Lestadiolaisuuden hajaannusten lyhyt oppimäärä

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Kuten monet ehkä tietävätkin, on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä useita herätysliikkeitä. Monesti asia yksinkertaistetaan toteamalla, että niitä on perinteisesti viisi: rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus, lestadiolaisuus ja viidesläisyys. Tosiasiallisesti näiden lisäksi on muitakin, minkä lisäksi edellä mainitutkin ovat historiansa aikana jakautuneet moneen haaraumaan. Ei ihme, että monella menee näiden eri porukoiden kanssa sormi suuhun eikä selkeän käsityksen muodostaminen siitä, miksi mikäkin porukka onkaan syntynyt ja kuinka merkittävä mikäkin sakki on ole helppoa.

Mutta ei hätää, Kirkkohistorian kahinaa tulee avuksi! Tarkoituksena on laatia lyhyet oppimäärät eri herätysliikkeitten jakautumisista edeten ensin aikajärjestyksessä ja lopuksi kertauksenomaisesti käydä vielä läpi merkityksellisimmät ryhmät. Yritän välttää liikaa yksityiskohtaisuutta, jotta homma pysyy selkeänä, tarkennuksia voi sitten esittää mahdollisissa tulevissa kirjoituksissa. Toki tällöin on myös liian yksinkertaistamisen vaara.

Aloitan herätysliikkeistämme ehkä tunnetuimmasta ja haarautuneimmasta, eli lestadiolaisuudesta. Se on muuten samalla myös kansainvälisin, ja pitääkseni homman kasassa yritän käyttää suhteellisesti eniten tekstitilaa Suomea tai sen lähistöä koskeviin haarautumiin. Pohjois-Amerikan monimutkaisiin jakautumisiin viitataan vain satunnaisesti, lähinnä silloin, kun niillä oli vaikutusta myös Pohjoismaihin. Jotkut pienet ja/tai lyhytikäiset ryhmät jäävät myös mainitsematta. Katsotaan, pysyvätkö langat käsissä ja suunnataan kohti Ruotsin Lappia!

Jos tekee mieli valittaa, että miksen esittele kaikkia suuntia niin 
kannattaa vilkaista tätä Jouko Talosen artikkelin pohjalta tehtyä 
kaaviota Euroopan lestadiolaisryhmistä vuonna 2001. Tämä jälkeen 
on Euroopassakin tullut uusia jakoja. Jos yrittäisin ottaa mukaan 
kaikki eri ryhmät ei esitys olisi lyhyt eikä selkeä, ei tosin välttämättä 
nytkään ainakaan jälkimmäistä. Wikimedia Commons.

Liike lähtee liikkeelle Laestadiuksesta

Lestadiolainen herätysliike sai alkunsa Pohjois-Ruotsin Kaaresuvannosta pastori Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) julistustoiminnan myötä. Vuodet 1846-1855 olivat niin sanottua alkuherätyksen aikaa, jolloin herätys levisi Ruotsin Lapin pohjoisimmissa seurakunnissa, Pajalan ja Ruotsin Ylitornion seurakunnissa sekä näihin rajoittuneissa seurakunnissa Suomen puolella. Laestadiuksen viimeisinä vuosina alkoi uusi herätysaalto, joka eteni syvälle Suomen puolelle ja Laestadiuksen kuollessa 1861 herätyksen levinneisyys ulottui jo Norjan Vesisaaresta Oulun liepeille ja Norjan Hammerfestista Ruotsin Jokkmokkiin. Liikkeen leviäminen jatkui edelleen voimallisesti päässen vuosikymmenen lopulla jo hyvään alkuun niin Helsingissä kuin Karjalan kannaksella, ja jo vuosikymmenen puolivälissä olivat siirtolaiset vieneet sanoman Pohjois-Amerikkaan. 1870-luvulla liikkeen itäisin piste olikin jo Pietarissa ja läntisin Yhdysvaltain Astoriassa Tyynen valtameren rannoilla.

Ottaen huomioon valtavan levinneisyysalueen ja sen suhteellisen nopean syntymisen lienee selvää, että liikkeen yhtenäisyydessä ilmeni jo varhaisessa vaiheessa haasteita, varsinkin kun liike oli maallikkojohtoinen. Jo 1850-luvulla syntyi ensi kerran merkittävää hajontaa, kun Suomen Muoniossa "Muonion eriseura" paikallisen kirkkoherra Jakob Fredrik Liljebladin johdolla kritisoi liikkeessä esiintyneitä hurmosilmiöitä eli liikutuksia sekä maallikkojen antamia synninpäästöjä. Norjan Koutokeinossa puolestaan lestadiolaisuudesta vaikutteita saanut saamelaisryhmittymä muuttui yhteiskunnalliseksi kapinaliikkeeksi ja johti useampia kuolonuhreja vuoden 1852 lopulla vaatineeseen Koutokeinon kansannousuun, "pyhien kapinaan".

Lars Levi Laestadius (1800-1861) 
pani alulle melkoisen kansanliikkeen, 
mutta sillä on varsinkin hänen päiviensä 
jälkeen ollut tiettyä haastetta pysyä koossa.
Wikimedia Commons.

Varsinkin jälkimmäinen tuotti lestadiolaisuudelle merkittävää mainehaittaa huolimatta löyhästä kytköksestään liikkeen valtavirtaan. Kummastakaan ei syntynyt pysyvää lestadiolaisuuden haaraumaa, mutta omalta osaltaan ne osoittivat liikkeen sisällä olevan jo varhain melkoista sisäistä hajontaa.

Laajenevan liikkeen keskeinen koossapitävä voima olivat varsinkin Laestadiuksen kuoleman jälkeen hänen entiset koulumiehensä, joista monista tuli saarnaajia. Tärkein oli Juhani Raattamaa (1811-1899), syntyisin Ruotsin Kaaresuvannosta. Hän piti erityisesti kirjeillään kasassa laajenevaa lestadiolaista imperiumia. 1870-luvulla Yhdysvalloissa perustivat lestadiolaiset omia seurakuntia, kun toiminta sikäläisten luterilaisten seurakuntien sisällä oli vaikeaa ja itsenäinen seurakunnallinen toiminta helppoa. 

Uusista olosuhteista johtuneet uudet toimintamallit synnyttivät kuitenkin uusia ristiriitoja ja etäisyys vaikeutti liikkeen Pohjolassa eläneen johdon kykyä kontrolloida tapahtumia. 1876 syntyi hajaannus Ylitorniosta muuttaneen Salomo Kortetniemen ja Jaakko Rovaisen johtamien ryhmien välille. Kortetniemen joukko oli suurempi, mutta Raattamaa asettui Rovaisen puolelle ja Juho Takkinen Posiolta lähetettiin syrjäyttämään Kortetniemi. Hauras sovinto saatiin aikaiseksi, mutta liikkeen yhtenäisyys oli saanut vakavan särön. Yhdysvalloissa saatiinkin jatkossa nähdä runsaasti hajontaa ja saarnaajien liikennettä Atlantin yli välejä setvimässä nähtiin jatkossakin.

Juhani Raattamaa (1811-1899) 
paimensi uutterasti laajalle 
levinnyttä laumaansa, mutta jo 
hänen viime vuosinaan homma rakoili, 
ja viimeistään kuoltuaan levisi käsiin.
Wikimedia Commons.

Uutta herätystä, esikoisten seurakuntaa ja monenlaista muuta

1890-luvulla, siis jo vähän ennen Raattamaan kuolemaa,s syntyi Kittilässä ryhmä johtajinaan veljekset Pietari Hanhivaara (1833-1926) ja Fredrik Paksuniemi (1840-1921), joka vaati "uutta herätystä" eli siis uusheräys. Se halusi palata liikkeen alkuvaiheen vahvoihin pietistisiin korostuksiin ja vieroksui liian "evankeliseksi" kokemaansa nykyistä julistusta. Hanhivaaran mukaan liikkeessä oli tuudittauduttu "löyhään synninpäästöön ilman omakohtaista siveellisen valvomisen korostusta". He myös kyseenalaistivat lestadiolaisyhteisön ainutlaatuista merkitystä korostavan julistuksen ja siten myös rajatun seurakuntakäsityksen, eli siis sen, että lestadiolaisyhteisö olisi ainoa oikea kristillinen yhteisö. Tähän yhteen sopien uusheräys ryhtyi tekemään lähetystyössä yhteistyötä Suomen lähetysseuran kanssa.

Raattamaan 1899 tapahtunut kuolema aiheutti toisen kriisin, kun syntyi epäselvyyttä johtajuudesta. Saarnaaja Joonas Purnu (1829-1902), Laestadiuksen vanhoja koulumiehiä hänkin, sai ympärilleen joukon, joka väitti hänen perineen Raattamaan aseman liikkeen johdossa. Vaikka Purnu itse kuoli myöskin pian oli esikoislestadiolaisuus erillisenä liikkeenä syntynyt. Se korosti Ruotsin Lapin merkitystä liikkeen alkukotina sekä siellä toimivien "vanhinten" auktoriteettia ja sille muodostuikin Ruotsin Lapin Jällivaarasta liikettä johtava vanhimpien joukko. Lisäksi ryhmä korosti pesäeron tekemistä "maailmaan" erityisesti tapakulttuuriin liittyvissä asioissa.

Pietari Hanhivaara (1833-1926) 
oli yhdessä veljensä Fredrik Paksuniemen
kanssa uusheräyksen perustajaisiä.
Wikimedia Commons.

Uusheräyksen sivuilmiönä syntyi 1800-luvun lopussa Viron lestadiolaisten parissa narvalaisuus, hurmoksellinen lestadiolaisryhmä, joka levisi alkuun nopeasti, mutta hiipui 1920-luvulle tultaessa. Sillä on kuitenkin oma kirkkohistoriallinen merkityksensä, sillä ryhmän edustajat kutsuivat 1911 Suomeen puhumaan norjalaisen Thomas Ball Barrattin, joka toi tällä vierailullaan helluntaiherätyksen Suomeen. Samalla selittyy myös narvalaisuuden katoaminen, monet kun siirtyivät tuon uuden liikkeen riveihin.

Neljäntenä tässä "suuressa hajaannuksessa" syntyneenä ryhmänä oli vanhoillislestadiolaisuus, joka järjestäytyi 1914 Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen muodossa. Se painotti "vapaan" ja "avaran" evankeliumin julistusta siten, että synnit tuli saarnata anteeksi "kattoja ja seiniä myöden". Heidän mielestään esimerkiksi uusheräyksen julistus murskasi ihmisten sydämistä uskonvarmuuden ja samalla ilon. Suunnan seurakuntakäsitys muodostui vähitellen yhä eksklusiivisemmaksi suhteessa kaikkiin muihin ryhmiin.

Vanhoillislestadiolaisten suviseurat lienevät tunnetuin 
lestadiolaisuuteen liittyvä asia ainakin Suomessa. 
Wikimedia Commons.

1910-luvulla Pohjois-Norjan Lyngenin alueen lestadiolaisuus erkani yhä selvemmin muiden alueiden perinteestä. Sikäläinen johtava saarnaaja oli Erik Johnsen, "Junsan Erkki" (1844-1941). Kyseinen Lyngenin suunta pitäytyi yhtä aikaa lestadiolaistraditiossa, mutta samaan aikaan korosti Lutherin ja luterilaisen tunnustuksen merkitystä muita ryhmiä voimakkaammin. Mainittakoon, että heidän joukkonsa jakautui 1992 fundamentalisteina ja liberaaleina, tai erikiineinä ja uuserikiineinä tunnettuihin ryhmiin, tosin jälkimmäisen liberaalisuus on varsin suhteellista. Myös muita pienempiä hajaannuksia on kyseisessä suunnassa ollut, mutta jätämme heidän esittelynsä tällä kertaa tähän. Heidät oli kuitenkin syytä mainita, sillä he ovat Norjassa ainakin alueellisesti tärkeä ryhmä.

Amerikan riitoja ja heijastusvaikutuksia

Vanhoillislestadiolaisuus alkoi jakaantua ensi kertaa 1921-1922 Pohjois-Amerikassa, kun siellä Johan Pollarin (1865-1945) johtama pollarilaisuus väheksyi ripin merkitystä. Suuntaa on luonnehdittu äärimmäisevankeliseksi ja siitä muodostui helposti hajoileva, ensimmäinen hajaannus tapahtui jo 1930-luvun puolivälissä ja seuraavat vuosina 1962-63 sekä 1978. 2000-luvun alussa Yhdysvalloissa oli neljä pollarilaisryhmää, suurimman jäsenmäärän ollessa tuhansia ja pienimmän kymmeniä. Myöhemmin jakoja on tullut vielä lisää. Jätämme heidätkin kuitenkin tällä erää rauhaan.

Pohjolan jakautumiset olivat jo aiemmin vaikuttaneet myös rapakon takana. Osa seurasi esikoislestadiolaisia kirkkona, jonka nimi oli Old Apostolic Lutheran Church. Vuonna 1928 Finnish Apostolic-Lutheran Congregation jakautui kahtia ja tällä kahtiajaolla oli vaikutuksensa myös Euroopassa. Vanhoillislestadiolaisten johto ei hyväksynyt sekaseuraisena pitämäänsä Apostolic Lutheran Churh:iä (ALC), joka oli useamman aiemman ryhmän yhteenliittymä.

Kirkkoherra Väinö Havas (1898-1941) 
on esimerkki liikkuvuudesta eri ryhmien välillä, 
sillä hän omaksui ensin uusheränneiden käsityksen, 
mutta siirtyi myöhemmin vanhoillislestadiolaisiin. Hänestä 
tuli Suomen historian ainoa rintamalla kaatunut istuva kansanedustaja 
hänen osallistuttuaan sotaan vapaaehtoisena asemastaan huolimatta. Wikimedia Commons.

