Jo aiemmin ollaan blogissa vierailtu Laitilassa rukoilevaisten herätysliikkeen parissa. Nyt mennään jälleen samoihin maisemiin, 1800-luvun aivan loppuun ja 1900-luvun alkupuolelle Soukaisten kylään, jossa voimakastahtoinen opettaja sai yhdistettyä tuekseen eripuraiset rukoilevaisryhmittymät ja sai siten luotua kouluunsa järjestyksen, joka oli ilmeisesti ainutlaatuinen koko sen aikaisessa Suomessa.
 |
| Tässä kirjoituksessa liikutaan Laitilan maisemissa, mutta aivan erityisesti Soukaisten kylässä. Kuvassa Soukaisten kyläkirkko vuonna 1925. Turunmaa nro 143/1925. |
Vanha herätys elpyy ja jakautuu
1890-luvulla rukoilevaisuus elpyi ja vahvistui Laitilan seudulla. Se alkoi ilmeisesti 1895 Kodisjoen rukoilevaisten parista ja varsinkin nuoria tuli herätykseen. Aluksi herätykseen suhtauduttiin niin rukoilevaisten kuin seurakunnankin puolesta myönteisesti, vaikka se olikin alusta asti hurmoksellisempaa kuin mitä liikkeen silloinen valtalinja oli tottunut.
Jo aiemmin olemme esitelleet Laitilan rukoilevaisuuden patriarkan, Kustaa Heinikkalan Untamalan kylästä ( katso https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/06/kirkkohistorian-henkilokuvia-kustaa.html ). Kodisjoen herätyksen alkaessa hän oli lähes 86-vuotias eikä enää juuri liikkunut seuroissa, mutta monet kävivät hänen luonaan kysymässä neuvoja. Aluksi hän oman nuoruutensa herätystä muistellen suhtautui ymmärtävästi uuteen liikkeeseen ja lausui ilmeisesti 1896: "Kun kristitty maailman ilolle on kääntänyt selkänsä, niin saapi hän maistaa taivaallista iloa." Myöhemmin hän muutti mieltään ja hänen arvovaltansa ilmeisesti esti hurmosliikkeen leviämisen osaan Laitilan seurapaikoista. Tältä ajalta häneltä on talletettu näkemys, jonka mukaan "Jos Pyhän Hengen koulussa pysytään, niin kyllä takapuoli istuvalla pysyy." Heinikkala eli kuitenkin elämänsä ehtoopuolta, eikä tosiaan kyennyt itse juuri seuroissa kiertämään, joten hän ei saanut pidettyä kaikkia ohjia käsissään.
 |
| Kustaa Heinikkala (1809-1904) oli arvostettu vielä hurmosliikkeen alkaessakin, muttei enää saanut pidettyä koko liikettä otteessaan. Kirjasta "Suomen talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon". |
Myös seurakunnan puolelta suhtautuminen oli tullut kielteisemmäksi. August Waldstedt 1898 julkaistussa artikkelissa kerrottiin mielenkiintoisesti, joskaan ei varmaan täysin puolueettomasti, näiden kahden ryhmän eroja: "Viime vuoden kuluessa (1895) ovat rukoilevaiset Laitilassa hajaantuneet kahteen suuntaan: vanhat rukoilevaiset ja hyppyseuralaiset. Edelliset ovat pysyneet uskollisena vanhalle opilleen ja vanhoille menoilleen. Jälkimmäiset taas ovat palanneet takaisin siihen muotoon, joka herännäisyydellä oli, ennenkun se kääntyi renqvistiläisyyteen. Huomattavin eroavaisuus näiden välillä on uuden suunnan hyväksymä ja harjoittama hyppy. Hyppy ilmaantuu seuroissa hengen vaikuttamana pakotuksena heittelemään ja lyömään käsiä yhteen, kiertelemään toisten kanssa ympäri huonetta." Itse asiassa, kun tätä kuvausta tarkemmin katsoo, niin kumpikin porukka saattoi periaatteessa väittää edustavansa alkuperäistä käytäntöä. Mielenkiintoista on, että pääsuunnan sanottiin arvostavan erityisesti liikkeessä viljeltyä vanhaa hartauskirjallisuutta, kun taas hurmokselliset kuulemma enemmän Lutheria.
Kustaa Heinikkala kuoli 2. joulukuuta 1904 ja hänen hautajaistensa valtava saattojoukko todisti hänen loppuun asti säilynyttä arvovaltaansa. Hurmoksellinen herätys oli ollut 1902 jo tasaantumassa, mutta jako kahdeksi rukoilevaisuuden koulukunnaksi oli kuitenkin jäänyt. Liikkeet jatkoivat rinnakkaiseloaan Laitilassa ja muualla rukoilevaisalueilla, ja jossain raja oli jyrkempi, jossain taas loivempi. Myöhemmin ilmenee, että eri osapuolet mielsivät toisensa kuitenkin osaltaan samaksi joukoksi.
Opettaja uskoon ja opetussuunnitelma uusiksi
Vuonna 1904 tapahtui muutakin kuin Heinikkalan kuolema, nimittäin Soukaisten kylän kansakoulun opettajan Samuel Hjalmar Wikmanin herätykseen tulo. Wikman oli syntynyt 31. maaliskuuta 1875 ja oli valittu virkaansa vuonna 1900. Hän liittyi herätykseen tultuaan rukoilevaisuuden hurmokselliseen suuntaan juuri silloin, kun se alkoi kehittyä entistä jyrkemmäksi. Voi olla, että vanhan patriarkan poistuminen vaikutti jälkimmäiseen asiaan.
 |
| Samuel Hjalmar Wikman (1875-1950) oli Soukaisten kansakoulun opettaja, jonka herätykseen tulo nostatti melkoisen kiistan hänen laittaessaan opetussuunnitelman uusiksi. Kansakoulun lehti nro 5/1935. |
Oli kuinka hyvänsä alkoi Soukaisten koulussa uusi meno Wikmanin elämänkatsomuksen muututtua. Uskonnontuntien määrä kasvoi, koulupäivä alkoi ja päättyi polvirukouksella, Svebiliuksen katekismus, tuo rukoilevaisten ja monen muunkin herätysliikkeen arvostama Uppsalan arkkipiispan Olaus Svebiliuksen (1624-1700) laatima Martti LutherinVähä katekismuksen selitys, tuli yhdeksi oppikirjaksi ja koulussa alettiin laulamaan niin rukoilevaisten laulukirjaa Halullisten sielujen hengelliset laulut (lempinimeltään "Akrenius" yhden tekijänsä mukaan) sekä vuoden 1701 virsikirjaa. Tästä viimeisestä sekä katekismuksesta muodostui, yhdessä muiden käyttöön otettujen kirjojen kanssa, iso kiistakapula.
Tässä kohtaa on muistutettava, että tuo vuonna 1701 käyttöön otettu virsikirja oli ollut ainoa virallinen virsikirja aina vuoteen 1886, jolloin saatiin valmiiksi uusi virsikirja. Kuten tässä blogissa on aiemminkin tullut ilmi herätti uusi opus monissa tyytymättömyyttä ja paikoin kovaakin vastarintaa. Esimerkiksi Pohjois-Karjalan Nurmeksessa uusien kirjojen vastustajat yrittivät perustaa oman seurakunnan: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/11/luterilaisen-vapaakirkollisuuden.html Rukoilevaisetkin olivat, Heinikkala etunenässä, torjuneet kirjan ja pitäytyneet vanhassa. Laitilan seurakunnassa oli sitä paitsi vuonna 1895 kirkonkokouksessa käsitelty sitä, otetaanko uusi virsikirja ja katekismus seurakunnassa käyttöön ja silloin oli päätetty, että pitäydytään Svebiliuksessa ja vanhassa virsikirjassa. Kirkolliskokous oli asettanut takarajaksi kirjojen käyttöönotolle vuoden 1897 adventin, jolloin ilmeisesti Laitilassakin alistuttiin.
Kirjojen puolustus yhdistää rukoilevaiset
Wikman ei siis palauttanut käyttöön mitään ammoin unohtuneita opuksia vaan sellaisia, jotka olivat olleet Laitilassa aivan virallisessa käytössä vielä alle kymmenen vuotta sitten. Siitä huolimatta hänen toimintaansa yritettiin puuttua, ensimmäiseksi kappalainen Paul Leinon johtaman Laitilan kansakoulujen johtokunnan toimesta. Se vaati uusien oppikirjojen käyttämistä vanhojen sijaan ja vaati lopulta Wikmanin erottamistakin.
Nyt kuitenkin rukoilevaiset yhdistivät voimansa. Vaikka hyppyseuralaiset ja pääsuunnan edustajat arvostivat jossain määrin eri kirjoja ja kirjoittajia, niin nyt kiistan alla olevat kirjat olivat kaikkien arvostamia. Rukoilevaiset tulivat joukolla Wikmanin tueksi ja heitä oli Soukaisten koulupiirissä melkoinen joukko ja siten joukkovoimaa. Asia kävi kouluhallituksessa, pyydettiin lausuntoa Turun tuomiokapitulilta, mutta koulupiiri ja muut pitäjän rukoilevaiset seisoivat vankkoina opettajan puolella. Lopulta pastori Leino luopui Laitilan kansakoulujen yhteisen johtokunnan jäsenyydestä ja Soukaisten koululle valittiin 11. maaliskuuta 1907 oma johtokunta, jota johti hyppyseuralaisiiin kuulunut tilallinen Evert Aulin (1869-1937). Kunta ja seurakunta olivat taipuneet, Wikman ja rukoilevaiset voittaneet.
 |
| Soukaisten kylän vanha hengellinen keskus Soukaisten kyläkirkko 1910-luvulla. Tuona aikana Soukaisten koulu toimi ehkä jopa vilkkaampana keskuksena. Kodin kuvasto nro 24/1912. |
Erityisesti hurmoksellisen suunnan rukoilevaiset vieroksuivat uusia kirkollisia kirjoja siinä määrin, että kastoivat lapsensa mieluummin itse vanhan kaavan mukaan, osan jopa kieltäytyessä papin toimittamasta kasteenvahvistamisesta. Tutkimuksen mukaan Laitilassa oli 1900-luvun alussa oikea "hätäkaste-epidemia", mikä kielii osaltaan siitä, että moni halusi toimittaa kasteen itse. Vastaavia havaintoja on muiltakin rukoilevaisseuduilta, kuten Hinnerjoelta, Kokemäeltä ja Noormarkusta. 7. lokakuuta 1905 Laitilasta lähti Turun tuomiokapituliin anomus, jossa pyydettiin lupaa käyttää kasteissa edelleen vanhan käsikirjan mukaista kaavaa. Allekirjoittajina olivat edellä mainittu Evert Aulin sekä Mannert Kylä-Puhju (1862-1942) Valkon kylästä, jälkimmäisen talon sanotaan olleen hurmoksellisen suunnan keskuksia, tosin Kylä-Puhju oli jo 1902 irtaantunut kaikkein jyrkimmästä porukasta. Todistajana anomukselle oli mukana opettaja Wikman. Seuraavana vuonna 13. kesäkuuta 1906 tehtiin uusi anomus, jossa oli 165 allekirjoittajaa, minkä perusteella voinee päätellä, että tässäkin asiassa eri ryhmien rukoilevaiset olivat päättäneet yhdistää voimansa.
Meno villiintyy ja sekä seurakunta että rukoilevaiset puuttuvat peliin
Tuohon aikaan juuri hyppyseuralaisuus oli voimissaan Soukaisilla. Hurmoksellisuus oli saanut lisää voimaa kun Kiukaisilta syntyisin ollut kiertelevä lumppujen kerääjä ja "jokijätkä" Oskar Wuori (1878-1932) tuli seudulle 1907 ja asui Soukaisten koululla Wikmanin kanssa vuodet 1907-1909. Hänestä tuli hyppyseuralaisten johtohahmo ja ryhmästä tuli hänen myötään entistä jyrkempi. Hänen mukanaan oli ilmeisesti hänen vaimonsa Iso-Manta eli Amanda Maria o.s. Suonperä, joka yleensä oli seuroissa hurmostanssin aloittaja. Wuorta itseään väki kutsui "Iso-Venäjäksi" ja "Timo-Ryssäksi".Seuroja pidettiin monta kertaa viikossa ja meno oli vilkasta, oli hyppyä, hengellistä tanssia ja tuolien alta sekä jalkojen välistä ryömimistä "ahtaasta portista" kulkemisen vertauskuvana. Näillä haluttiin ilmaista ennen kaikkea hengellistä iloa. Sen sijaan varsinaisella sananjulistuksella oli näissä seuroissa vähäisempi rooli.
Vuoden 1909 helmikuussa kirkkoherra Elers päätti puuttua asiaan. Hän kutsui kirkkoneuvoston koolle keskustelemaan seurojen aiheuttamista häiriöistä. Paikalle tuli kuitenkin papiston lisäksi vain kolme jäsentä. Poissaolleet edustivat rukoilevasia, ilmeisesti lähinnä pääsuuntaa, ja he olivat haluttomia ottamaan asiaan kantaa. Liikkeen hurmoksellisempi puoli koettiin ilmeisesti kaikesta huolimatta sen verran omiksi, etteivät nämä halunneet olla mukana sitä suitsimassa. Niinpä mitään päätöstä ei voitu tehdä, ja muutenkin tapaus näytti kirkkoherralle, kuinka vaikeaa olisi puuttua rukoilevaisten asioihin. Kirkkoherra antoi kuitenkin maaliskuussa Wikmanille yksityisen varoituksen "kansakoululasten ja heidän vanhempiensa tuomitsemisesta, jonka kautta lapset oppivat halveksimaan vanhempiansa ja opettajaansa."
Asiat alkoivat kuitenkin ratkeamaan muuta kautta. Wuori näet poistui Laitilasta ja seurat alkoivat rauhoittua. Wuoren myöhemmissä vaiheissa oli sellainen jännä yksityiskohta, että hän sai kolmen vuoden ehdonalaisen kuritushuonerangaistuksen osallistumisesta sisällissotaan punaisten puolella.
Helmikuun 12. päivänä myös Soukaisten koulun johtokunta osoitti, ettei se ollut valmis hyväksymään aivan kaikkia hengellisyyden ilmiöitä koululla. Koulun emännöitsijä Maria Niemi eli "Mari"sai kehotuksen muuttaa pois koululta aiheuttamansa häiriön vuoksi. Marin kerrotaan maanneen usein alastomana vuoteessaan puhuen kielillä. Näin saattoi käydä myös päiväsaikaan, ja Wikman saattoi käydä koulupäivän aikana kuuntelemassa hänen puhettaan. Tuolloin oppilaat rynnivät kilvan avaimenreiälle tirkistelemään. Niinpä johtokunta antoi Wikmanille puhuttelun ja emännöitsijää kehotettiin poistumaan.
Opettaja tarkistaa suuntaa, mutta pitäytyy kirjoissaan
Kaikki tämä vaikutti varmaan osaltaan siihen, että Wikman itsekin maltillistui siirtyen lähemmäs rukoilevaisuuden päälinjaa. Pääsuunnan julkaistessa Länsi-Suomen Herännäislehteä löytyi Wikman sen asiamiesluettelosta yhdessä aiemmin mainitun Evert Aulin'in kanssa. Muutenkin lähentymistä rukoilevaisten kesken tapahtui, ja eri ryhmät alkoivat käydä toistensa seuroissa.
 |
| Piirroskuva Wikmanista vuodelta 1930. Opettajan aika hurmosliikkeessä oli takana päin, mutta vanhojen kirjojen ystävä ja puolustaja hän oli loppuun asti. Turun Sanomat nro 141/1930. |
Kuitenkaan tämä siirtymä ei tarkoittanut, että Wikman olisi luopunut vanhoista kirjoistaan, sehän oli rukoilevaisuuden eri haaroja yhdistävä asia. Kirjakysymyksestä väännettiin ilmeisesti jossain vaiheessa ihan Suomen hallitusta myöten, mutta lopulta Wikman sai virallisen erivapauden käyttää uskonnonopetuksessa vanhoja kirjoja. Niin hän myös teki, ja varsin omistautuneesti, sillä kun hänen käyttämäänsä Lasten Raamattua ei enää ollut saatavilla hän otti siitä uuden painoksen omalla kustannuksellaan vuonna 1935. Muutenkin rukoilevaisuus oli Soukaisten koululla kunniassa, sillä koulupäivä aloitettiin ja lopetettiin edelleen joka päivä rukoilevaistapaan polvirukouksella.
Koulun arvellaankin olleen polvirukouksineen ja vanhoine kirjoineen ainutlaatuinen Suomen kansakoulujen joukossa maailmansotien välisenä aikana. Wikman itse toimi myös koulun ulkopuolella sananjulistajana ja hänen vaikutuspiirinsä ylitti Laitilan rajat. Hän kävi puhujamatkoilla ainakin Eurassa ja Luvialla. Hänet tunnettiin myös veisuulahjoistaan. Wikman sai jatkaa valitsemallaan linjalla Soukaisissa aina eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1940. Wikman kuoli 8. marraskuuta 1950.
Jälkipuintia
Rukoilevaisuuden vanha mahti Laitilan seudulla on sittemmin hiipunut, vaikka liike on yhä elossa. Vanha kiista hurmoksellisuuden ja pääsuunnan välillä on hiipunut, mutta joitain uusia jakoja on tullut uusista syistä. Liikkeen pääsuunta on kuitenkin selvästi suurin ja käyttää yhä vanhoja kirjojaan, valtaosan kuitenkin enemmän tai vähemmän hyväksyessä myös uudempien kirjojen käytön.
Mitä tulee liikkeen kuohunnan aikoihin ja kirjataisteluihin voivat ne monesta ulkopuolisesta tuntua kummallisilta, huvittaviltakin. Toisaalta hurmosliikkeessä oli kyse osaltaan sellaisesta uskosta, jossa ilo osallisuudesta Kristukseen tuntui ihan ruumiillisesti. Ylilyöntejä tapahtui eri tavoin, mutta toisaalta monet tekivät pian selvän pesäeron sellaisiin.
Vaikka ei olisikaan vakuuttunut vanhojen kirkollisten kirjojen erinomaisuudesta on kiinnostavaa ja puhuttelevaa, että niiden puolustaminen sai eri ryhmät useaan kertaan hautaamaan sotakirveensä. Olivathan ne opetuksellisen sisältönsä puolesta heille aivan ydintä. Opettaja Wikmaninkin uskonnollisuus koki vuosien varrella muutoksia. Silti oli asioita, joista hän ei ollut valmis luopumaan. Hän oli vakuuttunut siitä, että vanhojen kirjojen opetus oli parempaa kuin uusien. Olisi kiinnostavaa tietää, oliko hän tietoinen Ruotsin puolella käydystä taistelusta, jossa rovasti Lars Magnus Engström puolusti oikeutta käyttää Vähä katekismusta oppikirjana: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/07/ruotsalaisen-rovastin-kymmenvuotinen.html Vaikka tapauksissa oli eroja, kummassakin voidaan nähdä pyrkimys puolustaa perinteistä uskonnonopetusta. Tuohan oli aikaa, jolloin uskonnonopetuksen vetovastuu alkoi yhä enemmän siirtyä kirkolta koululle, ja opetustavoissa ja materiaalissa oli varmasti eroa aiempaan. Sikäli vastareaktio on ymmärrettävissä.
Joka tapauksessa Wikman onnistui järkkymättömyydellään käyttämään hyvänä pitämiään oppikirjoja koko opettajanuransa huolimatta välillä kovastakin vastustuksesta. Kova saavutus, pakko myöntää.
Lähteet:
Kari Alifrosti & Jukkka Vehmas: Laitila 1900-luvulla. 2002.
Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. 1976.
Harri Heino: Rukoilevaisuus tällä vuosisadalla. Hurmoksellisuus Länsi-Suomen rukoilevaisuuden jakajana 1895-1970. 1977.
Eero Setälä: Laitilan seurakunnan vaiheita 1860 - 2000 -luvulle. 2007.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti