Tässä blogissa on jo aiemmin kerrottu pariin otteeseen luterilaisista vapaakirkoista, joita on ollut maassamme 1920-luvulta lähtien. Ne ovat mielenkiintoinen osoitus siitä, että luterilaista kristillisyyttä on mahdollista harjoittaa ja on harjoitettukin ainakin pienimuotoisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolella jo liki sadan vuoden ajan, vaikka monelle nämä vaihtoehtoiset seurakunnat ovatkin varmasti vieraita. Mutta vielä useammalle on vierasta se, että ensimmäistä kertaa luterilaista vapaaseurakuntaa puuhattiin jo monta vuotta aiemmin, nimittäin vuonna 1894, eikä suinkaan missään isossa keskuksessa vaan Pohjois-Karjalan Nurmeksessa. Mistä tämä hanke johtui ja mitä sille tapahtui, se on tämän kirjoituksen keskeisenä aiheena.
 |
| Tämän tekstin päänäyttämö on Nurmes. Valtimon kunta on jälleen osa Nurmesta, kuten se oli myös blogissa nyt kuvattuna aikana. Wikimedia Commons. |
Uusi virsikirja
syntyy pitkän odotuksen jälkeen
Kaikki alkoi kirjoista. 1886 hyväksyttiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa uusi virsikirja. Sitä olikin odoteltu, sillä edellinen virsikirja oli ollut käytössä jo vuodesta 1701 asti. Voisi siis olettaa, että kirja olisi nyt otettu vastaan suurella innolla, mutta näin ei ollut asian laita.
Uuden virsikirjan pitkä syntytaival johtui näet siitä, että jopa vuosikymmenten uurastuksen aikana oli ollut hyvin monenlaisia ajatuksia siitä, mihin suuntaan virsikirjaa tulisi kehittää. Osa halusi poistaa paljon vanhoja virsiä, osa ei juuri mitään. Myös uusille virsille ja teemoille nähtiin tarvetta, mutta niistäkin oli erimielisyyttä. Lopulta uusi kirja hyväksyttiin siitä huolimatta, ettei siihen vieläkään oltu tyytyväisiä, sillä oltiin yksinkertaisesti sitä mieltä, ettei uutta kirjaa voitu enää odottaa.
Tuloksena oli kompromissi, jonka hyväksymisen moni näki virheenä. Monen mielestä vanhassa virsikirjassa ollut voima oli kadonnut. Herätysliikeväki ei pitänyt uudesta virsikirjasta senkään vuoksi, ettei heidän käyttämiään lauluja ollut juurikaan hyväksytty mukaan. Myönteisiäkin puolia oli, sillä kieltä oli nyt nykyaikaistettu ja kehitetty, uusia suomalaisia virsiä oli saatu mukaan ja teema-valikoima laajeni esimerkiksi lähetysvirsillä.
Virsikirja
herättää vastustusta aina Satakunnasta Pohjois-Karjalaan asti
Paikoin uusi virsikirja herätti hyvin voimakasta vastustusta. Kirkolliskokous oli antanut takarajaksi uuden virsikirjan käyttöönottoon vuoden 1897 adventin, eli siirtymäaika oli noin kymmenen vuotta. Monin paikoin äänestettiin kuitenkin kirjan käyttöönotosta jo aiemmin. Tällainen vaali käytiin esimerkiksi Raumalla 1888, mutta siellä uusi virsikirja tuli torjutuksi äänin 667-338. Rauman kaupunkiseurakunnassa uutta kirjaa kannatti 338 ja vanhaa 253, mutta maaseurakunnan puolella kaikki 414 äänestäjää torjuivat uuden kirjan. Tähän vaikutti ennen kaikkea seudun voimakas herätysliike rukoilevaisuus. Uusi äänestys toteutettiin 1891, mutta silloin vaali suoritettiin veroäyrin mukaan, jolloin varakkaampien äänillä oli suurempi painoarvo ja uusi kirja tuli hyväksytyksi 1303 markalla 50 pennillä vanhan kirjan kannattajien äänisaaliin ollessa 571 markkaa 50 penniä.
Osa oli toki voinut muuttaa näkemystään kolmen vuoden aikana ja uusiakin äänioikeutettuja varmaan oli, mutta silti varsinkin rukoilevaisilla jäi vaalista paha maku suuhun. Heidän maallikkosaarnaajansa, kuten aiemmin blogissa esitelty laitilalainen Kustaa Heinikkala ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/06/kirkkohistorian-henkilokuvia-kustaa.html ), olivat tuominneet uuden virsikirjan, ja kyseinen herätysliike käyttää yhä tänä päivänäkin vuoden 1701 virsikirjaa muiden laulukirjojensa ohella.
Vastustusta oli kuitenkin myös muualla kuin länsirannikolla. Pohjois-Karjalan salomailla Nurmeksessa vastustus sai suorastaan radikaaleja piirteitä. Heinäkuussa 1894 Nurmeksen pappilassa oli kokous, jossa oli mukana tässä blogissa jo useampaan otteeseen piipahtanut silloinen Kuopion piispa Gustaf Johansson. Seurakunnassa oli ollut voimakasta uuden kirkkokäsikirjan ja virsikirjan vastustusta. Uusia kirjoja pidettiin suorastaan kirottuina ja "perkeleen hengellä" tehtyinä, minkä johdonmukaisena seurauksena niitten mukaan suoritettuja toimituksiakin pidettiin väärinä. Kirkkokäsikirjan osalta luottamusta ei varmasti lisännyt se, että painoksessa oli useita epäselvyyksiä, joita jouduttiin myöhemmin lehdissäkin korjailemaan. Samoin tuomittiin myös hiljan käyttöön otettu uusi katekismus ja pidettiin parempana 'Vipiliusta' eli vanhaa niin sanottua Svebiliuksen katekismusta, jota on perinteisesti arvostettu varsinkin herätysliikkeiden parissa ja josta on otettu uusia painoksia ainakin vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Myös seurakunnan silloisia pappeja kohtaan oli tyytymättömyyttä.
 |
| Yksi kiistanalainen kirja oli katekismus. Nurmeslaiset eivät innostuneet uudesta katekismuksesta, vaan luottivat mieluummin ammoisen Uppsalan arkkipiispan Olaus Svebiliuksen (1624-1700) ikivihreään. Wikimedia Commons. |
Pohjois-Karjalassa
kovat piipussa: uudet kirjat pois tai oma seurakunta!
Niinpä joukko nurmeslaisia oli valmiita perustamaan aivan uuden seurakunnan, jossa käytettäisiin vanhoja virsikirjoja ja johon voitaisiin valita uudet papit. Tämän hankkeen vuoksi oli nyt piispa Johansson tullut nurmeslaisia kuulemaan. Kokoontunut joukko vakuutti uusien kirjojen kelvottomuutta miltei yksimielisesti, mutta heidän yllätyksekseen ja pettymyksekseen ei piispa tukenut heitä vaan sanoi heidän olevan väärässä. Johanssonin mukaan ne vanhan virsikirjan virret, joita ei oltu otettu uuteen ja joita nurmeslaiset kaipasivat olivat tarpeettomia, koska ne olivat katolisen ajan jäänteitä. Muutenkin piispa perusteli uudistuksia ja totesi, että toki jokainen saa käyttää vanhaa virsikirjaa kodissaan ja kirkossakin jos halusi. Tosin käytännössä tuo olisi ollut haastavaa, sillä jumalanpalvelukset piti toteuttaa uutta kirjaa käyttäen, eli vanhasta olisi hyötyä vain, jos halusi laulaa jonkun säilytetyn virren vanhoilla sanoilla. Sikäli kyse ei ollut mistään myönnytyksestä, eihän kukaan voi estää ihmistä laulamasta kotonaan mitä huvittaa.
 |
| Gustaf Johansson (1844-1930) on tämän blogin historiassa ehtinyt jo käydä jututtamassa horrossaarnaajaa Kuhmossa ja kovistelemassa evankelisia maallikkosaarnaajia Tarvasjoella. Nyt tapaamme hänet kiistelemässä nurmeslaisten omaa seurakuntaa puuhaavien kanssa. Ei hänen piispanuraansa ainakaan tylsäksi voi väittää, tosin hän ehtikin toimia sekä Kuopion piispana että arkkipiispana. Wikimedia Commons. |
Nurmeslaisten vastarinta ei tästä vähentynyt. Heistä monet ilmoittivat, etteivät laita enää lapsiaan rippikouluun, koska siellä opetetaan veisaamaan uusista, kirotuista virsikirjoista. Lisäksi jo kymmenkunta nurmeslaista oli lähettänyt senaattiin anomuksen oman seurakunnan perustamisesta, jonka nimeksi olisi tullut "Wanhat Luterilaiset". Vuoden 1889 eriuskolaislaki näet salli perustaa maahan protestanttisia uskonnollisia yhdyskuntia, mitä olivatkin jo hyödyntäneet sekä baptistit että metodistit. Vanhoja kirjoja oli vastustettu muuallakin Pohjois-Karjalassa, ainakin Juuassa ja Rääkkylässä, mutta nurmeslaiset olivat valmiita menemään poikkeuksellisen pitkälle.
Tapaus herätti jonkun verran huomiota ja siitä uutisoitiin eri lehdissä. Uusi Suometar -lehdessä oli parikin tekstiä aiheeseen liittyen, toisessa valiteltiin kansan koneellista lukutaitoa, jonka vuoksi heillä ei ole syvempää ymmärrystä asioista, ja nähtiin nurmeslaisten kiintymyksen vanhoihin kirjoihin olevan merkki siitä. Toinen kirjoitus mainitsee, että Pohjanmaalla on runsaasti väkeä, varsinkin heränneitä ja lestadiolaisia, jotka eivät hyväksy uutta virsikirjaa ja että seudulla odotetaan uteliaisuudella päätöstä "Nurmekselaisten kirkkojutusta". Kirjoittaja arveli monien olevan halukkaita myös Pohjanmaalla perustamaan ""wanhoja luterilaisia" seurakuntia", mikäli tämä sallittaisiin. Nurmeslaisten hanke olisi siis voinut saada aikaan valtakunnallisia seurauksia.
Laintulkinta
nurmeslaisten tavoitteiden esteeksi
Nurmeslaisille uusi laki ei kuitenkaan ollut suopea. Lokakuussa 1894 uutisoitiin, että senaatti oli päättänyt hylätä anomuksen, jonka takana sanottiin olevan talollinen Paavo Turunen ynnä muita nurmeslaisia, muualla on mainittu myös Tahvo Turusen olleen aktiivina hankkeessa. Näiden mainittiin halunneen perustaa ""wanhoillis-luterilaisten" eriuskolais-seurakunnan", koska eivät voineet hyväksyä uutta katekismusta. Senaatti oli kuitenkin tarttunut siihen, etteivät anomuksen tehneet olleet esittäneet mitään erityistä, Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta poikkeavaa uskontunnustusta, vaan sanoivat sen hyväksyvänsä ja ainoastaan torjuvansa uudet kirkolliset kirjat. Niinpä heidän ei katsottu kuuluvan eriuskolaislain piiriin, eikä heillä näin ollut lupaa oman yhdyskuntansa perustamiseen. Ja koska kuuluminen muuhun kuin sallittuihin uskonnollisiin yhdyskuntiin oli kiellettyä oli heidän myös jäätävä Nurmeksen seurakunnan jäseniksi.
 |
| Tämä uutinen ilmestyi useissa lehdissä hieman eri sanamuodoin, mutta viesti oli sama: nurmeslaisten seurakuntahanke oli tyrmätty. Tampereen Uutiset 23.10.1894, nro 163. |
Aivan tähän ei nurmeslaisten vastarinta lopahtanut, sillä
vuoden 1895 alussa uudenvuodenpäivänä pidettiin kirkonkokous, jossa
keskusteltiin uuden katekismuksen käyttöönotosta. Tosin Karjalatar -lehden toimittaja kutsui keskustelua pikemmin
rähinäksi, jossa eivät auttaneet "järkewät
puheet, ei hywät neuwot." Kokouksen osanottajien suuri enemmistö näet
vastusti yhä innokkaasti uutta katekismusta, joten kirjoittaja arveli sen
käyttöönoton olevan vain kaukainen tulevaisuuden toive. Hän lopettaakin
kirjoituksensa sarkastisesti: "Ei
siis tarwitse isänmaan peljätä, että Nurmeksessa noin tuostaan eksyttäisiin
wanhalta, mukawalta tieltä."
Vielä 22. elokuuta 1895 lähti kaksi seurakuntahankkeen nokkamiestä Pietariin tarkoituksenaan pyytää itseltään keisarilta lupaa seurakunnan perustamiseen. Ilmeisesti reissu ei tuottanut tulosta, sillä seurakuntaa ei syntynyt. Reissusta uutisoinut toimittaja ei peittele puolueellisuuttaan kysyessään juttunsa lopuksi "Woisiko sokeus ja tietämättömyys enää mennä pitemmälle".
Miksi juuri
Nurmeksessa?
Pielisen Karjalan, johon Nurmeskin kuuluu mainitaan olleen tuohon aikaan Pohjois-Karjalan luterilais-kirkollisinta aluetta, ja tämän on nähty selittävän myös sitä, miksi juuri siellä kehittyi luterilaispohjaista separatismia. Etelämpänä oli enemmän ortodokseja ja siellä lisäksi vaikuttivat esimerkiksi baptistit ja muut eriuskolaisliikkeet, mutta nämä eivät näytä olleen ainakaan tuolloin nurmeslaisille vaihtoehto. Paikkakunnalla vaikuttivat herätysliikkeistä sekä herännäisyys että evankelisuus. Heränneitten Wilhelmi Malmivaara oli liikkeen lehdessä arvostellut uutta virsikirjaa ja evankelisuus puolestaan on perinteisesti pitänyt luterilaista oppia arvossa, joten kummastakin löytyi pohjaa uudistusten vastustamiseen.
Luultavasti seurakunnan omaksuttua uudet kirjat moni mukautui ajan myötä käyttäen mahdollisesti vanhoja kirjoja kotonaan kuka kauemmin, kuka vähemmän aikaa, ehkä jossain yli sukupolvien. Läntisen rukoilevaisuuden kaltaista laajempaa liikettä, joka olisi omissa tilaisuuksissaan säilyttänyt vanhojen kirjojen käytön ei ilmeisesti syntynyt. 'Vanhoja luterilaisia' arvellaan kuitenkin olleen myöhemminkin Nurmeksessa, ainakin naapurikunta Valtimolla sillä nimellä kutsuttu ryhmä oli sanasodassa piispan kanssa vuonna 1920. Valtimo muuten kuului vielä 1890-luvulla Nurmekseen, joten osa virsikirjan vastustajista tuli ilmeisesti sieltä jo silloin.
Huomiota kiinnittää monen lehtiuutisen avoin iva ja halveksunta hanketta kohtaan. Hankkeen voi näet kuitata uppiniskaisena vanhoillisuutena, mutta sen voi nähdä myös periaatteellisena kysymyksenä uskonnonvapaudesta. Monen nurmeslaisen kokemus oli, että uusien kirjojen myötä myös oppisisällöt olivat niissä muuttuneet ja siksi he torjuivat ne ja halusivat perustaa seurakunnan, jossa voisi edelleen käyttää heidän mielestään oikeita kirjoja. Tämä heiltä kuitenkin evättiin, ja perustelu on erikoinen, sillä kun senaatin mielestä ero pelkissä kirjoissa ei riitä, kun kerran nurmeslaiset halusivat sitoutua luterilaiseen oppiin, niin nurmeslaisten näkökulmasta kirkko oli luopunut tästä opista väärillä kirjoillaan. Ehkä asetelma oli senaatille liian vieras, ja toisaalta saatettiin pelätä mahdollisesti seuraavaa laajempaa hajaannusta. Vielä piti vieriä vuosia, ennen kuin ihmiset saattoivat itse arvioida, oliko tarvetta omalle seurakunnalle vai ei ilman, että valtio arvioi sen tarpeellisuuden.
Mitä väliä
tälläkin taas oli ja saako tarina vielä jatkoa?
Tapausta voisi pitää vain kirkkohistorian alaviitteenä ja erikoisena kuriositeettina. Kuitenkin mikäli seurakuntahanke olisi toteutunut olisi se voinut vaikuttaa laajemminkin, sillä ainakin Pohjanmaalla ja Satakunnassa oli samalla tavalla uusiin kirjoihin suhtautuvia. Epäonnistuneenakin hanke oli ensimmäinen tuntemani esimerkki Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta irrallisen luterilaisen seurakunnan perustamishankkeesta. Ensimmäiset tällaiset seurakunnat syntyivät lopulta 1920-luvulla, silloin ei tietääkseni ollut mukana nurmeslaisia. Tosin nurmeslainen evankelinen maallikkosaarnaaja, opettaja Oskari Ahola oli yhteyksissä näitä seurakuntia perustaneisiin, muttei kuitenkaan lähtenyt heidän kelkkaansa. Kiinnostaisi tietää, missä määrin hän oli tietoinen aiemmasta paikallisesta hankkeesta.
1999 syntyi Suomen vanhaluterilainen seurakuntajärjestelmä, jolla oli seurakunnat Pohjanmaalla ja Pohjois-Karjalassa. Hanke oli syntynyt viidennen herätysliikkeen eli viidesläisyyden pohjalta ja on luultavasti ainoa kirkkokunta maailmassa, jonka hengellisiksi isiksi ja opillisiksi suunnannäyttäjiksi oli nimetty erikseen viidesläishenkiset suomalaisteologit Uuras Saarnivaara, Urho Muroma ja Osmo Tiililä. Hanke kuivui kasaan ja yhdistysmuotoinen seurakunta lakkautettiin jo vuonna 2004. Mahtoivatko pohjoiskarjalaiset jäsenet tietää, että heidän nimellään oli pohjaa maakunnan alueella jo yli sadan vuoden takaa?
Nykyään Nurmeksessa on säännöllisesti paikallisen Suomen ev.lut. kirkon seurakunnan ja muitten yhteisöjen ohella järjestänyt jumalanpalveluksia Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta, joka tunnettiin aiemmin nimellä Luther-säätiö ja joka edustaa luterilaisista vapaakirkoistamme nykyään suurinta. Ottamatta asiaan muuten kantaa on minun todettava, että pidänpuhtaan historiallisista syistä kiehtovana sitä, että tällainen yhteisö on kehittynyt, toki monen muun paikkakunnan ohella, juuri Nurmekseen. Vaikka sen syntysyyt ovat osin erilaiset kuin Nurmeksen vanhaluterilaisilla voi silti ajatella, että mikäli sikäläinen Lähetyshiippakunnan joukko järjestäytyy seurakunnaksi toteuttaa se hankkeen, joka alkoi yli sata vuotta sitten. Samalla luterilainen vapaakirkollisuus, jonka eräänlaisena airuena Nurmes sai aikoinaan toimia, olisi palannut syntysijoilleen.
Lähteet:
Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä.1976.
Keisarin puheille. Kansan Lehti -lehdessä 6.9.1895, nro 36. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/502268?page=7
Kirkoneroasia Nurmeksessa. Karjalatar -lehdessä 4.8.1894, nro 83. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/539397?page=3
Tuomas Kortelainen: Ukko-Paavon jäljillä Pielisen Karjalassa.Pohjois-Karjalan herännäisyyttä 1800- ja 1900-luvuilla.1992.
Pentti Laasonen: Vanhan kirkollisuuden hajoaminen Pohjois-Karjalassa. 1971. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1925269?page=1
Muutamia muutoksia kirkonmenoihin. Karjalatar -lehdessä 23.10.1894, nro 117. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/541607?page=3
Muutos aikaansaatawa kansan lukemis-tawassa. Uusi Suometar -lehdessä 29.8.1894, nro 200. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/595174?page=3
Nurmeksen "wanhoillisluterilaiset". Karjalatar -lehdessä 20.10.1894, nro 116. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/541350?page=2
Nurmeksen "wanhoillisluterilaiset. Tampereen Uutiset -lehdessä 23.10.1894, nro 163. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/578093?page=3
Nurmeksessa. Karjalatar -lehdessä 5.1.1895, nro 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/541861?page=2
Nurmes. Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta. https://www.lhpk.fi/nurmes/
Siljaliisa Parviainen: Pohjois-Karjalan kirkollinen elämä sanomalehti Karjalattaren kuvaamana 1894-1897. 2017. https://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20180047/urn_nbn_fi_uef-20180047.pdf
Suomen vanhaluterilaisen seurakunnan toiminta on päättynyt. http://netti.nic.fi/~uuspiet./
A. Aijal Uppala: Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät. 1976. http://www.luterilainen.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf
Wanhat luterilaiset. Wiipurin Sanomat -lehdessä 18.10.1894, nro 242. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/604521?page=2
Hannu Vapaavuori: Suomalaiset virsikirjat. https://evl.fi/documents/1327140/40400830/suomalaiset_virsikirjat.pdf/1bd2119f-c04a-f6f6-1dc6-ec6b7e052e77?t=1535629707000
Wieläkin uusista kirkollisista kirjoista. Uusi Suometar -lehdessä 29.8.1894, nro 200. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/595174?page=3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti