Onko naisella sielua? Erään väärinkäsityksen tarina

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Aina silloin tällöin internet-keskusteluissa ja varmaan muuallakin putkahtaa esiin väite, että kristillisessä kirkossa olisi jossain vaiheessa kiistelty siitä, onko naisella lainkaan sielua ja että naisen sielun olemassaolo olisi tunnustettu vasta eräässä varhaisessa kirkolliskokouksessa niukalla enemmistöllä. Väite on hurja, ja se on luonnollisesti ollut oikea herkkupala kristinuskon kriitikoille jo vuosisatojen ajan. Mutta onko väitteessä mitään perää? Lähdetäänpä selvittämään sitä.

(Huomautus: koska moniakaan tekstissä lainattavia teoksia ei ole suomennettu, olen itse suomentanut ne englanninkielisten lähteiden pohjalta. Jos jokin ilmaus vaikuttaa kömpelöltä tai vaikeaselkoiselta on vika todennäköisimmin blogistin, ei noitten kirjailijaparkojen.)

Parodia on taitolaji

Ei kuitenkaan mennä aivan heti kyseisen kirkolliskokouksen nurkkiin salakuuntelemaan, vaan mennään ensin selvittelemään väitteen juuria myöhemmiltä ajoilta. Vuonna 1595 ilmestyi pamfletti Disputatio nova contra mulieres, qua probatur eas homines non esse (suomeksi: Uusi argumentti naisia vastaan, jolla osoitetaan etteivät he ole ihmisiä), joka painettiin ilmeisesti Zerbstissä nykyisessä Saksassa. Teoksen tekijästä ei ole täyttä varmuutta, sillä se julkaistiin anonyyminä, mutta oletettavasti kyseessä oli nuori oppinut Valentius Acidalius (1567-1595), jonka nimen julkaisija Heinrich Osthaus ilmoitti viranomaisten kysellessä tämän teoksen, joka ei olisi saanut painolupaa jos sitä olisi anottu, perään. Acidalius kiisti kirjoittaneensa teoksen ja kuoli melko pian tämän jälkeen. Kiistämisen uskottavuutta syö hieman se, että harvempi varmaan viranomaisten kysellessä luvattoman painotuotteen tekijää on riemurinnoin ottamassa kunniaa siitä. Joidenkin mukaan hän olisi saattanut kopioida jo aiemmin kiertämässä olleen käsikirjoituksen ja antaneen sen sitten julkaisijalle, joka oli aiemmin kärsinyt taloudellista tappiota julkaistuaan yhden aiemman Acidaliuksen kirjoituksen.

Mitä tulee itse kirjoitukseen näyttäisi se monen tutkijan mielestä olevan lähinnä parodia socinolaisten, jotka tuohon aikaan kiistivät Kristuksen jumaluuden, argumentoinnista. Itse asiassa tekijä ei ilmeisesti edes tosissaan aio kiistää naisten ihmisyyttä vaan motiivina on tehdä socinolaisten näkökulma naurettavaksi. Teoksen johdannossa näet sanotaan: "Koska Sarmatiassa [tässä yhteydessä tarkoittaa ilmeisesti Puolaa], joka on maa jossa kaikki käy, annetaan uskoa ja opettaa, että, yhdessä Pyhän Hengen kanssa, Jeesus Kristus, Jumalan Poika, sielujemme pelastaja ja lunastaja, ei ole Jumala, uskon, että voin myös vapaasti uskoa ja opettaa jotakin paljon vähemmän vakavaa - nimittäin, että naiset eivät ole täysin ihmisiä ja myös sitä mitä siitä seuraa: että Kristus ei ole kärsinyt heidän puolestaan ja että he eivät voi pelastua." Tätä kirjoittaja perustelee sitten sillä, että että latinan kielessä sana homo merkitsee pääasiassa ihmistä yleensä, joka voi olla mies tai nainen, mutta sanan toinen merkitys on 'aikuinen mies'. Niinpä kirjoittaja sanoo tämän osoittavan, että Raamatun mukaan ainoastaan aikuisilla miehillä on sielu.

Jos Acidaliuksen oli tarkoitus olla hauska, niin
Simon Geddicusta ei ainakaan naurattanut. 
Wikimedia Commons.

Oli kyseessä parodia taikka ei, niin ainakin joku otti sen vakavasti, sillä luterilainen teologi Simon Geddicus, myös muodossa Simon Gedik (1551-1631) julkaisi jo samana vuonna myöskin latinaksi kirjoitetun akateemiseen tyyliin laaditun teoksen Defensio sexus muliebris (suomeksi: Naissukupuolen puolustus), jossa hän sanoo "miehekkäästi tuhoavansa jokaisen Valentiuksen antaman argumentin." Lisäksi hän kertoo lukijoilleen Valentinuksen saaneen sydänkohtauksen ja kuolleen, mitä Simon varmaan piti rangaistuksena moisesta tekeleestä.

Kirjanen italialaisia suututtamassa ja saksalaista innoittamassa

Koomista sinänsä, alkuperäinen teos säilyi ja sai uusia painoksia sen myötä, että se julkaistiin usein osana Geddicuksen laatimaa vastakirjoitusta. Vuonna 1647 se julkaistiin Ranskan Lyonissa italiaksi uudella nimellä, joka kuuluu suomeksi "Naisilla ei ole sielua eivätkä he kuulu ihmiskuntaan, kuten osoitetaan monilla kohdilla pyhistä kirjoituksista". Ilmeisesti myös sisältöön oli tullut lisäyksiä. Täälläkin teos poiki vastakirjoituksen, kun nunna Archangela Tarabotti (1604-1652) kirjoitti sitä vastaan teoksen "Naisten puolustukseksi" vuonna 1651. Naisten sielun kiistävä kirjoitus kiinnitti myös paavi Innocentius X:n (1574-1655) huomion ja hän liitti sen kiellettyjen kirjojen luetteloon vuonna 1651. Kirjanen ei siis saanut kannatusta siltäkään suunnalta.

Vaikka blogisti ei erityisemmin pidä 
kirjasensuurista, niin tässä tapauksessa 
voinee sanoa Innocentius X:n olleen hyvä
kirjallisuuskriitikko. Wikimedia Commons.

Ajatus naisten sieluttomuudesta oli kuitenkin nyt heitetty ilmaan. Siitä otti jossain kohtaa kopin Johann Leyser (1631-1684), joka oli kotoisin Frankfurtin seuduilta nykyisestä Saksasta. Hän oli merkittävän Leyserin luterilaisen pappissuvun vesa, mutta tulisi tuottamaan suvulleen mainetta melko eri tavalla kuin muu sukunsa. Hänestä tuli kappalainen Tanskan armeijaan, missä armeijaelämä näyttää tarjonneen hänelle monenlaisia mahdollisuuksia, jotka näyttävät lisänneen hänen viehätystään useampiin naisiin. Niinpä Leyser vuonna 1676 julkaisi kirjoituksen Polygamia triumphatrix (suomeksi: Moniavioisuuden voitto). Hän oli julkaissut vastaavansuuntaisia kirjoituksia, myös salanimellä, mutta tässä teoksessa hän nostaa esille Mâconin kirkolliskokouksen, joka oli alueellinen 43 piispan kokoontuminen nykyisen Ranskan alueella vuonna 585. Saadakseen tukea väitteelleen, että naiset ovat miehiä alempia Leyser viittasi tähän kirkolliskokoukseen ja väitti, että piispojen joukossa yksi oli todennut, ettei naisia voi eikä pitäisi kutsua ihmisolennoiksi (latinaksi homines). Aihe oli Leyserin mukaan koettu niin tärkeäksi että siitä oli keskusteltu julkisesti ja Jumalan pelossa ja monien perusteluiden jälkeen oli lopulta päädytty siihen, että naiset kuitenkin ovat ihmisiä.

Mistä siellä kirkolliskokouksessa oikeasti puhuttiin?

Nyt olemme siis päässeet sen mystisen kirkolliskokouksen jäljille. Eli kyse ei ollut mistään laajasta, koko kristillistä kirkkoa koskevasta kokouksesta, vaan runsaan 40 piispan paikallisista kokoontumisajoista. Pulmana onkin nyt se, ettei kyseisen kokouksen päätöksistä löydy mainintaa koko asiasta, ne eivät edes sisällä sanoja 'nainen' tai 'sielu'.  Jos niistä siis siellä puhuttiin ei selvästikään koettu, että oltaisiin päätetty jotain merkittävää. Mutta mikä on Leyserin väitteen lähde?

Se on mitä ilmeisimmin Gregorius Toursilaisen (n. 538-594) teos Historia Francorum (suomeksi: Frankkien historia), joka käsittelee, yllätys yllätys, frankkien historiaa vuosina 417-591. Hän siis eli tuona aikana ja oli mahdollisesti läsnä tuossakin kokouksessa. Hän kirjoittaa kirkolliskokouksesta, joka ilmeisesti oli sama kuin Leyserin mainitsema, näin : "Tässä kokouksessa astui esiin eräs piispa, joka väitti ettei naista voida sisällyttää termin 'ihminen' (hominem) alle. Kuitenkin hän hyväksyi muitten piispojen päätelmät eikä ajanut asiaansa eteenpäin, sillä pyhä kirja Vanhassa testamentissa kertoo meille, että alussa, kun Jumala loi ihmisen "Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät ja kutsui heitä nimellä Adam", mikä merkitsee maallista ihmistä (homo terrenus), hän kutsui naista myös Eevaksi, mutta molemmista hän käytti sanaa 'ihminen'. Ja meidän Herraamme Jeesusta Kristusta kutsuttiin "Ihmisen Pojaksi" (filius hominis), vaikka hän oli neitsyen, joka oli nainen, poika."

Gregorius Toursilaisen Historia Francorum 
on se sylttytehdas, josta tarinamme on lähtenyt 
melkoiseen lentoon vuosisatojen varrella.
Wikimedia Commons.

Kyse oli siis ollut yhden piispan esittämästä terminologisesta näkemyksestä, jossa ei puhuttu mitään sielusta. Ehkä muistatte alkupuolelta sanan homo kaksoismerkityksen. Lisäksi keskustelun kulku näytti menevän pitkälti niin, että hän esitti ajatuksensa ja muut sitten perustelivat, miksi se oli virheellinen, mitä ei oikein voi kutsua väittelyksi. Tästä myös ilmenee, ettei naisten kuuluvuutta ihmiskuntaan eikä siten heidän sieluaankaan oltu kirkon piirissä tähän mennessä kyseenalaistettu, sillä muutenhan aiheesta olisi varmasti käyty paljon suurempaa keskustelua.

Tarina alkaa elää aivan omaa elämäänsä ja kasvaa kasvamistaan

Pierre Bayle siirsi osaltaan tarinaa 
eteenpäin kasvattaen sitä vielä matkalla.
Wikimedia Commons.

Leyserin kuvaus oli siis virheellinen, mutta juttuna hyvä. Siksi se jäi elämään ja kehittyi matkan varrella vielä lisää. Hollantilainen kalvinisti Pierre Bayle (1647-1706), suhtautui hyvin kielteisesti katoliseen kirkkoon otti sen mukaan teokseensa Dictionnaire Historique et Critique, joka nimestään huolimatta ei näköjään ollut riittävän historialliskriittinen. Ehkä into päästä kritisoimaan katolisen kirkon oletettuja muinaisia vääryyksiä peittosi lähdekritiikin. Hän kirjoitti: "Minkä näen vielä oudommaksi on se, että kirkolliskokouksessa on vakavissaan otettu kysymykseksi ovatko naiset ihmisolentoja ja että tähän on vastattu myöntävästi [vasta] pitkän keskustelun jälkeen." 1800-luvun alussa ranskalainen kirjailija Louis-Aimé Martin (1782-1847) kirjoitti äitien koulutusta koskevassa kirjassaan surullisena kuinka "ihmiset ovat menneet niin pitkälle, että ovat epäilleet heidän [naisten] sielujen olemassaoloa." Tässä vaiheessa tuon yhden nimettömäksi jääneen piispan merkitys oli jo kohonnut melkoisen suureksi.

Ei liene tarpeellista käydä läpi tämän tarinan koko kirjoitettua historiaa. Tehdään kuitenkin pieni vilkaisu vielä tänne koto-Suomeen. Meillä tätä kirkolliskokous-tarinaa on levittänyt ainakin Minna Canth (1844-1897), joka kirjallisista ja monista muista ansioistaan huolimatta ei näytä olleen kuitenkaan olleen riittävän perusteellinen kirkkohistorioitsija. Vuonna 1885 julkaistiin Valvoja -lehden 10. numerossa hänen kirjoituksensa Naiskysymyksestä vielä sananen, joka julkaistiin lisäksi lehdissä Savo sekä Tapio. Kirjoituksesta huomaa tekijänsä erittäin taitavaksi kynänkäyttäjäksi, ja teräviä iskuja vastapuolta vastaan ja herkullisia kielenkäänteitä riittää sarkasmin kukkiessa. Tässä kohtaa Canth kuitenkin sortuu melkoiseen historian vääristelyyn, tosin puolustuksekseen todettakoon, että hän on luultavasti itse kuullut tai lukenut jutun tässä muodossa: "Minulla olisi pieni ehdotus. Eikö olisi parasta, että tulevana vuonna nostettaisiin kirkonkokouksessa uudelleen kysymys siitä, onko naisella sielua vai ei? Kun tuosta asiasta kuudennella vuosisadalla Maçon'in kirkonkokouksessa riideltiin, voitti vaan pienellä enemmistöllä se puoli, joka väitti hänellä olevan sielun." Teksti jatkuu purevalla sarkasmilla, mutta näin yksittäisen piispan pohdiskelut olivatkin jo kasvaneet miltei voittaneeksi vähemmistöksi ja Gregoriuksen kuvaama melko yksipuolinen argumentointi riitelyksi.

Minna Canth oli lahjakas kirjailija ja 
merkittävä vaikuttaja, muttei erityisen
lähdekriittinen kirkkohistorioitsija.
Wikimedia Commons.

Näin viimeistään tuolloin Suomessakin vakiintui tarina tuosta kirkolliskokouksesta. Niinpä vuonna 1907 Työläisnainen -lehti kirjoitti, miten tuossa kokouksessa "naiselle töin tuskin myönnettiin sielu" ja Kansan henki -lehdessä kerrottiin 1919, että "oltiin Macon kirkolliskokouksessa sitä mieltä, ettei naisella ole sielua". Huumorintajuni on ehkä omituinen, mutta minua ainakin huvittaa se, että tuossa välissä Vartija -lehdessä olleessa kirjoituksessa papistolle tarkoitettujen kymmenysten historiasta mainitaan myös Mâconin kirkolliskokous ja siellä annettu pannauhkaus niille, jotka kieltäytyvät maksamasta papeille tarkoitettuja kymmenyksiä. Siinä myös viitataan suoraan latinankielisiin kokouksen päätöksiin. Joku sentään siis oli jopa tutustunut alkuperäislähteisiin, mutta silti tunnemme tuosta kokouksesta paremmin tuon naiskysymyksen, vaikka siellä ei puhuttu aiheesta siten kuin usein luullaan, kun taas kymmenyksiä koskeva päätös, josta siellä ihan oikeasti päätettiin on hädin tuskin historian reunaviite.

Tarina kiertää, mutta josko tämä vähän hidastaisi

Joku, joka osaisi latinaa kykenisi varmasti antamaan kattavamman kuvan aiheesta. Uskoisin tässä kuitenkin riittävän hyvin tulleen perustelluksi tuon nykyaikanakin keskusteluissa vilahtelevan väitteen epäperäisyys tai vähintäänkin voimakas liioittelu. Naisten asemassa on historian kuluessa varmasti ollut merkittäviä epäkohtia, mitä en missään tapauksessa pyri kiistämään, mutta tässä tapauksessa kärpäsestä on selvästi kasvanut härkänen ja yksittäisen papin terminologisesta pohdinnasta laajamittainen sielun olemassaolon vastustaminen kirkon sisällä.

Vaikka toivonkin, että tämä teksti osaltaan korjaa vääriä käsityksiä sen ohessa, että se antaa hyvän kuvan siitä, miten tarina alkaa usein elää matkan varrella en kuvittele nyt katkaisseeni tarinalta lopullisesti siipiä. Se on näet sen verran laajalle levinnyt ja juttuna niin mehukas, että se tulee kiertämään vielä kauan varsinkin niiden kautta, jotka halutessaan moittia kristinuskoa eivät aina jaksa noudattaa lähdekritiikkiä vaan tarttuvat hanakasti kaikkiin aseisiin, joita tarjolle osuu. Kuten Michael Nolan, jonka artikkeli on ollut tärkeä lähde tätä tekstiä kirjoitettaessa kirjoittaa oman artikkelinsa lopuksi: "If the first casualty of war is the unwelcome truth, the first weapon of the discontented is the welcome lie." ("Jos sodan ensimmäinen uhri on ei-toivottu totuus, on tyytymättömien ensimmäinen ase tervetullut valhe.")

Lähteet:

Marianne Alenius: Women are not human beings.The History of Nordic Women's Literature, 26.8.2011. https://nordicwomensliterature.net/2011/08/26/women-are-not-human-beings/

Minna Canth: Naiskysymyksestä vielä sananen. Valvoja -lehdessä 1.10.1885, nro 10. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/634021?page=26

Minna Canth: Naiskysymyksestä vielä sananen. Savo -lehdessä 26.10.1885, nro 124. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/449198?page=1

Minna Canth: Naiskysymyksestä vielä sananen. Tapio -lehdessä 28.10.1885, nro 84. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/136754?page=1

Manfred P. Fleischer: "Are Women Human?" - The Debate of 1595 between Valens Acidalius and Simon Gediccus. Sixteenth Century Journal -lehdessä kesällä 1981. https://www.jstor.org/stable/2539503?seq=1

Gregory of Tours: History of the Franks: Books I-X. Fordham University. https://sourcebooks.fordham.edu/basis/gregory-hist.asp#book8

Risto Lappala: Eros. Sukupuolisuhteiden kehitys kautta aikain. Kirjallisuuskatsaus yllämainitusta teoksesta. Kansan henki -julkaisussa 1.12.1919, nro 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1161875?page=20

J.A. Mannermaa: Papiston kymmenykset ennen ja nyt. Vartija -lehdessä 1.11.1912, nro 11-12. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832602?page=3

Michael Nolan: The Myth of Soulless Women. First Things -lehdessä huhtikuussa 1997. https://www.firstthings.com/article/1997/04/the-myth-of-soulless-women

N.r. af Ursin: Koko maan proletaarinaiset yhtykää! Työläisnainen -lehdessä 31.1.1907, nro 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/998683?page=2