Korpelalaisuus - lentävän arkin ja seksuaalisen vapauden kultti Pohjois-Ruotsista

 Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Maaliskuussa 2025 ilmestyi elokuva Valitut (ruotsiksi Rörelser), joka sijoittuu 1930-luvun Tornionjokilaaksoon ja saa innoituksensa siellä tuolloin vaikuttaneesta lestadiolaislähtöisestä hengellisestä liikkeestä, korpelalaisuudesta. Elokuvaa en ole ainakaan vielä nähnyt, mutta korpelalaisuus on jo ennestään tuttu, ja minulta toivottiin kirjoitusta aiheesta. Tässä siis lyhyt johdatus kyseiseen liikkeeseen, joka toimii lähinnä varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka homma voi lähteä pahasti keulimaan. Esittelen pitkälti liikkeen taustoja, sen villeimmistä tempauksista kiinnostuneille suosittelen Nadja Mikkosen toteuttamaa Ylen kuunnelmaa viime vuodelta: Seksiä, viinaa ja alapään kampaamista hurmosliikkeessä – korpelalaisuuden nousu ja tuho | Elävä historia | Yle Areena

Korpela - karismaattinen ja kiistelty saarnaaja

Liikkeelle nimensä antanut Toivo Korpela (1900-1963) ei ollut Tornionjokilaaksosta päinkään, vaan maatalon poika Ähtäristä. Siellä hän nuoruudessaan liittyi vanhoillislestadiolaisuuteen, ja asevelvollisuuttaan suorittaessaan hän kävi Helsingissä ahkerasti seuroissa. Pari kertaa häntä pyydettiin myös puhumaan kotiseuroissa, mutta kun hän alkoi oma-aloitteisesti pyrkiä saarnaajaksi pidettiin tätä sopimattomana.

Kotiseudulleen palattuaan hän sai kuitenkin saarnata paikallisissa vanhoillislestadiolaisten seuroissa. Vähitellen hän alkoi tehdä pitkiä saarnamatkoja Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla sekä Lapissa ilman kutsujaa tai lähettäjää. Taitavan ja mukaansatempaavan puhetyylinsä vuoksi hänet otettiin kuitenkin usein mielellään vastaan ja Kittilässä sekä Muoniossa syntyi herätystäkin.

Toivo Korpela on tässä kuvassa seisaallaan oleva mies. Kuva Wikimedia Commons: 
File:Toivo Korpela 1900-1963 (1945).jpg - Wikimedia Commons

Syystalvella 1928 Korpelan saarnamatka ulottui ensi kertaa Tornionjokilaakson Ruotsin puoleiseen osaan. Paikalliset vanhoillislestadiolaiset ottivat hänet hyvin vastaan ja hän sai pitää seuroja useilla paiakkakunnilla yhdessä kahden vanhemman saarnaajan, Mikko Pääkkölän (1850-1938) Kittilästä ja Karl Sandbergin (1862-1935) Alatorniolta kanssa. Tällöin Korpelan julistuksen ei sanota poikenneen liikkeen muiden saarnaajien opetuksesta, mihin saattoi vaikuttaa toisten saarnaajien läsnäolokin. Korpelan seuroissa monien kerrotaan tehneen parannuksen, mutta ainakin myöhemmin monien kuulijoista katsottiin kiintyneen enemmän Korpelaan itseensä kuin tämän julistuksen sisältöön.

Joka tapauksessa herätystä näytti syntyvän, eikä se aluksi poikennut muodoltaan perinteisemmistä herätyksistä. Sen vaikutuksia on rovasti J. E. Eklund kuvannut seuraavasti:

"Erittäinkin nuoriso ja naiset ottivat osaa hänen seuroihinsa, mutta myöskin varttuneeseen ikään ennättävät miehet. Täälläkin syntyi herätys. Kirkon suomenkielisissä jumalanpalveluksissa, joissa varhemmin ei ollut kuulijoita enempää kuin ruotsinkielisissä, oli nyt läsnä suuria joukkoja nuoria, hartaasti veisaavia ihmisiä. Ruotsista ja Suomesta me hankimme heille raamatuita. Heidät valtasi voimakas halu tutkia Jumalan sanaa. Alttarikaiteen ääreen he nöyrästi polvistuivat nauttimaan ehtoollisen sakramenttia."

