Kirjoittanut: Ossi Tammisto
Aiemmin esitellessäni Paimion ja Sauvon vaiheita isonvihan aikana (1713-1721) on ilmennyt, että meno täällä Varsinais-Suomessa on ollut huomattavasti rauhallisempaa kuin surullisenkuuluisalla Pohjanmaalla, joka joutui hirvittävän hävityksen kohteeksi. Ja vaikka täälläkään ei jääty osattomiksi julmista ihmisryöstöistä ja rankasta verottamisesta, niin ainakin papisto näyttää saaneen olla suhteellisen rauhassa.
Nyt menemme kuitenkin Varsinais-Suomen saaristoon Rymättylän pitäjään, jonne erään paimiolaissyntyisen pappismiehen tie oli vienyt. Kun sodan tuulet puhalsivat Rymättylän yli sai hän tuntea sen viiman konkreettisesti luissaan ja ytimissään.
Paimion poika pappisuralle
Tarinamme pääsankarista on käytetty nimiä Christiern, Kristian, Krister ja Risto, mutta käytetäänpä me nyt vaikka muotoa Krister. Hän ei ollut mitään vähäpätöistä sukua, vaan Paimion jollei ihan kuohua niin ainakin kermaa. Hänen vanhempansa olivat Paimion Hirvonpään kylästä, katselmuskirjuri Krister Heikinpoika ja tämän vaimo Maria Svenintytär. Isoisä oli puolestaan Paimion Sievolan ratsutilallinen Heikki (Henrik) Juhonpoika Sievo, jolla vaikutusvaltansa ja mahtailunsa vuoksi oli lempinimi "Paimion kuningas". Tällä oli Kristerin lisäksi ainakin kolme poikaa, joista yhdestä tuli räätälimestari Turkuun, toisesta porvari samaan kaupunkiin ja kolmannesta Paimion nimismies. Tästä neljän veljeksen sarjasta sukeutui myös pappissuku, joka tunnettiin Sevoniuksen, Sievoniuksen ja Sevonin nimellä.
Krister oli sukunsa ensimmäinen pappi Paimiossa. Hän syntyi ilmeisesti 1670-luvulla ja kävi Turun katedraalikoulua vuonna 1687, jolloin hänet kirjattiin oppilaaksi kotipaikkakuntaan viittaavalla nimellä Christiernus Christierni Poemarensis. Siitä tie jatkui sittemmin Turun akatemiaan. Ilmeisesti hän toimi Paimiossa saarna-apulaisena jo vuodesta 1695, mutta pappisvihkimyksen hän sai vasta 10. toukokuuta 1697, jolloin hänestä tuli Paimion pitäjänapulainen.
Kauaa hän ei kuitenkaan kotipitäjässään vanhentunut, sillä urapolku kääntyi nousujohteiseksi ja hänestä tuli vuonna 1698 kappalainen Rymättylään. Nopeaa urakehitystä selittää tarttuminen tilaisuuteen. Rymättylän kappalainen Petrus Bengius kuoli näet vuonna 1697 vain 26-vuotiaana. Häneltä oli jäänyt Kristina Nilsdotter Fontelia, joka oli Petrusta edeltäneen kappalaisen Nicolaus Fonteliuksen (k. 1692) tytär. Koska seurakunnan piti huolehtia entisen papin perheestä laskettiin viranhakijalle eduksi, mikäli tämä suostui naimaan edeltäjänsä lesken, ja Krister Sevoniukselle tämä kelpasi.
 |
| Rymättylä oli vanha, jo keskiajalle juurensa ulottava seurakunta, mikä näkyy myös sen kirkon komeassa sisustuksessa. Täällä Sevoniuskin sai saarnata. Kuva Wikimedia Commons. |
Avio-onnea ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Kristina kuoli jo vuoden 1700 tienoilla. Krister ei jäänyt kovin pitkäksi aikaa suremaan, vaan avioitui jo 28. helmikuuta 1701 Susanna Alexandersdotter Keppleran kanssa. Toki tässä saattoi olla mukana käytännön syitä, sillä kuten myöhemmin näemme sai Krister vuosien varrella monta lasta, ja mikäli joku tai jotkut näistä olivat syntyneet jo Kristinan aikana tarvitsivat nämä itselleen äidin.
Susannan kautta Krister pääsi tämän kotitilan, Merimaskun Taattisten ratsutilan omistajaksi. Susannakin kuoli vuonna 1712, jolloin Krister avioitui vielä kerran 25. kesäkuuta 1713 Sigrid Johansdotter Sodialenian kanssa. Hän oli Rymättylän vuonna 1680 kuolleen kirkkoherran Johannes Georgii Sodialeniuksen tytär ja avioliitto oli hänelle toinen. Hän oli perinyt äidiltään Magdalenalta Rymättylän Kauppilan tilan, jonka isännäksi Krister nyt pääsi. Sevoniuksen pojalla näytti siis olevan elämä hyvällä mallilla.
Sodan hyiset tuulet
Raju muutos oli kuitenkin tulossa. Jo vuodesta 1700 asti oli Ruotsin valtakunta käynyt Suurta Pojan sotaa naapureitaan vastaan, mikä oli tietysti näkynyt väenottoina ja verotuksena Rymättylässäkin. Ehkäpä vuonna 1701 talvikäräjille haastettu Kintalahden laivamies Mikko Matinpoikakin oli monta kertaa katunut sitä, että oli juovuspäissään "toivonut mieluummin sotaa kuin rauhaa".
Vuonna 1713 sota saapui myös Rymättylään ja isonvihan aika alkoi viimeistään syyskuussa. Pitäjän aatelisto teki nopeasti johtopäätökset ja pakeni Ruotsin puolelle. Eiväthän venäläiset jatkuvasti Rymättylässä olleet, mutta vierailuilla saattoi olla arvaamattomia seurauksia.
Myös Rymättylän kirkkoherra, rovasti Haquinus Pihlman suunnitteli pakoa, mutta kuoli vuonna 1714 ennen kuin toteutti aiettaan. Hänen leskensä, ruustinna Kristina Walstenius pakeni Ruotsiin. Taakse jäi hyvin viljelty pappila ja sen karja, 14 lehmää, 5 hiehoa, 5 hevosta, 5 härkää, 5 sikaa ja 52 lammasta. Kun Kristina palasi kahdeksan vuotta myöhemmin olivat vastassa vain tyhjät rakennukset ja takaisin saatiin vain yksi lehmä.
Krister Sevoniuskaan ei ollut ensimmäisten pakenijoiden joukossa. Helmikuun alussa 1714 venäläiset tulivat Rymättylään ja eräs luutnantti vaati kappalaiselta kyyditystä, muttei saanut sitä. Mistä moinen johtui, tahallisesta niskuroinnista vaiko siitä, että tieto ei ollut mennyt ajoissa kappalaiselle asti. Joka tapauksessa venäläiset päättivät näyttää, että heidän toiveitaan ei rangaistuksetta jätetä toteuttamatta.
Sevonius riisuttiin alasti ja vietiin meren jäälle. Siellä hänen oli seisottava puolen yön ajan valittamatta, vaimon ja yhdentoista lapsen katsellessa. Nämäkään eivät saaneet valittaa, tai rangaistus pahenisi. Voi vain kuvitella, miten tuuli tuiversi mereltä heiluttaen pappiparan hiuksia, pakkasen purressa ihoa ja kylmän jään korventaessa jalkapohjia. Tilannetta pahensi häpeä, kun oli seistävä alastomana oman vaimon ja lasten edessä, venäläisten vartijoiden naureskeltavana. Eikä vaimolla ja lapsillakaan varmasti mitenkään hyvä olo pakkasessa ollut.
Sigrid-rouva ei kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi. Yhteistä avioelämää ei hänellä ja Kristerillä ollut vielä paljoakaan takanaan, mutta hän päätti olla miehelleen edes jotenkin avuksi. Valittaa ei sopinut, mutta jotenkin hän kykeni neuvottelemaan miehensä vartijoiden kanssa. Ehkä rangaistuksen langettaneet olivat poissa, ja siksi neuvotteluvaraa oli . Hopealusikoiden ja viinan hinnalla vaimo sai luvan pistää miehensä jalkojen alle olkia ja heittää tämän päälle muutamia väljiä vaatteita pakkaselta suojaamaan.
 |
| Jäisiä Rymättylän rantavesiä 1950-luvulla. Silloinkin ne kantoivat hevosen ja useammankin, mutta 1714 näillä vesillä hytisi kappalainen. Kuva Wikimedia Commons. |
Ehkä osin tämän ansiosta Krister selvisi hengissä koetuksesta. Vähän ajan päästä yksi hänen lapsistaan kuoli. En tiedä vaikuttiko tähän tuo talviyö, muttei se liene ainakaan ollut terveydelle eduksi. Heti ensimmäisellä avovedellä Sevonius pakeni vaimonsa ja loppujen kymmenen lapsensa kanssa vesitse Ruotsiin. Noiden kokemusten jälkeen pakenemista voi pitää hyvinkin ymmärrettävänä.
Seurakunnan ja pakolaisten elämää
Seurakuntaa jäi nyt hoitamaan ainoastaan pitäjänapulainen Matthias Gunnerus. Hänen mainitaan samaistuneen kansaan ja jääneen sen sielujen hoitajaksi miehityksen alle. Hän kuitenkin kuoli jo vuoden 1714 aikana, pitäjänapulaisena hän oli aloittanut 1694. Seurakunta ei jäänyt kuitenkaan täysin hoidotta, vaan seurakuntalaisten lohduksi ja tueksi tuli Hämeenlinnan triviaalikoulun apologista eli alempaa opetusta antanut opettaja Anders Ravonius. Hän oli aiemmin joutunut tuuraamaan myös Hämeenlinnassa ja Paimiossa juurikin paenneen papiston paikkaajana. Ravonius kuoli 1719.
Lisäksi Turusta tuli Rymättylään vt. kirkkoherraksi Halikossa syntynyt Simon Sadenius, Turun suomalaisen seurakunnan kappalainen. Samaan aikaan hän toimi Turun tuomiokirkon vt. taloudenhoitajana. Rymättylän ja Turunkin osalta hän sai helpotusta 1720, kun rovasti Jakobus Ritz, piispojen ollessa Ruotsissa, vihki Simonin pojan Abrahamin papiksi.
 |
| Rymättylän kirkko sai hyvästellä ja vastaanottaa tämän tekstin kuvaamana ajanjaksona useita sielunpaimenia. Kuva Wikimedia Commons. |
Tällä aikaa Krister Sevonius oli viettänyt Ruotsissa pakolaisen elämää. Vuosina 1714-1716 hänet voidaan löytää avustusta saaneiden pakolaisten luetteloissa. 1719 hänet nimitettiin Sääksmäen kirkkoherraksi, mutta iloa vähensi se, että seurakunta sijaitsi edelleen miehitysalueella. Hän ei koskaan saanut astua tähän uuteen virkaansa, sillä hän kuoli Strängnäsin hiippakunnan Åkerissa "mitä suurimmassa köyhyydessä oltuaan pitkään vuoteenomana" loppuvuodesta 1719. Leski Sigrid anoi samana vuonna tukea Ruotsin valtiopäiviltä. Hän pääsi aikanaan palaamaan Rymättylään ja asui äidiltään perimäänsä Kauppilaa vuoteen 1724 asti.
En nyt tässä käy yksityiskohtaisesti Rymättylän vaiheita isonvihan aikana. Kuten jo edellä ilmeni karjaa vietiin, kuten myös muita hyödykkeitä. Veroja kerättiin, ja niitä tuli joka vuosi uusia. Vuonna 1720 venäläiset suorittivat väenoton, jonka myötä 18 rymättyläläistä miestä joutui Venäjän sotaväkeen. Nämä vietiin ensin Pietariin, missä useampi heistä sairastui, ja sieltä edelleen Novgorodiin ja Tveriin. Ainakin erään heistä toverit hautasivat Volgan rantatörmään. Tästä joukosta onnistui viisi vuotta myöhemmin viisi miestä palaamaan kotisaarille. Aaslan saari kärsi suuresti tukkimetsän armottomasta hakkuusta venäläisten tarpeisiin, mitä seurasi vielä metsäpalo vuonna 1719.
 |
| Kuten kuvasta näkyy, ovat etualalla näkyvän ja sieltä käsin kuvatun Aaslan saaren metsät toipuneet isonvihan suurhakkuista ja metsäpalosta. Kuva Wikimedia Commons. |
Sodanjälkeiset sairastelevat saarnaajat
Sodan jälkeen vielä elossa olevat sijaiset jatkoivat papintöitä kuka missäkin. Abraham Sadenius tosin valittiin kiitollisuudesta "lohdutuksesta ja suojasta inhottavana aikana" Rymättylän kappalaiseksi, mutta hän tuli pian isänsä seuraajaksi Turun suomalaiseen seurakuntaan kappalaiseksi. Silloin tehtävään valittiin ammoisen Rymättylän kappalaisen Nicolaus Fonteliuksen poika Gustaf Fontelius, jonka mainitaan paenneen 1713 Ruotsiin putipuhtaaksi ryöstettynä, vain päällään olleet vaatteet omaisuutenaan ja eläneen sitten yhdeksän vuotta miltei kerjäämällä. Näin synnyinpitäjä auttoi erästä poikaansa selviämään sodan iskuista. Ehkä nämä kohtalot vaikuttivat siihen, että Fontelius oli vuonna 1734 jo hyvin huonokuntoinen, ei päässyt ilman keppiä saarnastuoliin eikä saanut kannateltua ehtoollismaljaa.
Kirkkoherraksi Rymättylään tuli ennen pakoaan kuolleen kirkkoherran poikapuoli Johan Salmenius, joka oli ollut Porin koulun rehtorina. Hänkin oli kärsinyt köyhyydestä paettuaan 1713 Ruotsiin ja jättäen omaisuutensa taakseen. Loppu omaisuus oli mennyt tulipalosssa Norrköpingissä 1719. Sekä hänen että Fonteliuksen jaloilleen pääsyä haittasivat vuosien 1722-1723 katovuodet Rymättylässä. Hänkin sairasti niin, ettei 1731 pystynyt enää pitämään itse jumalanpalveluksia, vaan tarvitsi poikiensa apua. Näistä Jakob hoiti hommansa ilmeisen hyvin, sillä isän kuoltua 1736 äänesti 17 talonpoikaa Jakobia virkaan välittämättä siitä, ettei tällä ollut edes vaalisijaa.
Rymättylä koki miehitysajan monin tavoin raskaana, vaikkei se joutunutkaan silmittömän hävityksen kohteeksi. Krister Sevoniuksen seisottamista jäällä voi pitää selvänä rääkkäyksenä. Mielenkiintoista sinänsä, että kun monin paikoin papisto pakeni jo hyvissä ajoin pakeni Sevonius vasta, kun häntä kohtaan oli osoitettu väkivaltaa.
Sodan jälkeen kaivattiin nähtävästi jollain tavalla tuttua ja turvallista, sillä sekä kirkkoherraksi että kappalaiseksi valittiin sellaiset miehet, joiden isät olivat jo toimineet vastaavissa tehtävissä Rymättylässä. Silti näidenkin elämässä tuntuivat vielä myöhemminkin sodan jäljet. Niin ne sai tuntea koko Rymättylä ja luulenpa, että mikäli laivamies Mikko Matinpoika oli edelleen hengissä sodan jälkeen hän tuskin enää kaipasi enemmän sotaa kuin rauhaa, edes juovuspäissään.
 |
| Ruotsin Åkersissa päättyi Paimiossa syntyneen Rymättylän kappalaisen Krister Sevoniuksen elämä. Siihen kuului niin maallista menestystä kuin myös kahdesti jääminen leskeksi, kauhujen yö merijäällä ja kaiken maallisen omaisuuden jättäminen meren taa. Kuvassa Åkersin kirkko. Kuva Wikimedia Commons. |
Lähteet:
Matinolli, Eeva: Rymättylän historia I. 1982.
Päiwiö, Juho: Paimion vaiheita. 1940.
Väänänen, Kyösti: Abrahamus Simonis Sadenius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002180
Väänänen, Kyösti: Christiernus Christierni Sevonius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002253
Väänänen, Kyösti: Gustavus Nicolai Fontelius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000675
Väänänen, Kyösti: Simon Gregorii Sadenius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002181
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti