sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Papit isonvihan pyörteissä: Paimio

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

 Suuren Pohjan sodan (1700-1721) päättäneestä Uudenkaupungin rauhasta tuli jokin aika sitten kuluneeksi tasan 300 vuotta, minkä myötä tuolloin nykyisen Suomen aluetta kohdanneen venäläisten miehityskauden, isovihan (1713-1721) vaiheet ja julmuudet ovat jälleen olleet esille. Niinpä ajattelin pistää lusikkani soppaan minäkin. Vaikkei kirkkohistoria olekaan missään nimessä pelkkää pappishistoriaa mieleeni juolahti kirjoitella hieman siitä, miten tämä ajanjakso vaikutti papiston keskuudessa eri alueilla. Monet pakenivat, toiset jäivät, jotkut saivat toimittaa virkaansa suhteellisen rauhassa, toiset joutuivat hirveiden julmuuksien kohteeksi. Jokainen kohtalo kertoo myös jotakin tuosta ajasta yleisemminkin.

Nopeasti huomasin, että näitä eri tavalla kiinnostavia kohtaloita on sellainen määrä, etteivät ne mahdu yhteen kirjoitukseen, tai vaikka mahtuisivat jaksaisi harva sitä lukea. Siksi laatinen liudan kirjoituksia, riippuen vähän siitäkin onko teemalle mielenkiintoa. Aloitetaan Varsinais-Suomen Paimiosta, missä isonvihan kuohut eivät iskeneet kaikkein rajuimpina, mutta jossa se silti sotki asioita aivan riittämiin.

Venäläiset tulevat, kirkkoherra häipyy

Venäläiset valloittivat Etelä-Suomen kesällä 1713 ja elokuussa he lähestyivät Turkua. Vielä Halikossa oli pieni suomalaisjoukko yrittänyt vastarintaa, mutta oli sitten joutunut perääntymään Paimion kautta Hämeeseen. Tie Turkuun oli näin auki, ja valloittaja saapui sinne 28. elokuuta 1713.

Tämä luonnollisesti vaikutti reitillä olleeseen Paimioon mitä suurimmassa määrin, ja paikkakunnalta ryöstettiin niin karjaa kuin ihmisiäkin. Ryöstelyn ja tuhon mittasuhteitten osalta on toki muistettava, että niitä saatettiin myöhemmin korvauksia tai verovapauksia tahdottaessa liioitella, joten aivan varmaa kuvaa niistä on vaikea saada. Rajaus kirkolliseen puoleen helpottaa urakkaa tämän kirjoituksen osalta.

Paimion kirkkoherrana oli tuolloin mynämäkeläissyntyinen Gabriel Juslenius, joka oli ollut Turun akatemian logiikan ja metafysiikan professori vuodesta 1702 ja oli saanut Paimion prebenda- eli palkkaseurakunnakseen vuonna 1708 saatuaan pappisvihkimyksen. Hän ilmeisesti myös vietti jonkin verran aikaa Paimiossa, sillä hän teki sen pappilassa isoja korjauksia. Heti isonvihan alussa hän pakeni perheensä, johon kuului yhdeksän lasta, kanssa Ruotsin puolelle huolehdittuaan ensin kirkon arvoesineiden evakuoinnista. Siellä hänet mainitaan pakolaiskomission luetteloissa 1715 ja 1716 avustuksensaajana, 1717 hänestä tehtiin Södermanlandin Botkyrkan kirkkoherra ja 1720 Turun akatemian 3. teologian professori niin, että Paimio oli yhä prebendana, tosin kun sekä virka että palkkaseurakunta olivat miehitysalueella oli asia ainakin Paimion osalta melko yhdentekevä.

Metsäkirkko ja kirkko tallina

Paimiolaiset olivat jääneet siis miehityksen alle. Sen alkuajoista kerrotaan perimätietona, että metsiin paennut väestö olisi paennut metsiin ja pitänyt Oinilan kylän takamailla sijainneella Alttarvaha -nimisellä kivellä jumalanpalveluksia. Tieto voikin pitää paikkansa miehityksen alkuajan osalta syksyllä 1713.

Täällä Alttarvahalla väittää perimätieto paimiolaisten 
pitäneen miehitysaikana jumalanpalveluksiaan. Ainakin 
kiven ulkomuoto ja nimi sopii hyvin tarkoitukseen. 
Wikimedia Commons.

Perimätiedon kertomaa on sekin, että venäläiset olisivat pitäneet Paimion kirkkoa jonkin aikaa hevostallina ja ryöstelleet sitä mitä sieltä vielä löytyi. Pitääkö tieto paikkansa vai on epäselvää, mutta joka tapauksessa Paimion kirkon hyväksi kannettiin sodan jälkeen kolehti koko Turun hiippakunnassa. Tällainen avustus myönnettiin vain suurta korjausta tarvinneille kirkoille. Mainitaanpa myös, että sodan jälkeen parillakin seuraavalla kirkkoherralla oli työtä kirkon ennalleen ehostamisessa.

Seurakunta ei kirkkoherran lähdöstä huolimatta jäänyt ilman sielunpaimenia, sillä kappalainen, 1660-luvulla Hämeenkyrössä syntynyt Jaakob Rubellius sekä pitäjänapulainen, 1670-luvulla ilmeisesti Paimiossa syntynyt Andreas Oilenius olivat jääneet paikkakunnalle. Heillä oli vastuuta myös lähitienoosta, sillä esimerkiksi Halikossa ei ollut vuonna 1713 lainkaan pappia ja sikäläisten kerrotaan tuoneen lapsensa kastettavaksi Paimioon.

Paimion pappi herätti pahennusta

Rubellius kuoli 1717, eikä hänen toiminnastaan ole juurikaan tietoja. Oilenius puolestaan näyttää hoitaneen ahkerasti niin hengellisiä kuin maallisiakin asioita ja hoiti käytännössä kirkkoherran tehtäviä. Lisäksi hän toimi venäläisten veronkantajana, sillä nämä hoitivat yhteydenpitoa paikallisväestöön papiston kautta. Ainakin kerran homma lähti häneltä ihan kirjaimellisesti laukalle, kun hän oli ratsastanut päihtyneenä venäläismiehitystä johtaneen Gustav Otto Douglasin pihaan aiheuttaen siellä häiriötä ja hälinää.

Puolta vaihtanut venäläisten kenraalikuvernööri 
Gustav Otto Douglas (1687-1771) sai ilmeisesti 
kerran pihalleen päihtyneen paimiolaisen pappismiehen.
Wikimedia Commons.

Tämä on tapahtunut joko 1717 tai sen jälkeen, sillä Douglas, joka oli Tukholmassa syntynyt skotlantilaissyntyisen isän ja ruotsalaisen äidin poika oli ollut kuningas Kaarle XII:n henkivartiokaartissa ja jäätyään vangiksi Pultavan taistelussa 1709 oli siirtynyt Venäjän palvelukseen 1717. Mistä Oileniuksen satulajuopumus ja sen määränpää johtui on minulle tuntematonta, mutta hän joutui hiippakunnan väliaikaisen konsistorin nuhdeltavaksi. Kun ottaa huomioon muualla papistoon kohdistuneet raakuudet voinee olettaa, että miehityksen edettyä pidemmälle oltiin haluttomia käymään ainakaan virkamiesten kimppuun.

Ehkä tämä episodi osaltaan vaikutti siihen, ettei Oilenius seurannut Rubelliusta kappalaisena jäätyään ainoaksi papiksi, sillä 1719 seurakuntaan nimitettiin kappalaiseksi Henrik Sevonius. Paimio oli tosin tällekin ennestään tuttu, sillä hän oli syntynyt noin vuonna 1675 Paimion Vistan kylässä ja isänsä oli paikallinen ratsutilallinen, nimismies ja kirkonisäntä. Yliopistoonkin Henrik oli kirjautunut nimellä Henricus Henrici Wista Poemarensis, eli nimessä oli näkynyt sekä kylä että kotipitäjä. Isä oli ollut Sievolan kylästä, mistä varmaan tuli sukunimi Sevonius. Ilmeisesti pari muutakin väliaikaista pappia asetettiin Paimioon, piispan puutteessa nämä vihki lääninrovasti Jacobus Ritz. Yksi näistä oli Nicolaus Tectonius, joka ei ilmeisesti ollut edes ylioppilas, mutta jatkoi apupappina Paimiossa vielä sodan jälkeenkin.

Rauhan paluu ja miehitysajan jälkipuintia

Aikanaan miehitysaika päättyi Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721, mutta sitä ennen oli Paimiota kohdannut suonenisku 26 miehen pakko-oton Venäjän armeijaan muodossa. Paimion palatessa jälleen Ruotsin hallintaan alkoivat jälkiselvittelyt. Ensinnäkin vahvistettiin Sevoniuksen virka kappalaisena. Juslenius ei enää palannut Paimion kirkkoherraksi, tai jos palasi oli piipahdus Paimiossa pikainen, sillä hänet nimitettiin Turun akatemian 2. teologian professoriksi ja prebendaseurakunniksi tulivat Turun suomalainen seurakunta ja Kaarinan seurakunta vuonna 1722.

Oilenius kuoli vuonna 1722. Vuoden 1723 talvikäräjillä käsiteltiin pariakin häntä koskevaa syytettä, mutta koska hän oli kuolemansa vuoksi estynyt saapumasta paikalle ja vastaamaan puolestaan oli kuultavana hänen leskensä Anna Petreja. Kuten mainittiin oli kirkkoherra Juslenius evakuoinut kirkon arvoesineistön. Lähetin kautta hän yritti ottaa talteen myös kirkolle kuuluneen ja tuolloin pappilassa olleen seinäkellon. Oilenius ei kuitenkaan ollut suostunut antamaan sitä, vaan otti sen omaksi huolehdittavakseen.

Väitetään Paimion kirkon olleen jossain kohtaa miehitystä 
hevostallinakin. Ainakin tuo Herran huone oli sodan jälkeen 
kovan kunnostuksen tarpeessa. Wikimedia Commons.

Nyt sitten leskeltä kyseltiin missä kello mahtoi olla. Annan mukaan hänen miesvainajansa oli toimittanut kellon Turkuun korjausta varten eräälle venäläiselle kellosepälle, mutta tämä oli sitten karannut ja kellokin kadonnut. Selitys herätti ilmeisesti epäilyksiä. sillä Annalta kyseltiin voisiko kuitenkin olla niin, että Oilenius olisi myynyt kellon. Tähän leski vastasi kieltävästi, mutta ei ollut kuitenkaan halukas vahvistamaan asiaa valalla. Kihlakunnanoikeus lopulta katsoi, että oli asia miten hyvänsä oli Oilenius kuitenkin myötävaikuttanut tähän kirkon omaisuuden häviämiseen ja niinpä leski määrättiin korvaamaan kello.

Muutakin selvittämistä ilmeni, sillä Oileniuksen sanottiin perineen multarahoja eli hautapaikkamaksuja Jaakobin kirkolle haudatuista vainajista, mutta jättäneen tilittämättä rahat seurakunnalle. Oikeus katsoi, että näin oli tosiaan päässyt käymään ainakin joissain tapauksissa ja määräsi lesken maksamaan nämä summat kyseisen kappelikirkon rahastoon.

Sankari vai ketku?

Erityisesti Oileniuksen elämäntarina herättää kysymyksiä. Mikä oli tuon juopuneena ratsastamisen tarkoitus? Oliko asema miehittäjän palkkalistoilla alkanut ahdistaa ja rohkaisua otettuaan pappi päätti mennä antamaan suorat sanat? Vai oliko kyseessä jokin muu toilaus?

Entä sitten kellon tapaus ja multaraha-sotkut? Olisiko kello voinut tosiaan lähteä petollisen kellosepän matkaan, vai oliko Oilenius myynyt sen? Ja oliko multarahoissa kyse huolimattomuudesta, ahneudesta vai papin yrityksestä pitää perhe leivässä miehitysaikana? En tiedä.

Oilenius on hyvinkin saattanut syyllistyä kyseenalaisiin toimiin miehityksen aikana. Toisaalta hän jäi Paimioon kun sodan pilvet saavuttivat sen ja toimitti virkaansa poikkeusolojen keskellä, toki eri kollegoiden avustuksella. Jotain siitä, että Paimiossa homma toimi kertoo se, että Halikostakin tosiaan tuotiin lapset sinne kastettavaksi. Oilenius ei voinut tietää etukäteen, kuinka hänen kävisi venäläisten hallitessa, joten ainakin tältä osin on hänen rohkeutensa hatunnoston arvoinen, vaikka jatko ei aivan puhtaasti olisi mennytkään.

Jotain siitä, ettei Oilenius ollut pelkkä, jos lainkaan, opportunistinen leipäpappi antaa sekin, että virsikirjamme virsi 389, "Jumalan haltuun anna", perustuu vuonna 1734 julkaistuun arkkiveisuun, jonka 12 säkeistön alkukirjaimista muodostuu akrostikon, eli siis säkeitten alkukirjaimet muodostavat sanat "Andreas Oilen". Hän oli siis laatinut sanoituksen hengelliseen lauluun, mutta hänen elinaikanaan sitä ei voitu painaa, sillä miehitysaikana Suomessa eivät kirjapainot toimineet. Joku, ehkä leski, on sen sittemmin painattanut. Sitä ovat sitten uudistaneet niin Carl Gustaf von Essen kuin Elias Lönnrotkin ennen sen pääsyä vuoden 1886 virsikirjaan. Ehkä siitä silti voi vielä vähän yrittää tavoitella isonvihan tunnelmia ja aavistella Oileniuksen hengenmaisemaa.

Lähteet:

Erkola, Toini; von Herzen, Erik & Innamaa, Kerttu: Paimion historia. Paimion kunta ja seurakunta, Hämeenlinna 1973.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Anders Oilenius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=3916>. Luettu 4.9.2021.

Päiwiö, Juho: Paimion vaiheita. 1940.

Väinölä, Tauno: Virren tarina. 389 Jumalan haltuun anna. https://virsikirja.fi/virsi-389-jumalan-haltuun-anna/

Väänänen, Kyösti: Andreas Oilenius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 4.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-001842

Väänänen, Kyösti: Gabriel Danielis Juslenius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 4.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-001252

Väänänen, Kyösti: Henricus Henrici Sevonius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 4.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002254

Väänänen, Kyösti: Jacobus Johannis Rubellius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 4.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002141

Väänänen, Kyösti: Nicolaus Nicolai Tectonius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 4.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002451

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti