"Nyt ylös sieluni!" - nuorena hukkunut virsimestari Johan Kahl

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 JOHAN KAHL (1721-1746)

Joittenkin ihmisten luovuus puhkeaa kukkaansa jo aivan nuorella iällä, toisten taas saavuttaessa tärkeimmät saavutuksensa vasta kypsemmällä iällä. Sitten on heitä, joiden elämänlanka katkeaa varhain ja äkkinäisesti, mutta jotka ennen sitä, edes tietämättä varhaista lähtöään, saavuttavat jotakin pysyvää ja kestävää. Näin oli nuoren ruotsalaisen kirjurin Johan Kahlin laita. Tosin meillä suomalaisilla on ollut merkittävä rooli siinä, että Kahlin kirjallisen työn vaikutus on muodostunut suorastaan maailmanlaajuiseksi.

Nuoren kirjurin lyhyt elämä

Kahl oli kotoisin Visbyn kaupungista Gotlannista.
Wikimedia Commons.

Johan Kahl syntyi 25. kesäkuuta 1721 kauppiaan pojaksi Ruotsin Gotlannin saarella Visbyn kaupungissa. Isän mainitaan olleen varakas sekä kaupungin raatimies, vaikka joku kirjoittaakin köyhästä suurperheestä. Ehkä tällöin on ajateltu sitä, kuinka Johan jo nuorena miehenä lähti Tukholmaan elantoa hankkimaan, mutta jos väite suurperheestä pitää paikkansa, niin pakkohan sitä luultavasti oli lähteä rakentamaan uraa kotinurkkien ulkopuolelle.

Tukholmassa onnistikin työpaikan suhteen, sillä hän pääsi kirjuriksi kuninkaan revisiovirastoon. Varmasti ihan passeli pesti, mutta ei mitään parrasvaloissa paistattelua. Voi olla, että Kahl olisikin jäänyt tyystin historian hämäriin ja ehkä sivumaininnaksi johonkin tukholmalaisia virkamiehiä käsitelleeseen tutkimukseen, ellei hän olisi sattunut päätymään mukaan Tukholmassa vaikuttaneeseen herrnhutilaiseen liikehdintään. Kyseessä oli Böömissä 1720-luvulla syntynyt liikehdintä, jonka alkajana ja hengellisenä isänä oli kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf. Liikkeen tunnetuin vaikutus lienee Päivän Tunnussanan eli raamatunlauseiden vuoden joka päivälle julkaiseminen. Liikkeessä korostui morsiusmystiikka eli seurakunnan ja Kristuksen välisen suhteen kuvaaminen avioliittona seurakunnan ollessa morsian, verimystiikka eli Jeesuksen ristinhaavat sekä lähetyshenkisyys, joista viimeinen oli kuljettanut sen tänne pohjan perillekin. Täällä Pohjolassa herrnhutilaiset toimivat luterilaisen kirkon sisällä herätysliikkeenä.

Hiärneska malmgården toimi Tukholman herrnhutilaisten 
tärkeänä kokoontumistilana. Wikimedia Commons.

Herrnhutilaiset olivat laulavaa väkeä, ja luonnollisesti kaivattiin lauluja, jotka toistaisivat liikkeen omia sydänääniä. Tarvittiin siis sanoittajia ja nuoren kirjurimme pää ja kynä osoittautuivat molemmat teräviksi. Kun 1743 ilmestyi tuo kaivattu laulukirja Sions sånger oli siinä jo parikin Kahlin kipaletta kirjan 90 kappaleen joukossa. Näissä lauluissa ilmeni eräissä säkeissä hyvin palava hengellinen koti-ikävä runoilijan ollessa mielellään valmis nukkumaan Jeesuksen haavoihin ja olisi valmis lähtemään vaikka heti Taivaan kotiin, jos kutsu kävisi. Tuolloin Kahl oli noin 22-vuotias.

Hänen lauluistaan pidettiin, ja niinpä kun laulukokoelmaa parin vuoden päästä 1745 laajennettiin 130 laululla oli Kahlin kynä sauhunnut ja mukaan saatiin häneltä useita kymmeniä uusia lauluja. Yhteensä hänen arvioidaan kirjoittaneen noin 50 virttä. Hänen vaikutuksensa kokoelmaan oli siis valtava. Nyt syntyivät muun muassa hitit "Käy sydämeni temppeliin" sekä erityisesti "Nyt ylös, sieluni". Ensin mainittu on melkoista raamatullisten kielikuvien ilotulitusta, sillä siitä on löydetty yli 30 viittausta Raamattuun. Kahl siis selvästi tunsi hyvin Raamattunsa, ja sitä hän pyytää virressäänkin voivansa tuntea yhä paremmin:

Taas tahdot minut, oppilaan,

sanasi kouluun panna.

Tee minut tarkkaavaiseksi,

Marian sydän anna.

Suo hyvä osa valita

juuressa jalkojesi.

Myös anna voimaa kulkea

jäljissä askeltesi.

Kauaa ei Kahl itse saanut näitä lauluja laulaa ja uutta kokoelmaa käsissään pidellä. 6. syyskuuta 1746 hän oli ollut vesillä Tukholman saaristossa yhdessä sisarustensa lasten kanssa. Silloin syysmyrsky oli yllättänyt heidät ja he hukkuivat Sandhamnin edustalla. Kahl oli kuollessaan vasta 25-vuotias.

Sandhamn ja sen lähivesistöjä. Näillä tienoilla Kahlin nuori 
elämä päättyi meren aaltoihin. Wikimedia Commons.

Meri vei runoilijan, mutta laulut lentävät merten yli

Laulut jäivät kuitenkin elämään. Ne itse asiassa saivat Suomen puolella vielä Ruotsiakin vankemman kaikupohjan, kun silloinen Jalasjärven kappalainen Elias Lagus julkaisi suomeksi kokoelman Siionin virret vuonna 1790. Näin herrnhutilaisten laulut levisivät myös suomalaisen herätyskristillisyyden käyttöön. Samassa yhteydessä hän käänsi myös useita Kahlin virsiä. Samana vuonna julkaisivat papit Antti (Anders) Achrenius ja Bengt Jakob Ignatius kokoelman Halullisten sielujen hengelliset laulut, tuolloin vasta 26 laulua kattavana, mutta juuri sen kautta Suomen kamaralle tuli se laulu, joka tulisi päätymään vielä virsikirjan päätösvirreksi, tuo jykevä veisu, joka on monesti toiminut hautajaisvirtenä ja alkaa tuossa laulukokoelmassa näin:

Nyt ylös sieluni!

Nouse ylös mullasta tästä,

 Riennä jalkain juureen Jumalan ja Karitsan,

Ja vaikka silmäni ei sitä valoa kestä,

Niin riemuhuudolla kuitenki lähde laulamaan,

Sillä iloon täyteen,

Kuin taivaass' löytään,

Karitsan suuriin häihin olet ostettu,

Kaikki taivaan kunnia

Suuresta armosta,

Se on sun osasi, perintös' ja tavaras',

Siis iloitse ja ajattele autuuttas'!

Tuo säkeistö on ylösnousseen sielun ylistystä häntä odottavasta ilosta ja autuudesta. Kahl oli väkevien kielikuvien mies, mikä näkyy hänen muissakin lauluissaan. Ne ovatkin ainoita ikkunoita tämän nuoren miehen sielunmaisemaan, sillä hänen elämästään ei kovin paljon tiedetä. Näitä ikkunoita kuitenkin riittää, sillä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa on peräti kuusi Kahlin virttä ja Siionin virsissä niitä on 18. Lisäksi hänen laulujaan löytyy niin edellä mainitusta Halullisten sielujen hengellisistä lauluista kuin yhden kappaleen verran kokoelmista Siionin kannel ja Luterilaisia virsiä. Voisi siis sanoa, että Kahlin sanoitusten perintö on Suomessa varsin elävää, on jopa luultavaa, että jokin kokoelma on jäänyt mainitsematta.

Kahlin tunnetuin virsi "Nyt ylös sieluni" alkuperäisessä 
asussaan "Sions sånger" -kokoelmassa vuonna 1743.
Wikimedia Commons.

Mutta hetkinen, Kahlhan oli ruotsalainen. Miten on asian laita siellä vastarannalla? Noh, Ruotsissa Sions sånger ilmestyi viimeisen kerran vuonna 1810. Kahlin lauluja pääsi mukaan Ruotsin kirkon vuoden 1819 virsikirjaan ja vielä vuoden 1937 virsikirjaan, mutta vuonna 1986 ei hänen laulujaan enää otettu uuteen virsikirjaan.

Suomen puolella Kahlia voi vielä veisata alkukielellä eli ruotsiksi, sillä Suomen ruotsinkielisessä virsikirjassa on mukana "Upp, du min själ och sjung", eli siis suomeksikin varmaan tunnetuin laulu "Nyt ylös sieluni". Tässä on vain se huvittava juttu, että tuo ruotsinkielinen laulu on käännös suomesta siitä huolimatta, että laulun alkukieli on ruotsi. Meillä näet laulu on paitsi säilynyt tunnetumpana myös saanut sävelekseen suomalaisen kansantoisinnon, virsikirjan mukaan se olisi toisinto Kalannista. Tämä on osaltaan ollut siivittämässä laulun menestystarinaa meillä, ja tuon sävelen kanssa on suomessa tehty ruotsinnos käännetty myös norjaksi ja löytyy suomalaista lyhyempänä Norjan kirkon virsikirjasta.

Eikä tässä vielä kaikki, sillä veisu on käännetty myös englanniksi ("Arise, My Soul, Arise!") ja on, suomalaisen sävelmän kera, päätynyt Amerikan evankelis-luterilaisen kirkon (ELCA) virsikirjaan Evangelical Lutheran Worship, toisen yhdysvaltalaisen luterilaisen kirkon, evankelis-luterilaisen Wisconsinin synodin kokoelmaan Christian Worship: a Lutheran hymnal ja vieläpä adventtikirkon  kokoelmaan Seventh-day Adventist Hymnal. Kierrätys Suomen kautta näyttää tuottaneen siis melkoisen hittikappaleen.

Kahl siis kuoli nuorena, mutta hänen sanoituksensa elävät yhä niin Itämeren tällä puolen kuin myös Atlantin molemmin puolin.  Kahl halusi tuottaa lauluillaan kunniaa Jumalalle, ja näistä lauluista hänet itsensäkin tunnetaan. Niinpä päätänkin tämän tekstin hänen tunnetuimman laulunsa viimeiseen säkeistöön nykyisen virsikirjan mukaisesti:

Siell' kaunis kannel soi,

veisaamme virttä uutta,

ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene.

Täällä en lauluun voi

saada sen ihanuutta,

kuitenkin laulan ylistystä Herralle.

Hän verellänsä

ja hengellänsä

myös minut Jumalalle lunastanut on.

Kunnia, kirkkaus,

voima ja ylistys

sinulle, Jeesus, ikuisesti kaikukoon.

Ja taivas, maa ja meri aamen vastatkoon.

Kahlin syntymäsaaren Gotlannin taivas, maa ja meri.
Wikimedia Commons.

Lähteet:

Arise, my soul, stretch forth to things eternal. Hymnary.org. https://hymnary.org/text/arise_my_soul_arise_stretch_forth_to_thi?extended=true#instances

Kalle Hiltunen: Nuori kielikuvien käytön mestari Johan Kahl (1721-1746). Hengellinen kuukauslehti  6/2020.  https://www.h-y.fi/media/virsirunoilijat/06_runoilijat_kahl.pdf

Aarni Voipio: Laulava seurakunta. Kertoelmia messulauluista ja virsistä. 1956.

Tauno Väinölä:  Virren tarina. 203 Käy sydämeni temppeliin. Virsikirja.fi. https://virsikirja.fi/virsi-203-kay-sydameni-temppeliin/

Tauno Väinölä: Virren tarina. 632 Nyt ylös, sieluni. Virsikirja.fi.  https://virsikirja.fi/virsi-632-nyt-ylos-sieluni/

Porin kirkon ihmepelastuminen tulelta 1801 ja sen rukousvartijat

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Entisinä aikoina ovat tulipalot olleet Suomenkin kaupunkien alituisena vaarana. Historiassamme tunnetuin on Turun palo vuonna 1827, mutta monet muutkin kaupungit ja kylät ovat joutuneet lieskojen saaliiksi. Roihun niellessä hohtavaan kitaansa kaiken tielle osuneen on jonkunkin rakennuksen pelastuminen ollut suuri ilon aihe. Siksi Porin palossa 1801 kirkon ihmeenomainen säästyminen liekeiltä jäi pysyvästi aikakirjoihin siitä huolimatta, että vastaavaa onnea ei sille enää vuoden 1852 palossa suotu. Näistä kahdesta palosta ajattelin nyt lyhyesti kertoa.

Tuntemattoman tekijän maalaus Porin palosta vuonna 
1852. Wikimedia Commons.

Ensimmäinen tulipalo ja kirkon rukousvartio

1800-luvun alkuun tultaessa Porin kaupunki oli kasvanut nopeasti ja siitä oli tullut varakas satamakaupunki, josta vietiin runsaasti puutavaraa sekä tervaa. Tähän suotuisaan kehitykseen 10. kesäkuuta 1801 valloilleen päässyt tulipalo antoi ankaran iskun. Kaupunki tuhoutui lähes kokonaan, sillä 272 rakennusta paloi ja yli 2000 ihmistä jäi kodittomaksi. Porissa asui vuonna 1800 yhteensä 2586 henkeä, eli tuho suhteessa kaupungin kokoon oli valtava. Kuolonuhreja oli kuitenkin vain yksi, nuori poika.

Porin kartta vuodelta 1799. Tällainen kaupunki oli 
pari vuotta ennen paloa. Wikimedia Commons.

Liekit uhkasivat myös kaupungin kirkkoa. Sen suojelutyössä käytettiin sammutuskaluston lisäksi myös toista, yliluonnollista keinoa. Muiden kauhuksi  kaupungissa tunnettu maallikkosaarnaaja ja näkyjen näkijä Anna Lagerblad (tunnetaan myös sukunimellä Haapakoski) (1747-1811) marssi kirkkoon ja asettui sen alttarin eteen rukoilemaan varjelusta kirkolle. Huolimatta siitä, että tuli riehui jo kirkon ympärilläkin hän kieltäytyi nousemasta, vaan jatkoi innokasta rukoustaan.

 Erään kertoman mukaan hän ei olisi joutunut rukoilemaan aivan yksin, vaan hänen vierellään oli kirkolle varjelusta anomassa myös räätäli Iisak Lemberg, maallikkosaarnaaja hänkin. Molemmat olivat vuonna 1799 kuolleen porilaisen herätysliikevaikuttajan Juliana Söderborgin, jonka esittelin edellisessä kirjoituksessani ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2021/01/kuninkaan-edessa-rukoillut-porin.html ), ystäviä. Kirkko säästyi tulelta, vaikka rakennukset sen ympärillä tuhoutuivat. Tapaus oli omiaan lisäämään Annan jo ennestäänkin melko suurta mainetta, sillä kansa näki kirkon pelastumisen hänen ansiokseen. Annasta olisi paljonkin kirjoittamista, mutta tässä kirjoituksessa rajoitumme kertomaan tuosta rukousvartiosta. Ehkä toiste enemmän.

Johan Knutsonin piirros Porin kirkosta 1840-luvulta. 
Kirkko oli rakennettu vuonna 1701. Wikimedia Commons.

Liekkimeren paluu ja uusi rukousyritys

Kaupungille palo oli luonnollisesti kova isku, ja jälleenrakennus vei aikaa. Suomen sota vuosina 1808-1809 hidasti muutenkin hidasta jälleenrakennusta, ja vuonna 1809 Porin tontit olivat vieläkin tuhkan peitossa. Meni parikymmentä vuotta, ennen kuin Porin talous toipui. Vähitellen ulkomaankauppa pääsi jälleen vauhtiin ja purjelaivanvarustus kiihtyi. 1840-luvulla kaupungissa alkoi oikea kulta-aika. Saksan Lyypekkiin suunnannut puutavaran vienti kasvoi siinä määrin, että tuli tarvetta lisälaivoille ja Reposaareen perustettiin uusi veistämö. Porista tuli Suomen johtava laivanvarustajakaupunki, ja sahatavaraa kulki Välimerelle asti.

Porin karttta vuodelta 1852, juuri ennen tuhoa. 
Wikimedia Commons.

Reipasta tahtia kehittyvälle kaupungille 22. toukokuuta 1852 olikin kuin raju isku palleaan, pahempikin. Kaupunkia kohtasi jälleen tulipalo, joka hävitti lähes koko kaupungin. Kaupungissa oli rakennettuja tontteja yhteensä 392, ja niistä valkea tuhosi 295. Seuraavana vuonna syttynyt Krimin sota ja sen heijastuminen Itämerelle Oolannin sotana vaikeutti jälleenrakennusta, kun englantilaiset sotalaivat pelottelivat porilaisia Pihlavanlahdella. Sota myös näivetti ulkomaankaupan ja merenkulun. Osa kotinsa menettäneistä asuikin vuosikymmeniä maakuopissa, 'kuoppakaupungissa'.

Kaupungin jälleenrakennuksen yhteydessä kaupungin 
asemakaavaa väljennettiin huomattavasti uusien 
vastaavien onnettomuuksien välttämiseksi.
Wikimedia Commons.

Tälläkin kertaa Porin kirkossa oli palon aikana rukoilija, nimittäin Juliana Fagerlund, kirkon vahtimestarin Juhana Fagerlundin vaimo. Kesken rukouksen hänelle tultiin ilmoittamaan, että hänen omakin kotinsa oli syttynyt tuleen, jolloin Juliana riensi pelastamaan pienen lapsensa. Kirkko paloi, mutta Juliana ei palanut ainakaan mukana. Hänen kerrotaan surreen enemmän sitä, että Herran huone paloi kuin oman asuntonsa tuhoa.

Kaupungin toipumista ja rukoilijan jälkivaiheita

Vähitellen kaupunki nousi jaloilleen, ja 1864 vihittiin käyttöön nykyinen Keski-Porin kirkko. Ilmeisesti Juhana Fagerlund toimi tämänkin kirkon vahtimestarina. Ainakin vuonna 1893 Satakunta -lehdessä mainitaan, että entisen kirkonvahtimestarin, Juho Fagerlund -vainajan leski Juliana Fagerlundin pyyntö saada vielä kyseisen vuoden ajan saada hänen miehelleen myönnettyä eläkettä ei hyväksytty. Fagerlundien mainitaan pitäneen rukoilevaisseuroja kodissaan ja Juliana innostui toisinaan seuroissa hyppimään innosta muiden samoin toimivien mukana, mutta katui jälkikäteen osallistumista sellaisiin hurmoksellisiin purkauksiin. Juliana itse kuoli kello seitsemältä ennen puoltapäivää 3. heinäkuuta 1903, 79 vuoden, 5 kuukauden ja 27 päivän iässä pitkällisen sairauden jälkeen. Kuolemasta ilmoitettaessa ei mainittu mitään hänen yrityksestään toistaa vuoden 1801 ihme, ja 1905 Porin seudun herännäisyydestä kirjoittanut J.W. Wallin kirjoittaa vuoden 1852 kirkkopalosta kansan sanoneen, että silloin olisi tarvittu "toinen Anna L. siellä rukoilemassa."

Keski-Porin kirkko, palaneen kirkon seuraaja, vihittiin 
käyttöön 1864 ja palvelee edelleen. Wikimedia Commons.

Eikö Juliana Fagerlundin rukousyritystä muistettu vai eikö sitä huomioitu, se kun ei näyttänyt johtaneen tuloksiin? Toisaalta, mikä on laskettava tulokseksi? Jotkut lähteet sanovat Porissa syntyneen hengellistä herätystä tulipalon jälkiseurauksena. Lisäksi Fagerlund ei jättänyt 'vartiopaikkaansa' oman vaan lapsensa turvallisuuden vuoksi. Tämänkin voi lukija halutessaan tulkita johdatukseksi, jonka seurauksena hän ei palanut kirkon mukana. Joka tapauksessa, kerrottuani kuuluisamman vuoden 1801 rukoilijan tarinan halusin nyt välittää eteenpäin myös kertomuksen vuoden 1852 rukoilijasta.

Juliana Fagerlundin kuolinilmoitus. 
Satakunta nro 74/1903.

Lähteet:

1809-1856 | Laivanvarustajien aika. Satakunnan museo, Pori. Luettu 15.1.2021. https://www.pori.fi/satakunnan-museo/nayttelyt/verkkonayttelyt/teollisuustyon-jaljilla/1809-1856-laivanvarustajien-aika

Aikakausi pähkinänkuoressa (1765-1809). Satakunnan museo, Pori. Luettu 15.1.2021. https://www.pori.fi/satakunnan-museo/nayttelyt/verkkonayttelyt/teollisuustyon-jaljilla/1765-1809-kaupankaynti-vapautuu-8

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä.1976.

Yrjö Hormia: Rukoilevaisen kansan hengellisiä äitejä. 1956.

Kirkonkokouksesta. Satakunta -lehdessä nro 68/1893. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/549589?page=2

Kuolleita. Satakunta -lehdessä nro 74/1903. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1050289?page=1

Porin historiikki. Porin kaupunki. Luettu 15.1.2021. https://www.pori.fi/sites/default/files/atoms/files/historiikki.pdf

Porin palo. Agricolaverkko. Luettu 15.1.2021. https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/historiakone/vuosi.php?sivu=35

Porissa. Satakunta -lehdessä nro 75/1903. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1050290?page=1

Jouko Ruohomäki: Karismaattisuuden kutsu. Karismaattisen kristillisyyden historiallinen kehitys helluntailiikkeeksi.2009.

Kuninkaan edessä rukoillut Porin supertähti Juliana Söderborg

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 JULIANA SÖDERBORG (1745-1799)

Suomalaisten herätysliikkeiden historialle ovat ominaista yllättävät johtohahmot ja merkkihenkilöt. Toisinaan johtajana ja kokoavana hahmona on voinut toimia paikallinen pastori, mutta hyvin usein nämä johtohenkilöt ovat nousseet mitä erilaisimmista taustoista. Tällä kertaa nostamme esiin satakuntalaisen porvarintyttären joka 25-vuotiaana aloitti toiminnan, joka ei oikeastaan synnyttänyt uutta liikettä, mutta voimisti olemassa olevaa liikehdintää ja lujitti sen keskinäistä yhteyttä saavuttaen monella tapaa legendaarisen maineen. Tällä kertaa siis esittelyssä porilainen kuuluisuus, joka veti väkeä koolle kuin Yö konsanaan, eli Juliana Söderborg.

Nuoresta asti kansankokoajaksi

Juliana Söderborg, omaa sukua Malmberg, syntyi 27. maaliskuuta 1745 Porissa porilaisen porvarin Gustaf Malmbergin ja tämän vaimon Anna Matintyttären tyttäreksi.  Vanhempien mainitaan olleen hartaita kristittyjä, ja heiltä luultavasti Juliana oppikin uskonoppinsa perusteet. Jo nuoruudessa Julianalta löytyi intoa kristillisen sanoman levittämiseen. Varhaisin tieto hänen astumisestaan hengelliselle näyttämölle on vuodelta 1770, jolloin hän 25-vuotiaana alkoi pitää julkisia rukoushetkiä vanhempiensa kodissa. Mikä sai hänet ryhtymään tähän juuri silloin ja miksi hän koki kutsumuksekseen juuri tällaisen toiminnan jää historian hämäriin.

Porin kaupungin kartta Julianan kuolinvuodelta 1799. 
Tässä kaupungissa hän teki pääosin elämäntyönsä, 
vaikka halu Jumalan sanan jakamiseen vei häntä 
usein myös kaupungin ulkopuolelle. Wikimedia 
Commons.

Elettiin hengellisesti vilkasta aikaa, ja 1770-luku tulisi muodostumaan erilaisten pietististen kansanherätysten ajaksi ympäri maan. Vielä saman vuoden lopulla tulisi Merikarvialla asuva Anna Rogel (1751-1784) alkamaan oman horrossaarnaajan 'uransa', ja vaikka Julianan seurat alkoivatkin aiemmin on Rogelin toiminta varmasti antanut alettuaan myös Julianan toiminnalle lisää vettä myllyyn, varsinkin kun näiden kahden naisen välille syntyi ystävyyssuhde. Väkeä alkoikin tulla Poriin sankoin joukoin, eikä joskus satoihin noussut lauma mahtunut taloon sisälle, vaan osa oli pihalla sekä viereisellä kadulla. Väkeä tuli laajalta alueelta, ja vuoden 1774 helluntaina heitä kerrotaan olleen sadoittain aina Tyrväältä, Huittisista, Loimaalta, Eurajoelta, Raumalta ja Uudestakaupungista asti.  Tästä kokoontumisesta oli kuitenkin seurauksensa.

Kirkkoherran ja pormestarin silmätikuksi

Kuten myöhemmin tarkemmin kuvataan, ei Juliana noudattanut rukous- ja hartaushetkissään mitään määrättyjä kaavoja, vaan ne elivät tilanteen ja hänen oman harkintansa mukaan. Vuonna 1726 oli Ruotsin valtakunnassa säädetty konventikkeliplakaatti, joka kielsi kansan omaehtoiset hartauskokoukset. Itse asiassa perheitten omaan hartauselämään rukouksineen, Raamatun lukuineen ja opetuksineen jopa kehotettiin, mutta useamman perhekunnan sekä toisilleen vieraiden ihmisten kokoontuminen oli kielletty epäjärjestyksen ja väärien oppien pelossa. Vaikka kristityt kuinka olisivat yhtä perhettä, niin tässä ei selvästi enää ollut kyse mistään kotihartaudesta.

Niinpä Porin kirkkoherra Mikael Lebell* sekä Porin pormestari Lars Sacklén päättivät pistää touhulle pisteen. 29. toukokuuta 1774 järjestettiin Porin kirkossa kirkonkokous, jossa käsiteltiin Juliana Malmbergin toimintaa. Sen yhteydessä todettiin, että porvari Gustaf Malmberg -vainajan nyt 29-vuotias tytär Juliana Malmberg on nyt neljä vuotta pitänyt joka päivä kodissaan rukoushetkiä, joihin on tultu niin kaupungista kuin maaseudultakin. Aluksi kirkkoherra ei ollut ryhtynyt estämään toimintaa, sillä se vaikutti kohtuulliselta ja hyödylliseltä. Kuitenkin kirkkoherra oli huolestunut kuultuaan Julianan alkaneen muuttamaan ja lisäilemään omiaan virallisten rukoushetkien sisältöihin ja alkaneen pitää puheita ja saarnoja, mistä kirkkoherra oli häntä varoittanut.

Varoituksista huolimatta toiminta oli jatkunut, väki lisääntynyt ja mikä pahinta myös muita naisia sekä eräs Yyteristä kotoisin ollut 18-vuotias vuokraajanpoika Jaakko Antinpoika olivat alkaneet myös puhua, osa eräänlaisessa horrostilassa. Näitten pitämien ankarien Jumalan lakia painottaneiden saarnojen kerrottiin ahdistaneen ihmisiä ja saaneen aikaan fyysisiä kohtauksia. Kokouksien mainitaan kestäneen joskus jopa yli yön.

Kuultaviksi olikin nyt kutsuttu yhteensä 15 henkeä, Julianan lisäksi 12 naista sekä kaksi miestä. Porvarissäätyä olivat Julianan lisäksi porvari Rosellin vaimo Sofia Pietarintytär sekä tämän tytär Kaisa Rosell. Kaksi oli työmiesten vaimoja, yksi vahtimestarin, yksi räätälin, yksi talollisen, neljä piikaa, joista Beata Matintyttären kerrottiin olevan myös kirkonvaivainen. Priita Matintytärtä luonnehdittiin vain sanalla 'nainen'. Miehiä edusti edellä mainittu Jaakko Antinpoika sekä rusthollari Iisakki Laurén Kokemäensaaresta. Tämä sekä Beata Matintytär ja piika Helena Heikintytär eivät saapuneet paikalle.

Porin pormestari Lars Sacklén (1724-1795) 
yritti pistää Julianan toiminnalle suitsia.
Tiedä sitten johtuiko osin siitä, että Sacklénin 
omakin työväki kävi Julianan kokouksissa.
Wikipedia.

Väkeä alettiin sitten kuulustelemaan kirkkoherran kysellessä näiltä näiden uskonkäsityksistä. Suurimpaan osaan kysymyksistä ei kuitenkaan tullut joko vastausta lainkaan tai sitten se johdettiin aina koskemaan herätystä ja Pyhän Hengen vaikuttamaa mliki välitöntä kääntymystä. Juliana Malmberg kuitenkin osasi vastata lähes kaikkiin kysymyksiin. Tämä osoittaa hänet joukon oppineimmaksi ja siten luonnolliseksi johtohahmoksi. Kiistakysymykseksi nousi kuitenkin kysymys siitä luuliko hän Jumalan ja esivallan asettaman saarnaviran olevan riittämätön seurakunnan opettamiseen ja johdattamiseen autuuden tielle ja että oliko hänellä itsellään lupa ryhtyä moiseen tehtävään. Malmberg vastasi, ettei voinut pitää itseltään kiellettynä sitä, että hän käytti Jumalan hänelle antamaa lahjaa ja että Pyhä Henki oli kutsunut hänet opettamaan. Hän ei voinut käsittää, miten voisi olla kiellettyä jakaa toisille Jumalan sanaa ja miksi se työ kuuluisi vain papeille.

Tämä maininta on muuten näin nykyajasta katsottuna kiinnostava . Meidän aikamme vinkkelistä kun tässä voisi nähdä varhaisen esimerkin siitä, miten naiset alkavat raivata tietään kohti pappeutta, mutta Julianalle kyse näyttää olleen ennemmin kristityn maallikon oikeudesta julistaa kristillistä sanomaa toisillekin. Olihan joukossa kaksi miestä, joitten olisi periaatteessa ollut mahdollista kouluttautua ja päästä papinvirkaan, ainakin rusthollarille se olisi varmaan voinut olla mahdollista, mutta nyt he olivat naisten kanssa samassa joukossa ollessaan maallikkopuhujia. Kyse oli ennen kaikkea maallikkojen oikeudesta julistustyöhön.

Erilaisia kohtauksia ja muita vastaavia seuroissa ilmenneitä ilmiöitä Juliana piti vähintään Jumalan sallimina ja siis siksi hyvinä ilmiöinä. Pormestari mainitsi Julianan ennustaneen vuoden alussa, että Poria uhkaisi ennen maaliskuuta yleinen onnettomuus ja hävitys. Pormestari mainitsi omienkin vuokraajiensa, torppariensa ja palvelusväkensä olleen yötäkin myöten Julianan kokouksissa ja näiltä pormestari oli saanut tietonsa. Itse asiassa edellä mainittu Jaakko Antinpoikakin oli pormestarin vuokramiehen poika. Voi olla, että muun huolen lisäksi pormestari oli huolissaan alustalaistensa työtehosta, kun yökaudet seuroissa kukkuivat. Sekä pormestari että kirkkoherra varoittivat ankarasti paikalle kutsuttuja enää jatkossa toimimasta vastoin määräyksiä. Mahdollisesti seurauksena oli myös sakkoja, sillä Julianan osalta asia kerrotaan vedetyn myös Porin raastuvanoikeuteen, mutta sen arkistot ovat kauan sitten palaneet.

Työ jatkuu ja perhekin tulee perustettua

Julianan toiminta jatkui kyllä myöhemminkin, mutta ehkä nuhteluilla oli jokin vaikutus. Häneltä ei nimittäin ole tiedossa muita ennusteluja kuin pormestarin mainitsema, joten niistä hän ainakin luopui. Hänen kerrotaan myös, oman kokoustoimintansa ohella, osallistuneen ahkerasti seurakunnan jumalanpalveluksiin ja käyneen usein myös ehtoollisella. Oliko näin ollut myös ennen kuulustelua en tiedä. Kun kokoontumisissa ei ilmennyt häiriöitä, eivät viranomaiset niihin enää juuri puuttuneet. Konventikkeliplakaatti näyttää olleen työkalu, joka tarvittaessa otettiin esille, mutta jolla ei nähty tarpeelliseksi alati hutkia.

Juliana avioitui vuonna 1778 eli vasta 33-vuotiaana itseään kuusi vuotta nuoremman Henrik Aleksander Söderborgin (s. 1751-1825) kanssa, joka oli lähteestä riippuen joko kersantti tai vääpeli. He saivat avioliittonsa aikana yhden lapsen, pojan nimeltä Johan Jeremias 26. toukokuuta 1781. Pariskunta oli ilmeisesti uskonnollisissa näkemyksissään yhteneväinen ja siten kokoustoimintakin sujui yhteisymmärryksessä. Mies Henrikin arvellaan olleen hiljainen ja syrjäänvetäytyvä ja siksi jättäneen mielellään asioitten hoidon ja johdon toimeliaalle ja tarmokkaalle vaimolleen. Olihan se sikälikin luontevaa, että väki tunsi Julianan jo ennestään juuri näissä merkeissä. Juliana olikin tuttu ja hyvissä väleissä hyvin monien aikansa herätyskristillisten hahmojen kanssa. Rogel tuli jo mainituksi, minkä lisäksi hänen ystäväpiiriinsä kuului Siikaisista Poriin vuonna 1770 muuttanut Anna Lagerblad (1747-1811), joka oli tunnettu saamistaan näyistä ja sai asua Söderborgien luona. Tästä naiskolmikosta Juliana oli muuten ainoa, joka oli perheellinen.

Tässä Porin 1703 valmistuneessa kirkossa Juliana kävi 
jumalanpalveluksissa. Kirkko selvisi vuoden 1801 palosta 
miltei ainoana rakennuksena, kertoman mukaan Julianan 
ystävän Anna Lagerbladin rukoillessa koko palon ajan kirkon sisällä
yhdessä myöhemmin mainittavan Julianan luottomiehen Isak Lembergin kanssa.
Kirkko kuitenkin tuhoutui 1852 Porin liekehtiessä toisen kerran.
Wikimedia Commons.

Söderborgien asuntoon kuului suuri sali, jossa seurat usein pidettiin. Isosta koosta huolimatta seuraväki ei aina mahtunut sisälle, vaan osan oli kuunneltava porttikäytävän puolelta. Seurojen ohjelma oli yksinkertainen: luettiin kappale Raamatusta tai jostain hartauskirjasta, laulettiin paljon ja pidettiin rukouksia. Talon isäntä, vaikka hiljaiseksi edellä mainittiinkin piti myös puheita, joissa tarkkaan esiteltiin armonjärjestyksen eri asteet. Emäntä oli kuitenkin se, joka oli päävastuussa. Hänen puheittensa oppia luonnehditaan hyvin evankeliseksi ja käytännölliseen kristillisyyteen tähdänneeksi. Juliana oli myös ahkera ja innokas rukoilija, muttei rukoustavoissaan mitenkään kaavamainen. Hän saattoi johtaa rukouksen niin polvillaan tai kasvoillaan maassa maaten, kumartuneena pöytää tai tuolia vasten taikka istualtaan. Rukous saattoi olla hiljaista tai äänekästä, pitkä tai aivan lyhyt. Mitään tiettyä kaavaa ei siis ollut muotoutunut.

Kirjavinkkejä ja armollista uskonoppia

Ei Juliana pelkästään omasta päästään oppiaan ammentanut, vaan hän myös luki paljon. Raamatun ohella hänelle rakkaimpia kirjoja olivat saksalaisen David Hollatzin (1704-1771) Armon järjestys autuuteen sekä kirja nimeltä Hengellisten ahdistusten speili.  Näistä erityisesti ensin mainittu oli Julianalle tärkeä, sillä hänen kerrotaan lausuneen: "Jos sinulla on kaksi hametta tai kaksi lakkia mene ja myy toinen ja osta Armonjärjestys." Teos olikin aikanaan eräänlainen bestseller, sillä vuosina 1745-1826 siitä otettiin 9 painosta ja esimerkiksi Euran alueella se oli perunkirjoitusten perusteella Lutherin Vähä katekismuksen jälkeen toisiksi yleisin kirja. Ehkä tähän vaikutti myös Julianan suosittelut sen ohella, että se melko pienen kokonsa vuoksi oli hinnaltaan edullinen opus.

Juliana luki varmasti kaikenlaista muutakin, sillä hänet muistetaan melkoisena lukutoukkana. Matkustaessaan tapaamassa uskonystäviään myös maaseudulla hänen kerrotaan aina lukeneen matkallaan jotain kirjaa. Hänen sanotaan käyneen ahkerasti katsomassa sairaita antaen näille niin ruumiillista hoitoa kuin hengellistä virvoitusta. Lohduttaessaan näitä hän saattoi käyttää omia sanoja, mutta hän saattoi myös lukea ääneen jostakin hartauskirjasta.

Mitä tulee Julianan oppiin, antaa siihen valoa eräs hänen usein toistamansa mielilause: "Olen lunastettu, olen lunastettu, olen lunastettu." Hänen kerrotaan teroittaneen ja korostaneen sitä, että pelastus ja autuus Kristuksessa oli valmistettu aivan kaikille ja se kuului myös suruttomille, joka termi siis kuvaa ihmistä, joka ei sure syntejään eli ei usko tekevänsä syntiä. Sen vastinparina ei siis ole surullinen uskovainen, vaan uskovaisen ajatellaan tuntevan murhetta tekemästään synnistä ja katuvan sitä. Jokaiselle, joka kääntyy Kristuksen puoleen oli Julianan mukaan armo tarjolla. Hän tosin pelkäsi, että tällainen vapaan armon julistus voitaisiin ymmärtää myös väärin ja saada ihmiset liian itsevarmoiksi ja välinpitämättömiksi oman sielunsa tilasta ja siksi hän olikin tyytyväinen, kun toiset tasapainottivat hänen omaa julistustaan lainsaarnalla ja parannuskehotuksilla. Tästä esimerkkinä voi mainita sen, kuinka eräs Beata -niminen innokkaasti Jumalan laista puhunut nainen vieraili hänen luonaan. Tällöin Söderborg kehotti tätä viemään sanomaansa maaseudulle, sillä hän oli huomannut etteivät hänen omat evankeliset saarnansa olleet tehneet siellä riittävää vaikutusta. Silti hän oli valmis puolustamaan omaakin julistustaan moitteilta. Jonkun väittäessä hänen julistustaan liian avaraksi oli Söderborg vastannut näin: "Karja menestyy parhaiten, jos ei sitä suljeta liian ahtaaseen laitumeen, vaan kun se saa laveammalta hakea ruokansa."

Juliana Söderborgin mainitaan olleen luonteeltaan hellä ja sydämellinen ja että koko hänen olemukselleen antoi leimansa suuri rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan. Tätä rakkautta hän pyrki osoittamaan niin sanotusti julkisyntisillekin yrittäen voittaa heidät Herran omiksi hyvyydellä ja rakastavalla mielellä. Esimerkiksi hänen kerrotaan ottaneen kotiinsa lepäämään kadulla maanneita juoppoja. Onpa häneltä talletettu juopuneisiin liittyen tällainenkin lausahdus: "Tuo kurja on täynnä karvaita juomia, mutta me toiset viheliäiset olemme täynnä epäuskoa." Jos lause on todenperäinen kuvannee se Söderborgin ymmärtäväistä asennetta siihen, kuinka eri ihmisten heikkoudet poikkeavat toisistaan. Yhtenä Julianan vaatimattomuutta korostavana piirteenä on mainittu, ettei hän sallinut itseään kutsuttavan rouvaksi, vaan vain Julianaksi. Siksipä itsekin rohkenen häntä tässä välillä sinutella.

Kuninkaan edessä rukoilua ja kuoleman jälkeen oma tribuuttikappale

Julianaan liitetään myös sellainen kertomus, että kun Ruotsin kuningas Kustaa III vieraili sotavuosina 1788-1789 Suomessa olisi Julianalla ollut mahdollisuus pitää kuninkaan teltan edessä rukoushetki. Tämä olisi sitten tehnyt kuninkaaseen niin suuren vaikutuksen, että hän olisi antanut Julianalle luvan saarnata vapaasti ja siten siis kumonnut konventikkeliplakaatin hänen osaltaan. Tarinan epäperäisyyttä on perusteltu sillä, ettei kuningas tiettävästi käynyt Porissa eikä Juliana varmaankaan olisi käynyt etelässä kuningasta tapaamassa. Voi olla, tosin edellä jo ilmeni, että hän liikkui myös Porin ulkopuolella. Ainakaan kuninkaalla tuskin olisi ollut halua mainostaa mitään erivapauksia, eri puolilla valtakuntaa kun olisi varmasti ollut jono pietistejä ja muitakin vastaavaa vapautta toivomassa.

Epäselväksi jää, kohtasivatko 
kuningas Kustaa III (1746-1792) 
koskaan toisiaan. Juttuna ainakin 
hyvä. Wikimedia Commons.

Aiemmin syytetyn penkillä ollut Juliana sai vuosien varrella osakseen arvostusta. Niinpä hänen kuoltuaan 16. kesäkuuta 1799, 54-vuotiaana, mainitaan häntä saattaneen hautaan suuri kansanjoukko ja myös kaupungin korkeimmat viranomaiset olivat läsnä hänen hautajaisissaan. Mainitaan laitilalaisen talonpojan Henrik Mäen kirjoittaneen hänestä muistovirren kuultuaan kuolinuutisen. Kyseinen tribuuttikappale alkoi sanoilla "Jo työmies palkan sai" ja siinä kerrotaan vainajan työskennelleen Raamatun Elian ja Johannes Kastajan tavoin, tosin näistä hieman poiketen "äärettömäll' rakkaudell' Eik lain vasaran tulell'!" Lauluntekijän mukaan ei koko Suomessa ollut toista joka "sieluja autuuden tietä Sill' halull' etsei viedä." Tekijä toivoi pääsevänsä tapaamaan Julianan Taivaan ilosalissa, jonne "Herra on Sinun valin', Jos kuulisin vaan kaukaa, kuink' virtes siellä pauhaa." Omalta osaltaan tämä laulu kertoo siitä suuresta arvostuksesta, jota Juliana Söderborgia kohtaan tunnettiin. Tämä laitilalaisen runoilijan ihailijateos sai uuden painoksen Porissa vielä vuonna 1880, 81 vuotta Julianan kuoleman jälkeen.

Maallinen ja hengellinen jälkipolvi sekä Julianan pitkä perintö

Julianan pojasta tuli sittemmin opettaja Ahlaisiin, missä hän kuoli naimattomana. Niinpä Julianalla ei ole elossa olevia jälkeläisiä, mies Henrik meni ilmeisesti uudelleen naimisiin ja sai vielä lisää lapsia. Hengellistä perintöä kantoi eteenpäin ainakin yksi sukulainen, sillä Noormarkussa elänyt omia virsirunoja säveltänyt Kaisa Juhantytär (1782-1856) oli Julianan pikkuserkku. Yksi Julianan luottohahmoihin kuulunut oli räätäli Isak Lemberg, joka Julianan kuoltua tuli laajasti arvostetuksi ja luotetuksi johtohahmoksi toimien Raumalta käsin aina vuoteen 1829 asti, jolloin kuoli. Julianaan kohdistuvaa kunnioitusta myös myöhemmin kuvastaa sekin, että vuosikymmeniä myöhemmin rukoilevaisten parissa kiisteltäessä oikeasta rukoustavasta vetosi maallikkosaarnaaja Matti Paavola (1786-1859) muun muassa Julianan esimerkkiin siitä, että hyviä rukoustapoja oli useita eikä mitään tiukkaa sääntöä ole syytä tehdä.

Julianan elämässä näyttävät vaihdelleen vaino ja yhteiskunnallinen arvostus. Voi olla, että porvarillinen perhetausta auttoi häntä, ainakin se oli ilmeisesti mahdollistanut hänelle lukeneisuuden, joka nosti osaltaan hänet herätysliikeväen keskeiseksi hahmoksi. Verkostoituneena hän paitsi piti yhteyttä myös loi yhteyksiä, sillä kun hänen seuroihinsa kokoonnuttiin laajalta alalta ja hän myös itse kiersi sai hän aikaan sen, että tämä siellä täällä elänyt herännyt kansa muotoutui laajemmaksi liikkeeksi, kun nämä ihmiset eri puolilta tutustuivat toisiinsa ja kuuntelivat samoja opettajia.

Juliana ei pitänyt itseään täydellisenä opettajana, rukousten johtaminen näyttää olleen hänelle leimallisinta, mutta siksi hän saattoikin ohjata  toisia täydentämään omalla julistuksellaan työtään. Näin myös nämä muut, usein tuntemattomammat opettajat saivat myös kuulijoita ja puheet monipuolisuutta. Lisäksi jakamalla vastuuta hän varmisti osaltaan sen, ettei liikehdintä kuivunut kokoon hänen kuoltuaan. Lisäksi on hyvä muistaa, että kaikki tuo toiminta tapahtui normaalien jumalanpalvelusten rinnalla niitä täydentäen, lähinnä alkuvaiheessa jossain määrin kilpaillen. Vaikka tähän malliin siirtyminen saattoi tapahtua jossain määrin pakosta oli Juliana Söderborg joka tapauksessa osaltaan johdattamassa suomalaista herätysliikeväkeä siihen systeemiin, josta tuli pitkiksi ajoiksi vallitseva.

*Lebell on useassa kirjoituksessa sekoitettu poikaansa Fredrik Lebelliin.

Lähteet:

Reinh. Grönvall: Eräs hengellisen liikkeen edustaja viime vuosisadalta. Juliana Söderborg. Vartija -lehdestä nro 1/1898. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832456?page=14

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. 1976.

Yrjö Hormia: Rukoilevaisen kansan hengellisiä äitejä. 1956.

Kaisa Kautto: Kaisa Juhantyttären (1782-1856) elämänhistoria ja muistivihkoon kätketty minuus. Kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma,Turun yliopisto. Maaliskuu 2020. https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/149211/opinn%C3%83%C2%A4ytety%C3%83%C2%B6.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Mikael Lebell. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=6054>. Luettu 12.1.2021.

Lilli Lilius: Naisia uskonnon alalta. Koti ja yhteiskunta -lehdessä nro 5/1892. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/920092?page=6

Naisten osuudesta Suomen kirkon historiassa. II. Sunnuntaitervehdys -lehdessä nro 8/1912. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/836486?page=1

Jouko Ruohomäki: Karismaattisuuden kutsu. Karismaattisen kristillisyyden historiallinen kehitys helluntailiikkeeksi. 2009.

Irma Sulkunen: Söderborg, Juliana. Biografiskt lexikon för Finland. http://www.blf.fi/artikel.php?id=4946

Kirkonrakentaja ja lauluntekijä - Suoniemen Siuron mylläri Gustaf Stenman (1754-1809)

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

GUSTAF (KUSTAA) STENMAN (1754-1809)

Suomen hengellisessä historiasta löytyy monenlaista väkeä. Nyt tutustumme mieheen, joka ei kuulu heistä tunnetuimpiin eikä omana aikanaankaan varmaan ollut tiedetty kotiseutunsa ulkopuolella, mutta hänen elämäntyönsä muistomerkkeinä seisoo edelleen yksi kokonainen puukirkko ja kahdestakin laulukirjasta löytyy tämän myllärin ja rakennusmestarin sanoituksia. Mennään siis Pirkanmaalle, Kangasalan ja Suoniemen seuduille yli 200 vuoden taakse.

Tämä Suoniemen kirkko liittyy hyvin vahvasti tässä 
kirjoituksessa kuvattuun henkilöön. Wikimedia Commons,
Harri Hedman.

Syntyi kesäkuussa Kangasalla

Gustaf Stenman, josta käytetään myös nimimuotoa Kustaa (joka varmaan olikin hänen oikea kutsumanimensä) syntyi vuonna 8. kesäkuuta 1754 Kangasalla. Aluksi hän työskenteli muurarina, puuseppänä sekä rakennusmestarina. Kangasalla mainitaan thänen siellä asuessaan olleen vilkasta uskonnollista elämää. Ihmiset kävivät ahkerasti kirkossa, minkä lisäksi kokoonnuttiin myös seuroihin veisaamaan, rukoilemaan ja Jumalan sanaa tutkimaan. Tässä joukossa myös Stenman viihtyi. Naapurissa Orivedellä 1770-luvulla vaikuttaneesta herätyksestä olen jo aiemmin kirjoittanut ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/06/naissaarnaajia-ja-villia-hurmosta.html ), ja sen mainitaan vaikuttaneen myös Kangasalla, itse asiassa Oriveden herätyksen alulle saattaja "Kääkyn Maija" oli käynyt siellä seuroissa ennen oman toimintansa aloittamista, eli oikeastaan Kangasala oli tuonkin herätyksen syntysijoja. Ainakin minulle on tuntematonta se, oliko Stenmanilla mitään yhteyksiä Oriveden puolella suorastaan hurmokselliseksi yltyneeseen herätykseen, vai kulkiko hän ja Kangasalan herännyt kansa tasaisempia latuja.

Stenman oli kotoisin 
Kangasalasta.
Wikimedia Commons.

Stenmanin mainitaan olleen rakennusmestarin hommissa myös Kangasalan kirkossa, mutta kirkko valmistui 1767, ja 13-vuotias on vähän nuori rakennusmestariksi... Kellotorni kirkon yhteyteen valmistui kuitenkin vasta 1776, ja sen kaaduttua 1782 alettiin uutta suunnitella 1785. Rakentamaan päästiin vasta 1799 ja valmista tuli syksyllä 1800, jolloin Stenman oli jo useamman vuotta asunut muualla. Oliko hän sitten ollut tuolla kaatuneella tornilla rakennustöissä vai valmiissa kirkossa remonttihommissa, tiedä häntä.

Kangasalan kirkko valmistui vuonna 1767, mutta sen 
yhteydessä olevan kellotornin suhteen oli melkoisia mutkia 
matkassa. Stenmanin osuus asiaan on epäselvä. Wikimedia 
Commons.

Ei takaisin vaan asumaan Siuroon

Vuonna 1795 hänestä tuli mylläri Siuronkosken varrella sijainneeseen myllyyn, Siuron torppaan Kuljun kartanon alueelle. Alue kuuluu nykyään Nokiaan, mutta tuolloin se oli Suoniemi -niminen Karkun kappeliseurakunta. Muutto oli ilmeisesti raskas, sillä hän laati muuton yhteydessä jäähyväisvirren, jossa hän hyvästeli paitsi Kangasalan "kirkon, kuorin ja sakastin, saarnatuolin ja alttarin" myös "uskovaiset armahat". Tuohon aikaan liikkuminen kun oli kovastikin työläämpää, joten ainakaan kovin usein ei enää samoissa seuroissa nähtäisi, kuka tietää olisiko uudella kotiseudulla edes samanhenkistä sakkia. Näitä uskonystäviään Stenman kehotti edelleen jatkamaan samassa uskossa:

Ett' uskovaisna saatamme

Päivämme viimein päättää

Ja synnillisen vaatteemme

Maailman korpeen jättää.

1795 Stenman muutti Kangasalta 
Suoniemeen. Ainakin henkisesti 
matka oli ilmeisesti hänelle pitkä, 
kun kerran jäähyväisvirrenkin 
rustasi. Wikimedia Commons.

Stenmanilla oli muutenkin taipumusta laulujen sanoittamiseen, ja häneltä tunnetaankin muutamia hengellisiä sanoituksia. Niistä suurimman kantovoiman sai Ah mi autuus ompi siellä valituilla taivaassa, joka pääsi vuoden 1886 virsikirjaan numerolla 528 ja lisäksi Siionin virret -laulukokoelmaan, jossa se on edelleen, numerolla 246, muodossa Autuus ja riemu on kaikilla meillä. Lisäksi se on rukoilevaisten laulukokoelmassa Halullisten sielujen hengelliset laulut numerolla 102: O autuus suuri kuin taivaassa lienee. Arkkivirtenä vuonna 1801 ilmestynyt Voi katumatoin maailma ei ollut turha kipale sekään, sillä siitä otettiin painos Oulussa vielä vuonna 1875 ja se vaikuttaisi olevan myös Halullisten sielujen hengellisissä lauluissa numerolla 46, nimellä Voi katumatointa maailmaa, syntisten suurta joukkoo. Näitä lauluja on kiinnostavaa hieman vilkaista tarkemmin, tarjoavathan ne ikkunan 200 vuotta sitten eläneen kansanmiehen hengelliseen maisemaan. Turvaudun tässä Halullisten sielujen hengellisten laulujen v. 1899 painokseen.

Murheellisen laulun Stenman

Jälkimmäisestä veisusta näkyy hyvin Stenmanin oma uskonvakaumus. Oikeat uskovat ovat pieni joukko, ja vaikka monet kävisivätkin tavan vuoksi kirkossa ei sydämestä löydy uskoa eikä halua luopua synneistään:

Näin onnettomat viettävät

Ne kalliimmat autuuden päivät,

Aina synnin mittaa täyttävät,

Vaikk' tavan vuoksi kirkossa käyvät,

Siellä huutaa Herraa huulilla,

Kuuntelee saarnaa korvilla,

Mutt' sydän viel' synnissä kiehuu.

Siuronkoskea nykytilassaan vuonna 2014. Sen 
varrella sijaitsi aikanaan Stenmanin mylly.
Wikimedia Commons.

Stenman näyttää erityisesti harmittelevan ja ihmettelevän sitä, että vaikka Suomessa on sananjulistusta tarjolla runsaastikin, ei se näytä ihmisten sydämiä suuressa mittakaavassa muuttavan:

Voi kuitenkin aikoja viimeisii,

Voi kristityitten maata,

Voi Suomen saaren asuvii,

On pahemmat pakanoita,

Keskellä sananvalkeutt'

Evankeliumin kirkkautt',

Synnin synkeydess' maataan.

Laulunsa lopulla hän toivoo Jeesuksen vahvistavan "Sun lastes piskuista laumaa, Joita maailma vihaa ja ahdistaa, Sun veres armo meill' lainaa." Mutta ei hän muista pelkästään omiaan, vaan hän anoo vielä Jeesusta herättämään mahdollisimman monta epäuskoista nykyisestä tilastaan, tuntemaan tilansa, uskomaan Jeesukseen ja "Viimein sitte taivaaseen saata."

Kirkonrakentaja ja ilolaulun laulaja

Stenman pääsi myös Suoniemessä myllärintoimensa ohella toteuttamaan aiempaa osaamistaan rakennusmestarina, sillä hän johti vuonna 1803 valmistuneen Suoniemen kirkon rakennustöitä. Ilmeisesti siis Kangasalan tornin kaatuminen ei ollut hänen syytään, tai sitten virheistä oli opittu ja kokemus karttunut. Ainakin Suoniemen kirkko seisoo yhä paikallansa, eli se ainakin rakennettiin kunnolla.

Jos laulut olivat Stenmanin henkinen testamentti, niin 
Suoniemen kirkosta muodostui varsin komea aineellinen 
muistomerkki. Wikimedia Commons.

Stenman kuoli 5. kesäkuuta 1809 jättäen jälkeensä ainakin vaimon ja nuoren tyttären. Aiemmin mainitussa laulussaan hän kuvaili sitä iloa, jota hän tulevalta elämältä odotti:

O autuus suuri kuin taivaassa lienee

Kaikilla ulosvalituill',

Eipä sitä aju ajatella tienne,

Ei voi kieli puhua, suu,

Siell' on kaikki ihanaista,

Mitä silmillä katsellaan,

Siellä saadaan ijäti maistaa

Rakkautta Jumalan.

Tämänkin laulun lopussa on muuten toisesta laulusta tutut toivomukset uskovien kestävyydestä sekä yhä uusien ihmisten uskon löytämisestä. Pääpaino on laulussa kuitenkin Taivaan ihanuudessa:

Siellä mykät kerkiästi kiittää,

Rammat ilosta hyppelee,

Ei siell' ennät mitään pyytää,

Jota ei siellä löytäne,

Täydellisyys on jo tullut,

Pois on kaikki vajavuus,

Vanha-Aadam on jo kuollut,

Hautaan jäänyt turmelus.

Siuronkoskessa on virrannut paljon vettä sitten Stenmanin päivien. Suoniemestä on tullut Nokiaa ja Siurosta kasvanut taajama. Stenmanin laulu on pudonnut pois virsikirjasta, mutta rukoilevaisten ja heränneitten laulukokoelmissa se vielä sinnittelee, rukoilevaisten opuksessa yhdessä toisen Stenmanin hengentuotteen kanssa. Yksi yli 200 vuotta paikallaan seissyt kirkko ja kaksi edelleen käytössä olevaa laulusanoitusta, siinä varsin komea saavutus Kangasalan pojalta.

Lähteet:

Autuus ja riemu on kaikilla meillä. Herättäjä-yhdistys. https://www.h-y.fi/siionit/autuus-ja-riemu-on-kaikilla-meilla.html

K. Hallio: Siuron mylläri Gustaf Stenman. Aamulehti nro 167/1924. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1376965?page=3

K. Hallio: Pitkämatkaiset ystävykset. Kirkko ja kansa: kristillinen aikakauslehti nro 5/1925. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/984652?page=16

Halullisten sielujen hengelliset laulut. 1899.

Yrjö Hormia: Halullisia sieluja ja hengellisiä isiä. (Rukoilevaiskansan oppia ja opettajia). 1959.

Kangasalan kirkko: 250-vuotias kivikirkko. Kangasalan seurakunta. https://www.kangasalanseurakunta.fi/kirkot-ja-tilat/kirkot-ja-kappelit/kangasalan-kirkko/kangasalan-kirkon-historiaa

Mielenkiintoinen tutkielma. Länsi-Suomi nro 1B/1918. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1263643?page=1

Suomen historiallisia kirkkoja. Nokia, Suoniemen kirkko. http://www2.siba.fi/cgi-bin/shubin/haku7.cgi?urku=190303108&vuosiluku1=1900&vuosiluku2=1916&paikka=&mkunta=&rakentaja=&akmaara=&koneisto=pne&ryhma=