Kuolemaan harmonin sävelten saattelemana - Pekka Braks, Inkerin kirkon veritodistaja

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

PEKKA BRAKS (1881-1937)

Ruotsin hallitessa 1600-luvulla nykyisen Pietarin kaupungin ympäristöä tuolle Inkerinmaana tunnetulle alueelle suuntautui merkittävissä määrin suomalaista siirtolaisuutta. Vaikka Ruotsi menetti nämä alueet 1700-luvun alkupuolella suomalaiset jäivät ja heistä muodostui inkerinsuomalaisten eli inkeriläisten kansanryhmä. Siellä he sitten elivät rinnakkain muitten alueen kansallisuuksien kanssa kasvavan Pietarin tuodessa heille runsaasti työmahdollisuuksia. Samalla he säilyttivät suomen kielen ja luterilaisen uskonsa, mitä tukivat osaltaan yhteydet nykyisen Suomen alueeseen sekä Karjalan Kannakseen ja niistä tullut muuttoliike.

Kaikki muuttui, kun 1917 vallankumous toi Venäjälle kommunistisen hallinnon ja toisaalta Suomen itsenäistyminen loi maan länsipuolelle Suomen valtion. Uudet vallanpitäjät suhtautuivat vihamielisesti sekä uskontoon että varsinkin sellaisiin vähemmistökansoihin, joilla oli jotain yhteistä naapurivaltioiden kanssa. Niinpä luterilaista uskoaan hartaudella harjoittaneet suomea puhuneet inkeriläiset olivat useammasta syystä painostuksen alla. Toki on muistettava, että uskonnollista painostusta kokivat myös ortodoksit ja muut kirkot ja uskonnolliset yhteisöt. Lopulta painostus yltyi suoranaiseksi vainoksi, jonka myötä kirkot suljettiin ja monet inkeriläiset saivat katsoa teloituspartiota silmästä silmään. Tahdon nyt kertoa yhden näistä monista tarinan.

Tämän tarinan sankari Pekka Braks 
(1881-1937) sai nähdä maailman 
muuttuvan ympärillään ja uskonsa 
tulevan vihatuksi. Silti hän tahtoi 
pysyä loppuun asti vakaumukselleen uskollisena.
Wikimedia Commons.

Liissilän poika opettajana , kirkonpalvelijana ja sodassa

Pekka Braks, tai Pietari Braks, jota nimeä hänestä on myös käytetty, syntyi 10. toukokuuta 1881 Pietarin kuvernementissä Papinmäen kylässä Liissilässä talonpoikaisperheeseen. Venäläisittäin kylä on Popovka ja paikkakunta Lisino, mutta Braks oli suomalainen ja niin oli kotiseutukin, sillä vain osassa Liissilän kylistä asui tuolloin venäläisiä.

Tekstissä esiintyy useita inkeriläisiä paikannimiä, jotka voivat olla 
monelle vieraita. Tällä kartalla näkyvät alueella kirjoituksen kuvaamana aikana
toimineet luterilaiset seurakunnat. Wikimedia Commons. 

Vuonna 1900 Braks valmistui Kolppanan suomalaisesta opettajaseminaarista ja toimi sitten vuodet 1902-1906 kirjurina armeijassa. Tämän jälkeen hän toimi uskonnon opettajana Lempaalassa, mitä ei pidä sotkea Tampereen naapurikuntaan, vaan kyseessä oli inkeriläinen paikkakunta Karjalan Kannaksen Pietarin-puoleisessa päässä. Sieltä hän sitten palasi kotiseuduilleen ollen vuodet 1911-1915 lukkari-urkurina Liissilän kirkossa.

Jonkun verran sanaharkkaa oli hänen uransa alkuaikana joidenkin kyseenalaistaessa lehdessäkin hänen pätevyyttään, mutta lukkarintodistus hänellä kuitenkin oli eikä tämä kiistely ilmeisesti vienyt häntä Liissilästä, sillä hän toimi myöhemminkin samoissa tehtävissä. Sen sijaan 1. maailmansota kiskaisi myös Braksin maailmalle. Sodan aikana hän palveli vuoden 1915 syyskuusta vuoden 1918 toukokuuhun sotilasvirkamiehenä Persiassa ja Turkissa, minkä vuoksi hän ei luultavasti joutunut taisteluihin.

Sota päättyi, mutta Braksin taistelu alkoi

Kotiin palattuaan hän toimi vuodet 1918-1924 opettajana Kaipalan kylän koulussa jälleen kotikonnuillaan Liissilässä. Hän kuitenkin luopui pian opettajan ammatista, sillä maailma oli kommunistien valtaantulon myötä muuttunut. Kun häneltä näet kysyttiin syytä alanvaihtoon hän vastasi: "Kun niille pienille ihmistaimille pitäisi opettaa, että Jumalaa ei ole. Sitä en voi tehdä." Miehen kristillinen usko ei sallinut hänen toimia vakaumustaan vastaan. Hän ei voinut sanoa, ettei Jumalaa olisi, sillä hän uskoi silloin valehtelevansa. Sen sijaan hän tahtoi toimia tuon Jumalan todistajana, ja aika oli näyttävä, että hän oli valmis kulkemaan sitä tietä katkeraan loppuun saakka.

Liissilän v. 1781 valmistunut 500 istumapaikan kirkko oli 
kahteen otteeseen Braksin työpaikkana. Se otettiin pois 
seurakunnalta v. 1934 ja purettiin ennen sotaa. 
Wikimedia Commons.

Braks palasi vuonna 1924 Liissilän lukkari-urkurin tehtävään ja oli siinä helmikuuhun 1925 asti. Lisäksi hän toimi jonkinlaisena maallikkosaarnaajana, ja ehkä tämän vuoksi monet kehottivat häntä suorittamaan pappistutkinnon, sillä inkeriläiset kärsivät pappispulasta. Braks ei kuitenkaan suostunut. Sitten seurasi kokemus, joka olisi varmasti säikäyttänyt monet muut. 15. lokakuuta 1924 hän oli ollut Liissilän seurakunnanhoitajan, pastori Antti Karhun kanssa puhumassa seurakunnan tilaisuudessa ja poikkesi kotimatkallaan tämän luo Liissilän pappilaan. Silloin paikalle tuli miliisi, joka pidätti sekä Karhun että Braksin, joista ainakin jälkimmäisen pidätyksen syy oli uskonnollisen puheen pitäminen. Vankeus kesti seitsemän viikon ajan.

Moni olisi tässä kohtaa luultavasti valinnut vaikenemisen tien, mutta Braksin tytär Alina Muller kirjoitti vuosia myöhemmin, että tuo aika oli eräänlaista papinkoulua hänen isälleen. Kun kerran maallikon puhumista ei hyväksytty hän alkoi opiskelemaan vankilasta päästyään ja varmaan jo vankilassakin, suoritti pappistutkinnon ja sai pappisvihkimyksen helmikuussa 1925. Nyt hän oli valmis auttamaan kirkkoaan pappispulassa ja hänestä tuli pastori Venjoelle Liissilän naapuriin.

Venjoen 1885 valmistunut kirkko oli Braksin ensimmäinen 
työpaikka pappina. Kirkko otettiin pois seurakunnalta 1937 ja 
muutettiin klubiksi. Myöhemmin siitä tehtiin kasvitieteellinen 
laitos. Wikimedia Commons.

Inkerin kirkon nousu ja imperiumin vastaisku

1919 inkerinsuomalaiset seurakunnat olivat perustaneet oman väliaikaisen konsistorin johtamaan ja edustamaan alueen suomenkielisiä seurakuntia ja 1921 tämän konsistorin toiminta vakiintui. Sitä voi osaltaan pitää Inkerin kirkon alkuna itsenäisenä hallinnollisena yksikkönä, vaikka seurakunnilla olikin jo pitkä historia takanaan. Tämän konsistorin jäseneksi kutsuttiin myös Braks vuonna 1927. Kyseinen luottamustoimi ei ollut mikään eliitin herrakerho, vaan konsistori työskenteli jatkuvan neuvostovallan paineen alla.

Tuutarin suuri kirkko sai olla myrskyä edeltäneiden herätysten näyttämönä. 
Tämä 1836 valmistunut kirkko otettiin pois seurakunnalta 1937 ja muutettiin klubiksi.
Se raunioitui sodan aikana ja 1950-luvulla sen jäännökset räjäytettiin. Wikimedia Commons.

1920-luvulla tilanne oli vielä jotenkin siedettävä, ja itse asiassa inkeriläisten parissa elettiin hengellisen herätyksen aikoja. 1922 oli Tuutarissa pidetty hengellinen nuorisojuhla, jossa edes Tuutarin 2200 seisomapaikkaa sisältävä kirkko ei ollut riittänyt juhlaväelle, ei edes silloin, vaikka ihmiset seisoivat istumisen sijaan. Kuitenkin Kupanitsassa 1928 vietetyillä juhlilla saarnaaja Iisakki Hyrri lausui väliajalla enteelliset sanat: "Kun katselen tätä kansan runsautta, juhlassa mukana olevaa nuorisoa ja olen saanut kuulla virvoittavaa evankeliumia, niin ajattelen, että Jumala rakkaudessaan tahtoo meitä vahvistaa kestämään tulevaa, raskasta koetuksen aikaa. Emme kaiketi kauan enää saa kirkkoomme kokoontua. Myrskyn merkkejä on havaittavissa."

Hyrrin sanat osoittautuivat suorastaan profeetallisiksi. Kirkot oli jo aiemmin otettu valtion omaisuudeksi, vaikka niitä saikin käyttää, ateismia oli suosittu ja monenlaista painostusta oli ollut. Ainakin joillain paikkakunnilla huudatettiin kovaäänisistä ateistista propagandaa kirkon edessä aina silloin, kun kansa oli menossa jumalanpalvelukseen. Näitä toimia kiristettiin ja täydennettiin uusilla, ja varsinkin papit saivat tottua pidätyksiin.

Inkerinmaan suomalainen konsistori v. 1930.Nämä miehet yrittivät myrskyn 
keskelläkin pitää huolta seurakuntien toiminnasta. Alarivissä vasemmalta Pekka 
Braks, Simo Pennanen, konsistorin esimies Jalmari Laurikkala, Pietari Huima ja Antti 
Jääskeläinen. Ylärivissä vasemmalta Matti Närjä, Samuli Halttunen sekä kanslianhoitaja Juho Blumenthal.Blumenthal ja Laurikkala karkotettiin myöhemmin Suomeen, ja moni kuvan miehistä 
tuli hukkumaan ajan myrskyihin. Wikimedia Commons.

Myös Braks pidätettiin 13. helmikuuta 1930, syytteenä kollektivisoinnin vastainen agitaatio ja tuomioksi tuli 6. huhtikuuta kolmen vuoden karkotus pohjoiselle alueelle, mutta kesäkuussa se muutettiin neljän kuukauden vankilatuomioksi. Ajan henkeen kuului, että kun syyllinen oli selvillä keksittiin kyllä tarpeen vaatiessa jokin rikoskin. Linnareissuista näytti muodostuvan osa Inkerin kirkon papiston ansioluetteloa, sillä samana vuonna hänestä tuli konsistorin kirjanpitäjä ja seuraavana vuonna hän aloitti konsistorin sihteerinä, pesti, joka jatkui vuoteen 1937 asti. Hän sai Venjoen lisäksi vastuulleen myös Kupanitsan seurakunnan.

Huonot uutiset alkavat kasautua

Braks sai vastuulleen myös Kupanitsan v. 1861 valmistuneen kirkon. 
Se otettiin seurakunnalta v. 1938 ja toimi sitten vankilana ja sahalaitoksena. 
2. maailmansodan aikana se oli pari vuotta seurakuntalaisten käytössä. 
Myöhemmin se oli viljan lajittelusuojana, kunnes se 1980-luvun lopulla palautettiin 
luterilaisten käyttöön ja on nykyään jälleen yksi Inkerin kirkon kirkkorakennuksista, 
jossa vietetään jumalanpalveluksia. Wikimedia Commons.

Konsistorin kokouksissa saatiin tottua lähivuosina ikäviin uutisiin, joista tässä vain joitain poimintoja. Pappien lisäksi vangittiin esimerkiksi suntioitakin ja marraskuussa 1931 muutettiin Vuolen kirkko tanssiklubiksi, vaikka paikallinen nuoriso tekikin passiivista vastarintaa marssimalla toisesta ovesta ulos heti kun heidät oli kuljetettu sinne. Konsistorin jäsenille tuli tavalliseksi olla enemmän tai vähemmän aikaa vangittuna, ja 31. tammikuuta 1933 Braks vangittiin jälleen, nyt syytettynä väitetyistä väärinkäytöksistä eräässä kolhoosissa sekä yhteydenpidosta ulkomaihin. Asia kuitenkin raukesi 19.5. ja hänet vapautettiin.

Samana vuonna kuultiin, että Moloskovitsassa paikallinen neuvosto oli takavarikoinut seurakunnan rahat. Tämä oli vakavaa, koska valtio velvoitti seurakunnat pitämään huolta valtion omaisuudesta eli kirkoista, ja jos vaadittuja remontteja ei ollut varaa tehdä, ne menetettiin valtiolle. Tämä kohtalo kohtasikin seuraavana vuonna sekä Koprinan että Braksin kotikonnun Liissilän kirkkoa. Samana vuonna alettiin myös takavarikoida kirkonkelloja ympäri Inkerinmaata. Tulevat vuodet toivat yhä useampia kirkkojen sulkemisia ja vangitsemisia, minkä keskellä voi vain ihmetellä inkeriläisten, varsinkin heidän pappiensa, kestävyyttä.

Olosuhteet huomioiden on ihmeellistä, miten kaiken keskellä seurakunnat 
toimivat ja ihmiset halusivat ja uskalsivat osallistua. Tätä kuvastaa myös 
tämä 1933 Leningradissa otettu rippikoululaisten yhteiskuva. Edessä konsistorin 
esimies Jalmari Laurikkala. Wikimedia Commons.

Braks sai vastuulleen aiempien Venjoen ja Kupanitsan lisäksi myös Markkovan seurakunnan vuoden 1935 marraskuusta lähtien. 1937 vuoden lopulla hän olisi saanut vastuulleen myös Leningradissa olleen Pyhän Marian suomalaisen kirkon, mutta konsistori joutui ainakin tuolloin toteamaan, etteivät viranomaiset myöntäneet hänelle lupaa suorittaa tehtäviään kaupungin alueella. Hän asui tuolloin Slutskin piirissä Pappilanaution kylässä. Kelton seurakunnan  edustajat Juhana Kajava ja Toivo Miina kävivät konsistorille kertomassa, että olivat pyytäneet viranomaisia avaamaan jälleen Kelton kirkon, mutta tämän reissun ainoaksi tulokseksi jäi näiden miesten myöhempi vangitseminen.

Markkovan 500 istuimen kirkko oli valmistunut 1845. 
Se suljettiin v. 1936 paikkeilla, joten Braks ei ehtinyt kauaa 
siellä työskennellä. Sodan aikana se purettiin. Wikimedia 
Commons.

Valonpilkahdus ja Braks konsistorin esimieheksi karkotetun tilalle

23. helmikuuta 1937 konsistorissa oltiin pitkästä aikaa valoisammalla mielellä, eikä ihme. Viisi vuotta vankilassa ollut konsistorin jäsen Simo Pennanen oli vapautunut. Poliittisista syistä vangittuja vapautettiin harvoin, joten Pennasen paluuta pidettiin ihmeenä. Pennanenkaan ei ollut mikään pelkuri, sillä vankeusvuosista huolimatta hän palasi heti takaisin konsistorin työhön, mikä oli sille merkittävä voimanlisäys, konsistorissa kun oli ennen tätä ollut enää vain neljä jäsentä. Uusia jäseniä ei oltu voitu valita, sillä yleistä kirkolliskokousta ei voitu järjestää. Kaiken keskellä konsistorin jäsenet, Braks mukaan lukien, yrittivät jatkaa työtä niin konsistorissa kuin seurakunnissa.

Tilanne paheni kuitenkin kiihtyvää vauhtia. 31.3.1937 saatiin kuulla, että viranomaiset olivat estäneet Kupanitsan kirkossa pitkäperjantain jumalanpalveluksen vieton. 27.4.1937 jouduttiin merkitsemään konsistorin papereihin tieto, että konsistorin esimiehen, rovasti Jalmari Laurikkalan, joka oli urheasti jatkanut toimessaan tähän asti, oli muutettava Suomeen huomisen kello kuuteen mennessä. Laurikkala oli näet Suomen kansalainen ja nyt hänet oli karkotettu lopullisesti maasta. Tämä karkotus toisaalta pelasti hänen henkensä ja mahdollisti myöhemmin sen, että hän saattoi 2. maailmansodan jälkeen palvella pappina niitä inkeriläisiä, jotka olivat onnistuneet pakenemaan Ruotsiin.

Jalmari Laurikkala (1882-1957) karkotettiin, mutta 
hän sai myöhemmin palvella inkeriläisiä pakolaisia niin 
Suomessa kuin Ruotsissakin. Braks otti kantaakseen konsistorin 
esimiehen tehtävät Laurikkalan poistuttua. Wikimedia Commons.

Näin 25. toukokuuta 1937 kokoontuivat konsistorin jäljelle jääneet jäsenet Pekka Braks, Aleksanteri Korpelainen, Matti Närjä ja Simo Pennanen. Työn haluttiin jatkuvan ja uudeksi esimieheksi valittiin Pekka Braks. Hän oli nyt kirkollisen uransa huipulla, mutta tämän kirkon esimiehen työ ei tarjonnut hienoja edustuslounaita, vaan sen sijaan hän oli nyt se pää, joka kohosi sen verran muita korkeammalle, että se oli tarvittaessa helppo niittää pois. Toimintaa kuitenkin jatkettiin.

31. elokuuta 1937 kokoontuivat Braks, Korpelainen ja Närjä, sillä Pennanen oli jälleen vangittu, tällä kertaa lopullisesti. Hänen arvellaan kuolleen vankeudessa 1938. Kokoushuone oli menetetty, mutta oli sentään saatu lupa kokoontua Suomen kirkkokansliassa Željabovinkatu 6:ssa. Samassa kokouksessa jouduttiin toteamaan sekin, ettei Braks saanut lupaa viranomaisilta toimittaa papillisia tehtäviään Tuutarissa eikä Markkovassa.

Valot sammuvat Braksilta ja Inkerin kirkolta

19. syyskuuta 1937 osoittautui Braksille kohtalokkaaksi. Siitä on kertonut hänen edellä mainittu, myöhemmin Ruotsiin paennut tyttärensä Alina Muller. Kyseessä oli sunnuntaipäivä, ja Braks piti ensin aamupäivällä jumalanpalveluksen Pietarin suomalaisessa kirkossa, ilmeisesti siihen oli lopulta saatu lupa. Itse asiassa Braks tuli jäämään viimeiseksi kyseisessä kirkossa 1930-luvulla saarnanneeksi papiksi. Mukana oli tytär Ella. Iltapäivällä Braks oli kiiruhtanut pitämään jumalanpalvelusta Venjoen kirkossa. Pavlovskin asemalla hän oli lausunut Ellalle: "Näkemiin, lapseni! Eihän sitä tiedä, tapaammeko vielä täällä ajassa, tuntuu olevan niin paljon sähköä ilmassa."

Braksin toiseksi viimeinen saarna tapahtui tässä Pietarin Pyhän Marian kirkossa.
Se oli valmistunut 1805 ja otettiin pois seurakunnalta 1938. Siinä oli sen jälkeen muun 
muassa asuntoja ja luutavarasto. Nykyään se on jälleen yksi Inkerin kirkon kirkoista.
Wikimedia Commons.

Braks kuitenkin pääsi vielä illalla kotiin, mutta sinne saapuivat myös salaisen poliisin miehet. Braksia oltiin jälleen tultu vangitsemaan. Tytär Ella oli paikalla seuraamassa tapahtumia. Hän oli kertonut siskolleen, miten heidän isänsä oli pyytänyt vangitsijoilta lupaa soittaa jäähyväiset omalla urkuharmonillaan. Lupa annettiin, mutta tytär oli ollut niin järkyttynyt, ettei hän ollut hahmottanut, mitä virttä isä oli hänelle soittanut. Alina-tytär ihmetteli tapahtumasta kuultuaan, miten isä oli aina kyennyt olemaan niin rauhallinen, mutta aikuisiällä hän päätyi siihen tulokseen, että kyse oli Jeesuksen antamasta rauhasta, joka kestää myös maailman myrskyjen raivotessa.

Vähän tämän jälkeen kokoontuivat Korpelainen ja Närjä konsistorin istuntoon ja totesivat Braksin vangituksi. He arvelivat, etteivät voi kahdestaan pitää virallista kokousta, vaikka maassa virallisesti olikin uskonnonvapaus ja kokoontumisvapaus, näistä maininta luultavasti katkeransuloista huumoria. Braks jäi konsistorin viimeiseksi esimieheksi, ja vähän myöhemmin Aleksanteri Korpelainen seurasi toveriaan vankeuteen ja kuolemaan, Närjä sen sijaan selvisi hengissä näissä kuohuvissa vaiheissa ja kuoli vasta 1963.

Braksin viimeiset vaiheet olivat pitkään tuntemattomat. Häntä vastaan nostettiin syyte vakoilusta ja hänet tuomittiin 10.11.1937 korkeimpaan rangaistukseen. 15. marraskuuta 1937 hänet teloitettiin ja haudattiin Levašovon alueelle, samana päivänä kuin Korpelainen. Pian tämän jälkeen sulkeutuivat loputkin kirkot ja yhä useampia inkeriläisiä odotti vankeus tai teloituskuoppa. Inkerin kirkon taru näytti olevan lopussa.

Levašovossa teloitettujen suomalaisten muistomerkki.
Wikimedia Commons.

Inkerin kirkon ylösnousemus - Braksin ja hänen toveriensa perintö elää

Inkeriläiset selvisivät kansanryhmänä Stalinin vainojen läpi, vaikkakin hajalle lyötyinä ja rivit pahasti harvenneina. Kirjoittajaan tekevät suuren vaikutuksen pastorit Juhana Vaasseli ja Paavo Haimi sekä saarnaaja Matti Kukkonen, joista ainakin kaksi ensimmäistä olivat vankileirillä 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun, ja alkoivat heti vankeudesta päästyään uudelleen saarnatoimensa. Toivon voivani joskus kirjoittaa heidänkin tarinansa. Inkerin kirkon varsinainen elpyminen alkoi 1980-luvulla, ja nykyään se on koko Venäjän alueella toimiva luterilainen kirkko, joka toki pitää sisällään paljon muitakin kuin inkerinsuomalaisia, joista monet ovat siirtyneet Suomeen, Ruotsiin ja Viroon. Yhtenä esineellisen jatkumon tuojana on Venjoen kirkon vanha ehtoollismalja, jonka Braksin läheiset paetessaan Ruotsiin kuljettivat mukanaan. Vuoden 2018 syyskuussa se lahjoitettiin Inkerin kirkolle ja se on nykyään tallessa Marian kirkossa Pietarissa.

Braksin Venjoen kirkossa käyttämä ehtoollismalja on nyt tallessa 
Pietarin Pyhän Marian kirkossa. Wikimedia Commons.

Kun luen inkeriläisten kohtaamista kärsimyksistä en voi olla ihmettelemättä sitä rohkeutta, millä he kohtasivat kärsimyksensä. Varsinkin papit olisivat monta kertaa valita helpomman tien ja luopua pappeudestaan ja sulautua massaan. Laurikkala olisi voinut paeta Suomeen vuosia aiemmin, Braks olisi voinut työskennellä opettajana, opettaa sen mitä käsketään ja pitää uskonsa oman päänsä sisällä. Kristillinen usko johti heitä ja velvoitti heitä. He eivät voineet vaieta eivätkä väistyä. Braksin se vei teloituskuopan pohjalle, mutta hänen perintönsä elää. Ellei hän ja hänen kaltaisensa olisi toimineet sanan ja sakramenttien palvelijoina aina katkeraan loppuun saakka, ei välttämättä Inkerin kirkosta olisi jäänyt elämään edes sitä jäännöstä, joka sai puhjeta uuteen kukkaansa Neuvostoliiton lopulta tullessa vapaammaksi ja lopulta hajotessa. Neuvostoliitto on kadonnut ja sen järjestelmä osoittanut oman sisäisen tyhjyytensä, mutta se usko, joka antoi Braksille rauhan vangitsijoidenkin edessä elää edelleen Inkerin kirkon välittämänä.

Lähteet

БРАКС Пекка (Петр) Адамович, пастор 10.05.1881–15.11.3. Inkerin Liitto. https://www.inkeri.ru/rep/peoples/?id=619

Braks, Pekka, seurakunnanhoitaja. Nouse Inkeri ry. http://www.inkeri.fi/merkkihenkilot/a-i/

Liliann Keskinen: Venjoen ehtoollismalja palautettiin Inkerin kirkolle. Inkerin kirkko, 10.9.2018. http://www.inkerinkirkko.fi/2018/09/venjoen-ehtoollismalja-palautettiin-inkerin-kirkolle/

Aatami Kuortti ja Reijo Arkkila: Inkerin kirkon yö ja aamu. SLEY-KIRJAT. 1990.

Georg Luther: Herdaminne för Ingermanland II. De finska och svenska församlingarna och deras prästerskap 1704-1940. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2000.

Yleisöltä. Inkeri -lehdessä 10.8.1912, nro 59. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2059548?page=4

Luterilaisen vapaakirkollisuuden aamusarastus - Nurmeksen vanhaluterilaiset 1890-luvulla

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Tässä blogissa on jo aiemmin kerrottu pariin otteeseen luterilaisista vapaakirkoista, joita on ollut maassamme 1920-luvulta lähtien. Ne ovat mielenkiintoinen osoitus siitä, että luterilaista kristillisyyttä on mahdollista harjoittaa ja on harjoitettukin ainakin pienimuotoisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolella jo liki sadan vuoden ajan, vaikka monelle nämä vaihtoehtoiset seurakunnat ovatkin varmasti vieraita. Mutta vielä useammalle on vierasta se, että ensimmäistä kertaa luterilaista vapaaseurakuntaa puuhattiin jo monta vuotta aiemmin, nimittäin vuonna 1894, eikä suinkaan missään isossa keskuksessa vaan Pohjois-Karjalan Nurmeksessa. Mistä tämä hanke johtui ja mitä sille tapahtui, se on tämän kirjoituksen keskeisenä aiheena.

Tämän tekstin päänäyttämö on Nurmes. 
Valtimon kunta on jälleen osa Nurmesta, 
kuten se oli myös blogissa nyt kuvattuna 
aikana. Wikimedia Commons.

Uusi virsikirja syntyy pitkän odotuksen jälkeen

Kaikki alkoi kirjoista. 1886 hyväksyttiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa uusi virsikirja. Sitä olikin odoteltu, sillä edellinen virsikirja oli ollut käytössä jo vuodesta 1701 asti. Voisi siis olettaa, että kirja olisi nyt otettu vastaan suurella innolla, mutta näin ei ollut asian laita.

Uuden virsikirjan pitkä syntytaival johtui näet siitä, että jopa vuosikymmenten uurastuksen aikana oli ollut hyvin monenlaisia ajatuksia siitä, mihin suuntaan virsikirjaa tulisi kehittää. Osa halusi poistaa paljon vanhoja virsiä, osa ei juuri mitään. Myös uusille virsille ja teemoille nähtiin tarvetta, mutta niistäkin oli erimielisyyttä. Lopulta uusi kirja hyväksyttiin siitä huolimatta, ettei siihen vieläkään oltu tyytyväisiä, sillä oltiin yksinkertaisesti sitä mieltä, ettei uutta kirjaa voitu enää odottaa.

Tuloksena oli kompromissi, jonka hyväksymisen moni näki virheenä. Monen mielestä vanhassa virsikirjassa ollut voima oli kadonnut. Herätysliikeväki ei pitänyt uudesta virsikirjasta senkään vuoksi, ettei heidän käyttämiään lauluja ollut juurikaan hyväksytty mukaan. Myönteisiäkin puolia oli, sillä kieltä oli nyt nykyaikaistettu ja kehitetty, uusia suomalaisia virsiä oli saatu mukaan ja teema-valikoima laajeni esimerkiksi lähetysvirsillä.

Virsikirja herättää vastustusta aina Satakunnasta Pohjois-Karjalaan asti

Paikoin uusi virsikirja herätti hyvin voimakasta vastustusta. Kirkolliskokous oli antanut takarajaksi uuden virsikirjan käyttöönottoon vuoden 1897 adventin, eli siirtymäaika oli noin kymmenen vuotta. Monin paikoin äänestettiin kuitenkin kirjan käyttöönotosta jo aiemmin. Tällainen vaali käytiin esimerkiksi Raumalla 1888, mutta siellä uusi virsikirja tuli torjutuksi äänin 667-338. Rauman kaupunkiseurakunnassa uutta kirjaa kannatti 338 ja vanhaa 253, mutta maaseurakunnan puolella kaikki 414 äänestäjää torjuivat uuden kirjan. Tähän vaikutti ennen kaikkea seudun voimakas herätysliike rukoilevaisuus. Uusi äänestys toteutettiin 1891, mutta silloin vaali suoritettiin veroäyrin mukaan, jolloin varakkaampien äänillä oli suurempi painoarvo ja uusi kirja tuli hyväksytyksi 1303 markalla  50 pennillä vanhan kirjan kannattajien äänisaaliin ollessa 571 markkaa 50 penniä.

 Osa oli toki voinut muuttaa näkemystään kolmen vuoden aikana ja uusiakin äänioikeutettuja varmaan oli, mutta silti varsinkin rukoilevaisilla jäi vaalista paha maku suuhun. Heidän maallikkosaarnaajansa, kuten aiemmin blogissa esitelty laitilalainen Kustaa Heinikkala ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/06/kirkkohistorian-henkilokuvia-kustaa.html ), olivat tuominneet uuden virsikirjan, ja kyseinen herätysliike käyttää yhä tänä päivänäkin vuoden 1701 virsikirjaa muiden laulukirjojensa ohella.

Vastustusta oli kuitenkin myös muualla kuin länsirannikolla. Pohjois-Karjalan salomailla Nurmeksessa vastustus sai suorastaan radikaaleja piirteitä. Heinäkuussa 1894  Nurmeksen pappilassa oli kokous, jossa oli mukana tässä blogissa jo useampaan otteeseen piipahtanut silloinen Kuopion piispa Gustaf Johansson. Seurakunnassa oli ollut voimakasta uuden kirkkokäsikirjan ja virsikirjan vastustusta. Uusia kirjoja pidettiin suorastaan kirottuina ja "perkeleen hengellä" tehtyinä, minkä johdonmukaisena seurauksena niitten mukaan suoritettuja toimituksiakin pidettiin väärinä. Kirkkokäsikirjan osalta luottamusta ei varmasti lisännyt se, että painoksessa oli useita epäselvyyksiä, joita jouduttiin myöhemmin lehdissäkin korjailemaan. Samoin tuomittiin myös hiljan käyttöön otettu uusi katekismus ja pidettiin parempana 'Vipiliusta' eli vanhaa niin sanottua Svebiliuksen katekismusta, jota on perinteisesti arvostettu varsinkin herätysliikkeiden parissa ja josta on otettu uusia painoksia ainakin vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Myös seurakunnan silloisia pappeja kohtaan oli tyytymättömyyttä.

Yksi kiistanalainen kirja oli katekismus. Nurmeslaiset eivät 
innostuneet uudesta katekismuksesta, vaan luottivat mieluummin 
ammoisen Uppsalan arkkipiispan Olaus Svebiliuksen (1624-1700) 
ikivihreään. Wikimedia Commons.

Pohjois-Karjalassa kovat piipussa: uudet kirjat pois tai oma seurakunta!

Niinpä joukko nurmeslaisia oli valmiita perustamaan aivan uuden seurakunnan, jossa käytettäisiin vanhoja virsikirjoja ja johon voitaisiin valita uudet papit. Tämän hankkeen vuoksi oli nyt piispa Johansson tullut nurmeslaisia kuulemaan. Kokoontunut joukko vakuutti uusien kirjojen kelvottomuutta miltei yksimielisesti, mutta heidän yllätyksekseen ja pettymyksekseen ei piispa tukenut heitä vaan sanoi heidän olevan väärässä. Johanssonin mukaan ne vanhan virsikirjan virret, joita ei oltu otettu uuteen ja joita nurmeslaiset kaipasivat olivat tarpeettomia, koska ne olivat katolisen ajan jäänteitä. Muutenkin piispa perusteli uudistuksia ja totesi, että toki jokainen saa käyttää vanhaa virsikirjaa kodissaan ja kirkossakin jos halusi. Tosin käytännössä tuo olisi ollut haastavaa, sillä jumalanpalvelukset piti toteuttaa uutta kirjaa käyttäen, eli vanhasta olisi hyötyä  vain, jos halusi laulaa jonkun säilytetyn virren vanhoilla sanoilla. Sikäli kyse ei ollut mistään myönnytyksestä, eihän kukaan voi estää ihmistä laulamasta kotonaan mitä huvittaa.

Gustaf Johansson (1844-1930) on tämän blogin 
historiassa ehtinyt jo käydä jututtamassa horrossaarnaajaa 
Kuhmossa ja kovistelemassa evankelisia maallikkosaarnaajia 
Tarvasjoella. Nyt tapaamme hänet kiistelemässä nurmeslaisten 
omaa seurakuntaa puuhaavien kanssa. Ei hänen piispanuraansa 
ainakaan tylsäksi voi väittää, tosin hän ehtikin toimia sekä Kuopion 
piispana että arkkipiispana. Wikimedia Commons.

Nurmeslaisten vastarinta ei tästä vähentynyt. Heistä monet ilmoittivat, etteivät laita enää lapsiaan rippikouluun, koska siellä opetetaan veisaamaan uusista, kirotuista virsikirjoista. Lisäksi jo kymmenkunta nurmeslaista oli lähettänyt senaattiin anomuksen oman seurakunnan perustamisesta, jonka nimeksi olisi tullut "Wanhat Luterilaiset". Vuoden 1889 eriuskolaislaki näet salli perustaa maahan protestanttisia uskonnollisia yhdyskuntia, mitä olivatkin jo hyödyntäneet sekä baptistit että metodistit. Vanhoja kirjoja oli vastustettu muuallakin Pohjois-Karjalassa, ainakin Juuassa ja Rääkkylässä, mutta nurmeslaiset olivat valmiita menemään poikkeuksellisen pitkälle.

Tapaus herätti jonkun verran huomiota ja siitä uutisoitiin eri lehdissä. Uusi Suometar -lehdessä oli parikin tekstiä aiheeseen liittyen, toisessa valiteltiin kansan koneellista lukutaitoa, jonka vuoksi heillä ei ole syvempää ymmärrystä asioista, ja nähtiin nurmeslaisten kiintymyksen vanhoihin kirjoihin olevan merkki siitä. Toinen kirjoitus mainitsee, että Pohjanmaalla on runsaasti väkeä, varsinkin heränneitä ja lestadiolaisia, jotka eivät hyväksy uutta virsikirjaa ja että seudulla odotetaan uteliaisuudella päätöstä "Nurmekselaisten kirkkojutusta". Kirjoittaja arveli monien olevan halukkaita myös Pohjanmaalla perustamaan ""wanhoja luterilaisia" seurakuntia", mikäli tämä sallittaisiin. Nurmeslaisten hanke olisi siis voinut saada aikaan valtakunnallisia seurauksia.

Laintulkinta nurmeslaisten tavoitteiden esteeksi

Nurmeslaisille uusi laki ei kuitenkaan ollut suopea. Lokakuussa 1894 uutisoitiin, että senaatti oli päättänyt hylätä anomuksen, jonka takana sanottiin olevan talollinen Paavo Turunen ynnä muita nurmeslaisia, muualla on mainittu myös Tahvo Turusen olleen aktiivina hankkeessa. Näiden mainittiin halunneen perustaa ""wanhoillis-luterilaisten" eriuskolais-seurakunnan", koska eivät voineet hyväksyä uutta katekismusta. Senaatti oli kuitenkin tarttunut siihen, etteivät anomuksen tehneet olleet esittäneet mitään erityistä, Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta poikkeavaa uskontunnustusta, vaan sanoivat sen hyväksyvänsä ja ainoastaan torjuvansa uudet kirkolliset kirjat. Niinpä heidän ei katsottu kuuluvan eriuskolaislain piiriin, eikä heillä näin ollut lupaa oman yhdyskuntansa perustamiseen. Ja koska kuuluminen muuhun kuin sallittuihin uskonnollisiin yhdyskuntiin oli kiellettyä oli heidän myös jäätävä Nurmeksen seurakunnan jäseniksi.

Tämä uutinen ilmestyi useissa lehdissä hieman eri 
sanamuodoin, mutta viesti oli sama: nurmeslaisten 
seurakuntahanke oli tyrmätty. Tampereen Uutiset 
23.10.1894, nro 163.

Aivan tähän ei nurmeslaisten vastarinta lopahtanut, sillä vuoden 1895 alussa uudenvuodenpäivänä pidettiin kirkonkokous, jossa keskusteltiin uuden katekismuksen käyttöönotosta. Tosin Karjalatar -lehden toimittaja kutsui keskustelua pikemmin rähinäksi, jossa eivät auttaneet "järkewät puheet, ei hywät neuwot." Kokouksen osanottajien suuri enemmistö näet vastusti yhä innokkaasti uutta katekismusta, joten kirjoittaja arveli sen käyttöönoton olevan vain kaukainen tulevaisuuden toive. Hän lopettaakin kirjoituksensa sarkastisesti: "Ei siis tarwitse isänmaan peljätä, että Nurmeksessa noin tuostaan eksyttäisiin wanhalta, mukawalta tieltä."

Vielä 22. elokuuta 1895 lähti kaksi seurakuntahankkeen nokkamiestä Pietariin tarkoituksenaan pyytää itseltään keisarilta lupaa seurakunnan perustamiseen. Ilmeisesti reissu ei tuottanut tulosta, sillä seurakuntaa ei syntynyt. Reissusta uutisoinut toimittaja ei peittele puolueellisuuttaan kysyessään juttunsa lopuksi "Woisiko sokeus ja tietämättömyys enää mennä pitemmälle".

Miksi juuri Nurmeksessa?

 Pielisen Karjalan, johon Nurmeskin kuuluu mainitaan olleen tuohon aikaan Pohjois-Karjalan luterilais-kirkollisinta aluetta, ja tämän on nähty selittävän myös sitä, miksi juuri siellä kehittyi luterilaispohjaista separatismia. Etelämpänä oli enemmän ortodokseja ja siellä lisäksi vaikuttivat esimerkiksi baptistit ja muut eriuskolaisliikkeet, mutta nämä eivät näytä olleen ainakaan tuolloin nurmeslaisille vaihtoehto. Paikkakunnalla vaikuttivat herätysliikkeistä sekä herännäisyys että evankelisuus. Heränneitten Wilhelmi Malmivaara oli liikkeen lehdessä arvostellut uutta virsikirjaa ja evankelisuus puolestaan on perinteisesti pitänyt luterilaista oppia arvossa, joten kummastakin löytyi pohjaa uudistusten vastustamiseen.

Luultavasti seurakunnan omaksuttua uudet kirjat moni mukautui ajan myötä käyttäen mahdollisesti vanhoja kirjoja kotonaan kuka kauemmin, kuka vähemmän aikaa, ehkä jossain yli sukupolvien. Läntisen rukoilevaisuuden kaltaista laajempaa liikettä, joka olisi omissa tilaisuuksissaan säilyttänyt vanhojen kirjojen käytön ei ilmeisesti syntynyt. 'Vanhoja luterilaisia' arvellaan kuitenkin olleen myöhemminkin Nurmeksessa, ainakin naapurikunta Valtimolla sillä nimellä kutsuttu ryhmä oli sanasodassa piispan kanssa vuonna 1920. Valtimo muuten kuului vielä 1890-luvulla Nurmekseen, joten osa virsikirjan vastustajista tuli ilmeisesti sieltä jo silloin.

Huomiota kiinnittää monen lehtiuutisen avoin iva ja halveksunta hanketta kohtaan. Hankkeen voi näet kuitata uppiniskaisena vanhoillisuutena, mutta sen voi nähdä myös periaatteellisena kysymyksenä uskonnonvapaudesta. Monen nurmeslaisen kokemus oli, että uusien kirjojen myötä myös oppisisällöt olivat niissä muuttuneet ja siksi he torjuivat ne ja halusivat perustaa seurakunnan, jossa voisi edelleen käyttää heidän mielestään oikeita kirjoja. Tämä heiltä kuitenkin evättiin, ja perustelu on erikoinen, sillä kun senaatin mielestä ero pelkissä kirjoissa ei riitä, kun kerran nurmeslaiset halusivat sitoutua luterilaiseen oppiin, niin nurmeslaisten näkökulmasta kirkko oli luopunut tästä opista väärillä kirjoillaan. Ehkä asetelma oli senaatille liian vieras, ja toisaalta saatettiin pelätä mahdollisesti seuraavaa laajempaa hajaannusta. Vielä piti vieriä vuosia, ennen kuin ihmiset saattoivat itse arvioida, oliko tarvetta omalle seurakunnalle vai ei ilman, että valtio arvioi sen tarpeellisuuden.

Mitä väliä tälläkin taas oli ja saako tarina vielä jatkoa?

Tapausta voisi pitää vain kirkkohistorian alaviitteenä ja erikoisena kuriositeettina. Kuitenkin mikäli seurakuntahanke olisi toteutunut olisi se voinut vaikuttaa laajemminkin, sillä ainakin Pohjanmaalla ja Satakunnassa oli samalla tavalla uusiin kirjoihin suhtautuvia. Epäonnistuneenakin hanke oli ensimmäinen tuntemani esimerkki Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta irrallisen luterilaisen seurakunnan perustamishankkeesta. Ensimmäiset tällaiset seurakunnat syntyivät lopulta 1920-luvulla, silloin ei tietääkseni ollut mukana nurmeslaisia. Tosin nurmeslainen evankelinen maallikkosaarnaaja, opettaja Oskari Ahola oli yhteyksissä näitä seurakuntia perustaneisiin, muttei kuitenkaan lähtenyt heidän kelkkaansa. Kiinnostaisi tietää, missä määrin hän oli tietoinen aiemmasta paikallisesta hankkeesta.

1999 syntyi Suomen vanhaluterilainen seurakuntajärjestelmä, jolla oli seurakunnat Pohjanmaalla ja Pohjois-Karjalassa. Hanke oli syntynyt viidennen herätysliikkeen eli viidesläisyyden pohjalta ja on luultavasti ainoa kirkkokunta maailmassa, jonka hengellisiksi isiksi ja opillisiksi suunnannäyttäjiksi oli nimetty erikseen viidesläishenkiset suomalaisteologit Uuras Saarnivaara, Urho Muroma ja Osmo Tiililä. Hanke kuivui kasaan ja yhdistysmuotoinen seurakunta lakkautettiin jo vuonna 2004. Mahtoivatko pohjoiskarjalaiset jäsenet tietää, että heidän nimellään oli pohjaa maakunnan alueella jo yli sadan vuoden takaa?

Nykyään Nurmeksessa on säännöllisesti paikallisen Suomen ev.lut. kirkon seurakunnan ja muitten yhteisöjen ohella järjestänyt jumalanpalveluksia Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta, joka tunnettiin aiemmin nimellä Luther-säätiö ja joka edustaa luterilaisista vapaakirkoistamme nykyään suurinta. Ottamatta asiaan muuten kantaa on minun todettava, että pidänpuhtaan historiallisista syistä kiehtovana sitä, että tällainen yhteisö on kehittynyt, toki monen muun paikkakunnan ohella, juuri Nurmekseen. Vaikka sen syntysyyt ovat osin erilaiset kuin Nurmeksen vanhaluterilaisilla voi silti ajatella, että mikäli sikäläinen Lähetyshiippakunnan joukko järjestäytyy seurakunnaksi toteuttaa se hankkeen, joka alkoi yli sata vuotta sitten. Samalla luterilainen vapaakirkollisuus, jonka eräänlaisena airuena Nurmes sai aikoinaan toimia, olisi palannut syntysijoilleen.

Lähteet:

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä.1976.

Keisarin puheille. Kansan Lehti -lehdessä 6.9.1895, nro 36. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/502268?page=7

Kirkoneroasia Nurmeksessa. Karjalatar -lehdessä 4.8.1894, nro 83. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/539397?page=3

Tuomas Kortelainen: Ukko-Paavon jäljillä Pielisen Karjalassa.Pohjois-Karjalan herännäisyyttä 1800- ja 1900-luvuilla.1992.

Pentti Laasonen: Vanhan kirkollisuuden hajoaminen Pohjois-Karjalassa. 1971. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1925269?page=1

Muutamia muutoksia kirkonmenoihin. Karjalatar -lehdessä 23.10.1894, nro 117. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/541607?page=3

Muutos aikaansaatawa kansan lukemis-tawassa. Uusi Suometar -lehdessä 29.8.1894, nro 200.  https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/595174?page=3

Nurmeksen "wanhoillisluterilaiset". Karjalatar -lehdessä 20.10.1894, nro 116. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/541350?page=2

Nurmeksen "wanhoillisluterilaiset. Tampereen Uutiset -lehdessä 23.10.1894, nro 163. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/578093?page=3

Nurmeksessa. Karjalatar -lehdessä 5.1.1895, nro 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/541861?page=2

Nurmes. Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta. https://www.lhpk.fi/nurmes/

Siljaliisa Parviainen: Pohjois-Karjalan kirkollinen elämä sanomalehti Karjalattaren kuvaamana 1894-1897. 2017. https://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20180047/urn_nbn_fi_uef-20180047.pdf

Suomen vanhaluterilaisen seurakunnan toiminta on päättynyt. http://netti.nic.fi/~uuspiet./

A. Aijal Uppala: Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät. 1976. http://www.luterilainen.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf

Wanhat luterilaiset. Wiipurin Sanomat -lehdessä 18.10.1894, nro 242. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/604521?page=2

Hannu Vapaavuori: Suomalaiset virsikirjat. https://evl.fi/documents/1327140/40400830/suomalaiset_virsikirjat.pdf/1bd2119f-c04a-f6f6-1dc6-ec6b7e052e77?t=1535629707000

Wieläkin uusista kirkollisista kirjoista. Uusi Suometar -lehdessä 29.8.1894, nro 200. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/595174?page=3