JUHANA MOILANEN (1876-1943)
Kuten monet tietävät vaikuttaa Suomen evankelis-luterilaisen
kirkon sisällä useita eri herätysliikkeitä. Monet niistä ovat jatkaneet
toimintaansa jo vuosisatoja, kun taas osa on aikain saatossa hiipunut. Yksi
hävinneistä liikkeistä on niin sanottu Itä-Suomen rukoilevaisuus eli
renqvistiläisyys, jonka valtamaita oli Sortavalan alue ja jonka rippeet
hajosivat Sortavalan jäätyä rajan taa ja sen väestön hajaannuttua ympäri maata. Siihen asti se oli kuitenkin jatkanut
hiljaista elämäänsä maallikkoliikkeenä, vaikka sen hengellinen isä, pastori
Henrik Renqvist oli kuollut jo 1866. Nyt kurkistamme hieman kyseisen
hengellisen liikkeen mielenmaisemaan sekä Laatokan Karjalaan yhden sellaisen
liikkeen edustajan kautta, joka edusti liikkeen viimeisiä vaiheita ennen
evakkoajan hajaantumista ja joka ei edes vaikuttanut Sortavalassa, liikkeen
keskuksessa, vaan naapurissa Ruskealassa. Kuitenkin hänen kauttaan saamme ehkä
jonkinlaisen käsityksen tuon liikkeen ja sen kannattajien sielunelämästä.
Siirrytään siis Laatokan Karjalaan käymään taivalta Juhana Moilasen rinnalla.
Elämän alkupuoli
renqvistiläisyyden sydänmailla
Sortavalan maalaiskunta sijaitsi "Laatokan meren" rantamilla. Wikimedia Commons. |
Juhana Moilanen syntyi 7. helmikuuta 1876 Sortavalan
maaseurakunnan Kuokkaniemen kylässä talonpoika Matti Mikonpoika Moilasen ja
tämän vaimon Maria Mäkipään pojaksi. Sortavala oli laaja pitäjä, jossa varsinainen
kaupunki oli pieni. Kaupungissa asui vuonna 1885 vain 890 henkeä, kun
maaseurakunnan väkiluku oli 13 262. Kuokkaniemi oli ollut 1830-luvulla ollut
ensimmäisten renqvistiläisen herätyksen kokeneiden kylien joukossa ja
1840-luvun alussa se oli yksi liikkeen vahvimpia alueita joidenkin muiden
kylien rinnalla. Renqvistin kuoltuakin liike pysyi seudulla hengissä ja
Kuokkaniemellä oli omia saarnaajiakin, kuten 1844 syntynyt Sippo Mullikka.
Moilanen kasvoikin lapsuudesta asti Renqvistin opettamien ukkojen ja akkojen
keskellä ja sai nähdä, kuinka nämä seuroissaan polvistuen rukoilivat ääneen ja
pyysivät armoa itselleen ja muille.
Renqvistiläisten seuroissa olivat tärkeällä sijalla
polvirukous sekä veisuu. Tässä se muistuttaa edelleen Satakunnan ja Vakka-Suomen
alueilla elävää rukoilevaisuutta. Niitä pidettiin erityisesti kodeissa, ja
niiden "ohjelman" muodostivat polvirukoukset, Raamatun ja postillojen
eli saarnakokoelmien lukeminen, keskustelu sekä veisuu. Varsinaisia puheita oli
alkuaan harvoin ja kun ne vähitellen lisääntyivät olivat ne lähinnä valmistusta
rukoukseen. Puheiden lisääntyessä postillojen lukeminen väheni, samoin
keskustelut, mutta tämä tapahtui vasta 1900-luvun puolella.
Jo lapsuudessa Moilasen valtasi usein selittämätön ikävän
tunne, vaikkei hän tiennyt mitä hän ikävöi. Silloin hän usein oli ikkunassa
istumassa ja itkemässä. Pyhäkoulusta hän sai Uuden testamentin, jota hän luki
kesäisin metsässä ahkerasti. Sortavalassa olikin paljon pyhäkouluja, niitä oli
60 vuonna 1895, niistä monissa opettajat olivat renqvistiläisiä. Moilanen
kuitenkin nuoruudessaan etääntyi uskonasioista ja hyvän lauluäänen omaavana hän
esiintyi monissa nuorten juhlissa. Kuitenkin hänelle tuli tästä usein huono
omatunto, sillä hänen omatuntonsa ei hyväksynyt tanssia, jota näissä juhlissa
esiintyi.
Sortavalan kirkko sijaitsi kaupungin puolella, mutta oli myös maaseurakunnan käytössä. Täällä Moilanen kävi usein tultuaan herätykseen. Wikimedia Commons. |
19-vuotiaana hän päätyikin menemään seuroihin katsomaan.
Nämä seurat kuitenkin olivat hänelle käänteentekevät, sillä siellä kuultu sana
sattui häneen niin, että hän tuli fyysisestikin heikoksi kokiessaan Jumalan
Hengen murtavan hänen sydämensä. Hän ei kyennyt edes kävelemään kotiinsa, vaan
jäi yöksi seurataloon. Lisäksi hän sairastui vielä jalkakipuun, joka piti hänet
3 kuukautta vuoteessa. Sen aikana hän lupasi, että mikäli vielä paranee ei hän
koskaan enää tanssi. Tämän lupauksen hän piti, ja kulki loppuikänsä
renqvistiläisten riveissä. Tämä teki hänestä myös ilmeisen aktiivisen seurakuntalaisen, sillä Sortavalan maaseurakunnan rippikirjasta ilmenee, että hän kävi 1900-luvun alkupuolella ehtoollisella huomattavasti keskimääräistä useammin.
Moilasen herätys osui aikaan 1800- ja 1900-lukujen
taitteessa, jolloin renqvistiläisyys koki elpymisen ja kasvun aikoja. Vuosia
myöhemmin eräs kuokkaniemeläinen luetteli useita kylällä tuolloin herätykseen
tulleita, myös Juhana Moilasen. Kuokkaniemi olikin tuosta ajasta lähtien
yhdessä Tuoksniemen kylän kanssa liikkeen vahvinta aluetta, jona ne säilyivät
loppuun asti, ollen kuitenkin vuorovaikutuksessa myös niin sanotun
uukuniemeläisen herätyksen kanssa, eli se ei ollut niin sulkeutunutta kuin liike paikoin oli.
Ruskealaan palvelemaan Herran huoneeseen
Ruskeala sijaitsi sisämaassa Sortavalasta pohjoiseen. Wikimedia Commons. |
Moilanen avioitui Riitta Kupiaisen kanssa ja he saivat viisi
lasta. Vaimo kuitenkin kuoli vuonna 1919 ja leskimies Moilanen muutti lasten
kanssa 1922 Ruskealaan, Sortavalan pohjoispuolelle. Se oli vuonna 1939 yli 6000
hengen paikkakunta, jonka väestöstä enemmistö oli luterilaisia, runsas 2%
ortodokseja. Luterilaisessa seurakunnassa vaikuttivat rinnakkain niin yleiskirkollisuus kuin renqvistiläiset, herännäiset ja uukuniemeläisetkin virtaukset. Lähteeni eivät kerro, mitä Moilanen teki Sortavalassa työkseen,
mutta Ruskealassa hän astui siihen tehtävään, josta hänet muistettiin, Ruskealan
seurakunnan suntioksi. Lisäksi hän toimi maallikkosaarnaajana, minkä hän
luultavasti on aloittanut jo Sortavalassa. Hän myös avioitui Anna Tyyne
Roivaksen, o.s. Keinonen, kanssa, ilmeisesti tämäkin oli leski.
Siinä muistossa, jonka Moilanen jätti jälkeensä korostuu se,
että hän rukoili, mikä onkin kuvaavaa renqvistiläisyydelle. Hän arvosti
seurakuntansa papiston ja kaikki papit korkealle, mutta koska kenen tahansa
uskossa pysyminen ja pelastuminen on epävarmaa hän rukoili näidenkin puolesta.
Esirukoukseen hän kehotti myös esimiestään sanomalla: "Rukoilkaa joskus yksi päivä kokonaan,
kaikkien, kaikkien puolesta." Hänen mielestään rukousta oli sekä
ahkerasti harjoitettava että opetettava. Tämän vuoksi joku arveli, että
Moilanen itse varmaan on jo oppinut, mihin tämä vastasi vain "En ole oppinut".
Hänen oppikirjanaan toimi saksalaisen Johann Arndtin
(1555-1621) kirjoittama rukouskirja Paratiisin
yrttitarha, kirja, joka oli neljästi ollut tulipalossa ja joka kerta
säilynyt. Tämä yksityiskohta muuten paljastaa, ettei Moilanen ollut elämässään
säästynyt koettelemuksilta. Moilasen silmissä Arndtin rukouskirja oli
ihmeellinen, hän sanoi, että "tuntuu
niinkuin kirjoittaja olisi syönyt Raamatun ihan syömeensä. Voi ihme kumminkin!"
Varmaan hän monesti luki siellä olevaa rukousta "Rukous seurakunnan opettajien puolesta", jossa sanotaan muun
muassa: Minä kiitän sinua sydämestäni
siitä, että olet lähettänyt uskollisia sanansaattajia, jotka julistavat
pelastustasi, saarnaavat hyvää sanomaa ja julistavat rauhaa. Minä rukoilen
sinua kaikkien seurakuntasi uskollisten palvelijoiden ja sanasi opettajien
puolesta, että täyttäisit heille lupauksesi, jossa sanot: "Minä olen
pannut sanani sinun suuhusi ja kätkenyt sinut kätteni suojaan. Minä, joka
levitin auki taivaan ja laskin maan perustukset." Siunaa kirkkosi
opettajat runsaalla siunauksella, että he saisivat voiton toisensa jälkeen
synnistä, kuolemasta, helvetistä ja maailmasta, että tunnettaisiin oikea Jumala
Siionista." Tämä oli siis vain osa rukouksesta. Arndtin rukoukset olivat
pitkiä, mutta renqvistiläisillä ei ollut mikään kiire. Heidän oppi-isänsä
Renqvist oli arvostanut Arndtia, ja niin tekivät hänen seuraajansakin.
Ruskealan kirkossa Moilanen suoritti noin 20 vuotta palvelustyötään. Laatokka 17.9.1949, nro 197. |
Kuten edellä lainatussa rukouksessakin, niin myös Moilanen
rukoili pappien julistuksen ja sen tehon puolesta. Moilasella oli tapana
lausahtaa jokin kehoittava lausahdus papille tämän siirtyessä sakastista
saanrnastuoliin, kuten: "Antakoon
Jumalan Pyhä Henki nyt kappalaiselle samanlaisen voiman kuin ensimmäisenä
Helluntaipäivänä annettiin Pietaria, että 3000 sielua heräsi." Tai
toisella kertaa: "Nyt ovat kalat
apajalla, antakoon Jumala ymmärrystä ja taitoa heittää verkkoa oikealla
tavalla." Sekä: "Nyt on
apaja (1500 henkeä kirkossa). Kun
Herra antaisi sanat suuhun." Tämä viimeinen on muuten ilmeisesti
sanottu vuonna 1935 elokuussa, jolloin Ruskealassa pidettiin kristilliset
nuorisojuhlat, joihin kokoontui Ruskealan lisäksi kahdeksan naapuriseurakunnan
väkeä. Siellä mainittiin sunnuntaina olleen koolla 1500 henkeä, Sortavalasta
esimerkiksi oli tullut kaksi linja-autollista nuoria ja Kiihtelysvaarasta asti tuli nuoria. Vaikka kyseessä ei ollut
renqvistiläisten tapahtuma oli yksi puhujista maanviljelijä L. Jaatinen, joka
luultavasti oli Lauri Jaatinen nuorempi, samannimisen saarnamiehen poika. Eli
tuossa suuressa tilaisuudessa oli ainakin yksi renqvistiläinen puhuja, ja
toinen sakastissa rukoilemassa. Ylipäätään kerrotaan, että Ruskealassa
saarnaajia rohkaisi se, että he tiesivät, kuinka heti sakastin oven
sulkeuduttua Moilanen polvistui rukoilemaan saarnaajan puolesta esimerkiksi
näin: "Vahvista nyt Herra tätä
rakasta pastoria, että hän saisi oikeat sanat ja me monet muut eläisimme mukana
oikeassa rukouksen hengessä..."
Moilanen oli renqvistiläisen perinteen mukaan vaatimattoman
ja hengellisiin asioihin keskittyvän elämäntavan ystävä. Tanssista luopuminen
jo tuli mainituksi. Kuten oppi-isänsä olivat renqvistiläiset raittiusmiehiä,
minkä lisäksi myös tupakointi nähtiin synniksi. Ylipäätään maallisille asioille
ei annettu suurta arvoa, minkä vuoksi kinkerimatkalla papin kiirehtiessä
sanomalehtiä totesi, että "nyt
sielunvihollinen poimii Jumalan sanan siemenet pastorin sydämestä."
Moilanen tuomitsi värikkääseen tapaan niin nimikristillisyyden kuin myös muun
löyhäksi kokemansa uskonnollisuuden. Ensimmäisestä hän sanoi: "Nimikristitty on niinkuin tuolla
Sortavalassa ikkunoissa olevat näytenuket. Ne ovat päältäpäin hyvin kauniita,
mutta liikkumattomia ja henkeä vailla." Jälkimmäinenkin sai kuulla
kunniansa: "Tällaisen höppänä- ja
lipilaarikristillisyyden hyväksyy sielunvihollinenkin, sillä se tietää, ettei
niistä ole mitään vaaraa."
Moilanen ei kuitenkaan ollut tarkka vain muitten vaan
itsensäkin osalta. Ruumiinsiunauksessa hän antaessaan papille siunauslapiota
huokaili itsekseen "armahda,
armahda, armahda!". Myös luodessaan hautaa umpeen hän rukoili. Ehkä
yksi syy siihen, että hän saattoi olla huolissaan toisten keskittymisestä
rukoukseen ja sananjulistukseen oli siinä, että hän kamppaili asian kanssa
itsekin, kuten hän eräissä seuroissa puhui: "Ajatuksemme tällaisissa tilaisuuksissa tahtovat mennä muualle. Minä
huomaan monta kertaa, että kun istun Ruskealan kirkossa, niin ajatukseni
leijailevat tuolla Sortavalan torilla. Mitä sinä, emäntä esimerkiksi, teet, kun
huomaat näin itsestäsi? Ei auta muu kuin huutaa: "Armahda! Armahda! Kun
näin rukoilet, niin Jumala kääntää ajatuksesi oikeaan."" Moilanen
ei asettanut itseään muita korkeammalle, vaan näki ihan itseäänkin varten
tarpeelliseksi yhä uudelleen turvata Jumalaan. Tästä on mainittu esimerkkinä
se, kuinka pastori oli kinkereillä pyytänyt Moilasta lukemaan aamurukouksen,
jolloin tämä paneutui kasvoilleen ja aloitti: "Sinä hyvä Jumala olet avannut minun silmäni näkemään päivän valon.
Herätä näin minun ja muiden silmät näkemään Sinun armosi. Mitä se tointaa, jos
eilen olin herännyt. Herätä minut tänäänkin. Ja anna minulle rukouksen halua,
itselläni ei sitä ole..."
Moilanen ja seurakunta sodan jaloissa
Ruskealan entisestä kirkosta on jäljellä enää vain rauniot. Wikimedia Commons. |
Jos oli Moilasen elämä vahvasti taivaallisen isänmaan
kaipauksen sävyttämää niin sai hän elämänsä loppupuolella kokea, kuinka
maallinen isänmaa riistettiin hänen altaan. Talvisodan jälkimainingeissa
maaliskuussa 1940 myös Ruskealan asukkaat joutuivat evakkotaipaleelle, niin
myös Moilanen. Voi olla, että hänellä oli osuutensa siinä, että Ruskealan
seurakunnan koko arkisto saatiin pelastetuksi evakkotaipaleelle, toisin kuin
joissain seurakunnissa.Tuolloin Ruskealan väestö sijoitettiin Itä-Hämeeseen ja
Pohjois-Savoon, eli jommalle kummalle alueelle päätyi myös Moilanen. Jatkosodan aikana Ruskealankin alueet
vallattiin takaisin, ja sen väestö sai luvan palata kotiseudulleen 19.
marraskuuta 1941. Ilmeisesti Moilanenkin oli tässä joukossa, sillä
ruskealalaisista liki 97% palasi. Hänen rakas palveluspaikkansa, C. L. Engelin
suunnittelema ja vuonna 1934 valmistunut Ruskealan kirkko, oli kuitenkin
palanut kesällä 1940. Seurakuntatalo saatiin kuitenkin saatu kuntoon kesään
1943 mennessä, missä suntio luultavasti oli osallisena. Elokuussa 1943
vihittiin myös käyttöön väliaikainen kirkko piispa Salomiehen toimesta. Tämä on
varmaan ollut oikea juhlahetki jo vanhentuneelle suntiolle.
Moilanen ei joutunut enää lähtemään uudelle evakkotaipaleelle,
sillä hän kuoli 2. joulukuuta 1943 keuhkokuumeeseen, 67 vuoden ja 9 kuukauden
iässä. Laatokka -lehti uutisoi hänet
haudatun 12. 12. ja että hautauksen suoritti kirkkoherra Hannes Kauppinen, joka
muisteli vainajaa rukouksen ja kilvoituksen miehenä. Tiedä sitten noudattiko
hän sitä periaatetta, jota Moilanen eläessään papeilta peräsi, eli ettei saa
liiaksi 'suitsuttaa' vainajaa vaan pitäisi puhua läsnäolevien herätykseksi.
Koululla pidettiin vielä muistotilaisuus, jossa puhuivat seurakunnan papit sekä
veturinkuljettaja Moilanen, ilmeisesti sukulainen. Kun aiemmin Juhana Moilanen oli itse jäänyt leskeksi, niin nyt oli hänen toisen vaimonsa vuoro surra hänen haudallaan.
"Ei ole meillä täällä pysyväistä kaupunkia..."
Ruskealan entinen alttaritaulu on nykyään Hoilolan kirkon kaunistuksena. Wikimedia Commons. |
Jo seuraavana vuonna oli ruskealalaisten jätettävä
lopullisesti kotitanhuvansa, Moilasen jäädessä sen multiin. Uudet kotikunnaat
löytyivät sieltä täältä, Vähäkyröstä, Isokyröstä, Liperistä, Polvijärveltä,
Rääkkylästä, Kontiolahdelta, Pielisensuusta ja Enosta. Kuitenkin näitä paikkoja
rakkaampi olisi saattanut Moilaselle olla Hoilolan kylä, joka kuului aiemmin
Korpiselkään ja sen jälkeen Tuupovaaraan, sillä sinne on Hoilolan kirkkoon
sijoitettu eräs Ruskealan evakko, kirkon entinen alttaritaulu, joka saatiin
pelastettua evakkotielle, näkyvin jäljelle jäänyt muistomerkki Ruskealan
tuhoutuneesta kirkosta.
Moilasen hengellisyys on helppo nähdä raskaana ja hieman
lakihenkisenäkin. Se tosin voi johtua myös siitä, että hänestä säilyneissä
lyhyissä kuvauksissa korostuvat juuri hartauselämän kuvaamiset, joten emme
tiedä hänen persoonastaan paljoa muuta. Kuitenkin hän vaikuttaa olleen
uskossaan vilpitön ja omasta yhteisöstään huolta kantanut mies, joka samalla
toimii hyvänä esimerkkinä siitä kristillisyyden muodosta, joka eli ennen osassa
Karjalaa ja joutui karjalaisten tavoin hajalle ja sulautui siihen, mikä
missäkin sen kannattajien uusilla kotiseuduilla tai kuoli pois kannattajiensa
vaipuessa vieraan maan multiin, joka ei enää antanut kasvua heidän
hengellisyydelleen. Näin Moilasen kertomus on yksi tarina maasta, jota ei enää
ole.
Lähteet:
Johann Arndt: Paratiisin
yrttitarha. Vuoden 2014 suomenkielinen painos.
Hannes Kauppinen: Seurakuntaelämää
Ruskealassa rauhan ja sodan aikana. Pitäjä pitäjältä. Ruskeala. 1972. https://www.luovutettukarjala.fi/pitajat/pitajaliitteet/ruskeala.pdf
Jorma Pakkanen: Sortavalan
renqvistiläisyys. Historiaa, luonnetta, henkilökuvia.1960.
"Pitäisimme sen
mitä olemme Häneltä saaneet". Laatokka 19.11.1949, nro 251. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1742744?page=2
Jaakko Ripatti: Karjalan
luterilaiset seurakunnat evakossa. Viipurin-Mikkelin hiippakunta, sota ja
siirtoseurakunnat 1939-1949. 2014.
Ruskealan
kristillisillä nuorisojuhlilla oli runsaasti osanottajia.Laatokka
15.8.1935, nro 95. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1740619?page=2
Ruskealan seurakunnan
kuolleiden ja haudattujen luettelot 1931-1949. https://digihakemisto.appspot.com/edit?kuvanumero=53&kuid=2143889&amnimeke=Ruskealan+seurakunnan+arkisto&sarnimi=Kuolleiden+ja+haudattujen+luettelot&aynimi=Kuolleiden+ja+haudattujen+luettelot+1931-1949+%28I+F%3A7%29&ay=803431&sartun=140023.KA&atun=223501.KA&ay2=51109
Ruskeala - pitäjä
Karjalassa 1918-1948. Karjalan liitto ry. https://www.karjalanliitto.fi/karjalan-liitto/jasenyhteisot/pitajaseurat/paakaupungin-ruskeala-seura-ry/ruskeala-yhdistaa/ruskeala-pitaja-karjalassa-1918-1948.html
Mikko Räty: Sortavalan
maaseurakunnan vaiheita. Pitäjä pitäjältä. Sortavalan maalaiskunta. 1971. https://www.luovutettukarjala.fi/pitajat/pitajaliitteet/sortavalan_mlk.pdf
Jussi Sinnemäki: Kansanmiehiä
kirkonkuorista. 1954.
Sortavalan maaseurakunnan pää- ja rippikirjat 1900-1909 I. http://digihakemisto.appspot.com/edit?kuvanumero=343&kuid=2163636&amnimeke=Sortavalan+maaseurakunnan+arkisto&sarnimi=P%C3%A4%C3%A4-+ja+rippikirjat&aynimi=P%C3%A4%C3%A4-+ja+rippikirjat+I+1900-1909+%28I+Aa%3A26%2C+aukeamat+1+-+419%2C+kyl%C3%A4t+Airanne+-+Kym%C3%B6l%C3%A4%29&ay=188691&sartun=104373.KA&atun=223517.KA&ay2=51256
Sortavalan
maaseurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelot 1864-1882. http://digihakemisto.appspot.com/edit?kuvanumero=186&kuid=2152855&amnimeke=Sortavalan+maaseurakunnan+arkisto&sarnimi=Syntyneiden+ja+kastettujen+luettelot&aynimi=Syntyneiden+ja+kastettujen+luettelot+1864-1882+%28I+Ca%3A10%29&ay=190113&sartun=104423.KA&atun=223517.KA&ay2=51219
Suntio Juhana Moilasen
hautaus. Laatokka 14.12.1943. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1741559?page=3