Suuri ulosmarssi - Skotlannin Vapaakirkon kiehtova tarina

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Erilaisia kirkollisia jakaantumisia on kristikunnan historia täynnä, niin suuria kuin pieniä. Näiden joukossa Skotlannin Vapaakirkon synty on monella tapaa erikoislaatuinen, ja siihen luomme nyt katseemme. Todettakoon kuitenkin heti, ettei kyseessä ole suora rinnakkaisilmiö Suomen Vapaakirkolle. Jälkimmäinen syntyi 1800-luvulla allianssihenkisestä herätyskristillisyydestä ja sen teologinen linja vastaa nykyään monella tapaa baptistisesta perinteestä, kun taas Skotlannin Vapaakirkko nousee selkeästi reformoidusta traditiosta.

Kiista oikeudesta nimittää pastoreita nousee

Skotlannin kirkollinen historia on kaikkinensa mielenkiintoinen ja paikoin traaginenkin. Reformaatio kohtasi sen reformoidussa eli kalvinistisessa, tarkemmin presbyteerisessä muodossa, mutta päätyminen Englannin kanssa saman kruunun alaisuuteen johti pitkään kamppailuun anglikaanisuuden ja presbyteerisyyden välillä. V. 1690 presbyteerisestä Skotlannin kirkosta tehtiin virallisesti Skotlannin valtionkirkko.

Jo 1700-luvun aikana tästä kirkosta erosi joitain pieniä ryhmiä syistä, joita ei tällä kertaa käsitellä. Sen sijaan kiinnostuksemme kohdistuu 1800-luvulla syntyneeseen lohkeamaan. Sen käynnistäjänä nähdään v. 1834 alkanut kiista koskien seurakuntien oikeutta valita seurakunnilleen paimenet. Tuohon aikaan näet vallitsi patronaattioikeus, mikä antoi tietyille suurmaanomistajille oikeuden valita seurakuntaan pastori kysymättä muiden seurakuntalaisten mielipidettä. Tämä tuntui epäoikeudenmukaiselta, varsinkin kun monesti nämä valitut saattoivat olla enemmistölle epämieluisia.

Myöhempi kuvaus Marnochin seurakunnan jäsenten ulosmarssista kirkostaan protestina sille, etteivät he olleet saaneet valita itse uutta pastoria v. 1837 edesmenneen tilalle. Seurakuntalaiset olisivat valinneet edellisen pastorin apulaisen, mutta patronaattioikeuden omaavat valitsivat toisin. Kun jälkimmäisten ehdokas 21. tammikuuta 1841 asetettiin virkaansa mainitaan yhtä lukuun ottamatta kaikkien seurakuntalaisten marssineen ulos. Wikimedia Commons: File:The Intrusion At Marnoch.jpg - Wikipedia

Tästä syntyi kiista, joka kesti kymmenen vuotta. Koska Skotlanti oli osa Ison-Britannian ja Irlannin Yhdistynyttä Kuningaskuntaa ja Skotlannin kirkko oli Skotlannin valtiokirkko ei kiistaa voitu ratkaista Skotlannissa, vaan se vietiin Englannin parlamentin päätettäväksi. Vaikka sen 36:sta skotlantilaisesta edustajasta 25 puolsi patronaattioikeuden kumoamista, päätti parlamentin enemmistö jättää valitukset huomiotta. Päinvastoin määrättiin rangaistuksia niille papeille, jotka olivat kirkon itsensä tekemien päätösten perusteella vastustaneet valtion toimenpiteitä pappisvirkojen täytössä.

Jutun olisi voinut olettaa olevan selvä, parlamentti oli osoittanut mahtinsa. Mutta Skotlannissa kuohui. Maallinen valta oli kajonnut kirkolliseen itsemääräämisoikeuteen perusteilla, jotka eivät nousseet hengellisistä, vaan maallisen vallankäytön periaatteista. Lisäksi kyseessä oli englantilainen esivalta, joka oli jälleen kerran puuttunut skotlantilaisten asioihin. Oli siis sekä hengellisiä että isänmaallisia syitä olla tuohtuneita.

Luotettiin kuitenkin siihen, ettei mitään tapahtuisi, ei ainakaan suuressa määrin. Vaikka päätökseen tyytymättömillä oli jopa enemmistö kirkolliskokouksessa, eivät nämä voineet vastustaa parlamentin päätöstä, olihan kyseessä valtionkirkko. Vain sen ulkopuolella he voisivat toimia oman päänsä mukaan, mutta tämän uskottiin houkuttelevan vain harvoja, sillä eroavien olisi luovuttava kaikista kirkoista, kouluista ja pappiloista, jotka olivat valtionkirkon omaisuutta.

Suuri ulosmarssi

Niinpä 18. toukokuuta 1843 Edinburghissa pidettävässä Skotlannin kirkolliskokouksessa odotettiin kyllä purnausta, muttei mitään vakavampaa. Puhetta johti tavan mukaan kuningatar Viktorian edustajan lordikomisario, jälleen yksi merkki ulkopuolisesta määräysvallasta.

David Welshin historialliseksi tehtäväksi tuli johtaa vapaakirkollisten ulosmarssia. Wikimedia Commons: File:DP142369 Dr Welsh.jpg - Wikimedia Commons

Silloin kokouksen varsinainen esimies eli moderaattori, tohtori David Welsh (1793-1845) luki vastalauseen niiden puolesta, jotka aikoivat jättää kirkon tämän kysymyksen vuoksi, sillä seurakuntien itsemääräämisoikeudesta ei voitu tinkiä. Tätä oli osattu odottaa, ja hiljaisuus olikin täydellinen Welshin lukiessa vastalauseensa selkeällä äänellä. Hän totesi, että normaalisti tässä kohtaa pitäisi käydä läpi työjärjestys, mutta koska kirkon vapautta oli loukattu valtiovallan toimesta oli Welshin vastustettava kokouksen normaalia jatkamista, minkä hän perusteli lukemallaan asiakirjalla.

Tämän jälkeen hän astui alas istuimeltaan ja alkoi kulkea kohti ovea, kumartaen toki tavan mukaan lähtiessään lordikomisariolle, joka vastasi kumarrukseen.

Mutta seuraava näky sai lordikomisarion järkyttymään. Rivi toisensa jälkeen alkoi tyhjetä, kun ainakin (lähteissä pientä vaihtelua) 193 kirkolliskokouksen jäsentä, joista 123 pastoria ja 70 seurakuntien vanhimpia lähti kulkemaan Welshin perässä. Lukujen vaihtelua selittää ehkä osin se, että muutamien mainitaan pyörähtäneen vielä takaisin penkkiin muistaessaan, kuinka oma pappila ja kirkko jäisi muuten taakse. Tällaiseen sitten suhtauduttiin varsin nihkeästi kansan keskuudessa. Kerrotaan eräästä pastorista, joka oli kovaan ääneen julistanut eroavansa ensi tilassa. Kun hän sitten seuraavan kerran saapui aikeensa peruneena valtiokirkkoon saarnaamaan oli joku asettanut ovelle pölkyn ja mestauskirveen...

Piirros, joka kuvaa vapaakirkon perustajien ulosmarssia kirkolliskokouksesta. Kyläkirjaston Kuvalehti 8/1901: 01.08.1901 Kyläkirjaston Kuvalehti no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Joka tapauksessa ulosmarssijoiden joukko oli suuri, ja niinpä harvalukuiseksi jäänyt kokous latistui huomattavasti tunnelmaltaan, eikä lordikomisario varmaan tuntenut itseään kovin itsevarmaksi lukiessaan kokoukselle kuningattaren kirjeen, jossa kehotettiin kokousta taipumaan parlamentin tahtoon ja luvattiin sen koituvan kirkon parhaaksi.

Näitä sanoja eivät ulosmarssijat kuitenkaan kuulleet eivätkä välittäneetkään kuulla. Suuri väkijoukko oli odottanut jännityksellä, mitä sisällä tapahtuisi, ja ulosmarssijat otettiin riemulla vastaan. Monet liittyivätkin tähän juhlasaattoon, jonka kärjessä oli edellä mainittu tohtori Welsh, vasemmalla puolellaan tohtori Gordon ja oikealla puolella hankkeen varsinainen johtaja, 63-vuotias Thomas Chalmers. Edinburgh Review -lehden toimittaja lordi Jeffrey huudahti kulkueesta kuullessaan: "Ylpeilen maani puolesta. Ei missään muussa maassa voisi tällaista tapahtua". Tässä taisi kansallistunne sekoittua uskonnolliseen innostukseen, ehkä mennä sen ylikin.

Thomas Chalmersista tuli vapaakirkon ensimmäinen moderaattori eli johtaja. Hän oli nuorempana ollut omien sanojensa mukaan järkeisopin saarnaaja ja kuulunut "maltillisiin", kunnes vakava sairaus muodosti käänteen hänen elämässään. Hänen mukaansa hän saarnasi "niin kauan paljasta siveyttä, että lopuksi seurakunnassani ei ollut ainoatakaan siveellistä ihmistä". Tällä hän halusi kertoa, kuinka pelkkään moraaliin keskittyvä saarna ilman oikeaa evankeliumia on hyödytöntä. Wikimedia Commons: File:Thomas Chalmers from the Met.jpg - Wikipedia

Skotlannin Vapaakirkko perustetaan

Joukko kokoontui sitten Tanfield Hall -nimiseen paikkaan perustaakseen virallisesti Skotlannin Vapaakirkon. Tilaan mainitaan mahtuneen 3000 henkeä ja se oli ääriään myöten täynnä. Siellä Chalmers valittiin kirkon yleiskokouksen esimieheksi ja hänen eteensä pöydälle oli asetettu luopumiskirja, johon pastorit ja vanhimmat kävivät kirjoittamassa nimensä sen merkkinä, että he luopuivat viroistaan valtionkirkossa.

Tästä tapahtumasta maalasi David Octavius Hill (1802-1870) massiivisen maalauksen, joka valmistui v. 1866. Hill oli kuitenkin ollut itse läsnä kokouksessa, ja toisen läsnäolijan, kaleidoskoopin keksijän David Brewsterin (1781-1868) kehotuksesta hän alkoi ikuistaa tapahtumaa tauluksi. Hän on kuvannut siinä peräti 456 tunnistettavaa henkilöä. Tämä onnistui siksi, että Brewster kehotti hyödyntämään valokuvausta taulun tekemisessä. Hill ja Robert Adamson (1821-1848), jotka perustivat Skotlannin ensimmäisen valokuvausstudion, ottivat lukuisia valokuvia henkilöistä, joiden tiedettiin osallistuneen kokoukseen, ja näiden avulla Hill rakensi oman maalauksensa. 1,5 m x 3,5 m kooltaan oleva maalaus valmistui v. 1866. Kuvatekstissä olen maininnut joitain taulussa esiintyviä esimerkkeinä siitä, kuinka moninainen joukko lähti vapaakirkkoa perustamaan.

Hillin maalaukseen on ikuistettu valtava määrä kokouksen osanottajia. Puhemiehen paikalla istuu Chalmers avoin Raamattu edessään. Hänestä vasemmalla istuu David Welsh kädessään kirkolliskokouksessa lukemansa vastalausepaperi. Toisella puolella Chalmersista istuvat hänen kolme vävyään, joista yksi, William Hanna, toimitti myöhemmin appensa teoskokoelman ja kirjoitti elämäkerran. Oikealla olevaan pilariin nojaava, suurta paperia käsissään pitävä mies on arkkitehti, joka suunnitteli vapaakirkolle kokoushuoneen Tanfield Hall:in mukaan. Pöydän ääressä odottaa kynä kädessä vuoroaan runoilija Horatius Bonar. Vasemmalla lähellä pöytää on nuottipaperi ja äänirauta käsissään lukkari, joka ulosmarssillaan jätti S:t Andrewsin kirkon ilman lukkaria. Lukkarin takana on lääkeopin professori ja kloroformin keksijä James Simpson. Alhaalla oikealla hattunsa päällä kirjoittava mies on sanomalehtimies ja kirjailija Hugh Miller. Pöydän kulmalla kirjoittava parrakas mies on aikansa tunnetuin skotlantilainen lähetyssaarnaaja Alexander Duff, joka toimi Intiassa. Wikimedia Commons: File:Disruption forming Free Kirk.jpg - Wikimedia Commons

Vapaakirkon perustajia oli siis huomattava joukko. Noin kolmasosan Skotlannin kirkon jäsenistä sanotaan liittyneen vapaakirkkoon, noin 450 pastoria Skotlannin kirkon 1200 pastorista, liki kaikki gaelia puhuvat skotlantilaiset sekä lähetyssaarnaajat sekä enemmistö Ylämaiden väestöstä.

Vapaakirkolliset avoimen taivaan alle

Thomas Chalmers oli perustanut Skotlannin sisälähetysliikkeen ja onnistunut sen kautta parantamaan varsinkin Glasgowin köyhien oloja. Sisälähetyksen toimesta oli parissa vuosikymmenessä myös rakennettu noin 200 uutta kirkkoa ympäri Skotlantia.

Teos, jossa on kuvattu pastoria perheineen jättämässä kotipappilaansa. Vapaakirkkoon liittyneet pastorit joutuivat jättämään kirkkonsa ja pappilansa riippumatta siitä, kuinka suuri osa seurakuntalaisista seurasi heidän ratkaisuaan, sillä omaisuus oli kirkon, ei seurakuntalaisten. Wikimedia Commons: File:Leaving The Manse.jpg - Wikipedia

Mutta näitä eivätkä mitään muitakaan kirkkoja eivät vapaakirkon perustaneet saaneet itselleen. Ei ollut väliä sillä, kuinka suuri osa seurakunnasta seurasi paimeniaan, yhtään kirkkoa tai pappilaa ei saatu mukaan. Näin jäivät sekä seurakunnat että paimenet kodittomiksi. Lisäksi monet patronaattioikeuden omaavat, jotka usein olivat suurtilallisia kieltäytyivät myymästä maata vapaakirkollisille ja kielsivätpä maillaan jopa ulkoilmajumalanpalvelusten pidon.

George Harveyn maalaus Thomas Guthriestä saarnaamassa ulkona Glenin alueella. Wikimedia Commons: File:Harvey-preaching-in-the-glen.png - Wikipedia

Esimerkiksi Kilmaliesta on pastori Davidson kertonut, kuinka hän piti valtiokirkossa viimeisen saarnanasa 4. kesäkuuta 1843, jota seuraavana sunnuntaina hän saarnasi Kilmalien hautausmaalla, jossa hän ilokseen näki valtaosan aiemman seurakuntansa vakituisista kävijöistä. Siellä he jatkoivat vajaa pari kuukautta, kunnes heidät häädettiin. Tämän jälkeen he pitivät palveluksensa lähellä tietä ja merenrantaa olevassa vehreässä paikassa, jatkaen siinä viisi kuukautta ainoastaan pieni telttakangas suojanaan. Siellä he myös viettivät 30. heinäkuuta 1843 ensi kertaa ehtoollista tässä uudessa tilanteessa. Tammikuussa 1844 saatiin hankittua sentään suuri satoja ihmisiä vetävä teltta, jossa voitiin jatkaa, kunnes 30. maaliskuuta 1845 myrsky tuhosi teltan suurilta osin. Koska sivustat olivat yhä ehjät jatkoi Davidson työtään niiden suojassa aina siihen asti, kunnes elokuussa 1847 saatiin lopulta rakennettua puinen kokoontumispaikka.

Eräällä saarella tällainen mahtimies kielsi majoittamasta vapaakirkollista pastoria. Niinpä tämä lähetti perheensä muualle ja asui itse pienessä purjelaivassa, mistä eräs kirjailija kynäili kauniisti: "uiva pappila ulkopuolella ihmisten suvaitsemattomuutta, mutta ei ulkopuolella Jumalan lempeää suojelusta".

Kun kirkkoja ei vielä ollut omasta takaa, piti olla luova. Vapaakirkon pastori saarnaa seurakunnalleen veneestä käsin. Wikimedia Commons: File:Preaching At The Sea-Side.jpg - Wikipedia

Monia jumalanpalveluksia pidettiinkin alkuun ulkosalla, metsissä, meren rannalla, missä milloinkin. Samalla alkoi todella määrätietoinen toiminta kirkkojen saamiseksi. Uusi kirkko tunsi vastuuta Skotlannista ottaen kunnianhimoiseksi tavoitteekseen olla läsnä jokaisella Skotlannin paikkakunnalla, tosin jättäen osan Ylämaasta ulkopuolelle, koska sillä suunnalla oli alkuun pappispulaa.

Uhrialttius oli valtaisa. Vuoden aikana rakennettiin noin 500 kirkkoa kouluineen ja pappiloineen sekä perustettiin oma lähetysyhdistys, jonka tulot olivat pian suuremmat kuin mitä oli ollut jakamattomassa Skotlannin kirkossa. Lähetystyötä tehtiin ainakin Intiassa, Afrikassa, Kiinassa sekä juutalaisten parissa. Myös kirkkojen määrä kasvoi vielä myöhemminkin. 

Vaikeudet eivät toki lakanneet. Esimerkiksi Strontianissa oli 500 henkeä liittynyt vapaakirkkoon ja yritti pyytää alueen maanomistajalta lupaa rakentaa uusi kirkko. Tämä kuitenkin kieltäytyi, sillä piti vapaakirkkoa haitallisena, jopa epäkristillisenä. Niinpä päädyttiin hyvin luovaan ratkaisuun: rakennettiin kelluva kirkko, joka sijaitsi Loch Sunartissa 150 metrin päässä rannasta.

Vapaakirkollisten ongelmanratkaisu oli hyvin luovaa. Jos maalle ei saanut rakentaa kirkkoa, rakennettiin se vesille. Wikimedia Commons: File:Towing The Iron Church Into Loch Sunart.jpg - Wikipedia

Yhdistymisiä ja hajoamisia

Teologisestihan vapaakirkko oli samalla presbyteerisellä pohjalla kuin Skotlannin kirkkokin, vaikkakin linjaltaan sitä konservatiivisempi ja kirkon itsemääräämisoikeutta korostavampi. Kuitenkin kun patronaattioikeus v. 1874 poistettiin Skotlannin kirkosta ei vapaakirkko välittömästi kokenut tarvetta liittyä takaisin. Taustalla saattoi olla kaunaa sekä sitä, että uudet polvet olivat kasvaneet vapaakirkossa, mutta myöskin kokemus siitä, että riippumattomuus valtiosta oli ollut toimiva ratkaisu.

Ennen Vapaakirkon syntyä oli Skotlannissa syntynyt myös muita itsenäisiä presbyteerikirkkoja, ja jotkut lähtivätkin niihin. Enemmistö kuitenkin identifioi Vapaakirkon oikeaksi Skotlannin kirkoksi eivätkä vanhempien vapaakirkkojen tavoin olleet periaatteellisia valtiokirkon vastustajia, vaikka puuttumista hengelliseen päätöksentekoon vastustettiinkin. Heidän mielestään oli periaatteessa oikein, että valtion varoja voidaan käyttää kirkon tukemiseen, kun taas jotkut kannattivat täyttä riippumattomuutta. Kysymys oli hieman teoreettinen, sillä Vapaakirkko ei käsittääkseni saanut valtion tukea.

Vähitellen vanhempia vapaakirkkoja tai niiden seurakuntia alkoi liittyä Skotlannin Vapaakirkkoon. Vähitellen pyrkimys yhdistymisiin alkoi vaikuttaa myös vapaakirkon opilliseen linjaan. Ehkä tässä vaikutti myös perustajapolven vähittäinen väistyminen ja uusien aatteiden vetovoima.

Vuonna 1892 Skotlannin Vapaakirkko päätti, seuraten sekä Skotlannin kirkon että Skotlannin Yhdistyneen Presbyteerikirkon, jonka kanssa oli käyty yhdistymisneuvotteluja, lieventää sitoutumistaan reformoituun tunnustuskirjaan nimeltä Westminsterin tunnustus. Tämän johdosta joukko seurakuntia pääosin Ylämailla erosi vapaakirkosta perustaen Donald MacFarlanen (1834-1926) johdolla Skotlannin Vapaan Presbyteerikirkon. Tämä edelleen toimiva kirkko olisi ihan oman tarinansa arvoinen. He soveltavat lepopäivän pyhittämiseen liittyvää käskyä niin tiukasti, että jopa heidän nettisivunsa ovat suljetut sunnuntaisin, koska ei silloin kuulu viettää aikaa verkossa.

Vapaan Presbyteerikirkon kirkko Stornowayssä Ulko-Hebrideillä. Ulko-Hebridit ovat alue, jossa on edustettuna liki jokainen skotlantilainen presbyteerikirkkokunta, minkä lisäksi saariston eteläosissa on runsaasti katolilaisia. Presbyteerisessä pohjoisessa pyhäpäivän kunnioitus on voimissaan ja kaupat kiinni. Nykyään monet seurakunnat striimaavat suorana jumalanpalveluksiaan myös Suomessa, mutta tämä kirkkokunta toimii toisin: nettisivut ovat kiinni sunnuntaisin. Pois koneen äärestä ja kirkkoon siitä! Wikimedia Commons: File:Free Presbyterian Church - geograph.org.uk - 1244070.jpg - Wikimedia Commons

Skotlannin Vapaakirkko lakkautetaan... Tai eipäs sittenkään

Vuonna 1900 Skotlannin Vapaakirkko yhdistyi edellä mainitun Yhdistyneen Presbyteerikirkon kanssa muodostaen Skotlannin Yhdistyneen Vapaakirkon. Uudella kirkolla oli 1620 seurakuntaa, tehden siitä miltei Skotlannin kirkon kokoisen.

Mutta jälleen vastarinta nousi juuri Ylämailla. 27 seurakuntaa, jotka sijaitsivat pääosin edellä mainitulla alueella kieltäytyivät yhdistymisestä ja julistautuivat Skotlannin vapaakirkon lailliseksi jatkumoksi ja siten sen omaisuuden haltijoiksi. Englannin parlamentin ylähuone totesikin heidän vaateensa lailliseksi. Tämä olisi jättänyt uutta yhdistyvää kirkkoa rakentavat puille paljaille, mutta tuomiota pidettiin sen verran kohtuuttomana, että Skotlannin Vapaakirkon jäännös saatiin suostumaan jakoon, jossa se sai kuitenkin liki puolet kirkon omaisuudesta. Tässä muuten 1900-luvun alussa laadittu suomalainen tietosanakirja on liki liikuttavan puolueellinen puhuessaan "sivistyksellisesti takapajulle" jääneestä Ylämaasta  ja kuinka Skotlannin Vapaakirkko olisi toistamiseen joutunut aloittamaan tyhjästä, vaikka kumpikin osapuoli edusti kyseistä kirkkoa.

Uutta yhdistynyttä kirkkoa on luonnehdittu liberaalievankelikaaliseksi. Vuonna 1929 sen enemmistö päätyi yhdistymään Skotlannin kirkon kanssa, vain pienen osan jatkaessa itsenäisenä kirkkona vanhalla nimellään.

Backin Vapaaseurakunta Ulko-Hebrideillä on alueensa suurin seurakunta, jossa järjestetään tilaisuuksia sekä englannin että gaelin kielellä. Seurakunta on myös valmistanut Cd -äänitteitä perinteisestä säestyksettömästä psalmilaulusta gaeliksi. Aiemmin kyseinen laulutapa (gaeliksi tai englanniksi) oli normi Vapaakirkossa, mutta 2000-luvulla on hyväksytty myös säestyksen sekä muiden hengellisten laulujen käyttö, mikä tosin herätti närää osassa Vapaakirkon jäseniä ja johti jopa osan siirtymiseen tässä asiassa tiukempiin kirkkoihin. Wikimedia Commons: File:Back Free Church - geograph.org.uk - 194773.jpg - Wikipedia

Skotlannin Vapaakirkko on puolestaan yhä olemassa, ja se on kasvanut 27 seurakunnasta yli sataan seurakuntaan. Skotlannin kirkon muuttaessa suhtautumistaan sallivaksi koskien samaa sukupuolta olevien avioliittoja useita Skotlannin kirkon pastoreita ja seurakuntalaisia liittyi 2010-luvulla Vapaakirkkoon jopa siinä määrin, että osa liittymisistä tapahtui kokonaisina seurakuntina. Lisäksi Vapaakirkko istuttaa aktiivisesti uusia seurakuntia. 

Toisaalta vuosien varrelle on mahtunut myös hajaannuksia, ja Skotlannissa toimii nykyään kirjava joukko erilaisia presbyteerikirkkokuntia. Skotlannin Vapaakirkko on kuitenkin niistä selkeästi toiseksi suurin heti Skotlannin kirkon jälkeen, ja paikoin, esimerkiksi Ulko-Hebrideillä, sillä on jälkimmäistä enemmän seurakuntia.

Mitä Skotlannin Vapaakirkon tarina kertoo meille?

Tässä oli siis pätkä Skotlannin monipuolista kirkkohistoriaa. Skotlannin Vapaakirkon vaiheet ovat mielestäni kiehtovat, vaikka ne eivät olekaan kaikin osin voitokkaat tai kunniakkaat. Kuitenkin sen tarina on varsin inspiroiva kuvatessaan sitä, miten joukko periaatteen ihmisiä oli valmis toimimaan sen eteen, minkä kokivat oikeaksi ilman varmuutta tulevaisuudesta, joutuen rakentamaan paitsi kirkollisen organisaation myös konkreettisesti kaikki kirkot tyhjästä, eikä paikoin ollut edes saatu lupaa rakentaa niitä. Lisäksi on jotensakin kiehtovaa, että kirkko on edelleen olemassa, vaikka sen tarun olisi pitänyt päättyä jo noin sata vuotta sitten, ja että se on jopa tavoittanut aivan uusia ihmisiä ja alueita.

Onnistumisen edellytys tuolle oli tietysti perustajien into ja sitoutuminen sekä seurakuntalaisten uhrimieli. Monelle on varmasti ollut kova paikka jättää tutut kirkot ja pastoreilla pappilat, ja siellä missä valtaosa ei ole lähtenyt mukaan on jouduttu lahkolaisen leimaa. Vapaakirkko onnistui siksi, että sen jäsenet ymmärsivät seurakunnan koostuvan jäsenistään, ei ensi sijassa rakennuksista tai rakenteista. Ja juuri siksihän koko Vapaakirkko syntyi: seurakuntalaisten oli voitava itse valita paimenensa.

Vuonna 1893 valmistunut Skotlannin Vapaakirkon kirkkorakennus Skotlannin Invernessissä. Pääosin kirkkorakennukset ovat pieniä ja vaatimattomia, mutta osa on suurempia ja näyttävämpiä. Wikimedia Commons: File:Free North Church and Greig Street Bridge over river Ness Inverness Scotland (5123460913).jpg - Wikipedia

Lähteet:

A - - nen: Skotlannin vapaakirkko. Suomen Viikkolehti 17/1929. Verkkoversio: 25.04.1929 Suomen Viikkolehti no 17 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Thomas Brown: Annals of the Disruption; with extracts from the narratives of ministers who left the Scottish establishment in 1843. (1893). Verkkoversio: #5 - Annals of the disruption - Full View | HathiTrust Digital Library

Free Church of Scotland: Free Church of Scotland

Free Presbyterian Church of Scotland: Homepage - Free Presbyterian Church of Scotland (Tällä sivulla on melko turha vierailla sunnuntaisin).

Kuvia Skotlannin vapaakirkon perustamisesta v. 1843. Kyläkirjaston Kuvalehti 8/1901. Verkkoversio: 01.08.1901 Kyläkirjaston Kuvalehti no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Religion. Foggieloan. Verkkoversio: Religion - Foggieloan

Skotlannin vapaakirkko. Tietosanakirja 1916, toim. Jalmar Castrén, Jaakko Forsman jne.. Verkkoversio: 1487-1488 (Tietosanakirja / 8. Ribot-Stambul)

James A. Wylie: David Welsh, D.D. Teoksesta Disruption Worthies. A Memorial of 1843. (1881). Verkkoversio: Disruption worthies : a memorial of 1843, with an historical sketch of the free church of Scotland from 1843 down to the present time : Wylie, J. A. (James Aitken), 1808-1890 : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive

29.8. Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivä

Vielä vuonna 1907 suomalaisessa almanakassa oli merkittynä 29. elokuuta kohdalle "Joh. Kast. k.l.". Lyhenteellä oli karu merkitys: "Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivä". Tutustutaanpa tähän muistopäivään ja sen perinteisiin.

Kreikkalainen ikoni 1700-luvun jälkipuoliskolta kuvaa Johannes Kastajan mestausta sarjakuvamaiseen tapaan. Taaempana pää on jo leikattu. Ylhäällä taivaat avautuvat vastaanottamaan Johannesta. Wikimedia Commons: File:The Beheading of St John the Baptist - Google Art Project.jpg - Wikimedia Commons

Surkeat syntymäpäivät

Muistopäivän taustat ovat traagiset. Johannes Kastajahan oli Raamatussa Jeesuksen aikaan elänyt parannussaarnaaja, joka kastoi Jeesuksen ja kehotti ihmisiä seuraamaan tätä. Johannes Kastaja vangittiin, kun hän moitti kuningas Herodes Antipasta (k. v. 39 jälkeen) siitä, että tämä oli ottanut vaimokseen veljensä Filippoksen vaimon, Herodiaan. Kuningas, tai oikeammin neljännesruhtinas, hän kun sai hallita vain osaa valtakunnasta roomalaisten luvalla, ei kuitenkaan uskaltanut mestata Johannesta, joka nautti laajaa kansansuosiota.

Kuninkaan syntymäpäivillä Herodiaksen tytär, siis Herodeksen tytärpuoli, tanssi juhlaväelle. Kuningas lupasi tanssista ihastuneena tytölle lahjaksi mitä vain tämä keksi pyytää, jolloin tyttö kysyi äidiltään neuvoa. Herodias käski pyytää Johannes Kastajan päätä. Kuningas ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin suostua, olihan hän antanut lupauksen vieraidensa kuullen. Niin pyöveli mestasi vankilassa Johanneksen ja antoi tämän pään vadille asetettuna tytölle, joka antoi sen äidilleen.

Giovanni Andrea Ansaldo (1584-1638) on maalauksessaan noin v. 1630 kuvannut Salomen antamassa äidilleen Johannes Kastajan päätä, teloituspaikan näkyessä taustalla. Herodias esiintyy kuvassa uhkaavana ja Johannesta vielä kuolleenakin vihaavana. Muu seurue taas seuraa tilannetta vakavana, jopa murheissaan, Herodes ehkä hieman katuvankin näköisenä. Wikimedia Commons: File:Andrea Ansaldo - Herodias presented with the Head of the Baptist by Salome - Google Art Project.jpg - Wikimedia Commons

Tapahtumasta ei kerrota vain Raamatussa, vaan juutalainen historioitsija Josefus (n. 37 - n. 100) on kirjoittanut Johanneksesta kirjassaan Juutalaisten muinaisajat, vaikkei kirjassaan käsittele mestauksen syytä. Hän myös mainitsee tytön nimeksi Salome, Raamatussa häntä ei nimetä.

Tämä syntymäpäivien karu käänne on muuten eräs perustelu sille, miksi Jehovan todistajat eivät vietä syntymäpäiviä. Syntymäpäivien vietto mainitaan Raamatussa vain kahdessa yhteydessä (toinen on 1. Moos. 40:20, jossa kerrotaan Egyptin faaraon teloituttaneen syntymäpäivänään ylimmäisen leipojansa), ja molemmissa joku surmataan. Tähän voidaan kuitenkin todeta vastaväitteeksi, että kertomuksissa ei puhuta mitään siitä, oliko väärin kokoontua viettämään syntymäpäiviä, vaan näistä syntymäpäivistä kerrotaan meille siksi, mitä niiden yhteydessä tapahtui. Tiedämme näistä kertomuksista, että noina aikoina oli tapana viettää syntymäpäiviä, ja toivottavasti ymmärrämme, että surmatyöt ovat kurja tapa viettää syntymäpäiväänsä.

Raamatun kuvauksen perusteella mestaus osuisi ilmeisesti muutamaa viikkoa ennen pääsiäistä, mutta kun 300-luvulla keisari Konstantinus Suuri ja hänen äitinsä Helena vihityttivät Sebastessa kirkon Johanneksen haudan päälle 29. elokuuta alettiin mestauksen muistoa viettää tuona päivänä. Idässä tuo päivä vakiintui jo 300-luvulla, leviten länteen 400-luvulla ja ollen siellä yleinen 800-luvulta alkaen.

Suomalaista viettoa ja perinteitä

Suomen osalta varhaisin tieto päivän viettämisestä on vuodelta 1324, jolloin se oli yksinkertainen kirkkojuhla. Missale Aboense:ssa vuodelta 1488 päivää kutsutaan nimellä Decollatio Johannis, kaula on latinaksi 'collum'. Mikael Agricola kutsui vuoden 1544 Rukouskirjassaan päivää nimellä Johannesen Castaijan caulan lecaus. Virsikirjojen kalenterissa se säilyi vuoteen 1845, ja almanakassa tosiaan aina vuoteen 1907, tosin lyhennetyllä nimellä. Katolinen ja ortodoksinen kirkko viettävät tätä muistopäivää edelleen, kun taas luterilaisessa kirkossa sen teemoista puhutaan, jos puhutaan, muina Johannes Kastajan muistopäivinä, kuten tämän syntymäpäivänä eli juhannuksena, ehkä myös 3. adventtina.

Vielä vuoden 1907 almanakasta elokuun 29. päivän kohdalta Johannes Kastajan mestauksen muistopäivä löytyy, vaikkakin lyhenteenä. Yliopiston Almanakkatoimisto

Synkän teeman vuoksi mistään varsinaisesta juhlapäivästä ei ole ollut kyse. Päivä on kuitenkin ollut pyhä, eikä suomalaisessa perinteessä silloin ole saanut muokata peltoa eikä kylvää ruista viljaonnen menettämisen uhalla. Toisaalta niittyjen ja ojien perkaamiseen niissä kasvavista pajuista, pihlajista sun muista tämä päivä soveltui. Ehkä taustalla oli mielleyhtymä katkaisemiseen. Vihdissä esimerkiksi sanottiin, että tänä päivänä katkaistut puut kuivuvat niin, etteivät enää kasva ja Tyrväällä uskottiin puun tappamiseen riittävän tänään senkin, että pistää naskalilla puun kuoren rikki.

Kuten edellä tuli todettua viettää ortodoksinen kirkko edelleen tätä muistopäivää, jota se kutsuu nimellä "Herran edelläkävijän ja kastajan Johanneksen mestaus", ja ortodoksisessa kalenterissa onkin tänäänkin Johanneksen ja sen johdannaisten nimipäivät. Heillä on muuten runsaasti muitakin Johannekseen liittyviä muistopäiviä, luterilaisille yhteneväisesti syntymän muistopäivä, joka ortodokseilla on kiinteästi 24.6., mutta lisäksi Johanneksen vanhempien profeetta Sakariaan ja vanhurskaan Elisabetin muistopäivä 5.9., Johanneksen sikiämisen muistopäivä 23.9., Johannes Kastajan teofanian jälkeinen muistopäivä 7.1., hänen kunniallisen päänsä ensimmäisen ja toisen löytymisen muistopäivä 24.2. sekä kunniallisen pään kolmannen löytymisen muistopäivä 25.5. Melkoinen määrä tilaisuuksia muistella Johannes Kastajaa, eikö?

Mestauksen muistopäivä poikkeaa näistä surullisen teemansa vuoksi. Siksi se on ortodokseilla paastopäivä. Karjalan ortodoksien parissa tunnettiin edellä mainittu katkaistujen puiden kuivumiseen liittyvä perinne, ja päivää kutsuttiinkin myös Kuiva-Iivanaksi. Salmin alueella ajateltiin, että jos tuona päivänä poimii marjoja kuivuu tuo marjastuspaikka niin, ettei siellä kasva marjoja enää koskaan.

Antonio Cabral Bejaranon (1798-1861) maalauksessa pyöveli asettaa Johanneksen pään Salomen pitelemälle vadille. Maassa lojuvassa ristissä lukevat latinaksi Johanneksen Jeesuksesta lausumat sanat: "Ecce Agnus Dei", "Katso, Jumalan Karitsa". Wikimedia Commons: File:Degollación del Bautista, de Antonio Cabral Bejarano (Real Academia de Bellas Artes de San Fernando).jpg - Wikimedia Commons

Vaikka marjojen poimintakielto liittynee ensi sijassa työnteon välttämiseen pyhäpäivänä, on siihen voitu liittää myös kielto syödä marjoja. Kansanperinne on näet ainakin Suistamolla sisältänyt ajatuksen, että tuona päivänä marjojen sisältämä neste on Johannes Kastajan verta.

Johannes Kastajan surmaamisesta kuultuaan Jeesuksen mainitaan menneen yksinäisyyteen, ilmeisesti Johanneksen kohtaloa surrakseen (Matt. 14:13). Jos itse Jeesus näki tarpeelliseksi pysäyttää hetkeksi toimintansa Johanneksen muistoksi, niin ehkä tällä muistopäivällä on tarkoituksensa tänäkin päivänä.

Lähteet:

Herran edelläkävijän ja kastajan Johanneksen mestaus 29.8. Suomen ortodoksinen kirkko. Verkossa: Herran edelläkävijän ja kastajan Johanneksen mestaus 29.8. - Suomen ortodoksinen kirkko

Jouko N. Martikainen ja Osmo Vatanen (toim.): Muistopäivien kirja. Sanctorale. Väyläkirjat 2024.

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto. Vuoden 1985 painos.

24.8. Pärttylin päivä eli apostoli Bartolomeuksen päivä

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

24. elokuuta seisoo kalenterissa Pertun nimipäivä, ruotsinkielisessä kalenterissa Bertel ja Bertil. Aiemmin tuolloin kalentereissa ovat seisoneet Bartholomeus, Bartolomeus, Pertteli, Perttuli, Perttyli, Pärttyli. Nämä ovat kaikki variantteja ensin mainitusta apostoli Bartolomeuksesta. Mutta kuka hän oli, ja miksi hänen muistopäivänsä on ollut merkittävä entisaikoina? Selvitetäänpä tämä.

Bartolomeus Sistiiniläiskappelin katossa Michelangelon kuvaamana 1535-1541. Bartolomeuksella on toisessa kädessään nylkyveitsi ja toisessa oma nahkansa, jotka liittyvät karulla tavalla hänen elämäntarinaansa, kuten lukemalla eteenpäin selviää. Wikimedia Commons: File:Last judgement.jpg - Wikimedia Commons

Salaperäinen apostoli

Bartolomeus mainitaan Uudessa testamentissa ainoastaan apostoleita luetellessa eikä Johanneksen evankeliumissa mainita häntä lainkaan. Siksi hänen onkin perinteisesti ajateltu olevan sama henkilö kuin Johanneksen evankeliumissa mainittu Natanael, sillä tämä ei puolestaan esiinny toisten evankeliumien luetteloissa. Natanaelista puolestaan löytyisikin Johannekselta muutakin aineistoa kuin pelkkä nimi. 

Bartolomeushan eli Βαρθολομαίος, 'Bartholomaios', merkitsee lähinnä "Tolmain poikaa", Natanael puolestaan "Jumala on antanut", jolloin on mahdollista spekuloida miehen olleen Natanael Tolmainpoika. Idässä käsitys näiden kahden yhteydestä vakiintui 800-luvulla ja lännessä parisataa vuotta myöhemmin. Kuitenkin tästä on pitkin kirkon historiaa oltu montaa mieltä, enkä kykene tässä syventymään kysymykseen siinä määrin, että voisin muodostaa omaa näkemystäni aiheesta.

Bartolomeus esiintyy veitsineen muun muassa Sauvon kirkon seinämaalauksissa. Itse otettu.

Raamatun ulkopuolinen perimätieto kertoo Bartolomeuksen saarnanneen evankeliumia Intiassa, jonne hän olisi jättänyt Matteuksen evankeliumin, sekä Armeniassa ja joutuneen surmatuksi ristillä, mitä ennen hänet oli nyljetty elävältä. Tämän vuoksi hänellä onkin tunnuskuvanaan kädessään nylkyveitsi, toisinaan hän kantaa myös nahkaansa.

Eusebios mainitsee osan näistä tiedoista Kirkkohistoriassaan. Hänen mukaansa Aleksandriassa kristillistä koulua johtanut, 200-luvun alkupuolella kuollut Pantenus olisi matkannut intialaisten luo ja huomannut, että joillakuilla siellä oli jo entuudestaan Matteuksen evankeliumi ja että nämä olivat oppineet tuntemaan Kristuksen. Pantenuksen välittämän tiedon mukaan apostoli Bartolomeus oli tämän kirjan heille antanut. Ilmeisesti muuten antiikin lähteissä on voitu puhua myös Persian itä- ja eteläosista Intiana, mikä ehkä on uskottavampi Bartolomeuksen saarna-alue, varsinkin kun se ei ole kaukana myöskin Bartolomeuksen kohteena olleesta Armeniasta.

Bartolomeuksen kunnioitus maailmalla ja meillä

Bartolomeuksen muistoa kunnioitetaan maailmalla erityisesti niillä paikkakunnilla, joilla on hänelle omistettu kirkko. Esimerkiksi Italian Fiumalbossa kaupunki valaistaan päivän aattona tuhansin kynttilöin illan huipentuessa ilotulitukseen.

Pärttylinaattona valaistua Fiumalbon raittia v. 2011. Wikimedia Commons: 
File:Fiumalbo - Aia Chioccia San Bartolomeo 2011.jpg - Wikipedia

Kolkkoa kaikua päivän nimelle tuo puolestaan vuoden 1572 Ranskassa tapahtunut Pärttylinyön verilöyly, jossa ilmeisesti kuningas Kaarle IX:n sijaishallitsija Katariina de' Medicin yllytyksestä katolilaiset väkijoukot murhasivat tuhansittain hugenoteiksi kutsuttuja Ranskan protestantteja.

Pärttylinyön verilöyly on antanut Pärttylin nimelle karmean kaiun. Tämän maalauksen aiheesta on tehnyt hugenottitaiteilija François Dubois, joka oli aikalainen, joskin epäselvää oliko hän myös silminnäkijä. Bartolomeukseen tätä onnetonta tapausta ei yhdistä muu kuin päivämäärä. Wikimedia Commons: File:La masacre de San Bartolomé, por François Dubois.jpg - Wikipedia

Vaikka Bartolomeuksen päivä on ollut Suomessa pyhäpäivä aina vuoteen 1772 asti (jolloin, kuten lukijat täältä muistavat, Kustaa III karsi pyhäpäiviä: Kirkkohistorian kahinaa: Naissaarnaajia ja villiä hurmosta: Oriveden herätys 1770-luvulla ) ei hänen muistonsa ole ollut täällä kovin vahva. Silti hänelle on omistettu ainakin pari kirkkoa. Näistä tunnetumpi on Perttelin kirkko nykyisessä Salossa. Koko entinen Perttelin kuntakin sai nimensä kyseiseltä apostolilta, vaikkakin suomalaistuneessa muodossa, ja Bartolomeus esiintyy Perttelin vanhassa vaakunassakin. Paikka on tunnettu Perttelinä jo 1400-luvun alkupuolelta, joten myös edeltävä kirkko on omistettu hänelle. Vielä luterilaisena aikana paikkakunnalla on pidetty pärttylinmarkkinoita.

Bartolomeus on nylkyveitsineen pääosassa tässä Gustaf von Numersin suunnittelemassa Perttelin vaakunassa. Pertteli liitettiin Saloon v. 2009. Wikimedia Commons: File:Pertteli.vaakuna.svg - Wikipedia

Toinen Perttelin kirkko sijaitsee Laitilan Soukaisten kylässä, missä pieni, ilmeisesti 1700-luvulla rakennettu kyläkirkko on omistettu tälle apostolille. Ehkä sitä ovat edeltäneet aiemmat samalle pyhälle omistetut puukirkot. Soukaisissa ja sen lähikylissä Valvaisissa ja Vahantaustassa mainitaan Pärttyliä sekä sitä seuranneita sunnuntaita ja maanantaita vietetyn aikoinaan juhlavin menoin, joskus riehakkaastikin, ilmeisesti 1800-luvun lopulle asti.

Kainuussa Pärttylin päivä oli kirkollisesti merkittävä päivä, sillä Puolangalla ja Suomussalmella oli tapana mennä Pärttylin sunnuntaina joukolla kirkkoon vieden samalla papille tämän kesältä kertyneet saatavat eli voit ja vasikannahat. Muillakin Kainuun paikkakunnilla vietettiin Pärttyliä samaan tapaan, tosin Ristijärvellä ja Kajaanissa vasta viikkoa myöhemmin, jotta voitiin ensin osallistua muiden juhliin.

Varsinais-Suomessa 1500-luvun alussa rakennettu Perttelin kirkko kantaa Bartolomeuksen muistoa. Pertteli tiedetään jo 1400-luvulta, eli myös tätä edeltänyt kirkko on ollut saman apostolin nimikko.
Wikimedia Commons: File:Perttelin kirkko.jpg - Wikimedia Commons

Paltamossa isännät saapuivat pappilaan jo lauantai-iltana voikontteineen ja emännillä oli ruustinnalle tuliaisiksi juusto- ja leipänyytti. On pohdittu oliko jokin alueen kirkoista ollut ennen Bartolomeukselle pyhitetty ja sen myötä ajankohta oli vakiintunut papinsaatavien maksuun, kun ennenkin oli silloin joukolla kokoonnuttu yhteen. Väenkokoukset tarkoittivat toki muutakin kuin kirkollisia menoja, ja osan nuorista neidoista ajatuksia kuvastaa vanha sananparsi "Ennen kesä lehmättä kuin Perttulin yö pojitta".

Ajan merkkinä ja sään määrittäjänä

Pärttyliä on kansanperinteessä pidetty monesti syksyn alkuna. Kasvukausi päättyy, vedet jäähtyvät, linnut valmistautuvat lähtöön eivätkä luonnon eläimet enää tässä kohtaa lisäänny. "Mikä pisti Pertun päähän,, teki mustikan mustaksi, teki yön pimeäksi, toipa pellolle kokkosen, toipa tulta tupasehen". "Ei sikiä siipilintu päivän Perttulin perästä". Syysviljojen kylvö pitikin tehdä ennen Pärttyliä. Niinpä Sakkolassa sanottiin: "Kylvä, kynnä uutisel, Lauri [10.8.], Pärttyli välil, jos on vanhast varoa, ala panna Pietärilt [29.6.]!"

Laitilan Soukaisten kylän vaatimaton kyläkirkko on omistettu sekin Perttelille eli Bartolomeukselle. 
Senkin juuret ulottuvat luultavasti paljon kauemmas kuin nykyisen kirkon fyysinen olomuoto.
Wikimedia Commons: File:Laitila Perttelin kirkko.jpg - Wikimedia Commons

Vaikka monen muun touhun loppu oli Pärttylissä, niin metsälintujen pyynnin puolestaan ajateltiin alkavan juuri silloin, samoin jäniksen pyynnin, Peräpohjolassa myös peuran. "Tee Perttuna permiä, sata sadinta, viisikymmentä vipua, jollet niillä mitään saa, olet kovan onnen lapsi".

Säätäkin Pärttylinä on ennusteltu, kuten muinakin vanhoina merkkipäivinä. "Mitä päivä Pärttylinä, sitä sää sinä syksynä". Joskus sen on sanottu ennustavan koko talvikauden ilmoja: "Minkälainen päivä Pärttylinä, sitä matka Maariaan".

Bartolomeuksen kirkolliseen puoleen liittyvää perinnettä ei ole kansanperinteessä paljon, mutta sentään jotakin. Töysässä on tiedetty Pärttylin joutuneen nyljetyksi ja siksi on sateesta tuona päivänä todettu: "Jos Pertteli ei saa pitää nahkaansa kuivana, niin ei liioin maamies saa viljaansa laariin kuivana".

Muistetaan Pärttyli

Bartolomeus ei siis ole apostoleista tunnetuimpia, eikä hänestä tosiaan paljoa tiedetä, ellei hän sitten ole Johanneksen esittelemä Natanael. Siitä huolimatta hän on kuulunut apostolien valittuun joukkoon ja tehnyt oman osansa evankeliumin levittämisessä, ehkä jopa niissä maissa, jotka perimätieto tuntee. Perimätieto kertoo myös miehestä, joka on ollut valmis kärsimään sen puolesta, minkä on uskonut oikeaksi. Siis kärsimään, ei laittanut muita kärsimään.

Bartolomeus kannattaa siis muistaa, eikä ainoastaan siksi, että voi todeta syksyn todellakin saapuneen. Vaikka hauska ajanmerkki sekin.

Ahvenanmaan Kumlingen kirkon seinämaalauksissa Bartolomeus kantaa paitsi nylkyveistä
 myös omaa nahkaansa. Wikimedia Commons: File:Kumlinge church Saint Bartholomew.jpg - Wikimedia Commons

Lähteet:

Eusebius Kesarealainen: Eusebiuksen kirkkohistoria. Alkuteos vuosina 311, 314 ja 325. Suomentanut Ivar A. Heikel 1937, Verkkoversio: Eusebiuksen Kirkkohistoria / kreikan kielestä kääntänyt sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Ivar A. Heikel. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Jouko N. Martikainen ja Osmo Vatanen (toim.): Muistopäivien kirja. Sanctorale. Väyläkirjat 2024.

SKVR XIII2 4939. SKVR -tietokanta. Verkossa: http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kvr-076507

Jukka Vehmas: Valko ja Soukainen. Laitilan kylien varhaisvaiheet -sivusto. Laitilan Oppaat ry 2006. Verkossa: Laitilan kylien varhaisvaiheet

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto. Vuoden 1985 painos.

Ortodoksipiispat pelastivat Bulgarian juutalaiset holokaustilta

 Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Kirjastossa osui käsiini Ikonimaalari -lehti 1/2017, jonka teemaksi mainittiin kannessa Ihmeet. Sitä selatessa silmäni osuivat hyvin kiinnostavaan artikkeliin, joka loi itselleni uuden näkökulman holokaustin kauheisiin vaiheisiin. Tämä näkökulma oli yllättävä erityisesti siksi, että se antoi tuohon synkkään ajanjaksoon valonpilkahduksen: rohkeiden ihmisten toiminta saattoi pelastaa lukemattomien ihmisten hengen. Niinpä haluan täällä kertoa siitä, miten erityisesti kahden ortodoksipiispan rohkea toiminta pelasti Bulgarian noin 50 000 hengen juutalaisyhteisön joukkotuholta. Tekstini perustuu valtaosin kyseiseen artikkeliin, mutta jotakin yritin poimia muualtakin.

Bulgaria Saksan asetoverina

Bulgaria oli vuodesta 1941 Saksan liittolainen ja myötäili tämän politiikkaa. Maassa oli säädetty juutalaisvastaisia lakeja, jotka olivat aiheuttaneet juutalaisten virkamiesten erottamisia. Lisäksi juutalaisten oikeus valita asuinpaikkansa oli rajallinen ja juutalaisten ja kristittyjen väliset avioliitot oli kielletty.

Kuvassa Bulgarian kuningas Boris III ja Saksan johtaja Adolf Hitler kättelevät. Bulgaria oli Saksan liittolainen ja pyrki siksi myötäilemään Saksaa myös juutalaispolitiikassaan. Wikimedia Commons: File:Boris III de Bulgarie en compagnie d'Hitler.jpg - Wikipedia

Saksan liittolaisena Bulgaria sai haltuunsa alueita Jugoslaviasta ja Kreikasta. Keväällä 1942 Saksa pyysi Bulgarialta alueillaan olevien juutalaisten luovuttamista Saksaan. Aluksi suostuttiin vain miehitettyjen alueiden juutalaisten luovutukseen, jotka maaliskuussa 1943 kuljetettiin Treblinkan tuhoamisleirille Saksan miehittämään Puolaan. Siellä surmattiin noin 11 000 Makedonian ja Traakian juutalaista. Myös suunnitelmat Bulgarian oman juutalaisväestön luovuttamisesta etenivät.

Tieto miehitettyjen alueiden juutalaisten luovuttamisesta oli kuitenkin johtanut vastalauseisiin opposition ja ortodoksisen kirkon parissa. Kuten edellä ilmeni ei tämä vastustus auttanut, mutta tämän jälkeen Bulgarian ortodoksinen kirkko ryhtyi entistä voimallisempaan vastarintaan. Kirkko oli toki aiemminkin suhtautunut varautuneesti maan juutalaislakeihin sekä Saksan vaatimuksiin juutalaisten luovuttamisesta, mutta luovutusten alettua alkoi kirkon avoin vastarinta.

Bulgaria toisen maailmansodan aikana. Tummemmalla on alue ennen sotaa. Lännessä ja etelässä miehittämänsä alueet Bulgaria joutui luovuttamaan sodan jälkeen, mutta pohjoisessa Mustaanmereen rajautuva alue jäi osaksi Bulgariaa myös sodan jälkeen, kuten tämän kirjoituksen lopussa ilmenee. Bulgaria olikin ainoa Saksan liittolainen toisessa maailmansodassa, jonka pinta-ala oli sodan loputtua suurempi kuin sen alkaessa. Wikimedia Commons: File:Map of Bulgaria during WWII.png – Wikimedia Commons

Ortodoksipiispat ryhtyvät vastarintaan

Kuultuaan aikeista luovuttaa 8000 Bulgarian juutalaista ja vielä 800 pääkaupunki Sofiasta päätti Sofian metropoliitta Stefan vaatia Bulgarian kuningas Boris III:ta pysäyttämään hankkeen. Stefan oli jo pitkään vastustanut juutalaisten aseman heikentämistä maassa ja nyt hän uhkasi, että mikäli kuningas ei suostu suojelee kirkko näitä luovutettaviksi aiottuja avaamalla näille kirkkojen ja luostarien ovet heille piilopaikoiksi. Stefan kirjoitti kuninkaalle:

"Sydämeni vuotaa verta! Aavistan, että meitä vielä rangaistaan ankarasti siitä, mitä teemme juutalaisille, koska tekomme ovat kunniattomia ja vahingoksi kansallemme."

Metropoliitta Stefan (1878-1957) oli rohkea kirkonmies, joka ei epäröinyt nousta itseään kuningasta vastaan. Wikimedia Commons: File:Стефан (Шоков).jpg - Wikipedia

Tämän jälkeen Stefan saarnasi vielä Sofian katedraalissa juutalaisvainoja vastaan todeten niiden olevan vastaan pitkää bulgarialaisten suvaitsevaisuuden perinnettä.

Plovdivin kaupungissa juutalaisten maasta vieminen eteni ripeämmin kuin pääkaupungissa. 10. maaliskuuta 1943 Plovdivin asemalle koottiin karjankuljetusvaunuihin 8500 juutalaista, joista 1500 oli kaupungin omaa juutalaisväestöä.

Kun Plovdivin metropoliitta Kiril kuuli tästä hän riensi asemalle mukanaan joukko seurakuntalaisiaan. Asemansa antamalla auktoriteetilla hän onnistui pääsemään bulgarialaisten ja saksalaisten sotilaiden sekä SS-miesten ohi vaunujen luokse. Siellä hänen kerrotaan lausuneen kovaan ääneen Vanhan testamentin Ruutin kirjan säkeitä:

"Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani."

Kiril myös rohkaisi vaunuissa olevia juutalaisia luvaten, ettei anna kuljettaa heitä pois. Silminnäkijöiden mukaan hän myös uhkasi mennä ratakiskoille makaamaan, jos juna lähtisi liikkeelle.

Metropoliitan protesti johtikin siihen, että juutalaisten annettiin palata koteihinsa. Kirilin alaisuudessa toiminut pappi Dimtar Petrov puolestaan väärensi ilmeisesti yli tuhat kastetodistusta Plovdivin juutalaisille siinä toivossa, että ne estäisivät näiden luovuttamista.

Kirkon ja useiden merkittävien bulgarialaisten vaikuttajien protestit saivat aikaan sen, että kuningas ja hallitus pistivät juutalaisten siirtohankkeen jäihin toukokuussa 1943, ja kuningas Boriksen äkillinen kuolema saman vuoden elokuussa hautasi sen lopullisesti.

On pohdittu sitä mitkä seikat protestien lisäksi saattoivat vaikuttaa hankkeesta luopumiseen. Syiksi on arveltu Saksan tappiota Stalingradin taistelussa ja siten Saksan sotaonnen kääntymistä. Liittoutuneiden on myös väitetty uhanneen Bulgariaa seurauksilla, mikäli se luovuttaa juutalaisväestönsä.

Metropoliitta Kiril (1901-1971) laittoi itsensä henkilökohtaisesti likoon juutalaisten puolesta uhaten menevänsä makaamaan kiskoille, jos juutalaisilla lastattu juna yrittäisi liikkua. Wikimedia Commons: File:BASA-1318K-1-5972-12-Cyril of Bulgaria.jpg - Wikipedia

Bulgarian juutalaiset kärsivät, mutta selviytyvät

Ei juutalaisten elämä silti tuon päätöksen jälkeenkään mitään juhlaa Bulgariassa ollut. Hallitus näet määräsi 20 000 juutalaista karkotettavaksi Sofiasta maaseudulle. Näiden omaisuus takavarikoitiin ja miehet suljettiin bulgarialaisille keskitysleireille. Nämä olivat siis vankilamaisia leirejä, eivät tuhoamisleirejä, joihin tuo sana usein yhdistetään.

Juutalaiset yrittivät vedota ortodoksikirkon suojeluun, mutta huolimatta metropoliitta Stefanin vastalauseista karkotukset toteutettiin ja Sofian metropoliitan tiloihinkin tehtiin ratsia. Tällöin takavarikoitiin esimerkiksi 490 juutalaisten tekemää kastepyyntöä, joista 386 aikuisille ja 104 lapsille. Stefan ei tämänkään myötä vaiennut, vaan kertoi työtovereilleen kohtaamistaan uhkauksista ja totesi, että ihmisten tulisi tietää ettei valtion pitäisi olla hyvä toisille ja julma toisille.

Tästä kärsimyksestä huolimatta Bulgarian juutalaisten osa oli parempi kuin monien muiden. Koko juutalaisväestö näet selvisi läpi sodan. Syksyllä 1944 puna-armeija valtasi Bulgarian. Vaikkei se tuonutkaan maalle silkkaa onnea ja autuutta oli kuitenkin nyt varmaa, ettei maan juutalaisia luovutettaisi natsien käsiin. Sodan jälkeen lähes koko Bulgarian juutalaisväestö muutti Israeliin niin, että vain 2020-luvun alussa juutalaisia oli Bulgariassa väestönlaskun mukaan vain runsas tuhat, kun taas Israelissa taustaltaan bulgarianjuutalaisia arvioitiin olevan 75 000. Ilmeisesti uusi hallinto ei miellyttänyt, ja vanhakin oli varmasti jättänyt epävarmuuden tulevaisuuden turvallisuudesta. Liian suuri oli ollut valmius luovuttaa heidät surman suuhun.

Kuvassa bulgarianjuutalaiset siirtolaiset nousevat maihin Israelissa Haifan satamassa vuonna 1948.
Wikimedia Commons: File:Ontschepen van emigranten (oliem) uit Bulgarije van het transportschip Bulgaria , Bestanddeelnr 255-1144.jpg - Wikipedia

Mielenkiintoisena seikkana muuten todettakoon, että Bulgaria oli ainoa Saksan liittolainen toisessa maailmansodassa, jonka alue oli sodan jälkeen laajempi kuin ennen sotaa. Vaikka lännessä ja etelässä miehitetyt Makedonian ja Traakian alueet piti luovuttaa sai Bulgaria kuitenkin pitää Romanialta ottamansa Etelä-Dobrudzhan alueen. Tämä alue olikin bulgaarienemmistöinen.

Tarinamme sankaripiispat jatkoivat työtään kommunistisessa Bulgariassa. Sofian metropoliitta Stefan kuoli jo vuonna 1957. Plovdivin metropoliitta Kiril puolestaan valittiin vuonna 1953 Bulgarian patriarkaksi, arvonimi, jota Bulgarian kirkon johtajalla ei ollut ollut sitten 1300-luvun lopun.  Kiril kuoli vuonna 1971. Kumpikin kirkonmies on saanut kuolemansa jälkeen Israelin korkeimman oikeuden johtaman komission antaman arvonimen "vanhurskas kansakuntien joukossa" 11. marraskuuta 2001. Vuonna 2011 sai ensiesityksensä Georgi Andrejevin säveltämä oratorio, joka käsitteli Kirilin toimia juutalaisten pelastamiseksi.

Historiassa on paljon esimerkkejä urheudesta ylivoimaisen ongelman edessä, sankareita, jotka pahuuden vyöry murskaa ja jotka saavat ehkä pelastettua muutamia, mutta eivät saa suuressa kuvassa aikaan muutosta. Bulgariassakaan ei sen miehittämien alueiden juutalaisia kyetty pelastamaan. Kuitenkin varsinaisen Bulgarian juutalaisväestö pelastui ilman, että se koitui heidän auttajiensa kohtaloksi. Siksi se luo valoa tuohon muuten niin synkkään ajanjaksoon muistuttaen, että senkin keskeltä löytyi inhimillisyyttä ja kristillistä lähimmäisenrakkautta.

Israelilainen muistomerkki, jolla kunnioitetaan surmattuja Traakian ja Makedonian juutalaisia sekä niitä bulgarialaisia, jotka kamppailivat juutalaisten pelastamiseksi. Wikimedia Commons: File:Bulgarian Jews Holocaust Memorial, Israel.jpg - Wikipedia

Lähteet:

Tapani Kärkkäinen: Kuinka Bulgarian juutalaiset pelastuivat. Ikonimaalari 1/2017.

Popgueorguiev Stoyan. Yad Vashem. The World Holocaust Remembrance Center. Verkkoversio: Popgueorguiev Stoyan

Jonas Laguksen kääntymiskokemus Vöyrissä Juhani Ahoa ja Bo Giertziä innoittamassa

Kirjoittaja:

Ossi Tammisto

Euroviisujen myötä Vöyri on nyt kaikkien huulilla. Mutta Vöyrillä on osansa erään kirkkohistoriallisen tapahtuman näyttämönä, joka vaikutti vahvasti erääseen nuoreen pappismieheen ja hänen kauttaan herännäisyyteen sekä Suomen ja Ruotsin kaunokirjallisuuteen. Nåjaa, mistähän on kyse? Otetaanpa selvää.

Nuoren papin sairaskäynti

Jonas Lagus (1798-1857) oli pappisperheestä, kappalainen Nils Laguksen poika. Isänsä opettamana hän tuli v. 1812 ylioppilaaksi ja alkoi kielten ja kirjallisuuden opiskelut. Isän kuolema pakotti keskeyttämään opinnot, ja Lagus vihittiin papiksi v. 1817, jolloin hän tuli Vöyrin ylimääräiseksi papiksi vasta 19-vuotiaana.

Nuori pastorimme pääsi tuon pitäjän seurapiireihin siitä mitä ilmeisimmin nauttien. Erilaisia illanistujaisia kortinpeluineen, tansseineen ja juomatarjoiluineen riitti, ja Lagus oli luonnollisesti niissä mukana. Ei hän toki mihinkään suurempiin paheisiin antautunut, sillä hän halusi pitää huolta maineestaan. 

Tässä 1626 valmistuneessa ja 1777 laajennetussa Vöyrin kirkossa sai Lagus saarnata ennen ja jälkeen heräämisensä. Wikimedia Commons: File:Vöyri Church 2017.jpg - Wikimedia Commons

Eräänä kesäpäivänä oli taas säätyläistöä koolla juhlimassa, kun eräs mies tuli pyytämään pappia sairaan vuoteen äärelle. Lagus päätettiin nuorimpana passittaa matkaan. Lagus ei olisi millään tahtonut lähteä, olihan pappilaan kokoontunut useita nuoria ja varsinkin Laguksen morsian Loviisa von Essen. Niinpä Lagus viivytteli lähtöä parhaansa mukaan.

Lopulta oli pakko nousta saattomiehen kärryihin. Laguksen mieli oli edelleen pappilan juhlasalissa, kun kyytimies alkoi kuvailla sairaan hengellistä tilaa ja mainitsi, että tämä koki olevansa armosta langennut eikä antanut lohduttaa itseään. Kuski toivoikin, että "herra maisteri, joka on taitavampi ja kokeneempi" osoittaisi sairaalle tämän joutuneen harhatielle ja selvittäisi tälle sen eron, "joka on olemassa armosta langenneen ja kiusatun sielun välillä".

Tätä kuunnellessaan Lagus tajusi, että eihän hänellä ollut tuollaista osaamista ja pelkäsi, että hänen maineensa oli nyt vaarassa. Niinpä hän ei tohtinut vastata kuskilleen. Tämä kysyi nyt, että miten pastori itse oli tullut herätykseen. Tähän Lagus vastasi tylysti, ettei sen pitäisi kyseistä talonpoikaa koskea ja jatkoi: "Minua ovat oppineet miehet sekä opettaneet että tutkineet ja he ovat hyväksyneet kiitettävän opettajataitoni; on tarpeetonta, että sinä semmoisiin asioihin sekaannut".

Kuljettaja pyysi mitä nöyrimmin anteeksi ja totesi, ettei hänen ollut tarkoitus loukata, mutta hän oli ajatellut kaikkien oikeiden kristittyjen olevan kuin haaksirikkoutuneesta laivasta pelastuneita eikä uskoisi kuninkaankaan paheksuvan, jos kerjäläinen kysyisi tältä miten kuningas haaksirikosta oli selvinnyt.

Saavuttiin viimein perille. Laguksen astuessa tupaan vuoteella makasi sairas kalpeana ja rinta koristen, kuollen juuri tulijoiden saavuttua. Kuolleen vaimo ja lapset alkoivat itkeä ja nuhdella kyytimiehen viipymistä. Tämä puolustautui: "En ole minä siihen syypää. Herrasväki oli kokoontunut tanssimaan ja huvittelemaan; odotin kaksi tuntia; sitten olen kiirehtinyt minkä olen voinut".

Nyt iski syyllisyys raskaana Laguksen päälle, joka ei kyennyt väistämään vastuutaan. Lyijynraskasta häpeää lisäsivät vanhahkon miehen kovina lausumat sanat: "Kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti tekee". Lagus seisoi lamautuneena paikallaan, hämmästyksen ja kauhun vallassa. Hän tajusi olevansa kaksin kerroin syyllinen. Hän oli viivytellyt huvittelunhalunsa vuoksi ja siten myöhästynyt sairasvuoteelta, minkä lisäksi hän oli täysin valmistautumaton lohduttamaan sairasta. Hän uskoi vainajan nyt olevan Jumalan edessä häntä syyttämässä.

Lagus olisi kai vajonnut lattialle, ellei hänen saattomiehensä olisi tarttunut häneen ja kehottanut lähtemään paluumatkalle. Tuolla matkalla Lagus oli täysin masentunut ja kyynelsilmin. Talonpoika havaitsi tämän ja alkoi lempeästi neuvoa pastoria osoittaen tälle tämän siihenastisen hengellisen sokeuden sekä miten päästä elämän tielle. Muutaman tunnin aikana tämä vöyriläinen talonpoika opetti Lagukselle enemmän, kuin mitä hän oli opiskelujensa aikana käsittänyt.

Perille päästyään Lagus painui vuoteeseen nähden silmissään kuolleen miehen hahmon ja kuvitellen tämän tuomitsevan hänet murhaajakseen. Samalla kaikki aiemmat synnit ja kevytmielisyydet nousivat häntä syyttämään, samoin aiemmat hengettömät saarnat ja huolimattomat sairaskäynnit. Tästä kaikesta hän alkoi nyt rukoilla armoa ja rauhaa Jumalalta.

Näin Laguksesta tuli herännyt mies, ja hänen saarnoihinsa omakohtainen sävy. Vielä Vöyrissä hänen vaikutuksensa oli heikkoa, sillä hän vieroittautui muista papeista ja säätyläisistä, mutta hänen luonteensa esti hänen pääsyään rahvaan mieheksikään. Tämä johti eristyneeseen elämään, mutta sen myötä myös henkiseen kasvuun. Niinpä kun hän 11 Vöyrin-vuoden pääsi Ylivieskan kappalaiseksi alkoi hänestä vähitellen kasvaa julistaja, joka tuli kuulumaan herännäisyyden ykkösnimiin.

Vaikutus kaunokirjallisuuteen

Edellä kuvattu Laguksen heräämiskertomus perustuu hänen omaan, alkujaan ruotsinkieliseen kuvaukseensa. Sitä on tutkijoiden parissa epäilty romantisoiduksi. En osaa tähän ottaa  kantaa, kun en tiedä epäilyjen syytä. Kaunokirjallisuuteen tapaus on kelvannut kuitenkin ainakin kahdesti, tai nämä olen ainakin itse lukenut.

Juhani Aho saattoi Laguksen kokemuksen kaunokirjalliseen muotoon.
Wikimedia Commons: File:Juhani Aho 1886.jpg - Wikimedia Commons

Ensinnäkin Juhani Aho (1861-1921) kuvailee tapauksen kaunokirjallisessa muodossa novellikokoelmassaan Heränneitä: kuvauksia herännäisyyden ajoilta (1894). Ahon perhetausta oli herännäisyydessä, mikä vaikutti luultavasti hänen tietämyksensä aiheesta, myöskin liikkeen vahvojen hahmojen henkilöhistoriasta. Niin lämpimään sävyyn Aho aihettaan käsitteli, että hän myöhemmin joutui oikomaan toisten kirjailijoiden luuloa omasta kääntymyksestään.

Toinen esimerkki löytyy mielenkiintoisesti Itämeren tuolta puolen. Bo Giertz (1905-1998), josta myöhemmin tuli Göteborgin piispa ja useiden pohjoismaisten naispappeuden torjuvien luterilaisten hengellinen esikuva ja isä kirjoitti Torpan seurakunnan kappalaisena ollessaan romaanin Kalliopohja (Stengrunden). Se ilmestyi ruotsiksi v. 1941 ja suomeksi jo v. 1942, ja se on ollut tietyissä piireissä, esimerkiksi evankelisessa herätysliikkeessä, oikea kestosuosikki.

Suomalaisittain kiinnostavaa oli, että sen alussa viitataan Suomen sotaan 1808-1809, jolloin Suomi irrotettiin Ruotsista ja lopussa puolestaan talvisotaan. Samalla kirjassa oli kuitenkin myös toinen Suomi-viittaus, sillä Giertz laittaa ruotsalaisen romaanihahmonsa samanlaiseen tilanteeseen kuin Lagus. 

Hän tosin armahtaa tätä sen verran, että pitää sairaan hengissä kauemmin. Pappi tunaroi tilanteen totaalisesti, mutta paikalle yhytetty herännyt vanha nainen hoitaa homman kotiin. Muuten kuvaus noudattaa tuttuja latuja. Romaanissaan Giertz laittaakin henkilönsä, jotka edustavat eri aikakausia samalla paikkakunnalla tilanteisiin, joissa hän saa näiden kautta havainnollistettua ja esiteltyä kristillisen uskon ja elämän eri puolia.

Bo Giertzin kynän käsittelyssä tapaus sai onnellisemman lopun, vaikka siinäkin pappi joutui häpeämään. Wikimedia Commons: File:Pastor Giertz.jpg - Wikimedia Commons

En tiedä saiko Giertz innoituksensa suoraan Laguksen ruotsinkielisistä teksteistä vaiko sitten Juhani Aholta, jonka novellikokoelma oli ilmestynyt jo v. 1894 ruotsiksi nimellä Väkta: skildringar från pietismens tider. Joka tapauksessa yhteys on ilmeinen.

Näin siis Vöyristä on ennenkin tullut jotain, jonka vaikutus on näkynyt Pohjanlahden molemmin puolin ja kahdella kielellä. Erästä sutkautusta mukaillen, jos saisin euron joka kerta kun näin käy olisi minulla kaksi euroa. Se ei ole paljon, mutta hauskaa, että se on tapahtunut kahdesti.

Lähteet:

Juhani Aho: Kuvauksia herännäisyyden ajoilta. Uusi Kuvalehti 1/1892, 1.1.1892. Verkkoversio: 01.01.1892 Uusi Kuvalehti no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Eero Borg: "Kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti tekee". Heräävä nuoriso 9/1928, 1.1.1928. Verkkoversio: 01.01.1928 Heräävä nuoriso no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Jonas Lagus: En ung Lärares återblick på sina första Prästa-år. Tidningar i Andeliga Ämnen 42/1836, 4.11.1836. Verkkoversio: 04.11.1836 Tidningar i andeliga ämnen no 42 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Jonas Lagus: En ung Lärares återblick på sina första Prästa-år. Tidningar i Andeliga Ämnen 43/1836, 11.11.1836. Verkkoversio: 11.11.1836 Tidningar i andeliga ämnen no 43 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

O. Vihantola: Aamusarastusta ja iltapimentoa. Heräävä nuoriso 9/1928, 1.1.1928. Verkkoversio: 01.01.1928 Heräävä nuoriso no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto