Kirjoittaja: Ossi Tammisto
SEVERIINA SANTASALO (1848-1933)
Jo aiemmin tässä blogissa ollaan saatu nähdä, etteivät hengellisten liikkeitten johtajat ole välttämättä kotipitäjiensä kuohua ja kermaa. Johtajuus ei myöskään aina merkinnyt sitä, että kyseessä olisi ollut väkevä sananjulistaja, vaan varsinkin paikallistasolla kyse saattoi olla pikemmin kokeneen sielunhoitajan ja hengellisen ohjaajan arvovallasta, joka keskustelu kerrallaan ohjasi luokseen tulleita ja nosti esiin niitä, joista tuli sananjulistajia.
Yksi tällainen nainen on nyt kertomuksemme aiheena. Tämä vaatimattomissa oloissa elänyt naimattomana ikänsä elänyt ja viimeiset vuotensa sokeana viettänyt nainen ei ollut luonteeltaan helpoimmasta päästä, ja hänen hengelliset ohjeensa tulivat usein vahvasti suolalla höystettynä. Silti häntä on pidetty yhtenä Kankaanpään seudun rukoilevaisuuden johtohahmona, jonka luota monet hakivat neuvoa, joka kutsui seudulle puhujia ja oli itse tukemassa uusia sellaisia. Hän myös joutui useasti oman keskeneräisyytensä yllättämäksi ja oli valmis sen muillekin myöntämään.
Viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen ilmestyi Länsi-Suomen Herännäislehdessä muistokirjoitus, jossa kirjoittaja perusteli kirjoitustaan: "Ajattelin: kohta Severiina Santasalonkin muisto unhoon painuu. Ei nuorempi polvi hänestä enää kohta mitään tiedä, ja kuitenkin hän oli siksi ehyt kristitty persoonallisuus, että hänen nimensä ansaitsee tulla mainituksi tässä lehdessä." Tänä päivänä hänen muistonsa on varmasti vielä enemmän unohtunut.Hänen elämässään on kuitenkin niin paljon kiinnostavia piirteitä, että haluan nyt jatkaa noitten edellisten muistelijoiden työtä ja siirtää Severiina Santasalon tarinaa eteenpäin, tuota tarinaa, joka vie meidät Satakunnan ankarien kilvoittelijoiden piiriin.
Köyhän talon tytön tie leivän perässä
|
Kankaanpään sijainti Suomen kartalla. Täällä ja itänaapurina olevalla Jämijärvellä vietti Santasalo maallisen vaelluksensa. Wikimedia Commons. |
Severiina Santasalo syntyi 12. marraskuuta 1848
Kankaanpäässä Vihteljärvellä. Hänen syntymäkotinsa oli pieni kruunun maalla sijaitseva mökki. Koska koti oli köyhä täytyi Severiinan jo varhain lähteä kodin ulkopuolelle palvelustöihin. Hänen äitinsä mainitaan olleen hurskas ja varoitelleen Severiinaa maailman houkutuksista, mutta nämä vetivät nuorta tyttöä kovasti puoleensa. Jossain vaiheessa hän siirtyi palvelustyöhön Jämijärvelle. Siellä hän oman kertomansa mukaan kävi ajan tapojen mukaan joka sunnuntai kirkossa, missä silloisen kappalaisen Wilhelm Carlssonin saarnat sattuivat hänen omaantuntoonsa. Kuitenkin hän ainakin jälkikäteen koki viettäneensä eräänlaista kaksoiselämää, sillä Severiina sanoi itsestään myöhemmin: "Synti kahlehti ja sitoi minut lujasti."
Tällä tavoin elämä kulki kulkuaan, kunnes 1875, Santasalon ollessa 27-vuotias, oli Carlssonin lähtösaarnan aika. Santasalo muisteli vuosien kuluttua pastorin saarnanneen muun muassa näin: "Sinä, joka mailmaa rakastat, hukut mailman kanssa, sillä tämä mailma hukkuu kerran." Tästä Severiina tuli koviin tunnontuskiin ja herätyksen tilaan. Hänen kerrotaan alkaneen huutaa "Helvetti, helvetti, sinne minä joudun".
Alkoiko hän huutaa jo kirkossa vai vasta sieltä tultuaan, se jää hieman epäselväksi, mutta jostain syystä hän ei näytä hakeneen viikkokausien hätäänsä apua Carlssonilta, joka toki nyt jättikin seurakunnan. Itse asiassa lähtösaarnan vaikuttama herätys saa lisää vaikuttavuutta, kun tietää, että Carlsson ehti toimia uuden virkapaikkansa Nastolan kirkkoherrana vain pienen hetken kuollen jo saman vuoden marraskuussa.
|
Tässä Jämijärven 1860 valmistuneessa kirkossa piti kappalainen Carlsson lähtösaarnan, joka mullisti Severiina Santasalon elämän. Wikimedia Commons. |
Sen sijaan hän sielunhädässään suuntasi kulkunsa Lavian
evankelisen kirkkoherran Emil Teodor Gestrinin luo, joka sitten yrittikin
lohduttaa Severiinaa evankeliumin armolupauksilla ja kehotti uskomaan autuuteen
Kristuksen ansion perusteella. Tämä ei kuitenkaan auttanut Severiinaa, joka
lopulta tokaisi Gestrinille: "Te
ette ymmärrä mitään". Gestrin tunnetaan merkittävänä julistajana ja evankelis-vaikutteisen pyhä-liikkeen johtohahmona, mutta Santasalon sieluntuskaan hän ei osannut antaa vastausta.
Tuskista syntyvä usko
Tuolloin Lavialla eleli herännyt opettaja Grönblom, ja
Gestrin neuvoi Severiinan nyt tämän luokse. Tämä osasi lähestyä hänen tapaustaan. Severiinan kerrottua tälle sielunsa hädästä oli Grönblom sanonut muun muassa: "Sinä olet Herran käsissä ja Hän on nyt ruvennut sinua uudestisynnyttämään. Herra on sinut vienyt synnytyskipuihin, mutta kyllä Hän sinua armahtaa varmasti." "Sillä Hän on juuri läsnä niitä, joilla on murheellinen henki, ahdistettu ja särjetty sydän." Gestrin kysyi jälkeen Grönblomilta, että "Ymmärrätkö sinä tätä ihmistä?", johon Grönblom vastasi: "Ymmärrän kyllä, hänellä ovat kovat uuden ihmisen synnytystuskat."
Ehkä Gestrinin evankelisuudelle ominainen kehotus heti uskoa Raamatusta löytyviin armolupauksiin ei soveltunut siihen kokemukseen, joka Severiinalla oli omasta tilanteestaan, ja hän sai enemmän tarttumapintaa ja lohtua Grönblomin puheista synnytystuskista, jotka kuitenkin johtavat onnelliseen lopputulokseen. Se näet ilmeisesti vastasi enemmän siihen kokemukseen, joka hänellä itsellään oli tilanteestaan, näin oletan.
Lopulta asiat kirkastuivat Santasalon mielessä ja kotiin päästyään hän lauleli riemuissaan laulua, josta tuli hänelle erityisen rakas:
Oi ylkä* Jeesus rakkahin
Iloni olet ikuinen,
Kun rauhan liiton kanssani
Tehnyt olet iankaikkisen.
Elämän leivän jakajia kutsumassa
Nyt Santasalo kulki tuon seudun heränneiden, jotka tunnetaan myös rukoilevaisten nimellä, parissa, vaikka kyllä hän kävi myös kirkossa, Kankaanpään kirkossa saarnatuolin juureen muodostui hänen jokasunnuntainen vakipaikkansa. Hän kulki Rauman ja Porin seutujen rukoilevaisten parissa ja kävi useasti Laitilassa asti tapaamassa arvostettua maallikkosaarnaajaa Kustaa Heinikkalaa, Heinikkalan faaria, josta on kerrrottu tässäkin blogissa: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/06/kirkkohistorian-henkilokuvia-kustaa.html Santasalo alkoi myös järjestää seuroja, heränneiden kokoontumisia, kotonaan Kankaanpäässä. Näistä tunnetaan ainakin Lauri Vihtori Strandstén (s. 1852 Noormarkku - k. 1928 Karkku), Rikhard Nylen (k. 1918 Pori), kupariseppä Matti Sjöström (s. 1835 - k. 1922) Porista sekä Otto Vikman (1859-1925) Laitilasta. Näiden saarnaajien kotipaikat kertovat osaltaan niin Severiinan kuin rukoilevaisten muutenkin liikkeistä ja yhteydenpidosta.
Näistä Nylenin on mainittu olleen voimakas parannussaarnaaja, jonka sanotaan olleen parempi hengellisestä tilastaan suruttomien` herättäjä kuin jo heränneitten ruokkija ja hoitaja. Strandsténin evankelisemman julistuksen sanotaan olleen hyvää täydennystä Nylenin omiatuntoja kolkuttelevalle sanomalle. Tosin Strandsténiltakin on säilynyt muistitiedossa joitain varsin rajujakin sanontoja.
|
Kustaa Heinikkala (1809-1904), "Heinikkalan faari", oli aikansa tunnetuimpia rukoilevaissaarnaajia. Vanhoilla päivillään hän ei enää jaksanut kulkea puhumassa, mutta väkeä tuli runsaasti hänen luokseen Laitilan Untamalaan oppia saamaan, niin myös Severiina. Kirjasta "Suomen talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon". |
Kärkäs sanankäyttäjä
Oliko kyse näistä julistajista, Santasalon luonteesta vai mistä, mutta hänen kristillisyytensä sanotaan olleen pitkään hyvin jyrkkää ja lainomaista. Ja siis tämä luonnehdinta on rukoilevaisin myötämielisesti suhtautuneelta kirjailijalta Yrjö Hormialta, joten sitä ei voine pitää ulkopuolisten panetteluna. Severiinan mainitaan olleen luonteeltaankin varsin suorasukainen ja särmikäs, eikä siinä paljon sanomaa pehmennelty, jos sanottavaa oli.
Näistä sanomisista onkin tallentunut joitain esimerkkejä, esimerkiksi eräälle papille hän oli tokaissut päin naamaa: "Te olette fariseus^", yhdistäen näin huvittavasti kohteliaan teitittelyn ja loukkauksen. Toisella kertaa hän puolestaan pyysi töykeään sävyyn eräältä isännältä leipää ja kaatoi vielä lisää vettä myllyyn sanoen: "Ei noin suruttomalta mieheltä voi nöyremmin pyytää." Tämän tapauksen kohdalla Santasalon elämästä kirjoittanut pohti, oliko siinä karkeuden lisäksi mukana myös sielunhoidollista viisautta, sillä kyseinen isäntä alkoi myöhemmin murehtia hengellistä tilaansa, tuli kääntymykseen ja liittyi rukoilevaisten joukkoihin.
Jollekin omasta hengellisestä tilastaan huolestuneelle hän tokaisi: "Onko uusi ihminen syntynyt vai onko vanha ruvennut jumaliseksi, kun ei enää jaksa syntiä tehdä?" Severiina kantoi huolta siitä, ettei ihminen luullut autuuden asioiden olevan sillä hoidettu, että tunsi entisen elämäntapansa vastenmieliseksi. Eräälle papille hän sanoikin tämän kysyessä, että mitenkä tämä uusi syntyminen tapahtuu näin: "Se ei tapahdu kuivin silmin eikä kankein polvin." Polvillaan rukoilu onkin ollut rukoilevaisille aina tärkeä tapa ja yksi liikkeen tuntomerkeistä.
Tuosta äskeisestä tokaisusta on muuten säilynyt eräs muisto myös Santasaloa muistelleelta Selma Sinivaaralta. Hän kertoi kansakouluaikana asuneensa koulumatkan pituuden vuoksi Severiinan kodissa. Eräänä iltana hän luki läksyjään pöydän luona ikkunan äärellä. Severiina istui kiikkustuolissaan sukkaa kutoen. Äkkiä hän nousi ylös laskeutui lattialle kasvoilleen. Selma oli nähnyt tämän tapahtuvan monesti ennenkin ja yleensä oli myös seurannut Severiinan esimerkkiä. Tällä kertaa hän ei heti huomannut tapahtunutta eikä sitten enää tahtonut häiritä rukousta siirtymällä pöydän takaa vaan jäi paikoilleen. Severiina rukoili kauan ja palavasti, lopulta äänekkäästi itkien: "Herra Jeesus auta ja armahda!" toistaen näitä sanoja useasti. Noustuaan ylös oli hän tullut Selman eteen, katsonut häntä ja sanonut: "Tyttö, luuletko sinä Uuteen Jerusalemiin meneväsi noin kankein polvin!"
Ei ihme, että monet liikkeen ulkopuoliset loukkaantuivat Santasalon puheista, sillä kerrotaan osan hänen ystävistäänkin niistä loukkaantuneen. Silti kertoman mukaan ihmiset tunsivat hänet vilpittömäksi ja vakaaksi kristityksi, jonka seurassa tunnettiin pyhää arkuutta (kirjoittajan on myönnettävä, että noin sanavalmiin ihmisen seurassa tietty arkuus tulee varmasti luonnostaan...).
Mutta vakavammin, luultavasti monet saivat hänen sanoistaan jonkinlaista apua, sillä hänen luonaan käytiin ilmeisen runsaasti. Myös edellä mainittu Sinivaara vieraili aikuisena useasti hänen luonaan, vaikka saikin monesti itkeä Severiinan ankarien sanojen satuttamana. Hän ilmeisesti koki nämä sanat kuitenkin yleensä hyödyllisiksi, sillä hän kutsui Severiinaa hengelliseksi äidikseen. Muitakin nuoria kävi Severiinan luona, ja näitä Severiina kehotti kaupitsemaan itseään Kristukselle.
Ankara muille, ankara itselleen
Tuo lapseton ja naimaton mökinasuja pääsi olemaan tekemisissä myös lasten kanssa, sillä Vihtiläjärven kylän talolliset palkkasivat hänet opettamaan lapsilleen lukutaitoa. Yksi hänen oppilaistaan oli Oskari Rajakallio (s. 1885 Kankaanpää - k. 1969 Noormarkku), joka tuli hänen oppiinsa 7-vuotiaana. Tästä Rajakallio itse on kertonut kahdessakin haastattelussa. 1955 hän kertoi: "---7 vuoren vanhana minä pantiin talveksi erään naisen kouluun se oli vahempien palkkaama opetti lapsille aapista opetti lukutaitoo. Se nainen oli heränny. Se oli silloin lain alases tilas. Se puhu lapsille jo kuinka helvetis pirut marot lohikäärmeet kuohuvat ettette lapsiparaat sinne joutusi sain hyviä vaikutuksia ---". 1963 Rajakallio kuvasi tuota aikaa näin: "Olin rukoilevaisen vaimon kouluss. Se oli vanhempien palkkaama opettaja vaan. Mä oli seitsemän vanha, kun mä viätiin sinne kouluun. Mä olin siä pyhäinpäivästä maarianpäivää, ja se oli niin kova rukoileen. Ja se puhui usein rukouksisans, ettemme joutuisi sinne tulijärvee, miss on itku ja hammasten kiristys." Rajakallion suhde opettajaansa näyttää olleen mutkikas: yhtä aikaa Severiina on osa hänen hengellistä historiaansa, mutta samalla hän antaa ymmärtää, ettei tämän hengellinen elämä ollut tuolloin oikeassa tasapainossa eikä siten välttämättä myöskään se opetus, jota tämä Rajakalliolle antoi. Rajakalliosta tuli sittemmin rukoilevaissaarnaaja, josta hänestäkin saisi kelpo tarinan.
Vanhemmiten Severiinassa kerrotaan tapahtuneen selkeä muutos nöyrempään ja evankelisempaan suuntaan. Hänen kerrotaan kokeneen, ettei syntisellä ihmisellä ole mitään muuta "Jumalan edessä kelpaavaa vanhurskautta kuin Kristuksen verinen ansio ja lahjana vastaanotettava anteeksiantamuksen armo." Kun hänelle oli vahvistunut se tunne, että hän tarvitsi sitä itse kerrotaan sen synnyttäneen lempeää ja rakastavaa mieltä muitakin kohtaan. Tosin tämä ei silloinkaan ilmennyt minään hempeilynä, vaan hänen perusolemuksenaan säilyi karu totisuus ja ankara vakavuus.
|
Severiinan kotikylää Vihteljärveä halkoo Kuninkaanlähteen vesistö. Sen äärellä levähti Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik Suomen-reissullaan 1752. Wikimedia Commons. |
Erikoinen kertomus Severiinaan liittyen on peräisin eräältä myöhemmin rukoilevaissaarnaajaksi tulleelta Frans Ulvaalta (1887-1963). Hänen kertoessaan vuonna 1905 tapahtuneesta heräämisestään ja siihen liittyneistä tapauksista hän kertoi myös olleensa Severiinan luona seuroissa ja monien muiden ohella yöpynyt tämän talossa. Paikalla oli myös Pomarkusta tullut Kaisa Leppänen, joka yön pimeydessä oli noussut istumaan vuoteellaan ja lausunut surullisella, voimakkaalla äänellä saaneensa sanoman, että "Täällä huoneessa on yksi rakastamatoin helvetin kekäle." Ulvas oli käynyt mielessään läpi tuvassa olijat ja tiesi nämä kaikki pidemmän linjan uskovaisiksi, mikä vei hänet suureen ahdistukseen, sillä hän koki olevansa tuo mainittu henkilö.
Viikkoja myöhemmin ahdistunut Ulvas poikkesi jälleen Severiinan kotiin, jolloin Severiina sanoi, ettei Ulvas ollut kyseinen kekäle, vaan hän itse. Severiina kertoi asian ahdistaneen häntä ja pyysi Ulvasta kirjoittamaan puolestaan Strandsténille Karkkuun ohjeiden saamista varten. Ulvaksen mukaan Severiina ei olisi itse osannut kirjoittaa, mikä kuulostaa oudolta siihen nähden, että tämä oli opettanut lukutaitoa. Ehkä taito oli horjuva tai heikkenevän näön vuoksi huonontunut. En voi olla miettimättä, oliko tässä Severiinan oman herkän omantunnon lisäksi tai jopa sijasta kyse siitä, että hän halusi rauhoittaa vasta uskoon tulleen nuoren miehen mieltä.
Vanhuuden heikkoutta ja syvenevää nöyryyttä
Severiinan näkö oli tosiaan aina ollut heikko, ja vanhemmiten se heikkeni entisestään niin, että viimeiset 12 elinvuottaan hän eli sokeana ja joutui lopuksi kunnan hoidokiksi. Tämä kokemus vei häntä yhä syvempään hengelliseen kouluun ja oman mahdottomuutensa tuntemiseen, jolloin hän myös alkoi pyydellä ihmisiltä anteeksi omaa aiempaa jyrkkyyttään ja kovuuttaan. Hän sanoi esimerkiksi läheiselle uskonystävälleen, ilmeisesti Oskari Rajakalliolle: "Anna, Oskari kulta anteeksi, olin sinuakin kohtaan liian kova. Ei taivaaseen mennä korkeassa hengessä." Tässä on varmaan pyydetty ja saatu anteeksi myös pikkupojalle maalatut kauhukuvat.
Tämä anteeksipyytäminen on sikälikin vaikuttavaa, että Rajakallio itse piti Severiinaa hengellisenä äitinään. Tässä asetelmassa on varmasti ollut iso juttu näiden kahden välillä, kun vanhempi, uskontiellä kokeneempi ja eräänlainen auktoriteetti pyytää toiselta anteeksi. Ehkä tähän liittyy edellä mainitun ja Severiinallakin useasti puhumassa käyneen Lars Viktor Strandsténin kirje Rajakalliolle 3. helmikuuta 1927, jossa hän kirjoittaa muun ohessa seuraavaa: "Tulin suuresti ilahutetuksi; kuin kirjees lujn Severiinasta; että nyt on riisuttu köyhyyden ja alastomuuden elävään tuntemiseen, niin se Herra Jesus tekee vieläki ihmeitä. Sano nyt vaan minulta rakkaita terveisiä hänelle!" Ehkä hän oli aiemmin ollut tämän asenteesta huolissaan. Hän on muissakin kirjeissään kyllä Severiinalle terveisiä laittanut (ainakaan tuossa vaiheessa Severiinalle itselleen ei kannattanut kirjoittaa, hänhän oli sokea) ja toisaalta oli pari vuotta aiemmin 29. helmikuuta 1925, kehunutkin Severiinaa: "Olis vielä paljon kirjoittamista; vaan sinä Oskar ja Severiina; olette paremmin Koettelemuksen koulussa olleet tottelevaisemmat; nöyremmät; ahkerammat; Jumalan tuntemisessa; vaan Minä kurja raukka; olen niin paljon ja niin tuhansia kertoja: Pyhän Hengen murheelliseksi saattanut."
Santasalosta tuli sokeuden vuosinaan myös entistä innokkaampi rukoilija, ja seuroissa hänen rukouksensa sanottiin saavan paikat järähtämään. Hänellä sanottiin olevan sellainen rukouksen armolahja, joka kosketti niitäkin, joita eivät uskonasiat kiinnostaneet. Hänen erityinen rukouksensa koski myös häntä itseään, vaikka se varmaan oli tarkoitettu myös muille kehotukseksi: "Varjele, hyvä Jumala minua kuolleesta uskosta, väärästä rauhasta ja pettävästä toivosta." Huoli väärästä itsetyytyväisyydestä oli hänellä vahvana, myös siksi, että koki itse siihen usein ajautuneensa.
Severiina Santasalo kuoli 19. joulukuuta 1933 85-vuotiaana. Haudalle pystytettiin kivi, johon oli kirjoitettu myös sanat "Herätkää hurskaasti ja tehkää parannus". Näin Santasalo vielä kuoltuaankin varoitteli ihmisiä väärästä rauhasta ja kehotti parannuksen tekoon. Hänen kuollessaan oli rukoilevaisuus Kankaanpäässä edelleen elinvoimaista, sillä eräs artikkeli arveli liikkeeseen kuuluvan paikkakunnalla noin 20 perhettä. Se oli toki paljon vähemmän kuin esimerkiksi liikkeen mahtikeskuksessa Laitilassa, jossa perheitä oli noin 212 tai Raumalla, jossa perheitä oli mukana noin 100.
Kaksi vuotta myöhemmin järjestettiin Vihteljärven Kulhuan talossa Severiinan muistoseurat, joissa puhui silloinen kirkkoherra Koskenvoima seurakunnan papiston kera sekä erittäin osuvasti ja ymmärrettävästi rukoilevaiset maallikkosaarnaajat Frans Ulvas ja Oskari Rajakallio, joiden kummankin uskonelämälle oli Severiinalla ollut merkittävä rooli ja joista Rajakallio oli samasta kylästä lähtöisin.
|
Kankaanpään 1839 valmistuneessa kirkossa oli Severiinalla vakipaikka, ja sitä ympäröiviin multiin tuli myös hänen maallisen tomumajansa viimeinen leposija. Wikimedia Commons. |
Mikä on Severiinan perintö?
Mitä Severiinan elämäntarinasta pitäisi ajatella? Hän ei vaikuta olleen luonteeltaan niitä rakastettavimpia. Jopa ne, jotka kunnioittivat häntä eivät oke vaienneet hänen heikkouksistaan ainakaan mitä tulee itsensä ilmaisemiseen. Niinpä hän ei ole mikään pyhimyshahmo eikä esimerkillisen ruloilevaisenkaan prototyyppi. Kukaan hänen tarinansa kirjoittanut ei ole tarkoittanut, että kristityn elämän olisi kuljettava juuri niin kuin hän sitä kulki.
Kuitenkin hänen elämäntarinansa avaa kiinnostavia ikkunoita tuon ajan ja seudun herätyskristillisyyteen. Se kertoo myös siitä, mikä nähdään monesti herätysliikkeiden historiassa: yhteiskunnallisesti vähäiset voivat olla hengellisissä yhteisöissä suuria, ja mökissään asuva yksinäinen nainen saattoi olla monien uskottu sielunhoitaja. Lisäksi, ottaen huomioon hänen lempilaulunsa, oli hänen uskonelämässään myös iloa.
Itseäni puhuttelee Severiinan tarinassa sekin, että se ei tosiaankaan ole mikään kiiltokuva. Hän joutuu yhä uudelleen tarkistamaan omaa suuntaansa, vaikka kiusausten luonne olikin vaihtunut nuoruuden synneistä ilmeisesti rakkaudettomaan mieleen ja hengelliseen ylpeyteen. Vaikuttavaa on, että hän hengellisenä ohjaajana rohkeni avoimesti myöntää aiemmat erehdyksensä niitä havaitessaan ja pyytää niitä anteeksi asianosaisilta. Tähän eivät kaikki kykene.
Voisi sanoa, että Severiinaa kuvaakin hänen hautakivensä kirjoitus varsin hyvin. Hän oli tosiaan herännyt hurskaasti, ja parannusta eli elämänsä ja ajatustensa suuntaamista oikeaan suuntaan hän teki toistuvasti, elämänsä loppuun asti. Se nostaa mieleeni väkisinkin Lutherin Vähä katekismuksen sanat, jotka lienivät Severiinallekin tuttuja:
Mitä sitten tällainen vesikaste merkitsee? Vastaus:
Se merkitsee, että meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana.
Jotain tämän kaltaista Severiina Santasalokin näyttää yrittäneen elämässään noudattaa omalla tavallaan.
* "ylkä" on vanha sana sulhaselle. On nykyään lähinnä hengellisessä käytössä ja viittaa Raamatussa esiintyvään ajatukseen Jeesuksesta sulhasena ja seurakunnasta tämän morsiamena.
`"suruton", kristillisessä kielenkäytössä tarkoittaa ihmistä, joka ei sure syntejään eli on niitten suhteen välinpitämätön tai nauttii niistä. Ei siis tarkoita, että uskovan tämän vastakohtana pitäisi olla aina surullinen.
^fariseukset olivat Jeesuksen aikana vaikuttanut juutalainen uskonnollinen ryhmä, jonka kanssa Jeesuksella oli usein keskusteluja ja kiistoja. Kuvaannollisessa kielenkäytössä vakiintunut hurskastelijan ja tekopyhän synonyymiksi.
Muokkaus: Lisätty tietoja rukoilevaisten määrästä 1930-luvulla.
Lähteet:
Harri Heino: Rukoilevaisuus tällä vuosisadalla. Hurmoksellisuus Länsi-Suomen rukoilevaisuuden jakajana 1895-1970. 1977. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2242091?page=1
Yrjö Hormia: Rukoilevaisen kansan hengellisiä äitejä. 1956.
Yrjö Hormia: Halullisia sieluja ja hengellisiä isiä. 1959.
Heikki Huhtala: Suomen varhaispietistien ja rukoilevaisten sanankäytöstä. Semanttis-aatehistoriallinen tutkimus. 1971. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2242157?page=1
Kankaanpää. Lalli nro 130/1935. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2034859?page=5
Selma Sinivaara: Eräs rukouksen ihminen. Sananen Severiina Santasalon muistolle. Länsi-Suomen Herännäislehti nro 11/1938. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/991508?page=10
A. J. Soveri: Nykyiset herännäispiirit ja niiden maallikkotoiminta. Kirkko ja kansa nro 6/1932. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/984720?page=5
Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kertomaa. Länsi-Suomen herännäisyyden edustajia 1900-luvulla. 1966. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1924792?page=1