maanantai 28. syyskuuta 2020

Onko naisella sielua? Erään väärinkäsityksen tarina

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Aina silloin tällöin internet-keskusteluissa ja varmaan muuallakin putkahtaa esiin väite, että kristillisessä kirkossa olisi jossain vaiheessa kiistelty siitä, onko naisella lainkaan sielua ja että naisen sielun olemassaolo olisi tunnustettu vasta eräässä varhaisessa kirkolliskokouksessa niukalla enemmistöllä. Väite on hurja, ja se on luonnollisesti ollut oikea herkkupala kristinuskon kriitikoille jo vuosisatojen ajan. Mutta onko väitteessä mitään perää? Lähdetäänpä selvittämään sitä.

(Huomautus: koska moniakaan tekstissä lainattavia teoksia ei ole suomennettu, olen itse suomentanut ne englanninkielisten lähteiden pohjalta. Jos jokin ilmaus vaikuttaa kömpelöltä tai vaikeaselkoiselta on vika todennäköisimmin blogistin, ei noitten kirjailijaparkojen.)

Parodia on taitolaji

Ei kuitenkaan mennä aivan heti kyseisen kirkolliskokouksen nurkkiin salakuuntelemaan, vaan mennään ensin selvittelemään väitteen juuria myöhemmiltä ajoilta. Vuonna 1595 ilmestyi pamfletti Disputatio nova contra mulieres, qua probatur eas homines non esse (suomeksi: Uusi argumentti naisia vastaan, jolla osoitetaan etteivät he ole ihmisiä), joka painettiin ilmeisesti Zerbstissä nykyisessä Saksassa. Teoksen tekijästä ei ole täyttä varmuutta, sillä se julkaistiin anonyyminä, mutta oletettavasti kyseessä oli nuori oppinut Valentius Acidalius (1567-1595), jonka nimen julkaisija Heinrich Osthaus ilmoitti viranomaisten kysellessä tämän teoksen, joka ei olisi saanut painolupaa jos sitä olisi anottu, perään. Acidalius kiisti kirjoittaneensa teoksen ja kuoli melko pian tämän jälkeen. Kiistämisen uskottavuutta syö hieman se, että harvempi varmaan viranomaisten kysellessä luvattoman painotuotteen tekijää on riemurinnoin ottamassa kunniaa siitä. Joidenkin mukaan hän olisi saattanut kopioida jo aiemmin kiertämässä olleen käsikirjoituksen ja antaneen sen sitten julkaisijalle, joka oli aiemmin kärsinyt taloudellista tappiota julkaistuaan yhden aiemman Acidaliuksen kirjoituksen.

Mitä tulee itse kirjoitukseen näyttäisi se monen tutkijan mielestä olevan lähinnä parodia socinolaisten, jotka tuohon aikaan kiistivät Kristuksen jumaluuden, argumentoinnista. Itse asiassa tekijä ei ilmeisesti edes tosissaan aio kiistää naisten ihmisyyttä vaan motiivina on tehdä socinolaisten näkökulma naurettavaksi. Teoksen johdannossa näet sanotaan: "Koska Sarmatiassa [tässä yhteydessä tarkoittaa ilmeisesti Puolaa], joka on maa jossa kaikki käy, annetaan uskoa ja opettaa, että, yhdessä Pyhän Hengen kanssa, Jeesus Kristus, Jumalan Poika, sielujemme pelastaja ja lunastaja, ei ole Jumala, uskon, että voin myös vapaasti uskoa ja opettaa jotakin paljon vähemmän vakavaa - nimittäin, että naiset eivät ole täysin ihmisiä ja myös sitä mitä siitä seuraa: että Kristus ei ole kärsinyt heidän puolestaan ja että he eivät voi pelastua." Tätä kirjoittaja perustelee sitten sillä, että että latinan kielessä sana homo merkitsee pääasiassa ihmistä yleensä, joka voi olla mies tai nainen, mutta sanan toinen merkitys on 'aikuinen mies'. Niinpä kirjoittaja sanoo tämän osoittavan, että Raamatun mukaan ainoastaan aikuisilla miehillä on sielu.

Jos Acidaliuksen oli tarkoitus olla hauska, niin
Simon Geddicusta ei ainakaan naurattanut. 
Wikimedia Commons.

Oli kyseessä parodia taikka ei, niin ainakin joku otti sen vakavasti, sillä luterilainen teologi Simon Geddicus, myös muodossa Simon Gedik (1551-1631) julkaisi jo samana vuonna myöskin latinaksi kirjoitetun akateemiseen tyyliin laaditun teoksen Defensio sexus muliebris (suomeksi: Naissukupuolen puolustus), jossa hän sanoo "miehekkäästi tuhoavansa jokaisen Valentiuksen antaman argumentin." Lisäksi hän kertoo lukijoilleen Valentinuksen saaneen sydänkohtauksen ja kuolleen, mitä Simon varmaan piti rangaistuksena moisesta tekeleestä.

Kirjanen italialaisia suututtamassa ja saksalaista innoittamassa

Koomista sinänsä, alkuperäinen teos säilyi ja sai uusia painoksia sen myötä, että se julkaistiin usein osana Geddicuksen laatimaa vastakirjoitusta. Vuonna 1647 se julkaistiin Ranskan Lyonissa italiaksi uudella nimellä, joka kuuluu suomeksi "Naisilla ei ole sielua eivätkä he kuulu ihmiskuntaan, kuten osoitetaan monilla kohdilla pyhistä kirjoituksista". Ilmeisesti myös sisältöön oli tullut lisäyksiä. Täälläkin teos poiki vastakirjoituksen, kun nunna Archangela Tarabotti (1604-1652) kirjoitti sitä vastaan teoksen "Naisten puolustukseksi" vuonna 1651. Naisten sielun kiistävä kirjoitus kiinnitti myös paavi Innocentius X:n (1574-1655) huomion ja hän liitti sen kiellettyjen kirjojen luetteloon vuonna 1651. Kirjanen ei siis saanut kannatusta siltäkään suunnalta.

Vaikka blogisti ei erityisemmin pidä 
kirjasensuurista, niin tässä tapauksessa 
voinee sanoa Innocentius X:n olleen hyvä
kirjallisuuskriitikko. Wikimedia Commons.

Ajatus naisten sieluttomuudesta oli kuitenkin nyt heitetty ilmaan. Siitä otti jossain kohtaa kopin Johann Leyser (1631-1684), joka oli kotoisin Frankfurtin seuduilta nykyisestä Saksasta. Hän oli merkittävän Leyserin luterilaisen pappissuvun vesa, mutta tulisi tuottamaan suvulleen mainetta melko eri tavalla kuin muu sukunsa. Hänestä tuli kappalainen Tanskan armeijaan, missä armeijaelämä näyttää tarjonneen hänelle monenlaisia mahdollisuuksia, jotka näyttävät lisänneen hänen viehätystään useampiin naisiin. Niinpä Leyser vuonna 1676 julkaisi kirjoituksen Polygamia triumphatrix (suomeksi: Moniavioisuuden voitto). Hän oli julkaissut vastaavansuuntaisia kirjoituksia, myös salanimellä, mutta tässä teoksessa hän nostaa esille Mâconin kirkolliskokouksen, joka oli alueellinen 43 piispan kokoontuminen nykyisen Ranskan alueella vuonna 585. Saadakseen tukea väitteelleen, että naiset ovat miehiä alempia Leyser viittasi tähän kirkolliskokoukseen ja väitti, että piispojen joukossa yksi oli todennut, ettei naisia voi eikä pitäisi kutsua ihmisolennoiksi (latinaksi homines). Aihe oli Leyserin mukaan koettu niin tärkeäksi että siitä oli keskusteltu julkisesti ja Jumalan pelossa ja monien perusteluiden jälkeen oli lopulta päädytty siihen, että naiset kuitenkin ovat ihmisiä.

Mistä siellä kirkolliskokouksessa oikeasti puhuttiin?

Nyt olemme siis päässeet sen mystisen kirkolliskokouksen jäljille. Eli kyse ei ollut mistään laajasta, koko kristillistä kirkkoa koskevasta kokouksesta, vaan runsaan 40 piispan paikallisista kokoontumisajoista. Pulmana onkin nyt se, ettei kyseisen kokouksen päätöksistä löydy mainintaa koko asiasta, ne eivät edes sisällä sanoja 'nainen' tai 'sielu'.  Jos niistä siis siellä puhuttiin ei selvästikään koettu, että oltaisiin päätetty jotain merkittävää. Mutta mikä on Leyserin väitteen lähde?

Se on mitä ilmeisimmin Gregorius Toursilaisen (n. 538-594) teos Historia Francorum (suomeksi: Frankkien historia), joka käsittelee, yllätys yllätys, frankkien historiaa vuosina 417-591. Hän siis eli tuona aikana ja oli mahdollisesti läsnä tuossakin kokouksessa. Hän kirjoittaa kirkolliskokouksesta, joka ilmeisesti oli sama kuin Leyserin mainitsema, näin : "Tässä kokouksessa astui esiin eräs piispa, joka väitti ettei naista voida sisällyttää termin 'ihminen' (hominem) alle. Kuitenkin hän hyväksyi muitten piispojen päätelmät eikä ajanut asiaansa eteenpäin, sillä pyhä kirja Vanhassa testamentissa kertoo meille, että alussa, kun Jumala loi ihmisen "Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät ja kutsui heitä nimellä Adam", mikä merkitsee maallista ihmistä (homo terrenus), hän kutsui naista myös Eevaksi, mutta molemmista hän käytti sanaa 'ihminen'. Ja meidän Herraamme Jeesusta Kristusta kutsuttiin "Ihmisen Pojaksi" (filius hominis), vaikka hän oli neitsyen, joka oli nainen, poika."

Gregorius Toursilaisen Historia Francorum 
on se sylttytehdas, josta tarinamme on lähtenyt 
melkoiseen lentoon vuosisatojen varrella.
Wikimedia Commons.

Kyse oli siis ollut yhden piispan esittämästä terminologisesta näkemyksestä, jossa ei puhuttu mitään sielusta. Ehkä muistatte alkupuolelta sanan homo kaksoismerkityksen. Lisäksi keskustelun kulku näytti menevän pitkälti niin, että hän esitti ajatuksensa ja muut sitten perustelivat, miksi se oli virheellinen, mitä ei oikein voi kutsua väittelyksi. Tästä myös ilmenee, ettei naisten kuuluvuutta ihmiskuntaan eikä siten heidän sieluaankaan oltu kirkon piirissä tähän mennessä kyseenalaistettu, sillä muutenhan aiheesta olisi varmasti käyty paljon suurempaa keskustelua.

Tarina alkaa elää aivan omaa elämäänsä ja kasvaa kasvamistaan


Pierre Bayle siirsi osaltaan tarinaa 
eteenpäin kasvattaen sitä vielä matkalla.
Wikimedia Commons.

Leyserin kuvaus oli siis virheellinen, mutta juttuna hyvä. Siksi se jäi elämään ja kehittyi matkan varrella vielä lisää. Hollantilainen kalvinisti Pierre Bayle (1647-1706), suhtautui hyvin kielteisesti katoliseen kirkkoon otti sen mukaan teokseensa Dictionnaire Historique et Critique, joka nimestään huolimatta ei näköjään ollut riittävän historialliskriittinen. Ehkä into päästä kritisoimaan katolisen kirkon oletettuja muinaisia vääryyksiä peittosi lähdekritiikin. Hän kirjoitti: "Minkä näen vielä oudommaksi on se, että kirkolliskokouksessa on vakavissaan otettu kysymykseksi ovatko naiset ihmisolentoja ja että tähän on vastattu myöntävästi [vasta] pitkän keskustelun jälkeen." 1800-luvun alussa ranskalainen kirjailija Louis-Aimé Martin (1782-1847) kirjoitti äitien koulutusta koskevassa kirjassaan surullisena kuinka "ihmiset ovat menneet niin pitkälle, että ovat epäilleet heidän [naisten] sielujen olemassaoloa." Tässä vaiheessa tuon yhden nimettömäksi jääneen piispan merkitys oli jo kohonnut melkoisen suureksi.

Ei liene tarpeellista käydä läpi tämän tarinan koko kirjoitettua historiaa. Tehdään kuitenkin pieni vilkaisu vielä tänne koto-Suomeen. Meillä tätä kirkolliskokous-tarinaa on levittänyt ainakin Minna Canth (1844-1897), joka kirjallisista ja monista muista ansioistaan huolimatta ei näytä olleen kuitenkaan olleen riittävän perusteellinen kirkkohistorioitsija. Vuonna 1885 julkaistiin Valvoja -lehden 10. numerossa hänen kirjoituksensa Naiskysymyksestä vielä sananen, joka julkaistiin lisäksi lehdissä Savo sekä Tapio. Kirjoituksesta huomaa tekijänsä erittäin taitavaksi kynänkäyttäjäksi, ja teräviä iskuja vastapuolta vastaan ja herkullisia kielenkäänteitä riittää sarkasmin kukkiessa. Tässä kohtaa Canth kuitenkin sortuu melkoiseen historian vääristelyyn, tosin puolustuksekseen todettakoon, että hän on luultavasti itse kuullut tai lukenut jutun tässä muodossa: "Minulla olisi pieni ehdotus. Eikö olisi parasta, että tulevana vuonna nostettaisiin kirkonkokouksessa uudelleen kysymys siitä, onko naisella sielua vai ei? Kun tuosta asiasta kuudennella vuosisadalla Maçon'in kirkonkokouksessa riideltiin, voitti vaan pienellä enemmistöllä se puoli, joka väitti hänellä olevan sielun." Teksti jatkuu purevalla sarkasmilla, mutta näin yksittäisen piispan pohdiskelut olivatkin jo kasvaneet miltei voittaneeksi vähemmistöksi ja Gregoriuksen kuvaama melko yksipuolinen argumentointi riitelyksi.

Minna Canth oli lahjakas kirjailija ja 
merkittävä vaikuttaja, muttei erityisen
lähdekriittinen kirkkohistorioitsija.
Wikimedia Commons.

Näin viimeistään tuolloin Suomessakin vakiintui tarina tuosta kirkolliskokouksesta. Niinpä vuonna 1907 Työläisnainen -lehti kirjoitti, miten tuossa kokouksessa "naiselle töin tuskin myönnettiin sielu" ja Kansan henki -lehdessä kerrottiin 1919, että "oltiin Macon kirkolliskokouksessa sitä mieltä, ettei naisella ole sielua". Huumorintajuni on ehkä omituinen, mutta minua ainakin huvittaa se, että tuossa välissä Vartija -lehdessä olleessa kirjoituksessa papistolle tarkoitettujen kymmenysten historiasta mainitaan myös Mâconin kirkolliskokous ja siellä annettu pannauhkaus niille, jotka kieltäytyvät maksamasta papeille tarkoitettuja kymmenyksiä. Siinä myös viitataan suoraan latinankielisiin kokouksen päätöksiin. Joku sentään siis oli jopa tutustunut alkuperäislähteisiin, mutta silti tunnemme tuosta kokouksesta paremmin tuon naiskysymyksen, vaikka siellä ei puhuttu aiheesta siten kuin usein luullaan, kun taas kymmenyksiä koskeva päätös, josta siellä ihan oikeasti päätettiin on hädin tuskin historian reunaviite.

Tarina kiertää, mutta josko tämä vähän hidastaisi

Joku, joka osaisi latinaa kykenisi varmasti antamaan kattavamman kuvan aiheesta. Uskoisin tässä kuitenkin riittävän hyvin tulleen perustelluksi tuon nykyaikanakin keskusteluissa vilahtelevan väitteen epäperäisyys tai vähintäänkin voimakas liioittelu. Naisten asemassa on historian kuluessa varmasti ollut merkittäviä epäkohtia, mitä en missään tapauksessa pyri kiistämään, mutta tässä tapauksessa kärpäsestä on selvästi kasvanut härkänen ja yksittäisen papin terminologisesta pohdinnasta laajamittainen sielun olemassaolon vastustaminen kirkon sisällä.

Vaikka toivonkin, että tämä teksti osaltaan korjaa vääriä käsityksiä sen ohessa, että se antaa hyvän kuvan siitä, miten tarina alkaa usein elää matkan varrella en kuvittele nyt katkaisseeni tarinalta lopullisesti siipiä. Se on näet sen verran laajalle levinnyt ja juttuna niin mehukas, että se tulee kiertämään vielä kauan varsinkin niiden kautta, jotka halutessaan moittia kristinuskoa eivät aina jaksa noudattaa lähdekritiikkiä vaan tarttuvat hanakasti kaikkiin aseisiin, joita tarjolle osuu. Kuten Michael Nolan, jonka artikkeli on ollut tärkeä lähde tätä tekstiä kirjoitettaessa kirjoittaa oman artikkelinsa lopuksi: "If the first casualty of war is the unwelcome truth, the first weapon of the discontented is the welcome lie." ("Jos sodan ensimmäinen uhri on ei-toivottu totuus, on tyytymättömien ensimmäinen ase tervetullut valhe.")

Lähteet:

Marianne Alenius: Women are not human beings.The History of Nordic Women's Literature, 26.8.2011. https://nordicwomensliterature.net/2011/08/26/women-are-not-human-beings/

Minna Canth: Naiskysymyksestä vielä sananen. Valvoja -lehdessä 1.10.1885, nro 10. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/634021?page=26

Minna Canth: Naiskysymyksestä vielä sananen. Savo -lehdessä 26.10.1885, nro 124. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/449198?page=1

Minna Canth: Naiskysymyksestä vielä sananen. Tapio -lehdessä 28.10.1885, nro 84. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/136754?page=1

Manfred P. Fleischer: "Are Women Human?" - The Debate of 1595 between Valens Acidalius and Simon Gediccus. Sixteenth Century Journal -lehdessä kesällä 1981. https://www.jstor.org/stable/2539503?seq=1

Gregory of Tours: History of the Franks: Books I-X. Fordham University. https://sourcebooks.fordham.edu/basis/gregory-hist.asp#book8

Risto Lappala: Eros. Sukupuolisuhteiden kehitys kautta aikain. Kirjallisuuskatsaus yllämainitusta teoksesta. Kansan henki -julkaisussa 1.12.1919, nro 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1161875?page=20

J.A. Mannermaa: Papiston kymmenykset ennen ja nyt. Vartija -lehdessä 1.11.1912, nro 11-12. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832602?page=3

Michael Nolan: The Myth of Soulless Women. First Things -lehdessä huhtikuussa 1997. https://www.firstthings.com/article/1997/04/the-myth-of-soulless-women

N.r. af Ursin: Koko maan proletaarinaiset yhtykää! Työläisnainen -lehdessä 31.1.1907, nro 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/998683?page=2

perjantai 25. syyskuuta 2020

Herätystä, sosiaalista vastuuta ja Suomi-Neuvostoliitto -seuraa - Loimaan sodanjälkeinen herätys ja Pentti Niemi

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Viime sotiemme aikana ja pian niiden jälkeen maassamme oli monenlaista kuohuntaa ja levottomuutta. Samaan aikaan ympäri Suomen esiintyi hengellistä herätystä. Monesti kävi kuitenkin niin oudosti, ettei tämä välttämättä pelkästään ilahduttanut vanhempia uskovia, sillä sodan kauhut kokeneet sukupolvet kokivat, että kristillisyyden oli aivan uudella tavalla kohdattava uuden ajan haasteet. Osa näistä vaatimuksista oli hyvin radikaaleja, mikä sai vanhat epäilemään kaikkea uuden vaatimusta. Tässä tekstissä tutustutaan tähän yhden esimerkin kautta tutustumalla Loimaan seudulla 1940-luvulla vaikuttaneeseen herätykseen sekä sen johtohahmoon, Pentti Niemeen, joka oli yhtä aikaa vankka evankelisen herätysliikkeen edustaja ja sosialidemokratian kannattaja, yhdistelmä, joka oli monelle hänen aikalaiselleen käsittämätön. Hänestä olisi enemmänkin kertomista, mutta yritetään nyt piirtää edes hänen Loimaan-kautensa ääriviivoja.

Johtajaksi sodan ja niukkuuden keskelle

Pentti Niemi (1902-1962) oli monipuolinen 
mies, joka tuli kirjoittamaan nimensä suurin 
kirjaimin Loimaan evankelisen opiston historiaan.
Loimaan evankelisen kansanopiston arkisto.

Pentti Niemi valittiin silloisen Lounais-Suomen evankelisen kansanopiston, josta jatkossa käytän lyhyempää muotoa Loimaan opisto, johtajaksi 14. heinäkuuta 1942. Opisto oli vielä nuori, perustettu vuonna 1938. Opiston opettajana toiminut Oiva Sivula oli käynyt henkilökohtaisesti Nokialla, jossa Niemi silloin toimi pappina, kysymässä Niemeä tehtävään. Niemen opettajataustan ja kiinnostuksen nuorisotyöhön vuoksi hänellä olikin kieltämättä valmiuksia tehtävään.

Ensimmäiseltä Niemen johtamalta lukuvuodelta 1943-1944 ei puuttunut haasteita. Niemi itse joutui ajoittain osallistumaan asepalvelukseen meneillään olevan Jatkosodan vuoksi toimien vuonna 1943 sotilaspastorina kahdeksan kuukautta ja seuraavana vuonna vielä kolme kuukautta. Hän kuitenkin onnistui muiden avustuksella suoriutumaan johtajan velvoitteistaan. Lisäksi kouluhallitus oli sallinut tänä lukuvuonna ottaa opiskelijoiksi vain tyttöjä, ilmeisesti sodan aiheuttaman nuorten miesten tarpeen rintamalla vuoksi. Tuona lukuvuonna opistolla opiskeli 85 nuorta naista. Sota-ajan niukkuus näkyi myös opistolla, esimerkiksi opiskelijoiden piti itse hankkia polttopuut lämmitystä varten, mutta vaikeiden aikojen kerrotaan yhdistäneen opiskelijoita ja opettajia erityisellä tavalla. Niukkuus muuten jatkui pitkään, sillä myös vuonna 1945 Niemi pyysi uusia opiskelijoita tuomaan mukanaan joko ompeluvälineitä tai puutyövälineitä, jopa lautoja, sekä omat liinavaatteet ja kirjat.

Oman painostavan lisänsä toi sekin, että Neuvostoliiton  valvontakomission virkailijoita majoittui opiston tiloissa tuoden mukanaan melkoista ahtautta opiskelijoille. Opiston perinteiden mukaisesti oppilaat ottivat tulokkaat vastaan laululla evankelisten laulukirjasta Siionin kanteleesta. Koska laulua ei tulkattu eivätkä virkailijat osanneet suomea rohkenivat opiskelijat kätkeä tilanteeseen myös mielenilmausta, laulussa kun sanotaan muun muassa "Harmittaa se perkelettä sekä maailmaa, kun me aina kerskailemme Herran armosta"sekä "Kun tuo julma julkeaapi meitä vastustaa, niin sen sana, Hengen miekka, kohta ruhjoaa." (Vuoden 1923 Siionin kannel, laulu nro 167). Niemen mainitaan hiljakseen myhäilleen tälle oppilaidensa tempaukselle.

Herätyksen aika alkaa

Marraskuussa 1944, pari kuukautta rauhan teon jälkeen alkoi opistolla seuraava lukuvuosi. Tuona lukuvuonna opiskelijoita oli 107, joista 20 poikia, mutta halukkaita olisi ollut noin puolet enemmän. Olot Suomessa olivat yhä rauhattomat ja muualla yhä jatkuva maailmansota loi varjojaan tännekin. Samalla nuorten parissa oli voimakasta hengellistä nälkää. Toki moni evankeliseen opistoon tullut saapui varmaan uskovaisesta kodista, mutta vakaumuksen henkilökohtaisuus varmasti vaihteli paljonkin. Työkauden alkajaisjuhlissa kerrotaan tuntuneen syvästi tämä nuorten hengellinen nälkä ja hätä sekä huoli omista ja toisten sieluista. Väkeä kokoontui näet opistolle niin paljon, että ahtauden takia osan oli käännyttävä ovelta takaisin. Niemi kirjoitti tästä juhlasta myöhemmin: "Jumalan evankeliumin voima näkyi jo tässä juhlassa nykyisessä oppilasparvessa, josta useat jo tunnustivat uskonsa Jeesukseen omakohtaisesti. Juhlakansan sydämet täytti ilo siitä, että evankeliumin työ jatkuu kansamme nuorten parissa."

Koko työkauden ajan tapahtui sekä opistolla että sen lähiympäristössä voimakkaita herätyksiä. Loimaa muodosti näin eteläisen pesäkkeen sille evankelisen herätysliikkeen piirissä vaikuttavalle herätykselle, joka 1940-luvun jälkipuoliskolla vaikutti Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla sekä joillain Keski-Suomen paikkakunnilla. Itse asiassa osa opiston opiskelijoista oli kotoisin esimerkiksi Keski-Pohjanmaan Lohtajalta ja Himangalta sekä Keski-Suomen Karstulasta ja Saarijärveltä, herätyspaikkakuntia kaikki. Opiskelijat saattoivat tuoda herätyksen ilmapiiriä mukanaan opistolle ja toisaalta opistolla herätyksen piiriin tulleet kantoivat tulta kotiseuduilleen. Niemi itse kuvaili kulunutta talvea opistolla: "Jumala kaiutti sanaansa voimallisesti. Se särki kuollutta kristillisyyttä, se poisti väärää rauhaa, se herätti synnin unesta, mutta se kirvoitti myös tunnon taakkoja, se toi sieluihin autuuden iloa ja todellista rauhaa. Voimallisena liikkui Herra Jeesus sanassaan keskellämme koko opistotalven."

Kartalla Loimaan sijainti (nykyrajoillaan) 
tummanvihreällä. Vaaleanvihreällä Kakkurin 
väitöskirjaan perustuen hahmoteltu sodanjälkeisen 
evankelisen herätyksen keskeisiä alueita. Karttapohja Wikimedia 
Commons.


Opisto myös toteutti itse erilaisia julistustilaisuuksia laajallakin alueella. Maaliskuun 1945 oli opiston lehdessä kirjoitus Tulenheittäjät liikkeellä.  Siinä käsiteltiin sitä, kuinka Etelä-Pohjanmaan Alavudelle oli pyydetty Loimaan opiston raamattupäiviä ja kuinka sinne saapuivat puhumaan johtaja Pentti Niemi sekä kolme opiskelijaa, Viljo Säteri Mellilästä, Esko Lehtonen Pöytyältä sekä Lauri Rauhala Nokialta. Kutsujat olivat siis paikallisia entisiä oppilaita, mutta puhujilla ei ollut mitään kytköstä seutuun, kaksi ensimmäistä oli kotoisin Loimaan seudulta. He olivat saarnamatkalla, 'tulenheittäjinä', ja kaikki heistä vasta viime marraskuussa opintonsa aloittaneita. Viljo Säteri on itse kuvaillut, kuinka juuri saman talven iltana hän oli kolmen opiskelutoverinsa kanssa mennyt Niemen luo saamaan selvyyttä uskonasioihinsa. Niemi oli ollut, Säterin sanoin "tapansa mukaan" tutkimassa Lutherin kirjoittamaa Galataiskirjeen selitystä, jonka pohjalta hän opetti näitä poikia ainakin Säterin saadessa uskoonsa uutta rauhaa ja selvyyttä siinä määrin, että hän oli pian Etelä-Pohjanmaalla asti julistamassa sitä!

Uskon ja uskonelämän julistajana

Niemen oman julistuksen muisteli Säterin kanssa yhtä aikaa opiskellut Kaarina Mäkinen Tarvasjoelta olleen hyvin henkilökohtaista. Omakohtaisesti hän muisti Niemen eräässä tilanteessa oppilaiden istuessa ringissä heristäneen sormeaan Mäkisen edessä sanoen: "Kuule Kaarina, sunkin syntis ovat anteeksi annetut Jeesuksen veressä." Mäkisen mukaan hän ei kuitenkaan koskaan nähnyt tai kuullut Niemen kyselevän kenenkään uskon syvyydestä. Jos näin on, hän ilmeisesti halusi pitää uskoa Jeesukseen kaikille tarjolla, mutta jätti lopun kyseisen ihmisen ja Jumalan väliseksi asiaksi.

Kirjoituksissaan, joita Niemi julkaisi opiston lehdessä hänen otteensa oli hyvin herättelevä. Hän haastoi monet kerrat lukijaansa miettimään suhdettaan Jumalaan. Niemi oli syvästi murheissaan siitä, että niin monelle opistoon hakeneelle nuorelle oli annettava vähäisten tilojen vuoksi hylkäävä päätös ja hän kirjoitti useaan otteeseen tarpeesta saada opistolle oma rakennus: "Ellemme nopeasti voi saada uutta opistotaloa, emme voi palvella seutumme väestöä Jumalan meille määräämällä tavalla. Nyt tarvitaan vain uskon rohkeutta asian viemiseksi lopulliseen ja onnelliseen päätökseen. Yhä uudet oppilasparvet kysyvät meiltä, milloin uusi opistotalo alkaa kohota evankelisen liikkeen tunnusmerkiksi Lounais-Suomeen. On todella mieltä ahdistavaa evätä niin monelta nuorelta pääsy opistomme suojiin. Enemmän uskoa, enemmän rukousta opistoasiassa. Silloin tämäkin taloasia saadaan onnelliseen ratkaisuun. Jumala on antanut meille jalon tehtävän viedä evankeliumia kaikille nuorille. Täytämmekö tätä kutsua vai olemmeko hitaudellamme vahingoittaneet Jumalan työtä nuortemme parissa? Nuoret hukkuvat synnin yöhön ja kadotuksen vaivaan." Tästä pitkähköstä sitaatista näkyy, että Niemi suhtautui työhönsä opistolla ja nuorten parissa erittäin vakavasti.

Lisäksi Niemelle oli ominaista voimakas painotus siitä, että uskova toimii toisten ihmisten parhaaksi muutenkin kuin vain pelastuksen sanomaa kertomalla. Niemi oli työläiskodin kasvatti ja hän tiesi, kuinka monet työläisistä kokivat kirkon olevan heitä kohtaan välinpitämättömän. Niemen mielestä kristilliseen uskoon kuului toiminta toisten ihmisten, lähimmäisten hyväksi. Myös tätä asiaa hän teroitti kirjoituksissaan ja puheissaan. Hänen lempisaarnatekstejään mainitaan olleen Jer. 22:13: "Voi häntä, joka ei vanhurskaudella taloansa rakenna eikä yläsalejansa oikeudella; joka ilmaiseksi teettää työtä lähimmäisellään, eikä anna hänelle hänen palkkaansa."

Niemi näki sodan tuomissa mullistuksissa ja sen jälkeisessä herätyksessä mahdollisuuden kristillisen elämän kehittymiseen oikeaan suuntaan. Kun hän tästä puhuessaan kritisoi aiempaa tilannetta hän onnistui loukkaamaan monia, erityisesti vanhemman polven evankelisia, hänen puhuessaan autuuden kiikkustuolissa istujista, jotka omaa pelastustaan vaaliessaan eivät välitä muiden sieluista ja hädästä. Tämmöiset syytteet tuntuivat monista epäoikeudenmukaisilta, minkä lisäksi moni varmaan pelkäsi Niemen muuttavan uskon painopisteen armosta tekoihin, vaikka Niemi itse korostikin tekojen olevan uskon seurausta, ei tapa ansaita armo. Lisäksi ristiriitoja aiheutti politiikka: Loimaan opiston luottamushenkilöt olivat lähinnä maalaisliittolaisia, mutta Niemi oli sosialidemokraatti, mikä oli tuohon aikaan papille harvinainen puolue. Tämä herätti lisää kiistoja ja epäilyksiä.

Väärää ja välejä särkemässä

Niemen teos "Väärä särkyy, oikea syntyy" (1945)
ei ole koolla pilattu, vain 20 sivua. Sanoma sen 
sijaan oli joillekin dynamiittia, ja onhan kansitaidekin
provosoiva kaatuneen lampunjalan symboliikan vuoksi.

Lisää vettä myllyyn lensi, kun Niemi julkaisi vuonna 1945 kirjasen Väärä särkyy, oikea syntyy, jota voisi kutsua hänen ohjelmakirjakseen. Siinä hän manaa tuomiota vääränlaiselle kristillisyydelle, esittää syitä sen vääryydelle ja tarjoaa omia ratkaisujaan. Vuosikymmeniä myöhemmin kirjasta lukiessa kirjasen monet ratkaisut vaikuttavat oikein hyviltä, mutta julkaisuajankohtanaan se on ymmärrettävästi loukannut monia syyttäessään suoraan useita vääräpainoisesta kristillisyydestä. Tälle vääräpainoisuudelle Niemi esittää kaksi syytä. Julistus on ollut vääräpainoista. yksilön pelastuksesta puhuttaessa lahja ja teot on asetettu niin jyrkästi vastakkain, että kristillisestä uskosta on tullut teotonta uskoa, joka ei vaikuta kristityn arkielämään, vaikka lahjaksi saatu pelastus ja siitä seuraavat teot kuuluisivat yhteen.

Toisena ongelmana Niemi näki sen, että julistus painottui liiaksi pelkästään yksilön pelastuksen eli tuonpuoleisen asioihin. Hän ei halunnut kiistää tämän puolen tärkeyttä, sillä se on aivan keskeinen osa kristillistä uskoa, mutta hänen mukaansa on "muistettava, että me jatkamme edelleen matkaa täällä kärsivän ihmiskunnan keskellä ja synnin viettelysten maassa." Hänen mukaansa julistuksen oli siksi levättävä kolmessa painopisteessä: "1. uskonnollisessa eli pelastusta tehostavassa. 2. siveellisessä eli uskontaistelua korostavassa. 3. sosiaalisessa eli lähimmäisen palvelemista tehostavassa." Vain nämä kaikki huomioiden syntyisi  terveitä kristittyjä. Hän syytti monia kristittyjä joutilaasta 'lepotuolikristillisyydestä' sekä 'mammonismista', kiintymisestä rahaan ja omaisuuteen.

Hämmentäviä liittolaisia ja liennytystä

Vaikka työ opistolla jatkui innostuneessa ilmapiirissä ja uusien herätysten merkeissä oli osa opiston johtokunnasta saanut Niemen tyylistä tarpeekseen. Viisi opiston johtokunnan jäsentä julkaisi kesäkuussa 1946 avoimen kirjeen, jossa he syyttivät Niemen hyökänneen  Evankeliumiyhdistyksen, evankelisen liikkeen kattojärjestön vanhaa siipeä  vastaan ja ilmaisivat huolensa asiasta. Huvittavan piirteen asia sai, kun Loimaan sosialistinen kunnallisjärjestö ja paikallinen Suomi-Neuvostoliitto-seura tekivät asiasta kantelun opetusministeriölle valittaen Niemen joutuneen poliittisen painostuksen kohteeksi, olihan Niemi demari.  Erityisesti jälkimmäisen tahon antama tuki tuskin mitenkään vähensi johtokunnan epäluuloja...

Opistolla saatiin kuitenkin tilanne lientymään, osin kouluneuvos Yrjö Länsiluodon ansiosta, osin siksi, että Evankeliumiyhdistyksen johtaja Kauko Veikko Tamminen kävi Niemen kanssa vilkasta kirjeenvaihtoa ja kävi henkilökohtaisestikin sovintoa hieromassa. Tamminen oli itse kokonaisvaltainen saarnaaja, joka oli sisällissodan jälkeen muistuttanut, että punaisten lisäksi myös porvarit ja kristityt olivat osasyyllisiä sotaan, koska olivat laiminlyöneet köyhät lähimmäisensä ja riistäneet heitä. Niinpä Tamminen ymmärsi Niemen painotuksia, vaikka olisi toki voinut kokea loukkaavaksi Niemen kärjistykset siitä, ettei näitä olisi ennen huomioitu. Tamminen kuoli yllättäen sairaskohtaukseen saarnamatkallaan Sauvossa 6. lokakuuta 1946, mutta hänen kerrotaan sitä ennen saaneen aikaan sovinnon Niemen kanssa. 27. helmikuuta 1947 opiston johtokunta antoi tiedotteen, jossa se korosti opiston johdon yksimielisyyttä.

Herätyksen jälkiä etsimässä

Niemi koki jonkinlaisen pettymyksen siinä, etteivät hänen oppilaansa täysin tuntuneet ymmärtävän hänen painotustaan sosiaalisesta kristillisyydestä. Hänestä kiistatkin olivat vieneet huomiota siitä, mitä hän oikeastaan olisi halunnut eniten teroittaa mieliin. Tosin monien hänen oppilaidensa mainitaan hakeutuneen sosiaalialan ammatteihin, mikä saattoi olla Niemen opetusten seurausta. Myös oma opistorakennus saatiin aikanaan, vuonna 1951, ja Niemen uuttera työ oli tämän hankkeen perustana. Kun Niemestä tuli vuonna 1948 SDP:n ensimmäinen pappiskansanedustaja hän jäi rehtorin toimesta virkavapaalle, kunnes luopui virasta kokonaan tultuaan 1951 valituksi toiselle kaudelle kansanedustajaksi sekä Ulvilan kappalaiseksi. Kuitenkin Niemi itse on sanonut, että hänen vuotensa Loimaalla olivat hänen elämänsä onnellisimpia.

Loimaan evankelisen kansanopiston rakennus valmistui nykyiselle 
paikalleen vuonna 1951, paikalle, johon Niemi oli toivonutkin sen 
nousevan. Wikimedia Commons.

Niemen rehtorikaudesta ei siis menoa ja melskettä puuttunut. Hänen jälkimaineensa Loimaan evankelisella opistolla on kuitenkin muodostunut kunnioittavaksi, kun vanhojen kiistojen pöly on laskeutunut. Hänen tekstejäänkin voidaan taas tarkastella sillä silmällä, voisiko niillä olla annettavaa tämän ajan haasteisiin. Evankelisen liikkeen piirissä laajemmin häntä ei ehkä kovin hyvin muisteta, rajoittuihan hänen työnsä pääosin Loimaan seudulle ja on vuosissa sekä kaukana että lyhytaikaista. Tämän kirjoittaja on kuitenkin saanut katsoa sitä iloa, joka loisti entisen hänen opiskelijansa silmistä tämän kertoessa uskostaan ja siitä, kuinka Niemi sai olla auttamassa sen kirkastumiseen, ja kuullut tuolloin nuorena opettajana toimineen vanhan rouvan sanat: "Silloin oli rehtorina Pentti Niemi, ja pakkohan silloin oli kaikkien tulla uskoon". Mainittakoon, että tämä sanottiin hymyssä suin. Nämä osaltaan ovat osoittaneet tämän kirjoittajalle, että Niemi on jättänyt jälkeensä perinnön, joka on säilynyt vielä kauan hänen jälkeensä.

Lähteet:

Teemu Kakkuri: Evankelinen liike kirkossa ja yhteiskunnassa 1944-1963. Aktiivinen uudistusliike ja konservatiivinen sopeutuja. 2011.

Lauri Koskenniemi: Avara ja tinkimätön. K. V. Tammisen elämä 1882-1946. 1994.

Lounais-Suomen evankelisen kansanopiston lehti, vuosikerrat 1942-1948.

Kalervo Mäkinen: Loimaan evankelinen kansanopisto 60 vuotta.1998.

Pentti Niemi: Väärä särkyy, oikea syntyy. 1945.

Katja Nieminen: Kahden herätyksen mies - Pentti Niemi uskonnollis-yhteiskunnallisena vaikuttajana. pro gradu -tutkielma, 2010.

perjantai 11. syyskuuta 2020

Naimakauppoja ja kiistaa papin nimitysoikeudesta: Karunan kirkon tarina

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Vaikka Suomen alueella aateliston valta ei olekaan ollut yhtä suuri kuin monissa muissa maissa eikä meillä esimerkiksi ole ollut maaorjalaitosta, on aatelissääty kuitenkin monin paikoin omannut tiettyjä etuoikeuksia. Eräs näistä on ollut joillain paikkakunnilla esiintynyt patronaattioikeus eli oikeus nimittää jonkun tietyn kirkon pappi. Vuoden 1686 kirkkolaki näet määräsi, että jos joku rakennutti kirkon, saattoi vanhan kirkon uudelleen kuntoon tai antoi maa-alueen kirkolle tai pappilalle sai samalla siihen patronaattioikeuden. Aina tavallinen kirkkokansa ei ollut moisesta kovinkaan innostunut. Tästä löydämme esimerkin kun suuntaamme jälleen Varsinais-Suomen Sauvoon ja siellä Karunaan seuraamaan 1700-luvun lopun nujakointia kansan ja kartanonherran välillä.

Karunan vanha kirkko.jpg
Karunan vanha kirkko, tämän tarinan yksi päähenkilöistä, nykyisillä 
asuinsijoillaan Helsingin Seurasaaressa. Wikimedia Commons.

Rakkautta ja rakennushankkeita

Tarinamme juuret juontavat kuitenkin 1600-luvulle ja varsin sukurakkaaseen Arvid Horn af Åminneen. Siitä tarinasta voisi kertoa paljonkin, onhan kyse tavallaan Karunan entisen seurakunnan ja kunnan syntykertomuksesta. Ollaan tällä kertaa kuitenkin lyhytsanaisia sen osalta. Arvid oli halukas menemään naimisiin tuolloin leskeksi kahden vuoden avioliittonsa jälkeen tulleen serkkunsa Ingeborg Gyldenärin kanssa. Serkusavioliittoon tarvittiin kuitenkin kuninkaan erillislupa, minkä lisäksi serkusten vanhemmat olivat liittoa vastaan. Niinpä Arvid muitta mutkitta nappasi Ingeborgin Lohjalla sijainneeseen kartanoonsa, minkä lisäksi hän sieppasi erään Lohjan pappilassa tuolloin oleskelleen virattoman pappismiehen, joka viikon vankeuden jälkeen suostui vihkimään parin vuoden 1658 alussa.

Moisesta tempauksesta oli ensin suunnitteilla vakaviakin seurauksia, kuten avioliiton mitätöinti, mutta lopulta avioliitto hyväksyttiin, ehkä Horn-suvun asema oli sen verran vahva. Joitain sanktioita pari kuitenkin sai, joista osa oli kirkollisia: heillä ei ollut oikeutta istua säätynsä mukaisessa penkkipaikassa kirkossa eikä oikeutta osallistua ehtoolliselle. Avioliitto pysyi kuitenkin voimassa ja oli ainakin hedelmällinen, sillä pari sai kuusi lasta. Ingeborg kuoli kuitenkin 1670-luvulla ja Arvid avioitui vuonna 1680 toisen serkkunsa tyttären Maria Elisabeth Krusen kanssa. Eturiviin ei tälläkään kokoonpanolla ollut asiaa.

File:Karunan kartano.jpg
Karunan kartanolla ja sen isännillä oli perustavanlaatuinen 
rooli kartanon lähelle kohonneen kirkon vaiheissa. Tässä kartano 
vuoden 1911 asussa. Wikimedia Commons.

Ilmeisesti tästä tuli Arvidille ajatus rakennuttaa Sauvossa omistamansa Karunan kartanon maille oma kirkko, ja tähän hankkeeseen ryhdyttiin vuonna 1685. Tosin aivan yksin hän ei halunnut hankettaan toteuttaa ja vetosikin silloisen kirkkoherran Jonas Wanzoniuksen kautta pitäjäläisiin. Kirkon arveltiinkin olevan hyödyksi useille sen kulmakunnan kylille ja koko pitäjä velvoitettiinkin antamaan rakennushankkeeseen puutavaraa. Mitenkään yllättävää ei ole, ettei se lähempänä Sauvon kirkkoa kuin Karunan kartanoa asuvia miellyttänyt, ja monesta talosta saatiin lautoja kysellä useampaan otteeseen. Esimerkiksi kellot ja naulat sekä runsaasti puutavaraa kartano hankki itse. Vielä sata vuotta myöhemmin väännettiin siitä, kuinka suuri kartanon osuus oli ollut. Kirkko sai vaimon mukaan nimen Pyhän Maria Elisabethin kirkko, tosin Maria oli tunnetusti Jeesuksen äiti ja Elisabeth Johannes Kastajan, joten raamatullistakin pohjaa nimellä oli. Ilmeisesti kansan suussa kirkkoa on aikoinaan kutsuttu myös "Maija-Liisaksi".

Karunan seutuja kuvattuna kartassa vuodelta 1870. Kirkko löytyy vasemman yläkulman 
läheltä meren rannalta. Wikimedia Commons.

Karuna hallinnollisena yksikkönä syntyy, ja kartano vaihtaa omistajaa

Aluksi kirkko katsottiin kartanon omaksi kappelikirkoksi ja sen pappi Olaus Ulsingius Hornin omaksi kotisaarnaajaksi. Horn halusi tästä kuitenkin virallisen kappalaisen, ehkä siksi, ettei joutuisi yksin maksamaan tästä tulevia kuluja. Heinäkuussa 1688 tuomiokapituli kuitenkin päätti tehdä Ulsingiuksesta kappalaisen ja siten Karunasta Sauvon kappeliseurakunnan, johon kuuluivat Sauvon pitäjän läntiset osat. Tuohon aikaan Sauvon emäkirkon vieressä oli vielä puukirkko, tuolloin näet toisessa kirkossa pidettiin suomen- ja toisessa ruotsinkielisiä jumalanpalveluksia, eli pitäjässä oli kolme kirkkoa. Kun karunalaiset eivät halunneet osallistua Kirkonkylässä olevan puukirkon korjauksiin perustelemalla sitä sillä, että heillä oli oma kirkkonsa  todettiin käräjillä, että kirkko oli annettu karunalaisille heidän oman mukavuutensa vuoksi eikä se vapauta heitä mistään muista vastuista. Sikäli reilua, kun muistaa myös muun Sauvon osallistuneen kirkon rakentamiseen. Nämä velvoitteet varmasti lisäsivät kappeliseurakunnan väessä sitä ajatusta, että myös papin valinta kuuluisi heille, kun kaikki velvoitteetkin kuuluivat.

File:Karuna museum church Seurasaari-Helsinki.jpg
Karunan vanhan kirkon sisätiloja. Seinillä olevat kynttilänjalat ovat 
toimineet innoittajina Karunan vaakunalle. Wikimedia Commons.

Karunan kartano päätyi sittemmin Horneilta maksamattomien velkojen vuoksi Gezeliuksille, tuolle tunnetulle piispasuvulle, jonka riveistä on noussut peräti kolme piispaa, mielikuvituksekkaasti nimetyt Johannes Gezelius vanhempi, Johannes Gezelius nuorempi sekä Johannes Gezelius nuorin. Meitä kiinnostaa kuitenkin eräs toinen Johan Gezelius, joka näköjään tympääntyi tähän nimisekamelskaan ja otti uuden sukunimen ja hänestä tuli Johan Olivecreutz (1721-1804). Hän opiskeli aluksi teologiaa suvun perinteiden mukaan, mutta teki lopulta elämäntyönsä valtiopäivämiehenä ja kartanonherrana. Hänen sanotaan työskennelleen Ruotsin itäisten osien eli Suomen kehittämiseksi.

Patronaattioikeudesta tulee kiistakapula

Meitä kuitenkin kiinnostaa, mitä hän puuhasi Karunassa, omistihan hän tosiaan Karunan kartanon sekä Kemiön Västankärrin. Hänen aikanaan oli tullut hieman epäselväksi Karunan patronaattioikeuden luonne. 1730-luvulla se oli vielä tunnustettu, mutta 1743 oli papinvaali käyty niin, että seurakuntalaiset kertoivat ääneen alttarin edessä, kenelle kolmesta ehdokkaasta antavat äänensä. Paikalla oli myös Johanin äiti, kartanonemäntä ja piispanleski Helena Arnell. Hän äänesti enemmistön tapaan Erik Peranderia eikä hän varmaan nähnyt tarpeelliseksi hyödyntää patronaattioikeuttaan, kun lopputulos kelpasi hänelle muutenkin. Näin alkoi hämärtyä se, oliko oikeus voimassa enää lainkaan.

En löytänyt vapaasti käytettävissä olevaa kuvaa 
Olivecreutzista, mutta tässä hänen äitinsä Helena 
Arnell (1697-1751), joka suhtautui patronaattiin 
poikaansa rennommin. Wikimedia Commons.

Tätä alkoi Johan Olivecreutz sitten selvittämään halutessaan 1769 kappalaiseksi Teijon saarnaajan Johan Sevonin. Edellisestä papinvaalista oli kovasti aikaa ja kun edellisessäkään ei oltu käytetty patronaattioikeutta tuli asia mutkikkaaksi. Kolmesti asiaa tuomiokapitulilta anottuaan sai Olivecreutz 1770 lopulta kielteisen vastauksen kuultuaan seurakuntaa sekä sen kirkkoherraa Mennanderia, joka oli samalla Turun piispa. Hänestä olemmekin tässä blogissa lukeneet jo Anders Björkqvistin tarinan yhteydessä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/07/bestseller-kirjailijaksi-kuolemansa.html

Seurakuntalaisten mukaan kartanolla ei ollut oikeutta patronaattiin, sillä Horn ei ollut rakentanut kirkkoa yksin, asiakirjoista ei ollut löytynyt vahvistusta kappalaisen nimitysoikeudelle eikä kartano ollut käyttänyt tällaista oikeutta. Pitäjänkokoukseen osallistuneet karunalaiset olivat valmiita tarpeen vaatiessa luopumaan koko kappelista ja rakentamaan uuden kirkon jonnekin muualle. Kovat olivat siis panokset.

Olivecreutz ei kuitenkaan halunnut luovuttaa vaan lähetti Tukholmaan valituksia perustellen patronaattia esimerkiksi sillä, että kirkko oli rakennettu kartanon maalle. Valitukset kuitenkin hylättiin 1771. Aatelisherra ei näyttänyt saavan haluamaansa. Mies ei kuitenkaan antanut periksi, vaan laittoi uuden anomuksen vetämään, ja sen käsittelyssä menikin vuosia. Tuon prosessin aikana karunalaisten oikeuksia puolusti muun muassa Matthias Calonius, mies, joka muistetaan hänen Suomen sodan aikana osoittamalleen uskollisuudelle Ruotsille, mistä huolimatta hän sai muotoilla Venäjän alaisen Suomen suuriruhtinaskunnan lainsäädännön. Muutenkin Karunan tapaus herätti laajaa kiinnostusta ja sitä seurasi myös tunnettu kasvitieteilijä Pehr Kalm.

Arkistojen kätköistä löytyy ratkaisu

Lopulta penkomisen tuloksena löytyi Olivecreutzille ässä hihasta, kun Turun tuomiokapitulin pöytäkirjoista löydettiin merkintä vuodelta 1688, jossa Arvid Hornille oli yksiselitteisesti myönnetty täysi patronaattioikeus. Niinpä kuningas Kustaa III vahvisti Karunan kartanon omistajan oikeudet 29. joulukuuta 1779. Lisäperusteluna päätöksessä mainittiin Karunan kirkonkellossa oleva kirjoitus, yhdessä kirkon kelloista näet oli näet teksti, joka kuuluu suomennettuna seuraavasti: Jumalan pyhän ja kalliin nimen kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi, niin myös Herran nimeen vastarakennetun Karunan kappelin avuksi ja kaunistukseksi ovat tämän kellon lahjoittaneet herra Arvid Horn ja rouva Maria Elisabet Kruse, jotka myös ovat mainitun kirkon omalla kustannuksellaan rakentaneet ja kaikilla sen koristuksilla varustaneet v. 1685.

Aivan heti ei Olivecreutz päässyt kuitenkaan oikeuksiaan käyttämään. Jupakan venyessä oli tuomiokapituli nimittänyt Karunaan väliaikaisen saarnaajan Carl Lihrin. Tämä ikääntynyt ylioppilas ei ollut vielä edes suorittanut pappisvirkaan vaadittavaa tutkintoa. Hän oli kuitenkin taitava puhuja ja siksi karunalaiset olivat anoneet tämän vihkimistä papiksi. 1770 Lihr olikin suorittanut pappistutkinnon, tosin siinä hänen opilliset valmiutensa oli todettu heikoiksi. Karunalaiset pitivät kuitenkin saarnaajastaan, ja kun lopulta 1775 oli pidetty papinvaali oli Lihr saanut suurimman äänimäärän ja siten kappalaisen viran. Hän avioitui sauvolaisen Sidonia Lindelöfin kanssa ja toimi virassa peräti 25 vuotta.

Kun Lihr 1795 lopulta kuoli, pääsi Olivecreutz viimein käyttämään oikeuttaan ja kutsui kappalaiseksi Isak Forsellin. Tämän siirryttyä 1801 Nauvoon kappalaiseksi kartanonherra kutsui tilalle Turun linnanseurakunnan saarnaajan Johan Flomanin, joka oli sitten virassa vuoteen 1819 asti, kauan Olivecreutzin kuoleman jälkeenkin. Henrik Gabriel Porthanin mukaan Olivecreutz ei ollut osannut valita kahden vahvat suositukset omaavan ehdokkaan välillä, joten hän oli antanut arvan ratkaista, ja arpa suosi Flomania.

Kartanonherra kirkon asioihin osallistumassa ja hautaa valmistamassa

Seurasaari Karunan kirkko.JPG
Karunan vanha kirkko Helsingin Seurasaaressa. Kuvassa myös 
v. 1767 valmistunut kellotapuli. Wikimedia Commons.

Jo aiemmin Olivecreutzin ja seurakuntalaisten välit olivat parantuneet, sillä vaikka mies oli tarkka oikeuksistaan ei hän kuitenkaan muuten puuttunut juurikaan kirkon- eli pitäjänkokousten päätöksiin. Hän myös kunnosti kirkkoa, sillä hänen toimestaan vuonna 1787 rakennettiin kirkon läntisen päätyseinän eteinen ja hän majoitti sekä muonitti rakentajamestari Anders Wahlbergin ja antoi tälle rakennuspuut. Hän myös lahjoitti seurakunnalle ehtoollisvälineet ja rakennutettuaan yhä hautausmaalla seisovan kivisen hautakappelin suvulleen hän teki aloitteen kivisen kirkonaidan rakentamiseksi, mihin myös suostuttiin. Toki hän käytti myös valtaa valvoen kirkonvarojen käyttöä ja sanoen joskus sanansa seurakunnan luottamusmiehiä koskevissa asioissa. Erikseen mainitaan kirkkoväärtinä olleen Anders Eknäsin jääneen toimeensa juuri kartanonisännän toivomuksesta. Mainittakoon, että Eknäs ei tässä ole sukunimi vaan talonnimi ja kyseessä oli siis Karunan Eknäsin eli Eikniemen silloinen isäntä.

Olivecreutzin hautakappeli talvisessa asussaan. Alunperin 
kirkko sijaitsi sitä vastapäätä. Kirkon entisen sijaintipaikan 
ja hautakappelin väliltä muuten löytyy blogissa aiemmin 
esitellyn Henrik Possénin hauta: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-karunan.html . Itse otettu.

Olivecreutz tosiaan rakensi itselleen hautakappelin Karunan kirkkomaalle vuosina 1801-1802. Sen portin yläpuolelle oli kirjoitettu myös muista blogikirjoituksistani tuttu raamatunlause: Phil: 1 v 21. Christus är mitt lif och döden är min vinning. Olivecreutz kuoli 14. maaliskuuta 1804 ja haudattiin kyseiseen kappeliin. Vuonna 1855 hänen seuraansa liittyi hänen tyttärensä Margareta Helena Fleming, joka oli pysynyt koko ikänsä uskollisena lapsuudenkodilleen Karunan kartanolle huolimatta siitä, että osa suvun maaomaisuudesta oli Suomen sodan jälkeen Ruotsin puolella. Niinpä hän sai viimeisen leposijansa isänsä viereltä.

Mitä kaikesta jäljellä? Kaksi kirkkoa, hautausmaa, hautakappeli ja identiteetti

File:Karuna Church 2.jpg
Karunan nykyinen kirkko seisoo jylhänä 
meren rannalla näköetäisyyden päässä 
vanhan kirkon paikasta. Wikimedia Commons.

Hautakappeli on siis yhä paikallaan, vaikka sen vieressä ollut puukirkko siirrettiin 1912 Helsingin Seurasaareen, oman tarinansa arvoinen prosessi sekin, mutta jääköön se toiseen kertaan. Hautausmaa on kuitenkin yhä paikallaan, samoin kartano, ja näköetäisyyden päässä on nykyinen, 1910 valmistunut kaunis kivikirkko. Sitä ei varmasti olisi ilman sen puista edeltäjää, eikä myöskään olisi ollut Karunan kappeliseurakuntaa, seurakuntaa eikä kuntaa, jotka kaikki vaikuttivat oman aikansa. Ei myöskään puhuttaisi Karunasta alueena kuten nykyään, ainakaan laajempana alueena kuin Karunan kartano, eikä olisi välttämättä sellaista karunalaista identiteettiä kuin nykyään paikkakunnalla ilmenee, tai ainakin se olisi jonkin muun nimistä. Eikä Helsingin Seurasaaressa olisi ainakaan sitä kaunista 1600-luvun puukirkkoa, joka sieltä nyt löytyy. Niinpä voi sanoa, että Hornin naimakaupoilla ja rakennushankkeilla on ollut syvällinen vaikutus seudulle ja että vaikka se aikanaan toikin silloisille karunalaisille työtä, vaivaa ja kiistoja ovat nämä kaikki nykyään osa sitä, mitä Karuna on.

Karuna.vaakuna.svg
Vanhan kirkon kynttilänjaloista 
innoituksensa saanut Karunan 
vaakuna on yksi Karunan tärkeimmistä
symboleista, joka ylläpitää paikallisidentiteettiä
vielä senkin jälkeen, kun kunta, seurakunta ja jopa 
alkuperäinen kirkko ovat hävinneet seudulta. Wikimedia Commons.

Lähteet:

Voitto Ahonen: Valistusmies piispojen varjossa. Laamanni Johan Gezelius-Olivecreutzin elämä 1721-1804. 1990.

Luoto, Jukka & Alifrosti, Kari: Sauvon historia I. 1990

Tietosanakirja 1909-1922: http://runeberg.org/tieto/2/0885.html

Tove Riska: Suomen kirkot. Turun arkkihiippakunta III osa. Turun tuomiorovastikunta I.1964.