Kahden mantereen paimen - Wilhelm Adrian Mandellöf, Amerikan Kansalliskirkon isä

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 WILHELM ADRIAN MANDELLÖF (1848-1916)

Seuraava elämäntarina vie meidät Pohjois-Satakunnasta Kainuun korpimaille, Etelä-Pohjanmaan lakeuksille, Ahvenanmaan saaristoon, eteläiseen Satakuntaan, rapakon taa Yhdysvaltoihin, ruotsinkieliselle Pohjanmaalle ja Päijät-Hämeeseen. Hengellisessä maisemassa liikutaan niin evankelisen kuin lestadiolaisenkin herätysliikkeen parissa sekä ensiaskeliaan ottaneen amerikansuomalaisen luterilaisuuden parissa. Wilhelm Adrian Mandellöf ei ole kirkkohistoriamme tunnetuimpia pappeja, mikä johtuu varmaan osin siitä, ettei hän kuulunut minkään herätysliikkeen ydinryhmään ja hänen työnsä veivät häntä hyvin eri suuntiin. Kuitenkin hän toimi monen seurakunnan uutterana sielunpaimenena ja olipa hän lyhyen aikaa kirkkokunnan johtaja Yhdysvalloissa vakiinnuttaen omalla panoksellaan kyseisen kirkon toiminnan pitkäksi aikaa. Niinpä hänen monipuolinen elämäntarinansa on sekä kertomisen ja lukemisen arvoinen.

Mandellöf vuonna 1903 Minnesotan 
Elyssä pidetyssä kirkolliskokouksessa.
Tuossa vaiheessa hän oli kulkenut pitkän 
matkan niin maantieteellisesti kuin hengellisestikin.
Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. 
Ensimmäiset 50 vuotta.

Kankaanpäästä Kainuuseen, evankelisuudesta lestadiolaisuuteen

Wilhelm Adrian Mandellöf syntyi 31. tammikuuta 1848 Kankaanpäässä. Hänen vanhempansa olivat Kankaanpäässä tuolloin ylimääräisenä pappina toiminut Efraim Adrian Mandellöf ja tämän vaimo Amanda Johanna Maria Häggblom. Mistään vanhasta pappissuvusta ei ollut kysymys, sillä isoisä Efraim Mandellöf oli ollut ammatiltaan lumpunkerääjä. Wilhelmin äiti kuoli vuonna 1854, pojan ollessa noin kuusivuotias. Isä toimi pappina useilla paikkakunnilla päästen lopulta vuonna 1868 Leppävirran kappalaiseksi.

Mandellöfin pappisvihkimyksestä ja virkamääräyksestä 
kertova pieni uutinen. Oulun Wiikko-Sanomia nro 11/1873.

Poika Wilhelm seurasi isänsä jalanjälkiä pappisuralle. Hän valmistui ylioppilaaksi 1867 ja vihittiin papiksi vuonna 25. helmikuuta 1873 Kuopion hiippakunnassa, missä yhteydessä hänet määrättiin kirkkoherran apulaiseksi Paltamon seurakuntaan Kainuuseen. Siellä hänen mainitaan kääntyneen lestadiolaisuuteen. Tästä en löytänyt kovin paljon tietoja, mutta hänen mainitaan joutuneen suureen synninhätään ja ottaneen vastaan lestadiolaisten synninpäästön ja saanut siten rauhan Jumalan kanssa uskon kautta Jeesukseen. Hänellä oli ilmeisesti jokin kosketus evankeliseen herätysliikkeeseen, sillä hänen mainitaan olleen hetken aikaa Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen jäsen, mutta lestadiolaistuminen johti erottamiseen. Hän itse vaikutti Puolangan kirkkoherra Johan Fredrik Thauvónin kääntymiseen, jolloin tämäkin erotettiin Evankeliumiyhdistyksestä. Harva varmaan tässä kohtaa aavisti, että Mandellöfin ja evankelisuuden tiet voisivat vielä kohdata.

Tämä lestadiolaistuminen näkyi ainakin hänen seuraavassa virkapaikassaan Etelä-Pohjanmaan Lappajärvellä, jossa hän toimi välivuoden saarnaajana vuosina 1875-1876. Hän kutsui paikkakunnalle useita lestadiolaissaarnaajia ja toimi itsekin liikkeen hengessä. Hän saikin aikaan liikehdintää paikkakunnalla sekä muuallakin Etelä-Pohjanmaalla. Hän vieraili esimerkiksi Vähässäkyrössä, missä kerrotaan myös kappalainen Johan Jakob Westerlundin tehneen hänelle parannuksen, mutta väen alettua painostaa Westerlundia asian vuoksi Westerlund kielsi kirkossa julkisesti tapahtuneen. Lisäksi Mandellöfin tiedetään käyneen Ähtävällä, missä oli lestadiolaista herätystä.

Lappajärven kirkko, jossa myös Mandellöf sai saarnata.
Wikimedia Commons.

Saaristoelämästä Satakunnan Säkylään

Mandellöfin poistuttua Lappajärveltä herätys siellä vaimeni, vaikkei kokonaan hävinnytkään. Eräässä lehtikirjoituksessa sanottiin: "Moni lähti pois papin rokin kanssa ja jätti Kristuksen." Liikehdintä näyttää siis olleen vahvasti kytköksissä Mandellöfin henkilöön. Vuodet 1876-1882 hän toimi pappina Ahvenanmaan Kökarissa ja Sottungassa, eikä ole tiedossa saiko hän siellä levitettyä lestadiolaista uskonkäsitystä ja oliko se edes hänen pyrkimyksenään.

Vuonna 1882 Mandellöf tuli kirkkoherraksi Satakunnan Säkylään. Siellä syntyi hänen aikanaan lestadiolaista herätystä, joka näyttää olleen vahvasti kytköksissä häneen henkilönä. Puolentoista vuoden työn jälkeen hän arvioi lestadiolaisten määrän olevan jo noin 50. Näiden kääntymys ilmeni elämänmuutoksena ja kotihartauden harjoittamisena sekä kirkossa ja seuroissa käynnin lisääntymisenä. Seuroja pidettiin pari kolme kertaa viikossa, joskus jopa useammin. Puhujia tuli ympäri Satakuntaa. 1880-luvun puolivälin tienoilla Pyhäjoen kylä oli Säkylän herätyksen tehokkainta aluetta.

Tässä Säkylän kirkossa Mandellöf toimi menestyksekkkäästi, 
joskaan kahnauksiltakaan ei vältytty. Wikimedia Commons.

Kaikki Säkylässä eivät kuitenkaan liikkeestä innostuneet, ja erityisesti maallikkopuhujille kerätyt kolehdit tuottivat paheksuntaa. Pari paikkakuntalaista nosti häntä vastaan virkavirhesyytteen, tosin toinen luopui siitä pian. Asia eteni kuvernöörille, joka siirsi sen tuomiokapitulille. Vuoden 1886 syksyllä Mandellöf mainitsi kirjeessään, että oli Säkylässä viettämiensä  4 ja puolen vuoden aikana joutunut kirjoittamaan aika liudan vastineita kanteisiin, nimittäin kuvernöörinvirastoon kerran, Turun tuomiokapituliin kahdeksan kertaa sekä hovioikeuteen ja senaattiin kaksi kertaa. Hän oli ollut myös seitsemän kertaa vastaamassa kihlakunnanoikeudessa ja kerran tuomiokapitulissa, nimittäin marraskuussa 1885, jossa hänet oli seikkaperäisen tutkinnon jälkeen vapautettu opillisista syytöksistä, mutta virkavirheitä koskevat kanteet johtivat kolmen kuukauden virkaeroon.

Lestadiolaispappien kokous Iissä

Tuota tuomiokapitulin istuntoa oli edeltänyt merkittävä kokoontuminen Iissä 2. syyskuuta 1885, jossa joukko lestadiolaispappeja oli selvittänyt suhdettaan niin lestadiolaisuuteen kuin luterilaiseen tunnustukseen. Mukana oli ollut yhdeksän pappia, tärkeimpinä Pudasjärven kirkkoherra K.A. Heikel sekä Ruotsin Ylitornion kirkkoherra Pehr Olof Grape. Mandellöfkin oli mukana, joukosta pisimmän matkan taittaneena. Kokouksessa käsiteltiin muitakin asioita, mutta isoja teemoja oli pappien irtautuminen liikkeessä ilmenneestä eksklusiivisesta seurakuntaopista pappien yksimielisesti todetessa, että liikkeen ulkopuoleltakin löytyy "Jumalan Hengen työtä, vieläpä opetuslapsen mieltä ja elävää uskoa." Tämä ei ollut Mandellöfille uusi kanta, sillä hän oli 1881 julkaissut kirjasen Mietteitä, jossa hän oli tuominnut waldenströmiläisen liikkeen, mutta suhtautunut hyvin myönteisesti roseniolaisuuteen pitäen ruotsalaista julistajaa C.O. Roseniusta mainiona hengenmiehenä.

 Toinen tärkeä asia oli kannanmuodostus siihen, voiko uskoon tulla myös lukemalla sanaa eikä ainoastaan kuulemalla, sillä liikkeessä korostettiin ääneen julistetun synninpäästön merkitystä. Papit totesivat myös luetulla sanalla olevan saman voiman kuin ääneen julistetulla. Mandellöf itse puolusti tätä kantaa myöhemmin kirjoittamalla näin: "Uskon varmaan Jumalan voivan myös kirjoitetun ja luetun sanan kautta herättää ja elävää Jumalan tuntemista saattaa ihmisille varsinkin siellä, missä ei elävää saarnaa ja todistusta Kristuksesta löydy." Mandellöf siis sitoutui kokouksen päätöksiin ja koki ne hyvinkin omikseen, mutta vuosien varrella selvisi, että monet lestadiolaiset pitivät moisia kantoja luopumuksena.

Vuonna 1887 pidettiin Säkylässä piispantarkastus, jossa todettiin seurakunnan uskonnollisen ja siveellisen tilan kehittyneen hyvään suuntaan. Mandellöfin lestadiolaisuutta kuitenkin käsiteltiin, ja tässä yhteydessä hän ilmaisi torjuvansa lestadiolaisten parissa esiintyneen eksklusiivisen seurakuntaopin. Arkkipiispa Torsten Thure Renvall muistutti Mandellöfiä siitä, että tämä oli luterilaisen seurakunnan eikä lahkon paimen. Hänen kuitenkin tunnustettiin hoitaneen virkaansa suurella ahkeruudella ja toimellisuudella.

Amerikkaan ja välirikkoon lestadiolaisten kanssa

Mandellöfien perhekuva. Istumassa
Maria ja Vilhelm Adrian Mandellöf, 
seisomassa heidän kasvattipoikansa 
Walfred Willehad Wilen. Kirjasta "Evankelis-
Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 
50 vuotta."

Mandellöf toimi Säkylässä aina vuoden 1899 syksyyn saakka, jolloin hän matkusti perheineen Yhdysvaltoihin, Evankelis-luterilaisen Kansalliskirkon palvelukseen. Hän oli jo aiemmin pyrkinyt Calumetissa Suomi-synodiin kuuluneeseen Betlehem-seurakuntaan papiksi 1897, muttei ollut saanut virkaa. Nyt hän vastasi myöntävästi Calumetin Kansallisseurakunnan kutsuun. Säkylän lestadiolaisuus kytkeytyi ilmeisesti paljolti hänen persoonaansa, sillä se kuihtui pian tällä vanhalla rukoilevaisseudulla.

Mainittakoon, että mukaan Amerikkaan lähti myös vaimo Maria Mandellöf, o.s. Harlin, vihitty 1875, sekä kasvattipoika Walfred Willehad Wilen. Mandellöfeillä ei näet ollut omia lapsia, mutta he olivat adoptoineet 1879 Turussa syntyneen Wilenin, jonka äiti kuoli hänen ollessaan neljä ja isä seuraavana vuonna. Hän oli noin 20-vuotias kasvattivanhempiensa muuttaessa Amerikkaan, mutta seurasi heitä sinne ja jatkoi kasvatti-isänsä johdolla omia jumaluusopillisia opintojaan.

Kansalliskirkko oli varsin nuori kirkkokunta, suomalaisten siirtolaisten vuonna 1898 perustama. Sen perustivat sellaiset amerikansuomalaiset henkilöt ja seurakunnat, jotka eivät olleet halukkaita liittymään 1890 perustettuun Suomi-synodiin osin sen pappisvaltaisuuden vuoksi, osin siksi, että osa siirtolaisista kaipasi opillisesti selkeämmin luterilaista vaihtoehtoa Suomi-synodin edustaessa enemmän Suomesta tuttua yleiskirkollista linjaa. Monet näistä olivat evankelisen herätysliikkeen ihmisiä. Ensimmäiseksi kansalliskirkon esimieheksi oli kutsuttu J.W. Eloheimo, jolla oli ollut omia aiempia kirkollisia virityksiä. Kansalliskirkosta hän ei kuitenkaan jaksanut innostua, joten tarvittiin joku muu ottamaan ohjat. Tähän tilanteeseen Mandellöfin saapuminen osui juuri sopivasti.

 Mandellöfin sanotaan olleen tilanteessa mies paikallansa ja hänen kerrotaan olleen kirkon varsinainen organisoija. Tosin hän joutui erikoista kyllä heti alkuun ristiriitaan lestadiolaisten kanssa, vaikka juuri siihen leiriin hänet oli Suomessa laskettu. Calumetissa oli näet merkittävä lestadiolaisyhteisö ja näillä oma seurakunta. Mandellöf, jonka mainitaan olleen ahkera yksityisen sielunhoidon toteuttamisessa piti sikäläisten lestadiolaisten toimintaa tällä saralla kevyenä ja pinnallisena, minkä lisäksi hän julkisesti kritisoi näitten tapaa hoitaa rippikouluopetus. Hän koetti parantaa asiaa kutsumalla yhdessä Suomi-synodin pastorin A.W. Sederströmin kanssa koolle kansankokouksen, mutta lestadiolaiset jättivät tulematta siihen. Niinpä Mandellöf alkoi esittää kritiikkiään julkisesti sanomalehdissä.

Michiganin Calumet noin vuonna 1900. Täällä asui paljon suomalaissyntyisiä, ja tämä oli Mandellöfin 
ensimmäinen työpaikka Yhdysvalloissa. Wikimedia Commons.

Tämä tapaus on osaltaan vaikuttanut siihen, että Kansalliskirkon omassa historiikissa on Mandellöfin lestadiolaisuus vahvasti kyseenalaistettu. Siihen on kuitenkin Kansalliskirkon historioitsijalla ollut omat syynsä, sillä evankelispohjaiselle kirkkokunnalle on varmasti ollut hämmentävää se, että sen alkuvaiheen vahva hahmo olisikin edustanut lestadiolaisuutta. Yhtenä perusteena siihen, ettei Mandellöf oikeastaan ollut lestadiolainen esitetään se, että hänen mielestään myös luetun sanan kautta voi tulla uskoon. Mielestäni ratkaisu tähän ongelmaan löytyy edellä mainitusta Iin kokouksesta. Siellähän lestadiolaispapit olivat vetäneet yhdessä linjaa ja muotoilleet oman käsityksensä siitä, mihin uskoivat haluten silti yhä pysyä lestadiolaisina. Suomessa ja ainakin Säkylässä se oli ollut Mandellöfille mahdollista, hänhän itse paikallisena johtomiehenä vaikutti siihen, millaiseksi paikkakunnan lestadiolaisuus muodostui. Amerikassa se oli kehittynyt toisella tavalla, sellaisella, mitä Suomessakin esiintyi. Myös Suomessa linjaerot johtaisivat pian liikkeen hajaantumiseen. Yhdysvalloissa Mandellöf oli tulokas, eikä hän siten voinut vaikuttaa sikäläisten lestadiolaisten linjaan. Välirikko hänen ja kyseisen herätysliikkeen välillä oli siten liki väistämätön.

Kansalliskirkon johtajaksi

J.W. Eloheimo oli tosin Kansalliskirkon 
ensimmäinen esimies, mutta hän oli 
sen suhteen hyvin välinpitämätön. 
Siksi Mandellöfiä voi pitää ensimmäisenä 
varsinaisena esimiehenä. Kirjasta "Evankelis-
Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Mandellöf osallistui lokakuun alussa vuonna 1900 järjestettyyn Kansalliskirkon kirkolliskokoukseen Ironwoodissa Michiganin osavaltiossa. Paikalla oli seitsemän seurakunnan edustajat, joista neljä Michiganista ja kolme Wisconsinista. Esimies Eloheimon vähäistä kiinnostusta asiaan kuvaa se, ettei hän ollut paikalla edes tässä kokouksessa, vaikka oli kutsunut sen koolle. Tosin myös varaesimies K.A.A. Koski sekä kirjuri Charles Orth olivat poissa, Koski oli sentään lähettänyt asiaa pahoittelevan kirjeen. Paikalla oli vain kaksi varsinaista pappia, Mandellöf ja M. Kivi.

Tämä asetelma johti Mandellöfin nousuun kirkon johtoon. Hänen kontolleen tuli kokouksen aloitus rukouksella, hartaudella ja tervehdyspuheella. Hänet valittiin kokouksen puheenjohtajaksi ja sitten myös kirkkokunnan esimieheksi. Tässä kokouksessa tarkistettiin, korjattiin ja hyväksyttiin kirkkokunnan säännöt, otettiin kaksi miestä pappiskokelaiksi sekä suunniteltiin rippikoulu- ja muutakin työtä.

Siirtolaisten muodostamalla kirkolla oli myös eräs mielenkiintoinen ongelma, nimittäin se, että monet suomalaiset, joilla oli ennestään puoliso Suomessa olivat uudessa kotimaassaan menneet uusiin naimisiin. Tämä johti sitten kiusallisiin tilanteisiin, kun oli vihitty avioliittoon jo valmiiksi tahoillaan naimisissa olevia. Tämän torjumiseksi tehtiin kirjelmä osavaltion kuvernöörille, että  Suomesta tulleilta vaadittaisiin Suomesta papeilta saadut todistukset esteettömyydestään avioliittoon. Lisäksi päätettiin pyytää Suomen tuomiokapituleilta, että nämä laittaisivat aina muuttoa varten antamiinsa papinkirjoihin  tiedon henkilön aviosäädystä.

Mandellöf ryhtyi moniin uusiin hankkeisiin. Noita kahta uutta pappia hän ei tosin halunnut vielä vihkiä, vaan pyysi Eloheimon siihen tehtävään, sillä uusia sääntöjä ei oltu vielä vahvistettu. Hän alkoi toimittaa kahdesti kuussa ilmestyvää Kansalliskirkon omaa lehteä Todistusten joukko. Sen ottivat omaksi äänenkannattajakseen myös kaksi varhempaa suomalaista kirkkokuntaa, Vapaa-Kansan kirkkokunta sekä Fenno-Amerikkalainen kirkkokunta, mikä pohjusti myös ajatuksia tulevasta yhdistymisestä. Jo ensimmäisenä vuotena lehdellä oli noin 1500 tilaajaa. Lehdessä oli opetustekstejä useista oppikysymyksistä, muunkinlaista uuden kirkkokunnan linjanvetoa sekä sen puolustusta ulkopuolisten kritiikkiä vastaan. Mandellöfillä oli siis lehden myötä huomattava paikka uuden kirkon linjanvetäjänä.

Kirkko kasvaa, kehittyy ja kiistelee

Uusi kirkkokunta kasvoi ja kehittyi kohisten, ja vuosikatsauksessaan 1900-1901 Mandellöf saattoikin esittää hyviä lukuja. Pappien määrä oli 9, minkä lisäksi 4 Vapaa-Kansan kirkkokunnan pappia oli seurakuntineen pyrkimässä kirkon yhteyteen. Seurakuntia ja saarnapaikkoja oli 29, joissa oli yhteensä 6210 jäsentä. Suurin seurakunta oli Michiganin Calumetissa, se seurakunta, jonne Mandellöf oli alkujaan tullutkin, 1024 jäsentä, toisena saman osavaltion Ironwood 700 jäsenellään. Katsauksessa Mandellöf murehti kuitenkin sitä, että monilla paikkakunnilla oli oli paljon suomalaisia ilman hengellistä hoitoa. Pappeja tarvittaisiin paljon lisää. 

Minnesotan Elyssä 1903 pidetyn kirkolliskokouksen ryhmäkuva. Eturivissä 
vasemmalla kirkkokunnan esimies Mandellöf vieressään kirkkokuntaan liittyneen 
Vapaa-Kansan kirkkokunnan entinen esimies Williamson. Takarivissä kolmas vasemmalta 
Mandellöfin kasvattipoika Wilen. Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Samalla hän vastasi Suomi-synodin kritiikkiin koskien sitä, että Kansalliskirkossa oli vihitty papeiksi myös sellaisia, joilla ei ollut yliopistokoulutusta. Hän kertaa apostoli Paavalin kirjeestä Tiitukselle paimenia koskevat kriteerit ja toteaa, ettei tieteellinen sivistys kuulunut vaatimuksiin. Mandellöfin mukaan opiskelu ei toki ole haitaksi, mutta ei pakollista. Kyse ei ollut niinkään halusta vähätellä akateemista koulutusta, vaan Kansalliskirkon pappispula oli sen verran suuri ja tarjonta pieni, että yliopisto-opintojen vaatimus tuntui varmasti tarpeettomalta ja haitalliselta pullonkaulalta.

Vuonna 1901 saatiin Calumetin kirkolliskokouksessa sopia Vapaa-Kansan kirkkokunnan liittymisestä Kansalliskirkkoon, mikä vähensi amerikansuomalaisten luterilaisten jakautumista. Kansalliskirkossa ei muutenkaan haluttu olla erillään muista vain erilläänolemisen ilosta. Kokouksessa oli suuri yksimielisyys siitä, että yhdistymistä Suomi-synodiin oli vakavasti yritettävä ja Mandellöf itse puhui siitä, kuinka suuri hyöty yhdistymisestä olisi Jumalan valtakunnan työlle. Seuraavana vuonna Ashtabulassa pidetyssä kirkolliskokouksessa Mandellöfin näkemys Suomi-synodista oli paljon pessimistisempi: "Synoodi etsii maallista viisautta, syrjäyttämällä taivaallisen viisauden; hengelliset herätykset näyttävät siinä piirissä olevan tuntemattomat." Synodin esimiehen Kansalliskirkkoa vastaan kohdistuneet syytökset ilmeisesti vetivät mielialan myös Mandellöfillä matalaksi.

Ashtabulan kansallisseurakunnan kirkko Ohion
osavaltiossa. Kirjasta "Evankelis-Luterilainen
Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

En ala tässä esittelemään jokaisen kirkolliskokouksen päätöksiä ja Mandellöfin osuutta niissä erikseen, mutta joitain poimintoja. Mandellöf puhui myös innolla sen puolesta, että lähetettäisiin sekä läntisiin että itäisiin osavaltioihin lähetyssaarnaajat kiertämään suomalaisten parissa, ja kaksi miestä valittiinkin tehtävään. Kirkkokunnan opillista linjaa Mandellöf selvitti ahkerasti niin lehdissä kuin muuallakin sekä esitellen että käytännössä muotoillen sitä. Kirkolle perustettiin vuonna 1903 myös oma kansanopisto, nimeltään omaperäisesti Kansan Opisto, jossa toimi myös pappisseminaari.

Kansan Opistolla oli komea rakennus, mutta pian se 
ajautui sosialistien käsiin ja muuttui Työväen Opistoksi. 
Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Kirkkoa siis kehitettiin ja se kasvoi kohisten, ja kesäkuun 1904 kirkolliskokouksessa Duluthissa seurakuntia oli jo 21 ja jäseniä 14 048. Papistoon kuului 20 henkeä. Lisäksi oli itsenäisiä seurakuntia, jotka olivat kirkkokunnan pappien hoidettavina. Iso juttu Mandellöfille on varmastikin ollut se hetki, jolloin hän sai 8. lokakuuta 1903 olla vihkimässä oman kasvattipoikansa W.W. Wilenin Wyomingin Rock Springsin kirkossa, jossa Mandellöf itse hoiti seurakuntaa, pappisvirkaan. Tämä antaa muuten hyvän kuvan kirkon pappistarpeesta, sillä Wilen tuli heti pappisuransa alussa neljän eri Wyomingin osavaltion paikkakunnilla toimivan seurakunnan paimeneksi. Ei mikään kevyt aloitus.

Wilen muuten muisteli myöhemmin kasvatti-isänsä tapaa rukoilla. Kirkolliskokouksissa hän saattoi usein vetäytyä tärkeiden päätösten ollessa edessä syrjään polvistuakseen rukoukseen. Wilenin mukaan hän saattoi usein ympärillä olevia huomaamatta puhella Taivaan Isälle eri asioista, sillä tällainen rukous oli niin tavallista hänelle. Jos yleisessä keskustelussa tuli hiljainen hetki saattoi kuulla, kuinka Mandellöf itsekseen huokaili "Rakas Jeesus, auta ja anna menestystä" tai muuta vastaavaa.

Rock Springsin kirkko Wyomingin osavaltiossa. 
Siellä tehtiin päätös Kansalliskirkon perustamisesta. 
Mandellöf paimensi sikäläistä seurakuntaa ja vihki 
siellä kasvattipoikansa pappisvirkaan. Kirjasta 
"Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Sosialistit kaappaavat kansanopiston ja Mandellöf palaa Suomeen

Kansanopistoasiassa kävi vähän nolosti, ja osasyynä on pidetty Suomesta tulleiden johtomiesten, siis myös Mandellöfin, liiallista luottamusta suomalaisten kirkolliseen mieleen. Opistoa ei otettu suoraan kirkon omistukseen vaan se kuului osakeyhtiölle, jonka kokouksiin sai äänioikeuden se, joka sellaisen itselleen yhden dollarin hintaisella osakkeella lunasti. Pappisseminaari oli toki kirkkokunnan valvonnan alainen, mutta se jäi pian laihaksi lohduksi. Jo ensimmäisenä lukuvuonna opiston väliaikainen johtaja ehdotti uskonnon tekemistä vapaaehtoiseksi aineeksi, mikä ymmärrettävästi ei ollut kuulunut kirkkokunnan suunnitelmiin. 

Jo 1906 sosialisteilla oli enemmistö opiston osakkeista ja he ottivat sen haltuunsa niin, ettei Kansalliskirkolla ollut siihen enää mitään valtaa. Siitä tuli Työväen Opisto, jonka yhtenä johtajana toimi myöhemmin punaisia Suomen sisällissodassa johtanut Yrjö Sirola. Muitakin haasteita alkoi näkyä, johtuen nekin osaltaan siirtolaisten vieroittumisesta luterilaisesta uskosta ja kristillisyydestä ylipäätään. Tätä varmasti edesautti jo edellä mainittu pappispula.

Mandellöfin kasvattipoika Walfred 
Willehad Wilen (1879-1947) vaimonsa 
Elin E. Sorsenin kanssa. Wilen teki elämäntyönsä 
Yhdysvalloissa toimien useissa seurakunnissa ja 
perustaenkin muutamia. Kirjasta 
"Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko.
 Ensimmäiset 50 vuotta."

Mandellöf itse ei enää tuossa vaiheessa ollut Amerikassa. Wyomingista hän oli ensin siirtynyt kaitsemaan Minnesotan Elyssä olevaa seurakuntaa. Tienraivaajana toimiminen uusissa oloissa kävi raskaaksi jo 60 vuotta lähentelevälle miehelle ja koto-Suomi kutsui. Niinpä hän vajaan 6 vuoden rupeaman jälkeen palasi toukokuussa 1905 takaisin Suomeen vaimonsa kanssa. Kasvattipoika jäi Amerikkaan ja teki siellä pitkän pappisuran, joka päättyi vasta kuolemaan vuonna 1947. Ehkä Mandellöfistä tuntui hyvältä, että Wilen jäi jatkamaan työtä. Eikä Mandellöfin työrupeama ollut mitätön sekään, sillä hän oli auttanut rakentamaan kirkkokunnalle vahvan pohjan sen monista heikkouksista huolimatta.

Suomessa hän pääsi pian taas työnsyrjään kiinni, ensin Luodon v.t. kirkkoherraksi. Siellä hän oli taas tekemisissä lestadiolaisten kanssa ja yhtäaikaisesta vieroittumisesta sekä sympatiasta kertoo hänen luonnehdintansa: "Ehkä muutamissa kohdin ovat opissa yksipuolisia ja minun käsitykseni mukaan erehtyviä, elävät nuhteettomasti, ollen terveellisenä suolana seurakunnassa." Samalla löytyi yhteyttä myös evankelisuuteen, sillä evankelinen lankomies Gustaf von Essen oli Munsalassa kirkkoherrana ja tämän kanssa Mandellöf osallistui jo 1905 kolmeen evankeliumijuhlaan, evankelisten isompaan paikalliskokoontumiseen.

Viimeiseen työpaikkaan Asikkalan puisille rattaille

Pohjanmaan Luodosta Mandellöf siirtyi Satakunnan Honkilahteen v.t. kappalaiseksi. 1907 hän haki Asikkalan kirkkoherraksi. Hän sai vaalissa toisen vaalisijan ja päihitti ensimmäiselle sijalle asetetun Ypäjän kirkkoherran Gustaf Oscar Holmbergin. Kolmas ehdokas ei saanut lainkaan ääniä. Holmberg oli evankelisuudestaan tunnettu, ja Mandellöfkin oli jälleen lähentynyt liikettä. Vuonna 1913 hänet kutsuttiin jälleen Evankeliumiyhdistyksen jäseneksi, järjestön, josta hänet oli 1870-luvulla erotettu.

Mandellöf jaksoi olla aktiivinen vielä Asikkalan vuosinaankin. Ehkä Amerikan-kokemusten peruja oli se, että hän kirjoitti Tähti-lehdessä vuonna 1908 sosialidemokratiaa vastaan ja piti kristillistä työväenliittoa parempana ajamaan köyhälistön asiaa. Varmaan muisto siitä, miten sosialistit Amerikassa pilasivat kansanopistohankkeen painoi mieltä. Ei hän pelkästään kritisoinut, vaan esimerkiksi hänen toimestaan Asikkalaan perustettiin yksi kiertokoulu lisää ja parannettiin opettajien palkkausta.

Asikkalan kirkosta tuli monessa paikassa toimineen 
Mandellöfin viimeinen palveluspaikka. Wikimedia Commons.

Aivan Mandellöfin viime vuosiin osui kumma tapaus, jossa Asikkalan Vesivehmaalle pyrittiin rakentamaan evankelisten rukoushuone kylällä syntyneen vilkkaan herätyksen myötävaikutuksesta. Asia lähti liikkeelle jo 1911, mutta vuosien varrella käytiin kiistaa esimerkiksi siitä, tuleeko rukoushuoneesta yksityinen vai Evankeliumiyhdistyksen oma. 1915 Mandellöf ryhtyi vastustamaan stä, että siitä tulisi Evankeliumiyhdistyksen rukoushuone ja asia kävi Porvoon tuomiokapitulissakin. Kiista velloi voimakkaana vielä Mandellöfin kuollessakin. Mandellöf oli itsekin yhdistyksen jäsen, miksi hän siis vastusti? Ehkä hän vieroksui ajatusta, että seurakunnan sisälle muodostuisi siitä vahvasti irrallisia ryhmiä, olihan hän nähnyt, miten Amerikassa lestadiolaiset eristäytyivät muista luterilaisista. Tosin niinhän teki Kansalliskirkkokin suhteessa Suomi-synodiin, mutta Mandellöf ainakin pyrki yhteyteen. Vaikea sanoa, kun kuolema tosiaan päätti kiistan Mandellöfin osalta.

Kuolema ja jälkimaine: "kiitä Jumalaa puolestani kaikesta"

Wilhelm Adrian Mandellöf kuoli Helsingin Diakonissalaitoksessa 13. tammikuuta 1916. Hänen vaimonsa Maria, joka itse kuoli vasta 1932 Kuopiossa 84-vuotiaana, on kirjoittanut miehensä viime hetkistä: "Herra on sanansa jälkeen laskenut palvelijansa rauhaan, sillä vainajan silmät olivat nähneet ja hän uskoi sen pelastuksen, jonka Jumala on valmistanut kaikille kansoille... Paljon sairas puhui loppuun asti varottaen ja rukoillen kaikkien edestä. Itse rukoili ja pyysi muiden rukoilla Jeesusta pian tulemaan. Tauti oli ankara, ei lepoa päivällä eikä yöllä. Viimeisenä aamuna sairas sanoi: 'Nyt minä olen hyvin väsynyt'. Aivan viimeiset sanat olivat minulle: 'Laske nyt polvillesi juuri tähän ja kiitä Jumalaa puolestani kaikesta'. Sitten seurasi viimeinen kova, raskas huokaus ja kuolematon henki pääsi vapauteen. Hyvä uskon kilvoitus oli kilvoiteltu ja elämän kruunu saavutettu."

Mandellöfin kuolinilmoitus. 
Etelä-Suomen Sanomat 
nro 7/1916.

Mandellöfin kuoltua näkyi, että mies, joka äkkiseltään näyttää polttaneen siltoja eri suuntiin oli pikemmin monessa mukana. Lestadiolaisuuden erään haaran, uusheränneiden, Kolkuttaja-lehdessä oli J.F. Hellmanin kirjoittama muistokirjoitus. Ainakin uusheränneet lukivat hänet edelleen omiensa joukkoon. Hellmanin mukaan Mandellöf oli tyystin vapaa puoluehengestä. Ehkä hän tosiaan ei enää halunnut olla mitenkään ehdoitta mukana missään herätysliikkeessä, vaan niiden kanssa toimiessaankin halusi pitää itsenäisen linjansa.

Suomen lähetyssanomia jakoi erään papin muistelun Mandellöfin työuran varrelta, lieneekö Säkylän ajalta vai vasta Asikkalasta: "Nuorena pappina sain määräyksen toimia rov. M[andellöfi]:in naapuriseurakunnassa. Niinkuin nuoret ainakin olin itsetietoinen ja kopea. Eräänä päivänä ilmestyi hevosmies portillemme, sitoi hevosensa kiinni ja tuli pastoria kyselemään. Astuin edellä kansliaan jossa kysäsin vieraan asiaa. Vastaukseksi esitti hän itsensä ja sanoi tulleensa nuorta virkaveljeä tervehtimään. Pääni painui alas. Häpesin. Olisin tahtonut painua siihen paikkaan. - Se oli minulle saarna nöyryydestä, jota en unohda. Isällisiä ja ystävällisiä neuvoja annettuaan sanoi hän jäähyväiset, muistaen samalla vasta-alkavaa tuntuvalla avustuksella. Usein kävi hän sitte luonamme eikä milloinkaan tuomisitta. Rohkaistakseen vastaanottajaa lausui hän isällisesti: vasta-alkava tarvitsee."

Ohion osavaltion Ashtabulan kirkon alttari. 
Mandellöf oli tekemässä osaltaan työtä sen 
eteen, että tältä ja monelta muulta alttarilta 
kaikui suomeksi armon sanoma kaukana isiensä 
mailta eläville suomalaisille. Kirjasta 
"Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Mandellöfin elämä oli melkoista vuoristorataa. Työ vei häntä ympäri Suomen ja sen rajojen ulkopuolellekin, ja hengellisesti hän oli vuoroin kotonaan, vuoroin kiistoissa parinkin herätysliikkeen kanssa. Hän oli vakaumuksen mies, eikä siksi aina sopinut minkään liikkeen muotteihin. Kuitenkin hänen merkityksensä varsinkin Kansalliskirkon vaiheissa oli kiistaton. Kyseinen kirkkokunta jatkoi elämäänsä vuoteen 1963 asti, jolloin se jäsenistön kielen muututtua pitkälti englanniksi yhdistyi Missouri-synodin kanssa, jonka se koki hengellisesti läheisimmäksi. Tähän vaikutti osaltaan se oppiperusta, jota Mandellöfkin oli ollut pönkittämässä.

Lähteet:

G. A. Aho: Evankelis-luterilainen kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta. 1949.

Asikkala. Heinolan Sanomat nro 71/1907. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/624740?page=3

Asikkalan kirkkoherra Wilhelm Adrian Mandellöf. Alempi kansanopetus nro 1/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/938269?page=4

J.F. Hellman: Muistosanoja Vilhelm Adrian Mandellöfista. Kolkuttaja nro 2/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/985323?page=10

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1870-1895. 1967.

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1896-1916. 1984.

Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys. Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870-1899. 1997.

Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. 2007.

MANDELLÖF Wilhelm Adrian. Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/henkilo.php?id=18718

Rovasti Mandellöf'in muistolle. Suomen lähetyssanomia nro 2/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/845547?page=30

Hakkinen, pyhä lintu - naakan kirkkohistoriaa

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Eri paikkakuntien asukkaille on muodostunut varsinkin varhemmin omia haukkumanimiään, pitäjänköllejä, joista osa on siirtynyt myöhemmin miltei eräänlaisiksi kunnianimiksi. Yksi näistä on Varsinais-Suomen Sauvon asukkaiden nimitys Sauvon hakkiset, joka nykyään näkyy paikkakunnalla eri tavoin, kuten ruokapaikka Hakkisherkkuna, jalkapallokenttä Hakkispaanana ja ansioituneen sauvolaisen tittelinä Sauvon hakkinen. Koska nimitykseen liittyy kirkollisiakin piirteitä ja koska hakkinen, monelle naakkana tutumpi lintu liittyy muutenkin kirkollisiinkin yhteyksiin otan sauvolaisena vapauden käsitellä teemaa hieman ja ehkä paikoin tavallistakin levottomammalla huumorilla. Kansanperinnettä on hakkisiin liittyen monenlaista, mutta teeman vuoksi pitäydyn pitkälti kirkolliseen.

Naakka eli hakkinen (Corvus monedula) 
Magnus von Wrightin (1805-1868) 
taiteilemana. Wikimedia Commons.

Linnun nimet

Aloitetaanpa tuosta nimestä hakkinen. Hakkinen, hakki, kirkkohakkinen tai kirkhakkinen ovat olleet Lounais-Suomessa käytössä olleita naakan nimityksiä ja nimellä on mahdollisesti yhteys viron kieleen, jossa naakka on hakk. Myös nimellä naakka lienee vanhat juuret, sillä eräissä suomen lähisukukielissä on vastaavanlaisia nimiä. Muoto kirkkokaijakin tunnetaan, ja se tulee luultavasti ruotsin sanasta kaja. Murrekartalla hakkinen painottui ainakin joskus erityisesti Varsinais-Suomeen, varsinkin Turusta itään olevalle rannikolle, mutta myös Mynämäen-Vehmaan alueelle. Lisäksi Porista Huittisiin esiintyi pohjoisempi hakkisvyöhyke.

Kuitenkin juuri hakkinen on vanhin painettuna esiintyvä suomenkielinen nimi kyseiselle linnulle. Koska suomeksi ei varhemmin kauhean paljon kirjoja rustailtu sukellamme pikaisesti vanhojen sanakirjojen maailmaan. Varoitus:vaikeita latinankielisiä nimiä edessä, mutta selätämme ne nopeasti. Sana näet esiintyy jo Ericus Schroderuksen v. 1637 ilmestyneessä sanakirjassa Lexicon Latino - Scondicum, joka on vanhin suomen kieltä sisältävä sanakirja. Siinä nimi on muodossa haokinen. On muistettava, ettei Schroderus puhunut itse suomea, vaan sai suomenkielisen sanastonsa Oulussa toimineelta ja Porissa syntyneeltä papilta Marcus Pauli Sadelerilta. Vuonna 1644 ilmestynyt Variarum rerum Vocabula Latina, cum Svetica et Finnonica interpretation pitää myös sisällään linnunnimen  hackinen. Vasta Henrik Florinus, Paimion kirkkoherran poika ja itsekin saman seurakunnan kirkkoherraksi noussut käytti vuonna 1678 sanakirjassaan Nomenclatura rerum brevissima latino-sveco-finnonica nimeä naacka, ja hänelläkin oli sen rinnalla hackinen. Florinus oli suomenkielinen, joten hän tunsi kotoperäisen nimistön edeltäjiään laajemmin.

Kutsumanimiä ja naapurirakkautta

Se sanakirjoista.Sauvolaisten nimitykseksi hakkisen kerrotaan tulleen siitä, kun erään sauvolaisen piti viedä riistaa papinpalkaksi. Asiaankuuluvan metson sijasta hän oli tuonut kuolleena maantieltä löytämänsä naakan eli seudun kielellä hakkisen. Ilmeisesti juttu lähti kulkemaan ja sauvolaisista tuli näin hakkisia.

Sauvon komea keskiaikainen kivikirkko on seissyt paikallaan 
vuosisatoja, ja kauan sillä on ollut myös hakkisia vahteinaan.
Wikimedia Commons.

Sauvolaiset eivät kuitenkaan jääneet ivapuheiden edessä sanattomiksi, vaan osasivat antaa joskus hyvinkin nokkelasti ja terävästi sanan sanasta. Niinpä kun naapuripaikkakunnalta Paimiosta ollut pilkkasi sauvolaisia hakkiseksi vastaus kajahti vanhalla Sauvon murteella "Hakkinen on pyhe lint, se pite kirkonharjal vaari, et ei Paimjo ruumisvarkka ten pees". (Neuvon sana: jos lukija ei ole sauvolainen ja siellä joskus käy, älkää yrittäkö kommunikoida paikallisten kanssa tuollaisella kielellä. Murre on muuttunut, joten saisitte lähinnä kummeksuvia katseita.)

Ruumisvaras ei ollut tuulesta temmattu nimitys, vaan silläkin oli historiansa. Paimiossa oli elänyt isokokoinen mies, joka oli tehnyt erinäisiä rikoksia. Kerran tämä oli murtautunut ruumishuoneeseen ryöstellen sieltä vainajilta sormuksia ja muita arvoesineitä. Hän jäi kuitenkin kiinni ja joutui oikeuden eteen. Siellä tuomari oli ihmetellyt moista rikosta ja kysynyt syytetyltä: "Ettekö yhtään pelännytkään yöllä siellä pimeässä ruumishuoneessa?" Syytetyn vastaus oli yksinkertainen: "Mää pelkkä hyvi vähä eläväki ihmist, ja kuolluva ei sit ollenka."Näin paimiolaiset saivat omaksi liikanimekseen ruumisvarkaat. Kukaan ei yllättyne kun sanon, ettei sitä ole ylläpidetty paimiolaisten toimesta eikä paikkakuntaa ole markkinoitu sen avulla. Nöyrimmät pahoitteluni asian nostamisesta esille, mutta pitihän tuo muistitiedon vastaus selittää.

Hakkinen komeilee tietysti myös Sauvon vaakunassa. 
Kuvan tähdiltä näyttävät kuviot ovat kannuspyöriä 
ja viittaavat paikkakunnan lukuisiin aateliskartanoihin.
Wikimedia Commons.

Kirkonharjalla vahtia pitävä hakkinen on varmasti ollut yleinen näky, sillä vuosisatojen ajan kirkot ovat olleet kyseisten lintujen suosimia paikkoja, siitä myös nimitys kirkhakkinen juontaa. Tälle on saatettu antaa myös syvempiä merkityksiä kuin pelkkä korkeissa rakennuksissa viihtyminen taikka se ruumisvarkaitten kyttääminen, kuten Keuruulta 1938 talletettu kertomus kertoo: "Kirkon räystäitten alla oleskeli mustia lintuja, luultavasti naakkoja, jotka pitivät kovaa kirkunaa. Sanottiin että ne ovat syntisten sydämiä." Ei Koivistossakaan Karjalankannaksella mitenkään kauniisti näistä linnuista 1935 lausuttu: "Kun kirkon naakka naaksutteli ja lenteli, tuli kuoleman sanomia siitä kylästä, mistä päin naakka lensi".

Linnuista eroon vai linnuilla rahaa

Joskus kirkon katolla nökötelleet naakat ovat aiheuttaneet myös ärsytystä ja niitä on lähdetty karkottamaan voimakeinoin. Naantalissa vuonna 1628 tässä kävi hieman köpelösti, sillä niin paljon vahinkoa kuin kirkhakkiset ehkä aiheuttivatkin ei se vetänyt vertoja sille tuholle, mitä niiden hävitysyritys sai aikaan, lääke oli pahempi kuin tauti. Aatelisherra Johan Henrikinpoika Jägerhorn Paimiosta (taas nuo paimiolaiset) näet ampui Naantalissa käydessään suustaladattavalla pyssyllään vanhan birgittalaisluostarin katolla olevaa hakkista, jolloin palava panos sytytti rakennuksen tuleen. Tuli hävitti luostarirakennusta, kirkkoa ja kolmasosan koko kaupungista. Ilmeisesti jotkut väittivät, vaikka luterilaista aikaa jo elettiinkin, että Pyhä Birgitta rankaisi tällä tavoin lintujen ampumisesta, luostarikirkon alueella kun kaikkien elävien olentojen olisi tullut saada olla rauhassa.

Naakka Naantalin hautausmaalla jatkamalla lajinsa 
pitkää perinnettä paikkakunnalla. Silminnähtävästi 
edes kaupungin palaminen ei horjuttanut näiden lintujen 
eloa siellä. Wikimedia Commons.

Eivät toki sauvolaisetkaan ole pelkällä rakkaudella katselleet hakkisiaan. Huhtikuussa 1912 Sauvon kirkonkokous teki päätöksen maksaa kymmenen penniä tapporahaa jokaista hakkista kohden. (Ja nyt puhutaan siis linnuista, ei hakkisiksi kutsutuista sauvolaisista. Lisäksi tarjous ei enää ole voimassa, joten voitte laittaa ne pyssyt takaisin paikoilleen...) Lisäksi tukittiin kaikki kirkon ullakolle johtavat luukut ja reiät, etteivät hakkiset pääsisi sinne yölevolle ja pesimään.

Yksi syy hakkisten yrmimiseen on ollut tietysti siinä, että ne ovat jätöksillään sotkeneet kirkon vinttejä tehokkaasti. Asian voi kuitenkin kääntää myös voitoksi, kuten tekivät mynämäkeläiset vuonna 1894. Tuolloin saatiin valmiiksi kirkon korjaustyö, jonka jälkeen pidettiin huutokauppa. Näin lehti kirjoittaa: "Sen jälkeen myytiin huutokaupalla vanhat paanut ja lastut sekä pellon höystöä. jota hakkiset aikain kuluessa olivat tuonneet. Eivät hakkisetkaan ilmaiseksi asu, koska tuo hakkisguano huutokaupassa tuotti 49 markkaa 75 penniä." Mynämäkeläiset tekivät siis tiliä hakkisten jätöksillä. Kunnioitettava saavutus.

Mynämäkeläiset joutuivat siivoamaan tämän kirkkonsa hakkisten 
jätöksistä, mutta saivat tehtyä sillä tiliä. Tämän perusteella suosittelen 
palkkaamaan mynämäkeläisiä myyntifirmoihin. Wikimedia Commons.

Hakkinen virkana ja esikuvana

Jos muualla on todettu, että "äänellään se variskin laulaa", on Sauvossa kertoman mukaan lukkari todennut rippikoulussa lauluhaluttomille pojille "Eenelles teel Hakkine laula, anta tulla eent va". Hakkinen liittyy myös hauskasti erääseen kirkolliseen virkaan, se on näet ollut Turun tuomiokirkon vahtimestarin taikka suntion nimitys. Itse asiassa ensi näkemältä näytti, että Hakkinen olisi ollut näiden yleinen sukunimi, mutta ilmeisesti kyse oli ammattinimikkeestä, sillä esimerkiksi 1660 mainitaan, kuinka Erik -niminen mies otettiin "för en Hackinen" edesmenneen Bertilin tilalle koevuodeksi. Historioitsija Yrjö Blomstedt arveli, että kyseessä oli kuvaileva nimitys: kirkonpalvelijana toimiva 'hakkinen' oli unilukkari, joka naakan tavoin nokki nukkuvat seurakuntalaiset hereille.

Ei naakka taikka hakkinen mitenkään huono kirkolliseksi linnuksi ole. Se on näet kerrassaan siveä ja hyveellinen lintu mitä tulee sen avioelämään. Hienovaraisten kosiomenojen jälkeen pariskunta pitää yhtä kuolemaan asti eikä puolisoa jätetä, vaikka pesintä menisi vuodesta toiseen pieleen. Voisi siis ajatella, että kirkon katoilla kykkiessään se näyttää kirkkokansalle elämisen mallia.

Turkulainen hakkinen. Aikoinaan samalla nimellä on kutsuttu 
myös turkulaisia kirkollisia viranhaltijoita. Wikimedia Commons.

Puheenaiheena vallan saleissa

Silti nuo linturaukat koetaan nykyäänkin myös ongelmaksi, mihin vaikuttaa niiden määrän raju lisääntyminen ja sen tuomat moninaiset lieveilmiöt. Kuten tunnettua naakan rauhoitus loppui jokunen vuosi sitten. Silmiini osui asiaa koskeva eduskuntakeskustelu, missä kansanedustaja Timo Heinonen viittasi linnun vanhaan maineeseen kuolemanlintuna todeten hauskasti ja samalla lajin yleistymistä kuvaavasti: "Ja jos naakan, kuolemanennelinnun, vaikutus olisi sellainen kuin sen aikanaan harvalukuisempana uskottiin olevan, niin en minäkään enää tätä puhettani pitäisi, sillä joka päivä satoja naakkoja näen oman kotipiirini ja kirkonkylämme ympäristössä." 

Samassa keskustelussa muuten sauvolainen kansanedustaja Esko Kiviranta kiitteli rauhoituksen poistamista "siitäkin huolimatta, että naakka eli hakkinen on kotikuntani Sauvon vaakunalintu". Samassa yhteydessä hän mainitsee, ettei tiedä, miksi se on siihen valittu. No, jos hän törmää joskus tähän tekstiin niin ehkä sitten selviää. Vähän uhkarohkeaa toki kiitellä tuota päätöstä, sauvolaiselle kun hakkisen metsästysoikeus voi olla uhka henkilökohtaiselle turvallisuudelle. Mikäli muuten haluatte hävittää kirkkojenne katoilta hakkiset niin pienenä neuvona, että kutsukaa hätiin joku muu kuin paimiolainen. Naantalilaisilla on heidän osaamisestaan tässä tehtävässä sanansa sanottavana.

Lähteet:

Sofia Björklöf: Meri kuljettaa kieltä -virolaisia lainasanoja suomen murteissa. Kielikello 3/2018. https://www.kielikello.fi/-/meri-kuljettaa-kielta

Yrjö Blomstedt: Hakkinen. Genos 33 (1962), s. 103. https://www.genealogia.fi/genos-old/33/33_103.htm

Kaisa Häkkinen: Linnun nimi. 2004.

Kaisa Häkkinen: Suomalaisen linnunnimistön etymologinen sanakirja. 2013.

Pauli Itälä: Hakkistaivaan alla. 2006.

Jouni Koutonen: Naakka on ollut tulilinjalla ennenkin - kirkhakkisten häätö oli jopa polttaa Naantalin luostarikirkon vuonna 1628. Yle 10.4.2018. https://yle.fi/uutiset/3-10146415

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. 1996.

A. Laurila: Historia. Naantalin VPK. https://naantalinvpk.fi/historia/

Mynämäen kirkon korjaustyö. Uusi Suometar nro 198/1894. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/585167?page=3

Pöytäkirjan asiakohta PTK 64/2018 vp. Eduskunta 12.6.2018. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/PoytakirjaAsiakohta/Sivut/PTK_64+2018+9.aspx

Pirjo Silveri: Mustatakkinen, äänekäs saarnaaja. Silta - tamperelainen seurakuntalehti 6.6.2018. https://www.siltalehti.fi/sivustot/silta/loytoretkia/katsokaa_taivaan_lintuja/mustatakkinen_aanekas_saarnaaja.41670.blog

Suomen murteiden sanakirja. Merkityksen levikki: hakkinen. Kotimaisten kielten keskus. https://kaino.kotus.fi/sms/?p=map&map_id=76588

Grönlannin ristiretki - Tanskan kuninkaan toteutumaton haave

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Varmaan kaikki ovat kuulleet ristiretkistä, ja monet varmaan myös siitä, että niitä tehtiin Lähi-Idän lisäksi myös muualle, kuten Suomeen, vaikka ainakin ensimmäisen retken osalta yksityiskohdat ovatkin monella tapaa kiistanalaisia. Mutta monelle voi olla vierasta se, että täältä Pohjoismaista käsin suunniteltiin vakavasti hyvin mielikuvituksekasta hanketta, nimittäin ristiretkeä Grönlannin kautta Intiaan! Vieläpä aikana, jolloin ristiretket eivät enää olleet niin sanotusti muodissa. Mistä tässä oikein oli kyse, no sitä käsittelemme tällä kertaa.

Pohjoisen unioni ja ensimmäisen Kristianin suuret suunnitelmat

Vuonna 1397 meni Pohjolan kartta uusiksi, kun Tanska, Norja, Ruotsi sekä Schleswig-Holstein yhtyivät valtioliitoksi, Kalmarin unioniksi, kuningatar Margareta I:n valtikan alaisuuteen. Tämä teki siitä melkoisen alueellisen mahdin, vaikkakin se myös rakoili eri tavoin pitkin taivaltaan. Myös ristiretkiaate tuli uudelle unionille läheiseksi, osin siksikin, että kun Margareta naapureiden rajoilla aiheuttamista ongelmista johtuen oli kirjoittanut paaville oli tämä 1401 lähettänyt vastauksen, jonka mukaan alueen arkkipiispojen tuli saarnata ristiretkeä kaikkialla ja lupaili täysiä aneita niille, jotka taistelisivat Margaretan ja tämän jälkeläisten vihollisia vastaan. Hämmentävästi paavi sanoi tämän pitävän paikkansa oli sitten kyse pakanoista tai kristityistä vihollisista, mikä ei oikein sovi ristiretkien ajatukseen. Ehkä hän ajatteli muun muassa venäläisiä ortodokseja, joita saattoi katolisesta näkökulmasta pitää harhaoppisina ja jotka uhkasivat unionin itärajaa.

Kalmarin unionin valtapiiri noin vuoden 
1400 tienoilla. Sata vuotta myöhemmin 
unionin äärilaidalla sijainnut ja välillä 
tyystin unohdettu Grönlanti näytteli 
merkittävää osaa varsin mielikuvituksellisessa 
suunnitelmassa. Wikimedia Commons.

Joka tapauksessa unionin hallitsijoita kävi pyhiinvaellusmatkoilla Roomassa ja Jerusalemissa, osallistui Böömissä hussilaisia vastaan suunnattuihin ristiretkiin (kategoriaa "kristityt viholliset") ja olivat mukana Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin järjestämissä ristiretkitapaamisissa. (Ainakin kirjoittajan mielikuvituksessa kuulostaa varsin jännittävältä konseptilta). Kun osmanit eli turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin 1453 lupasi Tanskan kuningas Kristian I lähteä ristiretkelle, mutta asia jäi.

1471 Saksan Regensburgissa pidettiin valtiopäivien yhteydessä ristiretkikokousta, ja silloin Kristian I:n lähettiläät ehdottivat hyökkäystä turkkilaisia vastaan kolmen rintaman avulla. Keisari ja saksalaiset ruhtinaat etenisivät maata pitkin Balkanilla,  paavi ja italialaisten kaupunkivaltioiden joukot hyökkäisivät Adrianmeren yli ja Kristian I johtaisi itse suurta pohjoiseurooppalaisesta ratsu- ja jalkaväestä koottua armeijaa Venäjän läpi kohti Jerusalemia. Kristianin taholta asiaan liittyi usko omiin sotilaallisiin voimiin sekä se, että hän uskoi olevansa se henkilö, jonka eräs profetia väitti vapauttavan Jerusalemin. Tosin profetiassa kuninkaan nimi oli Kristoffer, mutta mitäpä yksityiskohdista.

Kuvassa Kristian I (1426-1481) ja vaimonsa 
Dorothea. Kristianilla oli varsin 
suureelliset sotasuunnitelmat, 
mutta lopputulos oli paljon puhetta, 
vähän villoja. Wikimedia Commons.

Suunnitelma sai itse asiassa hyvän vastaanoton ja ristiretki oli tarkoitus aloittaa 24. huhtikuuta 1472. Emme kuitenkaan koskaan saa tietää miten tuo mielikuvituksekas suunnitelma olisi menestynyt, sillä Kristianin piti vielä saada ruotsalaiset mukaan yritykseen. Unioni näet rakoili pahasti, eikä Kristianilla ollut kontorollia Ruotsista. Nämä eivät innostuneet, niin kuin eivät tanskalaisvallasta muutenkaan, joten syntyi taistelu, jossa Ruotsin valtionhoitaja Sten Sture vanhemman johtamat ruotsalaisjoukot voittivat Brunkebergin taistelun 10. lokakuuta 1471.  Tämän seurauksena Kristian ei enää tohtinut lähteä vuosikausiksi sotimaan Pyhälle maalle ja koko hanke kuivui kokoon.

Grönlanti muistuu mieleen

Samoihin aikoihin oli kuitenkin tehty retki, joka osaltaan avaisi aivan uuden ajatuksen hyökkäysreitiksi. Vuoden 1470 tienoilla olivat näet Kristian I sekä Portugalin kuningas Alfonso V lähettäneet retkikunnan pohjoiselle Atlantille. Yhtenä ajatuksena oli saada yhteys Grönlantiin. Sinne oli Norjassa syntynyt viikinki Eerik Punainen perustanut 980-luvulla siirtokunnan, joka oli tullut vuonna 1261 Norjan kuninkaan Haakon IV:n alaisuuteen. Grönlannin vientituotteina olivat taljat, turkikset ja mursunhampaat, mutta sinne piti tuoda esimerkiksi puuta ja rautaa. 

Ennallistus Brattahliðin kirkosta. Tämäntyyppisen kirkon 
rakennuttivat Grönlannin ensimmäiset skandinaaviset 
asuttajat. Wikimedia Commons.

Ennen Haakonia he olivat ilmeisesti ainakin välillä purjehtineet Marklandiin eli todennäköisesti Labradorille puuta hakemaan, mutta Norjan alaisuudessa omia laivoja ei sallittu, vaan tilalle tuli erillinen yhteysalus. Se katosi vuonna 1367 tai 1369, eikä uutta tullut tilalle, sillä taljoja ja turkiksia sai vaikka Venäjältä ja norsunluu syrjäytti markkinoilla mursunhampaat. Kalmarin unionin synnyttyä ja Tanskan saadessa ylivallan Norjasta alkoi Grönlanti unohtua. Sen läntinen siirtokunta autioitui vuoden 1350 paikkeilla eikä Grönlannissa piispa Alfrin kuoltua 1377 ollut enää omaa piispaa. Titteli tosin säilyi niin sanottuna titulaaripiispan tittelinä, arvonimenä ilman konkreettista hiippakuntaa ja sen kaitsemista.

Se, mitä Hvalseyn kirkosta, viimeisten dokumentoitujen 
Grönlannin siirtokunnan häiden tapahtumapaikasta 
on jäljellä. Wikimedia Commons.

Viimeinen dokumentoitu vierailu siirtokunnassa oli 1406, kun joukko islantilaisia harhautui reitiltään ja vietti Grönlannissa neljä vuotta. He olivat osaltaan todistamassa siirtokunnan hiipumista, sillä he näkivät erään miehen joutuvan poltetuksi syytettynä noituudesta ja heidän mukanaan lähti 1410 Islantiin hääpari, joiden häitä he saivat todistaa Hvalseyn kirkossa. Sen jälkeen siirtokunta haipui historian lehdiltä eikä ole tietoa, milloin se tarkalleen lakkasi olemasta.

Täysin unohtunut se ei kuitenkaan ollut, minkä osoittaa edellä mainittu retkikunta. Sen väitetään yhyttäneen niin Grönlannin kuin Newfoundlandin, jonka nurkilla portugalilaiset harjoittivat kalastusta. Samalla reissulla kuikuiltiin merireittiä Intiaan. Siirtokuntia ei taidettu löytää, eikä kukaan varmasti tajunnut, että tässä kolkuteltiin vieraan mantereen portteja. Ylipäätään retken yksityiskohdat ovat jossain määrin kiistanalaisia.

Toisen Kristianin suuri suunnitelma

Tanskan kuningas Kristian II saikin sitten 1514 oikean kuningasidean. Kalmarin unioni suorittaisi ristiretken Grönlannin tuolla puolen oleville saarille laajempana missionaan Intiaan suuntautuva ristiretki. Tälle hankkeelle pyydettiin myös paavin valtuutusta osallistujille myönnettävien aneiden muodossa. Osin varmaan oli ajatuksena myös saada alue Tanskan hallintaan pitkän tauon jälkeen ja saada tälle hankkeelle virallisen ristiretken antama tuki. Tosin ei tuo Intia-osiokaan aikalaisten mielestä ollut niin hullu kuin meistä ehkä saattaa tuntua, sillä maapallon koko ei ollut vielä aivan selvillä ja Grönlannin jopa ajateltiin olevan kiinni Aasiassa.

Jos oli edellisellä Kristianilla ollut 
suuria sotasuunnitelmia, ei Kristian II (1481-1559)
ollut tässä ainakaan huonompi ristiretki-
hankkeineen. Wikimedia Commons.

Idea ei myöskään tullut Kristianille aivan tyhjästä, sillä ennen kuninkaaksi tuloaan hän toimi isänsä alaisuudessa Norjan varakuninkaana ja oli läheisissä väleissä Norjan arkkipiispan Erik Walkendorffin kanssa. Tämä keräsi aktiivisesti tietoa Grönlannista ajatuksenaan saattaa se jossain vaiheessa takaisin arkkihiippakuntansa kaitsentaan. Hän uskoi pohjoisesta löytyvän valtakunnalle monia mahdollisuuksia ja hänen jäämistöstään löytyi ohjeita miten toimia, jahka Grönlanti saavutetaan. Varmasti hän oli puhunut näistä ajatuksista myös Kristianille, varsinkin kun hän 1520 kirjoitti niistä itselleen paavi Leo X:lle.

Grönlantilaisesta haudasta löytyneet piispansormus 
ja mursunluinen piispansauvan koriste 1200-luvulta.
Wikimedia Commons.

Aivan heti idea ei saanut tuulta siipiensä alle, mutta vuonna 1519 alkoi tapahtua, kun paavi Leo X nimitti Grönlantiin uuden piispan Vincent Peter Kampen, suunniteltuna toimipaikkanaan Garðar, saaren vanha hiippakuntakeskus. Tämän oli tarkoitus olla mukana Kristianin ristiretkiarmeijassa ja vallata saari jälleen kristikunnalle, sillä Kristian oli luvannut vallata paikan takaisin pakanoilta. Sen verran siis tiedettiin ja muistettiin, että inuitit olivat levittäytyneet alueella siirtokuntalaisten alueen pienentyessä, tosin edelleenkään ei tiedetty, olisiko siirtokunnasta jotain jäljelläkin.

 Retkelle valittiin myös johtaja, tunnettu amiraali ja sittemmin myös merirosvousta harjoittanut Søren Norby. Tämä ilmoitti helmikuussa 1521 Kristianille, että laivasto alkoi olla valmiina lähtöä varten.  Kuitenkin joitain korjauksia oli vielä tehtävä ja sopivien puuseppien puutteen vuoksi ei olisi mahdollista lähteä  ennen kuin vasta pääsiäisen jälkeen.

Vielä syyskuussakaan matkaan ei oltu lähdetty, mutta hanke eli vielä, sillä kuninkaan kansleri Klaus Pedersen kirjoitti 21. syyskuuta 1521 kuninkaalle Roomasta käsin kuinka tämä  hanke ei tuottaisi ainoastaan kunniaa ja ylistystä vaan myös suuren ja iankaikkisen tuoton. Kiirettä tuli kuitenkin pitää, sillä espanjalaisten huhuttiin lähestyvän Grönlantia.

Søren Norby (k. 1530) oli monessa mukana, 
mutta Grönlannin sotaretki jäi häneltä 
tekemättä. Wikimedia Commons.

Homma meni kuitenkin puihin, ja kuten edellisen Kristianin aikana ruotsalaisista johtuen. Ruotsalaiset olivat taas kapinoineet, ja näiden antauduttua Kristian II päätti huolehtia, ettei vastarintaa enää syntyisi. Hän vakuutti yleistä anteeksiantoa ja kutsui valtakunnan ylhäisön kruunajaisiin, mutta hänellä olikin ketunhäntä kainalossa. Arkkipiispa Gustav Trollella oli kalavelkoja Ruotsin mahtimiesten kanssa, jotka olivat erottaneet hänet virasta ja hajottaneet hänen linnansa hänen väitettyjen tanskalaisyhteyksiensä vuoksi, ja nyt koitti koston hetki. 8.-9. marraskuuta 1520 mestattiin kuninkaanlinnan viereisellä Suurtorilla ainakin 80 henkeä.

Jos tällä piti rauhoittaa Ruotsi epäonnistui se pahasti. Ympäriinsä nousi kapinoita, ja niiden siivittämänä Ruotsin kuninkaaksi kohosi Kustaa Vaasa, joka, toisin kuin esimerkiksi isänsä, oli ollut sen verran epäluuloinen ettei ollut osallistunut Kristianin verisiksi päätyneisiin pitoihin. Tämä johti siihen, että Kristian menetti 1523 myös Tanskan ja Norjan kruunut ja joutui maanpakoon. Kalmarin unioni oli mennyttä, ja niin oli myös Kristianin ristiretkisuunnitelma. Reformaation toteutuminen Ruotsissa sekä Suomessa 1527 ja Tanskassa sekä Norjassa 1536 saivat aikaan sen, ettei Pohjoismaissa myöhemminkään kellään ollut intressejä ristiretkeen.

Risti ja tanskalaiset saavuttavat lopulta sekä Grönlannin että Intian

Tanska sai Grönlannin valtaansa 1700-luvulla, ja myös 
kristillinen sanoma teki saarelle paluun Hans Egeden 
julistamana, oma tarinansa sekin. Kuvassa Egeden 
patsas Grönlannin Nuukissa, taustalla Nuukin tuomiokirkko.
Patsas on herättänyt viime vuosina vilkasta keskustelua, 
mutta palataan siihen jos joskus kirjoitan Egedestä.
Wikimedia Commons.

Aivan unohtuneeksi ei Grönlanti toki jäänyt, ja 1605 Tanskan kuningas Kristian IV (kuningashuoneissa on tunnetusti joskus puutetta mielikuvituksesta nimien suhteen) lähetti retkikunnan etsimään tuota muinaista siirtokuntaa. Muutama inuiitti siepattiin mukaan, mutta yhtään viikinkien jälkeläistä ei löytynyt. Siirtokuntien jäänteitä löytyi vasta pastori Hans Egeden tehdessä alueelle lähetysmatkoja 1721, jolloin Tanskan valta alueella alkoi muodostua. Tutkijat ovat myöhemmin arvelleet eräästä löydetystä hautausmaasta, että se olisi poistunut käytöstä vuoden 1450 tienoilla, eli siihen mennessä väki on joko kuollut tai siirtynyt Islantiin taikka muualle.

Mitä Intiaan tulee saavuttivat tanskalaiset aikanaan senkin, tosin eivät ristiretkeläisinä. Tanskan Itä-Intian kauppakomppania perusti Etelä-Intian Tranquebariin siirtokunnan vuonna 1620 ja se säilyi Tanskan hallussa vuoteen 1845. Nikobaarien saaret kuuluivat Tanskalle 1750-luvulta vuoteen 1869 ja Serampore vuodet 1755-1839. Tranquebarissa alkoi myös luterilainen lähetystyö pietistisessä hengessä vuonna 1706, mitä pidetään luterilaisen kirkollisen maailmanlähetyksen alkuna. Näin risti oli mukana täälläkin, tosin varsin jälkijättöisesti.

Vaikka ristiretkeä ei tullutkaan sai Tanskan Itä-Intian
 kauppakomppania myöhemmin haltuunsa sieltä tukikohtia.
 Myös kristillinen sanoma tuli seudulle Bartholomäus Ziegenbalgin
saattelemana, oma kiinnostava tarinansa sekin, ehkä palataan siihenkin.
Tässä Ziegenbalgin muistomerkki Intian Tranquebarissa.
Wikimedia Commons.

Tällaiset toteutumattomat hankkeet kiehtovat mielikuvitusta. Me tiedämme, ettei Grönlannista Intiaan ole mikään unelmareitti, mutta olisiko Tanska voinut päästä voimalla mukaan siirtomaakilpaan alusta asti tuolla suunnitellulla retkellään? Olisiko Kanadasta tai vähän eteläisemmistäkin seuduista voinut tulla Tanskan valtapiiriä ja tanskan kieli kaikuisi mantereella englannin sijaan valtakielenä ja smørrebrød maistuisi hampurilaisten sijaan New Yorkissa vai mikä Ny Køpenhavn se olisikaan? Olisiko Tanska ollut pohjoinen suurvalta, jonka osana myös suomalaiset olisivat olleet jo varhain Amerikan metsiä kaskeamassa? Vähintään ajatusleikkinä mielenkiintoinen, mutta vastausta siihen tuskin löydämme. Joka tapauksessa, tanskalaisten kuninkaiden valloitussuunnitelmat ovat kiehtova historian alaviite.

Lähteet:

Catholic-Hierarchy: Bishop Vincent Peter Kampe, O.F.M. Obs. https://www.catholic-hierarchy.org/bishop/bkampev.html

Richard Hall: Matka viikinkien maailmaan. 2007.

Janus Møller Jensen: Denmark and the Crusades 1400 - 1650. 2005. https://www.sdu.dk/~/media/027AAE9BF1F24EC89501666C01F73FE4.ashx

Kurt Villads Jensen: Ristiretket. 2019.