Korpelalaisuus - lentävän arkin ja seksuaalisen vapauden kultti Pohjois-Ruotsista

 Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Maaliskuussa 2025 ilmestyi elokuva Valitut (ruotsiksi Rörelser), joka sijoittuu 1930-luvun Tornionjokilaaksoon ja saa innoituksensa siellä tuolloin vaikuttaneesta lestadiolaislähtöisestä hengellisestä liikkeestä, korpelalaisuudesta. Elokuvaa en ole ainakaan vielä nähnyt, mutta korpelalaisuus on jo ennestään tuttu, ja minulta toivottiin kirjoitusta aiheesta. Tässä siis lyhyt johdatus kyseiseen liikkeeseen, joka toimii lähinnä varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka homma voi lähteä pahasti keulimaan. Esittelen pitkälti liikkeen taustoja, sen villeimmistä tempauksista kiinnostuneille suosittelen Nadja Mikkosen toteuttamaa Ylen kuunnelmaa viime vuodelta: Seksiä, viinaa ja alapään kampaamista hurmosliikkeessä – korpelalaisuuden nousu ja tuho | Elävä historia | Yle Areena

Korpela - karismaattinen ja kiistelty saarnaaja

Liikkeelle nimensä antanut Toivo Korpela (1900-1963) ei ollut Tornionjokilaaksosta päinkään, vaan maatalon poika Ähtäristä. Siellä hän nuoruudessaan liittyi vanhoillislestadiolaisuuteen, ja asevelvollisuuttaan suorittaessaan hän kävi Helsingissä ahkerasti seuroissa. Pari kertaa häntä pyydettiin myös puhumaan kotiseuroissa, mutta kun hän alkoi oma-aloitteisesti pyrkiä saarnaajaksi pidettiin tätä sopimattomana.

Kotiseudulleen palattuaan hän sai kuitenkin saarnata paikallisissa vanhoillislestadiolaisten seuroissa. Vähitellen hän alkoi tehdä pitkiä saarnamatkoja Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla sekä Lapissa ilman kutsujaa tai lähettäjää. Taitavan ja mukaansatempaavan puhetyylinsä vuoksi hänet otettiin kuitenkin usein mielellään vastaan ja Kittilässä sekä Muoniossa syntyi herätystäkin.

Toivo Korpela on tässä kuvassa seisaallaan oleva mies. Kuva Wikimedia Commons: 
File:Toivo Korpela 1900-1963 (1945).jpg - Wikimedia Commons

Syystalvella 1928 Korpelan saarnamatka ulottui ensi kertaa Tornionjokilaakson Ruotsin puoleiseen osaan. Paikalliset vanhoillislestadiolaiset ottivat hänet hyvin vastaan ja hän sai pitää seuroja useilla paiakkakunnilla yhdessä kahden vanhemman saarnaajan, Mikko Pääkkölän (1850-1938) Kittilästä ja Karl Sandbergin (1862-1935) Alatorniolta kanssa. Tällöin Korpelan julistuksen ei sanota poikenneen liikkeen muiden saarnaajien opetuksesta, mihin saattoi vaikuttaa toisten saarnaajien läsnäolokin. Korpelan seuroissa monien kerrotaan tehneen parannuksen, mutta ainakin myöhemmin monien kuulijoista katsottiin kiintyneen enemmän Korpelaan itseensä kuin tämän julistuksen sisältöön.

Joka tapauksessa herätystä näytti syntyvän, eikä se aluksi poikennut muodoltaan perinteisemmistä herätyksistä. Sen vaikutuksia on rovasti J. E. Eklund kuvannut seuraavasti:

"Erittäinkin nuoriso ja naiset ottivat osaa hänen seuroihinsa, mutta myöskin varttuneeseen ikään ennättävät miehet. Täälläkin syntyi herätys. Kirkon suomenkielisissä jumalanpalveluksissa, joissa varhemmin ei ollut kuulijoita enempää kuin ruotsinkielisissä, oli nyt läsnä suuria joukkoja nuoria, hartaasti veisaavia ihmisiä. Ruotsista ja Suomesta me hankimme heille raamatuita. Heidät valtasi voimakas halu tutkia Jumalan sanaa. Alttarikaiteen ääreen he nöyrästi polvistuivat nauttimaan ehtoollisen sakramenttia."

Myöskin vanhoillislestadiolainen pappi Väinö Havas, josta tulee jäljempänä enemmän puhetta kertoi matkoillaan nähneensä vuosina 1932 ja 1933 herätyksen positiivisia vaikutuksia ja piti herätystä aitona, vaikka Korpelan henkilöön ja julistukseen hän suhtautui epäilyksellä.

Väinö Havas (1898-1941) oli suomalainen vanhoillislestadiolainen pappi, joka vieraili useasti Pohjois-Ruotsissa. Hän suhtautui aluksi myönteisesti alkaneeseen herätykseen, mutta Korpelan persoona herätti hänessä epäilyjä. Myöhemmin hän sai esittää analyysejään liikkeestä Suomen lehdistölle. Wikimedia Commons: Tiedosto:Väinö R. Havas.jpg – Wikipedia

Korpela sivuun vanhoillislestadiolaisuudesta

Huhtikuussa 1929 pidettiin Oulussa puhujainkokous, jossa Korpela oli itsekin mukana ja jossa hänen elämänsä ja toimintansa oli yksi käsiteltävistä aiheista. Häneen kohdistettiin voimakkaita syytöksiä niin sopimattomasta käytöksestä kuin puheistakin. Päätellen myöhemmistä lehtijutuista yksi epäilyttävä asia on saattanut olla kommunistiset vaikutteet, olipa hänen kuultu jopa puolustelleen Neuvosto-Venäjää. Kehotuksista huolimatta Korpela ei suostunut tekemään parannusta asioista, joista häntä syytettiin. Kokouksessa hyväksyttiin ponsi, jossa kiellettiin Korpelaa esiintymästä puhujana siihen asti, että Ähtärin vanhoillislestadiolaiset katsoisivat hänen tehneen parannuksen. Lisäksi siinäkin tapauksessa, että Korpelalle annettaisiin lupa puhua tulisi hänellä olla näissä tilanteissa mukanaan vanhempi koeteltu puhuja.

Tässä kohtaa Korpela yritti saada puhujanoikeutensa takaisin vippaskonstein. Hän kirjoitutti siskollaan kirjeen vanhoillislestadiolaisuuden johdolle. Kirje oli lähetetty Ähtärin vanhoillislestadiolaisten nimissä ja siinä väitettiin Korpelan olevan nuhteeton ja kelvollinen kiertämään puhujana. Huijausyrityksen paljastuminen luonnollisesti heikensi entisestään Korpelan mainetta.

Syksyllä 1929 Korpela matkusti jälleen Ruotsiin, jossa hänen kannattajansa olivat pysyneet hänelle uskollisina. He jopa lähettivät vanhoillislestadiolaisten johdolle kirjeen, jossa vaativat Korpelan saarnakiellon peruuttamista uhaten oikeustoimilla. Näillä uhkauksilla ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta.

Korpelan nyt jatkaessa saarnaamistaan Ruotsissa sisältyi siihen voimakasta arvostelua seudun muita lestadiolaissaarnaajia sekä pappeja kohtaan, jälkimmäiset Korpela tuomitsi suoraan helvettiin. Korpelan tavaksi muodostui viettää talvet Ruotsissa, kesät kotitilaansa viljellen Ähtärissä. Hän loittoni yhä enemmän valtavirtalestadiolaisuudesta. Hänen puheissaan oli silti vetovoimaa, ja erityisesti nuorten naisten sanotaan innostuneen hänen saarnoistaan niin, että saattoivat seurata häntä monien peninkulmien päähän.

Vuodenvaihteessa 1931-1932 Tornionjokilaakson vanhoillislestadiolaiset puhujat pitivät Lannavaarassa kokouksen, jossa yhdyttiin liikkeen johdon Suomessa tekemään päätökseen ja kehotettiin jälleen kerran Korpelaa parannukseen. Korpela olikin taipunut ja tunnustanut virheensä pyytäen niitä anteeksi ja luvaten palata kotiseudulleen sekä tehdä siellä julkisen parannuksen. Seuraavan viikon talviseuroissa Sopperossa Korpela kuitenkin perui tekemänsä parannuksen hyökäten saarnassaan muita puhujia vastaan ja vaati sovintokirjan polttamista.

Tämän jälkeen muut saarnaajat alkoivat toimia määrätietoisesti Korpelaa vastaan. Vielä 1933 Korpela lähetti Oulussa kokoontuvalle vuosikokoukselle kirjeen, jossa vakuutteli syyttömyyttään ja kertoi Pohjois-Ruotsissa aikaansaamistaan suurista herätyksistä. Kokous antoikin tunnustusta sille "Jumalan (ei kenenkään ihmisen)" työlle, jota siellä oli tapahtunut, mutta kehotus parannukseen ja saarnakielto pysyivät voimassa. Tässä kohtaa Korpela teki täyden pesäeron lestadiolaisuuteen.

Siikavaaran ja Niemen apokalyptinen arkki

Tässä vaiheessa hänen otteensa alkamastaan liikehdinnästä alkoi kuitenkin lipsua, eikä hän kevään 1933 jälkeen tosiasiallisesti johtanut tuota liikettä, joka sai häneltä nimen korpelalaisuus. Oleskeltuaan puoli vuotta Ähtärissä hän palasi syksyllä 1934 Ruotsiin, jossa liikkeen johtoon olivat nousseet Sigurd Siikavaara (1900-1965) ja Arthur Niemi (k. 1936) Pajalasta.

Arthur Niemi oli toinen niistä paikallisista miehistä, jotka ottivat Korpelan alkaman 
herätyksen johdettavakseen. Niemen kuoltua 1936 jäi Sigurd Siikavaara käytännössä yksin 
johtajaksi. Wikimedia Commons: File:Arthur Niemi 1930s.jpg - Wikimedia Commons

Siikavaara ja Niemi ilmeisesti vaikuttivat korpelalaisuuden opinmuodostukseen Korpelaa enemmän. Heidän mukaansa uusi, vuonna 1933 ilmestynyt Vanhan testamentin suomennos oli Matteuksen evankeliumissa mainittu "hävityksen kauhistus". Vanhoillislestadiolaisuudessa suhtauduttiin siinäkin kriittisesti uuteen käännökseen, mutta korpelalaisten väite haluttiin kuitenkin sekin torjua.

Siikavaara ja Niemi olivat saaneet vaikutteita Jehovan todistajien materiaaleista ja kehittivät omalaatuisen opin pian tapahtuvasta maailmanlopusta sekä arkista, joka hakisi uskovat sitä ennen Palestiinaan. Korpela, Siikavaara ja Niemi olivat Ilmestyskirjan kolme enkeliä. Vuoden 1934 alusta laskettiin alkaneen 3 ja puolen vuoden ajan ajanjakso, jonka aikana "armontaivas" on suljettu niin, ettei kellekään maailmasta tulevalle eli siis niille, jotka eivät vielä olleet uskossa voinut saarnata evankeliumia eikä julistaa synninpäästöä. Tämän vuoksi Korpelakaan ei voinut enää saarnata parannusta, mutta tilalle tuli Ilmestyskirjan selittämisen lahja. Mainittakoon muuten, että tuon edellä mainitun ajanjakson pituus vaihteli huomattavasti, välillä lyhentyen, välillä pidentyen.

Siikavaaran ja Niemen tulkittiin olevan Ilm. 11:3:ssa mainitut kaksi profeettaa. Korpelalaisten parista löytyivät myös Ilmestyskirjan 8. ja 9. luvussa mainitut seitsemän enkeliä, tosin heistä kuudes erosi liikkeestä, jolloin tilalle piti valita uusi.

Ilmestyskirjasta löytyi myös niiden luku, jotka Tornionjokilaaksossa pelastuisivat, nimittäin Ilm. 13:16-18:sta mainittu 666. Harvoin olen nähnyt tuota lukua tuolla tavoin positiivisena tulkittuna. Tämä joukko olisi niitä, jotka pilkkaa kantaen olivat lähteneet Babylonista. He eivät saaneet enää julistaa kenellekään syntien anteeksiantamista eivätkä sitä muiltakaan anoa, tai saisivat pedon merkin ja joutuisivat kadotukseen.

Mitä tulee edellä mainittuun arkkiin, niin sen oli tarkoitus kuljettaa nämä 666 henkeä Palestiinaan, jonne Siikavaara ja Niemi lentävät edeltä. Ebba Strålberg -niminen nainen oli saanut ilmestyksen, jonka mukaan arkki laskeutuu Kiirunan kirkon luokse, missä se viipyisi 1000 päivää, jona aikana Pohjolassa tulisi 70 000 henkeä kristityiksi. Tämän jälkeen arkki lähtisi Palestiinaan, jonne laskeutuu myös Uusi Jerusalem. Tätä seuraisi suuri herätys pakanoiden parissa, joista pelastuu 101 miljoonaa. 

Nämä 101 miljoonaa yhdessä 144 000 Israelin sukukunnista pelastetun juutalaisen ja 666 korpelalaisen kanssa olisivat sitten Palestiinassa yhdessä 10 vuotta. Tämän jälkeen seuraa maailmanloppu ja tuo maa otettaisiin Taivaaseen. Pohjois-Ruotsissa puolestaan alkaisi suuri uskonsota, jossa Englanti, Ranska ja Neuvosto-Venäjä tulisivat puolustamaan Suomen, Ruotsin ja Norjan vainoamia 70 000 kristittyä, jotka kuitenkin joutuisivat marttyyrikuoleman uhreiksi.

Näin uutisoi Aamulehti 10.4.1935.

Pikaisen maailmanlopun odotus sai monenlaista levottomuutta aikaan. Huhtikuussa 1935 uutisoitiin, kuinka Pajalan Kaunisvaaran kylässä jäivät useat lapset maanantaina pois koulusta siksi, että heidän vanhempansa pitivät koulunkäyntiä maailmanlopun lähestymisen vuoksi tarpeettomana. Korpelalaisten mainittiin myös rikkoneen kylään vievät puhelinjohdot, koska puhelinta pidettiin jumalattomuuden ilmauksena.

Muodoslompolon kylässä oli nuoriso puolestaan alkanut kulkea kantaen pahvitötteröitä käyttäen niitä kovaäänisinä, joilla huudettiin kirouksia. Näin tehtiin esimerkiksi erään tytön hautajaissaattueelle. Uutisen mukaan palmusunnuntaina oli kuitenkin alkamassa riemuviikko, joka lopettaisi kaikki kiroamiset.

Vaikka liikkeen voimistumisesta uutisoitiinkin saattoi kyse olla enemmän sen tulemisesta näkyvämmäksi kuin määrällisestä kasvusta. Päinvastoin joukon radikalisoituessa monet lähtivät liikkeestä. Vanhoillislestadiolainen pappi Väinö Havas, joka vieraili vuosina 1932-1935 vuosittain Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla saarna- ja sielunhoitotyössä arveli Pohjolan Sanomille, että vuoden 1934 syksyllä korpelalaisia oli ollut noin tuhat, mutta että lopunajallisten tulkintojen jälkeen kannatus olisi laskenut enää noin 200-300 henkeen pääosin Kiirunan, Muodoslompolon ja Kaaresuvannon alueilla. Osa kylistä oli tyystin sulkeutunut korpelalaisilta. Havas muuten piti herätystä alkujaan aitona, mutta piti onnettoman sen kiinnittymistä Korpelan henkilöön, joka oli sopimaton hengelliseen työhön.

Korpela poistuu pohjoisesta, liike radikalisoituu

Korpela itse poistui Ruotsista kevättalvella 1935 palaamatta sinne enää takaisin. Havaksen Kotimaalle antaman lausunnon mukaan hän pakeni liikkeen hurmoksellisuuden lisääntymistä. Havaksen mukaan Korpelalla oli Ruotsissa liikkuneiden puheiden mukaan ollut toiminnalleen taloudelliset motiivit, mihin väitteeseen pitää tosin suhtautua varauksella. Edelleen Havaksen mukaan Korpela olisi Ruotsissa ainakin aluksi epäillyt Siikavaaran ja Niemen tulkintoja, "mutta kun miehellä ei ollut sisäistä pontta eikä rakkaus kuolemattomiin sieluihin ollut kysymyksessä saivat asiat luistaa omalla painollaan lopullista katastrofia kohden."

Helsingin Sanomat haastatteli Korpelaa maaliskuun lopulla. Tässä jutussa Korpela kovasti vähätteli kannattajiinsa kohdistuneita väitteitä. Väitteisiin Lutherin ja Laestadiuksen postillojen hylkäämisestä hän vastasi "Minä pidän paljon Lutherista ja samoin postillat kalliina". Kysyttäessä arkista Korpela kiisti ainakaan itse siitä puhuneensa, vaikka sanoikin, että ehkä sellainen on jollekin kirkastunut. Asia oli varmasti Korpelalle kiusallinen, sillä hänen ostaessaan Ähtärissä lautoja kotitarpeiksi oli joku kysynyt, että niistäkö se arkki tehdään. Korpela sanoi olevansa taas syksyllä menossa Ruotsin puolelle.

Korpelan koti vuonna 1935 Ähtärissä. Helsingin Sanomat 86/1935.

Tuo matka ei tosiaan koskaan toteutunut, mihin varmaan vaikutti korpelalaisten seuraava tempaus. Kiirunassa korpelalaiset alkukeväästä 1935 valtasivat itselleen vanhoillislestadiolaisten rukoushuoneen. Apuna oli rukoushuoneen uusi nuori vahtimestari, josta tuli Ilmestyskirjan seitsemäs enkeli. Siellä pidettiin hurjia seuroja, joista ulkopuolelle asti kuului kovaääninen ja runsas kiroilu, kävipä välillä joku ovellakin suurelle yleisölle huutamassa. Lopulta lauantai-iltana 6. huhtikuuta 1935 viranomaiset puuttuivat tilanteeseen. Kahdeksan henkilöä pidätettiin, näiden joukossa Siikavaara ja Strålberg, ja osa heistä toimitettiin Furunäsin mielisairaalaan. 

Rukoushuoneessa oli korpelalaisten jäljiltä silminnäkijöiden mukaan hävityksen kauhistus: Raamatut ja virsikirjat revitty ja vanhojen saarnaajien valokuvat heitetty lattialle. Väinö Havas kertoo käyneensä 9. huhtikuuta Kiirunassa ja tavanneensa useita entisiä korpelalaisia, jotka tulivat vanhoillislestadiolaisten seuroihin. Osa heistä pyysivät siellä anteeksi erehdyksiään. Havaksen vaikutelma olikin, että liike oli Kiirunassa nyt häviämässä. Havas totesikin Kotimaassa, että korpelalaisuudesta lähteneitä olisi kohdeltava säälien ja hellävaraisesti. Hän oli huolissaan siitä, että osa liikkeeseen pettyneinä hylkäisi koko kristillisyyden sekä siitä, että korpelalaisuus oli tahrannut lestadiolaisuuden ja myös suomalaisuuden mainetta.

Siikavaaran paluu

Juhannuksen aikoihin Siikavaara päästettiin vapaaksi hoitamaan maatilaansa ja kauppaliikettään. Hänelle annettiin liikkumiskielto ja määräys toimia rauhoittavasti kotikylänsä korpelalaisten parissa. Jonkinlaisen käskyn hän antoikin ulkopuolisia häiritsevien toimien lopettamisesta. Karjala -lehdessä julkaistussa matkakertomuksessa kerrotaan vierailusta Siikavaaran kotona, missä oli koolla useita korpelalaisia. Isäntä otti vieraat kyllä ystävällisesti vastaan, mutta ilmapiiristä saattoi havaita, että näiden tulo oli keskeyttänyt keskustelun uskonasioista, jotka eivät ilmeisesti sopineet vieraiden korville...

Pian toiminta alkoi taas osoittaa erikoisia merkkejä. Rauhan Tervehdys uutisoi syksyllä 1936, kuinka "pääprofeetta" Siikavaara oli ylennetty "kristukseksi" ja että arkkia odotettiin innokkaasti. Lehden mukaan ennen arkin lähtöä pitäisi uhrata 40 lammasta, joista puolet oli jo koossa. Väitettiin myös, että erään profeetan vaimo pitäisi myös uhrata ja että tämä oli toisten neuvomana siksi pysynyt jo pitkään poissa kotoa. Arthur Niemi kuoli vuonna 1936, mikä jätti Siikavaaran ainoaksi johtajaksi.

Sigurd Siikavaara on kuvassa vasemmalla takana oleva mies. Hän oli korpelalaisuuden loppuvuosina liikkeen kiistaton johtaja, profeetta ja peräti kristus. Hänen laumansa oli tosin kovasti supistunut, mutta sitäkin innokkaampi. Wikimedia Commons: File:Sigurd Siikavaara 1930s.jpg - Wikimedia Commons

Menon yhä villiintyessä väki väheni, mutta jäljelle jäänyt joukko oli sitäkin kiihkeämpää. Lestadiolaispappi Paavo Viljanen arveli vuoden 1937 alussa Herättäjässä korpelalaisia olevan enää 30-40 henkeä. 

Viljanen kävi itsekin eräässä talossa, jossa oli 4-5 korpelalaista. Hän oli kysynyt mikseivät nämä tule lestadiolaisten seuroihin, mihin talon nuori tytär oli vastannut: "Emme me tule Baabelin porttojen seuroihin". Talon väki oli vuolaasti kehunut Sigurd Siikavaaraa, jossa he näkivät Kristuksen toisen tulemisen. Itse asiassa Korpelakin oli heidän mukaansa saanut hengellisen elämänsä Siikavaaralta. Korpelalaiset olivat nyt niin pyhiä ja puhtaita, ettei heillä ollut lainkaan syntiä eikä siten tarvetta synninpäästöön tai anteeksiantamuksen julistuksen kuulemiseen.

Talon väki oli ystävällistä, mutta suorasanaista. Vuoden 1937 lopulla piti alkaa vihan maljan kaatoaika, jolloin uskottomia kohtaisi ankara ahdistus, joka ei kuitenkaan koskisi korpelalaisia. Lopulta Pohjolasta tulisi kesämaa, kultakaupunki laskeutuisi maan päälle ja uskottomat joutuisivat helvettiin. Viljasen kysyessä isäntäväen mielipiteitä Lutherista ja Laestadiuksesta sanoivat nämä Lutherin olleen suuri portto ja Laestadiuksen vielä suurempi sekä luterilaisuuden ja lestadiolaisuuden olevan "hengellistä huoruutta".

Viljanen mainitsee korpelalaisten puheiden muistuttaneen häntä Jehovan todistajista, joita tuohon aikaan kutsuttiin russelilaisiksi. Niinpä hän hämmästyi, kun kiirunalainen pappi Viljasen mietteistä tietämättä kysyi tietääkö tämä, mistä korpelalaisten apokalyptiset opit olivat peräisin. Kyseinen pappi kertoi Siikavaaran ammentaneen niitä eräästä russelilaisesta kirjasesta ja välittänyt ne sitten jatkojalostettuina Korpelalle.

Suomen Kuvalehdessä julkaistu kuva Siikavaaran kotitalosta v. 1935. Se oli osa Hilla Kaipaisen kirjoittamaa artikkelia, jossa tämä kertoi matkasta Pohjois-Ruotsissa ja samalla Siikavaaran kotona. Isäntä otti vieraat innolla vastaan ja selitti näille tuntikausia Ilmestyskirjaa kannattajiensa innolla kuunnellessa. Kaipainen kiinnitti huomiota joukon naisvaltaisuuteen. Suomen Kuvalehti 45/1935, 9.11.1935: 09.11.1935 Suomen Kuvalehti no 45 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Liikkeen vauhti kiihtyy - ja loppuu

Joka tapauksessa korpelalaisuus kehittyi Siikavaaran johdolla yhä omalaatuisemmaksi, ja juuri liikkeen loppuaikoihin liittyvätkin sen erikoisimmat ilmiöt, joista se parhaiten tunnetaan. Ilmeisesti edellä viitatut ajatukset korpelalaisten synnittömyydestä johtivat ajatteluun, jossa mikään heidän tekemänsä ei voinut olla syntiä. Kiroilulaulut onkin jo edellä mainittu, mutta kuvioihin tulivat myös ryyppääminen ja vapaa seksi. Lisäksi seksuaalista häpeämättömyyttä manifestoitiin toistensa häpykarvojen kampaamisella sekä toistensa takapuolia pesemällä ja niitä pullasudilla sivelemällä.

Keväällä 1938 Siikavaara ja pari muuta korpelalaista olivat humalassa käyneet Suomen puolella uhittelemassa paikallisen metsänvartijan luona, mistä heidät kuitenkin saatiin poistumaan. Osana näitä tapahtumia löydettiin myös Siikavaaran kiljutehdas, joka hävitettiin ja valmis kilju kaadettiin maahan. Tämän myötä selvisi sekin, mistä korpelalaiset olivat saaneet juotavaa "Kaanaan hääjuhliinsa". Lisäksi Siikavaara joidenkin muiden ohella sai haasteen luvattomasta väkijuomien valmistuksesta. Tuolloin Pohjolan Sanomat totesi Muonion konstaapelin tietoihin perustuen korpelalaisia olevan enää parikymmentä.

Vuonna 1939 korpelalaisuus sai lopullisen iskun. Liikkeen piirissä oli kolme alaikäistä tyttöä tullut raskaaksi, mistä seurasi useita pidätyksiä sekä oikeudenkäynnit, jotka johtivat osan vankilaan, osan mielisairaalaan ja osan sakkoihin. Tuomiot eivät johtuneet uskonnollisista katsomuksista, vaan alaikäisiin kohdistuneesta haureudesta ja Ruotsin alkoholia koskevien valmistuslakien rikkomisesta. Tämän jälkeen korpelalaisuus haipui historian hämäriin, vaikka 1950-luvulla oli huhuja liikkeen elpymisestä. Toivo Korpela kuoli vuonna 1963, mitä ennen hänen mainitaan palanneen vanhoillislestadiolaisuuteen, Siikavaara puolestaan kuoli vuonna 1965.

Muutamia ajatuksia

Korpelalaisuus on kiinnostanut jo pitkään, aina liikkeen syntyajoilta lähtien. Lähdeluetteloni artikkelit ovat vain pieni otos niistä aikalaisuutisista, joita liike kirvoitti. Tuore elokuva kertoo, että aihe kiinnostaa yhä. Ja onhan siinä kieltämättä montakin asiaa, joihin uteliaisuus kiinnittyy.

Mutta onko siihen syytä? Epäröin tarttua aiheeseen, sillä  onhan näitä hämäriä lahkoja maailmassa pilvin pimein. Itse vierastan sitä, että herätysliikkeet ja kristilliset suuntaukset kiinnostavat suurta yleisöä lähinnä silloin, kun niihin liittyy jokin kohu. Sen sijaan tasapainoisemmat ja hiljaisemmat liikehdinnät jäävät huomiotta. En olekaan halunnut mässäillä korpelalaisten tekemisillä niin paljon kuin lähteet antaisivat myöten.

Otin tämän kuitenkin esitelläkseni aiheen ajankohtaisuuden vuoksi sekä ottaakseni esille ehkä hieman eri näkökulmaa kuin yleensä. Halusin pohtia, miksi kävi kuin kävi. Mikä suisti tämän lestadiolaislähtöisen ryhmän tällaiseen kierteeseen? Vaikuttavia tekijöitä on varmasti monia, mutta Korpelan haluttomuus olla laajemman liikkeen kontrollissa näyttää olleen iso vaikuttava tekijä. 

Hänen irtautuessaan vanhoillislestadiolaisuudesta hän veti tukijansa mukanaan, mutta koska hän ei ollut läsnä kuin osan vuotta nousi väistämättä uusia, paikallisia johtajia, jotka Korpelan poissa ollessa veivät liikettä uuteen suuntaan. Korpela siis kiinnitti väen itseensä, mutta jätti nämä suureksi osaksi vuotta oman onnensa nojaan. On mainittu, että noihin aikoihin kuoli moni Tornionjokilaakson merkittävä lestadiolaisvaikuttaja. Syntyi tyhjiö, jonka täyttivät Korpelan karisma ja Siikavaaran, Niemen ja Strålbergin apokalyptiset fantasiat, joita Jehovan todistajien levittämä materiaali ruokki. Syntyi soppa, joka vain sakeni sakenemistaan.

Lisäksi oli monia muita tekijöitä, kuten ruotsinsuomalaisten vaikea asema ruotsalaistamispaineiden alla, kommunismin leviäminen sekä lestadiolaisten kannalta vielä sekin, että samoihin aikoihin eli vuonna 1934 tapahtui vanhoillislestadiolaisuuden jakautuminen siten, että iso osa Ruotsin vanhoillislestadiolaisuutta erkaantui rauhansanalaislestadiolaiseksi liikkeeksi (olen tätä jakautumista käsitellyt lyhyesti täällä: Kirkkohistorian kahinaa: Lestadiolaisuuden hajaannusten lyhyt oppimäärä). Lestadiolaisuus oli siis samaan aikaan muutenkin käymistilassa.

Edellä useasti mainittu Väinö Havas tulkitsi vuonna 1935, jolloin korpelalaisuuden villeimmät hetket olivat vielä edessä, Kotimaalle asiaa seuraavasti:

"Uskon, että Jumala on sallinut kaiken kuvatun surkeuden tapahtua varoittavaksi esimerkiksi meille. Meidän on muistettava, että sinne, missä Herra rakentaa elävistä kivistä kirkkoansa, sinne ilmestyy pian sielunvihollinenkin pystyttämään kappeliaan kivistä, joilla saattaa olla oikea pinta, mutta joista sisäinen puhtaus ja elämä puuttuu."

Kyseinen tulkinta on tietysti lähestymistavaltaan uskonnollinen, mutta jääköön se loppukaneetiksi tarjoten sellaisen hengenmiehen näkemyksen tilanteesta, joka sai osan aikaa seurata läheltä noita myrskyisiä vaiheita.

Lähteet:

Wäinö Havas: Miten Korpelan hurmosliike on ymmärrettävissä? Kotimaa 30/1935, 26.4.1935. Verkkoversio: 26.04.1935 Kotimaa no 30 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

"Lentävän arkin pyhät" ristiretkellä. Helsingin Sanomat 117/1938, 3.5.1938. Verkkoversio: 03.05.1938 Helsingin Sanomat no 117 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kiljutehdas oli käynnissä korpelalaisten päämajassa Siikavaarassa. Pohjolan Sanomat 99/1938, 4.5.1938. Verkkoversio: 04.05.1938 Pohjolan Sanomat no 99 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus elää edelleen Pohjois-Ruotsissa. Rauhan Tervehdys 36/1936, 4.9.1936. Verkkoversio: 04.09.1936 Rauhan Tervehdys no 36 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus - mitä se oikein on? Pohjolan Sanomat 85/1935, 13.4.1935. Verkkoversio: 13.04.1935 Pohjolan Sanomat no 85 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus voimistuu yhä edelleen Tornionlaaksossa. Aamulehti 97/1935, 10.4.1935. Verkkoversio: 10.04.1935 Aamulehti no 97 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Nadja Mikkonen: Suomalainen lestadiolaispuhuja sai alulle niin hurjan uskonnollisen liikkeen, että lopputulosta käsiteltiin käräjillä. Yle 28.9.2024. Verkkoversio: Suomalainen lestadiolaispuhuja sai alulle niin hurjan uskonnollisen liikkeen, että lopputulosta käsiteltiin käräjillä | Yle Tiede | Yle

V. N.: Nähtyä ja kuultua suviretkiltä. Karjala 22/1935, 31.7.1935. Verkkoversio: 31.07.1935 Karjala no 202 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ari-Pekka Palola: Kahden kuoren suojassa. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia ! (1906-1945/1946). Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (2010).

Pohjois-Ruotsin suomalaiset vakavaa ja työteliästä väkeä. Savo 178/1939, 6.8.1939. Verkkoversio: 06.08.1939 Savo no 178 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Saarnaaja Korpelaa tapaamassa. Helsingin Sanomat 86/1935, 3.3.1935. Verkkoversio: 30.03.1935 Helsingin Sanomat no 86 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomalaisia karkoitetaan Pohjois-Ruotsista. Raahen Seutu 42/1935, 11.4.1935. Verkkoversio: 11.04.1935 Raahen Seutu no 42 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Paavo Viljanen: Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla vallitsee nykyjään hengellinen lamakausi, mutta vieraileva suomalainen pappi otetaan kaikkialla ystävällisesti vastaan. Herättäjä 2/1937, 8.1.1937. Verkkoversio: 08.01.1937 Herättäjä no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

"Kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman" - tapa kumartaa tai niiata Jeesuksen nimelle

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Olen aiemmin täällä blogissa käsitellyt ristinmerkin teon historiaa ja taustoja: Kirkkohistorian kahinaa: Miksi tehdään ristinmerkki? Ristinmerkin historia Välimeren rannoilta Pohjolan perukoille Nyt haluaisin esitellä teille erään toisen tavan, joka ainakin suomalaisessa luterilaisessa kristikunnassa on tällä hetkellä varsin paikallinen eli lokaali, sillä se keskittyy pitkälti Satakunnassa ja Vakka-Suomessa vaikuttavan rukoilevaisuus -nimisen herätysliikkeen pariin, mutta tarkemmin tutkittuna kyseessä onkin hyvin kansainvälinen eli globaali ilmiö. Tervetuloa tutkimusmatkalle!

En muista milloin kuulin ensi kertaa, että rukoilevaisten parissa on tapana notkistaa polvia, siis käytännössä niiata, kun Jeesuksen nimi mainitaan ja kuulijat ovat seisaallaan. Joka tapauksessa olen saanut muutaman kerran todistaa tämän tradition elävyyttä, esimerkiksi liikkeen kesäjuhlilla kirkkokansan laulaessa seisaallaan vanhaa ruokarukousta, päättäen sen polvien notkistukseen tai kumarrukseen:

"Jeesuksen nimeen nyt

Me menemm kauniist pöytään.

Ja Herran sanan pääll

meit syömäst juomast löytään.

Me siitä hyvän saamm

vaan saakoon kiitoksen

se pöydän Herra suur

ain nimeen Jeesuksen."

Lisäksi olen nähnyt polvien notkistamista syntymäpäiväseuroissa, joissa on laulettu virsikirjassakin (numerolla 345) olevaa rukoilevaisvirttä "Jo mahtaisimme yötä ja päivääkin kiittää", joka siis kuuluu laulaa seisten. Erään pienemmän rukoilevaisryhmän jäsenen kautta olen puolestaan kuullut, että on jonkin verran vaihtelua siinä missä kaikissa tilanteissa tätä notkistamista tapahtuu. Heidän mukaansa ennen ei olisi sitä tehty niin paljon kuin liikkeen valtauomassa nykyään tehdään, mutta kuten jatkossa ilmenee on tämä 'ennen' siinä tapauksessa hyvin suhteellinen käsite.

Rukoilevaisuudessa ylläpidetään monia vanhoja tapoja, kuten näkyy myös edellä lainatusta, 1700-luvun ABC-kirjasta löytyvästä ruokarukouksesta. Mutta jostakin tavat ovat saaneet alkunsa. Mistä siis tämä?

Tällainen kuva löytyi isovanhempieni yli 20 
vuotta sitten saamasta kortista. Kortin on 
valmistanut rukoilevaistaustainen Eurajoen 
kristillinen opisto ja siinä esiintyvää ruokarukousta käytetään tietääkseni edelleen rukoilevaisten parissa.

"Että Jesuksen nimeen pitää kaikki polvet heitänsä kumartaman"

Raamatullisena perusteluna olen kuullut rukoilevaisten käyttävän Raamatun Filippiläiskirjeen kohtaa, jonka mukaan jokaisen polven on notkistuttava Jeesuksen nimeen (näin ainakin 1930-luvun raamatunkäännöksessä), tai kuten se rukoilevaisten suosimassa vanhassa 1700-luvun raamatunkäännöksessä kuuluu:

"Että Jesuksen nimeen pitää kaikki polvet heitänsä kumartaman, jotka taivaassa ja maan päällä ja maan alla ovat, ja kaikki kielet pitää tunnustaman, että Jesus Kristus on Herra, Isän Jumalan kunniaksi." (Fil. 2:10-11).

Olenpa kuullut sellaisen pilke silmäkulmassa annetun selityksen, että kun kerran Taivaassa kaikkien on notkistettava Jeesuksen nimelle polviaan, niin on hyvä harjoitella jo nyt. Asiasta tarkemmin kysyttäessä en ole kuullut juuri muita perusteluita, sillä tuon Filippiläiskirjeen kohdan katsotaan yksin olevan kyllin jykevä perustelu. Eikä siinä mitään, mutta utelias sielu halusi tietää lisää.

Oletan rukoilevaisalueille sijoittuvan sen Toveritar -lehdessä v. 1936 julkaistun muisteluksen noin 15 vuotta aiemmin tapahtuneesta kastetilaisuudesta, jossa kirjoittaja oli saanut nähdä eräällä pihalla kastetun kolme lasta. Kertoja oli ihmetellyt, kuinka yhtenä kummeista toiminut vanha nainen notkisti vähän väliä polviaan. Eräs nainen oli kauhistunut kertojan tietämättömyyttä ja selittänyt, että kummi notkisti polvensa Jeesus-nimelle.

Muistaakseni tässä vuoden 2012 rukoilevaisten kesäseurojen jumalanpalveluksessa Luvian kirkossa 
sain todistaa sitä, miten kirkkokansa palveluksen päätteeksi lauloi edellä lainatun ruokalaulun ja lausuessaan "ain nimeen Jeesuksen" joko kumarsi tai niiasi. Rukoilevaistapaan jumalanpalvelus oli toteutettu 1600-luvun lopun kirkkokäsikirjan mukaisesti. Huomaa myös, että monet naiset ovat peittäneet päänsä joko huivilla tai hatulla. Tämä tapa on rukoilevaisten parissa yleinen, muttei pakollinen. Kuva itse otettu.

Voin kuitenkin olla väärässä tämän muiston sijoittamisessa, sillä tapa ei ollut ominainen vain Satakunnan ja Vakka-Suomen rukoilevaisalueilla. Tästä löysin pienen todisteen Kersti Bergrothin Sininen kirja -aikakausjulkaisusta. Sen numerossa 5/1929 näet on Bergrothin äidin, Lydia Bergrothin muisteluita siitä, kun hänen miehensä Adiel Bergroth valittiin v. 1875 Viipuriin suomen kielen lehtoriksi.

Lydia Bergroth kertoo heidän ensimmäisestä käynnistään "vanhaan suomalaiseen kirkkoon", joka sijaitsi Keisarikadun varrella meren rannalla. Kyseessä oli Viipurin maaseurakunnan kirkko, ja Bergroth mainitseekin kirkkokansan olleen maalaisväestöä. Itse asiassa Bergrothin mukaan maalaismummot saattoivat istua niiden kaupunkilaisten syliin, jotka olivat erehtyneet istumaan heidän paikalleen. Saarnaamassa oli pastori Johannes Witikka.

Bergroth kertoo myös, että "Kaikki niiasivat tai kumarsivat joka kerta kun Jeesuksen nimi lausuttiin". Tämä mainitaan erityisenä huomiona lisäten, että kirkossa "vallitsi suuri kirkkokuri ja hartaus, ja sentähden pidimme siitä". Tästä huomaa, että tapa on kiinnittänyt Bergrothien huomiota ja se ei siis ole ollut tuolloin aivan tavallista, mutta ei ilmeisesti aivan vierastakaan.

Tässä Viipurin maaseurakunnan kirkossa Bergrothin pariskunta sai seurata kirkkokansan Jeesuksen nimeä kohtaan osoittamaa kunnioitusta. Kirkko oli alun perin rakennettu v. 1481 Viipurin dominikaaniluostarin kirkoksi. Tämä on sikäli osuvaa, että juuri dominikaanit luultavasti toivat Suomeen tämän tavan kumartaa Jeesuksen nimeä, kuten myöhemmin tästä tekstistä ilmenee. Vaikka viipurilainen kirkkokansa ei ehkä sitä tiennytkään jatkoivat he siis hyvin vanhaa perinnettä kirkkonsa osalta. Wikimedia Commons: File:Viipuri municipality church.jpg - Wikimedia Commons

Piispallisia ohjeita

Tavan esiintyminen rukoilevaisalueen ulkopuolella ei oikeastaan ole mikään ihme, sillä se ei rukoilevaisten omankaan todistuksen perusteella ole heidän keksimänsä. Pastori Miika Tarna on pitänyt 5. heinäkuuta 1936 Porissa rukoilevaisten kesäjuhlilla esitelmän, joka on julkaistu Länsi-Suomen Herännäis-Lehdessä. Siinä hän toteaa, kuinka 1700-luvulla alkanut herätys otti käyttöön kirkon opettamat tavat, joita olivat muun muassa polvirukous sekä kumartaminen Jeesuksen nimeä mainittaessa. Näistä jälkimmäistä Tarna sanoo piispojen kiertokirjeissään jo 1600-luvulla ohjeistaneen papistoa opettamaan kansaa näin toimimaan.

Sittemmin Helsingin piispana toiminut Samuel Lehtonen puolestaan on kirjoittanut vanhaluterilaisen tavan olevan se, että jumalanpalveluksessa kirkkokansa kumartaa laulettaessa pientä kunniaa (eli "Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle. Niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen") sekä aina silloin, kun Jeesuksen nimi mainitaan.

Kyseessä on siis vanha kirkollinen tapa, eikä se ollut myöskään vain 1600-luvun luterilaisten piispojen keksintö. Päiväjumalanpalvelusta käsittelevässä kirjassaan on Eino Wilhelms käsitellyt erilaisia rukousasentoja. Hän mainitsee pään tai yläruumiin taivuttamisen kunnioituksen merkkinä esiintyvän liki kaikissa kristillisissä kirkoissa ja vertaa tätä juutalaiseen tapaan kumartua silloin, kun Jumalan nimi mainitaan. Hän mainitsee myös, että roomalaiskatolisessa kirkossa tämä korvataan usein nopealla polventaivutuksella.

Näin siis olemme löytäneet tavan yleiskristillisen, jopa juutalaisesta hurskauselämästä juontavan juuren. Samalla polvientaivutuksen taustalta löytyy kumarrus, joka toki voi osaltaan liittyä tähän notkistamiseenkin.

Notkistus siivon kielenkäytön opettajana

Tähän väliin on kerrottava hauska löytö Evankeliumiyhdistyksen Lasten Lehdestä vuodelta 1897. Siinä ollut kirjoitus käsitteli Jeesuksen nimeä ja sen tärkeyttä. Kirjoituksessa viitattiin myös Filippiläiskirjeen kohtaan ja kysyttiin lukijalta, notkistaako hän polviansa Jeesuksen nimeen. Mahdollisesti kirjoittaja tarkoittaa enemmän kunnioittavaa suhtautumista kuin fyysistä toimintaa, mutta hän kertoo kertomuksen, joka osoittaa hänen tuntevan sellaisenkin tavan.

Kertomuksen tapahtumapaikkaa ei mainita, mutta siinä esiintyy kristitty afrikkalainen (josta tekstissä käytetään ajan tavan mukaan nykyään käytöstä poistunutta sanaa) ja tämän isännästä, joten mahdollisesti näyttämönä ovat Yhdysvaltain eteläosat. Afrikkalainen rakasti suuresti Jumalaa ja kunnioitti Jeesuksen pyhää nimeä, mutta hänen isäntänsä ja tämän vieraat lausuivat toistuvasti tätä nimeä ajattelemattomasti ja turhaan. Päivällisillä seisoi palvelija (vai orja?) isäntänsä tuolin takana. Vilkkaassa keskustelussa seurue lausui useasti Jeesuksen nimen mitä erinäisimmissä yhteyksissä. He huomasivat pian palvelijan notkistavan toistuvasti polviaan ja kysyivät syytä siihen. Tämä vastasi: "Minä olen oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan Jumalani ja Vapahtajani pyhää nimeä, niin suuresti, ett'en voi muuta kuin notkistaa polviani joka kerta kun sitä kuulen mainittavan". Tämä oli saanut seurueen häpeämään puheitaan.

Äskeinen kertomus on sikäli kiehtova että löysin nykyaikaisia katolilaisia tekstejä, joissa kehotetaan harjoittamaan Jeesuksen nimelle kumartamista myös messun ulkopuolella varsinkin silloin, mikäli kuullaan Jeesuksen nimeä lausuttavan turhaan, eli rikottavan käskyä "Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä..". Tämän näet toivotaan toimivan ajatuksien herättäjänä sen suhteen, miten sopii puhua. Näin on myös toimittu.

Paavi, dominikaanit ja Jeesuksen nimi

Kumartaminen on ollut ja on osa niin itäisen kuin läntisenkin kristikunnan hurskauselämää. Koska Suomen alue on ollut keskiajalla pääosin katolisen kristikunnan vaikutuskenttää on tavan luterilaisia, varsinkin rukoilevaisia, juuria järkevintä etsiä sieltä suunnasta.

Jeesuksen nimeä kohtaan liittyy toki monenlaista muutakin kunnioitusta. Kirkollisesti sitä muistetaan ainakin uudenvuodenpäivänä, mistä olen kirjoittanut täällä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2024/01/11-uudenvuodenpaiva-seka-jeesuksen-nimi.html Ortodoksisessa kirkossa tärkeässä Jeesuksen rukouksessa puolestaan juuri Jeesuksen nimi on keskeisessä roolissa. Emme mene kuitenkaan tällä erää muuhun kuin tähän kumartamiseen, jotta teksti ei paisuisi liikaa.

Paavi Gregorius X (n. 1210-1276, paavina 1271-1276) halusi levittää helppoa tapaa osoittaa kunnioitusta Jeesuksen nimeä kohtaan. Tällä oli vaikutusta myös Suomeen. Wikimedia Commons: File:NoccoloAndMaffeoPoloWithGregoryX (Gregory X).JPG - Wikimedia Commons

Kuten edellä tuli mainittua puhuu Filippiläiskirje siitä, kuinka Jeesuksen nimeen pitää jokaisen polven notkistua. Keskiaikaisessa katolisessa jumalanpalveluksessa pääosin seistiin, mutta jatkuva polvistuminen jumalanpalveluksessa olisi ollut haasteellista ja ilmeisesti siksi sitä ei laajalti harrastettu. Niinpä paavi Gregorius X kirjoitti vuonna 1274 dominikaanijärjestölle toiveestaan, että jollain fyysisellä tavalla voitaisiin kunnioittaa Jeesuksen nimeä.

Kirjoituksessaan paavi mainitsee äskettäin Lyonissa pidetyssä kirkolliskokouksessa (joka pidettiin vuosina 1272-1274) käydystä keskustelusta, jossa oli pidetty hyödyllisenä kehottaa uskovia astumaan kirkkoon nöyryydellä ja antaumuksella. Myöskin oli katsottu sopivaksi, että uskovat osoittaisivat suurempaa kunnioitusta nimeä kohtaan, joka on yli kaikkien muiden nimien, ainoa nimi, joka oikeuttaa pelastukseen, nimittäin Jeesuksen Kristuksen nimeä, joka on lunastanut ihmiset synnin orjuudesta.

Tästä johtuen sekä viitaten edellä mainittuun Filippiläiskirjeen kohtaan apostolisena käskynä esitettiin toivomus, että lausuttaessa tuota nimeä varsinkin ehtoollista toimitettaessa tulisi jokaisen kumartaa päänsä merkkinä sydämensä polvien sisäisestä taivutuksesta. Kumarrus siis korvasi polvistumisen, mutta mielessään kumartujan tuli myös polvistua.

Dominikaanit ottivat paavin kehotuksen vakavasti ja järjestö alkoi aktiivisesti levittää Jeesuksen Pyhän Nimen kunnioittamista saarnaamalla siitä, perustamalla Pyhän Nimen Seuroja sekä omistivat alttareita Jeesuksen Pyhälle Nimelle.

Keskiajalla läntisessä kristikunnassa kehittyi yleisimmäksi kristogrammiksi eli Kristuksen nimen 
lyhennelmäksi IHS, joka sisältää Jeesuksen kreikankielisen nimen kolme alkukirjainta ja on latinaksi 
lyhenne sanoista "Iesus Hominum Salvator", "Jeesus, ihmisten pelastaja". Tämä kuva on Rooman Jeesuksen Kaikkein Pyhimmän Nimen kirkosta (Chiesa del Gesú), ja siinä enkelit kunnioittavat Jeesuksen pyhää nimeä. Wikimedia Commons: File:IHS monogram Gesu.jpg - Wikipedia

Suomessa oli keskiajalla kaksi dominikaanikonventtia eli luostaria, ja dominikaaneilla oli suuri vaikutus Suomen alueen kirkolliseen elämään. On siis todennäköistä, että he levittivät tämän tavan myös Suomeen.

En tiedä, kuinka elävä tapa on nykyään Suomen katolilaisten parissa. Kuitenkin löysin ainakin vuodelta 1936 Uskon Sanoma -lehden kirjoituksen, jossa tätä tapaa selvästi suositellaan: "Jeesuksen nimelle hän aina taivuttaa päänsä. Oikein kiltit tytöt tekevät Jeesuksen nimelle niiauksen". Lehden vastaavana toimittajana toimi suomalainen katoliseksi kääntynyt ja sen jälkeen papiksi vihitty Adolf Carling.

Adolf Carling (1882-1966) oli kiehtova persoona. Hän liittyi nuorena katoliseen kirkkoon ja oli tultuaan papiksi vihityksi ensimmäinen suomenkielinen katolinen pappi Suomessa sitten reformaation. Julkaistessaan v. 1936 lehdessään lainaamamme kirjoituksen hän toimi samalla Terijoen katolisen seurakunnan esimiehenä. En tiedä tunsiko hän suosittelemansa hartaudenharjoituksen luterilaisia noudattajia. Wikimedia Commons: File:Adolf Carling.tif - Wikimedia Commons

Tavan nykyisestä levinneisyydestä ja rukoilevaissaarnaajan ohjeet

Löysin useamman ulkomaisen kirjoituksen, joissa valiteltiin sitä, kuinka kumartaminen Jeesuksen nimelle on harvinaista katolisessa kirkossa nykypäivänä. Minulla on yhden kerran verran kokemusta katolisesta jumalanpalveluksesta, joten joudun luottamaan näihin arvioihin. Vuoden 1969 Institutio Generalis Missalis Romani kylläkin toteaa, että kumarrus tehdään mainittaessa Jeesuksen nimi, mutta myöskin kun Jumalan kolme persoonaa mainitaan yhdessä sekä kun Neitsyt Marian tai sen pyhän, jonka kunniaksi kyseistä messua vietetään mainitaan.

Ehkä kumartamista onkin vähentänyt osin se, että kun se tehdään useamman nimen kohdalla on se kärsinyt inflaatiota. Tämä on vain omaa arveluani. Joskus vähemmän on enemmän.

Joka tapauksessa lukemissani teksteissä kovasti toivotaan perinteen elpymistä. Sen osalta on hyvä huomata, että kyseessä on myös suomalainen luterilainen perinne. Ehkä se voisi elpyä myös muiden kuin rukoilevaisten parissa, joko niiauksena tai kumartamisena. Onhan tuolla tavalla pitkä perinne, ja kuten rukoilevaiset tietävät, myös Filippiläiskirjeen tuki. 

Otetaan tähän vielä porilaisen rukoilevaissaarnaajan J. A. Nylénin (1853-1941) kirjasessaan Muutama sana Rukouksesta eli Rukoilewaiset ja Rukouksen wäärinkäyttämisestä (1903) esittämä perustelu rukoilevaisten rukoustavoille, joka sopii hyvin perustelemaan muutakin fyysistä hartaudenharjoitusta:

"Niinkuin ennen syntiä tehtäissä ruumis totteli sisällä asuwia waikutuksia, joka yllytti pahuuteen, niin uudessa mielessä, johon ihminen on tullut, tulee ruumiin olla hengelle alamainen, ja tämä koskee kaikkiin kristillisyyden harjoituksiin, myöskin rukoukseen."

Rukoilevaissaarnaaja J. A. Nylénin perusteluissa on pohtimisen aihetta myös muiden suuntausten edustajille. Suomen Kuvalehti 50/1928.

Lähteet:

L. Bergroth: Kuvia kaukaa. Sininen kirja -aikakauslehdessä 5/1929, 1.5.1929. Verkkoversio: 01.05.1929 Sininen kirja no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Grace Elaine Brown: Catholics Should Absolutely be Bowing At The Name Of Jesus! Graceful Catholic 1.6.2021. Verkkoversio: Catholics Should Absolutely be Bowing At The Name Of Jesus! - Graceful | a Catholic Homemaking Blog

Jeesukseen liittyvät symbolit. Kirkkonummen seurakunnat. Verkkoversio: Jeesukseen liittyvät symbolit - Kirkkonummen seurakunnat

Kaarlo Setä: Uudenwuoden päiwänä. Lasten Lehti 1/1897, 15.1.1897. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/932138?page=6

Philip Kosloski: Why Catholics bow their heads at the name of Jesus. Aleteia 1.2.2020. Verkkoversio: https://aleteia.org/2020/01/02/why-catholics-bow-their-heads-at-the-name-of-jesus

Samuel Lehtonen: Yhdessä ja yhteen ääneen. Perustietoa jumalanpalveluksesta. Kirjaneliö 1973, s. 38.

Antonio Ortiz: Bowing at Holy Names at Mass and Elsewhere. Catholic Culture. Verkkoversio: Library : Bowing at Holy Names at Mass and Elsewhere | Catholic Culture

Raatajaäidin tytär: Äidit ja kirkko. Toveritar: Suomen Sos. Dem. Työläisnaisliiton äänenkannattaja 1/1936. Verkkoversio: 01.01.1936 Toveritar : Suomen sos.-dem. työläisnaisliiton äänenkannattaja no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Salve Regina. Uskon Sanoma 5/1936, 1.5.1936. Verkkoversio: 01.05.1936 Uskon sanoma no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

M. Tarna: Herran tuli. Esitelmä, pidetty länsi-Suomen herännäiskansan kesäkokouksessa Porissa 5 p. heinäkuuta 1936. Länsi-Suomen Herännäis-Lehti 1/1937. Verkkoversio: 01.01.1937 Länsi-Suomen herännäislehti no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Eino Wilhelms: Päiväjumalanpalvelus. Sen osat ja niiden merkitys historiallisen kehityksen valossa. Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura 1957, s. 86. Verkkoversio: Päiväjumalanpalvelus : sen osat ja niiden merkitys historiallisen kehityksen valossa / Eino Wilhelms. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Tuomaan päivä 21.12., apostoli Tuomaksen muistopäivä

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

21.12. on Tuomaan ja sen varianttien nimipäivä, jolloin vanhan sananparren mukaan "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi." Enää ei ollut aikaa teurastuksiin, kynttilöiden valamiseen, oluenpanoon ja leipomisiin, vaan oli aika laskeutua jouluun. "Tuomaasta housut naulaan ja alkaa joulurauha", sanottiin Hämeessä ja Uudellamaalla. Vanhastaan näin oli myös virallisesti, sillä tästä pitäen olivat rangaistukset joulun aikana tehdyistä rikoksista kovennettuja.

Tehdäänpä nyt tiivis katsaus Tuomakseen ja hänen muistopäivänsä taustoihin sekä siihen miten tämä kaikki liittyy jouluun sekä sen tuloon hieman tarkemmin.

Epäilevä ja epäilyksensä hylkäävä Tuomas

Tuomaan päivän sankari on apostoli Tuomas, Jeesuksen opetuslapsi, joka muistetaan "epäilevänä Tuomaana". Johanneksen evankeliumissa näet kerrotaan, kuinka Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen opetuslapsilleen, mutta Tuomas oli poissa. Hän ei uskonut, kun muut kertoivat nähneensä Jeesuksen ja sanoi ettei usko, ellei voi nähdä ja koskea Jeesuksen haavoja. Myöhemmin Jeesus ilmestyi uudelleen ja käytiin seuraava sananvaihto: "Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!" Silloin Tuomas sanoi: "Minun Herrani ja Jumalani!"

Jeesus sanoi hänelle: "Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe" (Joh. 20:27-29).

Caravaggion (1571-1610) tulkinta Tuomaksen ja Jeesuksen kohtaamisesta 
ylösnousemuksen jälkeen. Wikimedia Commons

Tuomas vaikuttaakin skeptisemmältä kuin toiset opetuslapset, mutta kun hän päättää jotain tai vakuuttuu jostain hän on valmis menemään niin sanotusti päätyyn asti. Jeesuksen epäilykin muuttuu  selväsanaiseksi Jumalaksi tunnustamiseksi. Toinen esimerkki tästä on tilanne, jossa Jeesus oli menossa kuolleen Lasaruksen luo. Opetuslapset olivat peloissaan lähdöstä Juudean seudulle, sillä viimeksi Jeesuksen oltua siellä hänet yritettiin kivittää. Jeesuksen selkeästi ilmaistua, että sinne on kuitenkin mentävä lausui juuri Tuomas tovereilleen: "Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä." (Joh. 11:16) Rohkeutta vai synkkää fatalismia, kumpaakohan lienee? Ehkä tuossa kohtaa vähän molempia.

Perimätieto väittää Tuomaan lähteneen julistamaan kristinuskon sanomaa aina Intiaan saakka. Joka tapauksessa Intiassa on hyvin vanha kristillinen yhteisö, joka kutsuu itseään tuomaskristityiksi ja yhdistää alkuperänsä Tuomaksen tekemään lähetystyöhön. 300-luvulla eläneen Efraim Syyrialaisen mukaan Tuomas surmattiinkin Intiassa. Surmatavasta muistuttamassa Tuomaksen tunnuksena on usein keihäs. Intian tuomaskristityt jakaantuvat nykyään moneen eri haaraan, mutta heidän tunnusmerkkinään on yleisesti apostoli Tuomakseen liitetty risti. Kiinnostavaa sikälikin, että myös Suomessa Tuomaksella on aivan oma ristikoristeensa, mutta siitä kohta lisää alla. Tuomaskristityistä voi lukea lisää lähteisiin laitetusta Emil Antonin blogikirjoituksesta.

Tämä tuomaanristi edustaa syyrialais-malabarilaisen katolisen kirkon tyyliä.
Wikimedia Commons.

Joulurauhan aloittaja

Muiden apostolien muistopäivien tavoin oli Tuomaan päivä meilläkin pitkään pyhäpäivä myös luterilaisen kirkon valta-aikana. Vuonna 1772 päätti kuningas Kustaa III kuitenkin vähentää kovalla kädellä pyhäpäiviä, jotka siis olivat siis samalla yleisiä vapaapäiviä. Näin poistui myös Andreaksen muistopäivä virallisten pyhäpäivien joukosta ja siten pian sen viettokin, kansanperinteen kuitenkin muistaessa jossain määrin päivän erityisyyden ainakin sanontojen muodossa. (Kyseisestä pyhäpäivien vähentämisestä ja sen vaikutuksesta Oriveden hurmoksellisessa herätyksessä 1770-luvulla olen kirjoittanut tässä vanhassa blogitekstisssäni: Kirkkohistorian kahinaa: Naissaarnaajia ja villiä hurmosta: Oriveden herätys 1770-luvulla ).

Tuomas Sauvon kirkon seinämaalauksissa 1400-luvulta, kädessään 
tunnusmerkkinsä keihäs. Kuva itse otettu.

Tuomaan päivän kirkolliseen viettoon myös luterilaisena aikana osoittaa muun muassa se, että päivälle oli 1600-luvulla laaditussa Manuale finnonicum:issa annettu omat raamatunlukukappaleet ja rukoukset. Ensimmäinen rukous sekä virret ovat samat kuin apostoli Andreaksen päivänä, josta olen kirjoittanut täällä: Kirkkohistorian kahinaa: Antin päivä 30.11., apostoli Andreaksen muistopäivä

 Evankeliumitekstinä on luonnollisesti edellä mainittu Johanneksen evankeliumin 20. luvun kohta, jossa on ilmaistu hauskalla tavalla, kuinka Tuomas oli yksi 12 opetuslapsesta: "Thomas yxi cahdesta toistakymmenest". Epistolatekstinä on osa Efesolaiskirjeen 2. luvusta, jonka sen viehättävän kielen vuoksi lainaan tähän alle Manuale finnonicum:in esittämässä asussa:

"Rackat weliät / etpä te sillen ole wierat ja muucalaiset / waan pyhäin kylänmiehet / ja Jumalan perhe: Prophetain ja Apostolein perustoxen päälle racketut / josa Jesus Christus paras culmakiwi on. Jonga päälle caidi rakennus toinen toiseens lijtetän / ja caswa pyhäxi templixi Herrasa. Jonga piälle te myös raketan / Jumalalle asuinsiaxi / Henges."

Tuomaksen päivä löytyy pyhäpäivänä Manuale finnonicum:ista 1600-luvulta.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1986439?page=589

Tuomaan päivä on ollut ehkä juuri pyhäpäivän luonteensa vuoksi selkeä etappi joulun viettoon liittyen. Se ei varsinaisesti liity jouluun, mutta on ollut juhlapyhä lähellä sitä. Koska pyhänä ei ole sopinut tehdä työtä on Tuomaan päivää ollut luontevaa pitää suurimpien jouluvalmistelujen päätepisteenä. Esimerkiksi jouluoluen tuli olla tuolloin valmista, minkä vuoksi Ruotsin vanhoissa riimusauvoissa on päivän merkkinä ollut usein oluttynnyri tai -kannu. Joulurauhakin on ollut luontevaa aloittaa Tuomaan päivästä.

Kuten alussa mainittiin saatettiin nyt alkaa ottaa rennosti, "Tuomaasta housut naulaan ja alkaa joulurauha". Voitiin lekotella sisällä valmistunutta jouluolutta jo maistellen. Mieli virittyi juhlatunnelmaan, jota hyödyntäen paimenten, kyläseppien, lukkarien sekä pappien oli hyvä kiertää taloissa saataviaan pyytämässä vielä ennen joulua.

Tuomaanristi

Päivän perinteinen koriste on ollut tuomaanristi, joka on tästä lähtien ollut esillä koko joulun ajan. Aiemmin on tänään saatettu tervalla tai verellä piirtää risti oven päälle pahaa torjumaan. Tässä lienee taustalla se, kun Israelin kansa ensimmäisenä pääsiäisenä Mooseksen käskystä piirsi karitsan verellä merkin ovenpieliinsä (kertomus löytyy 2. Moos. 12: https://www.raamattu.fi/raamattu/KR92/EXO.12 ). Joulun aika oli vuodenkierron taitekohtia, ja moni uskoi silloin henkien olevan liikkeellä. Ristin katsottiin olevan väkevä symboli torjumaan tällaisia uhkia. Riimusauvoihin päivä merkittiin ristikkäin asetetuilla tangoilla, joiden päissä oli pienet havutupsut. 

Pohjanmaalla oli lyhdyin koristettuja valaistuja ristejä. Sakari Topelius on kuvaillut päiväkirjoissaan näitä ristejä, ja niiden perusteella tapa liittyi enemmän jouluaattoon. Portin molemmin puolin pystytettiin kuusenhavuin koristettujen tankojen päihin asetetut lyhdyt. Lyhdyt sytytettiin iltahämärissä ja koko Uudenkaarlepyyn kaupunki loisti valomerenä. Tavassa oli omat vaaransa, ja v. 1836 Uudenkaarlepyyn pormestari kielsi lyhtyjen sytyttämisen kaupungin alueella. Tavan voimasta kertoo, että seuraavana vuonna lyhdyt loistivat jälleen.

Nykyään yleisin tuomaanristi on ns. Korppoon risti. Tämä saariston ristimalli levisi 1900-luvun alkupuolelta lähtien vähitellen myös muualle maahan. Kuten edellä ilmeni on ristikoriste ollut muutenkin perinteenä ympäri maan. Niinpä tuomaanristi soveltuu hyvin päivän koristeeksi ja eräänlaiseksi joulukoristelujen kruunuksi vaikkapa keskelle pöytää.

Erkki Voutilaisen joulukuussa 1956 ottama kuva Tuusulan Ali-Seppälän talon 
joulupöydästä, jonka keskellä komeilee tuomaanristi.
Wikimedia Commons

Tule meille, Tuomas kulta!

Minulle henkilökohtaisesti Tuomaan päivä on tärkeä joulun ajan merkkipäivä. Tähän on syynä se, että tarvasjokelainen isoisäni Tuomo vietti nimipäiväänsä varsin suureellisesti niin, että siitä muodostui sekä sukuni että monen muunkin joulunalkajaisjuhla. Hän oli tietoinen nimipäivänsä vanhasta merkityksestä ja jatkoi omalla tavallaan perinnettä hankkien tuomaanristinkin koristeeksi. Jonkun vieraista mainitaan todenneen, että "ei tule joulua ilman Tuomon päiviä". Isoisäni on nukkunut pois jo useampi vuosi sitten eikä tähän päivään liity minullakaan enää notkuvaa pitopöytää, mutta kun tuomaanristi otetaan esille muistelen häntä lämmöllä samalla, kun mieleni virittyy alkavaan jouluun.

Joulu on siis ihan nurkan takana. Ennen kuvattiinkin naisen perinnön nopeaa hupenemista sanomalla: "Akan perintö ei kestä kuin Tuomaan päivästä jouluun". Ohessa tähän loppuun lounaissuomalainen versio runosta, jolla on toivotettu Tuomas tervetulleeksi:

"Tule meille, Tuomas kulta

tuo joulu tullesansa,

oluttynnyri olalansa,

viinapikari pivosansa,

juustokakku kailosansa.

Kyl sä meijän portin tunnet:

tervaristi, rautarengas,

musta koira portin alla."

Lähteet: 

Ilari Aalto & Elina Helkala: Vuosi keskiajan Suomessa. Atena 2023.

Emil Anton: Irakilaisempi kuin luulit: Keitä ovat tuomaskristityt? Seurakuntalainen.fi. Verkkoversio: Irakilaisempi kuin luulit: Keitä ovat Intian Tuomas-kristityt? - Seurakuntalainen

Uno Harva: Varsinais-Suomen historia III, 1. Varsinais-Suomen henkistä kansankulttuuria. 1935. 

Jouko N. Martikainen ja Osmo Vatanen (toim.): Muistopäivien kirja. Sanctorale. Väyläkirjat 2024.

joulurauha. Suomen etymologinen sanakirja, Kotimaisten kielten keskus. Verkkoversio: joulurauha - Suomen etymologinen sanakirja

Irma Savolainen: Tervaristi ja tuomaanristi. Helsingin kaupunginmuseo. Verkkoversio: Vuoden kierto - Talvi - Joulun koristeet

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto. Vuoden 1985 painos.

Annan päivä 9.12. sekä "suomalainen Anna" 15.12.

Kirjoittanut: Ossi Tammisto 

Annan päivä on Suomessa ollut merkittävä keskiajan juhlapyhä ja myös luterilaisessa Suomessa joulun aikaan liittyvä jouluaskareiden aikatauluttaja. Tosin erikoisesti se on sijainnut meillä välillä eri paikalla kuin nykyään huolimatta siitä, että kyseessä on ollut aivan yleinen kirkollinen juhlapyhä. Mutta tutustutaanpa ensin lyhyesti Annan henkilöön ja sitten vasta hänen juhlapäiväänsä.

Anna itse kolmantena

Päivän sankari on siis Anna, Neitsyt Marian äiti. Ahkerinkaan Raamatun tavaaja ei Annaa kuitenkaan sieltä löydä, vaikka selvää toki lienee, että täytyihän Marialla vanhemmat olla. 100-luvulle ajoitettu Jaakobin protoevankeliumi, joka ei siis kuulu Uuden testamentin kaanoniin, mainitsee Marian vanhemmiksi Annan ja Joakimin. Vaikka kirja jätettiin kaanonin ulkopuolelle ovat ortodoksinen ja katolinen kirkko hyväksyneet sen esittämistä tiedoista esimerkiksi juuri Marian vanhempien henkilöllisyyden. Kyseisen tekstin vaikutushistoria on muutenkin mielenkiintoinen, mutta jätämme sen sekä sen tietojen arvioinnin tällä kertaa sivuun.

Lyhyesti Annasta voidaan kertoa, että hänellä ja Joakimilla sanotaan olleen takanaan pitkä avioliitto ja he olivat hyvin hartaita juutalaisia. Joakimilla oli tapana viedä temppeliin runsaat uhrilahjat, mutta kerran hänet jätettiin ottamatta vastaan, koska hän ei ollut saanut hankittua vaimonsa kanssa lasta. Silloin Joakim vetäytyi 40 päivän ajaksi paastoamaan, jolloin enkeli ilmoitti hänelle tämän rukouksiin vastatun. Samanaikaisesti toinen enkeli ilmoitti Annalle, joka palvelijansa nöyryyttämänä oli lapsettomuuttaan surren paennut rukoilemaan puutarhaan, tulevasta lapsesta, joka siis oli Maria.

Annaa, Mariaa sekä Jeesus-lasta kuvaava veistos Turun linnasta Sturen kirkosta. 
Turun museokeskuksen Turun kaupungin taidekokoelma: Pyhä Anna; Pyhä Anna itse kolmantena | Turun museokeskus | Finna.fi

Ilmeisesti varhaisemmalla keskiajalla Annalla ei ollut mitään erityisen suurta roolia kirkollisessa elämässä, vaikka jo 550-luvulle Bysantin keisari Justinianus Suuri rakennutti hänen nimikkokirkkonsa Konstantinopoliin. Kuitenkin vasta keskiajan lopulla hänestä kehittyi katolilaisessa kristikunnassa hyvin suosittu pyhä. Laajalti käytetty kuvamalli on ollut veistos, jossa Anna istuu sylissään Maria, jonka sylissä on Jeesus-lapsi. Kuva-aihe on nimeltään "Anna itse kolmantena".

Suomalaisten poikkeava kalenteri

Suomessa hänet mainitaan ilmeisesti ensi kerran vuonna 1398, jolloin paavi Bonifatius IX lupasi niille, jotka Annan päivänä kävivät Hattulan kirkossa synninpäästön. Asiakirjasta ei käy ilmi, mikä vuoden päivä oli kyseessä. Tämä olisi sikäli kiinnostavaa, että kun Anna löytyy Turun hiippakunnan pyhimyskalenterista vuonna 1424 on hänellä siinä koko muusta kristikunnasta poikkeava muistopäivä 15.12. Vasta 1600-luvun loppupuolen kalenteriuudistuksessa se siirrettiin yleisvaltakunnallista kalenteria vastaavasti 9.12., käväisten vielä kerran suomenkielisessä almanakassa vuonna 1745 vanhalla 15.12. sijainnillaan.

Mielenkiintoista on, että 15.12. oli silloisen ajanlaskun mukaan vuoden lyhin päivä, vanha talvipäivän seisaus, millä oli ollut suomalaisille merkitystä jo esikristillisellä ajalla. Näyttääkin siltä, että suomalainen Anna oli tarkoituksella sijoitettu tälle jo esikristilliseltä ajalta tärkeälle juhlapäivälle. Näin ainakin omat lähdekirjani arvelevat.

Anna itse kolmantena -kuvaryhmä komeasti maalattuna Ulvilan pyhän 
Olavin kirkossa. Wikimedia Commons: File:Ulvila Church 2024 09.jpg - Wikimedia Commons

Marian kunnioituksen seurauksena myös hänen äitinsä oli arvostettu, ja erityisesti hänen esirukouksiaan saatettiin pyytää lapsionnen toivossa. Itäisemmässä Suomessa Annasta kehittyi Annikki, metsän emäntä, jonka uskottiin hallitsevan petoeläimiä ja siten saattoi sekä suojella näiltä karjaa sekä antaa runsaan saaliin sitä pyytävälle metsästäjälle. Tämä erikoinen erikoistuminen metsäneläimiin johtuu ilmeisesti siitä, että ortodokseilla Annan muistopäivä oli 9. syyskuuta, sopivasti metsästyskauden alussa. Niinpä idässä oli luontevaa kytkeä hänet näihin asioihin.

Annaa muistettiin tosiaan myös lännempänä, ja Turussa toimi Pyhän Annan kilta ja Turun tuomiokirkossa oli hänelle omistettu alttari, jota kyseinen kilta ylläpiti. Häntä esittäviä veistoksia ja maalauksia on säilynyt useissa kirkoissamme, yleensä teemaltaan "Anna itse kolmantena".

"On yötä yökötellä"

Ajankohtansa vuoksi Annaan liittyy erityisesti jouluperinteitä. Aikana, jolloin joulun tarjottavat oli tehtävä itse tuli viimeistään Annana aloittaa jouluoluiden paneminen, leipoa joululeivät sekä laittaa lipeäkala likoamaan. Pääosin emäntäväelle kuuluvia tehtäviä, mutta emäntähän se Annakin oli. Töysässä sanottiin "Annana oluet pannaan, juhlana joukolla juodaan".

Päivän perinteissä on muistettava, että kansalla oli vahvassa muistissa juuri Annan varhempi sijainti 15.12. ja perinteet kytkeytyvät juuri siihen. Tytärsaaressa puhuttiin "Leipä-Annasta, joka on yhdeksän yötä ennen joulua". Näin siis Leipä-Anna oli eri päivänä kuin kalenterin Annan päivä. Tuona yönä nukuttiin iltayö ja herättiin keskiyöllä leipomaan koristeelliset joululeivät, yön pituuden ansiosta kahdetkin. Yhteen jouluaamuna syötäväksi tarkoitettuun leipään tehtiin "joulusilmät" eli ihmisen kasvojen muoto. Käytiin myös yöllä naapureissa pyytämässä paistinkakkua, minkä antamisesta riippui tulevan vuoden leivän riittoisuus sekä kalansaalis.

Tämä keskiaikainen Anna itse kolmantena -veistos Tyrväältä on maalattu uudelleen 
ilmeisesti 1700-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Annan päivä oli jo siirtynyt kalenterissa, 
muttei ihmisten mielissä. Suomen kansallismuseon Historialliset kokoelmat:
keskiaikainen puuveistos; veistos | Suomen kansallismuseo | Finna.fi

Vanhan sijainnin talvipäivänseisauksen kohdalla viittaavat useat Annan yön pituuteen viittaavat sanonnat: "Annin silmä on pitkäuninen", "Kyllä on yötä yökötellä annanpäivän aikana" (Teisko), "On yötä ja pärettä annanpäivän aikuista" (Lammi) sekä "Kyllä on yötä jouluista, annanpäivän aikuista" (Artjärvi). Muun muassa Nousiaisista talletettu sananparsi viittaa selvästi Annan vanhaan sijaintiin sijoittaen Annan ja sen aaton Lucian päivän (13.12) jälkeen: "Lutun yö, annan aatto, -kukko kolmesti orrelta putoaa".

Päivän traditiot viittaavat siis hyvin vähän Annan henkilöön, ellei sitten tosiaan ajatella Annaa keittiössä häärivänä emäntänä. Muutenkin traditiot liittyvät lähinnä ajankohtaan, jona Annan nimipäivä ei enää ole. Mutta jotain hyvääkin: jos joululeivät ja jouluoluet ovat vielä 9.12. alulle laittamatta, niin ei hätää, 15.12. ehtii vielä!

Lähteet:

Ilari Aalto ja Elina Helkala: Vuosi keskiajan Suomessa. Atena 2023.

Jouko Hautala (toim.): Vanhat merkkipäivät. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1990.

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto. Otava 1950 (v. 1985 painos).

2. adventtisunnuntai

 Tässä kirjoituksessa esitellään 2. adventtisunnuntaita ja sen taustoja. 1. adventtisunnuntaita käsitelleessä tekstissäni ( Kirkkohistorian kahinaa: 1. adventtisunnuntai ) käsittelin adventin ajan taustaa yleisesti, mutta siltä varalta ettette jaksa lukea sitä liitän tämän lyhyen selostuksen myös alle.

Adventin aika on jouluun, Jeesuksen syntymäjuhlaan valmistautumista. Nimi "adventti" latinan sanoista adventus Domini, 'Herran saapuminen'. Tällainen joulua edeltävä valmistumisaika on tunnettu ainakin jo v. 420, sillä tuolta ajalta on säilynyt Torinon piispan Maksimuksen adventtisaarna. Sen perusteella tiedämme, että adventtiaikaan liittyi vahvasti katumuksen elementti. Oli syytä katuen ja parannusta tehden valmistautua vastaanottamaan Kristus-lapsi ja viettämään joulujuhlaa, joka sisälsi lupauksen pelastuksesta.

Keskiajalla saksalainen dominikaaniveli ja mystikko Johann Tauler (1300-1361) luonnehti adventtiviikkoja saarnakokoelmassaan hyvin kauniilla tavalla: "Tämä aika on enemmän kuin muut juhlat, sydämellinen ja pyhä". Nykyisissä pikkujouluissa voi nähdä jäänteen paastoa edeltävästä juhlinnasta, mutta kun pikkujoulukausi kestää nykyään liki koko adventin ajan jää itse paasto valtaosalta täysin tuntemattomaksi. Ortodoksien joulupaasto eli apostoli Filippuksen paasto alkaa jo 15.11. ja päättyy 24.12 niin, että vasta 25.12. eli joulupäivä ei ole paastopäivä.

Kuninkaasi tulee kunniassa

Kun 1. adventtina teemana oli Jeesuksen saapuminen nöyränä, niin 2. adventtina tulokulma on toinen, sillä otsikkona on "Kuninkaasi tulee kunniassa". Latinaksi nimi kuuluukin adventus glorificationis, 'kunnian adventti'. Turun piispa Eerik Sorolainen (n. 1546-1625) käytti päivästä vuonna 1621 valmistamassaan postillassa eli saarnakokoelmassa nimeä "Christuxen cunnialisesta tulemisesta".

Tässä Kristuksen tulo kuninkuudessaan adventisti William A. Spicerin (1865-1952) 
v. 1921 julkaiseman kirjan "Our day in the light of prophecy and providence" tulkitsemana. 
Wikimedia Commons: File:Our day in the light of prophecy and providence - Christ coming in glory.jpg - Wikimedia Commons

Kun ensimmäinen adventti siis käsitteli Jeesuksen ensimmäistä saapumista ottaen ihmisen hahmon siten nöyrtyen ihmiskunnan tasolle, niin toisena adventtina luodaan katsetta hänen toiseen, tulevaan saapumiseensa kuninkuudessaan ja kunniassaan. Näin joulun odotuksen teemoihin yhdistyvät sekä Kristuksen ensimmäisen tulemisen muistelu että toisen tulemisen odotus.

On toki hyvä muistaa, etteivät adventtisunnuntaiden teemat ole kaikkialla yleismaailmalliset. Esimerkiksi katolisessa kirkossa ensimmäinen adventti liittyy Kristuksen toiseen tulemiseen ja toinen adventti Johannes Kastajaan, joka valmisti tietä Jeesukselle. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tämä teema liittyy kolmanteen adventtiin.

Tänä päivänä syttyy joka tapauksessa toinen adventtikynttilä, mikä viehättävä tapa on, kuten ensimmäisen adventin tekstissä todettiin, tosiaan meille melko myöhään Saksasta kulkeutunut tapa, joka on yleinen myös ainakin Ruotsissa. Siellä muuten toisen adventtisunnuntain teema on Guds rike är nära, 'Jumalan valtakunta on lähellä'.

Toinen adventtikynttilä syttyy, ollaan jo puolivälissä kohti joulua. 
Wikimedia Commons: File:Christmas 2654 (15782802067).jpg - Wikimedia Commons

Tähän loppuun ote toisen adventin saarnasta Johannes Bäckiltä (1850-1901), joka oli Suomen evankelisen herätysliikkeen johtomiehiä ollen vuosina 1884-1889 Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen yliasiamies. Kuollessaan hän oli Tyrvään kirkkoherra.

"Nauttikaa Kristuksen valtakunnan jäseninä vapaasti kaikkia tämän valtakunnan suuria etuja, mutta älkää myöskään kieltäkö täyttämästä niitä suuria velvollisuuksia, joita Herra vaatii kaikilta valtakuntansa alamaisilta! Taistelkaa Kristuksen, kuninkaanne, ristilipun suojassa Herran taistelua hänen valtakuntansa vihollisia vastaan, ja jotta voisitte menestyä taistelussa, pukekaa päällenne koko se hengellinen sota-asu, josta puhutaan Efesolaiskirjeen 6. luvussa. Seuratkaa Kristusta kärsimisen kaidalla ja orjantappuraisella tiellä ja antakaa tulevan kirkkauden toivon pitää rohkeuttanne vireillä ja vahvistaa voimianne! Käyttäkää ennen kaikkea ahkerasti kalliita armonvälikappaleita, jotka Herra Kristus on antanut valtakuntansa jäsenille, jotta hän niiden kautta saisi päättää teissä työnsä ja Jumalan voimalla uskon kautta varjella teidät autuuteen! Älkää synkkinä ja kovina hetkinäkään menettäkö rohkeuttanne, vaan pitäkää uskossa lujasti kiinni siitä lupauksesta, jonka Herra Jeesus on antanut seurakunnalleen yleensä ja jokaiselle sen jäsenelle erityisesti: "Tuonelan portit eivät sitä voita!""

Lähteet:

Johannes Bäck: Terveellinen oppi. Johannes Bäckin saarnoja kolmannen vuosikerran evankeliumiteksteistä. Suomen Lutherilainen Evankeliumiyhdistys, 1. painos 1891, 2. suomennettu painos 1931.

2. adventtisunnuntai. Kirkkovuosikalenteri. Verkkoversio: Sunnuntai 8.12.2024 - 2. adventtisunnuntai - Kirkkovuosikalenteri

2. adventtisunnuntai. Luterilainen.net. Verkkoversio: 2. adventtisunnuntai - Luterilainen.netLuterilainen.net

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto. 1950 (v. 1985 painos).

1. adventtisunnuntai

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Tässä kirjoituksessa esitellään 1. adventtisunnuntaita ja sen taustoja sekä perinteitä, mutta ensin pikasilmäys adventtiin yleisesti.

Adventin aika on jouluun, Jeesuksen syntymäjuhlaan valmistautumista. Nimi "adventti" latinan sanoista adventus Domini, 'Herran saapuminen'. Tällainen joulua edeltävä valmistumisaika on tunnettu ainakin jo v. 420, sillä tuolta ajalta on säilynyt Torinon piispan Maksimuksen adventtisaarna. Sen perusteella tiedämme, että adventtiaikaan liittyi vahvasti katumuksen elementti. Oli syytä katuen ja parannusta tehden valmistautua vastaanottamaan Kristus-lapsi ja viettämään joulujuhlaa, joka sisälsi lupauksen pelastuksesta.

Keskiajalla saksalainen dominikaaniveli ja mystikko Johann Tauler (1300-1361) luonnehti adventtiviikkoja saarnakokoelmassaan hyvin kauniilla tavalla: "Tämä aika on enemmän kuin muut juhlat, sydämellinen ja pyhä". Nykyisissä pikkujouluissa voi nähdä jäänteen paastoa edeltävästä juhlinnasta, mutta kun pikkujoulukausi kestää nykyään liki koko adventin ajan jää itse paasto valtaosalta täysin tuntemattomaksi. Ortodoksien joulupaasto eli apostoli Filippuksen paasto alkaa jo 15.11. ja päättyy 24.12 niin, että vasta 25.12. eli joulupäivä ei ole paastopäivä.

Ensimmäisen adventin vanha nimi on adventus humiliationis, 'nöyrtymisen adventti'. Suomalainen luterilainen kirkkokäsikirja antaa sille otsikon "Kuninkaasi tulee nöyränä". Päivä nivoo yhteen Jeesuksen saapumisen lapsen muodossa maan päälle ja hänen saapumisensa Jerusalemiin täyttämään tehtäväänsä, kärsiä ja kuolla ihmiskunnan puolesta. Jeesus ei saapunut Jerusalemiin mahtavan kuninkaan tavoin, vaan nöyrästi aasilla ratsastaen, mikä kytki hänet profeetta Sakarjan ennustuksiin.

1. adventtina muistellaan Jeesuksen ratsastusta Jerusalemiin pääsiäisenä. Tämä palmusunnuntain tunnelmiin siirtyminen on loogista, sillä adventtina valmistaudutaan Jeesuksen saapumiseen jouluna. Julius Schnorr von Carolsfeldin kuvitusta kuvaraamattuun vuodelta 1860: File:Jesus entry into Jerusalem.jpg - Wikimedia Commons

Hoosianna -hymnistä

Osuvaa onkin, että tämän päivän hitti, Hoosianna -hymni, on sanoituksiltaan yhtä lailla palmusunnuntaihin sopiva. Siihen ajankohtaan se alkuaan tehtiinkin, vaikkei sitä silloin taideta juuri koskaan esittää. Hymnin sanathan ovat suoraan Raamatusta, Matteuksen evankeliumin 21. luvusta. Sen on säveltänyt saksalaissyntyinen Georg Joseph Vogler (1749-1814), jonka kuningas Kustaa III kutsui v. 1786 Tukholmaan ja joka toimi kuninkaallisen teatterin eli oopperan musiikinjohtajana aina vuoteen 1799, tosin lukuisin keskeytyksin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta Voglerista on se, että hänet oli vihitty katolisen kirkon papiksi ja hän käyttikin nimeä Abbé Vogler ('Isä Vogler'). Hän sävelsi Tukholmassa Hoosianna -hymnin, jonka kantaesitys oli v. 1795. Ilmeisesti se esitettiin Suomenkin puolella julkisesti jo v. 1797 Turussa, toki ruotsin kielellä.

Saksalainen katolilainen pappi Georg Joseph Vogler on monelle tuntematon, 
mutta hänen musiikkiteoksensa tuntevat liki kaikki. 
File:Georg Joseph Vogler.jpg - Wikimedia Commons

Varsinaisesti hymnin menestystarina alkoi vasta myöhemmin. Ruotsissa siitä tuli vähitellen yksi kirkkokuorojen suosituimmista kappaleista sen jälkeen, kun Uppsalan tuomiokirkon urkuri J. A. Josephson oli julkaissut sen musiikkilehdessään Zion  vuonna 1867. Suomessa puolestaan Jyväskylän seminaarin musiikinlehtori E. A. Hagfors julkaisi hymnin suomennoksen vuonna 1871 kokoelmassa Suomalainen lauluseppele. Hänen oppilaistaan tuli kansakoulunopettajia, joiden välityksellä kappale tuli tunnetuksi ympäri maata.

Aluksi kansakoululaiset saattoivat olla esittämässä hymniä kirkoissa ensimmäisenä adventtina. Paikoin laulutaitoisesta väestä saatettiin koota Hoosianna-kuoro, joista saattoi muodostua säännöllisiä kirkkokuoroja. Näin Hoosiannasta muodostui instituutio ensimmäisen adventin jumalanpalveluksiin. Pitkän aikaa kyseessä oli kuitenkin erityisen huomion ansainnut teos. Esimerkiksi kirjoittajalle läheisessä Sauvossa hymni esitettiin ensi kertaa vuonna 1887 'urkunisti' L. H. Westrinin johdolla, mikä ilmenee Turun Lehden numerosta 144/1887. Artikkelissa esittäjien mainitaan olleen 'nuorisoa', eli ilmeisesti kouluikäisitä koottu kuoro. Esitys oli selvästi menestys:

"Ja ihanaa se olikin kuulla, koska kuulin monenkin kirkosta tultuaan sanovan että, olisi tarvinnut se 'Hoosiannaa' veisata vielä toinen kerta yhtämittaa sillä se kävi niin kauniisti."

Adventin valoa ja sanan valoa

Tapa polttaa adventtikynttilöitä juontaa meillä juurensa Saksasta. Se on viehättävä tapa joulun lähestymisen seuraamiseen, kun joka sunnuntai syttyy yksi kynttilä enemmän. Kun Ilmar Talve teoksessaan Suomen kansankulttuuri kirjoittaa ensimmäisen adventin olevan meillä myöhäinen kaupunkilaistapa 1800-luvun lopulta hän viitannee juuri tämänkaltaisiin perinteisiin, sillä ensimmäinen adventti on ollut kirkollisessa kalenterissamme jo vuosisatoja. Se ei vain liikkuvana pyhänä ole kerännyt samalla tavalla kansanperinnettä kuin tietyllä päivämäärällä jämptisti seisoneet päivät.

Kuvan adventtikynttelikkö on ilmeisesti Ruotsista, mutta vastaava asetelma on tuttu myös meillä Suomessa. Wikimedia Commons.
 

Tähän loppuun voisinkin liittää pari otetta vanhoista ensimmäisen adventin saarnoista. Näidenkin välillä on ajallista eroa noin sata vuotta, mutta kummassakin otteessa, jotka otan saarnojen lopusta, näkyy ajatus adventista uuden kirkkovuoden alkajana sekä ajatus Jeesuksesta saapuvana kuninkaana. Ensimmäinen on saksalaiselta 'pietismin isoisältä' Johann Arndtilta (1555-1621), jonka useita teoksia on suomennettu ja julkaistu monena painoksena. Toinen on v. 1806 kuolleelta Ruotsin Morupin kirkkoherra Nils Hamnerinilta, jonka teoksia käännettiin suomeksi vielä vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Kolmas taas on Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen johtajalta Kauko Veikko Tammiselta (1882-1946).

"Avatkaat sentähden sydämmenne tälle Kuninkaalle; Hän tulee teidän tykönne ja tahtoo tehdä asuntonsa tykönänne. "Avaa minulle ovi, niin minä tahdon mennä sisälle ja pitää ehtoollista sinun kanssasi (Ilm. 3:20). Ei Kristus tahdo itsellensä valtakuntaa ulkona meistä, vaan meissä; sillä eipä se ole ulkonainen, vaan sisällinen valtakunta meissä. "Katso, Jumalan valtakunta on teidän keskellänne (Luuk. 17:21)."

(- Johann Arndt: Postilla eli Wuotuisten Sunnuntai- ja Juhlapäiwäin Ewankeliumien hengellisiä ja rakentawaisia selityksiä. Suom. Greg. Monell, v. 1899 painos. Ote saarnasta Ensimäisenä sunnuntaina Adventista.)

"Herra Jesus! Sinä Sionin Kuningas, joka tänä päivänä olet meidän antanut alkaa uutta kirkkovuotta, laske tänä vuonna kaikki vihollises, parannuksen järjestyksessä, jalkais alle! Anna kaikkein alamaistes uskossa käsittää armos ja autuutes valtikka! Anna tulla yksi lammashuone ja yksi Paimen, yksi Kuningas ja yhdenkaltaiset alamaiset, anna kaikkein tätä uutta kirkkovuotta alkavaisten, koska he vaelluksensa armovaltakunnassa päättävät, saada alkaa ijankaikkisesti elää ja hallita sinun kanssas kunnian valtakunnassa taivaassa! Amen."

( - Nils Hamnerin: Postilla eli Tutkinnot vuotisten juhla- ja pyhäpäiväin Evankeliumein johdosta. Suom. Jak. Schroderus 1871, v. 1972 Länsi-Suomen rukoilevaisten kirjarahaston kustantama painos. Ote 1. adventtisunnuntain hengellisestä tutkinnosta.)

"Ehkä sinä oletkin jotain antanut. Ehkä sinulla on kaunis ääni. Ajattele, Herra sanoo: Minä tarvitsen ääntäsi. Laula minusta ihmisille. Oletko valmis sen tekemään? Kyllä, jos sinä olet hänen alamaisensa. Jos todella elät hänen omanaan, silloin olet valmis antamaan kaiken, mitä Herra tarvitsee sinulta.

Aloittaessamme nyt uuden kirkkovuoden, alkakaamme se varmana siitä: "Jeesus on minun kuninkaani, minä olen hänen alamaisensa."

(- Kauko Veikko Tamminen: Ristin ihme. Saarnoja ensimmäisen vuosikerran teksteistä. Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys 1948. Ote 1. adventtisunnuntain saarnasta, pidetty Ensossa v. 1938.)

Lähteet:

Saarnalainausten lähteet lainausten yhteydessä.

1. adventtisunnuntai. Kirkkovuosikalenteri. Verkkoversio: 1. adventtisunnuntai - Kirkkovuosikalenteri

1. adventtisunnuntai. Luterilainen.net. Verkkoversio: 1. adventtisunnuntai - Luterilainen.netLuterilainen.net

Joulupaasto. Ortodoksi.net. Verkkoversio: Joulupaasto – Ortodoksi.net

Sauwosta 28 p. marrask. Turun Lehti 144/1887, 8.12.1887. Verkkoversio: 08.12.1887 Turun Lehti no 144 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ilmar Talve: Suomen kansankulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (1990).

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto. 1950 (v. 1985 painos).

Tauno Väinölä: Hoosianna. Virsikirja.fi. Verkkoversio: https://virsikirja.fi/virsi-1-hoosianna/