Jonas Laguksen kääntymiskokemus Vöyrissä Juhani Ahoa ja Bo Giertziä innoittamassa

Kirjoittaja:

Ossi Tammisto

Euroviisujen myötä Vöyri on nyt kaikkien huulilla. Mutta Vöyrillä on osansa erään kirkkohistoriallisen tapahtuman näyttämönä, joka vaikutti vahvasti erääseen nuoreen pappismieheen ja hänen kauttaan herännäisyyteen sekä Suomen ja Ruotsin kaunokirjallisuuteen. Nåjaa, mistähän on kyse? Otetaanpa selvää.

Nuoren papin sairaskäynti

Jonas Lagus (1798-1857) oli pappisperheestä, kappalainen Nils Laguksen poika. Isänsä opettamana hän tuli v. 1812 ylioppilaaksi ja alkoi kielten ja kirjallisuuden opiskelut. Isän kuolema pakotti keskeyttämään opinnot, ja Lagus vihittiin papiksi v. 1817, jolloin hän tuli Vöyrin ylimääräiseksi papiksi vasta 19-vuotiaana.

Nuori pastorimme pääsi tuon pitäjän seurapiireihin siitä mitä ilmeisimmin nauttien. Erilaisia illanistujaisia kortinpeluineen, tansseineen ja juomatarjoiluineen riitti, ja Lagus oli luonnollisesti niissä mukana. Ei hän toki mihinkään suurempiin paheisiin antautunut, sillä hän halusi pitää huolta maineestaan. 

Tässä 1626 valmistuneessa ja 1777 laajennetussa Vöyrin kirkossa sai Lagus saarnata ennen ja jälkeen heräämisensä. Wikimedia Commons: File:Vöyri Church 2017.jpg - Wikimedia Commons

Eräänä kesäpäivänä oli taas säätyläistöä koolla juhlimassa, kun eräs mies tuli pyytämään pappia sairaan vuoteen äärelle. Lagus päätettiin nuorimpana passittaa matkaan. Lagus ei olisi millään tahtonut lähteä, olihan pappilaan kokoontunut useita nuoria ja varsinkin Laguksen morsian Loviisa von Essen. Niinpä Lagus viivytteli lähtöä parhaansa mukaan.

Lopulta oli pakko nousta saattomiehen kärryihin. Laguksen mieli oli edelleen pappilan juhlasalissa, kun kyytimies alkoi kuvailla sairaan hengellistä tilaa ja mainitsi, että tämä koki olevansa armosta langennut eikä antanut lohduttaa itseään. Kuski toivoikin, että "herra maisteri, joka on taitavampi ja kokeneempi" osoittaisi sairaalle tämän joutuneen harhatielle ja selvittäisi tälle sen eron, "joka on olemassa armosta langenneen ja kiusatun sielun välillä".

Tätä kuunnellessaan Lagus tajusi, että eihän hänellä ollut tuollaista osaamista ja pelkäsi, että hänen maineensa oli nyt vaarassa. Niinpä hän ei tohtinut vastata kuskilleen. Tämä kysyi nyt, että miten pastori itse oli tullut herätykseen. Tähän Lagus vastasi tylysti, ettei sen pitäisi kyseistä talonpoikaa koskea ja jatkoi: "Minua ovat oppineet miehet sekä opettaneet että tutkineet ja he ovat hyväksyneet kiitettävän opettajataitoni; on tarpeetonta, että sinä semmoisiin asioihin sekaannut".

Kuljettaja pyysi mitä nöyrimmin anteeksi ja totesi, ettei hänen ollut tarkoitus loukata, mutta hän oli ajatellut kaikkien oikeiden kristittyjen olevan kuin haaksirikkoutuneesta laivasta pelastuneita eikä uskoisi kuninkaankaan paheksuvan, jos kerjäläinen kysyisi tältä miten kuningas haaksirikosta oli selvinnyt.

Saavuttiin viimein perille. Laguksen astuessa tupaan vuoteella makasi sairas kalpeana ja rinta koristen, kuollen juuri tulijoiden saavuttua. Kuolleen vaimo ja lapset alkoivat itkeä ja nuhdella kyytimiehen viipymistä. Tämä puolustautui: "En ole minä siihen syypää. Herrasväki oli kokoontunut tanssimaan ja huvittelemaan; odotin kaksi tuntia; sitten olen kiirehtinyt minkä olen voinut".

Nyt iski syyllisyys raskaana Laguksen päälle, joka ei kyennyt väistämään vastuutaan. Lyijynraskasta häpeää lisäsivät vanhahkon miehen kovina lausumat sanat: "Kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti tekee". Lagus seisoi lamautuneena paikallaan, hämmästyksen ja kauhun vallassa. Hän tajusi olevansa kaksin kerroin syyllinen. Hän oli viivytellyt huvittelunhalunsa vuoksi ja siten myöhästynyt sairasvuoteelta, minkä lisäksi hän oli täysin valmistautumaton lohduttamaan sairasta. Hän uskoi vainajan nyt olevan Jumalan edessä häntä syyttämässä.

Lagus olisi kai vajonnut lattialle, ellei hänen saattomiehensä olisi tarttunut häneen ja kehottanut lähtemään paluumatkalle. Tuolla matkalla Lagus oli täysin masentunut ja kyynelsilmin. Talonpoika havaitsi tämän ja alkoi lempeästi neuvoa pastoria osoittaen tälle tämän siihenastisen hengellisen sokeuden sekä miten päästä elämän tielle. Muutaman tunnin aikana tämä vöyriläinen talonpoika opetti Lagukselle enemmän, kuin mitä hän oli opiskelujensa aikana käsittänyt.

Perille päästyään Lagus painui vuoteeseen nähden silmissään kuolleen miehen hahmon ja kuvitellen tämän tuomitsevan hänet murhaajakseen. Samalla kaikki aiemmat synnit ja kevytmielisyydet nousivat häntä syyttämään, samoin aiemmat hengettömät saarnat ja huolimattomat sairaskäynnit. Tästä kaikesta hän alkoi nyt rukoilla armoa ja rauhaa Jumalalta.

Näin Laguksesta tuli herännyt mies, ja hänen saarnoihinsa omakohtainen sävy. Vielä Vöyrissä hänen vaikutuksensa oli heikkoa, sillä hän vieroittautui muista papeista ja säätyläisistä, mutta hänen luonteensa esti hänen pääsyään rahvaan mieheksikään. Tämä johti eristyneeseen elämään, mutta sen myötä myös henkiseen kasvuun. Niinpä kun hän 11 Vöyrin-vuoden pääsi Ylivieskan kappalaiseksi alkoi hänestä vähitellen kasvaa julistaja, joka tuli kuulumaan herännäisyyden ykkösnimiin.

Vaikutus kaunokirjallisuuteen

Edellä kuvattu Laguksen heräämiskertomus perustuu hänen omaan, alkujaan ruotsinkieliseen kuvaukseensa. Sitä on tutkijoiden parissa epäilty romantisoiduksi. En osaa tähän ottaa  kantaa, kun en tiedä epäilyjen syytä. Kaunokirjallisuuteen tapaus on kelvannut kuitenkin ainakin kahdesti, tai nämä olen ainakin itse lukenut.

Juhani Aho saattoi Laguksen kokemuksen kaunokirjalliseen muotoon.
Wikimedia Commons: File:Juhani Aho 1886.jpg - Wikimedia Commons

Ensinnäkin Juhani Aho (1861-1921) kuvailee tapauksen kaunokirjallisessa muodossa novellikokoelmassaan Heränneitä: kuvauksia herännäisyyden ajoilta (1894). Ahon perhetausta oli herännäisyydessä, mikä vaikutti luultavasti hänen tietämyksensä aiheesta, myöskin liikkeen vahvojen hahmojen henkilöhistoriasta. Niin lämpimään sävyyn Aho aihettaan käsitteli, että hän myöhemmin joutui oikomaan toisten kirjailijoiden luuloa omasta kääntymyksestään.

Toinen esimerkki löytyy mielenkiintoisesti Itämeren tuolta puolen. Bo Giertz (1905-1998), josta myöhemmin tuli Göteborgin piispa ja useiden pohjoismaisten naispappeuden torjuvien luterilaisten hengellinen esikuva ja isä kirjoitti Torpan seurakunnan kappalaisena ollessaan romaanin Kalliopohja (Stengrunden). Se ilmestyi ruotsiksi v. 1941 ja suomeksi jo v. 1942, ja se on ollut tietyissä piireissä, esimerkiksi evankelisessa herätysliikkeessä, oikea kestosuosikki.

Suomalaisittain kiinnostavaa oli, että sen alussa viitataan Suomen sotaan 1808-1809, jolloin Suomi irrotettiin Ruotsista ja lopussa puolestaan talvisotaan. Samalla kirjassa oli kuitenkin myös toinen Suomi-viittaus, sillä Giertz laittaa ruotsalaisen romaanihahmonsa samanlaiseen tilanteeseen kuin Lagus. 

Hän tosin armahtaa tätä sen verran, että pitää sairaan hengissä kauemmin. Pappi tunaroi tilanteen totaalisesti, mutta paikalle yhytetty herännyt vanha nainen hoitaa homman kotiin. Muuten kuvaus noudattaa tuttuja latuja. Romaanissaan Giertz laittaakin henkilönsä, jotka edustavat eri aikakausia samalla paikkakunnalla tilanteisiin, joissa hän saa näiden kautta havainnollistettua ja esiteltyä kristillisen uskon ja elämän eri puolia.

Bo Giertzin kynän käsittelyssä tapaus sai onnellisemman lopun, vaikka siinäkin pappi joutui häpeämään. Wikimedia Commons: File:Pastor Giertz.jpg - Wikimedia Commons

En tiedä saiko Giertz innoituksensa suoraan Laguksen ruotsinkielisistä teksteistä vaiko sitten Juhani Aholta, jonka novellikokoelma oli ilmestynyt jo v. 1894 ruotsiksi nimellä Väkta: skildringar från pietismens tider. Joka tapauksessa yhteys on ilmeinen.

Näin siis Vöyristä on ennenkin tullut jotain, jonka vaikutus on näkynyt Pohjanlahden molemmin puolin ja kahdella kielellä. Erästä sutkautusta mukaillen, jos saisin euron joka kerta kun näin käy olisi minulla kaksi euroa. Se ei ole paljon, mutta hauskaa, että se on tapahtunut kahdesti.

Lähteet:

Juhani Aho: Kuvauksia herännäisyyden ajoilta. Uusi Kuvalehti 1/1892, 1.1.1892. Verkkoversio: 01.01.1892 Uusi Kuvalehti no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Eero Borg: "Kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti tekee". Heräävä nuoriso 9/1928, 1.1.1928. Verkkoversio: 01.01.1928 Heräävä nuoriso no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Jonas Lagus: En ung Lärares återblick på sina första Prästa-år. Tidningar i Andeliga Ämnen 42/1836, 4.11.1836. Verkkoversio: 04.11.1836 Tidningar i andeliga ämnen no 42 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Jonas Lagus: En ung Lärares återblick på sina första Prästa-år. Tidningar i Andeliga Ämnen 43/1836, 11.11.1836. Verkkoversio: 11.11.1836 Tidningar i andeliga ämnen no 43 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

O. Vihantola: Aamusarastusta ja iltapimentoa. Heräävä nuoriso 9/1928, 1.1.1928. Verkkoversio: 01.01.1928 Heräävä nuoriso no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkkopalo 12.5.1914

Kirjoittaja:

Ossi Tammisto

Varsinkin menneinä aikoina, jolloin kirkkojen lämmitys tapahtui yksin omaan tulta apuna käyttäen sattui niissä usein onnettomuuksia, jotka pahimmillaan johtivat koko kirkon joutumiseen tulen ruuaksi. Näin kävi myös Etelä-Savon Hirvensalmen vanhalle kirkolle 12. toukokuuta 1914. Koska tapaus sattui silmiini kerron tapauksesta lyhyesti eräänlaisena esimerkkinä lukuisista vastaavista, sekä hieman yllättävästä huomioinnista Satakunnan rukoilevaisten parissa ja myöskin uuden kirkon vihkimisestä.

Kirkko nousee ja saa muotonsa

Hirvensalmi sijaitsee Etelä-Savon maakunnan länsiosassa ja sitä halkovat laajat järvialueet. Kertomuksen kohteena oleva kirkko ei sijainnut aivan nykyisen kirkon kohdalla, vaan nykyisten sankarihautojen paikkeilla, jonne se kohosi vuonna 1768. Suunnittelusta vastasi rakennusmestari Erkki Alho ja kirkko edusti tyyliltään puista yksinkertaista savo-karjalaista 1700-luvun ristikirkkotyyliä.

Hirvensalmen kirkon suunnitelma vuodelta 1768. Teknillisen korkeakoulun Arkkitehtuurin 
opetuskuvakokoelma: Arkkitehtuurin historian opetusdiat, kirkot: 1700-luku (B27) | Aalto-yliopiston arkisto | Finna.fi

Vuonna 1875 kirkossa suoritettiin perinpohjaiset muutos- ja laajennustyöt. Niiden piirustukset laati lääninarkkitehti K. Kiseleff. Tuolloin sinne saatiin myös B. Godenhjelmin maalaama, Kristuksen kirkastumista esittävä alttaritaulu. Korjauksen yhteydessä vuonna 1905 kirkkoon saatiin myös lämmitys ja vuonna 1906 se sai uuden ulkomaalin. Urkuja siellä ei sen sijaan koskaan ollut.

Kohtalokas rippikoulupäivä

Tiistaina 12. toukokuuta 1914 pidettiin kirkossa poikien rippikouluopetusta. Tätä varten oli kirkkoa alettu lämmittää. Kuitenkin aamulla kello 10 aikoihin, opetuksen juuri alettua, sattui onnettomuus. Ylikuumentunut kamiinantorvi sytytti tulipalon välikatolle, mistä se sitten alkoi levitä muualle kirkkoon. Tämä siitä huolimatta, että kirkon lämmityslaitos oli tarkastettu viimeksi saman vuoden huhtikuussa, jolloin sen todettiin olevan täysin kunnossa.

Tältä Hirvensalmen kirkko näytti 1900-luvun alussa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: 
Erkki Alhon vuonna 1768 rakentama Hirvensalmen vanha kirkko | Museovirasto | Finna.fi

Rippikoululaiset eivät kyenneet saamaan tulta aisoihin puutteellisen sammutuskaluston takia, eikä Kissakosken tehtaaltakaan tuotu ruisku onnistunut pelastamaan kirkkoa, vaikka palohälytys suoritettiinkin ripeästi. Parin tunnin kuluttua palon alusta kirkon seinät romahtivat jo alas. Kolmessa tunnissa kirkko oli jo palanut perustuksia myöten.

Niin hurja oli tulen voima, että kirkosta noin 300 metrin päässä tuulen alapuolella sijainneen kappalaisenvirkatalon useiden rakennusten katot syttyivät tuleen. Ne saatiin kuitenkin sammutettua ilman suurempia tuhoja. Lisäksi kirkon kellotapuli kelloineen saatiin pelastettua, vaikka se kärsikin vaurioita, joiden rahallinen arvo arvioitiin tuhanneksi markaksi.

Kirkon esineistöä saatiin pelastettua jonkin verran, ainakin sakastin irtaimen omaisuuden mainitaan ehtineen tulla pelastetuiksi. Sen sijaan kirkon kuudesta kynttiläkruunusta saatiin pelastettua vain yksi. Muuten irtaimisto tuhoutui, kuten esimerkiksi alttaritaulu, joka mainitaan vakuutetun 1000 markasta.

Kuva liekehtivästä Hirvensalmen kirkosta. Suur-Savo 53/1914, 16.5.1914: 
16.05.1914 Suur-Savo no 53 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kirkolla oli olemassa palovakuutus, mitä nostettiin aika lailla esille uutisissa, toisaalta vahinkojen taloudellisen suuruuden hahmottamiseksi, mutta ehkä myös muistutukseksi siitä, että nämä asiat kannattaisi pitää kunnossa. Tosin osa lehdistä uutisoi kirkon vakuutetun 40 000 markasta "jossain ruotsalaisessa yhtiössä", kun taas toisaalla mainittiin kirkon olevan vakuutettuna Suomen evankelis-luterilaisten seurakuntain paloapuyhdistyksessä 67 500 markasta, josta tosin vain 26 100 markkaa tuli kyseisen yhdistyksen maksettavaksi.

Etelä-Savon suru satakuntalaisia ravistelemassa

Kirkkojen palamiset järkyttivät paitsi paikallista yhteisöä niin myös kiinnittivät huomiota ympäri maata. Mielenkiintoinen osoitus tästä oli Hirvensalmen osalta pari Länsi-Suomen Herännäislehdessä ilmestynyttä kirjoitusta. Kyseessä oli rukoilevaisen herätysliikkeen äänenkannattaja. Kyseinen liike vaikutti lähinnä Satakunnassa ja Vakka-Suomessa, kaukana Savonmaalta, mutta silti Hirvensalmen tragedia kiinnitti lehden huomion. Tähän oli ilmeisesti syynä se, että rukoilevaistaustainen pappi Matti Merivirta (1866 - 1944) oli toiminut Hirvensalmen kappalaisena vuosina 1904-1910, kunnes oli tullut valituksi Kesälahden kirkkoherraksi. Ehkä hän itse kirjoitti jutun, tai ainakin oli välittänyt toimitukseen tiedon tapauksesta.

Tällä Hirvensalmen palaneen kirkon alttarilla oli myös Merivirta saanut palvella. Ehkä hän on se, joka murehtii siellä annetun myös tyhjiä lupauksia ja nautittu ehtoollista väärällä mielellä. Kustaa Ruhanen, Museoviraston Historian kuvakokoelma: Hirvensalmen vanhan kirkon sali | Museovirasto | Finna.fi

Lehdessä pohdittiin "[M]itä tarkoittaa Herra, kun temppelinsä antaa palaa". Kirjoittaja toteaa Raamatussa vastaavan olevan yleensä Herran lähettämä rangaistus. Kirjoittaja pohtii, kuinka tuossakin kirkossa oli Herran sanaa julistettu, "Mutta monelle kuurolle korvalle. Monet kalliit rippilupaukset tehty, mutta häpeällisesti rikottu. Herran pyhä sakramentti usein tuomioksi nautittu. Jumala ei anna itseänsä pilkata."

Kirjoittaja tekee varsin voimakkaita päätelmiä, mutta hän ehkä käyttääkin Hirvensalmen kirkkoa yleisluontoisena varoittavana esimerkkinä ilman, että hän varsinaisesti väittää Hirvensalmella olleen erityisen paljon kuvattuja ongelmia, jotka toisaalta taisivat sopia hyvin moniin seurakuntiin. 

Hän uhraa ajatuksensa myös heille, jotka olisivat kaivanneet jumalanpalvelusta: missä nyt papit saarnaavat, mihin kokoontua sanankuuloon? Hän arvelee monien kyynelsilmin katselleen "kauniin kirkkonsa kolkkoja raunioita". Ehkäpä nämä kokevat piston sydämessään siitä, että olisivat voinee käydä siellä useammin. Kirjoittaja toteaa, että Kristuskin saarnasi usein taivasalla eikä hirvensalmelaisilta ollut sentään otettu Jumalan sanaa pois, ja toivookin sen tulevan heille yhä arvokkaammaksi.

1770-luvulla rakennettu kellotorni selvisi tulipalosta vähäisin vaurioin. Kuva otettu 1930-luvulla. 
Museoviraston Historian kuvakokoelma: Hirvensalmen kirkon 1770-luvulla rakennettu kellotapuli | Museovirasto | Finna.fi

Kirjoitus päättyy kehotukseen, joka osoittaa kirjoittajan käyttäneen tapausta juurikin yleisluontoisena varoitusmerkkinä ja kehotuksena lukijoilleen heidän kotikonnustaan riippumatta: "Kaikille on tästä nyt Herran vakaa varoitus: älä täst'edes syntiä tee, ettei jotain pahempaa sinulle tapahtuisi!"

Uusi kirkko vihitään käyttöön vanhoja herätyksiä muistellen

Länsi-Suomen Herännäislehti antoi huomionsa Hirvensalmen kirkolle uudelleen parin vuoden päästä, kun uusi, Josef Stenbäckin suunnittelema kivikirkko vihittiin käyttöön. Kyseessä olikin oikein suuri tapaus, sillä toisessa lehdessä kerrotaan seurakuntalaisille tilaisuuteen 1500 ennakkolippua, jota ilman kirkkoon ei tuona päivänä päässyt.

Jutun kirjoittaja oli tällä kertaa itse paikalla, sillä hän oli edellä mainittu Matti Merivirta. Savonlinnan hiippakunnan piispa O. I. Collianderin ohella oli näet kirkkoa vihkimässä käyttöön tuomiokapitulin asessori, seurakunnan kappalainen sekä kahdeksan muuta pappia, joista useampi oli entisiä Hirvensalmen pappeja, joukossaan myös Merivirta.

Jo vuonna 1915 nousi palaneen kirkon tilalle uusi, Josef Stenbäckin suunnittelema kivikirkko, jonka tyyli on hyvin tunnistettavissa muista Stenbäckin töistä. Museoviraston Historian kuvakokoelma: Josef Stenbäckin suunnittelema vasta valmistunut Hirvensalmen kivikirkko | Museovirasto | Finna.fi

Piispa Colliander puhui alttarin edessä seuraavan raamatuntekstin pohjalta: "Mihinkä paikkaan ikänänsä minä säädän minun nimeni muiston, sinne minä tulen sinun tykös ja siunaan sinua" (2. Moos. 20:24). Tämän pohjalta piispa totesi Herran säätäneen nimensä muiston myös tähän kirkkoon, jossa Herra on sanan ja sakramenttien kautta läsnä. Muiden pappien lausuttua omat muistolauseensa seurakunnalle piispa rukoili siunausta kirkkorakennukselle ja totesi sen käyttöön otetutuksi.

Tätä seurasi päiväjumalanpalvelus, jossa saarnasi entinen Hirvensalmen kirkkoherra A. V. Lund. Suuren väkimäärän vuoksi pidettiin vielä toinenkin jumalanpalvelus, sillä kaikki läsnäolleet eivät olleet mahtuneet kirkkoon ensimmäisessä jumalanpalveluksessa. Siellä pidettiin kaksi saarnaa, jotka pitivät seurakunnan entiset kappalaiset, K. F. Järnefelt sekä Merivirta. Järnefeltin tekstinä oli Tiit. 2:11-12: "Sillä Jumalan armo, kaikille ihmisille terveellinen, on ilmestynyt, joka meidät opettaa kaiken jumalattoman menon hylkäämään ja maailmalliset himot, ja tässä maailmassa siviästi ja hurskaasti ja jumalisesti elämään".

Tältä alttarilta piispa Colliander julisti kirkon käyttöön otetuksi. Museoviraston Historian kuvakokoelma: Hirvensalmen uuden kivikirkon kuori | Museovirasto | Finna.fi

Merivirran tekstinä oli puolestaan 1. Piet. 2:5: "Ja myös te niinkuin elävät kivet rakentakaat teitänne hengelliseksi huoneeksi ja pyhäksi pappeudeksi uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jumalalle Jeesuksen Kristuksen kautta otolliset ovat."

Jumalanpalveluksen jälkeen piispa, papit sekä joukko seurakuntalaisia osallistui vielä päivälliselle Sysmälän pappilassa, missä pidettiin useita puheita. Merivirta puhui viimeisenä käsitellen Hirvensalmella entisaikoina vaikuttanutta herätysliikettä, ilmeisesti n.s. Mikkelin seudun herätystä, jonka jatkumona hän piti sitä herätystä, joka oli vaikuttanut hänen kappalaisaikanaan paikkakunnalla.

Uuden kirkon vihki käyttöön Savonlinnan piispa Otto Immanuel Colliander. Wikimedia Commons: 
Tiedosto:Otto Immanuel Colliander.jpg – Wikipedia

Merivirran mukaan herätysliikkeet eivät ole läheskään aina pappien aikaansaamia, vaan ne syntyvät Pyhän Hengen vaikutuksesta eri paikoissa "edellyttäen tosin usein, että entisinä aikoina on ollut seudulla niitä, jotka jälkipolvillekin ovat herätystä rukoilleet" Näinkin hän näyttää pitäneen tuota herätystä vanhan jatkumona. Papisto saattoi usein jopa vastustaa herätystä, mutta "toisaalta on myös papin ihanaa antautua herännyttä kansaa ruokkimaan Jumalan sanalla".

Merivirta totesi herätyksen ajan olleen Hirvensalmella ihanaa aikaa, mutta arveli, että hengellinen elämä oli paikkakunnalla nykyään hiljaista. Hän uskoi kuitenkin Herran voivan nostaa sen vielä uudelleen eloon. Juhlan jälkeen hän kävi vielä seuraavana päivänä Anna Rahikaisen tuvalla tapaamassa pientä joukkoa tuttuja, jotka olivat olleet mukana herätyksessä.

Kirkko on kestänyt

En tiedä, miten kävi Merivirran herätystoiveiden, nähtiinkö Hirvensalmella hengellisen elämän elpymistä. Kirkko on kuitenkin pysynyt pystyssä, samoin edellisen kirkon vanha kellotapuli. Toivottavasti ne saavat nähdä vielä useita vuosisatoja, ja ehkä myös samanlaisia herätyksiä, joita Mikkelin seudun herätys tuotti 1800-luvulla ja joita Satakunnasta Savoon siirtynyt rukoilevaispastori Merivirta sai todistaa 1900-luvun alussa. Aika näyttää.

Hirvensalmen kirkko seisoo jykevästi paikallaan... Wikimedia Commons: 
File:Hirvensalmen kirkko - Kirkkotie 6 - Hirvensalmi - 2.jpg - Wikimedia Commons

...kuten myös vanhan kirkon kellotapuli. Wikimedia Commons:
 File:Hirvensalmen kirkon tapuli - Kirkkotie 6 - Hirvensalmi - 1.jpg - Wikimedia Commons

Lähteet:

Hirvensalmen kirkko. Hirvensalmen seurakunta. Verkkoversio: Hirvensalmen kirkko - Hirvensalmen seurakunta

Hirvensalmen kirkko palanut. Laatokka 52/1914, 14.5.1914. Verkkoversio: 14.05.1914 Laatokka no 52 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkko palanut poroksi. Päivälehti 129/1914, 2.6.1914. Verkkoversio: 02.06.1914 Päivälehti no 129 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkko palanut poroksi. Uusi Aura 54/1914, 14.5.1914. Verkkoversio: 14.05.1914 Uusi Aura no 54 (3-päiv. painos) - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkko palanut. Pohjalainen 107/1914, 13.5.1914. Verkkoversio: 13.05.1914 Pohjalainen no 107 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkon palo. Pohjalainen 108/1914, 14.5.1914. Verkkoversio: 14.05.1914 Pohjalainen no 108 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkko valmistunut. Herättäjä 33/1916, 18.8.1916. Verkkoversio: 18.08.1916 Herättäjä no 33 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

M[atti] M[erivirta]: Hirwensalmen kirkon wihkijäiset. Länsi-Suomen Herännäislehti 10/1916, 15.10.1916. Verkkoversio: 15.10.1916 Länsi-Suomen herännäislehti no 10 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Päivän kuulumisia. Länsi-Suomen Herännäislehti 6-7/1914, 15.6.1914. Verkkoversio: 15.06.1914 Länsi-Suomen herännäislehti no 6-7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

"Pakanallinen" pääsiäinen, Ištar ja muita hölmöjä salaliittoteorioita

Kirjoittanut:

Ossi Tammisto

Seurailen jonkin verran englanninkielisiä apologeettisia eli kristinuskoa puolustavia Youtube -kanavia. Monesti ne kristinuskoa koskevat mielikuvitukselliset väitteet ja niiden torjumiset saavat välillä suorastaan huvittumaan: nämäkö todella ovat jonkun mielestä uskottavia syytöksiä ja järkeviä kritiikin kohteita?

Kun nyt kuitenkin pääsiäisen aikoihin sain nähdä ihan suomeksi jonkun kirjoittavan pääsiäisen pakanallisista juurista perustellen tätä muun muassa Easter -nimen taustoilla sain havaita, että mitä pöhköimmät jutut saattavat levitä myös tänne. Niinpä kirjoitan nyt juuri tästä ja parista muusta pääsiäisjutusta vielä näin jälkijunassa. Todetaan heti alkuun, että pitääkseni tämän luettavan pituisena en syvenny kaikkiin yksityiskohtiin kovin pitkälle (tai ainakin yritän olla menemättä), mutta lähteistä pääsee syvemmälle.

Nykytiktokkarit skotlantilaisen pastorin oppilaina

Englanninkielisessä maailmassa, varsinkin nykyään Tiktok -videoilla, kiertää näet väite pääsiäisen pakanallisista kytköksistä ja kuinka kyseessä olisi alkujaan Astarten eli Ištarin juhla. Katsokaas, Ištar ja Easter. Selvä yhteys, eikö vain?

No eihän se ole. Väite Ištarin ja pääsiäisen yhteydestä putkahtaa esiin vuonna 1853, kun Skotlannin vapaakirkon pastori Alexander Hislop julkaisi pamflettinsa The Two Babylons, jossa hän uutterasti  pyrki osoittamaan katolisen kirkon pakanallisuuden. Vuonna 1858 teos ilmestyi laajennettuna kirjana. Hänen teorioitaan ovat sittemmin hyödyntäneet niin uuspakanat kuin ateistitkin hyökätessään kristinuskoa vastaan. Mitä lie Hislop tästä tuumisi?

Alexander Hislop (1807-1865) oli Skotlannin vapaakirkon pastori, jonka inho katolista kirkkoa kohtaan sai hänet kehittelemään mitä mielikuvituksellisempia väitteitä, jotka ovat sen jälkeen palvelleet myös kristinuskon vastustajien työkalupakissa. Wikimedia Commons: File:Alexander Hislop.jpg - Wikimedia Commons

Hislop hyödynsi teoksessaan runsaasti Austen Henry Layardin julkaisuja tämän tutkimuksista Ninivessä, joka oli löydetty aivan hiljan, vuonna 1851. Tämä antoi vaikutelman Hislopin teoksen perustumisesta uusimpaan tutkimukseen. Vaikutelma oli varsin pettävä.

Mitä Hislop siis väittää? Erillisessä pääsiäistä koskevassa luvussa hän aloittaa näin:

"Then look at Easter. What means the term Easter itself? It is not a Christian name. It bears its Chaldean origin on its very forehead. Easter is nothing else than Astarte, one of the titles of Beltis, the queen of heaven, whose name, as pronounced by the people Nineveh, was evidently identical with that now in common use in this country. That name, as found by Layard on the Assyrian monuments, is Ishtar."

Eli hän selittää, kuinka pääsiäisen englanninkielinen nimi olisi peräisin kaldealaisesta uskonnosta ja Astarte -jumalattaresta, jota assyrialaiset kutsuivat Ištariksi. Tästä sitten tehdään mitä monimutkaisempia johtopäätöksiä. Muun muassa mainitaan häntä juhlitun huhtikuussa aikana, jota pakanalliset britit olisivat kutsuneet nimellä Easter-monath.

Astarten alttari on on itse asiassa löytynyt Britanniasta. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä monietnisessä Rooman valtakunnassa väestö ja myös väen uskonnot liikkuivat laajalti. Emme voi tietää levisikö hänen kulttinsa myös alkuperäisväestön parissa vai oliko kyse vain niiden uskonnosta, jotka olivat muuttaneet nykyisestä Lähi-Idästä. Joka tapauksessa alttari oli nimetty Astarten, ei Ištarin nimellä, joten yhteys jälkimmäisen ja Easter -sanan välillä vaikuttaa hataralta.

700-luvulla anglosaksikronikoitsija Beda Venerabilis (n. 673-735) kirjoitti kronikassaan De temporum ratione kirjoitti siitä, miten entisiaikojen englantilaiset ("Antiqui autem Anglorum populi") olivat kutsuneet eri kuukausia. Huhtikuuta oli kutsuttu nimellä Eosturmonath ("Aprilis Eosturmonath"). Myöhemmin Beda kertoo, mitä tuo nimi hänen tietääkseen tarkoitti ja miten se vaikutti pääsiäisen nimeen. Hänen mukaansa Eosturmonath käännettiin nykyään pääsiäiskuukaudeksi ja se oli saanut nimensä jumalattarelta nimeltä Eostre, jonka kunniaksi vietettiin juhlia huhtikuussa. Bedan aikana väki oli alkanut kutsua kristillisen pääsiäisen aikaa vanhalla, kyseiseen ajanjaksoon totutulla nimellä.

Beda 1100-luvun koodeksin tulkitsemana. Wikimedia Commons: 
File:E-codices bke-0047 001v medium (cropped).jpg - Wikimedia Commons

On ollut jonkun verran erimielisyyttä siitä oliko kyseessä vain Bedan itsensä keksimä selitys nimelle ja oliko Eostre -nimistä jumalatarta olemassakaan. Sitäkin on spekuloitu oliko kyseessä paikalliseen kieleen taipunut versio Astartesta. Tuo nimi ei joka tapauksessa ole Britannian roomalaisaikakaudelta, koska se on germaaninen ja juontaa siis Britanniaan Rooman valtakunnan hajotessa tunkeutuneilta angleilta ja sakseilta, ei kelttiläisiä kieliä puhuneilta briteiltä tai latinaa puhuneilta roomalaisilta.

Bedan lisäksi frankkilainen historioitsija Einhard (n. 775-840) mainitsee Kaarle Suuren elämäkerrassaan Vita Karoli Magni, että Kaarle antoi kuukausille nimet omalla kielellään eli germaanisella frankin kielellä, kun frankit olivat aiemmin kutsuneet niitä osin latinaksi, osin "barbaarisilla nimillä" (barbaris nominibus). Tässä yhteydessä huhtikuusta tuli ostarmanoth.

Eostre/Ostara Johannes Gehrtsin (1855-1921) tulkitsemana. Wikimedia Commons: 
File:Ostara.png - Wikimedia Commons

Paljon puhetta, vähän villoja

Mutta mitä tämä kertoo pääsiäisen alkuperästä? Ei oikeastaan mitään. Nimittäin, kuten Hislop itsekin toteaa oli pääsiäistä kyllä vietetty jo varhaisista ajoista asti kristittyjen parissa. Hänen mukaansa tämä juhla, nimeltään "Pasch" tai "Passover" oli kuitenkin aivan eri kuin katolisen kirkon Hislopin aikana viettämä juhla ja joka ei ollut, kuten Hislop korostaa, Easter.

Tässä Hislop on suorastaan herttaisen englanti-keskeinen. Pääsiäisen nimi kun on tuota juurta lähinnä englannissa sekä saksassa (Ostern). Sen sijaan lukuisissa kielissä sen juurena on kreikan kielen pääsiäistä merkitsevä sana πασχα, jonka juuret ovat aramean sanassa פַּסְחָא ('pasḥā'), joka puolestaan tulee heprean sanasta פֶּסַח ('pesaḥ'). Ja mitä tulee Hislopin pyrkimyksiin kytkeä yhteen katolisuus, epäjumalanpalvonta ja pääsiäinen Easter -sanalla, niin monissa katolisissa maissa juuri on nimen omaan kreikkalainen (esimerkiksi ranskaksi Pâques, espanjaksi pascua, italiaksi Pasqua...) 

(Sivuhuomiona: meikäläinen pääsiäinen muodostuu päästä -verbistä, pääsiäisenä kun päästään paastosta, ja toki ensimmäisenä pääsiäisenä juutalaiset pääsivät pois Egyptin orjuudesta. Sana tunnetaan ainakin Agricolalta asti, mutta voi olla vanhempikin.)

Mikä merkittävintä, on nimi katolisen kirkon käyttämällä kielellä eli latinaksi pascha. Jos siis kuvitellaan, että kyseessä on ollut jokin katolisen kirkon juoni muuttaa pääsiäisen vietto pakanajumalattaren palvonnaksi, niin miksei tuo nimi ole edes käytössä niissä maissa, joissa katolilaisuus on valtavirtaa?

Vinkkinä kaikille: jos jostain syystä haluatte lähteä kritisoimaan katolista kirkkoa tai kristinuskoa yleisesti, niin tämä ei sitten ole kovin hyvä lähdeteos. Wikimedia Commons: File:The Two Babylons (7th Edition).jpg - Wikimedia Commons

Johdonmukaisuus ei toki muutenkaan ole Hislopin vahvaa alaa, vaikka hän peittääkin sen informaatiovyöryllä. Hän esimerkiksi väittää, että 40-päiväinen paasto ennen pääsiäistä on peräisin babylonialaisen jumalattaren palvojilta. Hän näyttää tyystin unohtavan, että Jeesus itse paastosi ennen julkisen toimintansa aloittamista 40 päivää (Luuk. 4:1-13), ja että Israelin kansa vaelsi erämaassa 40 vuotta, jotka ovat varsin johdonmukaisia juuria tuolle paastojaksolle.

Suomessa Hislopia on käyttänyt auktoriteettinaan ainakin vuonna 1937 adventistien Aikain Vartija -lehteen kirjoittanut Kaarlo Soisalo artikkelissaan, jossa hän perusteli sapatin eli lauantain asemaa ainoana kristillisenä pyhäpäivänä. Hän vyöryttää esiin joukon lähteitä Hislopin lisäksi, mutta hän ei tunnu itsekään ymmärtävän mitä lainaa ja millä perustein. Hän esimerkiksi toteaa Rooman kirkon kerskaavan siitä, miten se on tehnyt pakanallisesta Eostresta pääsiäisen ja että juhla on englanniksi edelleen Easter. 

Tästä sitten jatketaan parilla lisälainauksella Eostresta, jonka jälkeen aletaan väittää, etteivät kristityt ennen Nikean kirkolliskokousta olisi viettäneet pääsiäistä, vaikka hieman aiemmin on todettu, että silloin vain päätettiin yhteinen ajankohta pääsiäiselle. En tiedä, mitä adventistit nykyään tuumivat Hislopista, mutta Jehovan todistajat ovat ainakin käyttäneet häntä ahkerasti lähteenään, myös pääsiäistä koskien: Search — Watchtower ONLINE LIBRARY

Hislopia aiemmin itse lähteenään käyttänyt ja tämän pohjalta oman kirjansa kirjoittanut Ralph Woodrow on kirjoittanut, kuinka hän otti oman kirjansa pois levityksestä tajuttuaan, kuinka huteralla todellisuuspohjalla Hislopin väitteet ovat. Hislop sekoittelee surutta yhteen erilaisia myyttejä ja nimiä luoden sekavan, mutta äkkinäisiä vakuuttavan keitoksen. Lisäksi jokainen sellainen asia, josta Hislop ei pidä löytää kyllä vastineensa Babyloniasta, mutta niinpä myös vaikkapa polvillaan rukoilu ilmenee Raamatun lisäksi pakanauskonnoissa, ja muutenkin samankaltaisuuksia löytyy, jos niitä haluaisi etsiä. Samankaltaisuus ei vain aina merkitse riippuvuussuhdetta.

Hislopin väitteiden moderni leviäminen

Tämä ei estä Hislopin aloittamien väitteiden elämistä, ja ne ovat vain kehittyneet eteenpäin. 2000-luvulla oheinen meemi on valloittanut Internetiä (ruksit on lisätty muistuttamaan, ettei lukijan kannata jakaa tätä kuvaa):

Itse asiassa jo tässä kohtaa voinee todeta, että vuonna 2013 kuvan jakoi sekulaaria maailmankatsomusta ajava Richard Dawkins Foundation for Reason and Science, jota julkaisua jaettiin ainakin 226 000 kertaa. Tämän jälkeenkin kuvaa tai sen variantteja on jaettu ainakin satoja tuhansia kertoja. Luultavasti moni suomalainenkin on sen vuoksi väitteeseen törmännyt. Sen jakoi myös niin ikään sekulaaria katsomusta edistävä Center for Inquiry, joka kuitenkin on julkaissut sivuillaan artikkelin, jossa pahoittelee sitä, ettei tullut tarkistaneeksi väitteen todenperäisyyttä ennen sen levittämistä.

Kuvassa toistuu Hislopin etymologiaväite, jota on vielä täydennetty lisäväittein. Ištarin symboleiksi väitetään pupu ja munat, mikä väitteen mukaan alleviivaa hänen juhlaansa hedelmällisyyden ja seksin juhlana. Lisäksi väitetään keisari Konstantinus Suuren muuttaneen pääsiäisen koskemaan Jeesusta.

Kumotaan muutama pääsiäiseen liittyvä väite

Noh, tuota noin, Ištarin tunnuseläin oli leijona, joka lähinnä hotkii suuhunsa nuo väitetyt puput. Munatkaan eivät kuuluneet hänen tunnuskuviinsa. Kuten edellä ilmeni pääsiäistä kyllä vietettiin jo aiemmin, Konstantinuksen aikana vain päätettiin yhteinen ajankohta, mitä ennen oli ollut kilpailevia pääsiäisen ajankohdan laskutapoja kuitenkin niin, että kaikki mielsivät viettävänsä samaa juhlaa. Niihin voidaan palata ehkä toiste tarkemmin.

Munilla ja niiden koristelulla on toki yhteyksiä erinäisten uskontojen menoihin, mutta kristityillä on tältä osin oma, kristillisestä teologiasta nouseva perustelunsa tälle. Legendan mukaan Magdalan Maria olisi ollut Rooman keisari Tiberiuksen kuultavana koskien uskoaan. Maria olisi silloin ottanut käteensä kananmunan ylösnousemuksen vertauskuvana, kananmunan kuolleen kuoren alta kun näet murtautuu elämä, ja julisti Kristuksen ylösnousemusta. Keisari olisi silloin todennut, että väite on yhtä todennäköinen kuin se, että nyt esillä oleva muna muuttuisi punaiseksi. Silloin näin ihmeenomaisesti tapahtui.

Äskeinen on luultavasti pelkkää legendaa, mutta se sisältää pääsiäismunien symboliikan lähtökohtia ja sitä, millä niitten koristelua perusteltiin. Tärkeä juuri munien ja pääsiäisen yhteiselolle oli edellä mainittu 40 päivää kestävä pääsiäispaasto. Silloin paastottiin näet myös munista. Niinpä munat laitettiin talteen ja niillä voitiin sitten herkutella pääsiäisenä. Tavaksi tuli myös koristella niitä. Suklaamunilla yllätyksineen on niilläkin kristillinen ulottuvuutensa: haudan sisältä löytyykin iloinen yllätys.

Pääsiäispupuja minulla ei ole tarvetta puolustella, en ole niiden suuri ystävä. Mutta todettakoon kuitenkin, että kyse on varsin myöhäisestä perinteestä, jonka juuret eivät juonna Astarteen eivätkä ilmeisesti edes keskiajalle asti. Kyseessä lienee keväiseen ajankohtaan ja luonnon virkoamiseen liittyvää rekvisiittaa. Tosin jotkut ovat selittäneet asiaa niin, että protestantit olisivat halunneet jatkaa pääsiäismunien jakamista, mutta ilman niiden kirkollista siunaamista, jolloin ne toi pääsiäispupu. Jos joku tietää väitteen todenmukaisuudesta lisää niin kertokoon.

Näinpä myös virpomisvitsoja kyseenalaistetun tänä pääsiäisenä sillä perusteella, että paju oli pakanoiden pyhä puu. Puhutaanpa tämäkin nyt sitten alta pois. Virpovitsojen heilutteluhan juontaa siitä, kuinka Jeesuksen tullessa Jerusalemiin heilutettiin palmunoksia. No, meillä Suomessa ei ole palmuja, mutta paju kukkii pääsiäisen aikaan, siksi palmusunnuntaina heilutetaan pajunoksia. Noidaksi pukeutuminen ei oikeastaan kuulu palmusunnuntaihin, vaan on pitkäperjantain ja pääsiäisen välisen lauantain perinne, johon ajatuksellisesti kuuluu se, että Jeesuksen ollessa haudassa ovat pahan voimat valloillaan. Näiden kahden perinteen sekoittuminen on valitettavaa, sillä se hämärtää niiden merkitystä, varsinkin virpomisen.

Pysykää tarkkoina!

Tämä teksti pääsi taas venähtämään. Toivottavasti kuitenkin opitte, että kaikista yhtäläisyyksistä ei kannata vetää kovin suuria johtopäätöksiä ja että jos historiallinen väite on yhtä aikaa tiivistetty yhteen meemiin ja kyseenalaistaa perinteisen historiatulkinnan kannattaa sen väitteet tarkastaa, niin kuin tämänkin tekstin.

Lähteet: 

RIB 1124. Altar dedicated to Astarte. Roman Inscriptions of Britain. Verkkoversio: https://romaninscriptionsofbritain.org/inscriptions/1124

Louis Baudoin-Laarman: Easter not derived from name of ancient Mesopotamian goddess. AFP Fact Check, 2.4.2021. Verkkoversio: Easter not derived from name of ancient Mesopotamian goddess | Fact Check

Carolyn Emerick: Ēostre - Real Goddess or Bede's Invention? HubPages 12.5.2015. Verkkoversio: Ēostre - Real Goddess or Bede's Invention? - HubPages

Einhard: Early Lives of Charlemagne. V. 1905 englanninkielinen käännös. Verkkoversio: Early Lives of Charlemagne

Paul Fidalgo: Holy Ishtar! Our Own False Claim Rises from the Dead. Center for Inquiry, 5.4.2021. Verkkoversio: Holy Ishtar! Our Own False Claim Rises from the Dead | Center for Inquiry

Kaarina Heiskanen: Punastunut pääsiäismuna ällistytti Rooman keisarin. Lehteri, 18.3.2016. Verkkoversio: Punastunut pääsiäismuna ällistytti Rooman keisarin - Lehteri

Alexander Hislop: The Two Babylons or the Papal Worship Proved to be the Worship of Nimrod and His Wife. 1858, v. 1916 painos. Verkkoversio: The Two Babylons, 1853 - Alexander Hislop

Virpi Hyvärinen: Puput ja tiput kuuluvat pääsiäiseen. Kirkkotie, 30.3.2022. Verkkoversio: Puput ja tiput kuuluvat pääsiäiseen – Kirkkotie

Johanna Laakso: Pashajuttu, mutta tulipahan kirjoitettua. Kieliö - sekalaista aattelehdintaa kielestä ja kielistä, 30.3.2018. Verkkoversio: Pashajuttu, mutta tulipahan kirjoitettua – Kieliö – sekalaista aattelehdintaa kielestä ja kielistä

Spencer McDaniel: No, Easter Is Not Named after Ishtar. Tales of Times Forgotten, 6.4.2020. Verkkoversio: No, Easter Is Not Named after Ishtar - Tales of Times Forgotten

Roger Pearse: Easter: A translation error in Bede, De Ratione Temporum. Roger Pearse 25.3.2024. Verkkoversio: https://www.roger-pearse.com/weblog/2024/03/25/easter-a-translation-error-in-bede-de-ratione-temporum/

Kaarlo Soisalo: Kristityn ainoa pyhäpäivä. Pakanallis-kirkolliset pyhäpäivät ja juhla-ajat. Sabatti ja sunnuntai. Aikain Vartija 6/1937. Verkkoversio: 01.06.1937 Aikain vartija : sanomalehti oikean kristillisen siveyden edistämiseksi no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Jon Sorensen: No, Easter Is Not a Pagan Holiday. Catholic Answers, 4.4.2023. Verkkoversio: No, Easter Is Not a Pagan Holiday | Catholic Answers Magazine

Ralph Woodrow: The Two Babylons: A Case Study in Poor Methodology. Christian Research Journal volume 22, number 2 (2000). Christian Research Institute. Verkkoversio: The Two Babylons: A Case Study in Poor Methodology - Christian Research Institute

Pelikaani Kristuksen vertauskuvana

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Pelikaani, tuo suomalaisille kovin eksoottinen lintu, on vanha kristillinen symboli, johon voi meikäläisessäkin kirkkotaiteessa törmätä silloin tällöin. Mutta miksi? Mikä tekee pelikaanista kristillisen? Syvennytäänpä yhdessä tähän aiheeseen.

Raamatun tekstejä ja legendaa

Raamatussa pelikaani esiintyy pari kertaa, mutta ne kohdat eivät anna valaistusta aiheeseemme. 3. Moos. 11 ja 5. Moos. 14 määrittelevät pelikaanin yhdeksi niistä linnuista, joita ei sopinut syödä. Psalmin 102 jakeessa 7 on vielä vuoden 1933 käännöksessä kirjoitettu seuraavasti: "Minä olen kuin pelikaani erämaassa, olen kuin huuhkaja raunioissa.", mutta vuoden 1992 käännöksessä kohta kuuluu näin: "Minä olen kuin huuhkaja autiomaassa, kuin pöllö, joka asustaa raunioissa." En tunne hepreaa sen vertaa, että osaisin ottaa kantaa kumpi lintu on oikein. Vuoden 1776 käännöksessä lintujen nimet ovat muuten kerrassaan veikeitä: "Minä olen niinkuin ruovonpäristäjä korvessa: minä olen niinkuin hyypiä hävitetyissä kaupungeissa."

Antependium eli alttarin etuosaa peittävä tekstiili, johon on kuvattu poikasiaan verellään ruokkiva pelikaani. Tekstiilin on laatinut ruotsalainen tekstiilitaiteilija Sofia Widén (1900 -1961). Domus: Aikakauslehti sisustustaidetta, taideteollisuutta, maalaus- ja kuvanveistotaidetta varten 8-10/1930: 
01.01.1930 Domus : aikakauslehti sisustustaidetta, taideteollisuutta, maalaus- ja kuvanveistotaidetta varten no 8-10 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Pelikaanin merkitys on kuitenkin muualla. Ammoin näet luultiin, että mikäli pelikaani ei löydä poikasilleen ruokaa se lävistää rintansa nokkansa kärjellä ja ruokkii jälkeläisensä omalla verellään. Nokan yläpuolen verenpunainen kärki tuki tämän myytin muodostumista yhdistettynä siihen, kuinka pelikaanit saattoivat nyppiä itsestään sulkia nokallaan ja tapaan seistä niin, että nokka lepää rintaa vasten.

Varhaisimpia kirjallisia lähteitä tälle väitteelle on tuntemattoman kreikkalaisen kirjoittajan mahdollisesti 100-luvulla, viimeistään 300-luvulla, kirjoittama Fysiologos -niminen bestiaari. Bestiaareissa kuvaillaan erilaisia eläimiä, lintuja, taruolentoja, kiviä sekä kasveja niin, että näihin kuvauksiin liittyy tarina sekä symbolinen ja moraalinen merkitys.

Ensinnäkin Fysiologos yhdisti psalmin 102 sanat "minä olen kuin pelikaani erämaassa" Jeesukseen, joka oli yksin messiaanisessa tehtävässään ja kärsimyksessään. Sitten hän kertoo, kuinka pelikaaninpoikaset hyökkäävät kasvaessaan vanhempiaan vastaan, jolloin nämä iskevät poikasensa kuoliaaksi. Tämän jälkeen ne surevat lapsiaan kolme päivää, kunnes kolmantena päivänä emo iskee kylkeensä ja vuodattaa verensä kuolleiden poikasten päälle. Silloin veri herättää ne kuolleista.

1200-luvulta oleva teos selostaa Fysiologoksen tietoja pelikaanista kuvituksen kera. Kuten monesta muustakin tyylin teoksesta huomaa saattoi pelikaanin ulkomuoto olla tekijälle täysin vieras.
Wikimedia Commons: File:A Pelican Feeding her Young - Google Art Project (lgHqUJaXPUhT9Q).jpg

Tämän jälkeen kirjoittaja kertoo, kuinka "näin meidän Herramme teki". Luoja on tehnyt meidät kaikki, ja me olemme lyöneet häntä palvelemalla luotuja Luojan sijaan. Tämän vuoksi "Herra nousi ristillä korkeuteen ja jumalattomat iskivät hänen kylkeensä ja avasivat sen, niin että veri ja vesi virtasivat siitä ikuiseksi elämäksi".

Varovaiset kirkkoisät tarinan välittäjinä ja tulkitsijoina

Tämän tarinan on, ehkä Fysiologoksen kautta, tuntenut ainakin pohjois-afrikkalainen kirkkoisä Augustinus (354 - 430). Psalmin 102 selityksessään hän näet viittaa pelikaania koskevaan väitteeseen ja soveltaa sitä samalla tavoin kuin Fysiologos. Hän on kuitenkin selvästi varovainen puhuessaan aiheesta, sillä sekä ennen että jälkeen jutun kertomisen hän toteaa, että väite voi olla totta tai valhetta. Silti hän toteaa, että jos se on totta on se hieno vertauskuva siitä, mitä Jeesus Kristus on tehnyt. Hän löytää myös 5. Moos. 32:39:stä raamatullisen perustan ajatukselle surmaamisesta ja henkiin herättämisestä: "Minä lähetän kuoleman, minä annan elämän". Tällä hän vertasi kääntymistä kristityksi vanhan elämän kuolemisena ja uuden syntymisenä.

Myös nykyisen Espanjan alueella vaikuttanut kirkkoisä Isidorus Sevillalainen (n. 560 - 636) mainitsee legendan Etymologiae -ensyklopediassaan. Hänkin kertoo asiasta varsin varovasti todeten, että "On kerrottu, jos se voi olla totta...". Kirkkoisät eivät olleet mitään oppimattomia kaikkiin tarinoihin suoraa päätä uskovia. He tiedostivat kertomuksen epävarmuuden, mutta koska he eivät olleet itse katsomassa miten pelikaanit toimivat eivät he voineet olla varmoja sen valheellisuudestakaan. Augustinukselle merkitsi enemmän kertomuksen symboliarvo kuin se onko kyse luonnontieteellisestä faktasta.

Mosaiikkityö pelikaanista ruokkimassa poikasiaan verellään Aachenin tuomiokirkossa Saksassa. 
Wikimedia Commons: File:Aachen - Aachener DOM (18) -.jpg - Wikimedia Commons

Myöhemmin keskiajalla legenda muotoutui enemmän siihen suuntaan, jossa pelikaani ruokkii verellään nälkäisiä poikasiaan. Ehkä alkuperäinen legenda tuntui turhan brutaalilta, ja tämä versio sopi myös esimerkiksi ehtoollisen vertauskuvaksi. Silti myös aiempaa kertomusta voitiin hyödyntää.

Esimerkiksi nykyisen Ranskan Normandiasta kotoisin ollut Guillaume le Clerc de Normandie, joka eli 1200-luvun alussa, kirjoitti legendasta omassa teoksessaan Bestiaire divin ('Jumalallinen bestiaari'). Hän soveltaa kertomusta näin (tämä on oma käännökseni englanninkielisestä käännöskatkelmasta):

"Me olemme hänen poikiaan, hänen pieniä poikasiaan, jotka kuin ilkeät rikolliset hyökkäävät vasten hänen kasvojaan palvelemalla niin usein luotua, mikä johtaa meidät häpeään. Me kiellämme hänet täysin palvoessamme kiveä ja puuta. Tämän vuoksi hän tulee vihaiseksi, hylkää ja ajaa meidät pois [---]. Sitten Isä säälii meitä lähettäen Maahan rakkaan Poikansa, todellisen Jumalamme, Jeesuksen Kristuksen. Jumala tulee ihmiseksi meidän syntiemme tähden. Hänet ympärileikattiin ja kastettiin, ja meidän pelastukseksemme hän koki tuskan ja kärsimyksen, antoi pidättää ja vangita itsensä, antautui sidotuksi ja syljetyksi, ripustettavaksi pyhälle ristille, kruunattavaksi piikein sekä naulattavaksi käsistään ja jaloistaan. Täynnä sääliä Pelastaja antoi lävistää kylkensä ja, todellakin, veri ja vesi virtasivat ulos. Tämän veren kautta me olemme kaikki parannetut [---] Jumala on todellinen pelikaani. Hän pelasti meidät ja toivotti meidät tervetulleeksi takaisin armoonsa."

Italian Urbinossa on 1400-luvun alussa maalattu pieneen kappeliin ristiinnaulitun Jeesuksen 
yläpuolelle pelikaani ruokkimaan poikasiaan verellään. Symboliikka on tässä aivan ilmeinen.
Wikimedia Commons: File:Urbino, Oratorio di San Giovanni Battista 07.JPG - Wikimedia Commons

Pelikaani lauluissa, taiteessa - ja kuninkaallisessa käytössä

Ainakin 1300-luvulta lähtien pelikaani ei ollut Kristuksen vertauskuvana ainoastaan bestiaareissa, vaan myös lauluissa sekä rukous- ja messukirjoissa. 1200-luvulla Tuomas Akvinolainen (1225 - 1274) kirjoitti hymnissään Adoro te devote, kuinka Kristus on "Pie Pelicane, Jesu Domine" ('Hurskas pelikaani, Herra Jeesus'). Kaunokirjallisuudessa siihen ovat viitanneet muun muassa Dante (1265 - 1321) ja myöhemmin Shakespeare (1564 - 1616).

Pelikaani päätyi kirkkotaiteeseen sekä useisiin vaakunoihin, ja sen käyttö säilyi myös reformaation yli. Kuvatyyppi tunnetaan nimellä "Pelikaani hurskaudessaan" (englanniksi "Pelican in her piety"). Tosin joskus sen tulkinnat saattoivat kokea erikoisia muutoksia. Englannin kuningas Henrik VIII vertasi englannin reformaation keskeistä vaikuttajaa Thomas Cranmeria (1489 - 1556), jolle kuningas antoi vuonna 1544 uuden kolmella pelikaanilla varustetun vaakunan, juuri pelikaaneihin sanoen näiden lintujen merkitsevän sitä, kuinka Cranmerin tulisi pelikaanin tavoin olla valmis vuodattamaan vertaan poikastensa puolesta, jotka on kasvatettu uskossa Kristukseen.

Henrikin tytär, kuningatar Elisabet I (1533 - 1603) venytti symbolia vielä pidemmälle. Hän näet vertasi itseään pelikaaniin kansakunnan itsensäuhraavana äitinä. Tästä artikkelissaan kirjoittanut Jonathan Jong toteaakin ivallisesti, että toisinaan protestantit ovat tuhonneet kuvia fyysisesti, mutta välillä tätä on tehty sisällöllisesti.

Vuonna 1575 ilmeisesti Nicholas Hilliardin (1547 - 1619) maalaama muotokuva Elisabet I:stä, 
niin sanottu "Pelikaanimuotokuva", sillä hänellä on siinä yllään "Pelikaani hurskaudessaan" -tyyppiä 
esittävä koru. Kuten edellä tuli mainittua liitti Elisabet symbolin koskemaan myös itseään. Wikimedia 
Commons: File:Nicholas Hilliard Elizabeth I The Pelican PortraitFXD.jpg

Yksityiskohta yllä olevasta maalauksesta, jossa pelikaani erottuu tarkemmin.

Wikimedia Commons: File:The Pelican Portrait - detail 01.jpg

Toisaalta tämä kristillinen symboli on päätynyt amsterdamilaiseen synagogaankin, missä se on ilmeisesti saanut uuden sovellutuksen kolmen poikasen edustaessa kolmea yhdistynyttä juutalaista yhteisöä, jotka yhdessä juovat samasta tradition lähteestä. Symbolista on siis ollut moneksi.

Pelikaani hurskaudessaan esiintyy myös heraldiikassa, ja muissakin kuin uskonnollisissa 
yhteyksissä, kuten tämä Yhdysvaltain Louisianan osavaltion lippu todistaa. 
Wikimedia Commons: File:Flag of Louisiana.svg - Wikimedia Commons

Pelikaani Suomessa

Suomalaiseen luontoonhan pelikaani ei kuulu, mutta kolmasti se on todistetusti vieraillut ilmatilassamme: Turussa vuonna 1605, Karjaalla 1839 sekä Pyhäjoella 1925. Ei ihme, ettei vierailuja ole ollut enempää, sillä jokainen näistä kolmesta tänne asti eksyneestä ammuttiin.

Silti pelikaanin symboliarvo on täälläkin jossain määrin tunnettu, sillä siitä löytyy viittauksia maamme hengellisessä lehdistössä ainakin 1900-luvun alkupuolella. Tulkinnat ovat yleensä vastanneet pitkälti yleiskristillistä linjaa, mutta onpa meilläkin tehty myös sovellutuksia. Näin sanailee Tampereen talouskoulun pitkäaikainen johtajatar Helmi Koskimies (1869 - 1947) Kotimaa -lehdessä vuonna 1925: 

"Eräällä matkalla kävin eräässä vanhassa kirkossa, joka oli korjauksen alaisena. Veistos uuden saarnatuolin yläpuolella kuvasi pelikaania, joka hakkaa oman povensa verille ruokkiakseen ympärillä olevia poikasiaan omalla verellään. Ryhmä oli liikuttavan kaunis. Ajattelin sitä katsoessani: ainoastaan se mitä sydämestä lähtee, menee sydämeen. Ainoastaan siitä, mitä antaumuksen tuskalla on ruokittu, tulee aikaan samallainen ruokkija. Pelikaanipoikasesta tulee pelikaani, joka elättää poikasiaan sydänverellään. Sanotte, että tämä on luonnollista. Mutta luonnollista on myöskin, että ainoastaan se lapsi, joka on alttiiksiantavalla rakkaudella kasvatettu antaa vastalahjana parastaan - ensin koulussa, sitten elämässä. Juuri tämä onkin kasvatuksen päämäärä: saada kasvatti vapaaehtoisesti, iloisella antaumuksella antamaan parhaansa, olkoon sitten tehtävä suuri tai pieni, koulun arkiset askareet tai vaativa elämäntehtävä."

Ennen kaikkea sen jäljet ovat näkyneet kuitenkin kirkkotaiteessa siellä täällä. Vaikuttava esimerkki tästä oli sotien myötä tuhoutunut Koiviston kirkon alttari-ikkuna, jonka oli maalannut v. 1928 Lennart Segerstråhle ja joka oli aikanaan Suomen suurin lasimaalaus. Siinä oli maalauksen alaosassa, Jeesuksen alapuolella, kuvattuna pelikaani ruokkimassa poikasiaan sydänverellään.

Koiviston kirkon alttarilasimaalauksesta löytyi myös pelikaani. Tästä kuvasta sitä on vaikea erottaa, mutta siellä se on, Jeesuksen alapuolella. Wikimedia Commons:
File:Koivisto church altar.jpg - Wikimedia Commons

Pelikaani löytyy myös vuonna 1933 valmistuneesta Noormarkun kirkosta, josta olen sen itse bongannut. Tosin sitä ei välttämättä ole moni kirkkovieras nähnyt, se kun on sakastissa oven yläpuolella. Ehkä sen tarkoituksena on muistuttaa saarnaamaan sekä alttaripalvelusta toimittamaan menevää pastoria siitä, kuinka hänen on ruokittava itseuhrautuvasti laumaansa Kristuksen (ja pelikaanin) esimerkin mukaisesti.

Pelikaani poikasineen komeilee myös Noormarkun kirkon sakastissa. 
Kuva itse otettu.

Pelikaani löytyy myös useista muista Suomen kirkoista. Usein se on saarnatuolin yläpuolella. Useimmiten tuolla paikalla nähdään kyyhkynen Pyhän Hengen vertauskuvana, mutta joissain kirkoissa on valikoitu symboliksi pelikaani. Näin esimerkiksi Kangasalan, Karjaan, Kökarin, Orimattilan, Siuntion ja Helsingin Paavalin kirkoissa. Varmasti niitä on muuallakin, sekä esimerkiksi lasimaalauksissa. Kommenteissa voitte kertoa, mitkä paikat jätin Suomesta mainitsematta.

Pelikaani komeilee Kangasalan kirkon saarnastuolin yläpuolella, 
tosin ilman poikasiaan. Ehkä pastori ja kirkkokansa ovatkin niitä poikasia, 
joita ruokitaan verellä? Wikimedia Commons: 
File:Kangasalan kirkon saarnastuolin pelikaani.JPG

Symboli ei ole riippuvainen luonnontieteestä

Pelikaanisymboli esiintyy siis hyvinkin laajasti, ja se on väkevä kuva huolimatta siitä, että kyseessä ei ole luonnontieteellinen fakta. Toisaalta se ei olekaan riippuvainen siitä, sillä jo Augustinus käytti tarinaa sillä tavoin, että vaikka se ei olisikaan totta, niin tarinana se on erinomainen vertauskuva Jeesuksen toiminnasta ja työstä. Kuten Guillaume le Clerc de Normandie kirjoitti, on Jumala todellinen pelikaani, toteuttaen tuon vertauskuvan sisällön täydellisesti. Näin tämä symboli on edelleen käyttökelpoinen.

Näin luovasti symbolia käytettiin Skotlannissa, kun väkeä yritettiin vuonna 1944 sodan tiimellyksessä 
saada luovuttamaan verta. Juliste julistaa: "Sinun veresi voi pelastaa elämän". Jälleen vertauskuva toimi: oli tarve antaa vertaan toisten elämäksi. 
Wikimedia Commons: File:Poster The Scottish National Blood Transfusion Association.JPG - Wikimedia Commons

Lähteet:

Augustine: Exposition on Psalm 102. New Advent. Verkkoversio: CHURCH FATHERS: Exposition on Psalm 102 (Augustine)

Matti Etelänsaari: Eläimellistä symboliikkaa. Tampereen ev.lut. seurakunnat, 4.10.2013. Verkkoversio: Eläimellistä symboliikkaa - Etsikko

Guillaume le Clerc. The Medieval Bestiary. Verkkoversio: Medieval Bestiary : Encyclopedia : Guillaume le Clerc

Isidore of Seville: Etymologies. Cambridge University Press 2006. Verkkoversio: The Etymologies of Isidore of Seville

Jonathan Jong: Christian Symbolism: The Pelican in Her Piety. St Mary Magdalen School of Theology. Verkkoversio: Christian Symbolism: The Pelican in Her Piety — St Mary Magdalen School of Theology

Kangasalan kirkko: 250-vuotias kivikirkko. Kangasalan seurakunta. Verkkoversio: Kangasalan kirkko: 250-vuotias kivikirkko

Helmi Koskimies: Kaksi kaswattajatyyppiä Aleksis Kiven "Paimentytössä". Kotimaa 27/1925, 8.4.1925. Verkkoversio: 08.04.1925 Kotimaa no 27 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Koulu & kirkko: Kristillisiä symboleja - P-T. Suomen ev.lut. kirkko. Verkkoversio: Kristillisiä symboleja - P-T - Koulu ja kirkko

Kökarin kirkko. Kökarin kunta. Verkkoversio: Kökarin kirkko

Orimattilan kirkko täytti 150 vuotta v. 2016. Orimattilan seurakunta. Verkkoversio: ORIMATTILAN KIRKKO TÄYTTI 150 VUOTTA V. 2016

Remigijus Oželis: Pelican: a Christian symbol Depicting the Sacrifice of Jesus Christ. Bogoslovni vestnik/Theological Quarterly 83 (2023) 2, 391—401. Verkkoversio: Ozelis.pdf

Paavalinkirkko. Kirkko Helsingissä, 29.10.2021. Verkkoversio: Paavalinkirkko

Pelikaani. Tiedonportailla.fi. Verkkoversio: Pelikaani (Pelecanus onocrotalus)

Saarnastuolit. Siuntion seurakunta. Verkkoversio: Saarnastuolit

Richard Stracke: The Pelican Symbol. A Guide to Christian Iconography: Images, Symbols, and Texts. Verkkoversio: The Pelican Symbol in Christian Iconography

Diklah Zohar: Bloodsucking Pelicans, a Dutch Jewish Symbol? 10.11.2020. Verkkoversio: Bloodsucking Pelicans, a Dutch Jewish Symbol?

Korpelalaisuus - lentävän arkin ja seksuaalisen vapauden kultti Pohjois-Ruotsista

 Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Maaliskuussa 2025 ilmestyi elokuva Valitut (ruotsiksi Rörelser), joka sijoittuu 1930-luvun Tornionjokilaaksoon ja saa innoituksensa siellä tuolloin vaikuttaneesta lestadiolaislähtöisestä hengellisestä liikkeestä, korpelalaisuudesta. Elokuvaa en ole ainakaan vielä nähnyt, mutta korpelalaisuus on jo ennestään tuttu, ja minulta toivottiin kirjoitusta aiheesta. Tässä siis lyhyt johdatus kyseiseen liikkeeseen, joka toimii lähinnä varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka homma voi lähteä pahasti keulimaan. Esittelen pitkälti liikkeen taustoja, sen villeimmistä tempauksista kiinnostuneille suosittelen Nadja Mikkosen toteuttamaa Ylen kuunnelmaa viime vuodelta: Seksiä, viinaa ja alapään kampaamista hurmosliikkeessä – korpelalaisuuden nousu ja tuho | Elävä historia | Yle Areena

Korpela - karismaattinen ja kiistelty saarnaaja

Liikkeelle nimensä antanut Toivo Korpela (1900-1963) ei ollut Tornionjokilaaksosta päinkään, vaan maatalon poika Ähtäristä. Siellä hän nuoruudessaan liittyi vanhoillislestadiolaisuuteen, ja asevelvollisuuttaan suorittaessaan hän kävi Helsingissä ahkerasti seuroissa. Pari kertaa häntä pyydettiin myös puhumaan kotiseuroissa, mutta kun hän alkoi oma-aloitteisesti pyrkiä saarnaajaksi pidettiin tätä sopimattomana.

Kotiseudulleen palattuaan hän sai kuitenkin saarnata paikallisissa vanhoillislestadiolaisten seuroissa. Vähitellen hän alkoi tehdä pitkiä saarnamatkoja Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla sekä Lapissa ilman kutsujaa tai lähettäjää. Taitavan ja mukaansatempaavan puhetyylinsä vuoksi hänet otettiin kuitenkin usein mielellään vastaan ja Kittilässä sekä Muoniossa syntyi herätystäkin.

Toivo Korpela on tässä kuvassa seisaallaan oleva mies. Kuva Wikimedia Commons: 
File:Toivo Korpela 1900-1963 (1945).jpg - Wikimedia Commons

Syystalvella 1928 Korpelan saarnamatka ulottui ensi kertaa Tornionjokilaakson Ruotsin puoleiseen osaan. Paikalliset vanhoillislestadiolaiset ottivat hänet hyvin vastaan ja hän sai pitää seuroja useilla paiakkakunnilla yhdessä kahden vanhemman saarnaajan, Mikko Pääkkölän (1850-1938) Kittilästä ja Karl Sandbergin (1862-1935) Alatorniolta kanssa. Tällöin Korpelan julistuksen ei sanota poikenneen liikkeen muiden saarnaajien opetuksesta, mihin saattoi vaikuttaa toisten saarnaajien läsnäolokin. Korpelan seuroissa monien kerrotaan tehneen parannuksen, mutta ainakin myöhemmin monien kuulijoista katsottiin kiintyneen enemmän Korpelaan itseensä kuin tämän julistuksen sisältöön.

Joka tapauksessa herätystä näytti syntyvän, eikä se aluksi poikennut muodoltaan perinteisemmistä herätyksistä. Sen vaikutuksia on rovasti J. E. Eklund kuvannut seuraavasti:

"Erittäinkin nuoriso ja naiset ottivat osaa hänen seuroihinsa, mutta myöskin varttuneeseen ikään ennättävät miehet. Täälläkin syntyi herätys. Kirkon suomenkielisissä jumalanpalveluksissa, joissa varhemmin ei ollut kuulijoita enempää kuin ruotsinkielisissä, oli nyt läsnä suuria joukkoja nuoria, hartaasti veisaavia ihmisiä. Ruotsista ja Suomesta me hankimme heille raamatuita. Heidät valtasi voimakas halu tutkia Jumalan sanaa. Alttarikaiteen ääreen he nöyrästi polvistuivat nauttimaan ehtoollisen sakramenttia."

Myöskin vanhoillislestadiolainen pappi Väinö Havas, josta tulee jäljempänä enemmän puhetta kertoi matkoillaan nähneensä vuosina 1932 ja 1933 herätyksen positiivisia vaikutuksia ja piti herätystä aitona, vaikka Korpelan henkilöön ja julistukseen hän suhtautui epäilyksellä.

Väinö Havas (1898-1941) oli suomalainen vanhoillislestadiolainen pappi, joka vieraili useasti Pohjois-Ruotsissa. Hän suhtautui aluksi myönteisesti alkaneeseen herätykseen, mutta Korpelan persoona herätti hänessä epäilyjä. Myöhemmin hän sai esittää analyysejään liikkeestä Suomen lehdistölle. Wikimedia Commons: Tiedosto:Väinö R. Havas.jpg – Wikipedia

Korpela sivuun vanhoillislestadiolaisuudesta

Huhtikuussa 1929 pidettiin Oulussa puhujainkokous, jossa Korpela oli itsekin mukana ja jossa hänen elämänsä ja toimintansa oli yksi käsiteltävistä aiheista. Häneen kohdistettiin voimakkaita syytöksiä niin sopimattomasta käytöksestä kuin puheistakin. Päätellen myöhemmistä lehtijutuista yksi epäilyttävä asia on saattanut olla kommunistiset vaikutteet, olipa hänen kuultu jopa puolustelleen Neuvosto-Venäjää. Kehotuksista huolimatta Korpela ei suostunut tekemään parannusta asioista, joista häntä syytettiin. Kokouksessa hyväksyttiin ponsi, jossa kiellettiin Korpelaa esiintymästä puhujana siihen asti, että Ähtärin vanhoillislestadiolaiset katsoisivat hänen tehneen parannuksen. Lisäksi siinäkin tapauksessa, että Korpelalle annettaisiin lupa puhua tulisi hänellä olla näissä tilanteissa mukanaan vanhempi koeteltu puhuja.

Tässä kohtaa Korpela yritti saada puhujanoikeutensa takaisin vippaskonstein. Hän kirjoitutti siskollaan kirjeen vanhoillislestadiolaisuuden johdolle. Kirje oli lähetetty Ähtärin vanhoillislestadiolaisten nimissä ja siinä väitettiin Korpelan olevan nuhteeton ja kelvollinen kiertämään puhujana. Huijausyrityksen paljastuminen luonnollisesti heikensi entisestään Korpelan mainetta.

Syksyllä 1929 Korpela matkusti jälleen Ruotsiin, jossa hänen kannattajansa olivat pysyneet hänelle uskollisina. He jopa lähettivät vanhoillislestadiolaisten johdolle kirjeen, jossa vaativat Korpelan saarnakiellon peruuttamista uhaten oikeustoimilla. Näillä uhkauksilla ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta.

Korpelan nyt jatkaessa saarnaamistaan Ruotsissa sisältyi siihen voimakasta arvostelua seudun muita lestadiolaissaarnaajia sekä pappeja kohtaan, jälkimmäiset Korpela tuomitsi suoraan helvettiin. Korpelan tavaksi muodostui viettää talvet Ruotsissa, kesät kotitilaansa viljellen Ähtärissä. Hän loittoni yhä enemmän valtavirtalestadiolaisuudesta. Hänen puheissaan oli silti vetovoimaa, ja erityisesti nuorten naisten sanotaan innostuneen hänen saarnoistaan niin, että saattoivat seurata häntä monien peninkulmien päähän.

Vuodenvaihteessa 1931-1932 Tornionjokilaakson vanhoillislestadiolaiset puhujat pitivät Lannavaarassa kokouksen, jossa yhdyttiin liikkeen johdon Suomessa tekemään päätökseen ja kehotettiin jälleen kerran Korpelaa parannukseen. Korpela olikin taipunut ja tunnustanut virheensä pyytäen niitä anteeksi ja luvaten palata kotiseudulleen sekä tehdä siellä julkisen parannuksen. Seuraavan viikon talviseuroissa Sopperossa Korpela kuitenkin perui tekemänsä parannuksen hyökäten saarnassaan muita puhujia vastaan ja vaati sovintokirjan polttamista.

Tämän jälkeen muut saarnaajat alkoivat toimia määrätietoisesti Korpelaa vastaan. Vielä 1933 Korpela lähetti Oulussa kokoontuvalle vuosikokoukselle kirjeen, jossa vakuutteli syyttömyyttään ja kertoi Pohjois-Ruotsissa aikaansaamistaan suurista herätyksistä. Kokous antoikin tunnustusta sille "Jumalan (ei kenenkään ihmisen)" työlle, jota siellä oli tapahtunut, mutta kehotus parannukseen ja saarnakielto pysyivät voimassa. Tässä kohtaa Korpela teki täyden pesäeron lestadiolaisuuteen.

Siikavaaran ja Niemen apokalyptinen arkki

Tässä vaiheessa hänen otteensa alkamastaan liikehdinnästä alkoi kuitenkin lipsua, eikä hän kevään 1933 jälkeen tosiasiallisesti johtanut tuota liikettä, joka sai häneltä nimen korpelalaisuus. Oleskeltuaan puoli vuotta Ähtärissä hän palasi syksyllä 1934 Ruotsiin, jossa liikkeen johtoon olivat nousseet Sigurd Siikavaara (1900-1965) ja Arthur Niemi (k. 1936) Pajalasta.

Arthur Niemi oli toinen niistä paikallisista miehistä, jotka ottivat Korpelan alkaman 
herätyksen johdettavakseen. Niemen kuoltua 1936 jäi Sigurd Siikavaara käytännössä yksin 
johtajaksi. Wikimedia Commons: File:Arthur Niemi 1930s.jpg - Wikimedia Commons

Siikavaara ja Niemi ilmeisesti vaikuttivat korpelalaisuuden opinmuodostukseen Korpelaa enemmän. Heidän mukaansa uusi, vuonna 1933 ilmestynyt Vanhan testamentin suomennos oli Matteuksen evankeliumissa mainittu "hävityksen kauhistus". Vanhoillislestadiolaisuudessa suhtauduttiin siinäkin kriittisesti uuteen käännökseen, mutta korpelalaisten väite haluttiin kuitenkin sekin torjua.

Siikavaara ja Niemi olivat saaneet vaikutteita Jehovan todistajien materiaaleista ja kehittivät omalaatuisen opin pian tapahtuvasta maailmanlopusta sekä arkista, joka hakisi uskovat sitä ennen Palestiinaan. Korpela, Siikavaara ja Niemi olivat Ilmestyskirjan kolme enkeliä. Vuoden 1934 alusta laskettiin alkaneen 3 ja puolen vuoden ajan ajanjakso, jonka aikana "armontaivas" on suljettu niin, ettei kellekään maailmasta tulevalle eli siis niille, jotka eivät vielä olleet uskossa voinut saarnata evankeliumia eikä julistaa synninpäästöä. Tämän vuoksi Korpelakaan ei voinut enää saarnata parannusta, mutta tilalle tuli Ilmestyskirjan selittämisen lahja. Mainittakoon muuten, että tuon edellä mainitun ajanjakson pituus vaihteli huomattavasti, välillä lyhentyen, välillä pidentyen.

Siikavaaran ja Niemen tulkittiin olevan Ilm. 11:3:ssa mainitut kaksi profeettaa. Korpelalaisten parista löytyivät myös Ilmestyskirjan 8. ja 9. luvussa mainitut seitsemän enkeliä, tosin heistä kuudes erosi liikkeestä, jolloin tilalle piti valita uusi.

Ilmestyskirjasta löytyi myös niiden luku, jotka Tornionjokilaaksossa pelastuisivat, nimittäin Ilm. 13:16-18:sta mainittu 666. Harvoin olen nähnyt tuota lukua tuolla tavoin positiivisena tulkittuna. Tämä joukko olisi niitä, jotka pilkkaa kantaen olivat lähteneet Babylonista. He eivät saaneet enää julistaa kenellekään syntien anteeksiantamista eivätkä sitä muiltakaan anoa, tai saisivat pedon merkin ja joutuisivat kadotukseen.

Mitä tulee edellä mainittuun arkkiin, niin sen oli tarkoitus kuljettaa nämä 666 henkeä Palestiinaan, jonne Siikavaara ja Niemi lentävät edeltä. Ebba Strålberg -niminen nainen oli saanut ilmestyksen, jonka mukaan arkki laskeutuu Kiirunan kirkon luokse, missä se viipyisi 1000 päivää, jona aikana Pohjolassa tulisi 70 000 henkeä kristityiksi. Tämän jälkeen arkki lähtisi Palestiinaan, jonne laskeutuu myös Uusi Jerusalem. Tätä seuraisi suuri herätys pakanoiden parissa, joista pelastuu 101 miljoonaa. 

Nämä 101 miljoonaa yhdessä 144 000 Israelin sukukunnista pelastetun juutalaisen ja 666 korpelalaisen kanssa olisivat sitten Palestiinassa yhdessä 10 vuotta. Tämän jälkeen seuraa maailmanloppu ja tuo maa otettaisiin Taivaaseen. Pohjois-Ruotsissa puolestaan alkaisi suuri uskonsota, jossa Englanti, Ranska ja Neuvosto-Venäjä tulisivat puolustamaan Suomen, Ruotsin ja Norjan vainoamia 70 000 kristittyä, jotka kuitenkin joutuisivat marttyyrikuoleman uhreiksi.

Näin uutisoi Aamulehti 10.4.1935.

Pikaisen maailmanlopun odotus sai monenlaista levottomuutta aikaan. Huhtikuussa 1935 uutisoitiin, kuinka Pajalan Kaunisvaaran kylässä jäivät useat lapset maanantaina pois koulusta siksi, että heidän vanhempansa pitivät koulunkäyntiä maailmanlopun lähestymisen vuoksi tarpeettomana. Korpelalaisten mainittiin myös rikkoneen kylään vievät puhelinjohdot, koska puhelinta pidettiin jumalattomuuden ilmauksena.

Muodoslompolon kylässä oli nuoriso puolestaan alkanut kulkea kantaen pahvitötteröitä käyttäen niitä kovaäänisinä, joilla huudettiin kirouksia. Näin tehtiin esimerkiksi erään tytön hautajaissaattueelle. Uutisen mukaan palmusunnuntaina oli kuitenkin alkamassa riemuviikko, joka lopettaisi kaikki kiroamiset.

Vaikka liikkeen voimistumisesta uutisoitiinkin saattoi kyse olla enemmän sen tulemisesta näkyvämmäksi kuin määrällisestä kasvusta. Päinvastoin joukon radikalisoituessa monet lähtivät liikkeestä. Vanhoillislestadiolainen pappi Väinö Havas, joka vieraili vuosina 1932-1935 vuosittain Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla saarna- ja sielunhoitotyössä arveli Pohjolan Sanomille, että vuoden 1934 syksyllä korpelalaisia oli ollut noin tuhat, mutta että lopunajallisten tulkintojen jälkeen kannatus olisi laskenut enää noin 200-300 henkeen pääosin Kiirunan, Muodoslompolon ja Kaaresuvannon alueilla. Osa kylistä oli tyystin sulkeutunut korpelalaisilta. Havas muuten piti herätystä alkujaan aitona, mutta piti onnettoman sen kiinnittymistä Korpelan henkilöön, joka oli sopimaton hengelliseen työhön.

Korpela poistuu pohjoisesta, liike radikalisoituu

Korpela itse poistui Ruotsista kevättalvella 1935 palaamatta sinne enää takaisin. Havaksen Kotimaalle antaman lausunnon mukaan hän pakeni liikkeen hurmoksellisuuden lisääntymistä. Havaksen mukaan Korpelalla oli Ruotsissa liikkuneiden puheiden mukaan ollut toiminnalleen taloudelliset motiivit, mihin väitteeseen pitää tosin suhtautua varauksella. Edelleen Havaksen mukaan Korpela olisi Ruotsissa ainakin aluksi epäillyt Siikavaaran ja Niemen tulkintoja, "mutta kun miehellä ei ollut sisäistä pontta eikä rakkaus kuolemattomiin sieluihin ollut kysymyksessä saivat asiat luistaa omalla painollaan lopullista katastrofia kohden."

Helsingin Sanomat haastatteli Korpelaa maaliskuun lopulla. Tässä jutussa Korpela kovasti vähätteli kannattajiinsa kohdistuneita väitteitä. Väitteisiin Lutherin ja Laestadiuksen postillojen hylkäämisestä hän vastasi "Minä pidän paljon Lutherista ja samoin postillat kalliina". Kysyttäessä arkista Korpela kiisti ainakaan itse siitä puhuneensa, vaikka sanoikin, että ehkä sellainen on jollekin kirkastunut. Asia oli varmasti Korpelalle kiusallinen, sillä hänen ostaessaan Ähtärissä lautoja kotitarpeiksi oli joku kysynyt, että niistäkö se arkki tehdään. Korpela sanoi olevansa taas syksyllä menossa Ruotsin puolelle.

Korpelan koti vuonna 1935 Ähtärissä. Helsingin Sanomat 86/1935.

Tuo matka ei tosiaan koskaan toteutunut, mihin varmaan vaikutti korpelalaisten seuraava tempaus. Kiirunassa korpelalaiset alkukeväästä 1935 valtasivat itselleen vanhoillislestadiolaisten rukoushuoneen. Apuna oli rukoushuoneen uusi nuori vahtimestari, josta tuli Ilmestyskirjan seitsemäs enkeli. Siellä pidettiin hurjia seuroja, joista ulkopuolelle asti kuului kovaääninen ja runsas kiroilu, kävipä välillä joku ovellakin suurelle yleisölle huutamassa. Lopulta lauantai-iltana 6. huhtikuuta 1935 viranomaiset puuttuivat tilanteeseen. Kahdeksan henkilöä pidätettiin, näiden joukossa Siikavaara ja Strålberg, ja osa heistä toimitettiin Furunäsin mielisairaalaan. 

Rukoushuoneessa oli korpelalaisten jäljiltä silminnäkijöiden mukaan hävityksen kauhistus: Raamatut ja virsikirjat revitty ja vanhojen saarnaajien valokuvat heitetty lattialle. Väinö Havas kertoo käyneensä 9. huhtikuuta Kiirunassa ja tavanneensa useita entisiä korpelalaisia, jotka tulivat vanhoillislestadiolaisten seuroihin. Osa heistä pyysivät siellä anteeksi erehdyksiään. Havaksen vaikutelma olikin, että liike oli Kiirunassa nyt häviämässä. Havas totesikin Kotimaassa, että korpelalaisuudesta lähteneitä olisi kohdeltava säälien ja hellävaraisesti. Hän oli huolissaan siitä, että osa liikkeeseen pettyneinä hylkäisi koko kristillisyyden sekä siitä, että korpelalaisuus oli tahrannut lestadiolaisuuden ja myös suomalaisuuden mainetta.

Siikavaaran paluu

Juhannuksen aikoihin Siikavaara päästettiin vapaaksi hoitamaan maatilaansa ja kauppaliikettään. Hänelle annettiin liikkumiskielto ja määräys toimia rauhoittavasti kotikylänsä korpelalaisten parissa. Jonkinlaisen käskyn hän antoikin ulkopuolisia häiritsevien toimien lopettamisesta. Karjala -lehdessä julkaistussa matkakertomuksessa kerrotaan vierailusta Siikavaaran kotona, missä oli koolla useita korpelalaisia. Isäntä otti vieraat kyllä ystävällisesti vastaan, mutta ilmapiiristä saattoi havaita, että näiden tulo oli keskeyttänyt keskustelun uskonasioista, jotka eivät ilmeisesti sopineet vieraiden korville...

Pian toiminta alkoi taas osoittaa erikoisia merkkejä. Rauhan Tervehdys uutisoi syksyllä 1936, kuinka "pääprofeetta" Siikavaara oli ylennetty "kristukseksi" ja että arkkia odotettiin innokkaasti. Lehden mukaan ennen arkin lähtöä pitäisi uhrata 40 lammasta, joista puolet oli jo koossa. Väitettiin myös, että erään profeetan vaimo pitäisi myös uhrata ja että tämä oli toisten neuvomana siksi pysynyt jo pitkään poissa kotoa. Arthur Niemi kuoli vuonna 1936, mikä jätti Siikavaaran ainoaksi johtajaksi.

Sigurd Siikavaara on kuvassa vasemmalla takana oleva mies. Hän oli korpelalaisuuden loppuvuosina liikkeen kiistaton johtaja, profeetta ja peräti kristus. Hänen laumansa oli tosin kovasti supistunut, mutta sitäkin innokkaampi. Wikimedia Commons: File:Sigurd Siikavaara 1930s.jpg - Wikimedia Commons

Menon yhä villiintyessä väki väheni, mutta jäljelle jäänyt joukko oli sitäkin kiihkeämpää. Lestadiolaispappi Paavo Viljanen arveli vuoden 1937 alussa Herättäjässä korpelalaisia olevan enää 30-40 henkeä. 

Viljanen kävi itsekin eräässä talossa, jossa oli 4-5 korpelalaista. Hän oli kysynyt mikseivät nämä tule lestadiolaisten seuroihin, mihin talon nuori tytär oli vastannut: "Emme me tule Baabelin porttojen seuroihin". Talon väki oli vuolaasti kehunut Sigurd Siikavaaraa, jossa he näkivät Kristuksen toisen tulemisen. Itse asiassa Korpelakin oli heidän mukaansa saanut hengellisen elämänsä Siikavaaralta. Korpelalaiset olivat nyt niin pyhiä ja puhtaita, ettei heillä ollut lainkaan syntiä eikä siten tarvetta synninpäästöön tai anteeksiantamuksen julistuksen kuulemiseen.

Talon väki oli ystävällistä, mutta suorasanaista. Vuoden 1937 lopulla piti alkaa vihan maljan kaatoaika, jolloin uskottomia kohtaisi ankara ahdistus, joka ei kuitenkaan koskisi korpelalaisia. Lopulta Pohjolasta tulisi kesämaa, kultakaupunki laskeutuisi maan päälle ja uskottomat joutuisivat helvettiin. Viljasen kysyessä isäntäväen mielipiteitä Lutherista ja Laestadiuksesta sanoivat nämä Lutherin olleen suuri portto ja Laestadiuksen vielä suurempi sekä luterilaisuuden ja lestadiolaisuuden olevan "hengellistä huoruutta".

Viljanen mainitsee korpelalaisten puheiden muistuttaneen häntä Jehovan todistajista, joita tuohon aikaan kutsuttiin russelilaisiksi. Niinpä hän hämmästyi, kun kiirunalainen pappi Viljasen mietteistä tietämättä kysyi tietääkö tämä, mistä korpelalaisten apokalyptiset opit olivat peräisin. Kyseinen pappi kertoi Siikavaaran ammentaneen niitä eräästä russelilaisesta kirjasesta ja välittänyt ne sitten jatkojalostettuina Korpelalle.

Suomen Kuvalehdessä julkaistu kuva Siikavaaran kotitalosta v. 1935. Se oli osa Hilla Kaipaisen kirjoittamaa artikkelia, jossa tämä kertoi matkasta Pohjois-Ruotsissa ja samalla Siikavaaran kotona. Isäntä otti vieraat innolla vastaan ja selitti näille tuntikausia Ilmestyskirjaa kannattajiensa innolla kuunnellessa. Kaipainen kiinnitti huomiota joukon naisvaltaisuuteen. Suomen Kuvalehti 45/1935, 9.11.1935: 09.11.1935 Suomen Kuvalehti no 45 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Liikkeen vauhti kiihtyy - ja loppuu

Joka tapauksessa korpelalaisuus kehittyi Siikavaaran johdolla yhä omalaatuisemmaksi, ja juuri liikkeen loppuaikoihin liittyvätkin sen erikoisimmat ilmiöt, joista se parhaiten tunnetaan. Ilmeisesti edellä viitatut ajatukset korpelalaisten synnittömyydestä johtivat ajatteluun, jossa mikään heidän tekemänsä ei voinut olla syntiä. Kiroilulaulut onkin jo edellä mainittu, mutta kuvioihin tulivat myös ryyppääminen ja vapaa seksi. Lisäksi seksuaalista häpeämättömyyttä manifestoitiin toistensa häpykarvojen kampaamisella sekä toistensa takapuolia pesemällä ja niitä pullasudilla sivelemällä.

Keväällä 1938 Siikavaara ja pari muuta korpelalaista olivat humalassa käyneet Suomen puolella uhittelemassa paikallisen metsänvartijan luona, mistä heidät kuitenkin saatiin poistumaan. Osana näitä tapahtumia löydettiin myös Siikavaaran kiljutehdas, joka hävitettiin ja valmis kilju kaadettiin maahan. Tämän myötä selvisi sekin, mistä korpelalaiset olivat saaneet juotavaa "Kaanaan hääjuhliinsa". Lisäksi Siikavaara joidenkin muiden ohella sai haasteen luvattomasta väkijuomien valmistuksesta. Tuolloin Pohjolan Sanomat totesi Muonion konstaapelin tietoihin perustuen korpelalaisia olevan enää parikymmentä.

Vuonna 1939 korpelalaisuus sai lopullisen iskun. Liikkeen piirissä oli kolme alaikäistä tyttöä tullut raskaaksi, mistä seurasi useita pidätyksiä sekä oikeudenkäynnit, jotka johtivat osan vankilaan, osan mielisairaalaan ja osan sakkoihin. Tuomiot eivät johtuneet uskonnollisista katsomuksista, vaan alaikäisiin kohdistuneesta haureudesta ja Ruotsin alkoholia koskevien valmistuslakien rikkomisesta. Tämän jälkeen korpelalaisuus haipui historian hämäriin, vaikka 1950-luvulla oli huhuja liikkeen elpymisestä. Toivo Korpela kuoli vuonna 1963, mitä ennen hänen mainitaan palanneen vanhoillislestadiolaisuuteen, Siikavaara puolestaan kuoli vuonna 1965.

Muutamia ajatuksia

Korpelalaisuus on kiinnostanut jo pitkään, aina liikkeen syntyajoilta lähtien. Lähdeluetteloni artikkelit ovat vain pieni otos niistä aikalaisuutisista, joita liike kirvoitti. Tuore elokuva kertoo, että aihe kiinnostaa yhä. Ja onhan siinä kieltämättä montakin asiaa, joihin uteliaisuus kiinnittyy.

Mutta onko siihen syytä? Epäröin tarttua aiheeseen, sillä  onhan näitä hämäriä lahkoja maailmassa pilvin pimein. Itse vierastan sitä, että herätysliikkeet ja kristilliset suuntaukset kiinnostavat suurta yleisöä lähinnä silloin, kun niihin liittyy jokin kohu. Sen sijaan tasapainoisemmat ja hiljaisemmat liikehdinnät jäävät huomiotta. En olekaan halunnut mässäillä korpelalaisten tekemisillä niin paljon kuin lähteet antaisivat myöten.

Otin tämän kuitenkin esitelläkseni aiheen ajankohtaisuuden vuoksi sekä ottaakseni esille ehkä hieman eri näkökulmaa kuin yleensä. Halusin pohtia, miksi kävi kuin kävi. Mikä suisti tämän lestadiolaislähtöisen ryhmän tällaiseen kierteeseen? Vaikuttavia tekijöitä on varmasti monia, mutta Korpelan haluttomuus olla laajemman liikkeen kontrollissa näyttää olleen iso vaikuttava tekijä. 

Hänen irtautuessaan vanhoillislestadiolaisuudesta hän veti tukijansa mukanaan, mutta koska hän ei ollut läsnä kuin osan vuotta nousi väistämättä uusia, paikallisia johtajia, jotka Korpelan poissa ollessa veivät liikettä uuteen suuntaan. Korpela siis kiinnitti väen itseensä, mutta jätti nämä suureksi osaksi vuotta oman onnensa nojaan. On mainittu, että noihin aikoihin kuoli moni Tornionjokilaakson merkittävä lestadiolaisvaikuttaja. Syntyi tyhjiö, jonka täyttivät Korpelan karisma ja Siikavaaran, Niemen ja Strålbergin apokalyptiset fantasiat, joita Jehovan todistajien levittämä materiaali ruokki. Syntyi soppa, joka vain sakeni sakenemistaan.

Lisäksi oli monia muita tekijöitä, kuten ruotsinsuomalaisten vaikea asema ruotsalaistamispaineiden alla, kommunismin leviäminen sekä lestadiolaisten kannalta vielä sekin, että samoihin aikoihin eli vuonna 1934 tapahtui vanhoillislestadiolaisuuden jakautuminen siten, että iso osa Ruotsin vanhoillislestadiolaisuutta erkaantui rauhansanalaislestadiolaiseksi liikkeeksi (olen tätä jakautumista käsitellyt lyhyesti täällä: Kirkkohistorian kahinaa: Lestadiolaisuuden hajaannusten lyhyt oppimäärä). Lestadiolaisuus oli siis samaan aikaan muutenkin käymistilassa.

Edellä useasti mainittu Väinö Havas tulkitsi vuonna 1935, jolloin korpelalaisuuden villeimmät hetket olivat vielä edessä, Kotimaalle asiaa seuraavasti:

"Uskon, että Jumala on sallinut kaiken kuvatun surkeuden tapahtua varoittavaksi esimerkiksi meille. Meidän on muistettava, että sinne, missä Herra rakentaa elävistä kivistä kirkkoansa, sinne ilmestyy pian sielunvihollinenkin pystyttämään kappeliaan kivistä, joilla saattaa olla oikea pinta, mutta joista sisäinen puhtaus ja elämä puuttuu."

Kyseinen tulkinta on tietysti lähestymistavaltaan uskonnollinen, mutta jääköön se loppukaneetiksi tarjoten sellaisen hengenmiehen näkemyksen tilanteesta, joka sai osan aikaa seurata läheltä noita myrskyisiä vaiheita.

Lähteet:

Wäinö Havas: Miten Korpelan hurmosliike on ymmärrettävissä? Kotimaa 30/1935, 26.4.1935. Verkkoversio: 26.04.1935 Kotimaa no 30 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

"Lentävän arkin pyhät" ristiretkellä. Helsingin Sanomat 117/1938, 3.5.1938. Verkkoversio: 03.05.1938 Helsingin Sanomat no 117 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kiljutehdas oli käynnissä korpelalaisten päämajassa Siikavaarassa. Pohjolan Sanomat 99/1938, 4.5.1938. Verkkoversio: 04.05.1938 Pohjolan Sanomat no 99 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus elää edelleen Pohjois-Ruotsissa. Rauhan Tervehdys 36/1936, 4.9.1936. Verkkoversio: 04.09.1936 Rauhan Tervehdys no 36 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus - mitä se oikein on? Pohjolan Sanomat 85/1935, 13.4.1935. Verkkoversio: 13.04.1935 Pohjolan Sanomat no 85 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus voimistuu yhä edelleen Tornionlaaksossa. Aamulehti 97/1935, 10.4.1935. Verkkoversio: 10.04.1935 Aamulehti no 97 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Nadja Mikkonen: Suomalainen lestadiolaispuhuja sai alulle niin hurjan uskonnollisen liikkeen, että lopputulosta käsiteltiin käräjillä. Yle 28.9.2024. Verkkoversio: Suomalainen lestadiolaispuhuja sai alulle niin hurjan uskonnollisen liikkeen, että lopputulosta käsiteltiin käräjillä | Yle Tiede | Yle

V. N.: Nähtyä ja kuultua suviretkiltä. Karjala 22/1935, 31.7.1935. Verkkoversio: 31.07.1935 Karjala no 202 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ari-Pekka Palola: Kahden kuoren suojassa. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia ! (1906-1945/1946). Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (2010).

Pohjois-Ruotsin suomalaiset vakavaa ja työteliästä väkeä. Savo 178/1939, 6.8.1939. Verkkoversio: 06.08.1939 Savo no 178 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Saarnaaja Korpelaa tapaamassa. Helsingin Sanomat 86/1935, 3.3.1935. Verkkoversio: 30.03.1935 Helsingin Sanomat no 86 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomalaisia karkoitetaan Pohjois-Ruotsista. Raahen Seutu 42/1935, 11.4.1935. Verkkoversio: 11.04.1935 Raahen Seutu no 42 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Paavo Viljanen: Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla vallitsee nykyjään hengellinen lamakausi, mutta vieraileva suomalainen pappi otetaan kaikkialla ystävällisesti vastaan. Herättäjä 2/1937, 8.1.1937. Verkkoversio: 08.01.1937 Herättäjä no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto