maanantai 26. heinäkuuta 2021

Luostarin kuolinsoitto - Valamon ison kellon tarina

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Yksi Suomen viime sodissa menettämistä alueista oli Valamo, tuo kuuluisa luostarisaari Laatokan laineiden keskellä. Nykyisen Suomen puolella sen perintöä jatkaa Heinävedellä sijaitseva Valamon taikka Uuden-Valamon luostari, jonne luostarin munkit sodan jälkeen muodostivat uuden kilvoituspaikkansa. Paljon he saivat otettua mukaansa pakomatkalleen, mutta paljon jäi myös heidän jälkeensä, osa jo ihan suuren kokonsa vuoksi. Niin myös massiivinen kirkonkello, Valamon suuri kello, Pyhän Andreaksen kello, jonka ääni muinoin kaikui ympäri pohjoisen Laatokan rantoja. Sen tarinan ajattelin nyt kertoa.

Kellon hankinta ennen kellotornia

Valamon luostarin kuva 1890-luvulta, taustalla pääkirkko, 
jonka tornissa suuri kello oli. Wikimedia Commons.

1800-luku oli Valamon luostarille hyvää aikaa. Luostari kasvoi ja kehittyi. Kasvu toi tarvetta uusille rakennushankkeille, joista yksi oli uuden pääkirkon rakennuttaminen saaren kruunuksi. Tätä valmisteltiin jo luostarin johtajan, igumeni Damaskinin (igumeni vuosina 1839-1881) aikana, mutta vasta hänen seuraajansa igumeni Jonafan II:sen (igumenina 1881-1891) aikana homma saatiin varsinaisesti käyntiin.

Kuitenkin jotain saatiin hankittua kirkkoa varten jo kauan ennen valmistumista. Yksi näistä oli suuri kirkonkello, jonka soiton oli tarkoitus kuulua kauas luostarin ulkopuolelle. Se valmistettiin Pietarissa ja sen paino oli huikaiseva, tuhat puutaa eli 16 380 kiloa. Se tuotiin Valamoon jo Damaskinin elinaikana ja sijoitettiin luostarin ulkopuolella olevalle katetulle telineelle odottamaan uuden kirkon valmistumista. Sitä se saikin odottaa varsin kauan...

Kellolla oli paitsi kokoa myös näköä. Siinä oli useita korkokuvia, jotka esittivät muun muassa Kristuksen kirkastumista Taaborin vuorella sekä apostoli Andreasta esittävä kuva, josta kello sai nimensäkin. Perimätieto näet väitti, että itse apostoli Andreas olisi ensimmäisenä julistanut evankeliumia Valamon rannoilla ja ennustanut kristinuskon tulevan leviämisen alueelle. Tiedä häntä, mutta myös muiden apostolien kuvat oli taiteiltu kellon kylkeen. Korkokirjaimet ilmoittivat Venäjän hallitsijana olevan Aleksanteri II:n ja Valamon johtajaksi Damaskin. Alimpana oli jae 2 psalmista 48: "Suuri on Herra ja sangen ylistettävä Jumalamme kaupungissa pyhällä vuorellansa!"

Valamon suuri kello oli vaikuttava näky, 
ja luostarin vieraille suosittu kuvauskohde. 
Suomen Kuvalehti nro 33/1923.

Kello surun ja ilon kuuluttajana

Kuten mainittua saatiin luostarin uuden pääkirkon valmistumista odottaa pitkään. Kello pääsi kuitenkin jo sitä ennen työhön. Vuonna 1881 kello löi kolmesti. Luostarin säännöissä näet sanottiin: "Kun munkki kuolee, kajahtaa suuri kello kerran. Igumenin kuollessa tiedotetaan se kolmella kumahduksella. Mutta kun luostari kuolee, vaatii se kaksitoista lyöntiä." Igumeni Damaskin oli nyt kuollut, ja kellon oli se kaiutettava, vaikka sen ääni ei päässytkään vielä oikeuksiinsa matalassa katoksessaan, mikä teki sen äänestä matalan ja vaimean.

Suuri kello hankittiin igumeni Damaskinin 
(s. 1795 - k. 1881) aikana, ja hän oli ensimmäinen 
igumeni, jonka kello saattoi haudan lepoon. 
Wikimedia Commons.

Kello sai soittaa kolme soittoaan igumenille katoksessaan vielä toisenkin kerran, kun igumeni Jonafan II kuoli hänkin ennen uuden kirkon valmistumista. Vasta igumeni Gabrielin (1891-1903) aikana kirkko valmistui vuonna 1896, jolloin kellokin pääsi paikoilleen. 19. kesäkuuta 1896 kumisi kello koko tuhannen puudan painollaan uuden kirkon kellotornissa yli 30 metrin korkeudessa. Sen ääni kantoi 40 km päähän yli Laatokan aina järven pohjoisrannalle saakka, missä Pitkärannan, Salmin, Mantsinsaaren ja monen muun paikkakunnan asukkaat kuulivat sen lyönnit. Monien ortodoksien mainitaan sittemmin tehneen ristinmerkin kuullessaan kotirantaansa Valamon kirkonkellojen äänet, se kun kertoi jumalanpalveluksen alkamisesta luostarissa.

Suuri kello ei toki ollut ylhäisessä yksinäisyydessään, vaan muitakin kelloja tornissa oli. Esimerkiksi sunnuntaikello painoi 8190 kg, polyeleokello 4914 kg, arkipäivän kello 2457 kg ja näiden lisäksi oli vielä muita pienempiä kelloja niin, että kellojen yhteismäärä oli 18 ja yhteispaino oli peräti noin 32 217 kg. Näitä kaikkia käytettiin yhteissoitossa, jota kutsuttiin juhlasoitoksi. Siitä vastasi eräässä vaiheessa munkki Isaaki yli 30 vuoden ajan.

En löytänyt kuvaa Valamon kellonsoitosta, mutta tämä 
Solovetskin luostarin sokean kellonsoittajan tyylinäyte 
antanee hyvän kuvan myös valamolaisen virkaveljensä 
tehtävästä. Uusi Kuvalehti nro 1/1899.

Suuri kello sai yhdessä muiden kellojen kanssa toivottaa tervetulleeksi luostariin monenlaisia vieraita, keisareita,suuriruhtinaita sekä arkkipiispoja ja metropoliittoja. Myös presidentti Ståhlberg vuonna 1920 ja Suomen marsalkka Mannerheim vuonna 1934 otettiin vastaan kellojen soidessa.

Suuri kello sai luonnollisesti soittaa viime tervehdyksen lukuisalle määrälle luostarissa kilvoitelleita munkkeja, yksi lyönti kullekin. Kuudesti se sai myös lyödä kolme lyöntiään luostaria johtaneille igumeneille: Damaskin, Jonafan II, Vitali, Pafnuti, Mavriki sekä Pavlin kuolivat Valamon saarella ja saivat kukin luostarin kellolta viimeisen tervehdyksen.

Sota saavuttaa rukousten saaret

Koittivat kuitenkin Karjalan kohtalon ajat, ja maailman myllerrys iski myös luostarisaaren rauhaan. Talvisota alkoi 30.11.1939, ja 5.12. ensimmäinen pommi osui luostarin talliin tappaen yhden hevosen. Tämän jälkeen ja erityisesti tammikuussa 1940 pommitukset jatkuivat kiivaina ja luostarin veljestö etsi suojaa kirkonalaisista kellareista.

Igumeni Hariton (1933-1947) teki kaikkensa pitääkseen yllä munkkien uskoa ja rukouksen henkeä samalla kun pommit repivät hevosia palasiksi, lautatarhat roihusivat, palopommeja iskeytyi kirkkoihin ja luostarin sairaala liekehti. Haritonin mielestä nämä olivat vain hyökkäyksiä, joiden tarkoituksena oli hävittää maallinen elämä ennen Vapahtajan toista tulemista. Jonkun mielestä tämä olisi varmaan lisännyt pelkoa, mutta luostarin väkeä se lohdutti, sillä se ja muut Haritonin puheet muistuttivat heitä siitä, ettei heidän maallisen tomumajansa tuhoutuminen ollut viimeinen sana heidän kohdallaan, vaan sen uhatessa heidän sitä voimakkaammin piti elää uskossa ja rukouksessa saavuttaakseen ikuisen rauhan.

Igumeni Hariton (s. 1872 - k. 1947) 
johti luostaria sodan ja raskaan 
evakkotaipaleen keskellä. 
Wikimedia Commons.

Luostaria toki alettiin myös evakuoida jo joulukuun puolivälissä. Suurin osa munkeista evakuoitiin hankalissa oloissa Laatokalta Keski-Suomen Kannonkoskelle helmikuun alussa 1940. Kuorma-autot kuljettivat heidät yöllä jäätä myöten, minkä jälkeen Lahdenpohjassa heidät lastattiin junavaunuihin kohti Jyväskylää, missä matka jatkui avolavakuorma-autoilla Kannonkosken kylään pakkasen paukkuessa. Ei ihme, etteivät kaikki munkkivanhukset selvinneet matkasta hengissä.

Tuolloin luostariin jäi vielä viisi henkeä: kaksi sotilaspappia, toinen heistä pappismunkki Paavali, josta tuli myöhemmin Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa, luostarin Sergei-laivan kapteeni ja Laatokan karhuna tunnettu munkki Irakli, munkki Simforian sekä maallikkoinsinööri Vladimir Kudrjavtsev. Heillä oli tehtävänään luostarin kalleuksien pelastaminen pommitusten ja tulipalojen tieltä.

Tämä pieni joukko tarttuikin toimeen ja siirsivät vielä evakuoimattoman kirjaston, kirkkopuvuston sekä -kaluston pääkirkon alla oleviin holveihin, joissa tämä ryhmä myös itse nukkui, vaikkei tiloissa ollutkaan lämmitystä. He olivat siellä kirkon suojissa.

Luostarin pääkirkon ikonostaasi vuonna 1906. Osa kuvista 
evakuoitiin, mutta osa jäi neuvostojoukkojen hävityksen 
kohteeksi. Wikimedia Commons.

Suuren kellon joutsenlaulu

13.3.1940 koitti rauha, joka johti myös Valamon saaren luovuttamiseen Neuvostoliitolle. Evakuointiin oli vain muutama päivä aikaa. Ensin vietiin kalleimmat taideteokset, minkä jälkeen muut kalleudet, kirkkopuvusto sekä ehtoolliskalustot vietiin auto- ja pioneerikomppanian miesten avulla Lahdenpohjaan. Kuljetus tapahtui yöllä Laatokan yli kulkevaa vahvaa jäätietä pitkin, minkä mahdollisti kova pakkastalvi. Valamon erakkovanhukset muistivat vain pari vastaavaa talvea luostarikilvoituksensa varrelta. Veljestö pitikin evakuoinnin mahdollistanutta pakkasta Jumalan johdatuksena.

Kiire oli kova, ja purku- ja pakkaustyyli sen mukainen. Ikonit irrotettiin kehyksistään kirveillä ja samankokoiset ikonit naulattiin yhteen kuvapuolet vastakkain. Kirjasto puolestaan sullottiin perunasäkkeihin. Lahdenpohjassa tavarat pakattiin junavaunuihin ja vietiin Suolahden asemalle odottamaan uutta luostaripaikkaa.

Ennen luostarin tyhjenemistä Pyhän Andreaksen 
kellolla oli vielä yksi, surullinen tehtävä. 
Wikimedia Commons.

18. maaliskuuta 1940 viimeisetkin munkit jättivät Valamon saaren. Oli kuitenkin vielä yksi tehtävä jäljellä.  "Kun munkki kuolee, kajahtaa suuri kello kerran. Igumenin kuollessa tiedotetaan se kolmella kumahduksella. Mutta kun luostari kuolee, vaatii se kaksitoista lyöntiä."

Vielä kerran löi Valamon suuri kello, nyt ensimmäistä ja viimeistä kertaa kaksitoista kertaa. Kellonsoittajana toimi munkki Simforian, josta myöhemmin tuli Heinävedelle perustetun Valamon luostarin igumeni, vaikkei hän sitä vielä tuossa kohtaa tiennytkään. Näin tuleva johtaja sai olla 'hautaamassa'  vanhaa luostariaan. Soitto soi mahtavana yli Laatokan, ja sen jälkeen kello vaikeni iäksi. "Mutta kun luostari kuolee, vaatii se kaksitoista lyöntiä."

Munkki Simforian (s. 1892 - k. 1981), 
josta myöhemmin tuli Uuden Valamon 
igumeni oli suuren kellon viimeinen soittaja. 
Wikimedia Commons.

Luostarin ja kellon myöhemmät vaiheet

Luostari löysi uuden tyyssijan Heinäveden Papinniemestä. Valintaa edistivät kuulemma erinäiset ennusmerkeiksi koetut asiat, kuten se, että Papinniemen navetassa oli samaa harvinaista karjarotua kuin Valamossakin oli ollut, se, kuinka auto jäi kolmesti kiinni Papinniemen tiellä ja että päärakennuksen sivuhuoneesta löytyi Valamon perustajien Sergein ja Hermanin ikoni, jonka isäntä oli saanut käydessään Valamossa heinäkuussa 1928.

Vanha paikka ei kuitenkaan unohtunut, ja jatkosodan aikana heräsi toivo sinne palaamisesta. Nämä toiveet tunnetusti pettivät. Luostarin igumeni Hariton ja joukko muita, myös Simforian, tekivät useamman käynnin Valamon saarelle. 

Lokakuussa 1941 heidän ensimmäisellä käynnillään edessä oli lohduton näky. Luostarin laiva Sergei oli upotettu, rakennuksia oli palanut ja pääkirkon yläpuolella oli kyltti "Armeijan tukikohdan klubi". Sen kaikki ikkunat oli rikottu, ikoneja tärvelty ja maalauksia leikattu veitsin. Ikonostaasin kohdalle oli tehty teatteri- sekä tanssilava. Alakirkkoa oli ilmeisesti käytetty elokuvateatterina. Luostarin hautausmaa risteineen ja kumpuineen oli jyrätty.

Tuhoutunut Pyhän Andreaksen kello, 
särkyneenäkin varsin vaikuttava 
ilmestys. Wikimedia Commons.

Kellotornin ensimmäisessä kerroksessa roikkui Pyhän Andreaksen suuri kello, joka oli saanut soittaa luostarin kuolinsanomaa. Siitä oli kolmasosa särkynyt ja kellon kieli lojui maassa. Koskaan se ei enää soisi. Kuitenkin Haritonin johtama joukko löysi kellotornin toisesta kerroksesta yhden ehjänä säilyneen kellon, ainoan 18 kellosta. Sitä he soittivat 22. lokakuuta 1941 julistaakseen luostarin ylösnousemusta. Munkit eivät aikoneet luovuttaa.

Luostarin toiminta siirtyi kuitenkin Heinävedelle, ja vaikka sen elämänlanka näytti jossain kohtaa hyvin hauraalta on se olemassa vielä tänäkin päivänä ja luostarin kellot soivat nyt uudessa paikassa. Myös Laatokan Valamoon on luostarielämä palannut ja Valamon kellot soivat taas Laatokalla kuin kaikuina siitä suuresta soitosta, joka kerran raikasi tuon suuren järven rannoilla. Molempien luostarien kellot kaiuttavat samaa sanomaa, kuin niiden suuri edeltäjä: "Suuri on Herra ja sangen ylistettävä Jumalamme kaupungissa pyhällä vuorellansa!"

Laatokan Valamon pääkirkko seisoo yhä paikallaan, ja 
sen kellotornissa soivat nyt uudet kellot. Wikimedia 
Commons.

Lähteet:

Pekka Matvejeff: Simforian. Kutsumuksena Valamo. 2007.

Nikolai Saiki: Vanhan Valamon esilukija kertoo. 1981.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti