Jäälläseisoja: Rymättylä ja sen papit isonvihan kourissa

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Aiemmin esitellessäni Paimion ja Sauvon vaiheita isonvihan aikana (1713-1721) on ilmennyt, että meno täällä Varsinais-Suomessa on ollut huomattavasti rauhallisempaa kuin surullisenkuuluisalla Pohjanmaalla, joka joutui hirvittävän hävityksen kohteeksi. Ja vaikka täälläkään ei jääty osattomiksi julmista ihmisryöstöistä ja rankasta verottamisesta, niin ainakin papisto näyttää saaneen olla suhteellisen rauhassa.

Nyt menemme kuitenkin Varsinais-Suomen saaristoon Rymättylän pitäjään, jonne erään paimiolaissyntyisen pappismiehen tie oli vienyt. Kun sodan tuulet puhalsivat Rymättylän yli sai hän tuntea sen viiman konkreettisesti luissaan ja ytimissään.

Paimion poika pappisuralle

Tarinamme pääsankarista on käytetty nimiä Christiern, Kristian, Krister ja Risto, mutta käytetäänpä me nyt vaikka muotoa Krister. Hän ei ollut mitään vähäpätöistä sukua, vaan Paimion jollei ihan kuohua niin ainakin kermaa. Hänen vanhempansa olivat Paimion Hirvonpään kylästä, katselmuskirjuri Krister Heikinpoika ja tämän vaimo Maria Svenintytär. Isoisä oli puolestaan Paimion Sievolan ratsutilallinen Heikki (Henrik) Juhonpoika Sievo, jolla vaikutusvaltansa ja mahtailunsa vuoksi oli lempinimi "Paimion kuningas". Tällä oli Kristerin lisäksi ainakin kolme poikaa, joista yhdestä tuli räätälimestari Turkuun, toisesta porvari samaan kaupunkiin ja kolmannesta Paimion nimismies. Tästä neljän veljeksen sarjasta sukeutui myös pappissuku, joka tunnettiin Sevoniuksen, Sievoniuksen ja Sevonin nimellä.

Krister oli sukunsa ensimmäinen pappi Paimiossa. Hän syntyi ilmeisesti 1670-luvulla ja kävi Turun katedraalikoulua vuonna 1687, jolloin hänet kirjattiin oppilaaksi kotipaikkakuntaan viittaavalla nimellä Christiernus Christierni Poemarensis. Siitä tie jatkui sittemmin Turun akatemiaan. Ilmeisesti hän toimi Paimiossa saarna-apulaisena jo vuodesta 1695, mutta pappisvihkimyksen hän sai vasta 10. toukokuuta 1697, jolloin hänestä tuli Paimion pitäjänapulainen.

Kauaa hän ei kuitenkaan kotipitäjässään vanhentunut, sillä urapolku kääntyi nousujohteiseksi ja hänestä tuli vuonna 1698 kappalainen Rymättylään. Nopeaa urakehitystä selittää tarttuminen tilaisuuteen. Rymättylän kappalainen Petrus Bengius kuoli näet vuonna 1697 vain 26-vuotiaana. Häneltä oli jäänyt Kristina Nilsdotter Fontelia, joka oli Petrusta edeltäneen kappalaisen Nicolaus Fonteliuksen (k. 1692) tytär. Koska seurakunnan piti huolehtia entisen papin perheestä laskettiin viranhakijalle eduksi, mikäli tämä suostui naimaan edeltäjänsä lesken, ja Krister Sevoniukselle tämä kelpasi.

Rymättylä oli vanha, jo keskiajalle juurensa ulottava seurakunta, 
mikä näkyy myös sen kirkon komeassa sisustuksessa. Täällä Sevoniuskin 
sai saarnata. Kuva Wikimedia Commons.

Avio-onnea ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Kristina kuoli jo vuoden 1700 tienoilla. Krister ei jäänyt kovin pitkäksi aikaa suremaan, vaan avioitui jo 28. helmikuuta 1701 Susanna Alexandersdotter Keppleran kanssa. Toki tässä saattoi olla mukana käytännön syitä, sillä kuten myöhemmin näemme sai Krister vuosien varrella monta lasta, ja mikäli joku tai jotkut näistä olivat syntyneet jo Kristinan aikana tarvitsivat nämä itselleen äidin.

Susannan kautta Krister pääsi tämän kotitilan, Merimaskun Taattisten ratsutilan omistajaksi. Susannakin kuoli vuonna 1712, jolloin Krister avioitui vielä kerran 25. kesäkuuta 1713 Sigrid Johansdotter Sodialenian kanssa. Hän oli Rymättylän vuonna 1680 kuolleen kirkkoherran Johannes Georgii Sodialeniuksen tytär ja avioliitto oli hänelle toinen. Hän oli perinyt äidiltään Magdalenalta Rymättylän Kauppilan tilan, jonka isännäksi Krister nyt pääsi. Sevoniuksen pojalla näytti siis olevan elämä hyvällä mallilla.

Sodan hyiset tuulet

Raju muutos oli kuitenkin tulossa. Jo vuodesta 1700 asti oli Ruotsin valtakunta käynyt Suurta Pojan sotaa naapureitaan vastaan, mikä oli tietysti näkynyt väenottoina ja verotuksena Rymättylässäkin. Ehkäpä vuonna 1701 talvikäräjille haastettu Kintalahden laivamies Mikko Matinpoikakin oli monta kertaa katunut sitä, että oli juovuspäissään "toivonut mieluummin sotaa kuin rauhaa".

Vuonna 1713 sota saapui myös Rymättylään ja isonvihan aika alkoi viimeistään syyskuussa. Pitäjän aatelisto teki nopeasti johtopäätökset ja pakeni Ruotsin puolelle. Eiväthän venäläiset jatkuvasti Rymättylässä olleet, mutta vierailuilla saattoi olla arvaamattomia seurauksia.

Myös Rymättylän kirkkoherra, rovasti Haquinus Pihlman suunnitteli pakoa, mutta kuoli vuonna 1714 ennen kuin toteutti aiettaan. Hänen leskensä, ruustinna Kristina Walstenius pakeni Ruotsiin. Taakse jäi hyvin viljelty pappila ja sen karja, 14 lehmää, 5 hiehoa, 5 hevosta, 5 härkää, 5 sikaa ja 52 lammasta. Kun Kristina palasi kahdeksan vuotta myöhemmin olivat vastassa vain tyhjät rakennukset ja takaisin saatiin vain yksi lehmä.

Krister Sevoniuskaan ei ollut ensimmäisten pakenijoiden joukossa. Helmikuun alussa 1714 venäläiset tulivat Rymättylään ja eräs luutnantti vaati kappalaiselta kyyditystä, muttei saanut sitä. Mistä moinen johtui, tahallisesta niskuroinnista vaiko siitä, että tieto ei ollut mennyt ajoissa kappalaiselle asti. Joka tapauksessa venäläiset päättivät näyttää, että heidän toiveitaan ei rangaistuksetta jätetä toteuttamatta.

Sevonius riisuttiin alasti ja vietiin meren jäälle. Siellä hänen oli seisottava puolen yön ajan valittamatta, vaimon ja yhdentoista lapsen katsellessa. Nämäkään eivät saaneet valittaa, tai rangaistus pahenisi. Voi vain kuvitella, miten tuuli tuiversi mereltä heiluttaen pappiparan hiuksia, pakkasen purressa ihoa ja kylmän jään korventaessa jalkapohjia. Tilannetta pahensi häpeä, kun oli seistävä alastomana oman vaimon ja lasten edessä, venäläisten vartijoiden naureskeltavana. Eikä vaimolla ja lapsillakaan varmasti mitenkään hyvä olo pakkasessa ollut.

Sigrid-rouva ei kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi. Yhteistä avioelämää ei hänellä ja Kristerillä ollut vielä paljoakaan takanaan, mutta hän päätti olla miehelleen edes jotenkin avuksi. Valittaa ei sopinut, mutta jotenkin hän kykeni neuvottelemaan miehensä vartijoiden kanssa. Ehkä rangaistuksen langettaneet olivat poissa, ja siksi neuvotteluvaraa oli . Hopealusikoiden ja viinan hinnalla vaimo sai luvan pistää miehensä jalkojen alle olkia ja heittää tämän päälle muutamia väljiä vaatteita pakkaselta suojaamaan.

Jäisiä Rymättylän rantavesiä 1950-luvulla. Silloinkin 
ne kantoivat hevosen ja useammankin, mutta 1714
näillä vesillä hytisi kappalainen. Kuva Wikimedia Commons.

Ehkä osin tämän ansiosta Krister selvisi hengissä koetuksesta. Vähän ajan päästä yksi hänen lapsistaan kuoli. En tiedä vaikuttiko tähän tuo talviyö, muttei se liene ainakaan ollut terveydelle eduksi. Heti ensimmäisellä avovedellä Sevonius pakeni vaimonsa ja loppujen kymmenen lapsensa kanssa vesitse Ruotsiin. Noiden kokemusten jälkeen pakenemista voi pitää hyvinkin ymmärrettävänä.

Seurakunnan ja pakolaisten elämää

Seurakuntaa jäi nyt hoitamaan ainoastaan pitäjänapulainen Matthias Gunnerus. Hänen mainitaan samaistuneen kansaan ja jääneen sen sielujen hoitajaksi miehityksen alle. Hän kuitenkin kuoli jo vuoden 1714 aikana, pitäjänapulaisena hän oli aloittanut 1694. Seurakunta ei jäänyt kuitenkaan täysin hoidotta, vaan seurakuntalaisten lohduksi ja tueksi tuli Hämeenlinnan triviaalikoulun apologista eli alempaa opetusta antanut opettaja Anders Ravonius. Hän oli aiemmin joutunut tuuraamaan myös Hämeenlinnassa ja Paimiossa juurikin paenneen papiston paikkaajana. Ravonius kuoli 1719.

Lisäksi Turusta tuli Rymättylään vt. kirkkoherraksi Halikossa syntynyt Simon Sadenius, Turun suomalaisen seurakunnan kappalainen. Samaan aikaan hän toimi Turun tuomiokirkon vt. taloudenhoitajana. Rymättylän ja Turunkin osalta hän sai helpotusta 1720, kun rovasti Jakobus Ritz, piispojen ollessa Ruotsissa, vihki Simonin pojan Abrahamin papiksi.

Rymättylän kirkko sai hyvästellä ja vastaanottaa tämän 
tekstin kuvaamana ajanjaksona useita sielunpaimenia.
Kuva Wikimedia Commons.

Tällä aikaa Krister Sevonius oli viettänyt Ruotsissa pakolaisen elämää. Vuosina 1714-1716 hänet voidaan löytää avustusta saaneiden pakolaisten luetteloissa. 1719 hänet nimitettiin Sääksmäen kirkkoherraksi, mutta iloa vähensi se, että seurakunta sijaitsi edelleen miehitysalueella. Hän ei koskaan saanut astua tähän uuteen virkaansa, sillä hän kuoli Strängnäsin hiippakunnan Åkerissa "mitä suurimmassa köyhyydessä oltuaan pitkään vuoteenomana" loppuvuodesta 1719. Leski Sigrid anoi samana vuonna tukea Ruotsin valtiopäiviltä. Hän pääsi aikanaan palaamaan Rymättylään ja asui äidiltään perimäänsä Kauppilaa vuoteen 1724 asti.

En nyt tässä käy yksityiskohtaisesti Rymättylän vaiheita isonvihan aikana. Kuten jo edellä ilmeni karjaa vietiin, kuten myös muita hyödykkeitä. Veroja kerättiin, ja niitä tuli joka vuosi uusia. Vuonna 1720 venäläiset suorittivat väenoton, jonka myötä 18 rymättyläläistä miestä joutui Venäjän sotaväkeen. Nämä vietiin ensin Pietariin, missä useampi heistä sairastui, ja sieltä edelleen Novgorodiin ja Tveriin. Ainakin erään heistä toverit hautasivat Volgan rantatörmään. Tästä joukosta onnistui viisi vuotta myöhemmin viisi miestä palaamaan kotisaarille. Aaslan saari kärsi suuresti tukkimetsän armottomasta hakkuusta venäläisten tarpeisiin, mitä seurasi vielä metsäpalo vuonna 1719.

Kuten kuvasta näkyy, ovat etualalla näkyvän ja sieltä käsin kuvatun 
Aaslan saaren metsät toipuneet isonvihan suurhakkuista ja metsäpalosta.
Kuva Wikimedia Commons.

Sodanjälkeiset sairastelevat saarnaajat

Sodan jälkeen vielä elossa olevat sijaiset jatkoivat papintöitä kuka missäkin. Abraham Sadenius tosin valittiin kiitollisuudesta "lohdutuksesta ja suojasta inhottavana aikana" Rymättylän kappalaiseksi, mutta hän tuli pian isänsä seuraajaksi Turun suomalaiseen seurakuntaan kappalaiseksi. Silloin tehtävään valittiin ammoisen Rymättylän kappalaisen Nicolaus Fonteliuksen poika Gustaf Fontelius, jonka mainitaan paenneen 1713 Ruotsiin putipuhtaaksi ryöstettynä, vain päällään olleet vaatteet omaisuutenaan ja eläneen sitten yhdeksän vuotta miltei kerjäämällä. Näin synnyinpitäjä auttoi erästä poikaansa selviämään sodan iskuista. Ehkä nämä kohtalot vaikuttivat siihen, että Fontelius oli vuonna 1734 jo hyvin huonokuntoinen, ei päässyt ilman keppiä saarnastuoliin eikä saanut kannateltua ehtoollismaljaa.

Kirkkoherraksi Rymättylään tuli ennen pakoaan kuolleen kirkkoherran poikapuoli Johan Salmenius, joka oli ollut Porin koulun rehtorina. Hänkin oli kärsinyt köyhyydestä paettuaan 1713 Ruotsiin ja jättäen omaisuutensa taakseen. Loppu omaisuus oli mennyt tulipalosssa Norrköpingissä 1719. Sekä hänen että Fonteliuksen jaloilleen pääsyä haittasivat vuosien 1722-1723 katovuodet Rymättylässä. Hänkin sairasti niin, ettei 1731 pystynyt enää pitämään itse jumalanpalveluksia, vaan tarvitsi poikiensa apua. Näistä Jakob hoiti hommansa ilmeisen hyvin, sillä isän kuoltua 1736 äänesti 17 talonpoikaa Jakobia virkaan välittämättä siitä, ettei tällä ollut edes vaalisijaa.

Rymättylä koki miehitysajan monin tavoin raskaana, vaikkei se joutunutkaan silmittömän hävityksen kohteeksi. Krister Sevoniuksen seisottamista jäällä voi pitää selvänä rääkkäyksenä. Mielenkiintoista sinänsä, että kun monin paikoin papisto pakeni jo hyvissä ajoin pakeni Sevonius vasta, kun häntä kohtaan oli osoitettu väkivaltaa. 

Sodan jälkeen kaivattiin nähtävästi jollain tavalla tuttua ja turvallista, sillä sekä kirkkoherraksi että kappalaiseksi valittiin sellaiset miehet, joiden isät olivat jo toimineet vastaavissa tehtävissä Rymättylässä. Silti näidenkin elämässä tuntuivat vielä myöhemminkin sodan jäljet. Niin ne sai tuntea koko Rymättylä ja luulenpa, että mikäli laivamies Mikko Matinpoika oli edelleen hengissä sodan jälkeen hän tuskin enää kaipasi enemmän sotaa kuin rauhaa, edes juovuspäissään.

Ruotsin Åkersissa päättyi Paimiossa syntyneen Rymättylän 
kappalaisen Krister Sevoniuksen elämä. Siihen kuului niin 
maallista menestystä kuin myös kahdesti jääminen leskeksi, 
kauhujen yö merijäällä ja kaiken maallisen omaisuuden jättäminen 
meren taa. Kuvassa Åkersin kirkko. Kuva Wikimedia Commons. 

Lähteet:

Matinolli, Eeva: Rymättylän historia I. 1982.

Päiwiö, Juho: Paimion vaiheita. 1940.

Väänänen, Kyösti: Abrahamus Simonis Sadenius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002180

Väänänen, Kyösti: Christiernus Christierni Sevonius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002253

Väänänen, Kyösti: Gustavus Nicolai Fontelius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000675

Väänänen, Kyösti: Simon Gregorii Sadenius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002181

Ahlaisten sokea rukoilevaismatriarkka Ämttöön Esteri

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

"ÄMTTÖÖN ESTERI" (1817-1895)

Blogissa on aiemmin nostettu esiin rukoilevaisuuden parista pohjoissatakuntalainen naisvaikuttaja, Severiina Santasalo Kankaanpäästä ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2021/04/kankaanpaan-hurskaasti-herannyt.html ). Tälläkin kertaa liikutaan samoissa hengenmaisemissa ja samassa herätysliikkeessä, mutta hieman lännempänä ja vähän varhaisemmissa ajoissa. Ahlaisten kunnan Ämttöössä eli maallisin silmin vaatimatonta elämäänsä nainen, joka saavutti omiensa parissa suuren maineen.

Merkintä Esterin syntymästä 27.3.1817 ja kolme päivää myöhemmin tapahtuneesta 
kasteesta Ahlaisten syntyneiden ja kastettujen kirjassa vuosilta 1805-1817.

Sokeana valoon

Ester, tai "Ämttöön Esteri", millä nimellä hänet tunnettiin, syntyi 27. maaliskuuta 1817 Ahlaisten Kellahdessa, ruotsinkielisessä kirkonkirjassa Källfjärd. Hänen vanhempansa olivat torppari Johan Emtö eli ilmeisesti Ämttöö sekä tämän vaimo Juljana Andersdotter eli ilmeisesti Juliaana Antintytär. Pienokainen kastettiin ripeästi, 30. maaliskuuta. Kellahdessa sijaitsi Kellahden kartano, jonka alustalaisia Esterin perhe ja Ämttöön torppakin oli. Ester oli lapsista seitsemäs, tosin yksi vanhempi sisarus oli kuollut kaksivuotiaana ennen Esterin syntymää. Esterille syntyi vielä myöhemmin ainakin pikkuveli.

Esterin lähtökohtia voisi siis kuvata varsin vaatimattomiksi. 15-vuotiaana hänen kerrotaan tulleen jonkinlaiseen hengelliseen herätykseen, mutta hän ei ollut silloin vielä valmis astumaan sille tielle. Hänen sanotaan rukoilleen: "Päästä minut vähäksi aikaa maailmaan, mutta älä anna minun jäädä sinne." Tätä välivaihetta ei kuitenkaan kestänyt montakaan vuotta, sillä Esteri jättäytyi kokonaan ja pysyvästi Jumalan omaksi siinä vaiheessa, kun hänen silmiensä valo alkoi sammua hänen ollessaan vasta alle 20-vuotias. Hänen kerrotaan murheellisena valitelleen myöhemmin tuotakin lyhyttä 'suruttomuuden' aikaa. En tiedä, pitikö hän sokeuttaan seurauksena tuosta ajasta vaiko ei.

Ämttöön torpan väkeä Ahlaisten vuosien 1814-1820 rippikirjassa, 
Esteri oli lapsista seitsemäs.

Esteri vietti koko lopun elämänsä sokeana, ja äkkiseltään voisi ajatella, ettei hänellä siten voisi olla ollut mitään erikoista roolia missään. Hän tarvitsi koko loppuelämänsä toisten apua sokeutensa vuoksi. Helpotusta toi varmaan se, että Ämttöön torppaa piti hänen veljensä perheineen, ja vuonna 1867 tapahtuneeseen kuolemaansa asti äiti Juliaana näyttäisi asuneen samassa mökissä tyttärensä kanssa. 

Esteristä tuli kuitenkin "Jumalan seurakunnan vaivainen", josta toiset rukoilevaiset pitivät huolta ja kuljettivat häntä seuroihin ei ainoastaan Ahlaisten alueella vaan myös Porin maaseurakuntaan ja aina Pomarkkuun asti. Esteri näet tuli mukaan Satakunnassa vaikuttaneeseen rukoilevaiseen herätysliikkeeseen. Tosin varsinkaan 1800-luvun alkupuolella ei välttämättä ollut niinkään selkeitä herätysliikkeitä vaan ympäri maata vaikuttavia paikallisia herätyksiä, jotka kytkeytyivät toisiinsa erilaisin sitein ja muotoutuivat erillisiksi liikkeiksi luodessaan rajaa joihinkin toisiin herätyksiin.

"Jesuksen weren kiitos!" Ahlaisten rukoilevaisista

Tutustutaan lyhyesti Ahlaisten rukoilevaisuuden yleiskuvaan, niin hahmotamme sen hengellisen maiseman, johon Ämttöön Esteri asettuu. Ahlaisten herätysten synnystä ei ole tarkkaa tietoa, mutta rukoilevaisuuteen se on kytkeytynyt viimeistään vuoden 1831 aikoihin, jolloin eräs Satakunnan alueen tunnetuimmista rukoilevaisjohtajista, Raumalla syntynyt Ernst Gustaf Ilwan (1804-1867) muutti paikkakunnalle. Myös rukoilevaisuuden hurmoksellinen muoto hyppyherätys levisi alueelle, kuten pian ilmenee. Muistutan taaskin, että nämä herätykset eivät olleet mitenkään organisoituja, mistä syystä jonkun elämässä erilaiset virtaukset elivät sulassa sovussa, joku toinen taas saattoi tehdä jyrkän rajan vaikka hurmoksellisuuteen.

Nykyään Poriin kuuluvan Ahlaisten sijainti kartalla. Varsinaiset 
rukoilevaisuuden valtamaat olivat etelämpänä, mutta Esterin aikaan 
liike oli elinvoimainen myös Ahlaisissa.

Ilwanin kerrotaan tuoneen rukoilevaisuuteen tuolloin yleisen, joskaan ei koko liikettä kattavan tavan pitää miehillä pitkiä partoja. Voi olla, että Ahlaisten rukoilevaiset myös käyttivät jo vanhan kansanherätyksen tapaan muita vaatimattomampaa puvunpartta. Hurmoksellisia piirteitä ilmeni ainakin osalla seudun rukoilevaisista pitkään, kuten voidaan nähdä pastori Emil Teodor Gestrinin kuvauksesta hänen vieraillessaan ensi kertaa vuonna 1858 rukoilevaisseuroissa:

" - - jo ensimmäisessä seurassa piti Waimo Karvian [Merikarvia] pitäjästä pitkät rukoukset suurella huudolla ja pauhinalla, niinkuin olisi ankarimmasti saarnannut, josta joka loukosta uikutettiin ja sitte alkasi 80 wuotinen akka, joka jo käwi sauwan nojalla, hyppimään ympäri huonetta, niinkuin nuori neittonen, huutain lakkaamatta: Jesuksen weren kiitos!"

Gestrin sai myöhemminkin tottua seuroissa virkansa puolesta vieraillessaan, että joku saattoi kesken seurojen alkaa hyppiä iloista. Hän toimitti virkaansa sekä Pomarkussa että Ahlaisissa, ja hänen mukaansa erityisesti Ahlaisissa rukoilevaisuus oli voimakasta. Vuonna 1847 rukoilevaisia vastaan oli nostettu syyte jumalanpalveluksen häiritsemisestä, jolloin Ahlaisten kappelin kirkkoneuvoston kuultavana oli myös Ilwan. Ilmeisesti muut kokivat rukoilevaisten rukousasennot, huokaukset ja osan tunteenpurkaukset häiritsevinä.

Sokeasta näkevien opastajaksi

Ahlaisten Kellahti, jossa Ämttöökin sijaitsi mainitaan erityisenä hurmoksellisen rukoilevaisuuden keskuksena muuhun paikkakuntaan verrattuna. Vuonna 1905 kirjoitetussa tuktkimuksessa mainitaan, etteivät "hyppääjät" ole vielä hävinneet Ahlaisista, ja vielä myöhemminkin Ahlaisissa on esiintynyt sellaista rukoilevaisuutta, johon on liittynyt hurmoksellisia piirteitä.

