Luostarin kuolinsoitto - Valamon ison kellon tarina

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Yksi Suomen viime sodissa menettämistä alueista oli Valamo, tuo kuuluisa luostarisaari Laatokan laineiden keskellä. Nykyisen Suomen puolella sen perintöä jatkaa Heinävedellä sijaitseva Valamon taikka Uuden-Valamon luostari, jonne luostarin munkit sodan jälkeen muodostivat uuden kilvoituspaikkansa. Paljon he saivat otettua mukaansa pakomatkalleen, mutta paljon jäi myös heidän jälkeensä, osa jo ihan suuren kokonsa vuoksi. Niin myös massiivinen kirkonkello, Valamon suuri kello, Pyhän Andreaksen kello, jonka ääni muinoin kaikui ympäri pohjoisen Laatokan rantoja. Sen tarinan ajattelin nyt kertoa.

Kellon hankinta ennen kellotornia

Valamon luostarin kuva 1890-luvulta, taustalla pääkirkko, 
jonka tornissa suuri kello oli. Wikimedia Commons.

1800-luku oli Valamon luostarille hyvää aikaa. Luostari kasvoi ja kehittyi. Kasvu toi tarvetta uusille rakennushankkeille, joista yksi oli uuden pääkirkon rakennuttaminen saaren kruunuksi. Tätä valmisteltiin jo luostarin johtajan, igumeni Damaskinin (igumeni vuosina 1839-1881) aikana, mutta vasta hänen seuraajansa igumeni Jonafan II:sen (igumenina 1881-1891) aikana homma saatiin varsinaisesti käyntiin.

Kuitenkin jotain saatiin hankittua kirkkoa varten jo kauan ennen valmistumista. Yksi näistä oli suuri kirkonkello, jonka soiton oli tarkoitus kuulua kauas luostarin ulkopuolelle. Se valmistettiin Pietarissa ja sen paino oli huikaiseva, tuhat puutaa eli 16 380 kiloa. Se tuotiin Valamoon jo Damaskinin elinaikana ja sijoitettiin luostarin ulkopuolella olevalle katetulle telineelle odottamaan uuden kirkon valmistumista. Sitä se saikin odottaa varsin kauan...

Kellolla oli paitsi kokoa myös näköä. Siinä oli useita korkokuvia, jotka esittivät muun muassa Kristuksen kirkastumista Taaborin vuorella sekä apostoli Andreasta esittävä kuva, josta kello sai nimensäkin. Perimätieto näet väitti, että itse apostoli Andreas olisi ensimmäisenä julistanut evankeliumia Valamon rannoilla ja ennustanut kristinuskon tulevan leviämisen alueelle. Tiedä häntä, mutta myös muiden apostolien kuvat oli taiteiltu kellon kylkeen. Korkokirjaimet ilmoittivat Venäjän hallitsijana olevan Aleksanteri II:n ja Valamon johtajaksi Damaskin. Alimpana oli jae 2 psalmista 48: "Suuri on Herra ja sangen ylistettävä Jumalamme kaupungissa pyhällä vuorellansa!"

Valamon suuri kello oli vaikuttava näky, 
ja luostarin vieraille suosittu kuvauskohde. 
Suomen Kuvalehti nro 33/1923.

Kello surun ja ilon kuuluttajana

Kuten mainittua saatiin luostarin uuden pääkirkon valmistumista odottaa pitkään. Kello pääsi kuitenkin jo sitä ennen työhön. Vuonna 1881 kello löi kolmesti. Luostarin säännöissä näet sanottiin: "Kun munkki kuolee, kajahtaa suuri kello kerran. Igumenin kuollessa tiedotetaan se kolmella kumahduksella. Mutta kun luostari kuolee, vaatii se kaksitoista lyöntiä." Igumeni Damaskin oli nyt kuollut, ja kellon oli se kaiutettava, vaikka sen ääni ei päässytkään vielä oikeuksiinsa matalassa katoksessaan, mikä teki sen äänestä matalan ja vaimean.

Suuri kello hankittiin igumeni Damaskinin 
(s. 1795 - k. 1881) aikana, ja hän oli ensimmäinen 
igumeni, jonka kello saattoi haudan lepoon. 
Wikimedia Commons.

Kello sai soittaa kolme soittoaan igumenille katoksessaan vielä toisenkin kerran, kun igumeni Jonafan II kuoli hänkin ennen uuden kirkon valmistumista. Vasta igumeni Gabrielin (1891-1903) aikana kirkko valmistui vuonna 1896, jolloin kellokin pääsi paikoilleen. 19. kesäkuuta 1896 kumisi kello koko tuhannen puudan painollaan uuden kirkon kellotornissa yli 30 metrin korkeudessa. Sen ääni kantoi 40 km päähän yli Laatokan aina järven pohjoisrannalle saakka, missä Pitkärannan, Salmin, Mantsinsaaren ja monen muun paikkakunnan asukkaat kuulivat sen lyönnit. Monien ortodoksien mainitaan sittemmin tehneen ristinmerkin kuullessaan kotirantaansa Valamon kirkonkellojen äänet, se kun kertoi jumalanpalveluksen alkamisesta luostarissa.

Suuri kello ei toki ollut ylhäisessä yksinäisyydessään, vaan muitakin kelloja tornissa oli. Esimerkiksi sunnuntaikello painoi 8190 kg, polyeleokello 4914 kg, arkipäivän kello 2457 kg ja näiden lisäksi oli vielä muita pienempiä kelloja niin, että kellojen yhteismäärä oli 18 ja yhteispaino oli peräti noin 32 217 kg. Näitä kaikkia käytettiin yhteissoitossa, jota kutsuttiin juhlasoitoksi. Siitä vastasi eräässä vaiheessa munkki Isaaki yli 30 vuoden ajan.

En löytänyt kuvaa Valamon kellonsoitosta, mutta tämä 
Solovetskin luostarin sokean kellonsoittajan tyylinäyte 
antanee hyvän kuvan myös valamolaisen virkaveljensä 
tehtävästä. Uusi Kuvalehti nro 1/1899.

Suuri kello sai yhdessä muiden kellojen kanssa toivottaa tervetulleeksi luostariin monenlaisia vieraita, keisareita,suuriruhtinaita sekä arkkipiispoja ja metropoliittoja. Myös presidentti Ståhlberg vuonna 1920 ja Suomen marsalkka Mannerheim vuonna 1934 otettiin vastaan kellojen soidessa.

Suuri kello sai luonnollisesti soittaa viime tervehdyksen lukuisalle määrälle luostarissa kilvoitelleita munkkeja, yksi lyönti kullekin. Kuudesti se sai myös lyödä kolme lyöntiään luostaria johtaneille igumeneille: Damaskin, Jonafan II, Vitali, Pafnuti, Mavriki sekä Pavlin kuolivat Valamon saarella ja saivat kukin luostarin kellolta viimeisen tervehdyksen.

Sota saavuttaa rukousten saaret

Koittivat kuitenkin Karjalan kohtalon ajat, ja maailman myllerrys iski myös luostarisaaren rauhaan. Talvisota alkoi 30.11.1939, ja 5.12. ensimmäinen pommi osui luostarin talliin tappaen yhden hevosen. Tämän jälkeen ja erityisesti tammikuussa 1940 pommitukset jatkuivat kiivaina ja luostarin veljestö etsi suojaa kirkonalaisista kellareista.

Igumeni Hariton (1933-1947) teki kaikkensa pitääkseen yllä munkkien uskoa ja rukouksen henkeä samalla kun pommit repivät hevosia palasiksi, lautatarhat roihusivat, palopommeja iskeytyi kirkkoihin ja luostarin sairaala liekehti. Haritonin mielestä nämä olivat vain hyökkäyksiä, joiden tarkoituksena oli hävittää maallinen elämä ennen Vapahtajan toista tulemista. Jonkun mielestä tämä olisi varmaan lisännyt pelkoa, mutta luostarin väkeä se lohdutti, sillä se ja muut Haritonin puheet muistuttivat heitä siitä, ettei heidän maallisen tomumajansa tuhoutuminen ollut viimeinen sana heidän kohdallaan, vaan sen uhatessa heidän sitä voimakkaammin piti elää uskossa ja rukouksessa saavuttaakseen ikuisen rauhan.

Igumeni Hariton (s. 1872 - k. 1947) 
johti luostaria sodan ja raskaan 
evakkotaipaleen keskellä. 
Wikimedia Commons.

Luostaria toki alettiin myös evakuoida jo joulukuun puolivälissä. Suurin osa munkeista evakuoitiin hankalissa oloissa Laatokalta Keski-Suomen Kannonkoskelle helmikuun alussa 1940. Kuorma-autot kuljettivat heidät yöllä jäätä myöten, minkä jälkeen Lahdenpohjassa heidät lastattiin junavaunuihin kohti Jyväskylää, missä matka jatkui avolavakuorma-autoilla Kannonkosken kylään pakkasen paukkuessa. Ei ihme, etteivät kaikki munkkivanhukset selvinneet matkasta hengissä.

Tuolloin luostariin jäi vielä viisi henkeä: kaksi sotilaspappia, toinen heistä pappismunkki Paavali, josta tuli myöhemmin Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa, luostarin Sergei-laivan kapteeni ja Laatokan karhuna tunnettu munkki Irakli, munkki Simforian sekä maallikkoinsinööri Vladimir Kudrjavtsev. Heillä oli tehtävänään luostarin kalleuksien pelastaminen pommitusten ja tulipalojen tieltä.

Tämä pieni joukko tarttuikin toimeen ja siirsivät vielä evakuoimattoman kirjaston, kirkkopuvuston sekä -kaluston pääkirkon alla oleviin holveihin, joissa tämä ryhmä myös itse nukkui, vaikkei tiloissa ollutkaan lämmitystä. He olivat siellä kirkon suojissa.

Luostarin pääkirkon ikonostaasi vuonna 1906. Osa kuvista 
evakuoitiin, mutta osa jäi neuvostojoukkojen hävityksen 
kohteeksi. Wikimedia Commons.

Suuren kellon joutsenlaulu

13.3.1940 koitti rauha, joka johti myös Valamon saaren luovuttamiseen Neuvostoliitolle. Evakuointiin oli vain muutama päivä aikaa. Ensin vietiin kalleimmat taideteokset, minkä jälkeen muut kalleudet, kirkkopuvusto sekä ehtoolliskalustot vietiin auto- ja pioneerikomppanian miesten avulla Lahdenpohjaan. Kuljetus tapahtui yöllä Laatokan yli kulkevaa vahvaa jäätietä pitkin, minkä mahdollisti kova pakkastalvi. Valamon erakkovanhukset muistivat vain pari vastaavaa talvea luostarikilvoituksensa varrelta. Veljestö pitikin evakuoinnin mahdollistanutta pakkasta Jumalan johdatuksena.

Kiire oli kova, ja purku- ja pakkaustyyli sen mukainen. Ikonit irrotettiin kehyksistään kirveillä ja samankokoiset ikonit naulattiin yhteen kuvapuolet vastakkain. Kirjasto puolestaan sullottiin perunasäkkeihin. Lahdenpohjassa tavarat pakattiin junavaunuihin ja vietiin Suolahden asemalle odottamaan uutta luostaripaikkaa.

Ennen luostarin tyhjenemistä Pyhän Andreaksen 
kellolla oli vielä yksi, surullinen tehtävä. 
Wikimedia Commons.

18. maaliskuuta 1940 viimeisetkin munkit jättivät Valamon saaren. Oli kuitenkin vielä yksi tehtävä jäljellä.  "Kun munkki kuolee, kajahtaa suuri kello kerran. Igumenin kuollessa tiedotetaan se kolmella kumahduksella. Mutta kun luostari kuolee, vaatii se kaksitoista lyöntiä."

Vielä kerran löi Valamon suuri kello, nyt ensimmäistä ja viimeistä kertaa kaksitoista kertaa. Kellonsoittajana toimi munkki Simforian, josta myöhemmin tuli Heinävedelle perustetun Valamon luostarin igumeni, vaikkei hän sitä vielä tuossa kohtaa tiennytkään. Näin tuleva johtaja sai olla 'hautaamassa'  vanhaa luostariaan. Soitto soi mahtavana yli Laatokan, ja sen jälkeen kello vaikeni iäksi. "Mutta kun luostari kuolee, vaatii se kaksitoista lyöntiä."

Munkki Simforian (s. 1892 - k. 1981), 
josta myöhemmin tuli Uuden Valamon 
igumeni oli suuren kellon viimeinen soittaja. 
Wikimedia Commons.

Luostarin ja kellon myöhemmät vaiheet

Luostari löysi uuden tyyssijan Heinäveden Papinniemestä. Valintaa edistivät kuulemma erinäiset ennusmerkeiksi koetut asiat, kuten se, että Papinniemen navetassa oli samaa harvinaista karjarotua kuin Valamossakin oli ollut, se, kuinka auto jäi kolmesti kiinni Papinniemen tiellä ja että päärakennuksen sivuhuoneesta löytyi Valamon perustajien Sergein ja Hermanin ikoni, jonka isäntä oli saanut käydessään Valamossa heinäkuussa 1928.

Vanha paikka ei kuitenkaan unohtunut, ja jatkosodan aikana heräsi toivo sinne palaamisesta. Nämä toiveet tunnetusti pettivät. Luostarin igumeni Hariton ja joukko muita, myös Simforian, tekivät useamman käynnin Valamon saarelle. 

Lokakuussa 1941 heidän ensimmäisellä käynnillään edessä oli lohduton näky. Luostarin laiva Sergei oli upotettu, rakennuksia oli palanut ja pääkirkon yläpuolella oli kyltti "Armeijan tukikohdan klubi". Sen kaikki ikkunat oli rikottu, ikoneja tärvelty ja maalauksia leikattu veitsin. Ikonostaasin kohdalle oli tehty teatteri- sekä tanssilava. Alakirkkoa oli ilmeisesti käytetty elokuvateatterina. Luostarin hautausmaa risteineen ja kumpuineen oli jyrätty.

Tuhoutunut Pyhän Andreaksen kello, 
särkyneenäkin varsin vaikuttava 
ilmestys. Wikimedia Commons.

Kellotornin ensimmäisessä kerroksessa roikkui Pyhän Andreaksen suuri kello, joka oli saanut soittaa luostarin kuolinsanomaa. Siitä oli kolmasosa särkynyt ja kellon kieli lojui maassa. Koskaan se ei enää soisi. Kuitenkin Haritonin johtama joukko löysi kellotornin toisesta kerroksesta yhden ehjänä säilyneen kellon, ainoan 18 kellosta. Sitä he soittivat 22. lokakuuta 1941 julistaakseen luostarin ylösnousemusta. Munkit eivät aikoneet luovuttaa.

Luostarin toiminta siirtyi kuitenkin Heinävedelle, ja vaikka sen elämänlanka näytti jossain kohtaa hyvin hauraalta on se olemassa vielä tänäkin päivänä ja luostarin kellot soivat nyt uudessa paikassa. Myös Laatokan Valamoon on luostarielämä palannut ja Valamon kellot soivat taas Laatokalla kuin kaikuina siitä suuresta soitosta, joka kerran raikasi tuon suuren järven rannoilla. Molempien luostarien kellot kaiuttavat samaa sanomaa, kuin niiden suuri edeltäjä: "Suuri on Herra ja sangen ylistettävä Jumalamme kaupungissa pyhällä vuorellansa!"

Laatokan Valamon pääkirkko seisoo yhä paikallaan, ja 
sen kellotornissa soivat nyt uudet kellot. Wikimedia 
Commons.

Lähteet:

Pekka Matvejeff: Simforian. Kutsumuksena Valamo. 2007.

Nikolai Saiki: Vanhan Valamon esilukija kertoo. 1981.

"Kirjoilla on kohtalonsa" -Johann Arndtin kirjojen erikoiset käänteet

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Habent sua fata libelli, "kirjoilla on kohtalonsa", on tapana sanoa. Joittenkin kirjojen kohtalo on ollut tavallista värikkäämpi, jopa niin, että niiden matka on ollut loppua alkuunsa kuin kanan lento. Tällä kertaa ajattelin kertoa teille siitä, kuinka erään kristillisen klassikon julkaisu suomen kielelle koki paitsi ihmeellisiä vastoinkäymisiä myös vielä ihmeellisempiä pelastumisia.

"Pietismin isoisä" ja totista kristillisyyttä

Saksalaisen Johann Arndtin teoksilla on ollut ystävänsä, jos kohta 
vihollisensakin, monissa eri maissa ja kirkkokunnissa. Wikimedia Commons.

Saksalainen Johann Arndt (1555-1621) kuuluu luterilaisen kristillisen kirjallisuuden suuriin nimiin. Häntä voi kutsua tavallaan "pietismin isoisäksi", sillä "pietismin isänä" tunnettu Philipp Jakob Spener (1635-1705) piti häntä edeltäjänään. Arndtin kynästä syntyi useampi merkittävä teos, jotka levisivät saksankielisen alueen ulkopuolellekin. Meillä Suomessa on yksi levinneimmistä ollut hänen rukouskirjansa Paratiisin yrttitarha, johon muuten on liitetty Saksassakin lukuisia ihmeenomaisia kertomuksia, kuinka tulipalossa tai tuleen heitettynä rukouskirja on säilynyt vahingoittumattomana. Epäilemättä se on antanut kirjalle tarunomaisen hohteen ja edistänyt osaltaan sen levikkiä.

Kuitenkin hänen suurteoksensa Totisesta kristillisyydestä (jossa 'totinen' muuten viittaa ensi sijassa todelliseen, ei naama peruslukemilla vietettävään kristillisyyteen) koki nimen omaan Suomessa kaikkein erikoisimmat vaiheet. Kyse on oikeastaan neljästä kirjasta, joille sitten myöhemmin koottiin Arndtin kirjoituksista viides ja kuudeskin osa. 

Levikkiä yli kirkkokuntarajojen sekä harhaoppisyytöksiä

Kiehtovana yksityiskohtana mainittakoon, että sittemmin Venäjän Pihkovan arkkipiispaksi tullut ukrainalaissyntyinen ortodoksi Simon Todorski (1701-1754) opiskeli Saksan Hallessa ja käänsi nuo Arndtin neljä kirjaa Totisesta kristillisyydestä kirkkoslaaviksi, minkä myötä ne pääsivät vaikuttamaan myös Venäjällä ja ortodoksisessa kirkossa. Tämä vaikutusalue voi tuntua yllättävältä, mutta toisaalta jo varhain kerrotaan roomalaiskatolisellakin puolella ihmetellyn, miten kerettiläinen Arndt voi kirjoittaa niin hyvää. Hänen tyylinsä näyttää siis ylittäneen tunnustuskuntien rajoja, tosin omien parista moinen herätti myös harhaoppisyytöksiä.

Simon Todorskin käännöksen 
nimiölehti. Wikimedia Commons.

Luterilainen teologi Lucas Osiander kutsui Arndtin pääteosta helvetin kirjaksi ja Arndt itse onnistui olemaan hänen mielestään yhtä aikaa ainakin paavilainen, kalvinisti, pelagiolainen, schwenkfeldiläinen ja weigeliläinen (jos kirja olisi käännetty jo tuolloin kirkkoslaaviksi olisi Osiander varmaan liittänyt tähän sisäisesti ristiriitaiseenkin listaansa myös ortodoksin). Osianderin mielestä Arndt oli teologisesti kuin mehiläinen, joka lensi keräilemässä hunajaa joka kukasta.

Kuitenkin esimerkiksi merkittävä puhdasoppisen luterilaisuuden edustaja Johann Gerhard (1582-1637) kuului Arndtin ystäviin ja tukijoihin. Häntä yhdistää Arndtiin myös hänen teostensa suomennosten hankala alku. Gerhardin kaksi teosta Pyhät tutkistelemukset sekä Jumalisuuden harjoitus ilmestyivät suomeksi joko 1678 tai 1680 Gabriel Tammelinin (1641-1698) kääntämänä. Painos kuitenkin tuhoutui yhtä kappaletta lukuun ottamatta tulipalossa. Äkkinäisempi voisi muuten luulla, että tämä auttaisi ajoittamaan painoksen valmistumisen, mutta ei, sillä Turussa roihusi sekä vuonna 1678 että 1681. Uusi painos saatiin kuitenkin kuningas Kaarle XI:n tuella jo 1688. Vuoden 1732 painoksessa Gabrielin poika, Turun piispa Lars Tammelin (1669-1733) kirjoittaa esipuheessa, että tulipalo olisi ollut 1678, jolloin Turussa "uusi ja wanha kirkkokatu suurimman osan kans mätäjärwestä ja pitkin karjakatua ylöspaloi." Kuten jatkosta ilmenee, löytyy tässäkin Arndtia ja Gerhardia yhdistävä piirre.

Johann Gerhard oli paitsi Arndtin tukija myöskin 
kohtalotoveri siinä, että kirjansa olivat Suomessa 
herkkiä palamaan. Wikimedia Commons.

Suomentaminen etenee yskähdellen

Mutta mennäänpä nyt Arndtin suomennoksiin. Paratiisin yrttitarha suomennettiin jo viimeistään 1700-luvun alkupuoliskolla, mutta Totisesta kristillisyydestä antoi odottaa itseään. Pappismies Henrik Renqvist (1789-1866) on kertonut jonkun verran näistä vaiheista osana oman käännöstyönsä vaiheita. Aluksi oli eräs oululainen kauppamies H. N. kääntänyt kirjaa suomeksi 30 luvun verran, mutta sitten kuolema keskeytti urakan. Sitten oli kuopiolainen kruununvouti Jakob Johan Malmberg, jonka työn kautta saatiin suomeksi englantilaisen baptistisaarnaajan John Bunyanin (1628-1688) pääteokset, kuuluisimpana Kristityn vaellus, tarttunut urakkaan. Hän sai käännettyä ensimmäisen kirjan, mutta sitten hänen aikansa ei enää riittänyt.

 Niinpä kuopiolainen Pietari Väänänen (1781-1846) pyysi vuonna 1814 Henrik Renqvistiä selvittämään, olisiko Turussa joku suomea ja ruotsia taitava henkilö, joka kääntäisi koko teoksen sadan riikintaalerin palkkiota vastaan. Teos oli siis tarkoitus suomentaa ruotsinkielisestä käännöksestä. Renqvist oli lähtöisin ilomantsilaisesta Kukkosen suvusta ja opiskeli teologiaa Turussa. Renqvist ei löytänyt ketään, joten ryhtyi hommaan itse.

Renqvist sai myöskin käännettyä ensimmäisen kirjan. Mikä lie siinäkin ollut, että sitä ensimmäistä käännettiin niin moneen otteeseen, eikö edellisten käännösjälki kelvannut, ollut saatavilla taikka korjasivatko seuraajat aina edellisten kieliasua? Joka tapauksessa sitten opiskelut veivät ajan ja voimat, minkä lisäksi Renqvist pelkäsi, olisiko tämän suurteoksen painattamiseen varoja ja olisiko ihmisillä varaa ostaa sitä.

Tässä kuvassa jo iäkästä Renqvistiä pyydettiin 
nuorena etsimään joku kääntämään Arndtia. Kun 
muita ei sattunut löytymään otti hän reippaana 
kaverina homman itselleen. Wikimedia Commons.

Renqvist ei kuitenkaan heittänyt kynäänsä menemään, vaan toteutti kirjallishengellistä kutsumustaan kääntämällä ja julkaisemalla joukon pienempiä hengellisiä kirjasia. Renqvist muuten halusi yleensä myydä kirjojaan halvalla, sillä hänen ensisijainen pyrkimyksensä oli levittää kristillistä sanomaa kirjallisuuden kautta, ei tehdä kirjoilla tiliä, mikä muuten aiheutti joskus vaimolle haasteita saada perheen talous tasapainoon...

Kirja painoon ja... palamaan

Vuonna 1825 jo useamman vuoden pappina toiminut Renqvist oli tovi sitten määrätty tunnettujen, mutta tähän yhteyteen liian moninaisten vaiheiden myötä työpaikaltaan Liperistä Porvooseen odottamaan tarkempaa sijoituspaikkaansa, joksi muodostui Svartholman linnoitus. Nyt oli aika ottaa vanha käännöstyö esiin ja jatkaa Arndtin kanssa askaroimista. Siinä sivussa tuli käännettyä ja julkaistua muutakin, mutta 1827 kaikki neljä kirjaa oli lopultakin käännetty. Eipä siinä muuta kuin käsikirjoitus Turkuun ja painoon.

Painotyö pääsikin hyvään alkuun Frenckellin kirjapainossa, mutta osa saattoi jo vuosiluvusta aavistaa, ettei Turku, kirjat ja vuosi 1827 ole hyvä yhdistelmä.4. - 5. syyskuuta 1827 riehui näet Turun palo, joka vei saaliikseen koko painoksen ja myös käsikirjoituksen. Ottaen huomioon tuonaikaiset työmenetelmät ei varmuuskopiota tainnut olla. Uutisen täytyi olla Renqvistille valtava järkytys: vuosien työ oli savuna ilmassa.

Gustaf Wilhelm Finnbergin maalaus palaneesta Turusta. 
Monen muun ohessa siellä paloi myös painotuotteita, kuten 
Renqvistin suurtyö. Wikimedia Commons.

Nyt tarinaan tulee kuitenkin kiehtova käänne. Turussa oli vähän ennen paloa vieraillut Eurajoelta kotoisin ollut suutari ja kirjansitoja Johan (Juhana) Dahlberg, joka kuului sikäläisten heränneiden, rukoilevaisten joukkoihin. Tuolloin oli ehditty painaa Arndtin teoksen ensimmäinen kirja. Kirjansitoja kun oli ei Dahlbergia häirinnyt se, ettei kirja ollut vielä kansissa, vaan hän osti sen arkkeina suoraan kirjapainosta.

Iloinen yhteydenotto ja uusi alku

Tämän nivaskan sitten näki Dahlbergin luona vieraillessaan rukoilevaisiin kuulunut raumalainen kauppias J. M. Ilvan. Hän piti kirjasta niin kovasti, että hän kirjoitti Renqvistille kiitoskirjeen ja lähetti samalla 18 riikintaaleria kehoituksena jatkaa aloitettua työtä. Ilmeisesti Ilvan ei edes tiennyt, mitä kirjalle oli käynyt ja että hän oli nähnyt ainoan kappaleen, joka teoksesta oli jäljellä.

Renqvist kuitenkin hoksasi, mikä onni onnettomuudessa oli tullut hänen osakseen, ja hän vastasi Ilvanille. Tämä toimitti Renqvistille Dahlbergin omistaman kappaleen ja vielä 150 riikintaaleria lisää korottomana lainana, jotta Renqvist voisi ostaa paperia uuteen painokseen. Nyt nähtiin, että kirjan halusi julki joukko muitakin. Mikkelin seudun herätykseen kuuluneilta Joutsan heränneiltä tuli Salomon Häkkäsen (k. 1868) välittämänä 250 riikintaaleria, Porvoosta tuli 100 riikintaaleria ja liperiläiseltä talolliselta Iivari Sahlmanilta 100 paperiruplaa. Renqvist sai siis raha-apua paikoista, joista hänet olivat viranomaiset ajaneet aiemmin pois sekä aivan uusilta tuttavuuksilta. Kaiken lisäksi Dahlberg oli ostanut myöskin palossa tuhoutuneen Renqvistin oman kirjan Lyhykäinen Itse-koettelemus ja Parannuksen Neuvo, joten se oli mahdollista painattaa uudelleen, varsinkin kun Ilvan lähetti sen vahinkojen peittämiseksi vielä 100 riikintaaleria.

Vahinko oli tästä kaikesta huolimatta ollut kova, ja vasta 1832 saatiin Arndtin teoksen ensimmäinen kirja painosta. Hyvää oli selvästi odotettu, sillä toinen painos otettiin jo 1834. Seuraava osa ilmestyi vuonna 1835. Sitten tuli pidempi tauko, tosin jo julkaistuista otettiin uusia painoksia.

Vuonna 1843 ilmestyi kolmas osa, jälleen Renqvistin kääntämänä. 16 vuotta oli mennyt tulipalon vahinkojen korjaamisessa hänen osaltaan, eivätkä aika ja voimat riittäneet enää neljänteen osaan. Hän sai avuksi myöskin Ilomantsista lähtöisin olleen papin Gregorius Monellin (1811-1884, syntyjään Mononen). Tämä käänsi kirjan ja Renqvist oikoluki sen. Matkaan tuli kuitenkin mutka, sillä neljännen osan alkuosassa oli runsaasti vanhentuneita luonnontieteellisiä käsityksiä eikä tuomiokapituli siksi halunnut antaa painatuslupaa. Renqvist oli yrittänyt oikoa niitä, muttei riittävästi, ja lopulta päädyttiin painattamaan vain teoksen jälkiosa vuonna 1847. Lopulta myös alkuosa voitiin painaa vuonna 1849. Koko alkuperäinen teos oli nyt saatu suomeksi. 

Vuonna 1877 ilmestyivät myös myöhemmin mukaan lisätyt viides ja kuudes osa, mutta niihin ei 1866 kuolleella Renqvistillä ollut osuutta. Arndtilta suomennettiin myös joukko muita teoksia, ja esimerkiksi edellä mainittu Monell suomensi Arndtin saarnakokoelman eli postillan vuonna 1861. Siitä ja Totisen kristillisyyden eri versioista otettiin myöhemminkin uusia painoksia.

Miksi välittää Arndtista?

Arndtin kirjojen vaikutus on ollut suuri Suomen herätyskristillisyydelle. Jo ennen suomennoksia häntä luettiin, ja esimerkiksi tämän blogin ensimmäisen kirjoituksen kohde Johan Wegelius vanhempi ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-johan.html ), kirkollisen pietismimme pioneeri, kuului Arndtin ihailijoihin. Myös Pultavan taistelun jälkeen Venäjälle vankeuteen viedyt Ruotsin armeijan upseerit lukivat Arndtia. Välillisesti hän vaikutti moniin kirjoittajiin, kuten Johan Wegelius Nuoremman postillaan ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-johan_18.html ). Tämä kutsui Arndtia nimellä "se suuri Kirkon opettaja". Ja vaikka evankelisen herätysliikkeen isänä pidetty Fredrik Gabriel Hedberg heitti heränneistä lähdettyään miltei kaiken pietistishenkisen kirjallisuuden romukoppaan, niin Arndtin Paratiisin yrttitarha pysyi hänen lukemistossaan ja rukoushetkissään elämän loppuun asti.

Arndt -suomennoksista tutuksi jo tässä kirjoituksessa tullut Renqvist nousi kunnioituksessaan melkoisiin sfääreihin, kun hän kirjassaan Pyhän Raamatun Ytin (1835) rinnasti sen alkusanoissa Raamatun ja Arndtin toteamalla, että joka näitä kahta seuraa ei joudu harhaan. Hänen kääntämiään Totisen kristillisyyden kahta ensimmäistä osaa myytiin vuoteen 1850 mennessä 11 000 kappaletta, varsin kunnioitettava määrä.

Nykyään Arndtia itseään ei ehkä niin paljon Suomessa lueta, mutta ei hän aivan unohtunut ole, sillä Paratiisin yrttitarhasta  on otettu uusi painos vuonna 2013 ja Totisesta kristillisyydestä -teoksen yksittäisistä osista näyttää olevan tuoreehkoja painoksia. Yhtenäisenä se on kuitenkin taidettu painaa viimeksi 1927, ellei minulta ole jäänyt jokin painos huomiotta. Postillastakin otettiin aikanaan useampi painos, mutta tuorein lienee vuodelta 1899.

Arndtia suomeksi: Postilla vuodelta 1899, Totisesta kristillisyydestä 
vuodelta 1927 sekä Paratiisin yrttitarha vuodelta 2013. Itse otettu.

Tämä kirjoitus halusi välittää paitsi kirjan käännöksen moninaiset vaiheet myös jotain siitä, miksi Arndtin kääntämisellä oli merkitystä. Hän on ollut suomalaisen herätyskristillisyyden merkittävä oppi-isä paitsi suoraan myös välillisesti häneltä vaikutteita saaneiden kautta. Hänen omien teostensa agendan voisi kai tiivistää hänen omiin sanoihinsa Totisesta kristillisyydestä ensimmäisessä osassa: "Nämä kirjoitukseni opastavat sinua, rakas kristitty, miten saat yksinomaan uskon kautta Kristukseen syntisi anteeksi, mutta myöskin, miten sinun on Jumalan armoa oikein käytettävä pyhässä elämässä ja osoitettava ja kaunistettava uskoasi kristillisellä vaelluksella."

Kuvassa Pihkovan arkkipiispa Simon Todorski 
siunaa lukijoita ja suosittelee lukemaan Arndtia.

Lähteet:

Ilmari Salonen: Henrik Renqvist I. 1930.

Ilmari Salonen: Henrik Renqvist II. 1931.

Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kirjoja. 1961.