Palava sielu - Pelastusarmeijan Suomen pioneeri Hedvig von Haartman

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

HEDVIG VON HAARTMAN (1862-1902)

Joidenkin ihmisten elämä ei kulje kulkuaan tasaisena pitkänä virtana, vaan kuohuvana koskena, joka päättyy yhtäkkiä jyrkkänä vesiputouksena. Joidenkin elämä palaa sellaisella liekillä, että se loistaa ensin hämmästyttävällä kirkkaudella ja sitten hiipuu haihtuen pimeään. Näin erityisesti silloin, kun jonkun elämä nuoresta pitäen palaa asialle, joka on hänen omaa elämäänsä suurempi. Tällainen oli Hedvig von Haartmanin, jonka elämäkerrankin nimi on osuvasti "Palava sielu", elämä. Nyt luomme katsauksen tähän hennossa ruumiissa roihunneeseen sieluun.

Hedvig von Haartman Pelastusarmeijan upseerin 
asussaan. Hänen ulkonäössään huomio kiinnittyy 
nopeasti hänen suuriin silmiinsä, joita elämäkerturi kutsui 
"aito Haartmanilaisiksi". Kyläkirjaston Kuvalehti nro 6/1908.

Kartanontyttönä Piikkiön Raadelmassa

Hedvig von Haartman syntyi 29. joulukuuta 1862 Varsinais-Suomen Piikkiössä Raadelman kartanossa. Hän syntyi von Haartmanien aatelissukuun, isänsä, valtioneuvos Carl Daniel von Haartmanin 21. lapseksi. Isä oli jo kolmannessa avioliitossaan jäätyään jo kahdesti leskeksi. Hedvigin äiti Emmy Westzynthius oli miestään 43 vuotta nuorempi ja sai Hedvigin jälkeen vielä kolme lasta. Liitto oli onnellinen, tosin aiempien liittojen lapset piti ensin rauhoitella, sillä palvelusväki oli pelotellut heitä pahalla äitipuolella, joka myrkyttää heidät. Hienoa henkilökuntaa, kerrassaan.

Piikkiö sijaitsee Varsinais-Suomen 
maakunnassa Turusta itään. Siitä länteen 
saaristossa sijaitsi Nauvo, jossa sijainnut Prostvik
kuului myöskin von Haartmanin elämän keskeisiin 
paikkoihin. Wikimedia Commons.

Hedvigiä nämä pelot eivät hänen onnekseen koskaan koskeneet. Hän eli lapsuuttaan Piikkiössä seudun tarjotessa sisarussarjalle paljon virikkeitä, talvella urheilua ja rekiretkiä lumisissa metsissä, kesäisin kalastusta ja purjehtimista Kuusiston seuduilla. Perheessä suhtauduttiin kunnioituksella kristilliseen uskoon, ja tämä näkyi nälkävuotena 1867 myös käytännön tasolla. Eräänä myöhäisenä elokuun iltana isä-Haartman tuli lastensa luo lausuen: "Lapset, tämä yö merkitsee meille paljon, nyt on ruis valmiina leikattavaksi, mutta lämpötila laskee nopeasti ja jos tulee halla, me kaikki tässä osassa maata jäämme ilman leipää." Tällainen uutinen pitikin sitten nuorison valveilla koko yön, varmaan myös 5-vuotiaan Hedvigin, mutta aamun sarastaessa ovi äkkiä avautui ja isä astui sisään säteillen ilosta ja sanoen: "Lapset, kiittäkäämme Herraa, alkoi tuulla, ennen kuin aurinko nousi ja sato on pelastettu." Voi vain kuvitella, millä tavalla tämä kokemus on vaikuttanut pienen Hedvigin omaan uskonelämään. 18-vuotiaana hän entiselle kotiopettajattarelleen kirjoittaessaan pyysi tätä rukoilemaan puolestaan ja sanoi tietävänsä, miten esirukoukset auttavat. Ehkä hän tässä kohtaa muisteli myös tuota valvottua elokuista yötä.

Hedvig kuvattuna joskus 1870-luvulla.
Finnish Heritage Agency, Historian kuvakokoelma.
https://finna.fi/Record/museovirasto.A2B4D8EAE5EBEFC953E0CF360D3ED196

Raadelman onnistunut sato ei hyödyttänyt ainoastaan kartanon väkeä, sillä tuon syksyn ja kevään aikana Raadelmaan vaelsi loputon määrä nälkäisiä laumoja, jotka etsivät ravintoa jopa jätekasoista. Raadelmassa näille nälkäisille jaettiin ruokaa ilmaiseksi. Joka päivä keitettiin suuret padalliset perunaa ja joskus myös ruispuuroa köyhille ja nälkäisille. Ehkä tämäkin muisto vaikutti Hedvigiin, kun hän myöhemmin halusi henkilökohtaisesti olla lievittämässä vähäosaisten hätää.

Vanha koti jää

Vuonna 1877 Carl Daniel von Haartman kuoli eikä Emmy-leski kyennyt lunastamaan kaikkia perillisiä. Kartano ja sen irtaimisto joutuivat huutokaupattavaksi. Useampi Haartmanin pojista oli hyvätuloisia ja he olivat luvanneet velkaantuneelle isälleen huolehtivansa tämän veloista kuoleman jälkeen. Näin he myös tekivät huutamalla tavaraa sellaisilla summilla, että loppusumma peittäisi velat ja jättäisi leskelle ja lapsille ylijäämää. Kertoman mukaan eräästä taulusta tehdyt tarjoukset nousivat niin korkeiksi, että eräs maalaisukko kysyi ihmetellen "onks talo vai taulu ku menee?" Pojista Rafael huusi itselleen kartanon.

Hedvig oli silloin noin 15-vuotias. Perhe muutti kesän 1878 jälkeen Turkuun, mutta kaikki kesät vietettiin nyt Nauvon Prostvikissa, Emmy-äidin lapsuudenkodissa. Raadelma oli menettänyt luonteensa suvun kokoontumispaikkana. Hedvigin nuoruuteen kuuluivat monet vierailut herraskartanoissa, sisarustensa tai muiden sukulaistensa kodeissa. 1881 hän oli sukuloimassa Tukholmassa asti. Nuori neito mietti tulevaisuuttaan ja epätietoisuus siitä ahdisti häntä. 18-vuotiaana nuorison leikit eivät enää viihdyttäneet eikä hän sietänyt sitä levotonta odotusta, jonka epätietoisuus hänessä aiheutti. Siksi hän niitä edellä mainittuja rukouksia pyysikin.

Nuori neito von Haartman vuonna 1881.
Tuolloin hän vietti iloista ja aktiivista elämää, mutta
epätietoisuus tulevaisuudesta ahdisti.Finnish Heritage Agency, 
Historian kuvakokoelma. https://finna.fi/Record/museovirasto.BF76D37FCF0843C10F12007C91CD2CD7

Perhepiirissä päädyttiin siihen, että Hedvigin olisi hyvä vahvistaa ranskantaitoaan ja niinpä hän vietti pääosan vuosista 1882 ja 1883 Sveitsissä ja Ranskan Pariisissa. Erityisen hyvin hän viihtyi Sveitsin Veveyssä, jossa samaan aikaan oli hänen ystävänsä Sigrid Schulman, myöhemmin Wrede. Tämä vaikutti ilmeisesti häneen myös uskonnollisesti, sillä kerran Hedvig sujautti Sigridille oppituntien välissä käteen lappusen, jossa luki: "Kadehdin uskoasi".

Opettajan uralle - ja elämä aivan uudelle uralle

Palattuaan Pariisista Hedvig vietti vuoden Helsingissä ottaen osaa kaupungin seuraelämään. 1883 hän sai Turun ruotsalaisen tyttökoulun ranskanopettajan toimen. Pitkäksi ja soreaksi neidoksi varttunut Hedvig oli erään entisen oppilaan kuvauksen mukaan myös luja ja tarmokas ja viehätti tämän sekä ulkonäkönsä vuoksi kaikkia. Hedvigin äiti ja sisaret asuivat talvisin Turussa mikä osaltaan oli tekemässä näistä opettajavuosista valoisia ja onnellisia. Talvella tehtiin rekiretkiä laskettiin mäkeä, pidettiin kahvikestejä ja tansseja, kokeiltiin jopa spiritismiä huvin vuoksi. Hedvigin sisällä tuntui kuitenkin tyhjältä. Häntä vaivasi se oliko tässä tosiaan kaikki mitä elämällä on tarjota.

25. maaliskuuta 1884 Hedvigin elämässä tapahtui suuri käänne. Hän oli kuullut, että tuona päivänä tehtaanpatruuna Edward Björkenheim aikoi pitää Turussa hengellisen kokouksen. Björkenheim oli tullut englantilaisen lordi Radstockin käynnistämän herätysliikkeen koskettamaksi ja oli aikansa tunnetuimpia herätyspuhujia. Häntä meni kuuntelemaan myös Hedvig, istuen oppilaansa ja Björkenheimin veljentyttären, myöhemmän diakonissan Hia Björkenheimin vieressä. Tämä huomasi Hedvigin olevan tilaisuuden aikana silmin nähden liikuttunut. Jälkikäteen Hedvig kirjoittikin, että Jumalan Henki puhui kokouksen aikana voimakkaasti hänen sielulleen. Kokouksen päätyttyä Hedvig oli lausunut: "Minä tunnen, että asia on nyt ratkaistava" ja oli päättävästi mennyt puhujan luo. Ei hän jälkikäteen muistanut, mitä hän Björkenheimiltä kysyi eikä sitäkään, mistä tämä tarkalleen oli kokouksen aikana puhunut, mutta sen hän muisti että Björkenheim rukoili hänen puolestaan. "Poloisen, maailmallisen sydämeni ovet aukenivat selkoselälleen ja Vapahtaja kävi sinne asumaan", hän kertoi jälkeenpäin. "Olin muuttunut. Suuri rauha valtasi sydämeni."

Edvard Björkenheimin julistus muodosti 
ratkaisevan käänteen nuoren Hedvigin 
elämässä. Kyläkirjaston Kuvalehti nro 3/1898.

Hedvig oli nyt saanut sisäisen rauhan, mutta ulkoisesti elämään tuli taisteluja ja ahdistuksia. Kun vanhat huvitukset eivät häntä enää viihdyttäneet alkoivat sukulaiset ja ystävät pitää häntä sairasmielisenä. Oppilaittensa parista hän sen sijaan sai ymmärrystä ja perusti heille pyhäkoulun, jossa hän sai vapaasti puhua siitä valosta, jonka hän oli löytänyt. Vaikka hän hoiti opettajantyötään antaumuksella haaveili hän nyt voivansa omistaa kaiken aikansa Jumalan valtakunnan työhön. Hän ajatteli olevansa valmis tekemään mitä tahansa työtä Jeesuksen puolesta, sanoi olevansa valmis vaikka "pesijättäreksi Raunistulaan". Ankara sairaus kuitenkin pakotti hänet keskeyttämään nämä pohdinnat hänen kärsiessään ihottumasta kaikkialla ruumiissaan niin, että koko ruumis suuria silmiä sekä huulia lukuun ottamatta oli siteissä. Hän otti tämän kaiken kuitenkin Jumalan vastauksena, ja tyytyi siihen: vielä ei ollut aika tarttua raskaaseen, sosiaaliseen työhön.

Kutsumusta etsimässä

Kahden vuoden kuluttua Hedvig ilmoittautui Helsingin jatko-opiston kasvatusopilliselle kurssille, mutta sairastui kolmen viikon kuluttua ankarasti ollen muutaman päivän ajan elämän ja kuoleman rajoilla. Sairautensa aikana hän koki, ettei ollut vielä täysin antautunut Jumalalle ja tämä teki hänen hengellisestä elämästään heikkoa ja voimatonta. Hän antoi Jumalalle lupauksen, että mikäli hän saisi elää hän lupaisi tästedes elää täysin Jumalan tahtoaan seuraten. Toipuessaan hän sitten mietti mihin olisi suunnattava. Näytti siltä, että opettajakutsumus, niin rakas kuin se olikin, oli jätettävä. Hän pohti voisiko sairaanhoitajana palvella paremmin lähimmäisiään myös hengellisesti, mutta keskusteltuaan erään lääkärin kanssa hänelle selvisi, että siinä työssä hän ei saisi harjoittaa minkäänlaista julistustyötä.

Helsingissä Hedvig oli mukana kokouksissa, joissa oli mukana muun muassa Edward Björkenheim ja Louise af Forselles. Tämä joukko alkoi työskennellä Helsingin köyhien parissa. Hedvig joutui tässä taustaansa nähden aivan outoon ympäristöön, mutta havaitsi tämän olevan juuri sitä mitä hän halusikin tehdä. Hän tunsi riemua saadessaan todistaa uskostaan erilaisille kuulijakunnille eikä hän koskaan unohtanut sitä iloa, jonka hän koki ponnistellessaan erään kurjan ja syntiin sortuneen tytön puolesta saaden lopulta nähdä tämän antautuvan Jumalalle.

Uusi elämäntapa ja toiminta täytti hänen mielensä siinä määrin, että se seurasi mukana myös reissulla Nauvoon. Nauvon pappilassa hän kertoi hämmästyneelle Evy Fogelbergille, Nauvon kirkkoherran tyttärelle, kokouksista, jotka olivat sunnuntaisin ääriään myöten täynnä, juopoista, jotka olivat pelastuneet ja murheestaan sen johdosta, ettei voinut tehdä vielä enemmän näiden puolesta. Sitten hän soitti pianolla iloisia hengellisiä lauluja. Myöhemmin hän matkasi purjeveneellä eräälle kalliosaarelle julistamaan näille kaukana kirkosta asuville saarelaisille. Prostvikin kartanossakin hän piti kartanon väelle kokouksen, johon myös hänen äitinsä ja neiti Fogelberg ottivat osaa. Fogelbergistä tuli aikanaan suomalaisen vankiloissa tehtävän hengellisen työn uranuurtajan, Mathilda Wreden, elämäkerturi.

Pelastusarmeijan epäilijästä yhdeksi Suomen ensimmäisistä pelastusupseereista

Helsingissä Hedvig kuuli Englannissa syntyneestä Pelastusarmeijasta. Sen työ köyhien parissa kiinnosti, mutta sotilaallinen toimintamalli oudoksutti ja aluksi Hedvig sanoi sitä markkinoineelle af Forsellesille, että jos Helsingin toiminta siirtyy Pelastusarmeijan alle jää hän pois. Pian asenne kuitenkin muuttui, ja 9.4.1889 Hedvig matkusti yhdessä Constantin Boijen ja Alva Forsiuksen kanssa Englantiin kouluttautuakseen pelastusupseeriksi. Hän arveli, että Pelastusarmeija auttaisi häntä tappamaan ja hautaamaan itsestään lopullisesti kaiken itsekkyyden. Pelastusarmeijan koulutuksen tarkoitus olikin opettaa noudattamaan käskyjä ja kukistamaan oman tahtonsa. Aika oli näyttävä, että juuri sen Hedvig teki.

Hedvigille olivat Englannissa kaikkein tärkeimpiä ne tilanteet, joissa hän sai tutustua Pelastusarmeijan johtajaan kenraali William Boothiin ja tämän perheeseen. Aiempi epävarmuus vaihtui lujaan varmuuteen ja erään kokouksen jälkeen Hedvig kirjoitti kirjeessään: "Niin kauan kuin elän, on tämä päivä säilyvä muistossani innostaen minua mihin ponnistuksiin tahansa edistämään Herran sotaa. Sillä kohtasipa meitä mikä tahansa, olemme voitosta varmat - Suomessakin." On syytä muistaa, että Pelastusarmeijan puheissa kyse oli juurikin hengellisestä taisteluista sieluista, mitään väkivaltaa ei pelastussotaan liittynyt, paitsi joskus väkijoukkojen pelastusarmeijalaisiin kohdistamina.

Pelastusarmeijan perustaja ja kenraali 
William Booth (1829-1912) teki Hedvigiin 
suuren vaikutuksen. Kyläkirjaston Kuvalehti 
nro 6/1908.

Hedvigin koulutus ei ollut helppoa. Sotakoulun kadetteja ei hemmoteltu, vaan nuori aatelisneito sai pestä köyhälistökortteleiden lattioita, tyhjentää likasankoja sekä hoitaa sairaita. Vaikeinta hänelle oli kuitenkin Sotahuuto-lehtien myynti. "Kun ensi päivinä en vielä ymmärtänyt, mitä ihmiset minulle sanoivat, oli helpompaa, mutta nyt alan jo ymmärtää kieltä, ja he sanovat usein minulle niin kiusallisia asioita, etten voi niitä punastumatta kuunnella. Mutta Jumala voi pelastaa minut punastumastakin, kunhan vain totun." Hedvig oli kaunis nuori nainen, joten voi hyvin kuvitella hänen kuulleen paljon sellaista, mitä hän ei hienostopiireissä ollut koskaan kuullut.

Myös muita vastoinkäymisiä koettiin. Kerran hän kirjoitti olleensa ensi kertaa sellaisessa kokouksessa, jossa armeijalaisten päälle heitettiin kiviä ja lokaa. Hedvig itsekin sai kiven päähänsä, mutta armeijalaisnaisen päähine, bonnetti, vaimensi iskua. Sekä takki että bonnetti menivät niin huonoon kuntoon, että niiden tilalle oli hankittava uudet. Vastoinkäymisten lisäksi oli myös juhlahetkiä, kuten se tilaisuus, jolloin kaikki ulkomaalaiset armeijalaiset kutsuttiin kenraalin ympärille kuulemaan hänen puhettaan ja neuvojaan. Hedvig huolehti tuolloin teetarjoilusta ja iloitsi saadessaan ojentaa teekupin myös kenraalille.

Hedvig palasi Suomeen täysiverisenä armeijalaisena, ja tämän huomasi myös tuolloin Kakolan vankilassa työskennellyt Mathilda Wrede, joka tapasi Hedvigin Turussa täydessä Pelastusarmeijan asussa. Wreden mielestä Hedvig oli kasvanut ja saanut uutta, ihmeellistä voimaa, mutta oli myös matkalla myrskyä kohti.

Pelastusarmeijan luutnantti 
von Haartman. Finnish Heritage 
Agency, Historian kuvakokoelma.
https://finna.fi/Record/museovirasto.C871ACC04FF6E1921065889ED93285E4

Luutnantti Hedvig von Haartman oli yhdessä Louise af Forsellesin ja Constantin Boije af Gennäsin kanssa perustamassa Suomen Pelastusarmeijaa, ja Boijen oli Booth nimittänyt johtajaksi. Ensimmäinen kokous pidettiin lokakuussa 1889 Helsingin Siltasaarella. Myös Suomessa saatiin kokea kivien ja lian heittelyä. Boijen tytär muisteli vuosia myöhemmin, kuinka aikuiset muodostivat kokouksista palatessa suojarivistön lasten ympärille. Myös ikkunoihin lensi kiviä, kun Sörnäisten huligaanit hyökkäsivät armeijalaisten kimppuun. Tosin osa näistä myöhemmin häpesi käytöstään pelastusarmeijalaisten tyynesti vastaanottaessa hyökkäykset ja päätyipä osa lopulta näitten kokousten katumuspenkin ääreen.

8. marraskuuta 1889 pidettiin varsinainen Pelastusarmeijan vihkimiskokous Siltasaaren ratsastusmaneesissa. Vaikka 'armeija' oli vasta kolmen upseerin vahvuinen herätti se suurta uteliaisuutta ja kokosi paljon kansaa ylhäisistä alhaisiin. Myös Zachris Topelius oli paikalla ja lausui myönteisiä sanoja Pelastusarmeijasta ja sen tavoitteista. Myös eräs Hedvigin entinen oppilas oli paikalla ja oli ihmeissään siitä, miten ennen kaikissa seuratilaisuuksissa ihailtu ja palvottu opettajatar seisoi Pelastusarmeijan asussa tässä erikoisessa kokouksessa. Kyseinen oppilas itki kotona entisen opettajansa puolesta, tosin myöhemmin hänen käsityksensä Pelastusarmeijasta koheni.

27-vuotiaana Suomen Pelastusarmeijan johtajaksi

Pian ilmeni armeijan johdossa ristiriitoja. Boije halusi tehdä Suomen Pelastusarmeijasta itsenäisen järjestön, kun taas Hedvig ja af Forselles pitivät juuri kansainvälisyyttä yhtenä Pelastusarmeijan arvokkaana piirteenä. Niinpä Boije vetäytyi sivuun, ja Booth valitsi von Haartmanin tämän tilalle, ja toukokuussa 1890 kapteeniksi ylennetty von Haartman astui Suomen Pelastusarmeijan johtoon.

Suomen Pelastusarmeijan johtaja,
kapteeni von Haartman. Pelastusupseerin 
koulutus tuli tarpeeseen kun hänen oli yllätten 
otettava käsiinsä Boijelta jääneet ohjat. Finnish 
Heritage Agency, Historian kuvakokoelma. 
https://finna.fi/Record/museovirasto.4DE005E56E67C58276ECB67AB4D1DF97

Hän joutui heti suurten haasteiden eteen. 1. toukokuuta perustettiin Helsinkiin sotakoulu, jossa Hedvig asui kolmen koulutettavan kadetin kera. Hedvig johti nyt sotakoulua ja oli myöskin huhtikuussa ilmestymisensä alkaneen Krigsropet -lehden toimittaja. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään tällaista, ei hoitanut kirjanpitoa eikä raha-asioita, mutta pelastusarmeijalaisen tehtävä oli totella, ja työ opetti tekijänsä.

Hän näkikin Englannissa oppimansa tottelevaisuuden ja kurin ensisijaisen tärkeänä edellytyksenä työn onnistumiselle ja opetti uudet alaisensa myös siihen. Tässä oli hänessä tapahtunut suuri muutos, sillä hän oli aluksi itse vierastanut armeijan kuria. Kun kadetti tuli päivätyönsä jälkeen antamaan raporttia oli tämän aina seistävä, kun taas kapteeni istui. Uudessa paikassa ensimmäisenä iltana kokouksen jälkeen tyhjään asuntoon tultaessa hän antoi kadetille määräyksen valmistaa teetä. Kadetti ihmetteli ensin, sillä talossa ei ollut keittoastiaa, ei teetä eikä mitään muitakaan tarvekaluja. Kun kapteeni kolmannen kerran antoi käskyn "Valmistakaa teetä!" ymmärsi kadettiparka, että käsky oli annettu, kadettitytön oli nyt keksittävä keino sen toteutukseen. Kun kaikki tarvekalut oli hankittu ja iltatee oheistuotteineen höyrysi pöydällä istui kapteeni tyytyväisenä sen ääreen ja sanoi: "Hyvä. Saittehan kuitenkin kaiken kuntoon. Muistakaa nyt, että me voimme suorittaa mitä tahansa, jos vain päätämme sen suorittaa." Kaiken tarkoituksena oli siis koulutus niin kuuliaisuuteen kuin mahdottoman mahdolliseksi tekemiseen.

Puolen vuoden sotakoulu Englannissa oli tehnyt Hedvigiin syvän vaikutuksen, ja saman vaikutuksen hän halusi siirtää myös muihin. Kadetit opetettiin määrätunnein pidettäviin rukoushetkiin ja Raamatun tutkiskeluihin, kunnostaan huolen pitämiseen, kohtuullisiin ruoka- ja elintapoihin. Tunteellisten oli nujerrettava tunteensa ja arkojen arkuutensa. Osa häipyi, mutta osasta tuli uusia pelastusupseereja riveihin. Armeija alkoi kasvaa.

Piirros Hedvigistä työpöytänsä ääressä. Pelastusarmeijan 
Suomen työn johtaminen toi hänelle paljon sellaista työtä, 
josta hänellä ei ollut mitään kokemusta, mutta ahkeruudellaan 
ja pelastusupseerin uskollisuudellaan hän voitti työhön 
liittyneet haasteet. Naisten ääni nro 36/1914.

Hän itse johti omalla esimerkillään. Kerran hän istui upseeriensa kanssa kokouksen jälkeen ilta-aterialla. Hedvigin ystävä oli tuonut herkullisen juuston niukan ravinnon särpimeksi. "Nyt voimme kieltäytyä voista", sanoi silloin Hedvig, ja voi katosi pöydältä. Kun työ jossain vaiheessa oli vaikeuksissa, valoi hän joukkoihinsa rohkeutta sanoen: "Meidän ei ensinkään pidä masentua Mestarimme asiaa ajaessamme. Hän, joka pelasti vainoojansa Sauluksen on sama tälläkin vuosisadalla. Hän voi täydellisesti pelastaa kaikki ne, jotka hänen kauttaan tulevat Jumalan luo. Tehkäämme me, jotka rakastamme sieluja, kaikki minkä voimme. Hän vie asiamme voittoon." Näitä vaikeuksia tulikin uranuurtajalle usein, kaikki oli tehtävä Suomessa ensi kertaa ja paljon ennakkoluuloja ja vastustusta oli voitettavana. Kokouksia kiellettiin, tunnusten kantamista rajoitettiin, työn mielekkyyttä kyseenalaistettiin. Hedvig oli kuitenkin järkkymätön.

Hedvig johtaa joukkonsa yhä uusille taistelukentille

Kun useampia osastoja oli perustettu Helsinkiin alkoi osastojen perustaminen myös muualle maahan, ensin 19.8.1890 Porvooseen, jonne Hedvig asetti kaksi nuorta upseeria työhön. Kaupungissa oleskelleet ylioppilaat lauloivat eräänä kesäyönä Hedvigin ikkunan alla tälle serenadin, ja tämä mietti kuinka siihen reagoisi. Seuraavana iltana hän sanoi rauhallisesti ja luontevasti kokouksessa jossa nämä ylioppilaatkin olivat näin: "Kun viime yönä heräsin mitä ihanimpaan lauluun, ajattelin: Oi, että kaikki nuo äänet olisivat pyhitetyt minun Vapahtajani palvelukseen, miten monta sielua silloin hänelle voitettaisiinkaan." Imartelu ei saanut häntä enää hämmentymään, eikä se vienyt huomiota hänen elämäntehtävästään.

Myös muualle syntyi vastustuksesta huolimatta osastoja, ja Hedvig vieraili niissä itsekin. 1891 hän oli kongressissa Lontoossa ja kuuli tuolloin kapteeniksi kohonneen Sigrid Gladin joutuneen hetkeksi vankilaan. Kuultuaan tästä Hedvig, joka oli jo majuri, lähetti tälle rohkaisevan kirjeen ja sanoi olevansa itsekin valmis vankeuteen. Raumalla armeijan toiminnan kohdatessa ankaraa vastarintaa Hedvig matkusti itse yllättäen tueksi kulkien Turusta lähtien jäitä myöten Raumalle ja piti muutaman päivän ajan useita täysinäisiä kokouksia kehottaen lähtiessään jo miltei lannistuneita upseerejaan Zaida Sireniusta ja Maria Skarpia jatkamaan iloisesti työtään.

Kenraalikuvernööri Fjodor Heiden
(1821-1900) sai vieraakseen majuri von Haartmanin.
Jälkimmäisen mukaan pitkä keskustelu päättyi suotuisasti.
Wikimedia Commons.

1892 kenraalikuvernööri kielsi sekä ruotsin- että suomenkieliset Pelastusarmeijan lehdet ja muutenkin ajoi armeijan ahtaalle. Silloin majuri von Haartman marssi 3.3. itse kenraalikuvernööri von Heidenin puheille. Tämä otti majurin ystävällisesti vastaan ja antoi tämän kertoa Pelastusarmeijan työn tarkoituksesta sielujen pelastamiseksi sekä kansan yhteiskunnallisen ja siveellisen tason kohottamiseksi. Kenraalikuvernööri sai myös Boothin kirjan omistuskirjoituksella varustettuna. Tämä oli kysynyt majurilta: "Puhutte köyhien sieluista mutta ajatteletteko minunkin sieluani?" "Luonnollisesti", vastasi Hedvig, "joka ainoa sielu on Jumalalle kallis." Niin vaikuttava juttuhetki oli ollut, että kenraalikuvernööri ojensi majurille sata markkaa sanoen haluavansa antaa oman osuutensa, minkä lisäksi lehtien kielto pian peruttiin.

Työn laajentuessa vastustus saattoi vähitellen vähetä, mutta raskasta se oli silti ja vaati yhä enemmän matkustamista. Hedvigin päiväkirjoista ilmenee, että hän koki usein suurta väsymystä ja ruumiillista heikkoutta. Siitä huolimatta hän hoiti tehtävänsä. On myös muistettava, että hänen äidinkielensä oli ruotsi ja suomensa puutteellista, ja siitä huolimatta hänen oli kyettävä alusta asti johtamaan myös suomenkielisiä kokouksia. Hän opetteli tämän vuoksi ulkoa raamatunlauseita ja yksinkertaisia sanontoja ja kehittyi siitä pikku hiljaa. Työ todella meni eteenpäin: 7 ja puolen vuoden työn jälkeen oli 32 osastoa, kolme slummiosastoa, lastenseimi, 104 upseeria sekä 1328 sotilasta ja alokasta. Uudisraivaus oli tuottanut tulosta.

Hedvig otti myös muunlaista vastuuta. Hän oli perheetön, mutta otti yhdessä toisen pelastusarmeijalaisen, Alma Forsblomin kanssa kasvattityttärekseen pienen Mary-tytön, joka oli hänen suurena ilonaan. Tyttö kasvatettiin Jumalan palvelukseen, mutta hän ei liittynyt saman tien aikuisena Pelastusarmeijaan, vaan hänen pukiessaan ylleen univormun oli enää Forsblom sen näkemässä, Hedvigin ollessa jo kuollut.

Kolme suomalaisen hengellisen auttamistyön voimanaista 
samassa kuvassa. Vasemmalta oikealle pelastusupseerit 
Hedvig von Haartman ja Alma Forsblom sekä vankilatyön 
pioneeri Mathilda Wrede. Finnish Heritage Agency, Historian 
kuvakokoelma. https://finna.fi/Record/museovirasto.A9C0BE7AF9478B93B327B440326FA5A2

Upseerin tehtävä on totella käskyjä - pois Suomesta

Huipputapaus Hedvigille, joka 1895 nimitettiin brigadööriksi, oli kenraali Boothin vierailu Suomessa heinäkuussa 1897. Se oli oikea menestys ja Booth sai maassa hyvän vastaanoton. Sen jälkeen von Haartman oli kuitenkin erittäin uupunut ja hänet lähetettiin Sveitsiin lepäämään. Hän oli haluton vetäytymään syrjään edes hetkeksi, mutta määräystä oli toteltava. Hän myös aavisti, että tämä matka saattaisi ennakoida pysyvämpääkin siirtoa.

Näin myös oli. 1898 heinäkuussa, palattuaan saman vuoden alussa Suomeen hän sai kuulla, että hänen oli siirryttävä Tukholmaan odottamaan jatko-ohjeita. Moni arvosteli päämajan määräystä , mutta koska von Haartman oli itse aina sanonut, että määräykset ja siirrot oli otettava Jumalalta tulleina hän ei niskuroinut, vaan lähtökokous pidettiin Helsingissä 29.7.1898 täydellä salilla uuden johtajan, brigadööri Jens Povlsenin, johtaessa kokouksen. Turussa pidettiin myös toinen jäähyväiskokous, jossa oli mukana myös Mathilda Wrede. Tukholmaan päästyään hän joutui eroamaan myös Forsblomista ja kasvattityttärestään, jotka olivat saattaneet häntä sinne asti. Samalla selvisi uusi asemapaikka: Sveitsin saksankielisen työn johtaminen. Siis takaisin Sveitsiin.

Hedvig kotiutui pian uuteen työhönsä, tosin puutteellinen saksan-taito kiusasi. Hän tosin toivoi, että puutteellinen kielitaito voisi vedota sellaisiin, joita eivät kauniit korupuheet koskettaneet. Ranska ja englanti olisivat olleet hänelle ominaisempia työkieliä, mutta upseeri ei valittanut. Itse asiassa heikko kielitaito piti kokoukset lyhyinä, ja Hedvig huomasi niiden silloin olevan tehokkaampia, kun ihmiset eivät ehtineet väsyä.

Rakkaus löytyy, synkkä varjo laskeutuu

1899 Hedvig tutustui pelastusupseeri Franz Rudolf von Taveliin, joka oli kapteeni, taustaltaan filosofian tohtori ja oli ollut ennen uskoon tuloaan Zürichin yliopiston kasvitieteen professori. Aluksi Hedvig käskytti tätä tuoretta upseeria, mutta heidän jouduttuaan läheiseen työyhteyteen nämä yhteiskuntaluokaltaan, kasvatukseltaan ja iältään tasavertaiset alkoivat kiintyä toisiinsa. Kiintymys kasvoi rakkaudeksi, mutta Hedvig murehti sitä, olisiko tämä varmasti Jumalan tahto, hän kun oli olettanut elävänsä ikänsä yksin. Muutaman kuukauden harkinnan ja rukouksen jälkeen hän suostui von Tavelin vaimoksi ja myös kenraali Booth hyväksyi liiton, vaikka hän yleensä vastusti eriarvoisten upseerien liittoja. 30.4.1900 heidät vihittiin, ensin siviilivihkimisellä, sitten luterilaisen papin toimesta kirkollisesti ja lopuksi vielä armeijamenoin.

Franz Rudolf von Tavelista 
(1863-1941) Hedvig löysi itselleen 
elämäntoverin. Valitettavasti heidän 
yhteinen taipaleensa ei kestänyt pitkään.
https://www.geni.com/photo/view/6000000000106710569?album_type=photos_of_me&end=&photo_id=6000000006798090406&project_id=&start=&tagged_profiles=

Nyt oli tarkoitus olla edessä ihana kokouskiertue avioparina. Ensin pidettiin toukokuussa Zürichissä suuret kokoukset, joissa oli mukana kenraali Booth. Sitten piti alkaa kiertue. Kolme kertaa he ehtivät olla yhdessä lavalla, mutta neljännestä ei tullut mitään, sillä yllättävä verensyöksy ennen sitä paljasti Hedvigin terveyden huonommaksi kuin arvattiinkaan. Seuraavan kerran hän pitäisi kokouksen vasta kahden vuoden kuluttua, viimeisensä.

Hedvigin toipilasajasta tuli pitkä. Pariskunta muutti 1902 Berniin, ja vasta tuolloin Hedvig saattoi ilokseen tehdä edes kirjallista työtä toimittaen saksan- ja ranskankielisten Sotahuutojen naisten palstaa. Saman vuoden helmikuussa kenraali Booth kävi taas Sveitsissä ja Hedvig sai osallistuttua osaan hänen kokouksistaan. Tämä kirjoitti tälle vielä lähtiessään henkilökohtaisen tervehdyksen, jossa toivoi tämän vielä paranevan.

Viimeisen kerran Suomeen

Samana vuonna lähdettiin myös kauan kaivatulle Suomen-matkalle. Kolmipäiväinen Itämeren ylitys virkisti Hedvigiä ja hän oli aivan heikkona ilosta nähdessään taas Helsingin. Heidät otettiin juhlavasti vastaan ja Helsingin Temppelissä pidettiin tervetuliaiskokous, jossa hän sai seistä lavalla yhdessä miehensä kanssa. Vielä kerran siellä saatiin kuulla von Haartmanin korutonta, omalaatuista julistusta. Hän sanoi kaipaavansa sitä, että ihmissielut kurottuisivat kohti yhä korkeampaa ja täyteläisempää hengellistä elämää, ja 30 miestä ja naista astui esiin pyytäen, että voisivat uudelleen vihkiä elämänsä Jumalan palvelukseen.

Se oli Hedvigin viimeinen kokous. Hän palasi kotiin äitinsä luo väsyneenä mutta onnellisena. Ennen seuraavaa sunnuntaita tuli taas verensyöksy, siihen asti pahin. Omaiset ymmärsivät, että lähtö oli lähellä. Alkoi tuskien aika, jota lääkäritkään eivät kyenneet lievittämään. Hedvig kaipasi rakkaaseen Prostvikiin, mutta sinne ei ollut mitenkään mahdollista päästä. Hänet vietiin lepäämään Väinölään, pelastuskotiin, jonka perustamista hän oli itse suunnitellut. Von Tavel piti sillä aikaa useita kokouksia Helsingissä ja hänestä pidettiin, mutta tietysti hän oli paljon myös vaimonsa vierellä.

Syyskuussa Sveitsistä tuli komendööriltä kirje. Von Tavelin oli palattava Sveitsiin tärkeän tehtävän vuoksi. Komendööri ei tietenkään tiennyt, missä kunnossa Hedvig oli, hän ei jaksanut edes kuiskata. Hän pyysi aakkoskorttiaan ja näytti siitä kirjaimin: "Jumala tarvitsee sinua. Hän voi luottaa meihin. Me matkustamme." Pelastusupseeri oli taas valmis noudattamaan käskyä.

3. lokakuuta kannettiin Hedvig kauniissa säässä laivaan. Hän istui kannella lepotuolissa huovilla peitettynä. Pitkälle hyvästelijöiden riville jäivät mieleen hänen kalpeat mutta säteilevät kasvonsa. Äiti ja sisaret syleilivät häntä vielä kerran, ja sitten laiva lähti rannasta. Miehensä tukemana Hedvig pääsi kaiteen ääreen vilkuttamaan maalleen ja kansalleen, joita hän ei enää koskaan näkisi.

Loppuun asti uskollinen kutsumukselleen

Hedvig ei päässyt Hampuria pidemmälle. Siellä hänen voimansa uupuivat ja hän joutui vuoteen omaksi. Sähkeet lähetettiin Sveitsiin ja Suomeen. Äiti, joka oli tyttärensä myötä tullut Pelastusarmeijan ystäväksi, ehti vastatakin. Viikon kärsimysten jälkeen Hedvigin loppu lähestyi. Hän kuiskasi miehelleen: "Tule aivan lähelleni. Meillä on niin vähän aikaa enää yhdessäoloon, ollaan lähellä toisiamme." Von Tavel oli hänen vierellään yötä päivää, hoitajattarien ihaillessa hänen uupumatonta rakkauttaan. Aamulla 15. lokakuuta 1902 koitti lähtö. "Rakkaani", Hedvig kuiskasi, "en jaksa elää kauempaa. En koskaan ole ollut näin väsynyt. Nyt kuolen. Kiitos kaikesta. Vie terveisiä kaikille." Mukana olleen suomalaisen ystävän, Bertha Lindebergin, jonka Hedvig oli aikoinaan johdattanut uskon tielle, laulaessa poistui Hedvig tästä elämästä Vapahtajaansa luottaen, kuten hän oli tehnyt koko upseeriaikansa ajan. Hän oli aiemmin kuolinvuoteellaan maatessaan lausunut miehelleen: "Olen antanut koko elämäni Jumalalle. Miksi hän ei siis saisi käyttää kuolemaanikin siunaukseksi."

Näin myös tapahtui, sillä hänen kuolemansa ja se rauha, jolla hän siihen kulki teki vaikutuksen niin lääkäreihin, hoitajiin, omaisiin kuin ystäviinkin. Ympäri maailman Pelastusarmeijan lehdet kertoivat hänen elämäntyöstään ja persoonastaan sekä kuolinkamppailustaan. Näin hän pääsi vielä kerran julistamaan, suuremmalle yleisölle kuin koskaan. Hänet haudattiin Hampuriin, jonne pystytettiin myös kivinen hautamuistomerkki.

Hedvig von Haartman sai viimeisen 
maallisen leposijansa Saksan Hampurissa.
Kuvassa hänen hautamuistomerkkinsä. Pelastusarmeijan 
nuori sotilas nro 47/1929.

Hän kuoli ennen kuin ehti täyttää 40 vuotta, mutta sai aikaan enemmän kuin moni koko elämänsä aikana. Hän rakensi sen perustan, jonka pohjalta Pelastusarmeija Suomessa nousi ja toimii edelleen. Ulkopuolisen on helppo sanoa, että hänen olisi pitänyt olla itseään kohtaan lempeämpi ja vaalia paremmin terveyttään, mutta se olisi ollut hänelle luonnotonta: hän oli palava soihtu, joka roihusi Herransa asialle, ja se roihu kulutti hänet. Samalla se sytytti liekin lukemattomien ihmisten sydämiin.

Lähteet:

Helmi Gulin: Palava sielu. Piirteitä Hedvig von Haartmanin elämästä. 1951.

Elsa Könönen: Hengen miekka, auttava käsi. Pelastusarmeijan vaiheet Suomessa. 1964.

Tapio Manninen & Johanna Nieminen: Piikkiön historia 2. 1808-2000. 2004.

Hilkka Nieminen: Pelastussotaa Suomessa 1889-1989. 1989.