Myöskin vanhoillislestadiolainen pappi Väinö Havas, josta tulee jäljempänä enemmän puhetta kertoi matkoillaan nähneensä vuosina 1932 ja 1933 herätyksen positiivisia vaikutuksia ja piti herätystä aitona, vaikka Korpelan henkilöön ja julistukseen hän suhtautui epäilyksellä.

Väinö Havas (1898-1941) oli suomalainen vanhoillislestadiolainen pappi, joka vieraili useasti Pohjois-Ruotsissa. Hän suhtautui aluksi myönteisesti alkaneeseen herätykseen, mutta Korpelan persoona herätti hänessä epäilyjä. Myöhemmin hän sai esittää analyysejään liikkeestä Suomen lehdistölle. Wikimedia Commons: Tiedosto:Väinö R. Havas.jpg – Wikipedia

Korpela sivuun vanhoillislestadiolaisuudesta

Huhtikuussa 1929 pidettiin Oulussa puhujainkokous, jossa Korpela oli itsekin mukana ja jossa hänen elämänsä ja toimintansa oli yksi käsiteltävistä aiheista. Häneen kohdistettiin voimakkaita syytöksiä niin sopimattomasta käytöksestä kuin puheistakin. Päätellen myöhemmistä lehtijutuista yksi epäilyttävä asia on saattanut olla kommunistiset vaikutteet, olipa hänen kuultu jopa puolustelleen Neuvosto-Venäjää. Kehotuksista huolimatta Korpela ei suostunut tekemään parannusta asioista, joista häntä syytettiin. Kokouksessa hyväksyttiin ponsi, jossa kiellettiin Korpelaa esiintymästä puhujana siihen asti, että Ähtärin vanhoillislestadiolaiset katsoisivat hänen tehneen parannuksen. Lisäksi siinäkin tapauksessa, että Korpelalle annettaisiin lupa puhua tulisi hänellä olla näissä tilanteissa mukanaan vanhempi koeteltu puhuja.

Tässä kohtaa Korpela yritti saada puhujanoikeutensa takaisin vippaskonstein. Hän kirjoitutti siskollaan kirjeen vanhoillislestadiolaisuuden johdolle. Kirje oli lähetetty Ähtärin vanhoillislestadiolaisten nimissä ja siinä väitettiin Korpelan olevan nuhteeton ja kelvollinen kiertämään puhujana. Huijausyrityksen paljastuminen luonnollisesti heikensi entisestään Korpelan mainetta.

Syksyllä 1929 Korpela matkusti jälleen Ruotsiin, jossa hänen kannattajansa olivat pysyneet hänelle uskollisina. He jopa lähettivät vanhoillislestadiolaisten johdolle kirjeen, jossa vaativat Korpelan saarnakiellon peruuttamista uhaten oikeustoimilla. Näillä uhkauksilla ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta.

Korpelan nyt jatkaessa saarnaamistaan Ruotsissa sisältyi siihen voimakasta arvostelua seudun muita lestadiolaissaarnaajia sekä pappeja kohtaan, jälkimmäiset Korpela tuomitsi suoraan helvettiin. Korpelan tavaksi muodostui viettää talvet Ruotsissa, kesät kotitilaansa viljellen Ähtärissä. Hän loittoni yhä enemmän valtavirtalestadiolaisuudesta. Hänen puheissaan oli silti vetovoimaa, ja erityisesti nuorten naisten sanotaan innostuneen hänen saarnoistaan niin, että saattoivat seurata häntä monien peninkulmien päähän.

Vuodenvaihteessa 1931-1932 Tornionjokilaakson vanhoillislestadiolaiset puhujat pitivät Lannavaarassa kokouksen, jossa yhdyttiin liikkeen johdon Suomessa tekemään päätökseen ja kehotettiin jälleen kerran Korpelaa parannukseen. Korpela olikin taipunut ja tunnustanut virheensä pyytäen niitä anteeksi ja luvaten palata kotiseudulleen sekä tehdä siellä julkisen parannuksen. Seuraavan viikon talviseuroissa Sopperossa Korpela kuitenkin perui tekemänsä parannuksen hyökäten saarnassaan muita puhujia vastaan ja vaati sovintokirjan polttamista.

Tämän jälkeen muut saarnaajat alkoivat toimia määrätietoisesti Korpelaa vastaan. Vielä 1933 Korpela lähetti Oulussa kokoontuvalle vuosikokoukselle kirjeen, jossa vakuutteli syyttömyyttään ja kertoi Pohjois-Ruotsissa aikaansaamistaan suurista herätyksistä. Kokous antoikin tunnustusta sille "Jumalan (ei kenenkään ihmisen)" työlle, jota siellä oli tapahtunut, mutta kehotus parannukseen ja saarnakielto pysyivät voimassa. Tässä kohtaa Korpela teki täyden pesäeron lestadiolaisuuteen.

Siikavaaran ja Niemen apokalyptinen arkki

Tässä vaiheessa hänen otteensa alkamastaan liikehdinnästä alkoi kuitenkin lipsua, eikä hän kevään 1933 jälkeen tosiasiallisesti johtanut tuota liikettä, joka sai häneltä nimen korpelalaisuus. Oleskeltuaan puoli vuotta Ähtärissä hän palasi syksyllä 1934 Ruotsiin, jossa liikkeen johtoon olivat nousseet Sigurd Siikavaara (1900-1965) ja Arthur Niemi (k. 1936) Pajalasta.

Arthur Niemi oli toinen niistä paikallisista miehistä, jotka ottivat Korpelan alkaman 
herätyksen johdettavakseen. Niemen kuoltua 1936 jäi Sigurd Siikavaara käytännössä yksin 
johtajaksi. Wikimedia Commons: File:Arthur Niemi 1930s.jpg - Wikimedia Commons

Siikavaara ja Niemi ilmeisesti vaikuttivat korpelalaisuuden opinmuodostukseen Korpelaa enemmän. Heidän mukaansa uusi, vuonna 1933 ilmestynyt Vanhan testamentin suomennos oli Matteuksen evankeliumissa mainittu "hävityksen kauhistus". Vanhoillislestadiolaisuudessa suhtauduttiin siinäkin kriittisesti uuteen käännökseen, mutta korpelalaisten väite haluttiin kuitenkin sekin torjua.

Siikavaara ja Niemi olivat saaneet vaikutteita Jehovan todistajien materiaaleista ja kehittivät omalaatuisen opin pian tapahtuvasta maailmanlopusta sekä arkista, joka hakisi uskovat sitä ennen Palestiinaan. Korpela, Siikavaara ja Niemi olivat Ilmestyskirjan kolme enkeliä. Vuoden 1934 alusta laskettiin alkaneen 3 ja puolen vuoden ajan ajanjakso, jonka aikana "armontaivas" on suljettu niin, ettei kellekään maailmasta tulevalle eli siis niille, jotka eivät vielä olleet uskossa voinut saarnata evankeliumia eikä julistaa synninpäästöä. Tämän vuoksi Korpelakaan ei voinut enää saarnata parannusta, mutta tilalle tuli Ilmestyskirjan selittämisen lahja. Mainittakoon muuten, että tuon edellä mainitun ajanjakson pituus vaihteli huomattavasti, välillä lyhentyen, välillä pidentyen.

Siikavaaran ja Niemen tulkittiin olevan Ilm. 11:3:ssa mainitut kaksi profeettaa. Korpelalaisten parista löytyivät myös Ilmestyskirjan 8. ja 9. luvussa mainitut seitsemän enkeliä, tosin heistä kuudes erosi liikkeestä, jolloin tilalle piti valita uusi.

Ilmestyskirjasta löytyi myös niiden luku, jotka Tornionjokilaaksossa pelastuisivat, nimittäin Ilm. 13:16-18:sta mainittu 666. Harvoin olen nähnyt tuota lukua tuolla tavoin positiivisena tulkittuna. Tämä joukko olisi niitä, jotka pilkkaa kantaen olivat lähteneet Babylonista. He eivät saaneet enää julistaa kenellekään syntien anteeksiantamista eivätkä sitä muiltakaan anoa, tai saisivat pedon merkin ja joutuisivat kadotukseen.

Mitä tulee edellä mainittuun arkkiin, niin sen oli tarkoitus kuljettaa nämä 666 henkeä Palestiinaan, jonne Siikavaara ja Niemi lentävät edeltä. Ebba Strålberg -niminen nainen oli saanut ilmestyksen, jonka mukaan arkki laskeutuu Kiirunan kirkon luokse, missä se viipyisi 1000 päivää, jona aikana Pohjolassa tulisi 70 000 henkeä kristityiksi. Tämän jälkeen arkki lähtisi Palestiinaan, jonne laskeutuu myös Uusi Jerusalem. Tätä seuraisi suuri herätys pakanoiden parissa, joista pelastuu 101 miljoonaa. 

Nämä 101 miljoonaa yhdessä 144 000 Israelin sukukunnista pelastetun juutalaisen ja 666 korpelalaisen kanssa olisivat sitten Palestiinassa yhdessä 10 vuotta. Tämän jälkeen seuraa maailmanloppu ja tuo maa otettaisiin Taivaaseen. Pohjois-Ruotsissa puolestaan alkaisi suuri uskonsota, jossa Englanti, Ranska ja Neuvosto-Venäjä tulisivat puolustamaan Suomen, Ruotsin ja Norjan vainoamia 70 000 kristittyä, jotka kuitenkin joutuisivat marttyyrikuoleman uhreiksi.

Näin uutisoi Aamulehti 10.4.1935.

Pikaisen maailmanlopun odotus sai monenlaista levottomuutta aikaan. Huhtikuussa 1935 uutisoitiin, kuinka Pajalan Kaunisvaaran kylässä jäivät useat lapset maanantaina pois koulusta siksi, että heidän vanhempansa pitivät koulunkäyntiä maailmanlopun lähestymisen vuoksi tarpeettomana. Korpelalaisten mainittiin myös rikkoneen kylään vievät puhelinjohdot, koska puhelinta pidettiin jumalattomuuden ilmauksena.

Muodoslompolon kylässä oli nuoriso puolestaan alkanut kulkea kantaen pahvitötteröitä käyttäen niitä kovaäänisinä, joilla huudettiin kirouksia. Näin tehtiin esimerkiksi erään tytön hautajaissaattueelle. Uutisen mukaan palmusunnuntaina oli kuitenkin alkamassa riemuviikko, joka lopettaisi kaikki kiroamiset.

Vaikka liikkeen voimistumisesta uutisoitiinkin saattoi kyse olla enemmän sen tulemisesta näkyvämmäksi kuin määrällisestä kasvusta. Päinvastoin joukon radikalisoituessa monet lähtivät liikkeestä. Vanhoillislestadiolainen pappi Väinö Havas, joka vieraili vuosina 1932-1935 vuosittain Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla saarna- ja sielunhoitotyössä arveli Pohjolan Sanomille, että vuoden 1934 syksyllä korpelalaisia oli ollut noin tuhat, mutta että lopunajallisten tulkintojen jälkeen kannatus olisi laskenut enää noin 200-300 henkeen pääosin Kiirunan, Muodoslompolon ja Kaaresuvannon alueilla. Osa kylistä oli tyystin sulkeutunut korpelalaisilta. Havas muuten piti herätystä alkujaan aitona, mutta piti onnettoman sen kiinnittymistä Korpelan henkilöön, joka oli sopimaton hengelliseen työhön.

Korpela poistuu pohjoisesta, liike radikalisoituu

Korpela itse poistui Ruotsista kevättalvella 1935 palaamatta sinne enää takaisin. Havaksen Kotimaalle antaman lausunnon mukaan hän pakeni liikkeen hurmoksellisuuden lisääntymistä. Havaksen mukaan Korpelalla oli Ruotsissa liikkuneiden puheiden mukaan ollut toiminnalleen taloudelliset motiivit, mihin väitteeseen pitää tosin suhtautua varauksella. Edelleen Havaksen mukaan Korpela olisi Ruotsissa ainakin aluksi epäillyt Siikavaaran ja Niemen tulkintoja, "mutta kun miehellä ei ollut sisäistä pontta eikä rakkaus kuolemattomiin sieluihin ollut kysymyksessä saivat asiat luistaa omalla painollaan lopullista katastrofia kohden."

Helsingin Sanomat haastatteli Korpelaa maaliskuun lopulla. Tässä jutussa Korpela kovasti vähätteli kannattajiinsa kohdistuneita väitteitä. Väitteisiin Lutherin ja Laestadiuksen postillojen hylkäämisestä hän vastasi "Minä pidän paljon Lutherista ja samoin postillat kalliina". Kysyttäessä arkista Korpela kiisti ainakaan itse siitä puhuneensa, vaikka sanoikin, että ehkä sellainen on jollekin kirkastunut. Asia oli varmasti Korpelalle kiusallinen, sillä hänen ostaessaan Ähtärissä lautoja kotitarpeiksi oli joku kysynyt, että niistäkö se arkki tehdään. Korpela sanoi olevansa taas syksyllä menossa Ruotsin puolelle.

Korpelan koti vuonna 1935 Ähtärissä. Helsingin Sanomat 86/1935.

Tuo matka ei tosiaan koskaan toteutunut, mihin varmaan vaikutti korpelalaisten seuraava tempaus. Kiirunassa korpelalaiset alkukeväästä 1935 valtasivat itselleen vanhoillislestadiolaisten rukoushuoneen. Apuna oli rukoushuoneen uusi nuori vahtimestari, josta tuli Ilmestyskirjan seitsemäs enkeli. Siellä pidettiin hurjia seuroja, joista ulkopuolelle asti kuului kovaääninen ja runsas kiroilu, kävipä välillä joku ovellakin suurelle yleisölle huutamassa. Lopulta lauantai-iltana 6. huhtikuuta 1935 viranomaiset puuttuivat tilanteeseen. Kahdeksan henkilöä pidätettiin, näiden joukossa Siikavaara ja Strålberg, ja osa heistä toimitettiin Furunäsin mielisairaalaan. 

Rukoushuoneessa oli korpelalaisten jäljiltä silminnäkijöiden mukaan hävityksen kauhistus: Raamatut ja virsikirjat revitty ja vanhojen saarnaajien valokuvat heitetty lattialle. Väinö Havas kertoo käyneensä 9. huhtikuuta Kiirunassa ja tavanneensa useita entisiä korpelalaisia, jotka tulivat vanhoillislestadiolaisten seuroihin. Osa heistä pyysivät siellä anteeksi erehdyksiään. Havaksen vaikutelma olikin, että liike oli Kiirunassa nyt häviämässä. Havas totesikin Kotimaassa, että korpelalaisuudesta lähteneitä olisi kohdeltava säälien ja hellävaraisesti. Hän oli huolissaan siitä, että osa liikkeeseen pettyneinä hylkäisi koko kristillisyyden sekä siitä, että korpelalaisuus oli tahrannut lestadiolaisuuden ja myös suomalaisuuden mainetta.

Siikavaaran paluu

Juhannuksen aikoihin Siikavaara päästettiin vapaaksi hoitamaan maatilaansa ja kauppaliikettään. Hänelle annettiin liikkumiskielto ja määräys toimia rauhoittavasti kotikylänsä korpelalaisten parissa. Jonkinlaisen käskyn hän antoikin ulkopuolisia häiritsevien toimien lopettamisesta. Karjala -lehdessä julkaistussa matkakertomuksessa kerrotaan vierailusta Siikavaaran kotona, missä oli koolla useita korpelalaisia. Isäntä otti vieraat kyllä ystävällisesti vastaan, mutta ilmapiiristä saattoi havaita, että näiden tulo oli keskeyttänyt keskustelun uskonasioista, jotka eivät ilmeisesti sopineet vieraiden korville...

Pian toiminta alkoi taas osoittaa erikoisia merkkejä. Rauhan Tervehdys uutisoi syksyllä 1936, kuinka "pääprofeetta" Siikavaara oli ylennetty "kristukseksi" ja että arkkia odotettiin innokkaasti. Lehden mukaan ennen arkin lähtöä pitäisi uhrata 40 lammasta, joista puolet oli jo koossa. Väitettiin myös, että erään profeetan vaimo pitäisi myös uhrata ja että tämä oli toisten neuvomana siksi pysynyt jo pitkään poissa kotoa. Arthur Niemi kuoli vuonna 1936, mikä jätti Siikavaaran ainoaksi johtajaksi.

Sigurd Siikavaara on kuvassa vasemmalla takana oleva mies. Hän oli korpelalaisuuden loppuvuosina liikkeen kiistaton johtaja, profeetta ja peräti kristus. Hänen laumansa oli tosin kovasti supistunut, mutta sitäkin innokkaampi. Wikimedia Commons: File:Sigurd Siikavaara 1930s.jpg - Wikimedia Commons

Menon yhä villiintyessä väki väheni, mutta jäljelle jäänyt joukko oli sitäkin kiihkeämpää. Lestadiolaispappi Paavo Viljanen arveli vuoden 1937 alussa Herättäjässä korpelalaisia olevan enää 30-40 henkeä. 

Viljanen kävi itsekin eräässä talossa, jossa oli 4-5 korpelalaista. Hän oli kysynyt mikseivät nämä tule lestadiolaisten seuroihin, mihin talon nuori tytär oli vastannut: "Emme me tule Baabelin porttojen seuroihin". Talon väki oli vuolaasti kehunut Sigurd Siikavaaraa, jossa he näkivät Kristuksen toisen tulemisen. Itse asiassa Korpelakin oli heidän mukaansa saanut hengellisen elämänsä Siikavaaralta. Korpelalaiset olivat nyt niin pyhiä ja puhtaita, ettei heillä ollut lainkaan syntiä eikä siten tarvetta synninpäästöön tai anteeksiantamuksen julistuksen kuulemiseen.

Talon väki oli ystävällistä, mutta suorasanaista. Vuoden 1937 lopulla piti alkaa vihan maljan kaatoaika, jolloin uskottomia kohtaisi ankara ahdistus, joka ei kuitenkaan koskisi korpelalaisia. Lopulta Pohjolasta tulisi kesämaa, kultakaupunki laskeutuisi maan päälle ja uskottomat joutuisivat helvettiin. Viljasen kysyessä isäntäväen mielipiteitä Lutherista ja Laestadiuksesta sanoivat nämä Lutherin olleen suuri portto ja Laestadiuksen vielä suurempi sekä luterilaisuuden ja lestadiolaisuuden olevan "hengellistä huoruutta".

Viljanen mainitsee korpelalaisten puheiden muistuttaneen häntä Jehovan todistajista, joita tuohon aikaan kutsuttiin russelilaisiksi. Niinpä hän hämmästyi, kun kiirunalainen pappi Viljasen mietteistä tietämättä kysyi tietääkö tämä, mistä korpelalaisten apokalyptiset opit olivat peräisin. Kyseinen pappi kertoi Siikavaaran ammentaneen niitä eräästä russelilaisesta kirjasesta ja välittänyt ne sitten jatkojalostettuina Korpelalle.

Suomen Kuvalehdessä julkaistu kuva Siikavaaran kotitalosta v. 1935. Se oli osa Hilla Kaipaisen kirjoittamaa artikkelia, jossa tämä kertoi matkasta Pohjois-Ruotsissa ja samalla Siikavaaran kotona. Isäntä otti vieraat innolla vastaan ja selitti näille tuntikausia Ilmestyskirjaa kannattajiensa innolla kuunnellessa. Kaipainen kiinnitti huomiota joukon naisvaltaisuuteen. Suomen Kuvalehti 45/1935, 9.11.1935: 09.11.1935 Suomen Kuvalehti no 45 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Liikkeen vauhti kiihtyy - ja loppuu

Joka tapauksessa korpelalaisuus kehittyi Siikavaaran johdolla yhä omalaatuisemmaksi, ja juuri liikkeen loppuaikoihin liittyvätkin sen erikoisimmat ilmiöt, joista se parhaiten tunnetaan. Ilmeisesti edellä viitatut ajatukset korpelalaisten synnittömyydestä johtivat ajatteluun, jossa mikään heidän tekemänsä ei voinut olla syntiä. Kiroilulaulut onkin jo edellä mainittu, mutta kuvioihin tulivat myös ryyppääminen ja vapaa seksi. Lisäksi seksuaalista häpeämättömyyttä manifestoitiin toistensa häpykarvojen kampaamisella sekä toistensa takapuolia pesemällä ja niitä pullasudilla sivelemällä.

Keväällä 1938 Siikavaara ja pari muuta korpelalaista olivat humalassa käyneet Suomen puolella uhittelemassa paikallisen metsänvartijan luona, mistä heidät kuitenkin saatiin poistumaan. Osana näitä tapahtumia löydettiin myös Siikavaaran kiljutehdas, joka hävitettiin ja valmis kilju kaadettiin maahan. Tämän myötä selvisi sekin, mistä korpelalaiset olivat saaneet juotavaa "Kaanaan hääjuhliinsa". Lisäksi Siikavaara joidenkin muiden ohella sai haasteen luvattomasta väkijuomien valmistuksesta. Tuolloin Pohjolan Sanomat totesi Muonion konstaapelin tietoihin perustuen korpelalaisia olevan enää parikymmentä.

Vuonna 1939 korpelalaisuus sai lopullisen iskun. Liikkeen piirissä oli kolme alaikäistä tyttöä tullut raskaaksi, mistä seurasi useita pidätyksiä sekä oikeudenkäynnit, jotka johtivat osan vankilaan, osan mielisairaalaan ja osan sakkoihin. Tuomiot eivät johtuneet uskonnollisista katsomuksista, vaan alaikäisiin kohdistuneesta haureudesta ja Ruotsin alkoholia koskevien valmistuslakien rikkomisesta. Tämän jälkeen korpelalaisuus haipui historian hämäriin, vaikka 1950-luvulla oli huhuja liikkeen elpymisestä. Toivo Korpela kuoli vuonna 1963, mitä ennen hänen mainitaan palanneen vanhoillislestadiolaisuuteen, Siikavaara puolestaan kuoli vuonna 1965.

Muutamia ajatuksia

Korpelalaisuus on kiinnostanut jo pitkään, aina liikkeen syntyajoilta lähtien. Lähdeluetteloni artikkelit ovat vain pieni otos niistä aikalaisuutisista, joita liike kirvoitti. Tuore elokuva kertoo, että aihe kiinnostaa yhä. Ja onhan siinä kieltämättä montakin asiaa, joihin uteliaisuus kiinnittyy.

Mutta onko siihen syytä? Epäröin tarttua aiheeseen, sillä  onhan näitä hämäriä lahkoja maailmassa pilvin pimein. Itse vierastan sitä, että herätysliikkeet ja kristilliset suuntaukset kiinnostavat suurta yleisöä lähinnä silloin, kun niihin liittyy jokin kohu. Sen sijaan tasapainoisemmat ja hiljaisemmat liikehdinnät jäävät huomiotta. En olekaan halunnut mässäillä korpelalaisten tekemisillä niin paljon kuin lähteet antaisivat myöten.

Otin tämän kuitenkin esitelläkseni aiheen ajankohtaisuuden vuoksi sekä ottaakseni esille ehkä hieman eri näkökulmaa kuin yleensä. Halusin pohtia, miksi kävi kuin kävi. Mikä suisti tämän lestadiolaislähtöisen ryhmän tällaiseen kierteeseen? Vaikuttavia tekijöitä on varmasti monia, mutta Korpelan haluttomuus olla laajemman liikkeen kontrollissa näyttää olleen iso vaikuttava tekijä. 

Hänen irtautuessaan vanhoillislestadiolaisuudesta hän veti tukijansa mukanaan, mutta koska hän ei ollut läsnä kuin osan vuotta nousi väistämättä uusia, paikallisia johtajia, jotka Korpelan poissa ollessa veivät liikettä uuteen suuntaan. Korpela siis kiinnitti väen itseensä, mutta jätti nämä suureksi osaksi vuotta oman onnensa nojaan. On mainittu, että noihin aikoihin kuoli moni Tornionjokilaakson merkittävä lestadiolaisvaikuttaja. Syntyi tyhjiö, jonka täyttivät Korpelan karisma ja Siikavaaran, Niemen ja Strålbergin apokalyptiset fantasiat, joita Jehovan todistajien levittämä materiaali ruokki. Syntyi soppa, joka vain sakeni sakenemistaan.

Lisäksi oli monia muita tekijöitä, kuten ruotsinsuomalaisten vaikea asema ruotsalaistamispaineiden alla, kommunismin leviäminen sekä lestadiolaisten kannalta vielä sekin, että samoihin aikoihin eli vuonna 1934 tapahtui vanhoillislestadiolaisuuden jakautuminen siten, että iso osa Ruotsin vanhoillislestadiolaisuutta erkaantui rauhansanalaislestadiolaiseksi liikkeeksi (olen tätä jakautumista käsitellyt lyhyesti täällä: Kirkkohistorian kahinaa: Lestadiolaisuuden hajaannusten lyhyt oppimäärä). Lestadiolaisuus oli siis samaan aikaan muutenkin käymistilassa.

Edellä useasti mainittu Väinö Havas tulkitsi vuonna 1935, jolloin korpelalaisuuden villeimmät hetket olivat vielä edessä, Kotimaalle asiaa seuraavasti:

"Uskon, että Jumala on sallinut kaiken kuvatun surkeuden tapahtua varoittavaksi esimerkiksi meille. Meidän on muistettava, että sinne, missä Herra rakentaa elävistä kivistä kirkkoansa, sinne ilmestyy pian sielunvihollinenkin pystyttämään kappeliaan kivistä, joilla saattaa olla oikea pinta, mutta joista sisäinen puhtaus ja elämä puuttuu."

Kyseinen tulkinta on tietysti lähestymistavaltaan uskonnollinen, mutta jääköön se loppukaneetiksi tarjoten sellaisen hengenmiehen näkemyksen tilanteesta, joka sai osan aikaa seurata läheltä noita myrskyisiä vaiheita.

Lähteet:

Wäinö Havas: Miten Korpelan hurmosliike on ymmärrettävissä? Kotimaa 30/1935, 26.4.1935. Verkkoversio: 26.04.1935 Kotimaa no 30 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

"Lentävän arkin pyhät" ristiretkellä. Helsingin Sanomat 117/1938, 3.5.1938. Verkkoversio: 03.05.1938 Helsingin Sanomat no 117 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kiljutehdas oli käynnissä korpelalaisten päämajassa Siikavaarassa. Pohjolan Sanomat 99/1938, 4.5.1938. Verkkoversio: 04.05.1938 Pohjolan Sanomat no 99 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus elää edelleen Pohjois-Ruotsissa. Rauhan Tervehdys 36/1936, 4.9.1936. Verkkoversio: 04.09.1936 Rauhan Tervehdys no 36 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus - mitä se oikein on? Pohjolan Sanomat 85/1935, 13.4.1935. Verkkoversio: 13.04.1935 Pohjolan Sanomat no 85 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus voimistuu yhä edelleen Tornionlaaksossa. Aamulehti 97/1935, 10.4.1935. Verkkoversio: 10.04.1935 Aamulehti no 97 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Nadja Mikkonen: Suomalainen lestadiolaispuhuja sai alulle niin hurjan uskonnollisen liikkeen, että lopputulosta käsiteltiin käräjillä. Yle 28.9.2024. Verkkoversio: Suomalainen lestadiolaispuhuja sai alulle niin hurjan uskonnollisen liikkeen, että lopputulosta käsiteltiin käräjillä | Yle Tiede | Yle

V. N.: Nähtyä ja kuultua suviretkiltä. Karjala 22/1935, 31.7.1935. Verkkoversio: 31.07.1935 Karjala no 202 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ari-Pekka Palola: Kahden kuoren suojassa. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia ! (1906-1945/1946). Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (2010).

Pohjois-Ruotsin suomalaiset vakavaa ja työteliästä väkeä. Savo 178/1939, 6.8.1939. Verkkoversio: 06.08.1939 Savo no 178 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Saarnaaja Korpelaa tapaamassa. Helsingin Sanomat 86/1935, 3.3.1935. Verkkoversio: 30.03.1935 Helsingin Sanomat no 86 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomalaisia karkoitetaan Pohjois-Ruotsista. Raahen Seutu 42/1935, 11.4.1935. Verkkoversio: 11.04.1935 Raahen Seutu no 42 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Paavo Viljanen: Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla vallitsee nykyjään hengellinen lamakausi, mutta vieraileva suomalainen pappi otetaan kaikkialla ystävällisesti vastaan. Herättäjä 2/1937, 8.1.1937. Verkkoversio: 08.01.1937 Herättäjä no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto