Kirjoittaja: Ossi Tammisto
Vuonna 1918 käyty Suomen sisällisota oli kansakuntamme synkimpiä aikoja niin varsinaisen sodan kuin sen jälkiselvittelyjen osalta, ehkäpä jopa erityisesti jälkimmäisen, sillä niin vahvana vallitsi silloin koston henki. Siksi seuraavaksi kertomani erään pappismiehen muistot noilta ajoilta ovat niin tärkeät, sillä ne kertovat pyrkimyksestä irrottautua vastakkainasettelusta tilanteessa, missä se ei saanut juuri ymmärrystä kummaltakaan osapuolelta. Olen viitannut siihen erinäisissä puhetilaisuuksissa siitä lähtien kun tästä ensi kertaa luin, ja nyt kerron sen teillekin.
Hakala saapuu Huittisiin
Tarinamme sankari ja oikeastaan kertojakin on pastori Eeli J. Hakala (1886-1963). Tämä Vetelissä syntynyt pastori oli vihitty papiksi v. 1909 ja oli sen jälkeen toiminut pappina Haapavedellä Janakkalassa ja Mouhijärvellä sekä vuodet 1909-1912 Suomen Merimieslähetyksen siirtolaissaarnaajana Yhdysvalloissa. Hän oli ennen sisällissotaa aloittanut aivan hiljan, 1. marraskuuta 1917, Huittisten kappalaisena. Eipä hän tainnut silloin aavistaa, että elämä Huittisissa tulisi vaarallisemmaksi kuin hänen Amerikan-vuotensa...
 |
| Tässä kuvassa Hakala vanhempana kuin Huittisten vuosinaan. Kevätkylvö 5/1936: 01.05.1936 Kevätkylvö no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto |
Toki merkit olivat ilmassa. Juuri Huittisissa oli käyty 13. heinäkuuta 1917 Huittisten meijerikahakka lakkoilevien maataloustyöläisten ja maataloustuottajien vartijayhdistyksen välillä. Menemättä tapaukseen sen syvemmin mainitsen, että välikohtauksessa käytettiin ensin aseina kiviä, halkoja ja polkupyörän ketjuja, mutta lopuksi ammuttiin myös laukauksia. Kuolonuhreja ei tullut, haavoittuneita kylläkin.
Työläiset saivat läpi tavoitteensa kahdeksan tunnin työpäivästä, mutta eri osapuolet käyttivät kahakkaa ympäri Suomen propagandassaan. Se osaltaan vaikutti siihen, että porvarillinen puoli alkoi perustaa suojeluskuntia ja työväki punakaarteja. Huittisissa meijerin vartiokaarti järjestäytyikin pian suojeluskunnaksi, ja 11. marraskuuta Huittisissa järjestäytyi työväen järjestyskaarti eli punakaarti.
Sisällissota saapuu Huittisiin
Pienempiä kahakoita oli lähistöllä jo aiemmin, mutta viimeistään 4. helmikuuta 1918 saapui sisällissota Huittisiin. Aluksi sen keskus Lauttakylä oli suojeluskunnan hallussa, mutta tilanne muuttui, kun Porista ja Punkalaitumen suunnalta tulleet punakaartit ajoivat suojeluskuntalaiset pakoon ilman taistelua.
Hakala kertoo muistelmissaan muistavansa elävästi, kuinka talvisena aamuna punaiset tulivat Porin suunnasta Lauttakylään rintamaan järjestäytyneinä ja ammuskellen. Hakalan perhe oli turvassa erään syrjäkylän kansakoululla, josta Hakala oli tullut juuri samana aamuna kotiin kappalaisen pappilaan. Hän hakeutui suojaan kivinavetan seinustalle, jonka luona saapuneet punaiset alkoivat kuulustella häntä.
Pelastukseksi koitui haudankaivajan poika, jolla oli työväenyhdistyksen jäsenkirja. Hän todisti muille, ettei Hakala ollut ottanut osaa politiikkaan ja oli vaaraton. Hakala pohti myöhemmin olisiko hänen kohtalonsa ollut toinen, ellei tätä todistajaa olisi osunut paikalle. Huoli ei ollut tuulesta temmattu, sillä Porin punakaartilaiset ampuivat samana päivänä kauppias Frans Malmbergin ja konstaapeli Matti Jutin, punkalaitumelaiset puolestaan tilallisen pojan Kustaa Keskitalon.
 |
| Oikealla etualalla Huittisten kappalaisen pappila, jossa Hakala asui. Taustalla näkyy Huittisten kirkko. Satakunnan Museon kuvakokoelma: Pappila | Satakunnan Museo | Finna.fi |
Elämää punaisten hallitsemassa Huittisissa
Punaisten hallinto oli pääosin rauhallista. Väestön liikkumista valvottiin, ja suojeluskunnan kannattajiksi tiedettyjen parissa tehtiin kotietsintöjä ja asetakavarikkoa, minkä lisäksi neljä taloa julistettiin valtiolle menetetyiksi. Ruokaa ja muuta huoltoa otettiin talollisilta, jotka kokivat tämän vastenmielisenä.
Hakala toteaa, ettei yhtään jumalanpalvelusta jäänyt Huittisten kirkossa väliin tuona aikana, ja hartaustilaisuuksiakin saatiin miltei koko tuona ajanjaksona pitää. Vasta sodan lopulla tuli kaksi aseistettua miestä Lauttakylässä sijainneessa talossa olleeseen hartaushetkeen kesken Hakalan puheen ja ajoi väen ulos ilmoittaen, että tällaisia tilaisuuksia ei enää pidetä. Syyksi sanottiin, että ihmiset puhuivat niissä politiikkaa ennen tilaisuuden alkua ja sen jälkeen, mistä Hakala ei omien sanojensa mukaan ollut tietoinen.
Hakala mainitsee, että silloin tällöin vietiin öisin joku isäntä metsään ammuttavaksi, mistä syystä useat isännät piileskelivät poissa kotoaan. Hakala sanoo näiden ammuttujen hautaamisen tulleen yleensä hänen osakseen. Aluksi surmattujen kolmen lisäksi ainakin kaksi huittislaista tosiaan tapettiin myöhemmin. En tiedä laskeeko Hakala nuo kaikki viisi yhteen vai oliko hänen tietääkseen tapettuja muitakin.
Tilanteen kehittyessä yhä pidemmälle katsoi Hakalakin paremmaksi olla poissa kotoaan. Punaisten vallanpidon viimeistä yötä edeltäneenä päivänä olivat tuntemattomat aseistautuneet miehet poikenneet pappilassa kyselemässä kotiapulaiselta Hakalan sijaintia sitä selville saamatta. Viimeisen yön Hakala perheineen vietti erään talon kylmässä perunakellarissa.
 |
| Molemmat sisällissodan osapuolet otattivat itsestään valokuvia. Tässä kolme huittislaista punakaartilaista. Työväen Arkisto. Kolme punakaartilaista Huittisista. | Työväen Arkisto | Finna.fi |
Punaisten valta päättyy, kostotoimet alkavat
18. huhtikuuta punaiset vetäytyivät Huittisista. Lähtiessä heitettiin viljavarastoja jokeen, upotettiin höyryvene ja lautta ja sytytettiin joitain rakennuksia tuleen. Valkoisten saatua Lauttakylän valtaansa 20. huhtikuuta alkoivat hyvin pian paikkakunnalle jääneisiin punaisiin kohdistuneet rankaisutoimet, eli teloitukset.
Huittisiin perustettiin satoja vankeja sisällään pitänyt vankileiri. Hakala mainitsee noin 50 punaisiin kuuluneen huittislaisen saaneen kuolemantuomion. Määrä oli huomattavasti suurempi kuin mitä punaiset olivat surmanneet Huittisissa. Kuten tunnettua jaettiin tässä vaiheessa kuolemantuomioita usein kevein perustein.
Hakalan tehtävänä oli vankien kanssa keskustelu ja kuolemaantuomittujen valmistaminen näiden viimeiselle matkalle. Hakalan mukaan melkein kaikki kuolemaantuomituista pyysivät papin luokseen ja halusivat nauttia ehtoollisen.
Erityisesti Hakalalle jäi mieleen eräs punaisten johtohahmoista, joka Hakalan tietämän mukaan oli ollut Lauttakylän työväen osuuskaupan johtaja ja joka tuomittiin kuolemaan. Sitä ennen tämä oli tullut vankileirin hartaushetkien aikana herätykseen ja synnintuntoon, minkä jälkeen "armo kirkastui hänelle". Hakala kävi miehen kanssa kahdenkeskisiä keskusteluja ja antoi hänelle evankelisen herätysliikkeen perustajaisän Fredrik Gabriel Hedbergin kirjan Uskonoppi autuuteen, jota vanki vaikutti ahkerasti lukevan. Lisäksi hän nautti ehtoollista.
Erään hartaushetken päätösrukouksen aikana tämä vanki polvistui rukouksen ajaksi. Hakala kysyi tilaisuuden lopuksi mieheltä: "Ovatko asiat hyvin?" Tämä vastasi kirkkain katsein: "Kyllä". Hakalan poistuessa ulos siellä odottivat miehet, jotka olivat tulleet hakemaan vankia kuolemantuomion täytäntöönpanoa varten, ja sen he tekivät.
Hakala kertoo tämän miehen kirjoittaneen ennen tuomiotaan vaimolleen kirjeen, jossa kertoi tulleensa uskoon, kielsi vaimoa murehtimasta hänen kohtaloaan ja kehotti tätä kasvattamaan lapset eri tavoin kuin he siihen asti olivat heitä kasvattaneet.
Hakala ei nimeä tätä miestä, mutta jos hän tosiaan oli Huittisissa osuuskaupan johtaja ei kyseessä ilmeisesti voi olla kukaan muu kuin Arvid Konstantin Keto (ent. Kolander) (1882-1918). Tämä oli syntynyt Porin maalaiskunnassa ja ollut osuuskaupan hoitajana ainakin Eurassa, Lapissa Tl ja Jaakkimassa tullen vasta vuoden 1918 alussa hoitamaan osuuskauppaa Huittisiin. Naimisissa ollut kolmen lapsen isä oli ilmeisesti liittynyt punaisiin, ja tullut teloitetuksi 18. toukokuuta 1918, 35-vuotiaana. Nämä tiedot viittaisivat siihen, että hän saattaa hyvinkin olla Hakalan kertomuksessa esiintyvä henkilö.
Hakala kahden rintaman välissä
Hakala halusi tavoittaa evankeliumilla myös ne punaiset, jotka palasivat muilta vankileireiltä vapauduttuaan kotiin Huittisiin. Niinpä hän oli järjestämässä näille seurakunnan puolesta hengellistä juhlaa, joka saikin palokunnantalon suuren salin täyteen väkeä.
 |
| Huittisten kirkko. Satakunnan Museon kuvakokoelma: Huittisten Pyhän Katariinan kirkko | Satakunnan Museo | Finna.fi |
Hakala sai kuitenkin viimeistään tässä kohtaa huomata joutuneensa hankalaan tilanteeseen. Hänhän ei ollut punaisten kannalla, ja osa ehkä karsasti hänen pyrkimyksiään evankelioida näitä, joten osa punaisista kutsui häntä lahtariksi. Osa valkoisten kannalla olleista taas ei voinut sietää sitä, miten avomielisesti Hakala suhtautui punaisten riveissä taistelleisiin. Näiltä Hakala sai nimen punarosvo. Sama mies siis yhtä aikaa sekä lahtari että punarosvo, saavutus sekin.
Hakala kertoo saaneensa jopa nimettömän kirjeen, jossa tämän uhattiin joutuvan vielä vahingonlaukauksen kohteeksi, ellei muuta pois Huittisista. Tämän viestin jättänyt kutsui Hakalaa punarosvoksi. Hakala kuitenkin toteaa muistelmissaan: "Minä en kuitenkaan antanut kummaltakaan puolelta tulleitten arvostelujen vaikuttaa itseeni. Tahdoin olla vain Jumalan palvelija kaikille henkilöön ja puolueeseen katsomatta".
Ei punaisten, ei valkoisten, vaan evankeliumin asialla
Selvää on, että Hakalan toiminnalla oli ensi sijassa hengelliset motiivit, eikä hän sitä kiistäkään. Hänelle läheinen evankelinen herätysliike kokikin voimistumisen aikoja Huittisissa noina aikoina. Evankelisiin kuului noina aikoina väkeä hyvin monista yhteiskuntaluokista, myös työväestä, eikä se oppia korostavana liikkeenä ollut politisoitunut verrattuna joihinkin muihin herätysliikkeisiin.
Silti voidaan sanoa, että hänen toimintansa on ollut hyvin ennakkoluulotonta ottaen huomioon sen, että hänen omakin henkensä näytti olleen punaisten taholta vähintään uhattuna. Hakala ei kuitenkaan antanut katkeruudelle valtaa, vaan tunnisti oman tehtävänsä ja kutsumuksensa pappina. Tämä ei monelle kostoa huutavalle valkoisen puolen kannattajalle sopinut. Perin inhimillistä sekin, etteivät kaikki punaiset innostuneet Hakalan tarjoamasta sanomasta eivätkä Hakalasta muutenkaan, vaan Hakala sai olla sekä punarosvo että lahtari. Huittisissa maltillisille äänenpainoille tuli enemmän tilaa vasta vuoden 1919 aikana.
Hakala kuitenkin iloitsi siitä, että ainakin jotkut olivat sanomalle vastaanottavaisia. Me voimme puolestamme iloita siitä, että joillain oli kyky heti sisällissodan jälkeenkin nähdä vastapuoli kanssaihmisinä, ei hävitettävänä koston kohteena. Terveellinen esimerkki kaikille ajoille.
Lähteet
Arvid Konstantin Christiansson Keto. Geni: Arvid Konstantin Christiansson Keto (Colander) (1882 - 1918) - Genealogy
Eeli J. Hakala: Muistelen menneitä. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1958.
Huittisten osuuskaupan johtokunta. Lauttakylä 1/1918: 12.01.1918 Lauttakylä no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
Huittisten osuuskaupan. Lauttakylä 2/1918: 19.01.1918 Lauttakylä no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
Keto, Arvid Konstantin. Sotasurmasampo 1914-1922. Sotasurmasampo 1914–1922 | Suomen sisällis- ja heimosodat semanttisessa webissä
Kirkollisia ilmotuksia. Lauttakylä 6/1918: 24.05.1918 Lauttakylä no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
Kumousvuodet 1917-1918 Huittisissa. Kumousvuodet 1917-1918 Huittisissa – Svinhuvfud
Jaakkiman osuuskaupan. Karjalan Aamulehti 19/1918: 23.01.1918 Karjalan Aamulehti no 19 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
Lapin kunnan Osuuskaupan 20-vuotishistoriikkiä. Länsi-Suomi 281/1936: 05.12.1936 Länsi-Suomi no 281 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
Osuuskauppojen toimihenkilöt. Yhteishyvä 39/1913: 26.09.1913 Yhteishyvä no 39 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
Porin maaseurakunta. Suomalainen Wirallinen Lehti 109/1906: 12.05.1906 Suomalainen Wirallinen Lehti no 109 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
J. Viljanen: Lapin kunnan Osuuskauppa. Rauman Lehti 121/1927: 27.10.1927 Rauman Lehti no 121 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
