Virsi 615 "Oi suruton, niin varma menossasi" - murhatun runoilijan ravisteleva veisu

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Virsikirjamme virsi 615: "Oi suruton, niin varma menossasi" kuuluu tuntemistani virsistä jykevimpiin parannuskehotuksineen, varoituksineen ja Taivaan riemun kuvauksineen. On ehkä yllättävää, että sen runoilija ei ollut mikään hurskas teologi tai hurskauden perikuva, pikemmin päinvastoin. Kuitenkaan tämä ei vähennä mielestäni virren vaikuttavuutta. Tutustutaanpa vähän tähän virteen ja sen sanoittajaan!

Humalan ja katumuksen runoilija

Lars eli Lasse Johansson syntyi 6. lokakuuta 1638 Tukholmassa. Isä, Johan Erichsson, oli laivaston upseeri ja äiti Kristin Larsdotter oli aateloidun amiraalin Lars Strusshielmin tytär. Isänäiti Margareta Nilsdotter oli puolestaan ollut laivanrakennuttaja ja ollut mukana Vasa-laivan valmistamisessa, Vasan kohtalon muistaen toki kyseenalainen kunnia.

Poika jäi jo varhain orvoksi. Hän eli sitten kahden vanhemman siskonsa ja kahden nuoremman veljensä kanssa äidinisän luona Ruotsin Pommerissa. Vanhin sisko oli jo avioitunut. Isoisäkin kuitenkin kuoli pojan ollessa vasta 15-vuotias.

Lasse opiskeli sitten Saksassa ja Ranskassa sekä vieraili Italiassa ja Englannissa. Näiden reissujen perua oli varmasti hänen laaja kielitaitonsa, sillä hän kirjoitti runoja kuudella kielellä. Ruotsiin palattuaan hän toimi jonkin aikaa Uppsalan yliopiston kieltenopettajana, kunnes muutti v. 1669 Tukholmaan.

Tämä Lucidoria esittävä kuva on Pielisjärvellä syntyneen  ja Ruotsissa kivipiirtäjänä mainetta saavuttaneen Johan Henrik Strömerin (1807-1904) näkemys Lucidorista. Wikimedia Commons: File:Lasse Lucidor-1849.jpg - Wikimedia Commons

Tukholmassa hän hankki vaatimattoman toimeentulonsa vapaana kirjailijana, kääntäjänä sekä tilapäisrunojen kirjoittajana esimerkiksi häihin ja hautajaisiin. Hän otti itselleen taitelijanimen Lucidor, merkiten jotakuinkin 'loistava'. Hänen ei sanota tavoitelleen suurta mainetta tai asemaa, vaan hän eli sosiaalisesti juuretonta elämää juomaveikkojen seurassa viihtyen.

Hänen lyriikkansa pääaiheina olivat juominen, naiset ja kuolema. Usein runot olivat allegorisia tai humoristisia ja sävyltään rohkeita ja huolettomia. Tämä saattoi välillä kostautuakin, sillä Gilliarekvaal -niminen hääruno tuotti hänelle tutkintovankeutta ja oikeudenkäyntejä hänen loukattuaan siinä erästä vaikutusvaltaista herraa.

Tällä vallattomalla humoristilla oli kuitenkin toinenkin puoli, raskasmielinen haaveksija, jota viestivät hänen käyttämänsä runoilijanimetkin: Lasse den olycklige ('onneton'), Lasse den sorgbundne ('surullinen') ja Thanatophilander ('kuolemanrakastaja'. Tästä kumpusivat myös hänen virsirunonsa, ja persoonan kaksijakoisuudesta kertookin, että hänen tuotantonsa parhaimmistona pidetään sekä hänen juomalaulujaan että virsiään. Häntä onkin luonnehdittu humalan ja katumuksen runoilijaksi.

Virsissään hän kuvasi erittäin väkevällä tavalla synnintuntoa sekä maalasi sanoin värikkään kuvan Helvetin kauhuista ja Taivaan ihanuudesta. Kirjallisuudessa onkin kiertänyt kertomus, että Lucidor olisi sanoittanut kertomuksemme lähtökohtana olleen virren sairasvuoteella, jonne oli joutunut haavoituttuaan tappelussa, ja sitten parannuksen tehtyään nukkunut kuolonuneen. Taustalla on varmastikin ajatus, että väkevästi uskon salaisuuksista runoilleen lopun sopi olla hurskas ja kaunis.

Runoilijan onneton loppu

Valitettavasti näin ei ollut laita, sillä kuolinvuoteen seesteisyyttä ei Lucidorille suotu. 12. elokuuta 1674 Lucidor oli ollut viettämässä kosteaa iltaa tukholmalaisessa Fimmelstången -krouvissa Kindstugatanilla. seurueeseen olivat kuuluneet ennestään tutut luutnantti Arvid Christian Storm, kapteeni Bohm sekä varakihlakunnantuomari Furubom. Lucidor oli huonolla tuulella ja haastoi riitaa. 

Hän onnistui suututtamaan Stormin ja seurasi kaksintaistelu. Lyhyen kahakan jälkeen Lucidor kaatui taaksepäin Stormin ollessa hänen päällään, jolloin Furubom erotti kamppailijat. Lucidor lausui sanat: "Minua on pistetty", horjui kohti pöytää ja menehtyi vammoihinsa.

Tässä rakennuksessa, Tukholman Vanhankaupungin Kindstugatan 14:sta, toimi 1600-luvulla krouvi nimeltä Fimmelstången. Siellä Lucidor kohtasi karun loppunsa. Kyltti muistuttaa edelleen krouvin nimestä, joka on vanha sana vaununaisalle. Wikimedia Commons: File:Kindstugatan 14 Gamla Stan.JPG - Wikimedia Commons

Virsien syntytarinoista kirjoittanut Aarni Voipio kirjoittaa Lucidorin onnettomasta lopusta kerrottuaan seuraavasti: "Lukija, joka tämän tiedät! Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle. Mutta ajattele kaksin verroin omaa tilaasi, kun laulat Lucidorin virren loppusäkeistöjä."

Tämä virsi tosiaan jäi elämään eräiden muiden Lucidorin runojen tavoin. Se julkaistiin v. 1685 teoksessa Lucida intervalla. V. 1695 se otettiin myöhemmän piispan ja virsirunoilijan Jesper Swedbergin toimittamana ruotsalaiseen virsikirjaan ja v. 1701 se pääsi pitkäikäiseksi muodostuneeseen suomalaiseen virsikirjaan ja on sen jälkeenkin ollut kaikissa meikäläisissä virsikirjoissa, tosin uudistuksia ja muokkauksia kokien, viimeisimpänä Niilo Rauhalan kynästä v. 1984. Alkuaan säkeistöjä on ollut 16, nykyään niitä on virsikirjassa yhdeksän, ja samalla virren sävy on muuttunut lempeämmäksi. Sävelekseen se on saanut toisinnon Pohjanmaalta.

Keuruun konnamaisen kanttorin kyyneleet

Virren syntyhistoriaa ja alkuperäistä kirjoittajaa ajatellen Keuruun pitäjästä 1800-luvun puolivälistä kerrottavalla tarinalla on kiehtova kaiku. Siellä eli huonoa elämää viettänyt lukkari eli kanttori, Matthias Saxberg. Hänen mainitaan olleen rahanahne, siveetöntä elämää viettänyt mies, joka oli syyllistynyt murhaankin tapettuaan paimentytön, joka oli päästänyt lehmänsä hänen laitumelleen. Tästäkin Saxberg onnistui keplottelemaan itsensä vapaaksi lyhyellä tuomiolla. Enemmän Saxbergin rötöstelyistä voitte lukea lähdeluetteloon lisäämästäni artikkelista.

Tarinassamme siirrytään nyt Tukholman krouveista tänne Keuruun vanhaan kirkkoon.
Wikimedia Commons: File:Keuruu old church.jpg - Wikimedia Commons

Eipä ihme, että jo v. 1844 Niklas Durchman, herännäispappi, joka oli toiminut Keuruun kirkkoherran apulaisena, oli todennut tuolloin 59-vuotiaasta kanttorista karun ennustuksen: "joka elää saa nähdä, ettei kanttori Saxberg saa kuolla niinkuin muut ihmiset; Jumala vanhurskaus ei voi sitä sallia". Saxberg ei tainnut näistä sanoista juuri välittää, sillä tuomioittensakin jälkeen hän toimi lukkarinpenkissä esilaulajana mölyten ja loppuääntä venyttäen.

Tämä Saxbergin laulutyyli kiusasi erityisesti Keuruun heränneitä, jotka paheksuivat myös sitä, että Saxberg Herran huoneessa niin arvottomasti antoi Jumalan sanan, jota virsienkin katsottiin välittävän, tulla huuliltaan.

Oli sitten 1. lokakuuta 1861 ja kirkossa veisattiin virttä. Oli laulettavana juuri Lucidorin virsi, silloin numerolla 408, ja esilaulaja alkoi: "Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, / Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat? Ah, herää, herää, aika on jo tull', / Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'." Herännyt kirkkokansa yhtyi lauluun hartaalla, vakavalla soinnulla.

Kesken virren havaittiin jotain outoa. Saxberg alkoi kesken veisuun takeltelemaan sanojen kanssa. Ihmiset huomasivat, ettei hän enää pysynyt tahdissa. Seurakunta jatkoi kuitenkin itse edelleen. Pian Saxbergin silmissä nähtiin kaikkien ihmeeksi kyyneleitä, mitä ei oltu ennen nähtykään. Nyt niitä tuli ihan virtanaan niin, että käsissä vapiseva virsikirja kostui kyynelistä. 

Neljännen säkeistön kohdalla Saxberg murtui täysin. Hän vain itki loppulaulun ajan seurakunnan vastatessa yksin veisuunsa tahdista. Pappi, joka oli valinnut virren osittain Saxbergiakin ajatellen ei olisi varmaan voinut kuvitella tehokkaampaa vaikutusta. Kirkkokansa puheli kotiväelleen ihmeellisestä asiasta ja päivitteli, miten Jumala voi kutsua ihmisiä niin eri tavoin ja sellaistakin, jonka ei olisi ikimaailmassa uskonut voivan tuota kutsua vastaanottaa. Jotkut miettivät myös, mitä tämä kutsu juuri nyt tarkoitti, oliko Saxbergin armonaika lopussa?

Keuruun vanhassa kirkossa ei ole koskaan ollut urkuja, joten esilaulajalla oli tärkeä tehtävä. Ainakin kerran todistettavasti seurakunta on joutunut suoriutumaan ilman esilaulajaakaan. Wikimedia Commons: File:Keuruun vanha kirkko - Maalaukset Johan Tilén 1782-1785 C IMG 3063.JPG - Wikimedia Commons

Seuraavana päivänä kuultiinkin hirveitä uutisia. Yön aikana oli ryöstömurhaaja surmannut lukkarin kirveellä vuoteeseen ja samalla myös tämän puolison Hetan, jonka kanssa tämä oli jo vuosia naimattomana elänyt. Tästäkin tapauksesta voitte lukea enemmän lähdeluettelon artikkelista.

Heränneet olivat nyt vakuuttuneita siitä, että kirkossa Jumala oli vielä kerran kutsunut Saxbergia parannukseen, että tämä olisi valmis kohtaamaan loppunsa. Hesekielin kirjan 18. luvun 23. jakeen mukaisesti todettiin näet Jumalan sanovan, ettei hän tahdo syntisen kuolemaa, vaan sitä, että tämä kääntyisi ja saisi elää.

Lucidorin muisto elää, elääkö virsi?

Kertomuksemme virsi ei liene Lucidorin tunnetuin teos hänen kotimaassaan Ruotsissa. Unohdettu hän  ei toki ole, sillä v. 2025 laadittaessa Ruotsin kulttuurikaanonia liitettiin sen osaksi Lucidorin runo Skulle jag sörja då vore jag tokot. Hänen virtensä on silti puhutellut täällä Suomessakin jo useita sukupolvia ja ravistellut ehkä muitakin kuin Keuruun kanttoria. Oliko kyse vain sanataituruudesta vai elikö Lucidor itse virtensä tunnoissa? Ovatko muokkaajat taikka kääntäjät lisänneet siihen särmää? Tässä pitäisi verrata alkutekstiin, enkä nyt ehdi paneutua siihen ja ruotsinkielisiin variantteihin.

Itse ajattelen, että ihminen on monitahoinen olento, ja huolimatta kapakoissa riekkumisistaan on Lucidorilla selvästi ollut myös toinen puoli. Onko riidan haastaminenkin ollut samalla suuttumista itseensä ja horjumiseensa kahden maailman välillä. En tiedä. Voipion sanat "Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle" sopivat tähän tapaukseen hyvin. Lucidorin virsi on kuitenkin luultavasti ollut vetämässä monia siltä tieltä, jota hän itse kulki surulliseen maalliseen loppuunsa saakka.

Laitan tähän loppuun virren sanat vuoden 1701 suomenkielisen virsikirjan mukaisella sanoituksella. Sitähän käytettiin aina vuoteen 1886 (ja esimerkiksi rukoilevainen herätysliike käyttää edelleen), tosin tietysti varovaisin kieliasukorjauksin. Näillä sanoilla virttä veisattiin myös Keuruulla v. 1861. Nykyversion löydätte virsikirjasta numerolla 615: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi.

"1. Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, 

Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat?

Ah, herää, herää, aika on jo tull',

Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'.

2. Ah! kuinka hartaast' herättelee Herra,

Ja pyytää sinua oikiall' tielle kerran:

Vaikk' olet kauvan kyllä viipynyt,

Tee kiiruust' katumus, ja joudu nyt.

3. Kuin armon aika perät' pojes kulkee,

Ja Herra taivaan oven kiinni sulkee,

Ei auta sitten enää katuman,

Vaan pitää helvettiin juur' vajooman.

4. Siis malta, ettäs kuolevainen olet,

Ja kunkas joudut, koskas täältä kuolet.

Kyll' hurskaat Herran tykö tulevat;

Vaan pahat paikkaan pahaan painuvat.

5. Elämäs on juur' vähä tomun tuoksu,

Ja hekumas kuin liukas virran juoksu,

On kauniutes kuin multa maalattu,

Ja tavaras kuin savi silattu.

6. On suuri sukus* juuri turha juttu,

Ja voimas kaikki aivan pian puuttuu:

On taito, kaikki toimi ja viisaus

Juur' aivan lyhykäinen humaus.

7. Taivaas' on ilo, joka aina pysyy,

Ja satama, jost' ei meit' kenkään sysi:

Meill' Jumala on sangen suloinen,

Ja omatunto pito iloinen.

8. Ei helvetisä lopu koskaan vaiva;

Sill' synti sydänt' sangen surkiast' kaivaa,

Siell' tuli polttaa aina hirmuisest',

Ja piru piinaa ijankaikkisest.

9. Siis sitä iloo ajattele aina,

Jonk' Jumal' kaikill' katuvaisill' lainaa,

Rauhan, autuuden arvaamattoman,

Ja kunnian kruunun katoomattoman.

10. Äl' unhot' myös helvetin hirmuist' tuskaa,

Siell' tulen liekki lakkaamata puuskaa,

Ei lakkaa tuli koskaan polttamast',

Eik' taukoo perkel' sieluu vaivaamast'.

11. Siis väris', vapis', ann' kaikk' karvas nousta,

Ain' muistain, kuinka julmast' Jumal' kostaa, 

Syntisillen helvetin vaivas' haikias',

Ja kadotuksen kuopas' kauhias'.

12. Vaan sitä vastaan ilost' raukee juuri,

Kuin mieleen johtuu taivaan kunnia suuri,

Se sanomatoin kirkkaus, kunnia,

Jonk' pyhillens' siell' antaa Jumala.

13. Muista, kuink' hyvä Jumal' on, kuin auttaa,

Kuink' saatan' viekas, kuink' kavaluutens' kautta

Ain' syntiin pyytää ja kadotukseen,

Sentähden turvaa aina Jesukseen.

14. Kats', ettei lamppus sammu synnin sumus',

Ja hukut kadotuksen kauhias' humus'.

Jos lankeet, nouse koht' ja rukoil' jäll',

Ett' Jumal' olis' sinull' laupias viell'.

15. Ja sano: armollinen Isä taivaan!

Ansainnut olen kyllä olen kyllä suuren vaivan,

Helvetti edesäni avoi on,

Jos tuomit' tahdot jälkeen ansion.

16. Vaikk' minun syntin' olis' kuinka monta,

Vaikk' usiammat kuin kaikki meren santa;

Jesus ne maksoi kaikki verelläns',

Ja kuolemast' mun päästi kuollesans'. Amen."

*6. säkeistössä "suuri sukus" oli aluksi Adelskapis, 'aateluutesi', 'jalosukuisuutesi'. Suomennoksessa käytetty ilmaus laajensi merkityksen aatelissukuisista kaikkiin syntyperällään ylpeileviin.

Lucidorin hauta Maria Magdalenan hautausmaalla Tukholmassa. Wikimedia Commons: File:Grave of lasse lucidor maria magdalena stockholm sweden.jpg - Wikimedia Commons 

Lähteet:

I. H.: Matth. Saxberg, Keuruun lukkari. Aamulehti 141/1933, Sunnuntailiite. Verkkoversio: 28.05.1933 Aamulehti no 141 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Virsi 615 Oi suruton, niin varma menossasi. Virsikirja.fi: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi

Aarni Voipio: Laulava seurakunta. Kertoelmia messulauluista ja virsistä. Suomen Pyhäkouluyhdistys 1956.

Tauno Väinölä (toim.): Vanha virsikirja. Vuoden 1701 suomalainen virsikirja. Toimittanut sekä johdannon ja selitykset laatinut Tauno Väinölä. Kirjaneliö 1995.

Lahtari ja punarosvo - pastori Eeli J. Hakalan vaiheita Huittisissa vuoden 1918 sisällissodan pyörteissä

 Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Vuonna 1918 käyty Suomen sisällisota oli kansakuntamme synkimpiä aikoja niin varsinaisen sodan kuin sen jälkiselvittelyjen osalta, ehkäpä jopa erityisesti jälkimmäisen, sillä niin vahvana vallitsi silloin koston henki. Siksi seuraavaksi kertomani erään pappismiehen muistot noilta ajoilta ovat niin tärkeät, sillä ne kertovat pyrkimyksestä irrottautua vastakkainasettelusta tilanteessa, missä se ei saanut juuri ymmärrystä kummaltakaan osapuolelta. Olen viitannut siihen erinäisissä puhetilaisuuksissa siitä lähtien kun tästä ensi kertaa luin, ja nyt kerron sen teillekin.

Hakala saapuu Huittisiin

Tarinamme sankari ja oikeastaan kertojakin on pastori Eeli J. Hakala (1886-1963). Tämä Vetelissä syntynyt pastori oli vihitty papiksi v. 1909 ja oli sen jälkeen toiminut pappina Haapavedellä Janakkalassa ja Mouhijärvellä sekä vuodet 1909-1912 Suomen Merimieslähetyksen siirtolaissaarnaajana Yhdysvalloissa. Hän oli ennen sisällissotaa aloittanut aivan hiljan, 1. marraskuuta 1917, Huittisten kappalaisena. Eipä hän tainnut silloin aavistaa, että elämä Huittisissa tulisi vaarallisemmaksi kuin hänen Amerikan-vuotensa...

Tässä kuvassa Hakala vanhempana kuin Huittisten vuosinaan. 
Kevätkylvö 5/1936: 01.05.1936 Kevätkylvö no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Toki merkit olivat ilmassa. Juuri Huittisissa oli käyty 13. heinäkuuta 1917 Huittisten meijerikahakka lakkoilevien maataloustyöläisten ja maataloustuottajien vartijayhdistyksen välillä. Menemättä tapaukseen sen syvemmin mainitsen, että välikohtauksessa käytettiin ensin aseina kiviä, halkoja ja polkupyörän ketjuja, mutta lopuksi ammuttiin myös laukauksia. Kuolonuhreja ei tullut, haavoittuneita kylläkin.

Työläiset saivat läpi tavoitteensa kahdeksan tunnin työpäivästä, mutta eri osapuolet käyttivät kahakkaa ympäri Suomen propagandassaan. Se osaltaan vaikutti siihen, että porvarillinen puoli alkoi perustaa suojeluskuntia ja työväki punakaarteja. Huittisissa meijerin vartiokaarti järjestäytyikin pian suojeluskunnaksi, ja 11. marraskuuta Huittisissa järjestäytyi työväen järjestyskaarti eli punakaarti.

Sisällissota saapuu Huittisiin

Pienempiä kahakoita oli lähistöllä jo aiemmin, mutta viimeistään 4. helmikuuta 1918 saapui sisällissota Huittisiin. Aluksi sen keskus Lauttakylä oli suojeluskunnan hallussa, mutta tilanne muuttui, kun Porista ja Punkalaitumen suunnalta tulleet punakaartit ajoivat suojeluskuntalaiset pakoon ilman taistelua.

Hakala kertoo muistelmissaan muistavansa elävästi, kuinka talvisena aamuna punaiset tulivat Porin suunnasta Lauttakylään rintamaan järjestäytyneinä ja ammuskellen. Hakalan perhe oli turvassa erään syrjäkylän kansakoululla, josta Hakala oli tullut juuri samana aamuna kotiin kappalaisen pappilaan. Hän hakeutui suojaan kivinavetan seinustalle, jonka luona saapuneet punaiset alkoivat kuulustella häntä.

Pelastukseksi koitui haudankaivajan poika, jolla oli työväenyhdistyksen jäsenkirja. Hän todisti muille, ettei Hakala ollut ottanut osaa politiikkaan ja oli vaaraton. Hakala pohti myöhemmin olisiko hänen kohtalonsa ollut toinen, ellei tätä todistajaa olisi osunut paikalle. Huoli ei ollut tuulesta temmattu, sillä Porin punakaartilaiset ampuivat samana päivänä kauppias Frans Malmbergin ja konstaapeli Matti Jutin, punkalaitumelaiset puolestaan tilallisen pojan Kustaa Keskitalon.

Oikealla etualalla Huittisten kappalaisen pappila, jossa Hakala asui.
Taustalla näkyy Huittisten kirkko.
Satakunnan Museon kuvakokoelma: Pappila | Satakunnan Museo | Finna.fi

Elämää punaisten hallitsemassa Huittisissa

Punaisten hallinto oli pääosin rauhallista. Väestön liikkumista valvottiin, ja suojeluskunnan kannattajiksi tiedettyjen parissa tehtiin kotietsintöjä ja asetakavarikkoa, minkä lisäksi neljä taloa julistettiin valtiolle menetetyiksi. Ruokaa ja muuta huoltoa otettiin talollisilta, jotka kokivat tämän vastenmielisenä.

Hakala toteaa, ettei yhtään jumalanpalvelusta jäänyt Huittisten kirkossa väliin tuona aikana, ja hartaustilaisuuksiakin saatiin miltei koko tuona ajanjaksona pitää. Vasta sodan lopulla tuli kaksi aseistettua miestä Lauttakylässä sijainneessa talossa olleeseen hartaushetkeen kesken Hakalan puheen ja ajoi väen ulos ilmoittaen, että tällaisia tilaisuuksia ei enää pidetä. Syyksi sanottiin, että ihmiset puhuivat niissä politiikkaa ennen tilaisuuden alkua ja sen jälkeen, mistä Hakala ei omien sanojensa mukaan ollut tietoinen.

Hakala mainitsee, että silloin tällöin vietiin öisin joku isäntä metsään ammuttavaksi, mistä syystä useat isännät piileskelivät poissa kotoaan. Hakala sanoo näiden ammuttujen hautaamisen tulleen yleensä hänen osakseen. Aluksi surmattujen kolmen lisäksi ainakin kaksi huittislaista tosiaan tapettiin myöhemmin. En tiedä laskeeko Hakala nuo kaikki viisi yhteen vai oliko hänen tietääkseen tapettuja muitakin.

Tilanteen kehittyessä yhä pidemmälle katsoi Hakalakin paremmaksi olla poissa kotoaan. Punaisten vallanpidon viimeistä yötä edeltäneenä päivänä olivat tuntemattomat aseistautuneet miehet poikenneet pappilassa kyselemässä kotiapulaiselta Hakalan sijaintia sitä selville saamatta. Viimeisen yön Hakala perheineen vietti erään talon kylmässä perunakellarissa.

Molemmat sisällissodan osapuolet otattivat itsestään valokuvia.
Tässä kolme huittislaista punakaartilaista.
Työväen Arkisto. Kolme punakaartilaista Huittisista. | Työväen Arkisto | Finna.fi

Punaisten valta päättyy, kostotoimet alkavat

18. huhtikuuta punaiset vetäytyivät Huittisista. Lähtiessä heitettiin viljavarastoja jokeen, upotettiin höyryvene ja lautta ja sytytettiin joitain rakennuksia tuleen. Valkoisten saatua Lauttakylän valtaansa 20. huhtikuuta alkoivat hyvin pian paikkakunnalle jääneisiin punaisiin kohdistuneet rankaisutoimet, eli teloitukset.

Huittisiin perustettiin satoja vankeja sisällään pitänyt vankileiri. Hakala mainitsee noin 50 punaisiin kuuluneen huittislaisen saaneen kuolemantuomion. Määrä oli huomattavasti suurempi kuin mitä punaiset olivat surmanneet Huittisissa. Kuten tunnettua jaettiin tässä vaiheessa kuolemantuomioita usein kevein perustein.

Hakalan tehtävänä oli vankien kanssa keskustelu ja kuolemaantuomittujen valmistaminen näiden viimeiselle matkalle. Hakalan mukaan melkein kaikki kuolemaantuomituista pyysivät papin luokseen ja halusivat nauttia ehtoollisen.

Erityisesti Hakalalle jäi mieleen eräs punaisten johtohahmoista, joka Hakalan tietämän mukaan oli ollut Lauttakylän työväen osuuskaupan johtaja ja joka tuomittiin kuolemaan. Sitä ennen tämä oli tullut vankileirin hartaushetkien aikana herätykseen ja synnintuntoon, minkä jälkeen "armo kirkastui hänelle".  Hakala kävi miehen kanssa kahdenkeskisiä keskusteluja ja antoi hänelle evankelisen herätysliikkeen perustajaisän Fredrik Gabriel Hedbergin kirjan Uskonoppi autuuteen, jota vanki vaikutti ahkerasti lukevan. Lisäksi hän nautti ehtoollista.

Erään hartaushetken päätösrukouksen aikana tämä vanki polvistui rukouksen ajaksi. Hakala kysyi tilaisuuden lopuksi mieheltä: "Ovatko asiat hyvin?" Tämä vastasi kirkkain katsein: "Kyllä". Hakalan poistuessa ulos siellä odottivat miehet, jotka olivat tulleet hakemaan vankia kuolemantuomion täytäntöönpanoa varten, ja sen he tekivät.

Hakala kertoo tämän miehen kirjoittaneen ennen tuomiotaan vaimolleen kirjeen, jossa kertoi tulleensa uskoon, kielsi vaimoa murehtimasta hänen kohtaloaan ja kehotti tätä kasvattamaan lapset eri tavoin kuin he siihen asti olivat heitä kasvattaneet.

Hakala ei nimeä tätä miestä, mutta jos hän tosiaan oli Huittisissa osuuskaupan johtaja ei kyseessä ilmeisesti voi olla kukaan muu kuin Arvid Konstantin Keto (ent. Kolander) (1882-1918). Tämä oli syntynyt Porin maalaiskunnassa ja ollut osuuskaupan hoitajana ainakin Eurassa, Lapissa Tl ja Jaakkimassa tullen vasta vuoden 1918 alussa hoitamaan osuuskauppaa Huittisiin. Naimisissa ollut kolmen lapsen isä oli ilmeisesti liittynyt punaisiin, ja tullut teloitetuksi 18. toukokuuta 1918, 35-vuotiaana. Nämä tiedot viittaisivat siihen, että hän saattaa hyvinkin olla Hakalan kertomuksessa esiintyvä henkilö.

Hakala kahden rintaman välissä

Hakala halusi tavoittaa evankeliumilla myös ne punaiset, jotka palasivat muilta vankileireiltä vapauduttuaan kotiin Huittisiin. Niinpä hän oli järjestämässä näille seurakunnan puolesta hengellistä juhlaa, joka saikin palokunnantalon suuren salin täyteen väkeä.

Huittisten kirkko. Satakunnan Museon kuvakokoelma:
Huittisten Pyhän Katariinan kirkko | Satakunnan Museo | Finna.fi

Hakala sai kuitenkin viimeistään tässä kohtaa huomata joutuneensa hankalaan tilanteeseen. Hänhän ei ollut punaisten kannalla, ja osa ehkä karsasti hänen pyrkimyksiään evankelioida näitä, joten osa punaisista kutsui häntä lahtariksi. Osa valkoisten kannalla olleista taas ei voinut sietää sitä, miten avomielisesti Hakala suhtautui punaisten riveissä taistelleisiin. Näiltä Hakala sai nimen punarosvo. Sama mies siis yhtä aikaa sekä lahtari että punarosvo, saavutus sekin.

Hakala kertoo saaneensa jopa nimettömän kirjeen, jossa tämän uhattiin joutuvan vielä vahingonlaukauksen kohteeksi, ellei muuta pois Huittisista. Tämän viestin jättänyt kutsui Hakalaa punarosvoksi. Hakala kuitenkin toteaa muistelmissaan: "Minä en kuitenkaan antanut kummaltakaan puolelta tulleitten arvostelujen vaikuttaa itseeni. Tahdoin olla vain Jumalan palvelija kaikille henkilöön ja puolueeseen katsomatta".

Ei punaisten, ei valkoisten, vaan evankeliumin asialla

Selvää on, että Hakalan toiminnalla oli ensi sijassa hengelliset motiivit, eikä hän sitä kiistäkään. Hänelle läheinen evankelinen herätysliike kokikin voimistumisen aikoja Huittisissa noina aikoina. Evankelisiin kuului noina aikoina väkeä hyvin monista yhteiskuntaluokista, myös työväestä, eikä se oppia korostavana liikkeenä ollut politisoitunut verrattuna joihinkin muihin herätysliikkeisiin. 

Silti voidaan sanoa, että hänen toimintansa on ollut hyvin ennakkoluulotonta ottaen huomioon sen, että hänen omakin henkensä näytti olleen punaisten taholta vähintään uhattuna. Hakala ei kuitenkaan antanut katkeruudelle valtaa, vaan tunnisti oman tehtävänsä ja kutsumuksensa pappina. Tämä ei monelle kostoa huutavalle valkoisen puolen kannattajalle sopinut. Perin inhimillistä sekin, etteivät kaikki punaiset innostuneet Hakalan tarjoamasta sanomasta eivätkä Hakalasta muutenkaan, vaan Hakala sai olla sekä punarosvo että lahtari. Huittisissa maltillisille äänenpainoille tuli enemmän tilaa vasta vuoden 1919 aikana.

Hakala kuitenkin iloitsi siitä, että ainakin jotkut olivat sanomalle vastaanottavaisia. Me voimme puolestamme iloita siitä, että joillain oli kyky heti sisällissodan jälkeenkin nähdä vastapuoli kanssaihmisinä, ei hävitettävänä koston kohteena. Terveellinen esimerkki kaikille ajoille.

Lähteet

Arvid Konstantin Christiansson Keto. Geni: Arvid Konstantin Christiansson Keto (Colander) (1882 - 1918) - Genealogy

Eeli J. Hakala: Muistelen menneitä. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1958.

Huittisten osuuskaupan johtokunta. Lauttakylä 1/1918: 12.01.1918 Lauttakylä no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Huittisten osuuskaupan. Lauttakylä 2/1918: 19.01.1918 Lauttakylä no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Keto, Arvid Konstantin. Sotasurmasampo 1914-1922. Sotasurmasampo 1914–1922 | Suomen sisällis- ja heimosodat semanttisessa webissä

Kirkollisia ilmotuksia. Lauttakylä 6/1918: 24.05.1918 Lauttakylä no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kumousvuodet 1917-1918 Huittisissa. Kumousvuodet 1917-1918 Huittisissa – Svinhuvfud

Jaakkiman osuuskaupan. Karjalan Aamulehti 19/1918: 23.01.1918 Karjalan Aamulehti no 19 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lapin kunnan Osuuskaupan 20-vuotishistoriikkiä. Länsi-Suomi 281/1936: 05.12.1936 Länsi-Suomi no 281 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Osuuskauppojen toimihenkilöt. Yhteishyvä 39/1913: 26.09.1913 Yhteishyvä no 39 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Porin maaseurakunta. Suomalainen Wirallinen Lehti 109/1906: 12.05.1906 Suomalainen Wirallinen Lehti no 109 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

J. Viljanen: Lapin kunnan Osuuskauppa. Rauman Lehti 121/1927: 27.10.1927 Rauman Lehti no 121 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto