Katolisen papin pakomatka talvisodan lumihangissa

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Tällä kertaa vuorossa on seikkailukertomus talvisodan ajalta. Tarinan sankarina on Viipurissa työskennellyt saksalaissyntyinen katolinen pappi, jonka sairaskäynti seurakuntalaisen luona Pohjois-Karjalassa miltei päättyi teloituskomppanian eteen. Miksi näin, se selviää tämän tarinan myötä.

Unelma Suomesta ja unelmien Suomessa

Johannes Schäfer oli syntynyt Saksan Berliinissä vuonna 1906. Hänet vihittiin katoliseksi papiksi Freiburgissa joulukuussa 1938. Jo opiskellessaan hän oli haaveillut pääsevänsä lähetyspapiksi Suomeen. Mielessään hän ajatteli erakkoelämää marja- ja sienimetsissä sekä ehkä saarnamatkoista Venäjälle. Hänen käsityksensä työkentästä oli siis jossain määrin romanttinen ja epärealistinen, mutta suomalaisiin metsiin hän kyllä sai tutustua täällä ollessaan. Toteuttaakseen haaveensa Suomesta hän liittyi Jeesuksen Pyhän Sydämen veljeskuntaan, jonka lähetysaluetta maamme oli. Niinpä hän heti pappisvihkimyksensä jälkeen matkusti Helsinkiin ja siirtyi sieltä tammikuussa 1939 Viipuriin sikäläiseen katoliseen seurakuntaan.

Viipurin pyhän Hyacinthuksen katolinen
kirkko on edelleen pystyssä, vaikkei enää
alkuperäisessä käytössä.
 Wikimedia Commons.

Vähäpuheiseksi idealistiksi kuvailtu Schäfer oli ilmeinen kielilahjakkuus, tosin voi olla, että Suomeen jo aiemmin kaivanneena hän oli varmaan jo ennestään opiskellut kieltä. Joka tapauksessa hän alkoi pitää saarnoja suomeksi oltuaan vasta kolme viikkoa maassa. Suomeen tulleiden katolisten pappien suomen kielen taito ei ollut itsestäänselvyys eikä aina välttämättömyyskään, sillä maamme katolinen väestö oli isolta osalta taustaltaan italialaisia, saksalaisia sekä puolalaisia, minkä lisäksi ainakin Helsingissä suomalaistaustaisista monet olivat ruotsinkielisiä. Schäfer pääsi myös toteuttamaan kaipuutaan luontoon, sillä hän teki pitkiä pyöräretkiä pitkin Karjalan Kannasta yhdessä seurakunnassa toimineen Hemmingin nuorisoseuran aktiivijäsenen Pauli Gorskin ja huonosti suomea puhuvan hollantilaissyntyisen veli Stefanuksen kanssa. He yöpyivät teltassa tutustuen tarkasti Kannaksen mäntymetsiin ja hiekkateihin.  Osa Schäferin pyöräretkistä ulottui Saimaan kanavalle ja Kurkijoen Elisenvaaraan asti. Kesän 1939 aikana hän matkusti Terijoelle tavaten siellä toisen kahdesta syntyperäisestä suomalaisesta katolisesta papista Adolf Carlingin ja vieraili tämän perheen maatilalla Kivennavalla. Voisi sanoa, että Schäfer vietti unelmiensa elämää.

Sota alkaa, velvollisuus kutsuu

Pian kuitenkin kaikki muuttui, ja leppoisat pyöräretket olivat muisto vain. Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939 ja muutti pysyvästi koko Kannaksen. Tuolloin Viipurissa oli kolme katolista pappia, joista yksi oli jo aiemmin joutunut lähtemään Terijoelta. Kun kirkkoherra Theodor Schwering oli joulukuun alussa saattelemassa seurakunnan lastenkodin väkeä rautatieasemalle soitti Helsingin katolisen seurakunnan kirkkoherra Jan Vernooy. Schäfer otti puhelun vastaan. Siinä ilmoitettiin päätetyn, että vain yksi pappi saisi jäädä Viipuriin, muiden oli evakuoituva. Kun Schwering palasi ilmoitti Schäfer asian siinä muodossa, että Schweringille oli annettu evakuoitumiskäsky ja Schäferin pitäisi ainoana pappina jäädä Viipuriin. Schwering paheksui ohjetta, mutta lähti kuitenkin pommien saattamana matkaan. Omien sanojensa mukaan Schäfer ajatteli tuolloin jäävänsä Viipuriin mieluummin kuollen venäläisten keskitysleirillä kuin pakenisi kotimaahan. Tuolloin näet monet ulkomaalaissyntyiset papit ja katolisen kirkon työntekijät lähtivät maasta, sillä Neuvostoliitossa harjoitettu uskonnollinen vaino oli tiedossa.

Viipurin rautatieasemalta alkoi Schäferin matka kohti pohjoista.
Wikimedia Commons.

Kauaa ei Schäfer kuitenkaan Viipurissa vanhentunut, sillä pian Schweringin lähdettyä posti toi ilmoituksen siitä, että eräs seurakuntalainen teki kuolemaa Pohjois-Karjalassa. Tämä ei ollut mitenkään ihmeellistä, sillä vaikka katolilaisia oli Suomessa vähän saattoivat seurakuntalaiset asua hajallaan. Suomessa oli tuolloin neljä katolista seurakuntaa, Helsingissä, Turussa, Viipurissa ja Terijoella, ja niiden alueet saattoivat olla hyvin laajoja. Niinpä Schäfer päätti lähteä Pohjois-Karjalaan, mutta ei pukeutunut verkkarihousuihin, vaan laittoi 6. joulukuuta ylleen tirolilaisasun, pakkasi messukasukat ja liturgiset esineet reppuun ja tallusti asemalle. Tällä kävelymatkalla hän huomasi lastin liian raskaaksi ja palasi pappilaan keventämään sitä ja vaihtoi asukseen pitkän papinkaavun, talaarin. Sitten matka pohjoiseen sai alkaa. Ihan oman onnensa nojaan ei Schäfer muuten Viipurin seurakuntaa siksi aikaa jättänyt, sillä Terijoelta evakuoitunut pappi Armand de Caluwé oli vielä jonkin aikaa kaupungissa.

Sairastava seurakuntalainen löytyi Joensuun pohjoispuolella sijaitsevasta tuberkuloosisairaalasta metsän keskeltä. Kyseessä oli ilmeisesti Kontiolahdella sijaitseva Kontioniemen parantola. Siellä hän joutui aloittaessaan sairaalle tehtävää toimitusta hän joutui vakuuttelemaan kovasti sekä sairaalle että tämän läsnä oleville omaisille, että hän todellakin oli katolinen pappi. Hän myös lupasi omaisille tulevansa tarvittaessa toimittamaan myös hautajaiset.

Tehtävä oli suoritettu ja paluumatka alkoi. Keskiyöllä Schäfer pääsi takaisin Joensuuhun ja majoittui hotellissa. Tulipalot värjäsivät kaupungin yötaivaan purppuranväriseksi. Aamulla Schäfer päätti palata Viipuriin ja astui etelään matkaavaan junaan. Kuitenkin parin tunnin matkustuksen jälkeen junan oli pysähdyttävä ilmahälytyksen vuoksi ja matkustajien oli hajaannuttava metsään suojaan. Vaaran oltua ohi väki komennettiin junan vihellysmerkillä takaisin vaunuihin. Schäfer kuitenkin oli ilmeisesti edennyt liian kauas junasta, sillä saapuessaan radalle hän ehti nähdä ainoastaan kaukana höyryävän junan. Eipä auttanut muu kuin palata edelliselle asemalle.

Sotilaitten kourissa ja sotilaita paossa

Siellä tilanne alkoi pahasti eskaloitumaan. Hänet näet pidätettiin välittömästi. Sotilaitten silmissä tämä erikoinen ulkomaalainen, jolla oli omituiset vaatteet, saksalainen passi ja kantamuksena liturgisia välineitä vaikutti epäilyttävältä. Niinpä he päättelivät tämän olevan vihollisen vakooja, desantti. On kyllä helppo kuvitella, että papinkaavussa kulkeva Schäfer oli varmasti kulmakarvoja kohottava näky, mutta toisaalta väkisin tulee mieleen, että jos vakoojan peitetarinaksi olisi todella laitettu katolinen pappi olisi se ollut aika heikkoa maakohtaista profilointia, jos tarkoitus oli olla herättämättä huomiota. Noh, yhtä kaikki, tilanne oli vakava, suorastaan räjähdysherkkä. Osa sotilaista olisi näet halunnut ampua vangin heti, joku taas ehdotti, että olisi parempi säästää kuulia ja pistää vain puukolla. Tilanne siis oli eskaloitumassa nopeasti.

Eräs upseeri päätti kuitenkin ottaa Schäferin kuulusteltavaksi ja voi olla, että sotilaidenkin uho saattoi olla vain pelottelua. Schäfer vietiin Asemäki -nimiselle asemalle Elisenvaaran ja Lappeenrannan välillä. Schäferiä tilanne varmasti kuumotti melkoisesti, varsinkin kun hän muisti sotilaiden aiemmat uhkailut. Hän tosin oli ajatellut olevansa valmis kuolemaan, mutta uskonsa puolesta marttyyrina kommunistien käsissä, ei vakoojaksi luultuna. Niinpä hän yöllä pyysi sotilailta lupaa käydä ulkona. Hetken asemalaiturilla käveltyään hän kääntyi nopeasti asemarakennuksen nurkan taakse ja säntäsi maantielle. Alkoi hurja pakomatka. Ilmaan ammutut valopallot tekivät yötaivaan päivänkirkkaaksi. Schäfer loikkasi tien sivuun ja kaivautui ojan pohjalle lumen alle. Päivällä hän kuuli läheltään etsijöiden ääniä ja pysyi piilossaan.

Yön ja seuraavan päivän kuluttua Schäfer tajusi, että saattaisi kuolla paleltumiseen. Hän päätti lopulta nousta ojasta. Jalat olivat aivan turvonneet, joten hän laahautui puolen kilometrin päässä olevaan taloon. Talon väki soitti poliisin ja Schäfer vietiin aseman kellariin säilöön. Hänelle tarjottiin lämmintä ruokaa, muttei kyennyt nielemään mitään. Jalkojen turpoamisen vuoksi hän ei saanut moneen päivään saappaita jaloistaan. Onneakin kuitenkin oli kaiken tämän surkeuden keskellä, sillä lopultakin sotilaat saivat selvyyden hänen henkilöllisyydestään. Tämän jälkeen hänet vietiin junaan, joka kulki Lappeenrannan kautta Helsinkiin. Siellä hän suuntasi Helsingin katolisen seurakunnan pappilaan. Siellä hänet otti vastaan toinen suomalaissyntyisistä katolisista papeista Wilfrid von Christierson, joka antoi Schäferille ohjeen poistua maasta, kuten olivat tehneet monet muutkin ulkomaalaisen kansalaisuuden omanneet papit piispaa ja kirkkoherraa myöten.

Suomen pakkasista Afrikan lämpöön

Niin Schäfer poistui Suomesta eikä enää palannut. Sittemmin hän suoritti varsinaisen elämäntyönsä lähetyspappina Etelä-Afrikassa, jonne hän lähti toisen maailmansodan päätyttyä. Hän ei enää koskaan palannut Eurooppaan vaan kuoli lähetysasemallaan 71-vuotiaana vuonna 1977. Hänen esimiehensä piispa Everard Baaij kirjoitti myöhemmin Suomeen: "Isä Schäfer oli juuri sitä tyyppiä, joka varmaan olisi selviytynyt teidänkin maassanne. Pitkät talvikuukaudet eivät olisi ikävystyttäneet häntä, sillä hän osasi rukoilla ja opiskella ja oli aina avuksi lähimmäisille. Hänen valokuvamaiselle muistilleen ei teidänkään kielenne olisi ollut ongelma. Olihan hän oppinut saarnaamaan useilla afrikkalaisilla kielillä."

Kuten edellä on tullut ilmi, Schäfer todella oppi suomen hyvin nopeasti. Toisaalta maamme oli tarjonnut hieman karumpaakin valmennusta, sillä voi olla, että pommien valaiseman yötaivaan, suomalaissotilaiden uhkailujen, valopallojen valaiseman pakomatkan ja parin lumihangen alla vietetyn yön jälkeen mikään Afrikan lähetyskentillä tuskin saattoi suuremmin pelottaa Schäferiä, miestä, joka oli haaveillut rauhallisesta erakkoelämästä Suomen metsissä.

Lähteet

Kalevi Vuorela: Finlandia Catholica. Katolinen kirkko Suomessa 1700-luvulta 1980-luvulle. 1989.