Kun Paimion pappi lensi yli aidan: jumalanpalvelusriitoja 1590-luvulla

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Tällä kertaa vien teidät 1500-luvun loppuun ja Varsinais-Suomen Paimioon uskonnollisen murroksen keskelle. Tätä kirjoitettaessa Paimiossa käydään kirkkoherranvaalia, mutta vuonna 1596 Paimion kirkkomaalla nähtiin kummia, kun paimiolaiset kävivät käänteistä vaalia kantaen omaa kirkkoherraansa rivakasti kohti kirkkomaan laitaa. Mutta miksi ihmeessä?

Kirkollisen säätilan vaihteluita

1500-luvun lopulla elettiin nykyisen Suomen alueella uskonnollisesti tuulista aikaa. Vaikka luterilainen reformaatio oli tullut Ruotsiin ja siten Suomeen jo 1520-luvulla kuningas Kustaa Vaasan aikana oli kyseessä lopulta hidas ja monivaiheinen prosessi. Erilaiset vaikutteet ja painotukset vaihtelivat sen mukaan kuka kulloinkin käytti ylintä valtaa ja mikä kutakin vallanpitäjää miellytti.

Niinpä esimerkiksi 1570-luvulla oli kuningas Juhana III:n aikana julkaistu nimellä 'Punainen kirja' tunnettu kirkkokäsikirja, joka lähentyi vanhoja katolilaisia käytänteitä. Juhanalla oli, osin puolalaissyntyisen katolilaisen vaimonsa Katariina Jagellonican myötä voimakkaita sympatioita katolisuutta kohtaan.

Paimiossa oli tuolloin kirkkoherrana Martti Johanneksenpoika (Martinus Johannis), joka on mahdollisesti syntynyt Paimiossa ja toimi seurakunnan kirkkoherrana vuodet 1567-1588. Hänen kantansa tuohon päivänpolttavaan kirkkopoliittiseen kysymykseen ei ole tiedossa, mutta ehkä se kertoo siitä, että hän toimi kuten ohjeistettiin. Ainakin paimiolaisten myöhempi käytös antaa osviittaa siitä, ettei heitä ainakaan olisi Punaisen kirjan käyttö haitannut.

Paimion silloinen kirkko sijaitsi Räpälässä, 
missä nykyään seisoo muistomerkki. Itse 
otettu.

Reformaation myötä oli papeille tullut mahdolliseksi avioitua, ja niinpä Martillakin oli iso perhe, ainakin kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Tällä kertaa nostetaan esille heistä vain ne kaksi, jotka seurasivat isänsä ammatillisissa jalanjäljissä. Henrik Martinpoika (Henricus Martini) tuli Paimion kappalaiseksi isänsä alaisuuteen 1580 ja tuli itse kirkkoherraksi 1589. Yksin ei hänkään joutunut työskentelemään, sillä kappalaiseksi tuli nyt velimies, Simon Martinpoika (Simon Martini). Paimion seurakunta oli tuolloin ikään kuin perheyritys.

Henrikin virkakaudella tuli taas uusi uskonnollinen käänne. Kuninkaaksi tuli 1592 Juhana III:n katolinen poika Sigismund, joka oli samalla Puolan kuningas. Kuitenkin hänen setänsä Kaarle-herttua onnistui järjestämään Uppsalassa kokouksen, joka vuoden 1593 vahvisti luterilaisuuden Ruotsin valtakunnan ainoaksi sallituksi uskonnoksi niin, että kuninkaan oli sitouduttava siihen, ettei muita uskontoja tai kirkkokuntia valtakunnassa sallittaisi. Samalla torjuttiin kyllä myös Kaarlea itseään miellyttänyt kalvinismi. Kokouksen päätökselle järjestettiin suomalaista papistoa varten oma allekirjoitustilaisuutensa myös Turussa 19. syyskuuta 1593, jolloin sen allekirjoittivat myös paimiolaiset pappisveljekset.

Paimiolaiset pistivät papin pellolle

Uuden päätöksen täytäntöönpano herätti Paimiossa kuitenkin mutinoita. Kansa piti perinteisiä menoja tärkeinä. Se kaipasi juhlallisia jumalanpalvelusmenoja ja erityisesti ehtoollisleivän ja -viinin korottamista kansan nähtäväksi, elevaatiota, josta tavasta nyt oli luovuttu. Juuri elevaatio oli muuten, kuten tässäkin myöhemmin osoittautuu erityisen suurten kiistojen kohteena. Sen säilyminen noin pitkään ei ollut toisaalta ihmeellistä, sillä Martti Luther oli itse säilyttänyt sen omissa messukaavoissaan ja oli pitänyt valitettavana sen poistamista Wittenbergin jumalanpalveluksista 1542. Sen ajateltiin johdattavan ihmisiä vääränlaiseen sakramenttien palvomiseen, mutta toisaalta Lutherin mielestä elevaation poisto heikensi myös oikeanlaista arvostusta.

Kun vanhoista tavoista oli luovuttu ja jumalanpalvelus supistunut pidettiin tätä osin pappien laiskuutena ja velvollisuuksien laiminlyöntinä, ehkei täysin tajuttu, että käsky oli tullut ylempää. Toisaalta perinteisistä uskonharjoituksen muodoista luopumisen pelättiin koituvan turmioksi koko seudulle. Kun sato oli ollut huono ja muitakin onnettomuuksia tapahtui suuntasi kansan syyttävä katse kohti papistoa. Kansan syvien rivien lisäksi mukana oli myös yläluokkaa, ainakin nokkamiehenä ollut Hevonpään isäntä Krister Niilonpoika Gyllenhierta. Ilmeisesti alkukesästä 1596 ryhdyttiin tositoimiin. Kansanjoukko kävi käsiksi kirkkoherraan ja heitti hänet aidan yli pois kirkkomaalta. Ele symboloi halua erottaa hänet virasta.

Kuvassa etäällä näkyvän kivisen ristin paikkeilla 
sijaitsi Paimion entinen kirkko, niin sanottu
Räpälän kirkko. Sen ympärillä oli myös se aita, jonka 
yli kirkkoherra Henrik ja ehkä myös kappalainen Simon 
viskattiin. Itse otettu.

Henrik ymmärrettävästi sydämistyi asiasta ja valitus tapahtuneesta sinkosi Turun piispa Ericus Erici Sorolaiselle. Tämä puolestaan vei asian valtakunnan itäisen osan korkeimmalle käskynhaltijalle, valtamarski Klaus Flemingille. Hän oli kuitenkin vankka kuninkaan tukija ja Kaarle-herttuan vihamies, mikä osaltaan vaikutti siihen, että hän oli vanhojen jumalanpalvelusmenojen puolella ja siten jo riidoissa Uppsalan päätöksen hyväksyneiden pappien kanssa.

Niinpä Fleming löi koko asian leikiksi. Totesipa vain, että paras keino korjata tapahtunut oli heittää papit samaa tietä takaisin oikein vauhdilla. Mahtaako muuten Paimion historiikin tässä kohtaa oleva viittaus pappeihin tarkoittaa sitä, että molemmat veljekset olivat saaneet ilmalennon? Joka tapauksessa edes Hevonpään Krister-herra ei saanut rangaistusta. Piispa Sorolainen kyllä antoi paimiolaisille ankarat nuhteet, joista he sitten kyllä valittivat.

Flemingin suvun vaakuna. Klaus Fleming oli ankara
herra, mutta , paimiolaisten tempauksen hän näyttää 
kuitanneen naurulla. Wikimedia Commons.

Henrik vaikuttaa kyllä hankkiutuneen muutenkin riitoihin, mikä voi selittää Paimionkin tilanteen kärjistymistä. Hän oli vuonna 1594 kiistellyt eräästä Paimion Räpälässä olleesta maapalstasta Maskun Kankaisten herran Henrik Klaunpoika Hornin kanssa ja tätä olivat edeltäneet jo aiemmat maakiistat ja kahnaukset muittenkin aatelisten kanssa. Kirkkoherran mukaan kyse oli siitä, että aateli yritti vallata pappilan maita. Olikohan Hevonpään Kristerkin ollut näissä mukana ja ainakin osamotivaationa näyttää kirkkoherralle kaapin paikka pitäjässä?

Henrik ja Simon jatkoivat kuitenkin pappeina, ja luterilaisuus eteni etenemistään. Aikanaan Sigismundkin menetti Ruotsin 1598 sekä Suomen 1599 ja Kaarle-herttuasta tuli kuningas Kaarle IX kuljettuaan Suomen-valloituksellaan Paimionkin läpi. Kirkkoherra Henrik oli vuonna 1601 vauras mies, pitäjän suurin veronmaksaja, aatelistohan ei maksanut veroja. 

Vuonna 1604 karjarutto vei kuitenkin suuren osan pappilan karjasta ja veli Simon menetti koko 25 eläimen karjansa. Tämän vuoksi he kumpikin saivat vuoden verovapauden. Mahtoiko kansan parissa vielä silloin joku nähdä tässä jumalallisen rangaistuksen vanhoista menoista luopumisesta, mene ja tiedä. Henrik Martinpoika mainitaan viimeisen kerran vuonna 1617 ja hänen leskensä Marketan (Margareta) mainitaan eläneen pappilassa vuonna 1619. Simon oli siirtynyt vuonna 1609 Liedon kirkkoherraksi.

Paimiolaisten ruotsalaiset hengenheimolaiset

Paimion tapaus todistaa kiinnostavalla tavalla siitä, miten vielä kauan reformaation alkamisen jälkeenkin katolilaisuus ja ainakin katolilaiset tavat nauttivat kansan parissa laajaa kannatusta. Vastaavasta on runsaasti esimerkkejä muualtakin Ruotsin valtakunnasta. Esimerkiksi Uppsalan arkkipiispa Abraham Angermannuksen suorittaessa tarkastusmatkaa Etelä-Ruotsissa vuonna 1595 valitettiin eräässä smoolantilaisessa pilkkarunossa jumalanpalvelusta kohdanneita muutoksia:

"Sakramenttia hän ei tahdo kohottaa,

se mahtaisi liiaksi venyttää hänen käsivarsiaan.

Arvelen että Calvin ja Zwingel pukki

aikovat poistaa meidän kirkkotapamme.

Ellei kuninkaamme tahdo tehdä sitä toisin,

vastaamme arkkipiispalle tästä lähtien kyynärpään oikeudella."

Viittaus kuninkaaseen liittynee siihen, että kansa tiesi kuninkaan katolilaiseksi ja toivoi tämän puuttuvan asiaan, mutta valmiutta omaankin oikeudenkäyttöön oli ainakin puheissa. Jälleen oli ehtoollisaineiden kohottaminen keskeisessä roolissa, kuten oli myös monien saamissa näyissä ja unissa. Esimerkiksi vuonna 1602 Uppsalan tuomiokapitulin eteen joutunut renki Mårten Marcusson Vassundan pitäjästä Uplannista todisti saaneensa enkeliltä sanoman, jonka mukaan pappien pitäisi jatkaa sakramentin kohottamista. Enkeli oli myös ilmoittanut Mårtenille, että papisto tahtoi johtaa kansan harhapolulle.

Elevaation paluu

Näin Paimion tapaus asettuu laajempiin yhteyksiinsä osana uskonnollista murrosaikaa. Luterilaisuus haki muotoaan katolilaisuuden ja kalvinismin välimaastossa ja siten oli hieman vaihtelua siinä, mikä milloinkin laskettiin luterilaisuudelle sopivaksi, mikä taas varottavaksi roomalaiskatolilaisuudeksi, 'paavilaisuudeksi'.

Paimiolaisissa intohimoja aiheuttanut elevaatiokin oli välillä kelpo luterilaisuutta, ja on itse asiassa jälleen, sillä se on uudelleen käytäntönä luterilaisissa jumalanpalveluksissa. Sikäli se on luontevaa, että kun luterilaisissa tunnustuskirjoissa puhutaan siitä, kuinka on vapaus ottaa taas käyttöön jo poistettuja kirkkotapoja, totesi yksi kirjoittajista, Nicolaus Selnecker (1530-1592) omassa teoksessaan tuon kohdan selityksenä, että näihin tapoihin kuului esimerkiksi elevaatio. Näin ainakin tältä osin paimiolainen kirkkokansa selvisi jälkijättöisesti  voittajana saatettuaan itsensä ja kirkkoherransa Henrikin kivuliaalla tavalla kirkkohistorian lehdille.

Lähteet:

Erkola, Toini; von Herzen, Erik & Innamaa, Kerttu: Paimion historia. Paimion kunta ja seurakunta, Hämeenlinna 1973.

Hardt Tom G.A.: Alttarin sakramentti. Luterilainen oppi ehtoollisesta. 1973 (suom. 1992).

Nyman, Magnus: Hävinneiden historia. Katolista elämää Ruotsi-Suomessa Kustaa Vaasasta kuningatar Kristiinaan. 1997 (suomeksi Katolinen tiedotuskeskus 2009).

Väänänen, Kyösti: Henricus Martini. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 18.8.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000982

Väänänen, Kyösti: Martinus Johannis. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 18.8.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-001588

Väänänen, Kyösti: Simon Martini. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 18.8.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002320

Tuhoa ja tulta - Kangasniemen entisten kirkkojen vaiheita

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Pari kesäreissuani on suunnannut Etelä-Savoon Kangasniemelle, missä paikkakunnan muun kauneuden lisäksi olen saanut ihastella sen komeaa puukirkkoa. Tämän myötä intouduin hieman penkomaan sen taustoja ja huomasin sen edeltäjien vaiheet perin mielenkiintoisiksi, ja siksipä kirjoitan niistä nyt teillekin jotain. Kuvitus tosin koostuu valitettavasti vain nykyisen kirkon kuvista, vanhoista kun en ainakaan minä ole kuvia yhyttänyt.

Kuolemaa ja rappiota

Kangasniemen komealla vuonna 1815 käyttöön otetulla 
kirkolla on ollut pari vaatimattomampaa ja huono-onnisempaa 
edeltäjää. Wikimedia Commons.

Ensimmäinen varsinainen kirkko Kangasniemelle kohosi vuonna 1659, tosin samoilla paikkeilla oli jo ennestään ollut jonkinlainen rukoushuone tai kappeli, jossa Pieksämäen seurakunnan papit olivat vierailleet. Tuo uusi kirkko edusti malliltaan pitkäkirkkoa ja rakentajana hääräsi Nisius Martinpoika Fränti. Miesparka ei saanut kuitenkaan nähdä rakennustyötään valmiina, sillä aivan työn loppuvaiheissa eräs nainen murhasi Fräntin tämän nukkuessa syystä, joka ainakin tämän kirjoittajalle on hämärän peitossa.

Ensimmäinen kirkko ei ollut koreudella pilattu, ja kellotapulin se sai toverikseen vasta vuonna 1680. Toki rakennusmestarin siirtyminen rajantakaisille työmaille tuskin ainakaan nopeutti tuota rakennustyötä. Varustelutasokin oli vaatimaton, kirkkoherra oli lahjoittanut seurakunnalle messukaavun ja -paidan, mutta esimerkiksi virsikirja saatiin hankittua vasta myöhemmin. Sen sijaan seurakuntaa velvoitettiin hommaamaan mitä pikimmin vuonna 1642 valmistunut ensimmäinen suomenkielinen koko Raamattu, ja siihen sitten menikin silloisesta kirkon kassasta noin puolet.

Tämä ensimmäinen kirkko alkoi vähitellen rapistua, ja lintujen kerrottiin lentäneen vapaasti kirkkosalissa rikkoutuneiden ikkunoiden vuoksi. Vuonna 1724 rovastintarkastuksessa moitittiin seurakuntalaisten laiminlyöneen kirkon korjauksen. Tosin seurakuntalaisten puolustukseksi on sanottava, että vuodet 1700-1721 kestänyt Suuri Pohjan sota sekä siihen liittynyt isovihana tunnettu miehityskausi vuosina 1713-1721 saattoi viedä huomiota ja voimavaroja muuhun kuin remppahommiin. Asia ei ollut kuitenkaan parempi neljä vuotta myöhemminkään, sillä 1728 katon todettiin vuotavan solkenaan ja koko kirkko oli mätänemistilassa.

Kangasniemi sijaitsee Etelä-Savon 
länsiosissa. Wikimedia Commons.

Ei auttanut muu kuin ryhtyä uuden rakentamiseen. Työt alettiin luultavasti vuonna 1745 ja jo samana vuonna kaikki 26 hirsikertaa olivat valmiit. Rakennusmestarin tehtävässä toimi August Sorsa, mutta reippaasta alusta huolimatta viimeistely viivästyi rakennusmestarin saadessa parikin tuomiota salavuoteudesta. Rangaistuksen osana oli ilmaista työntekoa, mutta se ei ilmeisesti kannustanut Sorsaa koviinkaan ponnisteluihin. Kun hänelle vuonna 1748 myönnettiin lisäpalkkio alkoi sitten tapahtua ja kirkosta puuttuvat penkit, kaiteet, kuorin ovi ja koristukset sekä kirkon portit saatiin valmiiksi. Kellotapuli saatiin 1765.

Toistuvaa tulen raivoa ja oikeusjuttuja

Joulukuussa 1806 päätettiin tuo kirkkorakennus, josta ilmeisesti pidettiin parempaa huolta kuin edeltäjästään, vakuuttaa. Idea ei tosin ollut aivan oma, vaan tuli tuomiokapitulilta. Hyvä se kuitenkin oli, sillä vajaa kaksi vuotta myöhemmin 21. elokuuta 1808 tuo kirkko paloi kera kellotapulin ja koko esineistön, vain kirkkoviinit säilyivät. Kirkossa oli ehditty vielä vannoa uskollisuudenvala uudelle hallitsijalle, Venäjän keisari Aleksanteri I:lle, Suomen sodan ollessa käynnissä ja Venäjän miehittäessä Suomen aluetta.

En tiedä tehtiinkö tuohon valantekoon ja kirkon kohtaloon liittyen jotain johtopäätöksiä, mutta väliaikaisen kirkon tarve oli kova. Niinpä rovasti Aron Molander, seurakunnan kirkkoherra, lähti 25. elokuuta 1808 pyytämään lupaa jumalanpalvelusten pitämiseksi pitäjän viljamakasiinissa uuden kirkon valmistumiseen asti. Lupa saatiinkin, mutta tuli pian turhaksi viljamakasiininkin sytyttyä tuleen. Sen jälkeen vietettiin jumalanpalvelusta käräjätalossa, mutta kun sekin paloi alkoi varmaan kaikkien huumori olla koetuksella.

Paikkakunnalla vaikutti ilmeisen värikäs maallikkosaarnaaja Elias Hänninen, joka piti kirkon sakramentteja mitättöminä eikä ollut suostunut avioliittoon vihkimiseen eläen vihkimättä puolisonsa kanssa. Hän oli ennustanut kirkon ja makasiinin palon, mikä herätti tiettyjä epäilyksiä siitä, että hän olisi avittanut ennustustensa toteutumista. Kun Hänninen ennusti vielä pappilankin paloa pidettiin sen ympärillä vuoden ajan vartiota.

Hänninen puolestaan haastettiin oikeuteen lähimpine tukijoineen ja oikeutta käytiin vuoden 1809 talvikäräjiltä vuoden 1809 syyskäräjiin, välissä oli vielä kahdet ylimääräiset käräjät. Asia siirtyi kihlakunnanoikeudelta hovioikeudelle ja Hänninen vietiin Heinolan kuritushuoneeseen. Yleisessä mielipiteessä Hänninen oli syyllinen ja saarnaajan maine mennyttä. Päästyään kuritushuoneesta hän muutti vuonna 1817 Laukaalle ja vuonna 1838 takaisin Kangasniemelle ollen loppuikänsä siivoa poikaa.

Ylistystä Herran huoneelle

Ennen uuden kirkon valmistumista pykättiin jonkinlainen väliaikainen kirkko jo vuonna 1808. Siellä rovasti Molander piti jouluaamuna 1808 saarnan, jossa hän puolusti kovasti kirkon asemaa Herran huoneena. Tämä oli ilmeisen selvästi suunnattu Hännistä ja tämän hengenheimolaisia vastaan, jotka väheksyivät kirkkorakennuksen arvoa ja merkitystä. Molander näki asialla selvästi olevan laajempaakin merkitystä, sillä hän päätti painattaa saarnan.

Niinpä Turussa painettiin vuonna 1809 tämä saarna, joka sai ajan tavan pitkähkön otsikon "Yxinkertainen puhe, jolla Herran huonetta welwollisesa arwosa pitämään, ja sen suhteen oikein itzensä käyttämään, sanankuulioitansa joulu-aamuna wuonna 1808, koska korswärkin rakennus Kangasnemesä auwaistin yhteisen Jumalan palveluxen toimittamisexi, ylöskehoitti Aron Molander, prowasti ja kirkkoherra". Painoluvan teokselle myönsi Turun Akatemian teologian professori Jakob Bonsdorff ja kaikkinensa siinä on runsas 30 sivua. Teen siitä pari nostoa.

Painettuun saarnaan on liitetty kangasniemeläisille osoitettu esipuhe, joka on varsin hengästyttävää luettavaa, pistettä kun on siinä säästelty ja pilkkua viljelty sitäkin runsaammin. Laitan sen tässä kuitenkin kokonaisuudessaan, pisimmät lauseet kuitenkin omiksi kappaleikseen jakaen. Näin Molander kirjoittaa seurakunnalleen: 

"Kangasnemen seurakunnan welwollisesa kunniasa ja arwosa pidetyt asujamet, rakastetut sanankuuliani. Suurimmalla mielikarwaudella on minun, ynnä kaikkein toimellisten kanssa teidän seasanne, täytynyt hawaita, kuinga, wähän ajan sisällä usiammat täsä seurakunnasa owat, ymbäri juoxeviin ja jumalisuden warjolla heidän sydämmensä häjynelkisen laadun peittäwiin wietteliäin kawalan haukutuxen kautta, tullet wimmatuixi uskomaan walhetta, niinkuin usiammisa muisa siihen kristilliseen oppiin ja siinä edeskirjoitettuun totisesti kristilliseen elämään koskewisa asioisa, nin myöskin kirkkoin suhten, joita heidän luulonsa jälken ei enembätä tarwittais, eikä misän pitäis löytymän. 

Niinkuin minä nyt olen etsinyt estää niiden muiden erhetysten uloslewittämistä sen kautta, että minä jokaisesa näinä edesmenneinnä aikoina minulda pidetysä saarnasa olen edespannut yhden eli toisen niistä totuxista, jotka owat ollet niitä minun tietooni tulleita erhetyxiä wastan: Niin olen minä myös sopiwasa tilaisudesa, kuin sen täsä tehdyn kirkonsiaisen rakennuxen aukaiseminen yhteisen Jumalan palweluxen toimittamisexi minulle ojensi, että edespäin sitä mainittua wäärää luuloa wastan warustaa kaikkia niitä teidän seasanne, jotka wielä ei ole siihen ryhtynet, ja niitä jo wietellyitä etsiä poiswetää heidän erhetyxestäns, tarpellisexi löytänyt täsä seurawaisesa puheesa, jonga te Joulu-aamuna kuulitte, eteenne asettaa, mingäkaldaisella sydämmellä ja käytöxellä kaikki ne, jotka ei teeskeldyllä tawalla, waan totudesa Jumalata rakastawat, Herran huoneita eli kirkkoja kohtawat.

 Juuri se sama ja ei mikän muu päälletarkoitus on minulla myös nyt andaisanai sen saman puhen präntätä: jonga kautta se kaikille teille taita tulla pysywäisexi muistutuxexi teidän waarinotettawasta welwollisudestanne Herran huonen suhten. Tekis Jumala, että tämä minun rakas päälletarkoitukseni tulis woitetuxi! Rauhan Jumala, tallatkon sentähden pian saatanan teidän jalkainne alla! Meidän Herran Jesuxen Kristuxen armo olkon teidän kanssanne. Amen. Sitä sydämmestäns toiwottaa kaikkia teitä wilpittömästi rakastawa ARON MOLANDER."

Kangasniemen nykyinen kirkko on 
koristeltu kaunein yksityiskohdin.
Wikimedia Commons.

Itse saarnan pohjana ovat psalmin 122 ensimmäisen jakeen sanat (tuolloisen käännöksen mukaan): "Minä iloitsen niistä, kuin minulle sanotut owat, että me menemme Herran hunneeseen." Molander sitten monin sanoin toivoo, että hänen seurakuntalaisillaan olisi sama asenne kirkkoaan kohtaan kuin mitä psalmin kirjoittajalla on ja vastustaa niitä, joiden asenne kirkkoa kohtaan on nurja ja toivovat jopa niiden häviötä. 

Molanderin opetuksessa kiinnostava yksityiskohta on se, että koska psalmi on ainakin laitettu Daavidin nimiin ei kyse Herran huoneessa voi olla kyse Jerusalemin temppelistä, joka rakennettiin vasta Daavidin jälkeen. Niinpä Herran huoneessa ei tuottanut iloa sen suuri komeus, vaan Molander muilla psalmiteksteillä perustelee sen ihanuuden olevan siellä vietettävässä seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa, jota ja siinä saatavia Jumalan lahjoja Molander monisanaisesti ja kauniisti kuvailee. Niinpä jopa Kangasniemen väliaikainen kirkko oli ihana Herran huone, johon tuli ilolla tulla. Laitan linkin digitoituun saarnaan lähdeluetteloon, jotta ne joilta fraktuura taittuu voivat siihen halutessaan tutustua.

Edeltäjiään onnekkaampi kirkko

Kangasniemi sai uuden kirkon lopulta vuonna 1815, jolloin kirkonrakentaja Matti Salosen johtamat rakennustyöt kirkon osalta päättyivät ja kirkko vihittiin käyttöön. Niinpä Aron Molanderkin pääsi ilmeisesti saarnaamaan tässä kirkossa, sillä hän siirtyi vasta vuonna 1816 Mikkelin kirkkoherraksi.

Näin nykyinen kirkko on ollut pystyssä kauemmin kuin sen edeltäjät yhteensä, ja toivottavasti pysyykin vielä pitkään. Vanhoillekin kirkoille on pystytetty muistomerkki, jota en harmikseni reissullani nähnyt, ehkä ensi kerralla löydän sen. Nykyiset kangasniemeläiset voivat iloita komeasta kirkostaan. Sikäläisten kirkossakäynnin aktiivisuudesta minulla ei ole tietoa, mutta Molander varmaan haluaisi kohdistaa tämän saarnansa kysymyksen myös tämän päivän kangasniemeläisille:

"Waan jos te nyt tämän tiedätte ja Jumalata rakastaisitte, kuinga taidaisitte te silloin muuta, kuin sydämmellisellä mielisuosiolla kohdata sitä paikka, josa se yhteinen Jumalan palwelus pidetän, ja tämän Herran huonen mieluisen ja iloisen etsimisen kautta selittää teidän sydämmenne wilpittömän taipumisen noudattamaan teidän Taiwallisen Isänne mieldä?"

Rovasti Molanderin toiveena oli, että seurakuntalaiset 
kävisivät ahkerasti Kangasniemen kirkossa. Astu siis 
sinäkin häntä muistaen sisään, jos satut seudulle ja ovet ovat 
auki. Blogistilla ei itse asiassa ole vielä tuota avointen ovien 
onnea ollut. Wikimedia Commons.

Lähteet:

Ensimmäisen ja toisen kirkon muistomerkki. koekangasniemi.fi. Katsottu 9.8.2021. https://koekangasniemi.fi/?page_id=425

Kangasniemen kirkon ympäristö. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto. Katsottu 9.8.2021. http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4170

Kangasniemen vanha hautausmaa ja tapuli. jukkajoutsi.com. Katsottu 9.8.2021. http://www.jukkajoutsi.com/kniemi16.html

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Aron Molander. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=8970>. Luettu 9.8.2021.

Aron Molander: Yxinkertainen puhe, jolla Herran huonetta welwollisesa arwosa pitämään, ja sen suhteen oikein itzensä käyttämään, sanankuulioitansa joulu-aamuna wuonna 1808, koska korswärkin rakennus Kangasnemesä auwaistin yhteisen Jumalan palveluxen toimittamisexi, ylöskehoitti Aron Molander, prowasti ja kirkkoherra. Turku 1809. Digitoitu versio luettavissa osoitteessa: https://www.doria.fi/handle/10024/144430