolinilmoitus Lalli -lehden nro 108, 12.5.1928.

Ahdistusten kautta haudan lepoon

Strandsténin viime vuodet olivat pahenevaa köyhyyden ja sairauden aikaa. Vielä 1927 hän oli herännäisjuhlien puhujana Eurajoen opistolla. Hänen muistetaan olleen vanha ja kulkeneen kumarassa, mutta sanoneen ainakin näin: "Tämä rukoilevainen kansa mielellään puhuu kaikista näyistä ja ilmestyksistä. Niistä ihmiset kertovat kokemuksiaan. Mutta niissä ei ole mitään perustusta, ja minä en puhu niistä, vaan vain lujasta ja profeetallisesta Jumalan sanasta, sillä sana on kaiken perustus." Sanat näyttävät jääneen kuulijoiden mieleen. Kipujen ja köyhyyden keskellä elänyt saarnamies ehkä aavisteli aikansa vähyyttä ja halusi jättää omilleen kestävän pohjan, jolle rakentaa tulevaisuudessa. Mainittakoon, että Strandstén oli rukoilevaisten tapaan vanhojen kirkollisten kirjojen ystäviä ja suri sitä, että papit käyttivät uusia kirjoja.

Strandstén sai kokea voimallisesti viljelemänsä sanonnan "Ei alkua kruunata vaan loppu". Vuonna 1927 hän oli kirjeessään iloinnut, miten vaikeudet olivat saaneet nöyrryttää hänen ystäväänsä Severiina Santasaloa oman heikkoutensa tuntoon. Viimeisinä aikoinaan Strandstén oli itse samassa koulussa.

19. maaliskuuta 1928 hän kirjoitti yöllä kirjeen, jossa kuvaili valtavia tuskiaan: "Nyt on kellon yhdenaika yöllä, olen niin Hirmuisissa tuskissa ja vaivoissa jota ei kieli voi ulos puhua: Syhytys taudissa: koko ruumiini on niin kuin Helvetissä puolittain sanoa; usiammat yöt olen saanut valvoa; ei saa ollenkaan nukkua. olen jo uhrannu yli 50 markan ulkonaisiin Lääkkeisiin! Kolme kertaa oltu Lääkärissä Ei Mistään ole apua tullu. tälläkin hetkellä Polttaa jalkojani ja on ajetuksissa kuin pölkyt. Nyt on kolmatta kuukautta kuin olen Puhalla astonu jalkaani; en yli Laattian pääse kuin puita Myören; ei saa astoa jalkainsa päälle. olen kuin tulimeressä, ei Piirtämisestä tahro tulla mitään."

Tuskansa keskellä Strandstén murehti, ettei vain luopuisi uskosta niiden tähden. Siksi hän kirjeessään pyysi muita rukoilemaan, kun ei itse enää kyennyt polvistumaan rukoukseen. 6. toukokuuta 1928 tuo patriarkka jätti tämän maailman vaivat taakseen 76-vuotiaana. Kuolinilmoituksessa häntä muistelivat leski sekä tytär ja lastenlapset sekä lastenlastenlapset. Ilmeisesti muiltakin lapsilta oli siis jäänyt jälkikasvua. Ilmoitukseen oli laitettu Halullisten sielujen hengellisistä lauluista nro 183, "Matkamiehen ehtoovirsi", joka alkaa näin: "Jopa loppuu päivän vaiva, ehtoo levon mulle tuo, rasitetun täällä aivan Herra rauhaan mennä suo". Nämä sanat sopivat varmasti hyvin kuvaamaan vainajankin tuntoja.

Strandsténin joulusaarnat

Kuten alussa kirjoitin näin joulun aikaan minua kiehtovat Strandsténin kirjeiden joulutervehdykset. Niinpä laitan ne tähän loppuun esimerkeiksi Strandsténin kirjoitustavasta sekä lukijan niin halutessa jouluhartaudeksi.

Vanhempi on 17. joulukuuta 1908 Oskar Rajakalliolle lähetetystä kirjeestä: 

"---Jos jumala suo ja sen armon lahjoittaa, että elämme, Niin nyt lähestyy Suuri Vapahtajamme, ja veri Ylkämme Syntymä juhla. Oo! Että hän sais uuristavalla armollansa Puhristaa ja Pestä; Sydämme Temppelikses ja asumasiakses! Oo! että minä ja kaikki Syntiin vajonneet aadamin Lapset saisimme Tuntea ja maistaa! Joulu iloa Joulun Rauhan sanomaa! Että Lapsi on meille Syntyny: Poika on meille annettu.

Lopuksi toivotan teille kaikille Onnellista Joulua!

Ja että me löydettäisiin nuhteettomina: valkeuden lapsina, Palavina; ja paistavina Kynttilöinä: Tämän pahan elkisen nurjan Sukukunnan keskellä. Herran tulemisen hetkenä! Ahkeriksi valvomisessa ja Rukouksessa! Pyhissä menoissa ja jumalisuudessa. että me Jumalan väellä Uskon kautta autuuteen Kätketyksi tulisimme! Näillä sanoilla toivotan! tällä Adventti aikana; että se meidänkin Sydämmessämme niin ja amen! olisi! Ja saisimme kerran yhtyä Siihen suureen Hoosianna veisuun! amen! ---"

Joulun sanoma puhutteli Strandsténia myös hänen vanhoilla päivillään. 22. joulukuuta 1924 päivätyssä kirjeessä hän kirjoitti: 

"--- Nyt Wapahtajamme Jesuksen Syntymä muisto juhla, on ovemme edessä Oo! jos hän saisi tulla meille kaikille! parhaaksi Joulu vieraaksi parhaaksi aarteeksi ja tavaraksi. Oo! Ihania armon kerjäläisiä joille on Kirkastunu kristuksen veri ja haavat eikä tarvitse enää synneissänsä hukkua, vaan nyt löyty peso ja puhdistus lähde kaikkea syntiä ja saastaisuutta vastaan siellä Sionin tytärten saastaisuus puhdistetaan joka aika tuomitsevan ja polttavan hengen kautta. Oo! ihanaa Evangeliumia; kaikille murheellisille peljästyneille vapiseville omille tunnoille Jesuksen kristuksen veri puhristaa meitä kaikista synneistä. olen vähän piirtänyt sentähden; ettes Sanan ja koettelemuksen kautta tiedä paremmin kuin minä. en tässä etsi omaa kunniatani: engä tahdokkaan ulkokullailla Jumalan ja ihmisten edessä; se on kauheimpia Syntejä Jumalan edessä; totuuden pitää meidän ymmärtämään; totuus meitä vapahtaa. täytyy murheella sanoa olen juuri alkavainen tämän päiväinen; siinä olen mestari ettän olen paljon Jumalan armoa hukkaan väärin käyttäny. ja vielä hän nytkin meitä kurjia Rakastaa; auta ja armahra! vielä minua! ja kaikkia Lapsias.

--- halpa veljes Strandstén."

Lähteet:

Harri Heino: Rukoilevaisuus tällä vuosisadalla. Hurmoksellisuus Länsi-Suomen rukoilevaisuuden jakajana 1895-1970 (1977).

Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kertomaa. Länsi-Suomen herännäisyyden edustajia 1900-luvulla (1966).