Vähitellen Esteri sai liikkeessä eräänlaisen hengellisen äidin aseman. Hänen vaatimattomassa kodissaan vieraili vähän väliä uskonystäviä läheltä ja kaukaa, usein aivan tungokseen asti. Kertoman mukaan eniten kävijöitä tuli Eurasta, Eurajoelta ja Kankaanpäästä. Tämä kertoo hänen laajasta tunnettavuudestaan. Ainakin myöhemmin häntä on arvostettu koko rukoilevaisliikkeen piirissä. Useimmat hänen luonaan käyneet seuravieraat ovat ilmeisesti edustaneet rukoilevaisuuden pääuomaa, mutta myös tunnettu hurmoksellisen suunnan puhuja Kustaa Sjöroos toi ilmeisesti Esterille ruokaa Eurajoelta saakka. Hän nautti siis luottamusta yli ryhmärajojen. Tämä ei ollut mikään itsestäänselvyys, sillä tiedetään pääsuunnan ja hurmoksellisen suunnan saarnaajien joskus vältelleen toistensa kohtaamistakin.

Yhtenä Esterin vieraana voisi mainita Ämttöössä usein käyneen kankaanpääläisen hengellisen äidin Briitta Honkasalon. Kerran hän vieraili Esterin luona jouluviikolla. Briitta huomasi kuitenkin Esterin ruokavarojen vähäisyyden ja päätti lähteä juhlapyhiksi ystäviensä luo Poriin, ettei kuluttaisi köyhän Esterin niukkoja varoja.

Miten sitten Esteri suhtautui tähän huomaavaisuuteen? No hermostui, kielsi Briittaa lähtemästä ja moitti tätä epäuskoiseksi lausuen: "Voihan Jumala tehdä ruokaa vaikka tuosta pihalumesta". Briitta kuitenkin lähti, mutta vielä samana päivänä Esterin pihaan ajoi eurajokelainen rukoilevaisisäntä mukanaan runsaat antimet, jotka Esterin ystävät halusivat antaa tälle joululahjana. Esterin vieraat toivatkin usein ruokatavaroita mukanaan ja myös Esterille, joista hän sitten toisille vieraille auliisti jakoi. Sanottiinkin, että Ämttöön Esterin tuvassa "aina oli pidot".

Ahlaisten 1796 valmistuneen kirkon Esteri näki vain nuoruudessaan, 
mutta ahkerasti hän siellä kävi, ehtoollisellakin säännöllisesti. Kun halvaus 
esti kulkemisen sai hän sen kotiinsa nautittavakseen. Wikimedia Commons.

Mikä sitten veti väkeä Esterin luo? Hänellä kerrotaan olleen kaunis lauluääni, jossa toiset kuulivat "taivaallisen sävelen". Hän myös piti seuravieraille lyhyitä puheita. Oman elämänsä kokemuksia hän kuvasi toteamuksella: "Jumala on minua kuolettanut, mutta hän on myös minua virvoittanut lohdutuksellaan." Varmaan juuri oman elämän vaikeudet auttoivat häntä siinä, että hän kykeni auttamaan toisia vaivattuja. Sokeana hän ei voinut lukea, mutta laulut, rukoukset ja raamatunpaikat pysyivät tehokkaasti hänen mielessään. Sitä kertovat osaltaan hänen vuoden 1891 kirjeessään rouva Laureenille esittämänsä kielikuvat hänen kuvatessaan elämänvaellustaan:

"Tämä oli ääretön armo, jonga Herra teki meille langenneille lapsille sulasta rakkaudesta ja tämä makso ja armo on ollut minun lohdutukseni, sillä muutoin olisin raadollisuudessani hukkunut niiden moninaisten kovain sisällisten kiusausten ja kojetusten sekä murhetten alla, jolla Herra on minua kojetellut tässä korpi ja erämaan vajelluksessa, sillä ei minun elämäni ole ollut täällä Ruusuin ja Kukkasten päällä, vaan se on ollut sidottuna Orjantappurain seassa, mutta kiitetty ja ijankaikkisesti ylistetty olkoon Herra minun Jumalani, että hän minua on kurittanut rakkaudessa ja kohtudella sanansa jälkeen, sillä niin on kirjoitettu, että vaiva saattaa kärsivällisyyden, kärsivällisyys kojettelemuksen ja kojettelemus toivon, ja toivo ei anna häpiään tulla, rakkain ja aina sydämestä ikävöity sisareni Herrassa."

Jeesuksen ristillä suorittaman lunastustyön arvo korostui Esterin puheissa. Hän puhui mielellään Jeesuksen haavoista ja veren armossa oli hänen oman ilonsa ja rauhansa perustus, kuten hän edellä mainitussa kirjeessä toteaa: "--- ja nyt ei minulla ole mitään, vaan Jeesus yksinänsä ja hän on minulle nyt kaikki kaikessa ja händä en päästä engä enä eri vaikka vuotaisi sydän veri, vaan händä tahdon rakastaa ja piinaansa kunnioittaa, ja kiitetty olkoon Herra tämän ristin kärsimisen ja vaivan edest, ---". Hänellä kerrotaan olleen erityinen rakkauden armolahja, jolla hän voitti ihmisten sydämet ja veti heitä puoleensa. Hän myös piti suuressa arvossa seurakuntien paimenia.

Esterin tietoja Ahlaisten vuosien 1870-1879 rippikirjasta. Hänet mainitaan sokeaksi ja 
mikäli oikein ymmärrän on häntä katekismuskuulusteluissa tentattu Svebiliuksen katekismuksen 
mukaisesti, mikä olikin rukoilevaisten suosima katekismus, jos kohta monen muunkin. Kuvassa 
ei näy se, että sokeudestaan huolimatta hän osallistui säännöllisesti kahdesti vuodessa ehtoolliselle.

Tuprutteleva kilvoittelija

Esteri oli tarkka siitä, ettei hänen kuultensa sopinut puhua pahaa toisista. Hän itse sanoi: "Emme saa takanapäin toisiamme vikoilla. Tulkaa minullekin edessäpäin puhumaan vioistani." Hän myös myönsi itsessään näitä vikoja olevan, ainakin sen, ettei hän osannut luopua piipun polttamisesta. Hän koki olevansa siinä asiassa yhtä huono kuin ulkokullatut ihmiset.

Rukouselämässä Esterin kerrotaan olleen palava ja väsymätön, ja yhä uudelleen hän heittäytyi kasvoilleen tai polvilleen lattialle rukoukseen. Hänen mielestään tällainen rukoustapa oli syntiselle ihmiselle ainoa sovelias Jumalan lähestymiseen.

Vuodet toivat mukanaan uusia vaivoja. Vanhoilla päivillään häntä vaivasi halvaus, joka pakotti hänet vuoteenomaksi. Jo aiemmin mainitussa vuonna 1891sanelemassaan kirjeessä hän mainitsee olleensa nyt seitsemän vuotta halvattuna: "Tällä seitsemännellä sairauteni vuodella, eli vuoden ajalla, jossa olen Herran fangina maannut hänen kätensä alla ---"

Esterin kuolemassakin näkyi se, miten monet kokivat hänet itselleen tärkeäksi ja rakkaaksi. Hän kuoli 15. lokakuuta 1895 78-vuotiaana, kuolinsyyksi on merkitty "Halpaus". Köyhän sokean mökinmummon hautajaiset olisivat jääneet vaatimattomiksi, mutta vapaaehtoisin lahjoituksin väki kustansi hautajaiset sekä muistojuhlan suurelle vainajan muistoa kunnioittamaan kokoontuneelle seuraväelle. Rukoilevainen kansa rakasti vaikuttajiaan ja tämä rakkaus veti heidät myös tämän muorin haudan äärelle.

"Uskon kautta --- hän vielä puhuu, vaikka hän kuollut on" (Hepr. 11:4, rukoilevaisten suosiman käännöksen mukaan)

Esterin muisto säilyi hänen kuoltuaankin. Rukoilevaisten pää-äänenkannattajassa, Länsi-Suomen Herännäislehdessä muisteltiin häntä vuonna 1935 artikkelissa "Pyhä siemen säilyy". Otsikko kuulostaa kummalliselta: mistä siemenestä voidaan puhua naimattomana ja lapsettomana eläneen ja kuolleen mökinmuorin kohdalla? Artikkelissa sanotaan: "Esterin kuoleman jälkeen on pyhä siemen säilynyt Ämttöön suwussa. Seuroja on siellä jatkuwasti pidetty. Esterin weljenpoika Kustaa Tuomela on hiljainen rukoilewainen ja  hänen poikansa oli Anton Tuomela, jota kohtasi äkkikuolema 20.5.1935."

Tämä Anton oli ollut seuramatkalla Porissa ja yöpynyt Söörmarkussa, jossa oli aamulla pitänyt palavat rukoukset koko Suomen kansan puolesta, mutta sitten matkaa jatkaessaan saanut sydänhalvauksen. Hänen kerrotaan olleen mies, jolla oli rukouksen henki ja joka huokaili alati "Herra auta ja armahda", muttei omannut suuria puhujan ja veisaajan lahjoja. Onkohan hän Harri Heinon rukoilevaistutkimuksessaan mainitsema "Ämttöön Anttoni", jonka kerrotaan pitäneen puheitaan hurmostilassa? 

Hänen hautajaisseuroissaan 26.5. esitettiin toive, että pyhä siemen saisi säilyä ja Ämttöössä saataisiin edelleen kokoontua seuroihin, tuossa paikassa, jossa niin moni oli saanut paljon hengelliselle elämälleen. Vielä samana kesänä tämä toteutuikin, kun Antonin poika Wieno Tuomela avioitui Jenny Peltomaan kanssa 29.6.1935 ja häitä juhlittiin tanssien sijaan seuroja viettämällä. Esteri oli kuollut ilman jälkeläisiä, mutta hänen hengellinen perintönsä eli hänen kodissaan ja suvussaan vielä ainakin 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin.

"Riemuitse sinä hedelmätöin, joka et synnytä: iloitse riemulla ja ihastu sinä, joka et raskas ole; sillä yksinäisellä on enempi lapsia kuin sillä, jolla mies on, sanoo Herra." (Jes. 54:1, rukoilevaisten suosiman vuoden 1776 raamatunkäännöksen eli Biblian mukaisesti).

Sokean muorin sanoitus

Ämttöön Esteri herättää kiehtovia mielikuvia. Vaatimaton, sokea mökinmummo Ämttöön torpassa piippuaan poltellen, joka samalla kuitenkin oli monien itseään korkeammassa asemassa oleva hengellinen äiti. Hän ei nähnyt ympäristöään, mutta hänen hengelliset näköalansa olivat valtavat. Hän ei lopulta voinut kävellä, mutta hänen sosiaaliset verkostonsa ulottuivat ympäri maakuntaa. Haluan lopettaa tämän kirjoituksen yhden rukoilevaisten laulukirjoista, Halullisten sielujen hengellisten laulujen lauluun 196, joka on lisätty kokoelmaan 1953 ja jonka perimätieto väittää olevan itsensä Ämttöön Esterin sepittämä. Jos näin on, se kertoo meille jotakin hänen hengellisestä mielenmaisemastaan.

"Sen minä tunnen minun tunnossani,

että Jesus on niin hyvä

ja hänen rakkautensa

niin arvaamattoman syvä,

ja hänen rakkautensa

niin arvaamattoman syvä.

Majani maassa on niin matala,

mutta taivaass' on  kotoni korkee,

ja niillä on sinne osallisuus,

joilla on usko oikee,

ja niillä on sinne osallisuus,

joilla on usko oikee.

Taivaan korkiassa kodossa

on ilo, riemu ja rauha,

vaan täytyy täällä ensin vähän

murheen kiveä jauhaa,

vaan täytyy täällä ensin vähän

murheen kiveä jauhaa.

Taivaan korkiassa kodossa,

mun rakkaan Isäni helmass',

saan minä kiitosta veisata

juuri kaikkein pyhäin seurass',

saan minä kiitosta veisata

juuri kaikkein pyhäin seurass'."

Lähteet:

Ahlaisten seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luettelo 1885-1909. https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=16171&pnum=16

Ahlaisten seurakunnan rippikirja 1814-1820. http://digihakemisto.appspot.com/edit?kuvanumero=142&kuid=4739737&amnimeke=Ahlaisten+seurakunnan+arkisto&sarnimi=P%C3%A4%C3%A4-+ja+rippikirjat&aynimi=Rippikirja+1814-1820+%28I+Aa%3A11%29&ay=42898&sartun=53027.KA&atun=182184.KA&ay2=89278

Ahlaisten seurakunnan rippikirja 1863-1869. https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/ahlainen/rippikirja_1863-1869_mko1-13/298.htm

Ahlaisten seurakunnan rippikirja 1870-1879. https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/ahlainen/rippikirja_1870-1879_mko14-35/487.htm

Ahlaisten seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo 1805-1817. http://digihakemisto.appspot.com/edit?kuvanumero=90&kuid=4943875&amnimeke=Ahlaisten+seurakunnan+arkisto&sarnimi=Syntyneiden+ja+kastettujen+luettelot&aynimi=Syntyneiden+ja+kastettujen+luettelo+1805-1817+%28I+C%3A4%29&ay=43337&sartun=53043.KA&atun=182184.KA&ay2=92004

Heino, Harri: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1976.

Heino, Harri: Rukoilevaisuus tällä vuosisadalla. Hurmoksellisuus Länsi-Suomen rukoilevaisuuden jakajana 1895-1970. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja, 1977. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2242091?page=1

Hormia, Yrjö: Rukoilevaisen kansan hengellisiä äitejä. 1956.

Mattila, K.: Pyhä siemen säilyy. Länsi-Suomen Herännäis-Lehti, nro 9/1935. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/991471?page=3

Rosendal, Mauno: Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla III - 1845-1852. 1912. http://doctrinepublishing.com/showbook.php?file=76025-0000.txt

Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen 1892-1897. 1898. https://archive.org/stream/pytkirjatliitei01seurgoog/pytkirjatliitei01seurgoog_djvu.txt

Rovasti K.V. Tammisen (1882-1946) viimeinen saarnamatka

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Vanha pastori istuu junassa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, sillä hän matkustaa usein. Tänäkin vuonna hän on ehtinyt ennen tätä lokakuun alun lauantaita käydä liki 60 paikkakunnalla. Onko matkapäiviä kertynyt 100 vai enemmän, kuka tietää, laskut ovat menneet sekaisin jo aikaa sitten. Evankelista ystäväkansaa on ympäri maan, ja liikkeen johtajalla on velvoitteensa sitä kohtaan. Ja kun velvollisuus kutsuu, mies matkustaa.

Tämä kirjoitus kertoo rovasti Kauko Veikko 
Tammisen (1882-1946) viimeisestä matkasta.
Kuva Nuorison ystävä nro 18/1936.

Mies monessa mukana

Eletään 5. lokakuuta 1946, ja junassa kohti Paimion asemaa istuu Kauko Veikko Tamminen, syntynyt 1882. Hän on evankelisen herätysliikkeen johtaja, joka on saanut nähdä liikkeen jakautumisen suomen- ja ruotsinkielisiksi järjestöiksi, ollut torjumassa sen sisällä syntynyttä tunnustusluterilaista vapaakirkollista liikettä puolustaen kuitenkin myöhemmin näitten oikeutta olemassaoloon ( Kun kirkolliskokous uhkasi uskonnonvapautta: Vuoden 1933 kirkolliskokous ja luterilaiset vapaakirkot ), ollut mukana valmistamassa uutta virsikirjaa, johtanut liikettään läpi sodan kauhujen... Hänen kaudelleen on mahtunut isoja asioita.

Ennen kaikkea hän on luotsannut evankelista kansaa kaikkien näiden vaiheiden läpi. Hän on saarnannut, hän on kirjoittanut, hän on toimittanut lastenlehteä, hän on sanoittanut lauluja, hän on kannustanut rakentamaan rukoushuoneita ja evankelisia kansanopistoja, vaikka mitä. Hän ei ole syntyjään tämän liikkeen piiristä, mutta sitä ei uskoisi, niin vahvasti hän näiden runsaan parinkymmenen vuoden aikana on asemoitunut tehtäväänsä. Hän on vetänyt linjaa ja suoristanut rivejä, mutta hän on etsinyt myös yhteyttä. Hänen elämäkertansa kirjoittaja käytti hänestä myöhemmin ilmaisua "avara ja tinkimätön", ja tuo ristiriitaiselta kuulostava sanapari kuvaa häntä mainiosti.

Nytkin hän on saarnamatkalla. Hänen ystävänsä Aatami Kuortti on tullut opettajaksi Varsinais-Suomen Sauvoon ja on kutsunut hänet puhumaan. Kuortissa, tuossa inkerinsuomalaisessa Neuvostoliitosta paenneesta papista olisi itsestäänkin paljon puhumista, mutta se jääköön näiden miesten keskinäiseksi muisteluksi tällä kertaa. Nyt tuo paljon kärsinyt pappismies on näet jättänyt vankileirin kauhut taakseen, alkanut elämän uudella paikkakunnalla ja on kutsunut Tammisen julistamaan siellä sitä hyvää sanomaa, joka on molemmille miehille rakas.

Tästä Lauttakylän rukoushuoneen saarnastuolista Tamminen julisti sanaa huittislaisille, ja jotkut  kertoivat myöhemmin nähneensä enkeleitä hänen ympärillään. Silloinen rukoushuone on jo purettu, 
mutta mikäli oikein ymmärrän on sama alttaritaulu myös nykyisessä rukoushuoneessa. Kuva Kevätkylvö nro 6/1939.

Enkelinäkyjä ja sovunhierontaa

Ei matkustamisessa tosiaan mitään erikoista ole, nytkin Tamminen on käynyt jo useammassa paikassa. Tosin epävarmuutta ehkä lisäisi, jos hän tietäisi, mitä eräät nuoret naiset olivat kokeneet hänen saarnatessaan 29. syyskuuta Huittisissa Lauttakylän rukoushuoneella. 18-vuotias Eeva Perko kertoi saaneensa siellä vahvan kokemuksen, ettei Tamminen elä enää kauan. Tämä oli saarnannut hyvin elävästi enkeleistä, ja Perko oli kokenut enkelien ympäröivän tämän. Hän oli myös huomannut, että Tammisen oli jotenkin vaikea puhua. Samoin Lahja Helkiö oli tuntenut suuren enkelin läsnäolon puhujan vierellä.

Ennen tätä matkaa hän oli ehtinyt vierailla myös Loimaalla tapaamassa Loimaan evankelisen kansanopiston rehtoria Pentti Niemeä. Loimaan opistolla elettiin herätysten ilmapiirissä, mutta sielläkin näkyi evankelista liikettä tuolloin vaivannut herätyshenkisten 'nuorten' ja uusia toimintatapoja vierastaneiden 'vanhojen' välinen ristiriita. Työläistaustainen Niemi painotti kristityn sosiaalista vastuuta tavalla, joka oli monelle liikkeen vanhan kaartin edustajalle vieras ( Herätystä, sosiaalista vastuuta ja Suomi-Neuvostoliitto -seuraa - Loimaan sodanjälkeinen herätys ja Pentti Niemi ). Tamminen itse pyrki toimimaan kiistassa välittäjänä, joka ymmärsi kumpaakin osapuolta. Loimaan tapaamisella löytyikin yhteisymmärrys, josta Tamminen oli eräälle työtoverilleen itkussa silmin kertonut. Ainakin Loimaalla liikkeen repeämä oli torjuttu, ja uusi herätys saatu sitä elävöittämään.

Paimion asemalta jatkui kyyti autolla kohti Sauvoa. Asemarakennus on yhä
olemassa, vaikka junat eivät siinä pysähdykään. Silläkin on muuten oma hengellinen 
ulottuvuutensa, sillä siinä toimi jokusen vuoden Paimion helluntaiseurakunta.
Kuva Uusi Aura nro 124/1922.

Sauvossa on juhlan tuntua

Nyt Tamminen on siis matkalla Sauvoon. Junan saapuessa  lauantaina 5. lokakuuta 1946 Paimion asemalle klo 16.40 jatkuu matka autolla Kuortin luo Sauvon Kirkonkylän kansakoululle eli niin sanotulle Vahtisten koululle, jonne auto saapuu klo 17 jälkeen. Jälleennäkeminen Kuortin ja Tammisen välillä on iloisen lämmin Tammisen toivottaessa sydämellisesti Kuorttien vielä melko tuoreelle kodille Jumalan rauhaa. Sauvo on Kuorteillekin vielä melko uusi tuttavuus, sillä he ovat asuneet siellä vasta vuoden. Kuorttien lapsetkin ovat kiinnostuneita Lasten Lehdestä tutun Veikko-sedän näkemisestä. Miehet muistelevat saunan lämmössä yhteisiä saarnamatkoja. Tamminen käy levolle klo 21.30, onhan huomenna rankka päivä edessä, niin lepopäivä kuin onkin.

Kuortin herätessä sunnuntaina 6. lokakuuta klo 7:30 hän huomaa, että Tamminen on jo jalkeilla. Viedessään tälle aamukahvia hän kysäisee, kuinka yö sujui. Tamminen vastaa: "En nukkunut hyvin. Syöttelit illalla minua niin kovasti, etten jaksanut nukkuakaan." Pian hän kuitenkin  lisää, ettei pahoittaisi isäntänsä mieltä: "Ei se uni aina ole saatavissa. Kyllä minä olen hyvin levännyt. Älä ole huolissasi."

Opettaja, entinen Inkerin kirkon pappi Aatami Kuortti (1903-1997) oli Tammisen innokas
isäntä. Hänen omat elämänvaiheensa olivat hyvin värikkäät ja suosittelen kaikille hänen 
vaiheistaan Neuvostoliitossa kertovaa kirjaansa "Kirkossa, keskitysleirissä, korvessa".
Kuva Kotimaa nro 10/1935.

Rauhoittelut ovat sikäli turhia, ettei Kuortti havaitse Tammisen olemuksessa mitään väsymyksen merkkejä. Molemmat iloitsevat kauniista sunnuntaiaamusta ja Tamminen toteaakin, että "Nyt on oikea juhlailma". Puoli kymmeneltä onkin aika lähteä kävelemään kohti Sauvon kirkkoa, jonne koululta on liki kilometrin matka. Perille miehet ehtivät kymmentä vaille kymmenen. Sakastissa on juuri meneillään kirkkoherra Albert Soverin toimittama rippikirjoitus, mutta samaan aikaan saapuu myös pastori Onni Aho, joka toivottaa Tammisen sydämellisesti tervetulleeksi.

Sauvo ei kuulu evankelisen liikkeen valtamaihin, vaikka yhteistä historiaa sillä ja liikkeellä onkin. 1800-luvulla oli siellä vaikuttanut liikkeen lahjakas saarnaaja Hegesippus Hippolytus Hjerpe ( Hegesippus Hippolytus Hjerpe, Perttelin profeetta, joka sai kuolla Sauvossa ), ja varmaan vuoteen 1920 asti paikkakunnalla kiertokoulunopettajana toimineen evankelisen Saara Patjaksen ( Sauvon ja Perniön evankelinen opettajatar Saara Patjas ) vaikutusta oli vielä jonkin verran havaittavissa. Joka tapauksessa kirkkokansaa tulee tänään runsain joukoin, muun muassa linja-autollinen nuoria Paimiosta. Siellä evankelisuutta onkin enemmän, mikä sopikin hyvin liikkeen hengellisen isän, Fredrik Gabriel Hedbergin, ammoiselle palveluspaikalle. Sauvon suuressa ja kauniissa kirkossa on juhlan tuntua.

Osapuilleen tällaisena Sauvon kirkko on kohonnut Tammisen ja Kuortin edessä 
heidän saapuessaan sinne lokakuisena sunnuntaiaamuna. Kuva Turunmaa nro 142/1938.

Kirkontäysi kansaa alkaa veisata. Päästään jo saarnavirteen asti. Sekin jää Kuortille mieleen: "Nyt tunnustan mä nöyrästi, Ett' olen outo aivan, Jos et sä neuvo, Herrani, En osaa tietä taivaan; Jos et sä itse paimenna, Mä pian eksyn laumasta, Kuin lammas eksyy korpeen." Tamminen nousee keskellä kirkkoa kohoavaan saarnatuoliin. Vakaalla äänellä kaikuvat "Armo teille ja rauha". Rukouksessa pyydettyään siunausta sanan saarnalle ja Sauvossa vietettävälle juhlalle ryhtyy Tamminen sananpalvelukseen.

Päivän evankeliumitekstinä on Joh.  11:21-45. Siinä kerrotaan Lasaruksesta, tämän kuolemasta ja henkiin herättämisestä. Tekstissä liikutaan siis kuoleman ja ylösnousemuksen maisemissa. Tamminen valitsee saarnansa teemaksi yhden lauseen, Raamatun lyhimmän jakeen: "Ja Jeesus itki". Hän pohdiskelee syytä Jeesuksen itkulle. Jeesushan tiesi, että pian Lasarus herätettäisiin kuolleista. Tammisen mielestä Jeesus ei itkenyt vain ottaakseen osaa suruun, vaan hän itki ihmisten epäuskon vuoksi. Jeesushan oli ilmoittanut etukäteen, ettei tämä tauti olisi kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi. Nyt kukaan ei näyttänyt uskovan sitä. Ehkä Lasaruksen sisaret Martta ja Maria olivat ensin uskoneet sen, mutta kuoleman tultua he eivät enää olleet jaksaneet uskoa vaan sen sijaan sanoivat Jeesukselle, että jos tämä olisi ollut paikalla ei heidän veljensä olisi kuollut. Tätä epäuskoa Jeesus Tammisen mukaan itki.

Tästä saarnastuolista Tamminen piti viimeisen jumalanpalvelussaarnansa ja 
varoitti kuulijoitaan epäuskosta. Kuva Wikimedia Commons.

"Meidän on opittava turvautumaan Sanaan. Emme voi luottaa tunteisiimme. Kun Jumalan Sana sanoo meille, että olemme lunastettuja, niin jääkäämme uskomaan siihen. Olemmehan jo kasteessa Isän lapsiksi otettuja. [---] Niin, Jeesus itki. Hän itki ihmisten epäuskon vuoksi. Täytyneekö Jeesuksen itkeä sinun tähtesi?" Tamminen haluaa julistuksellaan puhutella kuulijoitaan, saada nämä miettimään omaa elämäänsä ja uskoansa.

Juhla jatkuu koululla

Jumalanpalveluksen päätyttyä Tamminen ja Kuortti pääseivät paimiolaisten linja-autossa takaisin koululle, jossa on tarkoitus jatkaa evankeliumijuhlaa klo 13. Kuortille ja hänen perheelleen tosin tämä tietää melkoista kiirettä, sillä hän kertoo olleen vain runsas puoli tuntia ruokailuun ja iltapäiväohjelman suunnitteluun. Näistä  jälkimmäisen tosin olisi kai voinut suunnitella hieman aiemminkin...

Rovasti Ahon pidettyä alkupuheen lauletaan evankelisten laulukirjaa Siionin kannelta ja sitten puhuu Tamminen itse. Tekstiksi hän on valinnut Room. 1:16-17: "Minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima itsekullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin ja myös kreikkalaiselle. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmenee uskosta uskoon, niinkuin on kirjoitettu: 'Vanhurskas on elävä uskosta'". Kuortti muistelee vielä jälkikäteen sitä lämpöä, jolla Tamminen pitkin puhettaan lausuu sanan "pelastukseksi" Kuortin tuntiessa suurta iloa, että sauvolaiset saivat kuulla tällaista sanomaa. Erityisellä tavalla Kuortin mieleen jäävät seuraavat Tammisen sanat: "Huomatkaamme, että apostoli ei sano uskosta tekoihin, vaan uskosta uskoon. Niinkuin me elämme päivästä päivään, niin myös saamme elää uskosta uskoon. Emme koskaan saa siirtyä uskosta omatekoiseen vanhurskauteen, vaan vanhurskas on elävä uskosta."

Sauvon Kirkonkylän kansakoulu sijaitsee oikeastaan Vahtisten kylässä ja rakennus 
tunnetaankin Vahtisten kouluna. Siellä majailivat myös Kuortit ja siellä vietettiin 
isännän muistiin pysyvästi syöpynyt evankeliumijuhla. Kuva Uusi Aura nro 106/1925.

Juhlan lopuksi Kuortti pyytää Tammista pitämään vielä loppupuheen. Silloin Tamminen siirtyy puhujanpaikalle ja sanoo opettajan kehottaneen häntä pitämään vielä puheen, mutta sen sijaan hän haluaa lukea aikoja sitten saamansa kirjeen. Siinä eräs nuori kertoi syvästä synnintunnostaan ja sielunhädästään. Sitten Tamminen kertoo saaneensa myöhemmin toisen kirjeen, jossa tuo sama nuori oli kertonut kaikkien epäilysten olevan poissa ja että hän tiesi olevansa lunastettu Jeesuksen veren kautta.

Sitten Tamminen kertoo, mitä näiden kirjeiden välillä oli tapahtunut: "Olin kirjoittanut tuolle sielun tuskissa olevalle ystävälleni kirjeen, jossa yksinkertaisesti olin kertonut, miten itselleni oli kirkastunut pelastus. Olin saanut pelastusvarmuuden erään Raamatun lauseen johdosta. Tämän lauseen olin ennen lukenut ja olin merkinnyt sen kohdalle kysymysmerkin. Eräänä päivänä totuutta etsiessäni luin sen uudelleen. Siitä tuli sieluuni ihmeellinen valo. Tämä lause on Efesolaiskirjeen 1 luvun 7 jakeessa. Se kuuluu: 'Meillä on  lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen, hänen armonsa rikkauden mukaan.' Tämän saman lauseen kautta kirkastui lunastusarmo tuolle syvässä synnintunnossa olevalle ylioppilaalle. Niin, meillä jokaisella  on lunastus Jeesuksen veren kautta. Meillä on lunastus!"  Näin Tamminen vie samalla kuulijansa oman kristillisen elämänsä käännekohtaan, vuosien 1903-1904 paikkeille, jolloin hän nuorena teologian opiskelijana toimi saarna-apulaisena Kurussa ja nuo Efesolaiskirjeen sanat osuivat kohdalle. On hän siitä monesti ennenkin puhunut, mutta jälkikäteen tuntuu puhuttelevalta se, että ne näin ylimääräisessä puheenvuorossa nousivat esille juuri tänään...

Iltaretkelle Sauvon pappilaan pyöräillen

Juhla päättyy, ja väki hajaantuu kukin taholleen. Illaksi on Tamminen kutsuttu käymään Sauvon pappilaan rovasti Soverin luo. Pappila on  näköyhteyden päässä kirkosta, mutta korkean mäen laella. Matkaa koululta on puolitoista kilometriä. Kuortti soittaa kaikki Sauvon autoilijat läpi, mutta kaikki ovat matkoilla, ketään ei saada hätiin. Niinpä Tamminen ehdottaa, että mennään pyörällä. Ilmeisesti jokin Tammisen terveydessä arveluttaa  Kuorttia, sillä hän kysyy voiko tämä pyöräillä. Siihen Tamminen vastaa pyöräilleensä kesällä useasti.

Ilmakuva vuodelta 1948 näyttää Sauvon Kirkonkylän ympäristön sellaisena kuin se oli Tammisen vieraillessa siellä.
Pohjoisesta hän tuli Vahtisten kylässä sijaitsevalle koululle (1), josta hän seuraavana aamuna käveli Sauvon kirkolle (2).
Illalla hän pyöräili Sauvon pappilaan (3) ja sieltä takaisin. Kulku on varmasti mennyt pitkin paikkakunnan selvästi kuvassa
erottuvaa pääväylää myöten. Koulun itäpuolella on tekstissäkin mainittu Vahtisten talo, joka on nykyään kotiseutumuseona. Kuvan lähde https://kartta.paikkatietoikkuna.fi/?zoomLevel=10&coord=262221.40475576854_6697590.783669528&mapLayers=801+100+default,3400+100+ortokuva:indeksi&timeseries=1948&uuid=90246d84-3958-fd8c-cb2c-2510cccca1d3&noSavedState=true&showIntro=false

Niin miehet hyppäävät satuloille ja lähtevät polkemaan. Tamminen toteaa  koulun alamäen laskettuaan, että "Hyvinhän tämä menee", ja perille pappilaan päästään juuri iltauutisten kaikuessa radiosta. Kuortin tajuntaan iskeytyvät sanat , jotka kaikuvat radiosta juuri miesten päästessä eteiseen: "Ruotsin pääministeri Per Albin Hansson kuoli sunnuntaita vasten yöllä kello 2 sydänhalvaukseen..."

Pari tuntia menee jutellessa rovasti Soverin ja tämän rouvan kanssa. Lähtiessä veisataan virren 462 lopusta kolme viimeistä säkeistöä ja Kuortin mielestä Tamminen laulaa aivan erityisellä innolla sanat "Suo, että sanas kirkkaana saa keskellämme kaikua, ja kautta sukupolvien suo soida nimes kiitoksen".

Tällaisena Sauvon kirkko näyttäytyi miesten polkiessa sen ohi 
pappilasta takaisin koululle. Kuva Suomen matkailu nro 3/1938.

Kohtalokas paluumatka

Astutaan ulos pappilasta. Tamminen ihailee kirkasta kuutamoa ja toteaa, että "täällähän on valoisa kuin päivällä". Reippaasti hän laskee pyörällä alas pappilan mäkeä Kuortin seuratessa perässä. Saavutaan sitten koulun mäen alle, josta koululle on matkaa enää parisataa metriä, sen mäen alle, jota laskiessa Tamminen kehui matkan sujuvuutta. Nyt hän pysähtyy ja nousee pyörältään. Kuortti ennättää Tammisen luo ja kuulee, kuinka tämä hengittää raskaasti. Oikea käsi on rinnan päällä.

"Ottaa niin kovasti sydämeen", ähkäisee Tamminen.

"Jaksaisitko kävellä koululle? Minä taluttaisin molempia pyöriä",  ehdottaa Kuortti.

"Täytyy tässä hieman levähtää, en muuten jaksa nousta koulun mäelle",  Tamminen vastaa ja istuu tiensivuun.

"Onko sinulle ennen tällaista sattunut?", kysyy nyt Kuortti huolestuneena.

"On, mutta ei ole ollut näin vaikeata. Tämä on sellaista sydämen yskää", vastaa  Tamminen yskien ja yhä työläämmin hengittäen.

Kuortti kietoo ripeästi kaulaliinansa Tammisen kaulaan, laittaa oman päällystakkinsa tämän ympäri ja juoksee kiireesti koululle. Siellä hän soittaa jälleen kaikille Sauvon autoilijoille, mutta ketään ei saa kiinni. Hänen vaimonsa juoksee lähimmän autoilijan kotiin, sillä tämän luota kajastaa valoa, vaikkei sieltäkään vastattu puhelimeen. Sattumoisin koululla vieraisilla oleva naapuritalo Vahtisten emäntä sanoo rientävänsä kotiin valjastamaan hevosen, jotta rovasti Tamminen saataisiin sen avulla koululle. Kuortti rientää takaisin Tammisen luo ottaen samalla tämän arkipuvun taskusta kamferitablettirasian, jonka tämä on maininnut löytyvän sieltä. Voi onnetonta, että rasia ei ollut pyörämatkalla mukana, josko siitä olisi ollut apua...

Tästä koulun mäestä ei Tamminen enää omin avuin selvinnyt ylös, eikä hän perille 
päästyään enää elävänä rakennuksesta poistunut. Kuva Turunmaa nro 142/1938.

Tamminen löytyy samasta asennosta kuin mihin Kuortti on hänet jättänyt. Kuortti antaa hänelle rasian ja Tamminen ottaa pari tablettia. Kuortin vaimo juoksee paikalle kertoen läähättäen, että auton pitäisi saapua näillä minuuteilla. Kotosalla oli siis sittenkin oltu, ehkei kukaan vain kuullut puhelinta. Tämä ja autoilijan henkilöllisyys jääkööt tämän kirjoituksen osalta historian armeliaaseen hämärään. Rouva Kuortti pitelee polveaan juostessaan, sillä hän on kiireessä kaatunut matkalla. Kuortti katselee hermostuneena läheneviä valoja. Ne tuntuvat etenevän turhan hitaasti. Tamminen pitää saada pian lämpimään tästä kuun valaisemasta lokakuisesta illasta. Kello on tuossa vaiheessa 21.20.

Auton tultua perille Kuortit auttavat Tammisen autoon ja pian ollaankin Kuorttien kodin eli koulun edessä. Tamminen jaksaa nousta itse autosta ja Kuortti ehtii jo ajatella, ettei tässä ollutkaan sen suurempaa hätää. Vaivalloisesti Tamminen kulkee Kuortin tukemana heidän kamariinsa lepäämään ja hänen yltään autetaan päällysvaatteet sekä kengät. Samaan aikaan rouva soittaa sekä diakonissalle että terveyssisarelle.

Seututie 181 eli Sauvon-Kemiöntie on vetänyt mutkat suoriksi ja mäkeä tasaisemmaksi, 
eikä entiselle koululle ole enää kulkua samasta suunnasta kuin Tammisen aikaan. 
Kuvassa koulurakennus lokakuun alun asussaan. Kuva itse otettu.

Tamminen pyytää tuomaan jaloille lämpöpullon, ja nopeasti Kuortti täyttää toiveen. Sitten hän pitelee Tammista kädestä ja huomaa sen olevan hikinen ja kylmä. Kuortin kysyessä tuliko Tammiselle ulkona kylmä tämä vastaa: "Ei, ei minulla ole kylmä. Se johtuu sydämestä tuo käteni kylmyys. Onpa minusta nyt vaivaa sinulle ja rouvallesi". Samalla hän puristaa Kuortin kättä.

Saapuu diakonissa, ja pian myös terveyssisar. Samassa Tamminen saa voimakkaan sydänkouristuksen. Diakonissa antaa hänelle käsivarteen ruiskeen ja terveyssisar soittaa samalla Paimioon lääkärille. Hetken näyttää siltä, että ruiske auttaa, sillä Tammisen kasvoihin tulee eloa ja hengitys rauhoittuu, mutta vain hetkeksi. Seuraa uusi kouristus. Diakonissa pyörittää vakavana päätään ja kuiskaa Kuortille: "Kyllä hän menee".

Kuortti ei tahdo uskoa sitä. Eihän rovasti voi kuolla! Häntä tarvitaan vielä! Kuortti huokailee Jumalan puoleen, mutta ei auta, lähtö on jo käsillä. Tammisen kouristus menee ohi, hänen ilmeensä rauhoittuu. Hän sulkee silmänsä hengittäen rauhallisesti, nukahtaen. Hengityksen harventuessa, pieni hymynhäive kasvoillaan hän lipuu rauhallisesti kuolonuneen klo 21.40. Epätoivoisen Kuortin tehtäväksi jää soittaa omaisille Tammisen äkillisestä poismenosta.

Koulu siltä puolelta, mistä tie tänä päivänä kulkee sinne. Entinen koulu on nykyään paikallisen teatteriväen hallussa ja on hienosti kunnostettu. Rakennuksen pihalle voi tulla katsomaan laadukasta kesäteatteria tai muistelemaan evankelisen liikkeen patriarkkaa. Kuva itse otettu.

Suuri tammi evankelisessa metsässä kaatui

Johtajan kuolema tulee evankelisen liikkeen kannattajille järkytyksenä. Pitkäaikainen ja arvostettu johtaja on poistunut yllättäen, ja vaikka nimi onkin Tamminen on kuin suuri tammi olisi kaatunut ryskyen. Liikkeen sisäisissä ristiriidoissa olisi kaivattu edelleen hänen ohjaustaan, tarmolla hän oli työskennellyt sovittaakseen eri ryhmittymien välejä ymmärtäen kumpaakin osapuolta, välillä jyrähtäen, välillä rauhallisesti ohjaillen.

Nyt oli kuitenkin uusien astuttava hänen saappaisiinsa. Tammista eivät enää ajan murheet koskettaneet, hän oli saanut levon. Kauan sitten evankelinen pastori Hegesippus Hippolytus Hjerpe oli sanonut haluavansa kuolla Sauvossa, ja niin hän kuolikin. Nyt oli pyytämättä siellä kohdannut loppunsa toinen evankelinen pappismies. Kuolema tuli yllättäen, mutta kuitenkin niin, että kaikessa näytti olevan oma tarkoituksensa. Pienet vihjeet ennen ja jälkeen, Tammisen paluu uskonelämänsä tärkeimpään hetkeen... Kirkossa oli käsitelty Lasaruksen kuolemaa ja herättämistä kuolleista, ja samana päivänä Tamminen nukkui kuolonuneen odottamaan ylösnousemuksen aamua.

Lähteet:

Koskenniemi, Lauri: Avara ja tinkimätön. K.V. Tammisen elämä 1882-1946. SLEY-Kirjat 1994.

Kuortti, Aatami: Muistelmia rovasti K. V. Tammisen viimeisistä hetkistä. Sanansaattaja nro 22/1946.