Kuolemaan harmonin sävelten saattelemana - Pekka Braks, Inkerin kirkon veritodistaja

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

PEKKA BRAKS (1881-1937)

Ruotsin hallitessa 1600-luvulla nykyisen Pietarin kaupungin ympäristöä tuolle Inkerinmaana tunnetulle alueelle suuntautui merkittävissä määrin suomalaista siirtolaisuutta. Vaikka Ruotsi menetti nämä alueet 1700-luvun alkupuolella suomalaiset jäivät ja heistä muodostui inkerinsuomalaisten eli inkeriläisten kansanryhmä. Siellä he sitten elivät rinnakkain muitten alueen kansallisuuksien kanssa kasvavan Pietarin tuodessa heille runsaasti työmahdollisuuksia. Samalla he säilyttivät suomen kielen ja luterilaisen uskonsa, mitä tukivat osaltaan yhteydet nykyisen Suomen alueeseen sekä Karjalan Kannakseen ja niistä tullut muuttoliike.

Kaikki muuttui, kun 1917 vallankumous toi Venäjälle kommunistisen hallinnon ja toisaalta Suomen itsenäistyminen loi maan länsipuolelle Suomen valtion. Uudet vallanpitäjät suhtautuivat vihamielisesti sekä uskontoon että varsinkin sellaisiin vähemmistökansoihin, joilla oli jotain yhteistä naapurivaltioiden kanssa. Niinpä luterilaista uskoaan hartaudella harjoittaneet suomea puhuneet inkeriläiset olivat useammasta syystä painostuksen alla. Toki on muistettava, että uskonnollista painostusta kokivat myös ortodoksit ja muut kirkot ja uskonnolliset yhteisöt. Lopulta painostus yltyi suoranaiseksi vainoksi, jonka myötä kirkot suljettiin ja monet inkeriläiset saivat katsoa teloituspartiota silmästä silmään. Tahdon nyt kertoa yhden näistä monista tarinan.

Tämän tarinan sankari Pekka Braks 
(1881-1937) sai nähdä maailman 
muuttuvan ympärillään ja uskonsa 
tulevan vihatuksi. Silti hän tahtoi 
pysyä loppuun asti vakaumukselleen uskollisena.
Wikimedia Commons.

Liissilän poika opettajana , kirkonpalvelijana ja sodassa

Pekka Braks, tai Pietari Braks, jota nimeä hänestä on myös käytetty, syntyi 10. toukokuuta 1881 Pietarin kuvernementissä Papinmäen kylässä Liissilässä talonpoikaisperheeseen. Venäläisittäin kylä on Popovka ja paikkakunta Lisino, mutta Braks oli suomalainen ja niin oli kotiseutukin, sillä vain osassa Liissilän kylistä asui tuolloin venäläisiä.

Tekstissä esiintyy useita inkeriläisiä paikannimiä, jotka voivat olla 
monelle vieraita. Tällä kartalla näkyvät alueella kirjoituksen kuvaamana aikana
toimineet luterilaiset seurakunnat. Wikimedia Commons. 

Vuonna 1900 Braks valmistui Kolppanan suomalaisesta opettajaseminaarista ja toimi sitten vuodet 1902-1906 kirjurina armeijassa. Tämän jälkeen hän toimi uskonnon opettajana Lempaalassa, mitä ei pidä sotkea Tampereen naapurikuntaan, vaan kyseessä oli inkeriläinen paikkakunta Karjalan Kannaksen Pietarin-puoleisessa päässä. Sieltä hän sitten palasi kotiseuduilleen ollen vuodet 1911-1915 lukkari-urkurina Liissilän kirkossa.

Jonkun verran sanaharkkaa oli hänen uransa alkuaikana joidenkin kyseenalaistaessa lehdessäkin hänen pätevyyttään, mutta lukkarintodistus hänellä kuitenkin oli eikä tämä kiistely ilmeisesti vienyt häntä Liissilästä, sillä hän toimi myöhemminkin samoissa tehtävissä. Sen sijaan 1. maailmansota kiskaisi myös Braksin maailmalle. Sodan aikana hän palveli vuoden 1915 syyskuusta vuoden 1918 toukokuuhun sotilasvirkamiehenä Persiassa ja Turkissa, minkä vuoksi hän ei luultavasti joutunut taisteluihin.

Sota päättyi, mutta Braksin taistelu alkoi

Kotiin palattuaan hän toimi vuodet 1918-1924 opettajana Kaipalan kylän koulussa jälleen kotikonnuillaan Liissilässä. Hän kuitenkin luopui pian opettajan ammatista, sillä maailma oli kommunistien valtaantulon myötä muuttunut. Kun häneltä näet kysyttiin syytä alanvaihtoon hän vastasi: "Kun niille pienille ihmistaimille pitäisi opettaa, että Jumalaa ei ole. Sitä en voi tehdä." Miehen kristillinen usko ei sallinut hänen toimia vakaumustaan vastaan. Hän ei voinut sanoa, ettei Jumalaa olisi, sillä hän uskoi silloin valehtelevansa. Sen sijaan hän tahtoi toimia tuon Jumalan todistajana, ja aika oli näyttävä, että hän oli valmis kulkemaan sitä tietä katkeraan loppuun saakka.

Liissilän v. 1781 valmistunut 500 istumapaikan kirkko oli 
kahteen otteeseen Braksin työpaikkana. Se otettiin pois 
seurakunnalta v. 1934 ja purettiin ennen sotaa. 
Wikimedia Commons.

Braks palasi vuonna 1924 Liissilän lukkari-urkurin tehtävään ja oli siinä helmikuuhun 1925 asti. Lisäksi hän toimi jonkinlaisena maallikkosaarnaajana, ja ehkä tämän vuoksi monet kehottivat häntä suorittamaan pappistutkinnon, sillä inkeriläiset kärsivät pappispulasta. Braks ei kuitenkaan suostunut. Sitten seurasi kokemus, joka olisi varmasti säikäyttänyt monet muut. 15. lokakuuta 1924 hän oli ollut Liissilän seurakunnanhoitajan, pastori Antti Karhun kanssa puhumassa seurakunnan tilaisuudessa ja poikkesi kotimatkallaan tämän luo Liissilän pappilaan. Silloin paikalle tuli miliisi, joka pidätti sekä Karhun että Braksin, joista ainakin jälkimmäisen pidätyksen syy oli uskonnollisen puheen pitäminen. Vankeus kesti seitsemän viikon ajan.

Moni olisi tässä kohtaa luultavasti valinnut vaikenemisen tien, mutta Braksin tytär Alina Muller kirjoitti vuosia myöhemmin, että tuo aika oli eräänlaista papinkoulua hänen isälleen. Kun kerran maallikon puhumista ei hyväksytty hän alkoi opiskelemaan vankilasta päästyään ja varmaan jo vankilassakin, suoritti pappistutkinnon ja sai pappisvihkimyksen helmikuussa 1925. Nyt hän oli valmis auttamaan kirkkoaan pappispulassa ja hänestä tuli pastori Venjoelle Liissilän naapuriin.

Venjoen 1885 valmistunut kirkko oli Braksin ensimmäinen 
työpaikka pappina. Kirkko otettiin pois seurakunnalta 1937 ja 
muutettiin klubiksi. Myöhemmin siitä tehtiin kasvitieteellinen 
laitos. Wikimedia Commons.

Inkerin kirkon nousu ja imperiumin vastaisku

1919 inkerinsuomalaiset seurakunnat olivat perustaneet oman väliaikaisen konsistorin johtamaan ja edustamaan alueen suomenkielisiä seurakuntia ja 1921 tämän konsistorin toiminta vakiintui. Sitä voi osaltaan pitää Inkerin kirkon alkuna itsenäisenä hallinnollisena yksikkönä, vaikka seurakunnilla olikin jo pitkä historia takanaan. Tämän konsistorin jäseneksi kutsuttiin myös Braks vuonna 1927. Kyseinen luottamustoimi ei ollut mikään eliitin herrakerho, vaan konsistori työskenteli jatkuvan neuvostovallan paineen alla.

Tuutarin suuri kirkko sai olla myrskyä edeltäneiden herätysten näyttämönä. 
Tämä 1836 valmistunut kirkko otettiin pois seurakunnalta 1937 ja muutettiin klubiksi.
Se raunioitui sodan aikana ja 1950-luvulla sen jäännökset räjäytettiin. Wikimedia Commons.

1920-luvulla tilanne oli vielä jotenkin siedettävä, ja itse asiassa inkeriläisten parissa elettiin hengellisen herätyksen aikoja. 1922 oli Tuutarissa pidetty hengellinen nuorisojuhla, jossa edes Tuutarin 2200 seisomapaikkaa sisältävä kirkko ei ollut riittänyt juhlaväelle, ei edes silloin, vaikka ihmiset seisoivat istumisen sijaan. Kuitenkin Kupanitsassa 1928 vietetyillä juhlilla saarnaaja Iisakki Hyrri lausui väliajalla enteelliset sanat: "Kun katselen tätä kansan runsautta, juhlassa mukana olevaa nuorisoa ja olen saanut kuulla virvoittavaa evankeliumia, niin ajattelen, että Jumala rakkaudessaan tahtoo meitä vahvistaa kestämään tulevaa, raskasta koetuksen aikaa. Emme kaiketi kauan enää saa kirkkoomme kokoontua. Myrskyn merkkejä on havaittavissa."

Hyrrin sanat osoittautuivat suorastaan profeetallisiksi. Kirkot oli jo aiemmin otettu valtion omaisuudeksi, vaikka niitä saikin käyttää, ateismia oli suosittu ja monenlaista painostusta oli ollut. Ainakin joillain paikkakunnilla huudatettiin kovaäänisistä ateistista propagandaa kirkon edessä aina silloin, kun kansa oli menossa jumalanpalvelukseen. Näitä toimia kiristettiin ja täydennettiin uusilla, ja varsinkin papit saivat tottua pidätyksiin.

Inkerinmaan suomalainen konsistori v. 1930.Nämä miehet yrittivät myrskyn 
keskelläkin pitää huolta seurakuntien toiminnasta. Alarivissä vasemmalta Pekka 
Braks, Simo Pennanen, konsistorin esimies Jalmari Laurikkala, Pietari Huima ja Antti 
Jääskeläinen. Ylärivissä vasemmalta Matti Närjä, Samuli Halttunen sekä kanslianhoitaja Juho Blumenthal.Blumenthal ja Laurikkala karkotettiin myöhemmin Suomeen, ja moni kuvan miehistä 
tuli hukkumaan ajan myrskyihin. Wikimedia Commons.

Myös Braks pidätettiin 13. helmikuuta 1930, syytteenä kollektivisoinnin vastainen agitaatio ja tuomioksi tuli 6. huhtikuuta kolmen vuoden karkotus pohjoiselle alueelle, mutta kesäkuussa se muutettiin neljän kuukauden vankilatuomioksi. Ajan henkeen kuului, että kun syyllinen oli selvillä keksittiin kyllä tarpeen vaatiessa jokin rikoskin. Linnareissuista näytti muodostuvan osa Inkerin kirkon papiston ansioluetteloa, sillä samana vuonna hänestä tuli konsistorin kirjanpitäjä ja seuraavana vuonna hän aloitti konsistorin sihteerinä, pesti, joka jatkui vuoteen 1937 asti. Hän sai Venjoen lisäksi vastuulleen myös Kupanitsan seurakunnan.

Huonot uutiset alkavat kasautua

Braks sai vastuulleen myös Kupanitsan v. 1861 valmistuneen kirkon. 
Se otettiin seurakunnalta v. 1938 ja toimi sitten vankilana ja sahalaitoksena. 
2. maailmansodan aikana se oli pari vuotta seurakuntalaisten käytössä. 
Myöhemmin se oli viljan lajittelusuojana, kunnes se 1980-luvun lopulla palautettiin 
luterilaisten käyttöön ja on nykyään jälleen yksi Inkerin kirkon kirkkorakennuksista, 
jossa vietetään jumalanpalveluksia. Wikimedia Commons.

Konsistorin kokouksissa saatiin tottua lähivuosina ikäviin uutisiin, joista tässä vain joitain poimintoja. Pappien lisäksi vangittiin esimerkiksi suntioitakin ja marraskuussa 1931 muutettiin Vuolen kirkko tanssiklubiksi, vaikka paikallinen nuoriso tekikin passiivista vastarintaa marssimalla toisesta ovesta ulos heti kun heidät oli kuljetettu sinne. Konsistorin jäsenille tuli tavalliseksi olla enemmän tai vähemmän aikaa vangittuna, ja 31. tammikuuta 1933 Braks vangittiin jälleen, nyt syytettynä väitetyistä väärinkäytöksistä eräässä kolhoosissa sekä yhteydenpidosta ulkomaihin. Asia kuitenkin raukesi 19.5. ja hänet vapautettiin.

Samana vuonna kuultiin, että Moloskovitsassa paikallinen neuvosto oli takavarikoinut seurakunnan rahat. Tämä oli vakavaa, koska valtio velvoitti seurakunnat pitämään huolta valtion omaisuudesta eli kirkoista, ja jos vaadittuja remontteja ei ollut varaa tehdä, ne menetettiin valtiolle. Tämä kohtalo kohtasikin seuraavana vuonna sekä Koprinan että Braksin kotikonnun Liissilän kirkkoa. Samana vuonna alettiin myös takavarikoida kirkonkelloja ympäri Inkerinmaata. Tulevat vuodet toivat yhä useampia kirkkojen sulkemisia ja vangitsemisia, minkä keskellä voi vain ihmetellä inkeriläisten, varsinkin heidän pappiensa, kestävyyttä.

Olosuhteet huomioiden on ihmeellistä, miten kaiken keskellä seurakunnat 
toimivat ja ihmiset halusivat ja uskalsivat osallistua. Tätä kuvastaa myös 
tämä 1933 Leningradissa otettu rippikoululaisten yhteiskuva. Edessä konsistorin 
esimies Jalmari Laurikkala. Wikimedia Commons.

Braks sai vastuulleen aiempien Venjoen ja Kupanitsan lisäksi myös Markkovan seurakunnan vuoden 1935 marraskuusta lähtien. 1937 vuoden lopulla hän olisi saanut vastuulleen myös Leningradissa olleen Pyhän Marian suomalaisen kirkon, mutta konsistori joutui ainakin tuolloin toteamaan, etteivät viranomaiset myöntäneet hänelle lupaa suorittaa tehtäviään kaupungin alueella. Hän asui tuolloin Slutskin piirissä Pappilanaution kylässä. Kelton seurakunnan  edustajat Juhana Kajava ja Toivo Miina kävivät konsistorille kertomassa, että olivat pyytäneet viranomaisia avaamaan jälleen Kelton kirkon, mutta tämän reissun ainoaksi tulokseksi jäi näiden miesten myöhempi vangitseminen.

Markkovan 500 istuimen kirkko oli valmistunut 1845. 
Se suljettiin v. 1936 paikkeilla, joten Braks ei ehtinyt kauaa 
siellä työskennellä. Sodan aikana se purettiin. Wikimedia 
Commons.

Valonpilkahdus ja Braks konsistorin esimieheksi karkotetun tilalle

23. helmikuuta 1937 konsistorissa oltiin pitkästä aikaa valoisammalla mielellä, eikä ihme. Viisi vuotta vankilassa ollut konsistorin jäsen Simo Pennanen oli vapautunut. Poliittisista syistä vangittuja vapautettiin harvoin, joten Pennasen paluuta pidettiin ihmeenä. Pennanenkaan ei ollut mikään pelkuri, sillä vankeusvuosista huolimatta hän palasi heti takaisin konsistorin työhön, mikä oli sille merkittävä voimanlisäys, konsistorissa kun oli ennen tätä ollut enää vain neljä jäsentä. Uusia jäseniä ei oltu voitu valita, sillä yleistä kirkolliskokousta ei voitu järjestää. Kaiken keskellä konsistorin jäsenet, Braks mukaan lukien, yrittivät jatkaa työtä niin konsistorissa kuin seurakunnissa.

Tilanne paheni kuitenkin kiihtyvää vauhtia. 31.3.1937 saatiin kuulla, että viranomaiset olivat estäneet Kupanitsan kirkossa pitkäperjantain jumalanpalveluksen vieton. 27.4.1937 jouduttiin merkitsemään konsistorin papereihin tieto, että konsistorin esimiehen, rovasti Jalmari Laurikkalan, joka oli urheasti jatkanut toimessaan tähän asti, oli muutettava Suomeen huomisen kello kuuteen mennessä. Laurikkala oli näet Suomen kansalainen ja nyt hänet oli karkotettu lopullisesti maasta. Tämä karkotus toisaalta pelasti hänen henkensä ja mahdollisti myöhemmin sen, että hän saattoi 2. maailmansodan jälkeen palvella pappina niitä inkeriläisiä, jotka olivat onnistuneet pakenemaan Ruotsiin.

Jalmari Laurikkala (1882-1957) karkotettiin, mutta 
hän sai myöhemmin palvella inkeriläisiä pakolaisia niin 
Suomessa kuin Ruotsissakin. Braks otti kantaakseen konsistorin 
esimiehen tehtävät Laurikkalan poistuttua. Wikimedia Commons.

Näin 25. toukokuuta 1937 kokoontuivat konsistorin jäljelle jääneet jäsenet Pekka Braks, Aleksanteri Korpelainen, Matti Närjä ja Simo Pennanen. Työn haluttiin jatkuvan ja uudeksi esimieheksi valittiin Pekka Braks. Hän oli nyt kirkollisen uransa huipulla, mutta tämän kirkon esimiehen työ ei tarjonnut hienoja edustuslounaita, vaan sen sijaan hän oli nyt se pää, joka kohosi sen verran muita korkeammalle, että se oli tarvittaessa helppo niittää pois. Toimintaa kuitenkin jatkettiin.

31. elokuuta 1937 kokoontuivat Braks, Korpelainen ja Närjä, sillä Pennanen oli jälleen vangittu, tällä kertaa lopullisesti. Hänen arvellaan kuolleen vankeudessa 1938. Kokoushuone oli menetetty, mutta oli sentään saatu lupa kokoontua Suomen kirkkokansliassa Željabovinkatu 6:ssa. Samassa kokouksessa jouduttiin toteamaan sekin, ettei Braks saanut lupaa viranomaisilta toimittaa papillisia tehtäviään Tuutarissa eikä Markkovassa.

Valot sammuvat Braksilta ja Inkerin kirkolta

19. syyskuuta 1937 osoittautui Braksille kohtalokkaaksi. Siitä on kertonut hänen edellä mainittu, myöhemmin Ruotsiin paennut tyttärensä Alina Muller. Kyseessä oli sunnuntaipäivä, ja Braks piti ensin aamupäivällä jumalanpalveluksen Pietarin suomalaisessa kirkossa, ilmeisesti siihen oli lopulta saatu lupa. Itse asiassa Braks tuli jäämään viimeiseksi kyseisessä kirkossa 1930-luvulla saarnanneeksi papiksi. Mukana oli tytär Ella. Iltapäivällä Braks oli kiiruhtanut pitämään jumalanpalvelusta Venjoen kirkossa. Pavlovskin asemalla hän oli lausunut Ellalle: "Näkemiin, lapseni! Eihän sitä tiedä, tapaammeko vielä täällä ajassa, tuntuu olevan niin paljon sähköä ilmassa."

Braksin toiseksi viimeinen saarna tapahtui tässä Pietarin Pyhän Marian kirkossa.
Se oli valmistunut 1805 ja otettiin pois seurakunnalta 1938. Siinä oli sen jälkeen muun 
muassa asuntoja ja luutavarasto. Nykyään se on jälleen yksi Inkerin kirkon kirkoista.
Wikimedia Commons.

Braks kuitenkin pääsi vielä illalla kotiin, mutta sinne saapuivat myös salaisen poliisin miehet. Braksia oltiin jälleen tultu vangitsemaan. Tytär Ella oli paikalla seuraamassa tapahtumia. Hän oli kertonut siskolleen, miten heidän isänsä oli pyytänyt vangitsijoilta lupaa soittaa jäähyväiset omalla urkuharmonillaan. Lupa annettiin, mutta tytär oli ollut niin järkyttynyt, ettei hän ollut hahmottanut, mitä virttä isä oli hänelle soittanut. Alina-tytär ihmetteli tapahtumasta kuultuaan, miten isä oli aina kyennyt olemaan niin rauhallinen, mutta aikuisiällä hän päätyi siihen tulokseen, että kyse oli Jeesuksen antamasta rauhasta, joka kestää myös maailman myrskyjen raivotessa.

Vähän tämän jälkeen kokoontuivat Korpelainen ja Närjä konsistorin istuntoon ja totesivat Braksin vangituksi. He arvelivat, etteivät voi kahdestaan pitää virallista kokousta, vaikka maassa virallisesti olikin uskonnonvapaus ja kokoontumisvapaus, näistä maininta luultavasti katkeransuloista huumoria. Braks jäi konsistorin viimeiseksi esimieheksi, ja vähän myöhemmin Aleksanteri Korpelainen seurasi toveriaan vankeuteen ja kuolemaan, Närjä sen sijaan selvisi hengissä näissä kuohuvissa vaiheissa ja kuoli vasta 1963.

Braksin viimeiset vaiheet olivat pitkään tuntemattomat. Häntä vastaan nostettiin syyte vakoilusta ja hänet tuomittiin 10.11.1937 korkeimpaan rangaistukseen. 15. marraskuuta 1937 hänet teloitettiin ja haudattiin Levašovon alueelle, samana päivänä kuin Korpelainen. Pian tämän jälkeen sulkeutuivat loputkin kirkot ja yhä useampia inkeriläisiä odotti vankeus tai teloituskuoppa. Inkerin kirkon taru näytti olevan lopussa.

Levašovossa teloitettujen suomalaisten muistomerkki.
Wikimedia Commons.

Inkerin kirkon ylösnousemus - Braksin ja hänen toveriensa perintö elää

Inkeriläiset selvisivät kansanryhmänä Stalinin vainojen läpi, vaikkakin hajalle lyötyinä ja rivit pahasti harvenneina. Kirjoittajaan tekevät suuren vaikutuksen pastorit Juhana Vaasseli ja Paavo Haimi sekä saarnaaja Matti Kukkonen, joista ainakin kaksi ensimmäistä olivat vankileirillä 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun, ja alkoivat heti vankeudesta päästyään uudelleen saarnatoimensa. Toivon voivani joskus kirjoittaa heidänkin tarinansa. Inkerin kirkon varsinainen elpyminen alkoi 1980-luvulla, ja nykyään se on koko Venäjän alueella toimiva luterilainen kirkko, joka toki pitää sisällään paljon muitakin kuin inkerinsuomalaisia, joista monet ovat siirtyneet Suomeen, Ruotsiin ja Viroon. Yhtenä esineellisen jatkumon tuojana on Venjoen kirkon vanha ehtoollismalja, jonka Braksin läheiset paetessaan Ruotsiin kuljettivat mukanaan. Vuoden 2018 syyskuussa se lahjoitettiin Inkerin kirkolle ja se on nykyään tallessa Marian kirkossa Pietarissa.

Braksin Venjoen kirkossa käyttämä ehtoollismalja on nyt tallessa 
Pietarin Pyhän Marian kirkossa. Wikimedia Commons.

Kun luen inkeriläisten kohtaamista kärsimyksistä en voi olla ihmettelemättä sitä rohkeutta, millä he kohtasivat kärsimyksensä. Varsinkin papit olisivat monta kertaa valita helpomman tien ja luopua pappeudestaan ja sulautua massaan. Laurikkala olisi voinut paeta Suomeen vuosia aiemmin, Braks olisi voinut työskennellä opettajana, opettaa sen mitä käsketään ja pitää uskonsa oman päänsä sisällä. Kristillinen usko johti heitä ja velvoitti heitä. He eivät voineet vaieta eivätkä väistyä. Braksin se vei teloituskuopan pohjalle, mutta hänen perintönsä elää. Ellei hän ja hänen kaltaisensa olisi toimineet sanan ja sakramenttien palvelijoina aina katkeraan loppuun saakka, ei välttämättä Inkerin kirkosta olisi jäänyt elämään edes sitä jäännöstä, joka sai puhjeta uuteen kukkaansa Neuvostoliiton lopulta tullessa vapaammaksi ja lopulta hajotessa. Neuvostoliitto on kadonnut ja sen järjestelmä osoittanut oman sisäisen tyhjyytensä, mutta se usko, joka antoi Braksille rauhan vangitsijoidenkin edessä elää edelleen Inkerin kirkon välittämänä.

Lähteet

БРАКС Пекка (Петр) Адамович, пастор 10.05.1881–15.11.3. Inkerin Liitto. https://www.inkeri.ru/rep/peoples/?id=619

Braks, Pekka, seurakunnanhoitaja. Nouse Inkeri ry. http://www.inkeri.fi/merkkihenkilot/a-i/

Liliann Keskinen: Venjoen ehtoollismalja palautettiin Inkerin kirkolle. Inkerin kirkko, 10.9.2018. http://www.inkerinkirkko.fi/2018/09/venjoen-ehtoollismalja-palautettiin-inkerin-kirkolle/

Aatami Kuortti ja Reijo Arkkila: Inkerin kirkon yö ja aamu. SLEY-KIRJAT. 1990.

Georg Luther: Herdaminne för Ingermanland II. De finska och svenska församlingarna och deras prästerskap 1704-1940. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2000.

Yleisöltä. Inkeri -lehdessä 10.8.1912, nro 59. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2059548?page=4

Luterilaisen vapaakirkollisuuden aamusarastus - Nurmeksen vanhaluterilaiset 1890-luvulla

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Tässä blogissa on jo aiemmin kerrottu pariin otteeseen luterilaisista vapaakirkoista, joita on ollut maassamme 1920-luvulta lähtien. Ne ovat mielenkiintoinen osoitus siitä, että luterilaista kristillisyyttä on mahdollista harjoittaa ja on harjoitettukin ainakin pienimuotoisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolella jo liki sadan vuoden ajan, vaikka monelle nämä vaihtoehtoiset seurakunnat ovatkin varmasti vieraita. Mutta vielä useammalle on vierasta se, että ensimmäistä kertaa luterilaista vapaaseurakuntaa puuhattiin jo monta vuotta aiemmin, nimittäin vuonna 1894, eikä suinkaan missään isossa keskuksessa vaan Pohjois-Karjalan Nurmeksessa. Mistä tämä hanke johtui ja mitä sille tapahtui, se on tämän kirjoituksen keskeisenä aiheena.

Tämän tekstin päänäyttämö on Nurmes. 
Valtimon kunta on jälleen osa Nurmesta, 
kuten se oli myös blogissa nyt kuvattuna 
aikana. Wikimedia Commons.

Uusi virsikirja syntyy pitkän odotuksen jälkeen

Kaikki alkoi kirjoista. 1886 hyväksyttiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa uusi virsikirja. Sitä olikin odoteltu, sillä edellinen virsikirja oli ollut käytössä jo vuodesta 1701 asti. Voisi siis olettaa, että kirja olisi nyt otettu vastaan suurella innolla, mutta näin ei ollut asian laita.

Uuden virsikirjan pitkä syntytaival johtui näet siitä, että jopa vuosikymmenten uurastuksen aikana oli ollut hyvin monenlaisia ajatuksia siitä, mihin suuntaan virsikirjaa tulisi kehittää. Osa halusi poistaa paljon vanhoja virsiä, osa ei juuri mitään. Myös uusille virsille ja teemoille nähtiin tarvetta, mutta niistäkin oli erimielisyyttä. Lopulta uusi kirja hyväksyttiin siitä huolimatta, ettei siihen vieläkään oltu tyytyväisiä, sillä oltiin yksinkertaisesti sitä mieltä, ettei uutta kirjaa voitu enää odottaa.

Tuloksena oli kompromissi, jonka hyväksymisen moni näki virheenä. Monen mielestä vanhassa virsikirjassa ollut voima oli kadonnut. Herätysliikeväki ei pitänyt uudesta virsikirjasta senkään vuoksi, ettei heidän käyttämiään lauluja ollut juurikaan hyväksytty mukaan. Myönteisiäkin puolia oli, sillä kieltä oli nyt nykyaikaistettu ja kehitetty, uusia suomalaisia virsiä oli saatu mukaan ja teema-valikoima laajeni esimerkiksi lähetysvirsillä.

Virsikirja herättää vastustusta aina Satakunnasta Pohjois-Karjalaan asti

Paikoin uusi virsikirja herätti hyvin voimakasta vastustusta. Kirkolliskokous oli antanut takarajaksi uuden virsikirjan käyttöönottoon vuoden 1897 adventin, eli siirtymäaika oli noin kymmenen vuotta. Monin paikoin äänestettiin kuitenkin kirjan käyttöönotosta jo aiemmin. Tällainen vaali käytiin esimerkiksi Raumalla 1888, mutta siellä uusi virsikirja tuli torjutuksi äänin 667-338. Rauman kaupunkiseurakunnassa uutta kirjaa kannatti 338 ja vanhaa 253, mutta maaseurakunnan puolella kaikki 414 äänestäjää torjuivat uuden kirjan. Tähän vaikutti ennen kaikkea seudun voimakas herätysliike rukoilevaisuus. Uusi äänestys toteutettiin 1891, mutta silloin vaali suoritettiin veroäyrin mukaan, jolloin varakkaampien äänillä oli suurempi painoarvo ja uusi kirja tuli hyväksytyksi 1303 markalla  50 pennillä vanhan kirjan kannattajien äänisaaliin ollessa 571 markkaa 50 penniä.

 Osa oli toki voinut muuttaa näkemystään kolmen vuoden aikana ja uusiakin äänioikeutettuja varmaan oli, mutta silti varsinkin rukoilevaisilla jäi vaalista paha maku suuhun. Heidän maallikkosaarnaajansa, kuten aiemmin blogissa esitelty laitilalainen Kustaa Heinikkala ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/06/kirkkohistorian-henkilokuvia-kustaa.html ), olivat tuominneet uuden virsikirjan, ja kyseinen herätysliike käyttää yhä tänä päivänäkin vuoden 1701 virsikirjaa muiden laulukirjojensa ohella.

Vastustusta oli kuitenkin myös muualla kuin länsirannikolla. Pohjois-Karjalan salomailla Nurmeksessa vastustus sai suorastaan radikaaleja piirteitä. Heinäkuussa 1894  Nurmeksen pappilassa oli kokous, jossa oli mukana tässä blogissa jo useampaan otteeseen piipahtanut silloinen Kuopion piispa Gustaf Johansson. Seurakunnassa oli ollut voimakasta uuden kirkkokäsikirjan ja virsikirjan vastustusta. Uusia kirjoja pidettiin suorastaan kirottuina ja "perkeleen hengellä" tehtyinä, minkä johdonmukaisena seurauksena niitten mukaan suoritettuja toimituksiakin pidettiin väärinä. Kirkkokäsikirjan osalta luottamusta ei varmasti lisännyt se, että painoksessa oli useita epäselvyyksiä, joita jouduttiin myöhemmin lehdissäkin korjailemaan. Samoin tuomittiin myös hiljan käyttöön otettu uusi katekismus ja pidettiin parempana 'Vipiliusta' eli vanhaa niin sanottua Svebiliuksen katekismusta, jota on perinteisesti arvostettu varsinkin herätysliikkeiden parissa ja josta on otettu uusia painoksia ainakin vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Myös seurakunnan silloisia pappeja kohtaan oli tyytymättömyyttä.

Yksi kiistanalainen kirja oli katekismus. Nurmeslaiset eivät 
innostuneet uudesta katekismuksesta, vaan luottivat mieluummin 
ammoisen Uppsalan arkkipiispan Olaus Svebiliuksen (1624-1700) 
ikivihreään. Wikimedia Commons.

Pohjois-Karjalassa kovat piipussa: uudet kirjat pois tai oma seurakunta!

Niinpä joukko nurmeslaisia oli valmiita perustamaan aivan uuden seurakunnan, jossa käytettäisiin vanhoja virsikirjoja ja johon voitaisiin valita uudet papit. Tämän hankkeen vuoksi oli nyt piispa Johansson tullut nurmeslaisia kuulemaan. Kokoontunut joukko vakuutti uusien kirjojen kelvottomuutta miltei yksimielisesti, mutta heidän yllätyksekseen ja pettymyksekseen ei piispa tukenut heitä vaan sanoi heidän olevan väärässä. Johanssonin mukaan ne vanhan virsikirjan virret, joita ei oltu otettu uuteen ja joita nurmeslaiset kaipasivat olivat tarpeettomia, koska ne olivat katolisen ajan jäänteitä. Muutenkin piispa perusteli uudistuksia ja totesi, että toki jokainen saa käyttää vanhaa virsikirjaa kodissaan ja kirkossakin jos halusi. Tosin käytännössä tuo olisi ollut haastavaa, sillä jumalanpalvelukset piti toteuttaa uutta kirjaa käyttäen, eli vanhasta olisi hyötyä  vain, jos halusi laulaa jonkun säilytetyn virren vanhoilla sanoilla. Sikäli kyse ei ollut mistään myönnytyksestä, eihän kukaan voi estää ihmistä laulamasta kotonaan mitä huvittaa.

Gustaf Johansson (1844-1930) on tämän blogin 
historiassa ehtinyt jo käydä jututtamassa horrossaarnaajaa 
Kuhmossa ja kovistelemassa evankelisia maallikkosaarnaajia 
Tarvasjoella. Nyt tapaamme hänet kiistelemässä nurmeslaisten 
omaa seurakuntaa puuhaavien kanssa. Ei hänen piispanuraansa 
ainakaan tylsäksi voi väittää, tosin hän ehtikin toimia sekä Kuopion 
piispana että arkkipiispana. Wikimedia Commons.

Nurmeslaisten vastarinta ei tästä vähentynyt. Heistä monet ilmoittivat, etteivät laita enää lapsiaan rippikouluun, koska siellä opetetaan veisaamaan uusista, kirotuista virsikirjoista. Lisäksi jo kymmenkunta nurmeslaista oli lähettänyt senaattiin anomuksen oman seurakunnan perustamisesta, jonka nimeksi olisi tullut "Wanhat Luterilaiset". Vuoden 1889 eriuskolaislaki näet salli perustaa maahan protestanttisia uskonnollisia yhdyskuntia, mitä olivatkin jo hyödyntäneet sekä baptistit että metodistit. Vanhoja kirjoja oli vastustettu muuallakin Pohjois-Karjalassa, ainakin Juuassa ja Rääkkylässä, mutta nurmeslaiset olivat valmiita menemään poikkeuksellisen pitkälle.

Tapaus herätti jonkun verran huomiota ja siitä uutisoitiin eri lehdissä. Uusi Suometar -lehdessä oli parikin tekstiä aiheeseen liittyen, toisessa valiteltiin kansan koneellista lukutaitoa, jonka vuoksi heillä ei ole syvempää ymmärrystä asioista, ja nähtiin nurmeslaisten kiintymyksen vanhoihin kirjoihin olevan merkki siitä. Toinen kirjoitus mainitsee, että Pohjanmaalla on runsaasti väkeä, varsinkin heränneitä ja lestadiolaisia, jotka eivät hyväksy uutta virsikirjaa ja että seudulla odotetaan uteliaisuudella päätöstä "Nurmekselaisten kirkkojutusta". Kirjoittaja arveli monien olevan halukkaita myös Pohjanmaalla perustamaan ""wanhoja luterilaisia" seurakuntia", mikäli tämä sallittaisiin. Nurmeslaisten hanke olisi siis voinut saada aikaan valtakunnallisia seurauksia.

Laintulkinta nurmeslaisten tavoitteiden esteeksi

Nurmeslaisille uusi laki ei kuitenkaan ollut suopea. Lokakuussa 1894 uutisoitiin, että senaatti oli päättänyt hylätä anomuksen, jonka takana sanottiin olevan talollinen Paavo Turunen ynnä muita nurmeslaisia, muualla on mainittu myös Tahvo Turusen olleen aktiivina hankkeessa. Näiden mainittiin halunneen perustaa ""wanhoillis-luterilaisten" eriuskolais-seurakunnan", koska eivät voineet hyväksyä uutta katekismusta. Senaatti oli kuitenkin tarttunut siihen, etteivät anomuksen tehneet olleet esittäneet mitään erityistä, Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta poikkeavaa uskontunnustusta, vaan sanoivat sen hyväksyvänsä ja ainoastaan torjuvansa uudet kirkolliset kirjat. Niinpä heidän ei katsottu kuuluvan eriuskolaislain piiriin, eikä heillä näin ollut lupaa oman yhdyskuntansa perustamiseen. Ja koska kuuluminen muuhun kuin sallittuihin uskonnollisiin yhdyskuntiin oli kiellettyä oli heidän myös jäätävä Nurmeksen seurakunnan jäseniksi.

Tämä uutinen ilmestyi useissa lehdissä hieman eri 
sanamuodoin, mutta viesti oli sama: nurmeslaisten 
seurakuntahanke oli tyrmätty. Tampereen Uutiset 
23.10.1894, nro 163.

Aivan tähän ei nurmeslaisten vastarinta lopahtanut, sillä vuoden 1895 alussa uudenvuodenpäivänä pidettiin kirkonkokous, jossa keskusteltiin uuden katekismuksen käyttöönotosta. Tosin Karjalatar -lehden toimittaja kutsui keskustelua pikemmin rähinäksi, jossa eivät auttaneet "järkewät puheet, ei hywät neuwot." Kokouksen osanottajien suuri enemmistö näet vastusti yhä innokkaasti uutta katekismusta, joten kirjoittaja arveli sen käyttöönoton olevan vain kaukainen tulevaisuuden toive. Hän lopettaakin kirjoituksensa sarkastisesti: "Ei siis tarwitse isänmaan peljätä, että Nurmeksessa noin tuostaan eksyttäisiin wanhalta, mukawalta tieltä."

Vielä 22. elokuuta 1895 lähti kaksi seurakuntahankkeen nokkamiestä Pietariin tarkoituksenaan pyytää itseltään keisarilta lupaa seurakunnan perustamiseen. Ilmeisesti reissu ei tuottanut tulosta, sillä seurakuntaa ei syntynyt. Reissusta uutisoinut toimittaja ei peittele puolueellisuuttaan kysyessään juttunsa lopuksi "Woisiko sokeus ja tietämättömyys enää mennä pitemmälle".

Miksi juuri Nurmeksessa?

 Pielisen Karjalan, johon Nurmeskin kuuluu mainitaan olleen tuohon aikaan Pohjois-Karjalan luterilais-kirkollisinta aluetta, ja tämän on nähty selittävän myös sitä, miksi juuri siellä kehittyi luterilaispohjaista separatismia. Etelämpänä oli enemmän ortodokseja ja siellä lisäksi vaikuttivat esimerkiksi baptistit ja muut eriuskolaisliikkeet, mutta nämä eivät näytä olleen ainakaan tuolloin nurmeslaisille vaihtoehto. Paikkakunnalla vaikuttivat herätysliikkeistä sekä herännäisyys että evankelisuus. Heränneitten Wilhelmi Malmivaara oli liikkeen lehdessä arvostellut uutta virsikirjaa ja evankelisuus puolestaan on perinteisesti pitänyt luterilaista oppia arvossa, joten kummastakin löytyi pohjaa uudistusten vastustamiseen.

Luultavasti seurakunnan omaksuttua uudet kirjat moni mukautui ajan myötä käyttäen mahdollisesti vanhoja kirjoja kotonaan kuka kauemmin, kuka vähemmän aikaa, ehkä jossain yli sukupolvien. Läntisen rukoilevaisuuden kaltaista laajempaa liikettä, joka olisi omissa tilaisuuksissaan säilyttänyt vanhojen kirjojen käytön ei ilmeisesti syntynyt. 'Vanhoja luterilaisia' arvellaan kuitenkin olleen myöhemminkin Nurmeksessa, ainakin naapurikunta Valtimolla sillä nimellä kutsuttu ryhmä oli sanasodassa piispan kanssa vuonna 1920. Valtimo muuten kuului vielä 1890-luvulla Nurmekseen, joten osa virsikirjan vastustajista tuli ilmeisesti sieltä jo silloin.

Huomiota kiinnittää monen lehtiuutisen avoin iva ja halveksunta hanketta kohtaan. Hankkeen voi näet kuitata uppiniskaisena vanhoillisuutena, mutta sen voi nähdä myös periaatteellisena kysymyksenä uskonnonvapaudesta. Monen nurmeslaisen kokemus oli, että uusien kirjojen myötä myös oppisisällöt olivat niissä muuttuneet ja siksi he torjuivat ne ja halusivat perustaa seurakunnan, jossa voisi edelleen käyttää heidän mielestään oikeita kirjoja. Tämä heiltä kuitenkin evättiin, ja perustelu on erikoinen, sillä kun senaatin mielestä ero pelkissä kirjoissa ei riitä, kun kerran nurmeslaiset halusivat sitoutua luterilaiseen oppiin, niin nurmeslaisten näkökulmasta kirkko oli luopunut tästä opista väärillä kirjoillaan. Ehkä asetelma oli senaatille liian vieras, ja toisaalta saatettiin pelätä mahdollisesti seuraavaa laajempaa hajaannusta. Vielä piti vieriä vuosia, ennen kuin ihmiset saattoivat itse arvioida, oliko tarvetta omalle seurakunnalle vai ei ilman, että valtio arvioi sen tarpeellisuuden.

Mitä väliä tälläkin taas oli ja saako tarina vielä jatkoa?

Tapausta voisi pitää vain kirkkohistorian alaviitteenä ja erikoisena kuriositeettina. Kuitenkin mikäli seurakuntahanke olisi toteutunut olisi se voinut vaikuttaa laajemminkin, sillä ainakin Pohjanmaalla ja Satakunnassa oli samalla tavalla uusiin kirjoihin suhtautuvia. Epäonnistuneenakin hanke oli ensimmäinen tuntemani esimerkki Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta irrallisen luterilaisen seurakunnan perustamishankkeesta. Ensimmäiset tällaiset seurakunnat syntyivät lopulta 1920-luvulla, silloin ei tietääkseni ollut mukana nurmeslaisia. Tosin nurmeslainen evankelinen maallikkosaarnaaja, opettaja Oskari Ahola oli yhteyksissä näitä seurakuntia perustaneisiin, muttei kuitenkaan lähtenyt heidän kelkkaansa. Kiinnostaisi tietää, missä määrin hän oli tietoinen aiemmasta paikallisesta hankkeesta.

1999 syntyi Suomen vanhaluterilainen seurakuntajärjestelmä, jolla oli seurakunnat Pohjanmaalla ja Pohjois-Karjalassa. Hanke oli syntynyt viidennen herätysliikkeen eli viidesläisyyden pohjalta ja on luultavasti ainoa kirkkokunta maailmassa, jonka hengellisiksi isiksi ja opillisiksi suunnannäyttäjiksi oli nimetty erikseen viidesläishenkiset suomalaisteologit Uuras Saarnivaara, Urho Muroma ja Osmo Tiililä. Hanke kuivui kasaan ja yhdistysmuotoinen seurakunta lakkautettiin jo vuonna 2004. Mahtoivatko pohjoiskarjalaiset jäsenet tietää, että heidän nimellään oli pohjaa maakunnan alueella jo yli sadan vuoden takaa?

Nykyään Nurmeksessa on säännöllisesti paikallisen Suomen ev.lut. kirkon seurakunnan ja muitten yhteisöjen ohella järjestänyt jumalanpalveluksia Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta, joka tunnettiin aiemmin nimellä Luther-säätiö ja joka edustaa luterilaisista vapaakirkoistamme nykyään suurinta. Ottamatta asiaan muuten kantaa on minun todettava, että pidänpuhtaan historiallisista syistä kiehtovana sitä, että tällainen yhteisö on kehittynyt, toki monen muun paikkakunnan ohella, juuri Nurmekseen. Vaikka sen syntysyyt ovat osin erilaiset kuin Nurmeksen vanhaluterilaisilla voi silti ajatella, että mikäli sikäläinen Lähetyshiippakunnan joukko järjestäytyy seurakunnaksi toteuttaa se hankkeen, joka alkoi yli sata vuotta sitten. Samalla luterilainen vapaakirkollisuus, jonka eräänlaisena airuena Nurmes sai aikoinaan toimia, olisi palannut syntysijoilleen.

Lähteet:

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä.1976.

Keisarin puheille. Kansan Lehti -lehdessä 6.9.1895, nro 36. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/502268?page=7

Kirkoneroasia Nurmeksessa. Karjalatar -lehdessä 4.8.1894, nro 83. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/539397?page=3

Tuomas Kortelainen: Ukko-Paavon jäljillä Pielisen Karjalassa.Pohjois-Karjalan herännäisyyttä 1800- ja 1900-luvuilla.1992.

Pentti Laasonen: Vanhan kirkollisuuden hajoaminen Pohjois-Karjalassa. 1971. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1925269?page=1

Muutamia muutoksia kirkonmenoihin. Karjalatar -lehdessä 23.10.1894, nro 117. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/541607?page=3

Muutos aikaansaatawa kansan lukemis-tawassa. Uusi Suometar -lehdessä 29.8.1894, nro 200.  https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/595174?page=3

Nurmeksen "wanhoillisluterilaiset". Karjalatar -lehdessä 20.10.1894, nro 116. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/541350?page=2

Nurmeksen "wanhoillisluterilaiset. Tampereen Uutiset -lehdessä 23.10.1894, nro 163. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/578093?page=3

Nurmeksessa. Karjalatar -lehdessä 5.1.1895, nro 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/541861?page=2

Nurmes. Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta. https://www.lhpk.fi/nurmes/

Siljaliisa Parviainen: Pohjois-Karjalan kirkollinen elämä sanomalehti Karjalattaren kuvaamana 1894-1897. 2017. https://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20180047/urn_nbn_fi_uef-20180047.pdf

Suomen vanhaluterilaisen seurakunnan toiminta on päättynyt. http://netti.nic.fi/~uuspiet./

A. Aijal Uppala: Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät. 1976. http://www.luterilainen.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf

Wanhat luterilaiset. Wiipurin Sanomat -lehdessä 18.10.1894, nro 242. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/604521?page=2

Hannu Vapaavuori: Suomalaiset virsikirjat. https://evl.fi/documents/1327140/40400830/suomalaiset_virsikirjat.pdf/1bd2119f-c04a-f6f6-1dc6-ec6b7e052e77?t=1535629707000

Wieläkin uusista kirkollisista kirjoista. Uusi Suometar -lehdessä 29.8.1894, nro 200. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/595174?page=3

Pomarkun pasuuna ja näkijä Johan Pomlin (1776-1836)

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

JOHAN POMLIN (1776-1836)

Suomessa on ollut vuosisatojen varrella monenlaista pappia. Jotkut ovat tulleet vanhoista pappissuvuista, toiset ovat olleet pappeina sukunsa ensimmäisiä. Jotkut ovat hakeneet itselleen menestyksekästä virkauraa, toisilla taas on saattanut olla kutsumuksena toiminta vuosikymmenet samalla paikkakunnalla. Jotkut ovat olleet tasaisia puurtajia, joitten työstä ei ole jäänyt valittamista, mutta ei suuria muistojakaan, kun taas toiset ovat jättäneet jälkeensä lukemattomia muistoja ja tarinoita. Tällä kertaa liikumme Lounaisessa Suomessa tutustumassa sellaiseen pappismieheen, joka lähti pappisuralle vaatimattomista oloista ja teki työuransa kahdella pienellä paikkakunnalla, mutta oli silti eräänlainen legenda jo eläessään. Tämä on Pomarkun apupapin, Johan Pomlinin tarina.

Vaikka Pomlin olikin Vakka-Suomen 
poikia, tuli Pohjois-Satakunnan 
Pomarkusta hänen tärkein työkenttänsä.
Wikimedia Commons.

Torpan pojasta papiksi

Johan Pomlinin varhaisvaiheet ovat jonkin verran epäselviä. Hän syntyi 8. helmikuuta 1776 Vehmaalla Nuhjalan Uudentorpan torpparin Jakob Jakobssonin ja tämän vaimon Valborg Ericsdotterin neljänneksi lapseksi, tosin yksi isosisko kuoli jo ennen Johanin syntymää. Käytän kirkonkirjoihin merkittyjä nimiä, koska en halua arvailla millainen nimien oikeasti käytössä ollut muoto olisi voinut olla. Johanin synnyttyä oli perhe muuttanut jossain vaiheessa Pummaisten torppaan, edelleen Vehmaalla, mutta sieltäkin muutettiin pois ennen vuotta 1781. Muuttokohde vain on jäänyt kirkonkirjoihin merkitsemättä. Vuonna 1912 Pomlinista kirjoitettu artikkeli väittää jostain syystä hänen syntyneen Mynämäellä ja että isä olisi ollut sotamies. Voi siis olla, että jossain vaiheessa perhe on siirtynyt naapuripitäjään Mynämäen puolelle. Joka tapauksessa on ilmeistä, että Johanin lähtökohdat elämään olivat vaatimattomat, ja myöhemmin hänen kerrotaan leikillisesti kutsuneen itseään "Turvekaton Jussiksi", mikä varmaan on viitannut hänen kotitaustaansa.

Vuonna 1781 Vehmaalle tuli 2. kappalaiseksi Anders Björkqvist, jonka tarina on jo aiemmin tässä blogissa kerrottu: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/07/bestseller-kirjailijaksi-kuolemansa.html En tiedä, oliko nuori Johan hänen vaikutuspiirissään vai muuttiko perhe ennen sitä pois Vehmaalta. Kuitenkin hänen myöhempiä elämänvaiheitaan katsellessani se tuntuisi luontevammalta. Björkqvist oli toki taustaltaan talollissuvusta eli sikäli korkeammalta, mutta hän selvästikään ei ollut kotonaan säätyläistön parissa ja hänelle uskon asiat olivat tärkeämpiä kuin arvoasemat. Samaa on nähtävissä myös Johanin pappisuralla.

Vehmaan kirkko oli pystyssä myös Pomlinin lapsuudessa. 
Epäselväksi jää, kävikö Pomlin perheineen siellä kuulemassa 
Björkqvistin saarnoja, mutta hengenheimolaisia heistä kuitenkin tuli.
Wikimedia Commons.

Opintielle hän näet lähti, miten lie sille päässyt. Hänestä tuli 19. helmikuuta 1789 Turun katedraalikoulun oppilas, jossa yhteydessä mukaan tuli myös sukunimi Pumlin, myöhemmin Pomlin. Ylioppilas hänestä tuli 15. kesäkuuta 1796 ja pari päivää myöhemmin hän liittyi Boreaalisen eli pohjoisen Varsinais-Suomen osakunnan jäseneksi. Lopulta Pomlin vihittiin papiksi 15. heinäkuuta 1801.

Pietistipappien piiriin ja Pomarkkuun

Ensimmäinen virkapaikka löytyi vanhojen kotikulmien läheltä Mietoisista kappalaisen apulaisena. Jollei jo aiemmin niin viimeistään tässä vaiheessa Pomlin solahti sisään pietisti-piireihin, sillä tuo seutukunta oli erityisen otollista, mikäli halusi tutustua sen henkisiin pappismiehiin: Vehmaalla oli 2. kappalaisena jo aiemmin mainittu Björkqvist, joka tuli sittemmin tunnetuksi laatimastaan saarnakokoelmasta, postillasta. Nousiaisissa oli kirkkoherrana Anders (Antti) Achrenius, aikanaan hyvin kuuluisan aiemman Nousiaisten kirkkoherran Abraham Achreniuksen poika ja Halullisten sielujen hengelliset laulut -laulukokoelman laatija, ja Taivassalon kirkkoherrana toimi Elias Lagus, joka suomensi laulukokoelman Siionin virret, joka edellä mainitun laulukokoelman tavoin kului herätyshenkisen kansan käsissä. Pomlinin myöhempiä vaiheita tarkastellessa on selvää, että nämä lähiseurakuntien papit ovat olleet hänelle esikuvina ja mentoreina.

Mietoisten kirkosta tuli Pomlinin 
ensimmäinen palveluspaikka.
Wikimedia Commons.

Mietoisten ajasta ei ole Pomlinin osalta paljon sanottavaa, tai jos en minä sitä tähän hätään löytänyt. Hän oli siellä vuoteen 1812 asti, jonka jälkeen häntä kutsui pohjoinen Satakunta ja Pomarkku, jonne hän siirtyi apupapiksi. Tosin sitä korkeampaa pappia ei Pomarkussa ollutkaan, sillä se oli tuolloin osa Ulvilaa, jossa seurakunnan kirkkoherrakin oli. Pomlinista kerrotaan, että hänellä oli kulkiessaan veisata ja puhella ääneen, ja näin hänen kerrotaan tehneen myös sillä pitkällä taivalluksellaan, jonka hän tuohikontti selässä suoritti uuteen virkapaikkaansa yli mäkien ja halki suomaiden. Maantietä ei näet Pomarkkuun vielä kulkenut. Seutu oli näet varsin syrjäinen ja oma kirkkokin seudulle oli valmistunut vasta vuonna 1802, siis kymmenen vuotta aiemmin.

Perille päästyä oli pappila autio ja tyhjä, sillä kukaan ei ollut valmistautunut uuden papin tuloon. Eipä siinä, Pomlin taivalsi kirkon lähellä sijainneeseen Ranta-Rossin taloon ja pyysi sieltä yösijaa. Ilmeisesti hän oli kuullut talossa pidettävän toisinaan heränneiden seuroja. Matkamiestä ei kummeksuttu, sillä niitä oli usein liikkeellä. Kukaan ei udellut matkamiehen suunnitelmista eikä hänkään niistä alkanut tarinoimaan, vaan istui sivupenkille kuuntelemaan talonväen keskustelua uudesta papista, jonka pitäisi olla tulossa paikkakunnalle. Muitten mennessä levolle hänkin meni pitkälleen penkilleen ja nukkui konttinsa tyynynään. Aamulla yllätys oli melkoinen, kun muitten pukeutuessa kirkkoon menoa varten matkamies kaivoi papinpuvun kontistaan ja puki sen ylleen. Tämän jälkeen talonväki ja Pomlin keskustelivat enemmän ja totesivat nauttivansa siinä määrin hengenyhteyttä, että Pomlin päättikin, ettei edes halua asua pappilassa vaan jäi Ranta-Rossin taloon huonemieheksi.

Voimallinen saarnaaja ja näkyjen näkijä

Pomlinin saapuminen ei jäänyt erikoisimmaksi tapaukseksi hänen Pomarkun-ajallaan. Jo hänen ulkomuotonsa sanotaan herättäneen huomiota, sillä hän kulki vanhoissa ja kuluneissa vaatteissa, takkuisella tukalla ja hoitamattomalla parralla. Torpparin poika ei ollut oppinut herraskaisille tavoille. Kuitenkin hänen silmissään paloi outo tuli, ja ääni oli syvä ja läpitunkeva. Ja se ääni kaikuikin voimakkaana Pomarkun kirkossa. Pomlin saarnasi jykevästi Jumalan lakia herätellen ihmisiä synnin unesta. Hänen kerrotaan saarnanneen joskus jopa tuntikausia innolla ja voimalla iskien nyrkkiään saarnatuolin laitaan niin, että kirkko kajahti.  Ei hän kuitenkaan pelkästään ankaraa lain saarnaa suustansa ladellut, vaan hän osasi puhua lempeästikin, vakuuttaen usein: "Ei mikään saata Jumalan lapsia Herrasta erottaa." Pomlinin julistus jakoi pomarkkulaisia kahtia: toisten todetessa heidän saaneen hullun papin toiset taas iloiten totesivat, että juuri tällaista pappia paikkakunnalle oli kaivattukin. Seudulla kun tosiaan oli jo ennestään herännyttä väkeä, joka luki Björkqvistin postillaa ja käytti juuri niitä laulukirjoja, joitten tekijät Pomlin tunsi jo Mietoisten ajaltaan.

Pomarkun vanha kirkko oli vielä melko uusi Pomlinin 
palvellessa siellä, ja sen seinien sisällä kaikuivat hänen 
jykevät saarnansa. Wikimedia Commons.

Pomlin ei selvästikään ollut mikään tavanomainen saarnamies. Kuten edellä kerrottiin hän saattoi saarnata joskus pitkiäkin aikoja, mutta toisinaan hän saattoi valitella omaa huonouttaan ja sai sanotuksi vain joitain harvoja sanoja, jolloin kansa sanoi, ettei Pyhä Henki tällä kertaa antanut hänen puhua. Joskus taas Pomlin itse sanoi, että "Jos minä nyt puhun, te ette voi sitä kestää", ja hänen saarnojensa aikana kerrotaankin ihmisten taintuneen maahan ja saarnan jälkeen työntyneen itkien ja parkuen ulos kirkosta.

Pomlinilla väitetään myös olleen ennaltanäkemisen lahja. Tarinat ovat varmaan kasvaneet ja värittyneet matkan varrella, mutta jostakin tämäkin väite on lähtenyt liikkeelle. Kerrotaan esimerkiksi, että eräänä adventtisunnuntaina hän oli kehoittanut kirkkokansaa rukoilemaan joulurauhaa, sillä "eivät nämäkään pyhät mene onnellisesti ohi, väijyyjän käden kautta tulee murhia". Joulunpyhät menivät kuitenkin rauhallisesti, mutta loppiaisena Pomlin sanoi: "Tähän asti on Jumala suojellut, mutta pyhät eivät ole vielä lopussa, väijyyjän jalka on oven edessä, rauhaa tulisi rukoilla." Vielä samana päivänä Honkakosken kylässä Pietin Matti surmasi Anttilan talon isännän maantiellä siksi, että isäntä oli pidättänyt tältä palkan tämän pitämien ylimääräisten vapaapäivien vuoksi.

Eräänä toisena pyhänä taas sanotaan Pomlinin huudahtaneen kesken saarnansa: "Juuri nyt, ihan tällä hetkellä menee kylän isoin juoppo helvettiin!" Tämä tietysti hätkäytti kirkkokansaa, varsinkin kun he kuulivat myöhemmin Tervamäen Sakarin menneen päihtyneenä saunan lauteille, jossa hän oli jumalanpalveluksen aikana kuollut. Toisella kertaa taas kirkkoon oli tuotu esirukouspyyntö erään sairaan puolesta, joka oli Pomlinille tuttu, herännyt mies. Pomlin oli lausahtanut surullisena: "Tässä olisi tehtävä esirukous sairaan puolesta, mutta me voimme tehdä kuolleen edestä kiitoksen, sillä juuri tällä hetkellä sairas kuoli kotonansa." Jälkeen sitten kerrottiin miehen kuolleen juuri samaan aikaan, kun Pomlin oli saarnatuolissaan. Tämänkaltaiset tapaukset ja kertomukset loivat Pomlinille melkoisen maineen.

Näkyjen näkeminen tai erilaisten tiedon sanojen saaminen ei ollut satakuntalaisessa herännäisyydessä mitenkään tavatonta. 1700-luvulla oli Merikarvialla vaikuttanut horrossaarnaaja Anna Rogel (1751-1784), Porissa puolestaan Juliana Söderborg (1745-1799) ja Anna Haapakoski (1741-1811), eivätkä he olleet ainoita, vaikkakin kuuluisimpia. Yksi Rogelin kanssa hyvissä väleissä ollut oli Kankaanpäässä asunut maallikkopuhuja Matti Pukanhaava (1751-1833), joka vieraili myös Pomarkussa ja ystävystyi Pomlinin kanssa. Pomlin antoi täyden tunnustuksen Pukanhaavan kristillisyydestä, ja selvästikin Pomlin laskettiin heränneiden joukossa 'omien' joukkoon. Lisäksi Pomlinilla oli hyvät välit Porissa toimineeseen rouvaan nimeltä Walborg Ikalin (1774-1848), joka oli sikäläisen, myöskin hurmoksellisuuteen taipuvaisen liikkeen keskeisiä hahmoja. Vaikka Pomlinin vanha tuttu Björkqvist olikin postillassaan varoitellut antamasta liian suurta painoa hurmosilmiöille näyttää Pomlin tulleen ainakin hyvin juttuun niitä korostavien piirien kanssa. Toki on muistettava, että säilyneissä tiedoissa hänestä korostuvat juuri tämäntyyppiset ilmiöt erikoisuutensa vuoksi eikä niistä välttämättä saa kattavaa kuvaa hänen hengellisyydestään. Oli muuten Pomlinilla välillä myös esimiehensäkin tuki, sillä vuosina 1824-1827 Ulvilan kirkkoherrana toimi Bengt Jakob Ignatius (1761-1827), joka oli yhdessä Achreniuksen kanssa ollut tekemässä Halullisten sielujen hengelliset laulut - kokoelmaa.

Jylisevän saarnaajan vaatimaton kotielämä

Arkielämässään Pomlinin kerrotaan olleen rauhallinen ja vähäpuheinen. Hän tosiaan eli Ranta-Rossin talossa vaatimatonta elämäänsä. Tämä oli varmastikin toimiva järjestely, sillä hän ei vaikuta olleen kovin käytännöllinen taloudenhoidossaan. Hän ei kysellyt palkkansa perään, vaan jos joku toi vapaaehtoisesti jotakin otti talon emäntä sen vastaan ja vei aittaan. Rahojaan Pomlin säilytti tuohisessa tuvan penkillä ja jakeli siitä tarvitseville sitä mukaa kun rahaa tuli. Kun hänelle tuotiin juustoja, joulupaisteja ja muita lahjoja hän pyysi viemään ne ennemmin  Nevamummuna tunnetulle köyhälle heränneelle vanhukselle kylän laidalla tai muille paikkakunnan köyhille. Kuten edellä jo ilmeni oli myös hänen vaatetuksensa vaatimaton, ja jossain vaiheessa paikkakunnan heränneet naiset tekivät hänelle kotitekoisesta sarasta puvun, jota hän sitten piti vuosikaudet niin kotona kuin virkatoimissa.

Pomlin eli vuosia naimattomana, kunnes lopulta 50 ikävuoden huitteilla solmi avioliiton asumansa talon tyttären, tuolloin noin kolmekymppisen Juliaanan kanssa. Tämän äiti kuitenkin huolehti edelleen Pomlininkin taloudenhoidosta. Pitkää avio-onnea ei valitettavasti parille suotu, sillä Juliaana kuoli jo seuraavana vuonna. Tämän jälkeen Pomlin eli loppuikänsä naimattomana.

Koska Pomlin jakoi rahoistaan auliisti köyhille saattoi joillekin tulla halu hyötyä tästä. Kerran Rein -niminen ruotusotilas tuli kurillaan pyytämään Pomlinilta rahaa viinan ostoon. Mies saattoi yllättyä, kun Pomlin ojensi rahat sanaakaan sanomatta. Jonkun ajan kuluttua Rein tuli uudelleen samalla asialla, ja todisteena edellisten rahojen käytöstä oli miehen hiprakkainen olemus. Pomlin ojensi nytkin rahat, mutta tällä kertaa saatesanoilla: "Toivottavasti et tule kolmatta kertaa." Jokin papin sanoissa ja olemuksessa iski Reinin sisimpään, sillä viinat jäivät ostamatta ja mies raitistui. Pomlinin olemuksella saattoi muutenkin olla paikkakuntalaisiin voimakas vaikutus, sillä nekin, jotka eivät kuuluneet heränneisiin suhtautuivat häneen kunnioituksella. Jo lausutuksi aiotut kirosanatkin kuulemma kuivuivat huulille, kun papin nähtiin olevan liikkeellä.

Haudan levosta kaikuu veisuu

Lopulta  Pomlinin pasuunan ääni vaikeni ja hän kuoli Pomarkussa  21. marraskuuta 1836, toimittuaan seurakunnassa 24 vuotta. Hänen kuolemaansakin liittyy tarina. Tuolloin oli lukkarina Aappo Soini, joka oli viinaan menevä ja uskonnollisesti välinpitämätön. Hänen kerrotaan Pomlinin sairastellessa ivanneen tätä ja pyytäneen kertomaan kuoltuaan mihin päätyi. Lauantai-iltana iltakelloja soittaessaan lukkarin kerrotaan kuulleen kaunista veisuuta viikolla haudatun Pomlinin haudalta ja laulun sanat ja sävelet tekivät häneen vahvan vaikutuksen. Väitetäänpä Pomlinin itsensäkin ilmestyneen hänelle. 

Joka tapauksessa lukkarista tuli tämän jälkeen ehdottoman raitis mies ja hän liittyi heränneisiin. Hänen myös kerrotaan samana yönä kirjanneen ylös sen laulun, jonka oli kuullut haudasta kuuluvan. Tätä laulua on sitten kutsuttu 'Pomlinin virreksi' ja se lisättiin jossain vaiheessa Halullisten sielujen hengellisiin lauluihin ja on siellä numero 112. Oli laulun alkuperä mikä hyvänsä on tarina ainakin vaikuttava, ja ehkä siksi on syytä tähänkin laittaa muutama laulun 21 säkeistöstä:

1. Mä lähdin kylvööni leikkaamaan, Enkelein seuraan veisaamaan Karitsall, kiitost' lakkaamatt' Istuimen edess' loppumatt'.

2. Mun sielun' taivaan vaunuilla, Tuhanten huiluin lauluilla, Tuotiin istuimen etehen, Suuren seuran kanss' enkelein.

3. Nyt sain mä nähdä Jesuksen Ja Kolmeyhteisen istuimen, Mull' kruunu kallis kannettiin Ja puku kaunis annettiin.

4. Mun työni runsaasti maksettiin, Ja vaivan' paljoll' palkittiin, Jota tein murheen korvessa, Nyt saarnaan suuress' hovissa.

5. Muistakaat' vanhat ystävän', Odotan teitä perässän' Tääll' taivaass' yhteen tulemaan, Ijäistä iloo noutamaan.

6. O mikä ilo minulla, Senlainen on myös sinulla, Jesus on meidän veljemme, Kaikk' taivaan pyhät sukumme.

10. Te kalliit saarna-veljeni, Toivotan teill' mun onneni, Ett' olisimm' kaikk' niin maalissa Suurimmass' taivaan salissa.

21. Nyt lopetan mä veisuni, Menestyi hyvin reisuni. Jesuksen veren haavoissa Ijäisest' lepään rauhassa! Amen!

Pomlin sai leposijansa Pomarkun vanhan kirkon hautuumaalta. 
Tarinan mukaan hän pisti veisuuksi vielä haudan levossakin. 
Wikimedia Commons.

Pomlin osana rukoilevaisuuden historiaa

Pomlinin kuoltua menetti seudun herännyt väki viimeisen ystäväpappinsa seudulla. Näihin aikoihin kuitenkin syntyi yhteys Itä-Suomessa vaikuttavaan Henrik Renqvistiin ja tämän julkaisemat kirjat olivat suosittuja. Tässä yhteydessä myös tasaantui hurmoksellisuus, joka ei muutenkaan ollut kaikkialla tätä kansanherätystä määrittänyt tekijä, vaikka sen rooli näkyvine ilmiöineen varmasti laajempaa huomiota kiinnittikin.

Näin seudun herännäisyys kehittyi edelleen olemassa olevaksi rukoilevaisuus -nimiseksi herätysliikkeeksi. Se ei ole liikkeenä suuren suuri, mutta siellä missä Satakunnassa ja Varsinais-Suomen Laitilan tienoilla liikkeen seuroja vietetään kaikuvat Achreniuksen Halullisten sielujen hengelliset laulut sekä Laguksen Siionin virret. Näin liike kantaa edelleen sitä kansanherätyksen liekkiä, joka roihusi Satakunnassa ja Vakka-Suomessa 1700-luvun lopulla ja jonka yhtenä tulenkantajana oli myös Johan Pomlin. Hänen persoonassaan yhdistyivät Vakka-Suomen herännyt papisto ja Satakunnan hurmoksellinen herännäisyys, joista ensimmäisten kirjallinen perintö elää edelleen.

Lähteet:

E. W. Elowaara: Johan Pomlin. Ylhäältä apua - lehdestä, nro 3/1912. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/840967?page=13

Halullisten sielujen hengelliset laulut. Laulu nro 112.

Raimo E. Harju: Kuka kukin oli Pomarkussa 1804-1809. http://suku.tahti.net/pomarkku/Kuka_kukin_oli_Pomarkussa_1804-09_Tahdille.pdf

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. 1976.

Aarne Kaitila: Matti Paavola ja Satakunnan herännäisyys. Satakunta: kotiseutututkimuksia 1911, nro II. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1112598?page=196

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Johan Pomlin. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=11014>. Luettu 21.10.2020.

Pappisluettelo - Mietoinen. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=331&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Nousiainen. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=358&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Pomarkku. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=409&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Taivassalo. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=537&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Vehmaa. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=608&TYPE=HTML&LANG=FI

Mauno Rosendal: Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I 1796-1835. 1902. http://www.gutenberg.org/files/49688/49688-8.txt

Ilpo Sinkko: Matti Pukanhaava - Pohjois-Satakunnan hengellinen isä ja sielunhoitaja. http://www.rukoilevaisuus.com/pukanhaava.php?

Vehmaan seurakunnan rippikirja 1776-1781. https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/vehmaa/rippikirja_1776-1781_ap/99.htm sekä https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/vehmaa/rippikirja_1776-1781_ap/147.htm

O. Vihantola: Pomarkun pappi. Heräävä nuoriso -lehdestä, nro 6-7/1928. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/983459?page=24

Kirkonsiirto, aseellista vahtia ja oman seurakunnan perustaminen - Vuokselan erikoinen kirkkoriita

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Jokin aika sitten kirjoitin tässä blogissa Vuoksenlaakson metodistiseurakunnan erikoisen syntytarinan: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/10/kirkonpaikkakiistasta-suomen.html . Liikumme tässäkin kirjoituksessa aivan lähiseudulla, samalla vuosikymmenellä ja jopa samassa aihepiirissäkin, mutta silti tämänkertainen tapauksemme on hyvin erilainen. Siihen kuuluu Vuoksenrannan tavoin oman evankelis-luterilaisesta kirkosta erillisen seurakunnan perustaminen, mutta myös kokonaisen kirkon siirtäminen ja aseellista rukoushuoneen oven vartiointia. Olemme taas Vuoksen rantamilla, mutta suuntaamme nyt Vuoksenrannan sijasta Vuokselaan.

Vuokselan sijainti Luovutetun Karjalan kartalla.
Kannakselle oli 1900-luvun alkupuolella työlästä 
perustaa uutta seurakuntaa ilman riitaa, kuten 
tämäkin esimerkki osoittaa. Wikimedia Commons.

Kirkonsiirto-operaatio aloittaa kamppailun seurakunnan keskuksesta

Vuonna 1905 perustettiin Valkjärven alaisuuteen Vuokselan rukoushuonekunta. Sellaista oli toivottu alueelle jo pitemmän aikaa ja edeltävänä vuonna 1904 olivat innokkaimmat asian puuhamiehet ostaneet itselleen huutokaupasta Antrean vanhan puukirkon. Tällä myynnillä oli rahoitettu Antrean uuden kirkon rakentamista. Kun sitten seuraavana vuonna tuli tuomiokapitulin päätös rukoushuonekunnasta tuli kirkon ostaneille Uudenkylän miehille hoppu kuljettaa se omaan kyläänsä varmistaakseen sen kirkon sijaintipaikaksi. Hankkeen keskeisenä puuhamiehenä oli maanviljelijä Daniel Fabian Jääskeläinen ja työhön osallistui 40-50 kyläläistä hevosineen. Kuljetus suoritettiin ensin hevosilla ja sitten proomuilla Vuoksea pitkin.

Uuteenkylään perustettiin rukoushuoneyhdistys ja kirkko pystytettiin kylän korkeimmalle paikalle. Tosin ensin rakennuksesta myytiin ne osat, joita tässä uudessa rukoushuoneessa ei tarvittu. Niitten myymisellä saatiin itse asiassa peitettyä koko kauppahinta, mutta samalla rakennus ei enää muistuttanut alkuperäistä ulkomuodoltaan eikä tekotavaltaan. Kokoa sillä kuitenkin oli, sillä siihen kuului peräti 850 istumapaikkaa, eli tätä puolta oli selvästi pidetty olennaisena. Jumalanpalvelusten suhteen ei turhia aikailtu, vaan niitä alettiin pitää jo ennen kuin rakennus oli kunnolla kasassakaan. Sitä käyttivät niin Valkjärven seurakunnan papit kuin myös Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen puhujat, sillä seudulla oli evankelisen herätysliikkeen kannatusta. Pytinkiä ei koskaan vihitty varsinaiseksi kirkoksi, minkä vuoksi puhutaan Uudenkylän rukoushuoneesta.

Entisestä Antrean kirkosta tuli komea rukoushuone 
Uuteenkylään, vaikka ulkomuoto matkan varrella 
hieman kärsikin. Museoviraston Historian kuvakokoelma, 
Karjalan Liiton  kokoelma.  https://www.finna.fi/Record/museovirasto.4423650DF2F6A5D0DE9D7183DEC7572F

Vuokselan seurakunta syntyy, taistelu yltyy

Siitä ei näet koskaan tullut Vuokselan kirkkoa. Kun 1912 perustettiin Vuokselan seurakunta, johon liitettiin sekä Valkjärven, Sakkolan että myös Muolaan kyliä alkoi kiistely kirkon sijainnista toden teolla. Merkittävä osa seurakuntalaisista halusi seurakunnan kirkon Päiväkiven alueelle. Päiväkivi on sikäli merkittävä paikka, että se mainitaan jo vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa ja osoitti siis, missä raja tuolloin kulki. Kiista miltei kaatoi koko seurakunnan ja kunnan perustamishankkeen, mutta tuomiokapituli ei luovuttanut, kehotti luopumaan erimielisyyksistä. Hieman kiistelyä helpotti, kun Vuosalmen kylän väki päättikin liittyä Äyräpäähän Vuokselan sijasta, mutta väkimäärä toki siitä laski. Seurakunnan toiminta aloitettiin 1913, vaikkei varsinaista kirkkoa vielä ollutkaan. 25.11.1916 kirkonpaikasta äänestettiin, jolloin Lammasniemi sai 3097, Uusikylä 1643 ja Liuhaniemi 28 ääntä.

Vuoteen 1920 asti käytettiin kuitenkin Uudenkylän rukoushuonetta, olihan se kuitenkin jo pystyssä. Tämän jälkeen jumalanpalvelukset olivat kunnantalolle Virkkilään, joka sijaitsi aivan Päiväkiven vieressä. Tämä luonnollisesti suututti Uudenkylän väen, mistä kahinoista kertoo purevasti Käkisalmen Sanomissa joulukuussa 1920 ilmestynyt pakina Riitelevä seurakunta. Siinä nimimerkki 'Timoteus' kirjoittaa "Ei Ahvenanmaan kysymys, Balkanin kuuluisat levottomuudet eikä Meksikon veriset kansalaissodat ole olleet niin sitkeitä ja vaikeasti ratkaistavia, kuin Vuokselan seurakunnan kirkon paikka. Maailman sota käytiin loppuun viidessä vuodessa, mutta riita Vuokselan kirkosta jatkuu yhä edelleen, vaikka se sai alkuunsa vuosia ennen maailmansotaa."

Vaikka kirjoitus on laadittu humoristisella tyylillä on siinä myös kerrottu kiinnostavia yksityiskohtia kirkonpaikkakiistasta Virkkilän ja Uudenkylän välillä. Siinä kerrataan vaiheet, jotka johtivat jumalanpalvelusten siirtymiseen kunnantalolle, minkä jälkeen kerrotaan uuskyläläisten aktivoitumisesta sekä kunnan että seurakunnan luottamuselimissä. Lisäksi kerrotaan, miten urkujen siirrosta Uudestakylästä Virkkilään tuli melkoinen operaatio, sillä uuskyläläisten kerrotaan yhdessä vuosalmelaisten ja muitten lähikyläläisten kanssa estäneen asein varustautuneina virkkiläläisiä siirtämästä urkuja. Virkkilän väki päätti pyytää maaherralta virka-apua, ja uuskyläläiset puolestaan aikoivat luottamuselimissä siirtää päätöksen kirkon rakentamisesta hamaan tulevaisuuteen.

Uudenkylän rukoushuoneessa oli 
ainakin komeasti tilaa. Museoviraston Historian kuvakokoelma, 
Karjalan Liiton kokoelma. 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.8935249673F66C640390A56C3639CB30

Kirkkovaltuuston kokouksessa tämä asian siirtämishanke ei kuitenkaan toteutunut, sillä seurakunnan v.t. kirkkoherra piti virkkiläläisten puolta eikä ottanut uuskyläläisten asiaa lainkaan käsittelyyn. Niinpä paukut päätettiin keskittää kunnanvaltuuston kokoukseen. Siellä sitten uuskyläläiset olivat ankarasti vaatineet kaikkien kirkollisten välineiden poistamista kunnantalolta eikä urkuja nyt ainakaan saanut sinne tuoda. Eivätpä uuskyläläiset aavistaneet, että heidän ollessaan joukolla kunnanvaltuustossa kamppailemassa olivat virkkiläläiset uudella urkujenhakureissulla, mikä nyt onnistuikin, kun ei ollut estäjiä. Eikä kunnanvaltuustossakaan saavutettu voittoa, sillä puheenjohtaja ei suostunut ottamaan asiaa edes esityslistalle.

Vielä 1923 heinäkuussa järjestettiin kirkkoneuvoston vaatimuksesta seurakunnan kokous, jossa haluttiin äänestää kirkon paikasta vielä kerran. Vastapuoli totesi kuitenkin, että asia on jo aikoja sitten päätetty, minkä lisäksi uuden äänestyksen pito olisi hätiköity siinä mielessä, ettei Vuosalmen kylän eronpyyntöä Vuokselasta oltu vielä ratkaistu. Lisäksi odotettiin kirkollis- ja opetusministeriön luvattua vierailua. Niinpä äänestettiin, jolloin asian lykkäämisen puolesta annettiin 580 ääntä ja asian päättämiseksi heti 740 ääntä. Niinpä päätettiin äänestää siitä, ketkä kannattavat Uudenkylän rukoushuoneen tonttia. Tosin äänestyksen arvoa heikensi se, että kaikki lykkäystä kannattaneet poistuivat. Jäljelle jääneet äänestivät ja tulokseksi tuli Uudenkylän puolesta 721 ääntä, joista Uudestakylästä tuli 622 ja Vuosalmesta, joka oli siis siirtymässä osaksi toista kuntaa ja seurakuntaa, tuli 99. Kokouksessa mainitaan käytetyn paljon valtakirjoja, joista monet hylättiin ja kokouksen kerrotaan kestäneen iltamyöhään saakka.

Uuskyläläisten vastarinta osoittautui lopulta turhaksi, ja jumalanpalvelukset pidettiin edelleen kunnantalolla Virkkilässä, kunnes kirkko aikanaan vuonna 1929 valmistui Lammasniemeen Virkkilän kylään. Siihen mahtui 600 henkeä.

Virkkilän kylään v. 1929 
kohonnut Vuokselan kirkko. 
Wikimedia Commons.

Hävinneitten uusi suunnitelma: aivan oma seurakunta

Kun Uudenkylän väki oli jo ennen uuden kirkon valmistumista huomannut jääneensä tappiolle syntyi heidän joukossaan uusi, rohkeakin ajatus: perustetaan sitten oma seurakunta. Vuonna 1923 voimaan tullut uskonnonvapauslaki antoi näet siihen mahdollisuuden, ja jo edellä mainittu Vuoksenlaakson metodistiseurakunta näytti esimerkin siitä, että silläkin tavalla voi toimia. Uudenkylän asukkaista varsinkin evankeliset olivat kuitenkin tietoisen luterilaisia, eikä heitä viehättänyt ajatus metodisteiksi kääntymisestä.

Kylälle oli tullut kuitenkin jonkin verran evankelista Paimen-lehteä, jonka kautta oltiin saatu tietoa siitä, miten muualla Suomessa oltiin perustettu tunnustukseltaan luterilaisia vapaaseurakuntia ja että näitä oli perustettu jo syksyllä 1923. Tämän myötä syntyneistä kirkoista on tässäkin blogissa ollut puhetta jo aiemmin ainakin seuraavissa kirjoituksissa: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/05/kun-kirkolliskokous-uhkasi.html ja https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/08/esperanton-yllattava-aikaansaannos.html . Näitten tietojen johdosta lähetti maanviljelijä Viktor Sihvo 27.7.1925 kirjeen näitä seurakuntia perustaneista papeista ehkä tunnetuimmalle, Heino Pätiälälle ja kertoi tälle omaa seurakuntaa kannattavan hankkeen takana olevan peräti 1000 kyläläistä. Samalla tiedusteltiin luterilaisten vapaaseurakuntien oppitunnustusta, sillä hankkeen takana olleet halusivat pysyä luterilaisessa opissa eivätkä halunneet naapuriensa tapaan metodisteiksi.

Ei seurakuntaa saa kevein mielin perustaa

Tuntemattomasta syystä Pätiälä ei vastannut kirjeeseen, jolloin postinhoitaja Edvard Pulkki lähetti vastaavan kirjeen Paimenen toimitukselle 13.10.1925, jossa hän toivoi jonkun pastorin tulevan selvittämään asioita paikkakunnalle. Sieltä pastori A. Aijal Uppala vastasi heti ja kehotti kääntymään pastori Kauko Valven puoleen, mikä kirjeenvaihto johti Valven saapumiseen Uuteenkylään 20.12.1925, jolloin järjestettiin kokous.  Siellä Valve yllätti paikalliset. Sen sijaan, että hän olisi avosylin toivottanut kaikki liittymään osaksi sitä seurakuntien joukkoa, jossa hänkin toimi pastorina, pisti hän kyläläiset pohdinnan paikalle. Hän  sanoi, että mikäli heillä oli riitaa seurakunnan ulkonaisista asioista, joihin myös kirkon sijainti kuului, oli heidän kristittyinä kyettävä sopimaan sellainen erimielisyys. Jos taas kyseessä olivat oikeasti opilliset ja sielun asiat, oli hän valmis Jumalan sanan mukaisesti auttamaan. Eli jos jonkun mielestä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa oli heidän mielestään opillisia ongelmia oli syytä jatkaa eteenpäin, muussa tapauksessa, hoitakaa itse omat riitanne.

Tämä sai kokousväen jakautumaan kahtia. Osan ilmeet synkkenivät, sillä heille kyse oli puhtaasti ulkonaisen järjestäytymisen muodosta ja he olivat kiinnostuneita siitä, montako isäntää tulee mukaan ja minkä kokoiseksi tulee veroperuste. Toiset sen sijaan innostuivat ajatuksesta, että saataisiin uskossa ja opissa yksimielinen seurakunta. Jotkut totesivat: "Nyt ollaan oikealla tiellä." Mitään päätöksiä kokous ei tehnyt, vaan asia jäi mietintään.

Kuva Suomen Vapaan Evankelis-Luterilaisen Kirkon perustamiskokouksesta 
28.5.1928. Eturivin pukumiehet ovat vasemmalta lukien kirkon pastorit 
Kauko Valve, V.I. Salonen ja A. Aijal Uppala (tuolloin vielä Wegelius). 
Kuten Vuokselassa saatiin nähdä, he olivat kaikki kolme tiukkoja periaatteen 
miehiä, mikä oli saanut heidät myös hylkäämään pappeuden Suomen evankelis-
luterilaisessa kirkossa. Luterilainen 5/1928.

28.12.1925 ne, jotka olivat innostuneet Valven puheista pitivät neuvottelun. He olivat päätyneet ajatukseen perustaa oma luterilainen seurakunta, vaikka kysymys pastorin saamisesta huolestuttikin. Kuitenkin päätettiin edetä. Selvisi, että mukaan halusi liittyä 78 aikuista, joilla oli 68 lasta, yhteensä siis 146 henkeä. Heti seuraavana päivänä Vuokselan seurakunnasta erosi 12 henkeä, sitä seuraavana päivänä 10 perhettä ja muitten oli tarkoitus seurata pian perässä. Edvard Pulkki kirjoittikin tämän johdosta 30.12.1925: "Nyt olemme siis turvattomia. Emme kuulu mihinkään paikallisseurakuntaan eikä meillä ole paimenta. Meillä on myös kaiken järjestyksen puute ja etukädessä pastorin puute. Tämmöisessä olotilassa oleminen on aivan tukalaa. Pyydämme, että uskonveljet siellä ryhtyvät meitä auttamaan ja toivomme, että Herramme Jeesus taas johdattaisi lampaansa kokoon ja antaisi meille hoitajan. Pyydämme teiltä ohjausta asian eteenpäin viemisessä..."

Seurakunta syntyy tarkan selvittelyn seurauksena

Kolme viikkoa myöhemmin kylään saapuivat pastorit Kauko Valve ja V.I. Salonen. He suorittivat tehtävänsä 17.-20.1.1926. Vieläkään he eivät halunneet päästää kyläläisiä helpolla ja ottivat sen sijaan riskin väen vielä suuremmasta vähenemisestä. Ensin he opettivat, miten oikealla tavalla pitäisi kokoontua tunnustuksellisena luterilaisena paikallisseurakuntana. Tätä opetettiin sekä saarnatilaisuuksin että lapsia opettamalla. Sitten kaikki aikuiset, jotka halusivat liittyä seurakuntaan tutkittiin henkilökohtaisesti. Siinä haluttiin sekä selvittää heidän vakaumuksensa luonne että vahvistaa sitä. Hommassa kului kaksi päivää, sillä halukkaita tulijoita oli tässä kohtaa 69 aikuista. Moni oli siis jättäytynyt tässäkin kohtaa pois, ehkä pastoreiden menettelyn vuoksi, ja näistä 69:stä ilmeisesti myöskin osa karsiutui pois, sillä vuoden 1926 lopun jäsentietojen mukaan tähän uuteen seurakuntaan kuului 35 aikuista ja 44 lasta, yhteensä 79 henkeä.

Tiistaina 19.1.1926 pidettiin Vuokselan Vapaan Evankelis-Luterilaisen Seurakunnan perustamistilaisuus Juho Sihvon talossa klo 4 iltapäivällä. Lyhyen saarnan jälkeen kysyttiin kaikilta liittyviltä joukko kysymyksiä, jotka laitan tähän mukaan osoittamaan, että mukaan tulijoiden sitoutumisesta haluttiin varmistua:

1. Olivatko kaikki ilmoittautuneet tyytyväisiä suoritettuun tutkimukseen vai olisiko sitä vielä jatkettava?

2. Onko joku tulossa tähän seurakuntaan vastenmielisesti tai muusta syystä kuin nauttiakseen Jumalan armon lohdutusta sanan ja sakramenttien kautta?

3. Onko yhdelläkään seurakuntaan haluavalla mitään selvittämätöntä joko opin tai vaelluksen asioissa?

4. Olivatko tutkitut valmiit vapaalla ja turvallisella omallatunnolla tulemaan oman luterilaisen paikallisseurakunnan jäseniksi?

Kun näihin kysymyksiin oli vastattu, lausui Valve: "Koska siis nyt olette kaikki näkevän Jumalan kasvojen edessä omalla suullanne sekä toimitetussa ilmoittautumisessa että tässä julkisesti vastanneet olevanne valmiit astumaan vapaan ev.-lut. seurakunnan jäseniksi, niin toteamme, että Jumalan armosta on nyt vihdoin tullut se toivottu ja kauan odotettu hetki, jolloin tekin tahdotte jälleen tunnustaa sekä ruumiinne että sielunne Herran, teidän Jumalanne, kokonaiseksi omaisuudeksi, sen yhteisellä kalliilla valalla vahvistaa ja vihdoinkin kokoontua murheellisesta ja kauan kestäneestä hajaannuksesta kristilliseksi ja ev.lut. seurakunnaksi tällä paikkakunnalla."

Tämän jälkeen seurasivat vielä konfirmaatiokysymykset, ja myönteisten vastausten jälkeen Valve totesi: "--- niin toteamme ja juhlallisesti julistamme Kristuksen sananpalvelijoina sen Hänen sanansa perustuksella ,jonka Hän on sanonut Matt. 18:20: 'Missä kaksi tai kolme on kokoontunut Minun nimeeni, siinä Minä olen heidän keskellään', että te nyt olette koossa kristillisenä evankelis-luterilaisena seurakuntana tällä paikkakunnalla täällä Vuokselassa. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Amen." Tätä seurasi vielä yhteinen synnintunnustus, synninpäästö, apostolinen uskontunnustus, Isä meidän sekä Herran siunaus. Lopuksi veisattiin "Jumala ompi linnamme". Sen jälkeen pidettiin seurakuntakokous, jossa päätettiin seurakunnan saarnaviran hoidosta.

Tähän Uudenkylän rukoushuoneen 
saarnastuoliin saivat niin Valve kuin 
muutkin hänen kirkkonsa papit kavuta, 
vaikka kirkko säilyikin yhä rukoushuone-
yhdistyksen omistuksessa. Museoviraston Historian kuvakokoelma, 
Karjalan Liiton kokoelma. 
 https://www.finna.fi/Record/museovirasto.66FDA8F23C8D8D618A8867363B39F755

Seurakunnan lyhyt tarina

Seurakunta ei siis ollut suuren suuri, mutta kohtuullisen kokoinen siihen nähden, että kaikki olivat samalta kylältä. Tila ei tällä erää riitä käsittelemään sen vaiheita lähemmin. He saivat käyttää Uudenkylän rukoushuonetta, vaikka eivät omistaneet sitä, sillä se kuului yhä rukoushuoneyhdistykselle. Seurakunnan maallikkoesimiehinä toimivat vuosien varrella esimerkiksi Edvard Pulkki, Atanasius Sihvo, Ville Voutilainen, Jooseppi Juvonen ja Jooseppi Thusberg. Muut vastaavat seurakunnat Kannaksella olivat Viipurissa ja Kuolemajärvellä, mutta ne olivat edellä mainitun Pätiälän johtamia ja siis eri kirkkoa. Tiedä sitten, harmittiko Pätiälää tässä kohtaa se, ettei ollut ehtinyt tai muistanut vastata vuokselalaisten kirjeeseen.

Pastorina toimi ensin Valve Lahdesta käsin, sitten Pölläkkälässä asunut R.G. Wegelius ja lopuksi A. Aijal Uppala. Sota sitten lopulta hajotti tämän seurakunnan ainakin osan jäsenistöstä ilmeisesti hakeuduttua muihin vastaaviin seurakuntiin uusilla kotiseuduillaan. Vuokselan väestöä näkyy sijoitetun ainakin Hämeenlinnan seudulle, missä Uppala itse toimi pastorina. Niinpä sulautuminen tähän seurakuntaan oli varmasti luonnollista.

Uudenkylän rukoushuone tuhoutui 
sodan kuohuissa, mutta ei tämä 
Virkkilään rakennettu kirkkokaan tämän 
vuonna 2013 otetun kuvan perusteella 
mitenkään hehkeimmillään ole. Wikimedia Commons.

Syyllistyikö Valve tilaisuuden tärväämiseen vai selviytyikö tulikokeesta?

Vuokselan kirkkokiistassa on monenlaisia kiinnostavia ulottuvuuksia. Kylien välisenä kamppailuna kirkon sijainnista se muistuttaa vastaavaa kiistaa Vuoksenrannassa. Myös siihen haetussa ratkaisussa on jotain samankaltaista. Lopputulos oli kuitenkin kovin toisenlainen, ja massaliike kutistui alkuasetelmaan verraten pieneksi joukoksi. Tässä keskeisenä tekijänä oli Kauko Valven ja kollegoidensa tiukka linja. He eivät olleet halukkaita hyödyntämään tilaisuutta suin päin, vaan halusivat pitää kiinni niistä periaatteista, joiden mukaisesti heidän aiemmatkin seurakuntansa olivat syntyneet siitä huolimatta, että he menettivät siinä yhteydessä potentiaalisia jäseniä.

Ratkaisua voi pitää siinä mielessä kehnona, että kirkko, joka Valven ja Uppalan sekä kumppaneiden johtamista seurakunnista syntyi, Suomen Vapaa Evankelis-Luterilainen Kirkko (nykyään Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko) jäi lopulta varsin pieneksi. Vuoden 1926 lopussa heidän 11 seurakunnassaan oli 415 jäsentä, joitten joukossa Vuoksela oli 79 jäsenellään suurin, tosin aikuisjäsenissä se jäi neljänneksi. Joka tapauksessa voi miettiä, millainen voimanlisäys olisi ollut, mikäli mukaan olisikin tullut sellaisia kansanjoukkoja, kuin mitä oli ollut ajamassa tuota oman kirkon asiaa. Vuoksenrannan esimerkki naapurista osoittaa, että se olisi ollut aivan mahdollista. Vuokselassa olisi voinut olla yhtä paljon jäseniä kuin mitä oli nyt koko kirkolla, ehkä enemmänkin, ja se olisi tehnyt kirkkoa tunnetummaksi.

Toisaalta nuo tunnustukselliset seurakunnat olivat syntyneet juuri siksi, että ne kritisoivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon liian löyhää sitoutumista luterilaiseen tunnustukseen ja ettei heidän mielestään siihen sitoutumista valvottu kylliksi papiston tai jäsenistön keskuudessa. Pikavoiton nostaminen Vuokselasta olisi voinut muuttaa alkuunsa koko uuden kirkon luonteen ja rapauttanut sen uskottavuutta niin ulkopuolisten silmissä kuin sisäisesti. Naapurikunnan metodistien esimerkki oli tässä myös varoittava, sillä metodistit olivat saaneet ulkoisen kritiikin lisäksi myös sisäistä arvostelua kyseisen seurakuntahankkeen vuoksi. Itse asiassa Uppalan ja Valven porukka oli jo erkaantunut Pätiälästä ja tämän johtamista seurakunnista siksi, että heidän mielestään Pätiälä ei sitoutunut riittävästi tunnustukseen. Niinpä heiltä olisi ollut melko epäjohdonmukaista nyt katsoa läpi sormien ilmeisen epäopillisia liittymissyitä. Mielenkiintoinen kysymys olisi sekin, mikä kaikki olisi mennyt toisin, jos Pätiälä olisi vastannut ja Vuokselaan olisikin tullut hänen johtamansa Suomen vapaan evankelis-luterilaisen seurakuntaliiton seurakunta. Ehkei hänkään olisi innostunut näin maallisesta erosyystä.

Vaikka jäikin pieneksi antoi tuo seurakunta tuossa vaiheessa ja myöhemminkin evakkojen myötä tuolle tuoreelle kirkolle suhteellisesti merkittävän voimanlisäyksen ja antoi osalle kyläläisistä ratkaisun heidän kaipuuseensa omasta seurakunnasta. Samalla se oli kirkon pastoreille testi siitä, olivatko he valmiita pitämään kiinni periaatteistaan. Vaikkei noita periaatteita jakaisi voi mielestäni suhtautua tuohon johdonmukaisuuteen arvostuksella. Lisäksi ne, jotka tulivat seurakuntaan mukaan saivat tälle hankkeelleen ja halulleen syvempää sisältöä kuin vain sen, ettei kirkko saa olla Virkkilässä. Yksi uuden seurakunnan jäsenistä, Ester Pulkki, totesi myöhemmin: "Me saimme enemmän kuin osasimme toivoa." Se on paljon sanottu.

Lähteet

Erkki Kansanaho: Kirkko Karjalassa. 1985.

Tietoja tapahtumista Kesäkuun 1. p:stä Heinäkuun 1 p:ään 1916. Keis. Senaatin Kirkollisasiain toimituskunnasta. Suomen Kirkon Julkisia Sanomia nro 6/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/838024?page=3

Timoteus: Riitelevä seurakunta. Käkisalmen Sanomat -lehdessä 30.12.1920, nro 148. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1232720?page=3

A. Aijal Uppala: Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät. 1976. Teoksen verkkoversio: http://www.luterilainen.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf

Vuokselan kirkkoriita. Karjala -lehdessä 6.7.1923, nro, 151. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1413261?page=2