Kuitenkin 1932 eräät vanhoillislestadiolaiset puhujat lähtivät saarnamatkalle Pohjois-Amerikkaan ALC:n kutsumana. Tämä johti vanhoillislestadiolaisuudessa sisäiseen skismaan, jonka seurauksena 1934 syntyi erillinen Rauhan Sanan ryhmä, josta on käytetty myös nimeä pikkuesikoisuus ja varsinkin nykyään rauhansanalaisuus. Jakolinjat kulkivat vahvasti alueittain ja esimerkiksi lähes koko Tornionlaakson lestadiolaisuus sekä Suomen ruotsinkieliset lestadiolaiset siirtyivät rauhansanalaisuuden leiriin. Jako tuotti ajan kanssa myös opillista eroa, eikä rauhansanalaisuus ole yhtä eksklusiivinen kuin vanhoillislestadiolaisuus. Tämä selittyy myös syntyhistorialla, sillä vanhoillislestadiolaisten johto perusteli sitä, ettei voitu olla yhteistyössä ALC:n kanssa esimerkiksi ilmaisulla "Ei Amerikkakaan ole niin ihmeellinen maa, että siellä voisi olla kaksi Jumalan valtakuntaa!" Rauhansanalaisuuden muodostanut puoli ei sen sijaan vetänyt Jumalan valtakunnan rajoja yhtä tiukasti.

1960-luvulla pappi- ja postillakiistoja

Vanhoillislestadiolaisuudessa kuohui ja sen sisällä käytiin rajua oppiselvittelyä 1960-1961. Jo 1950-luvulla se oli menettänyt vielä lisää kannatustaan Ruotsissa niin sanottujen leskisläisten irtautuessa. Kiistaa käytiin erityisesti sakramenttikäsityksestä sekä suhteesta pakanalähetykseen. Kiistoista seurasi liikkeen papiston valtaenemmistön ajautuminen liikkeen ulkopuolelle. Tästä pappislinjaksi kutsutusta ryhmästä, myös elämänsanalaisuutena tunnettu, ei muodostunut merkittävää kansanliikettä, mutta sillä oli iso vaikutus Pohjois-Suomen kirkolliseen elämään 1960-1980-luvuilla, sillä sen keskuudesta kohosi peräti kolme piispaa.

Kaarlo Johannes Leinonen (1916-1986) 
oli yksi niistä papeista, jotka siirtyivät 
vanhoillisuudesta elämänsanalaisuuteen. 
Hän toimi Oulun piispana vuodet 1965-1978.
Wikimedia Commons.

1960-luvun puolivälissä myös esikoislestadiolaisten parissa kuohui jännitteen vanhan esikoisperinteen ja avaramman ajattelun alettua kärjistyä. Ristiriita kulminoitui kielellisesti uudistettuun Laestadiuksen postillaan. Osa piti Laestadiuksen alkuperäisiä sanamuotoja jumalallisesti inspiroituina eikä hyväksynyt uudistusta. Tätä joukkoa johtivat Ruotsissa niin saarnaaja August Isaksson (1885-1965) kuin myös varsinkin myöhemmin saarnaaja Levi Älvgren (1901-1980), joka ei hyväksynyt Lapin vanhimman Gunnar Jönssonin antamaa tukea uudistetulle postillalle. Tämä Älvgrenin mukaan leeviläisyydeksi kutsuttu ryhmä, virallisesti Ensinsyntynyt seurakunta Ruotsin Lapinmaalla, halusi myös tukeutua liikkeen alkuperäiseen askeettiseen ja rigoristiseen eli tiukkaa tapakulttuuria noudattavaan perinteeseen.

1970-luvulla hoitokokouksia ja allekirjoitusriitoja

1970-luku oli edelleen kovaa kyytiä vanhoillislestadiolaisuudessa. Pappislinjan eriydyttyä liikkeessä vainuttiin ahkerasti "kososlaista" henkeä, mikä nimitys viittasi ammoiseen saarnaaja J. A. Kososeen. Tätä sitten oli monien mielestä havaittavissa siellä täällä, ja 1970-luku tuli tunnetuksi rauhanyhdistysten sisäisistä välienselvittelyistä ja hoitokokouksista, jotka saivat laajaa julkisuutta. Välienselvittely heijastui myös Amerikkaan, missä suurin osa aiemmin liikkeeseen yhteydessä olleista katkaisi välinsä vanhoillislestadiolaisiin. Suomessa eroon joutuneiden ryhmä jäi pieneksi, sitä on kutsuttu esimerkiksi sillanpääläisyydeksi rovasti Paavo Sillanpään mukaan, mutta Yhdysvalloissa se on töröläläisiksi kutsuttuna tuhansine kannattajineen yksi merkittävimmistä ryhmittymistä.

Esikoisista lähteneiden leeviläistenkään elämä ei ollut 1970-luvulla kovin harmonista, kun Levi Älvgrenin johtamasta joukosta erkani saarnaaja Sten Johanssonin johdolla sittemmin steniläisinä tunnettu ryhmä. Kumpaakin ryhmää esiintyi ja esiintyy myös Suomessa. Leeviläisten esittämän selityksen mukaan ero johtui siitä, että leeviläisten laatiessa kirjallisen esityksen välirikostaan esikoislestadiolaisuuden valtalinjan kanssa oli Johansson ollut sitä mieltä, ettei siihen olisi tarvittu ihmisten allekirjoituksia vahvistukseksi, sillä kirjoitus puhuisi itse riittävästi puolestaan. Kun allekirjoitukset sitten tulivat olisi Johansson loukkaantunut ja eriytynyt 1977 omien kannattajiensa kanssa. Tämä ryhmä on ilmeisesti nykyään hyvin pieni.

Esikoiset ja kiista ehtoollisenvietosta

Esikoislestadiolaisten osalta mainittakoon lestadiolaisuuden hajaannuksista ehkä tuorein ja suomalaisittain merkittävä. Esikoislestadiolaisten Lapin vanhimmat päättivät ensin Ruotsissa ja vähitellen kaikkialla liikkeen kannatusalueella, että liike alkaa viettämään itse ehtoollista omilla rukoushuoneillaan sekä kastamaan itse lapsensa. Kyse oli toisaalta reaktiosta pohjoismaisten kansankirkkojen liberalisoitumiseen sekä mallin hakemiseen Yhdysvaltain esikoislestadiolaisten käytänteistä, mutta myöskin liikkeen vanhojen erityiskorostusten voimistumisesta. 

Osa liikkeen Suomen kannattajista asettui vastustamaan päätöstä osin siksi, ettei heidän mielestään Suomessa kirkon tilanne ollut yhtä huono kuin Ruotsissa sekä siksi, että monet olisivat halunneet asian päätettävän Suomessa eikä saneltavan Ruotsin Lapista käsin. 2016 syntyikin sakramenttiseparatismiksi kutsumaansa toimintaa vastustaneiden toimesta Esikoiset ry, joka on tietoisesti korostanut haluaan olla kirkon sisäinen herätysliike. Se on myös hakeutunut yhteistyöhön muiden herätysliikkeiden kanssa myös lestadiolaisen perinteen ulkopuolelta.

Lahden kaupungissa sijaitsee suuri esikoislestadiolaisten 
rukoushuone, jossa järjestetään liikkeen merkittävä 
kesätapahtuma juhannusseurat. Wikimedia Commons.

Selkeää, eikö? No selvennetään vielä vähän

No niin, urakkamme alkaa olla lopuillaan, ja useita pienempiä haaroja ja suuntia jäi käsittelemättä. Jos tuntuu, että kuvio on tolkuttoman mutkikas niin sitä yksinkertaistaa se, että monet mainituista ryhmistä ovat oikeasti hyvin pieniä. Käydäänpä vielä läpi kertauksen vuoksi Suomen tärkeimmät ryhmittymät ja niiden koko meillä ja muualla.

Vuonna 2016 professori Jouko Talonen esitti kannatusarvion neljästä suurimmasta lestadiolaisryhmästä Suomessa. Kukkona tunkiolla kiekuu selkeästi vanhoillislestadiolaisuus, jonka maailmanlaajuinen kannatusarvio oli 100 000 henkeä, näistä Suomessa noin 90 000. Loput elivät Ruotsissa, Norjassa, Venäjällä, Virossa, Saksassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Togossa, Keniassa, Gambiassa, Ghanassa ja Ecuadorissa.

Toisena oli esikoislestadiolaisuus, joita oli maailmanlaajuisesti 31 000 ja Suomessa 12 000. Tämä joukko jakautui kuitenkin Suomen osalta kahtia 2016, kuten edellä mainittiin. Jäsenmääräisesti heitä kuului 2017 pääsuuntaan 5000 ja Esikoiset ry:hyn 1500, kaikki eivät siis olleet kummankaan yhdistyksen virallisia jäseniä (tähän joukkoon kuulunevat ainakin lapset). Esikoisia oli myös Ruotsissa, Norjassa Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Latviassa.

Kolmantena ovat rauhansanalaiset 23 000 jäsenellään, joista 10 000 Suomessa loput eli suurin osa Ruotsissa, Norjassa, Yhdysvalloissa, Nigeriassa, Guatemalassa, Ghanassa ja Intiassa.

Neljäntenä on uusheräys, jolla on kannattajia 3000 ja ainoastaan Suomessa. Muitten ryhmien, kuten leeviläisten, steniläisten, elämänsanalaisten jne. kannatus on satoja tai kymmeniä eli kun edellä mainitut neljä (tai viisi) ryhmää muistat olet varsin hyvin perillä. Jo näitten osalta on käynyt varmasti myös ilmi, että mikä on suurta Suomessa, ei välttämättä ole se merkittävin ryhmä muualla. Lisäksi levinnäisyysalueista näkee, että lestadiolaisuus on erittäin kansainvälinen liike.

Suviseurojen lippurivi kertoo vanhoillislestadiolaisten 
osalta sen, mikä pitää paikkansa monen muunkin ryhmän 
osalta: lestadiolaisuus on hyvin kansainvälinen liike.
Wikimedia Commons.

Edellä on myös selvinnyt, että liike on varsin monimuotoinen. Suomen isoimmista ryhmistä esimerkiksi uusheräys, rauhansanalaisuus ja Esikoiset ry pitävät myös omien liikkeittensä ulkopuolisia kristittyinä ja voivat tehdä yhteistyötä muidenkin liikkeiden kanssa, kun taas vanhoillislestadiolaisuudessa ja jälleen yhä vahvemmin esikoislestadiolaisuudessa suhtautuminen on toisenlaista. Aika näyttää, syntyykö vielä uusia merkittäviä hajaannuksia, hiipuvatko jotkut liikkeet pois vai löytävätkö eri ryhmät toisiaan entistä lähemmin. On kuitenkin äärimmäisen kiehtovaa ajatella sitä, kuinka Ruotsin Lapin perukoilta lähteneen liikkeen sanomaa julistetaan eri muodoissaan tänä päivänä aina Kanadasta Keniaan.

Lähteet:

Lauri Koistinen: Hengellisen hallituksen vaiheet ensinsyntyneessä laestadiolaisessa seurakunnassa Ruotsin Lapinmaalla. 1978.

Lestadiolaisseurat Lahdessa ensi kertaa kahdessa leirissä - "En näe mahdollisena, että palaisimme yhteen". Etelä-Suomen Sanomat 26.6.2017. http://www.sakramentit.fi/wordpress/wp-content/uploads/2017/06/20170626_ESS_Juhannusseuroista.pdf

Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. 2007.

Ari-Pekka Palola: Kahden kuoren suojassa. Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen historia 1 (1906-1945/1946). 2010.

Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset.Iustitia 14. 2001. https://sti.fi/images/julkaisut/iustitia14/Jouko%20Talonen.pdf

Jouko Talonen: Lestadiolaisuus muuttuvan ajan paineissa. Perusta 3/2016. https://www.perustalehti.fi/2016/05/lestadiolaisuus-muuttuvan-ajan-paineissa/

Koulukiista Laitilassa - rukoilevais-opettaja pisti Soukaisten koulun polvilleen

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Jo aiemmin ollaan blogissa vierailtu Laitilassa rukoilevaisten herätysliikkeen parissa. Nyt mennään jälleen samoihin maisemiin, 1800-luvun aivan loppuun ja 1900-luvun alkupuolelle Soukaisten kylään, jossa voimakastahtoinen opettaja sai yhdistettyä tuekseen eripuraiset rukoilevaisryhmittymät ja sai siten luotua kouluunsa järjestyksen, joka oli ilmeisesti ainutlaatuinen koko sen aikaisessa Suomessa.

Tässä kirjoituksessa liikutaan Laitilan maisemissa, 
mutta aivan erityisesti Soukaisten kylässä. Kuvassa 
Soukaisten kyläkirkko vuonna 1925. Turunmaa 
nro 143/1925.

Vanha herätys elpyy ja jakautuu

1890-luvulla rukoilevaisuus elpyi ja vahvistui Laitilan seudulla. Se alkoi ilmeisesti 1895 Kodisjoen rukoilevaisten parista ja varsinkin nuoria tuli herätykseen. Aluksi herätykseen suhtauduttiin niin rukoilevaisten kuin seurakunnankin puolesta myönteisesti, vaikka se olikin alusta asti hurmoksellisempaa kuin mitä liikkeen silloinen valtalinja oli tottunut.

Jo aiemmin olemme esitelleet Laitilan rukoilevaisuuden patriarkan, Kustaa Heinikkalan Untamalan kylästä ( katso https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/06/kirkkohistorian-henkilokuvia-kustaa.html  ). Kodisjoen herätyksen alkaessa hän oli lähes 86-vuotias eikä enää juuri liikkunut seuroissa, mutta monet kävivät hänen luonaan kysymässä neuvoja. Aluksi hän oman nuoruutensa herätystä muistellen suhtautui ymmärtävästi uuteen liikkeeseen ja lausui ilmeisesti 1896: "Kun kristitty maailman ilolle on kääntänyt selkänsä, niin saapi hän maistaa taivaallista iloa." Myöhemmin hän muutti mieltään ja hänen arvovaltansa ilmeisesti esti hurmosliikkeen leviämisen osaan Laitilan seurapaikoista. Tältä ajalta häneltä on talletettu näkemys, jonka mukaan "Jos Pyhän Hengen koulussa pysytään, niin kyllä takapuoli istuvalla pysyy." Heinikkala eli kuitenkin elämänsä ehtoopuolta, eikä tosiaan kyennyt itse juuri seuroissa kiertämään, joten hän ei saanut pidettyä kaikkia ohjia käsissään.

Kustaa Heinikkala (1809-1904) 
oli arvostettu vielä hurmosliikkeen 
alkaessakin, muttei enää saanut pidettyä 
koko liikettä otteessaan. Kirjasta "Suomen
talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon".

Myös seurakunnan puolelta suhtautuminen oli tullut kielteisemmäksi. August Waldstedt 1898 julkaistussa artikkelissa kerrottiin mielenkiintoisesti, joskaan ei varmaan täysin puolueettomasti, näiden kahden ryhmän eroja: "Viime vuoden kuluessa (1895) ovat rukoilevaiset Laitilassa hajaantuneet  kahteen suuntaan: vanhat  rukoilevaiset ja hyppyseuralaiset. Edelliset ovat pysyneet uskollisena vanhalle opilleen ja vanhoille menoilleen. Jälkimmäiset taas ovat palanneet takaisin siihen muotoon,  joka herännäisyydellä oli, ennenkun se kääntyi renqvistiläisyyteen. Huomattavin eroavaisuus näiden välillä on uuden suunnan hyväksymä ja harjoittama hyppy. Hyppy ilmaantuu seuroissa hengen vaikuttamana pakotuksena heittelemään ja lyömään käsiä yhteen, kiertelemään toisten kanssa ympäri huonetta." Itse asiassa, kun tätä kuvausta tarkemmin katsoo, niin kumpikin porukka saattoi periaatteessa väittää edustavansa alkuperäistä käytäntöä. Mielenkiintoista on, että pääsuunnan sanottiin arvostavan erityisesti liikkeessä viljeltyä vanhaa hartauskirjallisuutta, kun taas  hurmokselliset kuulemma enemmän Lutheria.

Kustaa Heinikkala kuoli 2. joulukuuta 1904 ja hänen hautajaistensa valtava saattojoukko todisti hänen loppuun asti säilynyttä arvovaltaansa. Hurmoksellinen herätys oli ollut 1902 jo tasaantumassa, mutta jako kahdeksi rukoilevaisuuden koulukunnaksi oli kuitenkin jäänyt. Liikkeet jatkoivat rinnakkaiseloaan Laitilassa ja muualla rukoilevaisalueilla, ja jossain raja oli jyrkempi, jossain taas loivempi. Myöhemmin ilmenee, että eri osapuolet mielsivät toisensa kuitenkin osaltaan samaksi joukoksi.

Opettaja uskoon ja opetussuunnitelma uusiksi

Vuonna 1904 tapahtui muutakin kuin Heinikkalan kuolema, nimittäin Soukaisten kylän kansakoulun opettajan Samuel Hjalmar Wikmanin herätykseen tulo. Wikman oli syntynyt 31. maaliskuuta 1875  ja oli valittu virkaansa vuonna 1900. Hän liittyi herätykseen tultuaan rukoilevaisuuden hurmokselliseen suuntaan juuri silloin, kun se alkoi kehittyä entistä jyrkemmäksi. Voi olla, että vanhan patriarkan poistuminen vaikutti jälkimmäiseen asiaan.

Samuel Hjalmar Wikman (1875-1950) oli 
Soukaisten kansakoulun opettaja, jonka 
herätykseen tulo nostatti melkoisen kiistan 
hänen laittaessaan opetussuunnitelman 
uusiksi. Kansakoulun lehti nro 5/1935.

Oli kuinka hyvänsä alkoi Soukaisten koulussa uusi meno Wikmanin elämänkatsomuksen muututtua. Uskonnontuntien määrä kasvoi, koulupäivä alkoi ja päättyi polvirukouksella, Svebiliuksen katekismus, tuo rukoilevaisten ja monen muunkin herätysliikkeen arvostama Uppsalan arkkipiispan Olaus Svebiliuksen (1624-1700) laatima Martti LutherinVähä katekismuksen selitys, tuli yhdeksi oppikirjaksi ja koulussa alettiin laulamaan niin rukoilevaisten laulukirjaa  Halullisten sielujen hengelliset laulut (lempinimeltään "Akrenius" yhden tekijänsä mukaan) sekä vuoden 1701 virsikirjaa. Tästä viimeisestä sekä katekismuksesta muodostui, yhdessä muiden käyttöön otettujen kirjojen kanssa, iso kiistakapula.

Tässä kohtaa on muistutettava, että tuo vuonna 1701 käyttöön otettu virsikirja oli ollut ainoa virallinen virsikirja aina vuoteen 1886, jolloin saatiin valmiiksi uusi virsikirja. Kuten tässä blogissa on aiemminkin tullut ilmi herätti uusi opus monissa tyytymättömyyttä ja paikoin kovaakin vastarintaa. Esimerkiksi Pohjois-Karjalan Nurmeksessa uusien kirjojen vastustajat yrittivät perustaa oman seurakunnan: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/11/luterilaisen-vapaakirkollisuuden.html  Rukoilevaisetkin olivat, Heinikkala etunenässä, torjuneet kirjan ja pitäytyneet vanhassa. Laitilan seurakunnassa oli sitä paitsi vuonna 1895 kirkonkokouksessa käsitelty sitä, otetaanko uusi virsikirja ja katekismus seurakunnassa käyttöön ja silloin oli päätetty, että pitäydytään Svebiliuksessa ja vanhassa virsikirjassa. Kirkolliskokous oli asettanut takarajaksi kirjojen käyttöönotolle vuoden 1897 adventin, jolloin ilmeisesti Laitilassakin alistuttiin.

Kirjojen puolustus yhdistää rukoilevaiset

Wikman ei siis palauttanut käyttöön mitään ammoin unohtuneita opuksia vaan sellaisia, jotka olivat olleet Laitilassa aivan virallisessa käytössä vielä alle kymmenen vuotta sitten. Siitä huolimatta hänen toimintaansa yritettiin puuttua, ensimmäiseksi kappalainen Paul Leinon johtaman Laitilan kansakoulujen johtokunnan toimesta. Se vaati uusien oppikirjojen käyttämistä vanhojen sijaan ja vaati lopulta Wikmanin erottamistakin.

Nyt kuitenkin rukoilevaiset yhdistivät voimansa. Vaikka hyppyseuralaiset ja pääsuunnan edustajat arvostivat jossain määrin eri kirjoja ja kirjoittajia, niin nyt kiistan alla olevat kirjat olivat kaikkien arvostamia. Rukoilevaiset tulivat joukolla Wikmanin tueksi ja heitä oli Soukaisten koulupiirissä melkoinen joukko ja siten joukkovoimaa. Asia kävi kouluhallituksessa, pyydettiin lausuntoa Turun tuomiokapitulilta, mutta koulupiiri ja muut pitäjän rukoilevaiset seisoivat vankkoina opettajan puolella. Lopulta pastori Leino luopui Laitilan kansakoulujen yhteisen johtokunnan jäsenyydestä ja Soukaisten koululle valittiin 11. maaliskuuta 1907 oma johtokunta, jota johti hyppyseuralaisiiin kuulunut tilallinen Evert Aulin (1869-1937). Kunta ja seurakunta olivat taipuneet, Wikman ja rukoilevaiset voittaneet.

Soukaisten kylän vanha hengellinen keskus 
Soukaisten kyläkirkko 1910-luvulla. Tuona aikana
Soukaisten koulu toimi ehkä jopa vilkkaampana 
keskuksena. Kodin kuvasto nro 24/1912.

Erityisesti hurmoksellisen suunnan rukoilevaiset vieroksuivat uusia kirkollisia kirjoja siinä määrin, että kastoivat lapsensa mieluummin itse vanhan kaavan mukaan, osan jopa kieltäytyessä papin toimittamasta kasteenvahvistamisesta. Tutkimuksen mukaan Laitilassa oli 1900-luvun alussa oikea "hätäkaste-epidemia", mikä kielii osaltaan siitä, että moni halusi toimittaa kasteen itse. Vastaavia havaintoja on muiltakin rukoilevaisseuduilta, kuten Hinnerjoelta, Kokemäeltä ja Noormarkusta. 7. lokakuuta 1905 Laitilasta lähti Turun tuomiokapituliin anomus, jossa pyydettiin lupaa käyttää kasteissa edelleen vanhan käsikirjan mukaista kaavaa. Allekirjoittajina olivat edellä mainittu Evert Aulin sekä Mannert Kylä-Puhju (1862-1942) Valkon kylästä, jälkimmäisen talon sanotaan olleen hurmoksellisen suunnan keskuksia, tosin Kylä-Puhju oli jo 1902 irtaantunut kaikkein jyrkimmästä porukasta. Todistajana anomukselle oli mukana opettaja Wikman. Seuraavana vuonna 13. kesäkuuta 1906 tehtiin uusi anomus, jossa oli 165 allekirjoittajaa, minkä perusteella voinee päätellä, että tässäkin asiassa eri ryhmien rukoilevaiset olivat päättäneet yhdistää voimansa.

Meno villiintyy ja sekä seurakunta että rukoilevaiset puuttuvat peliin

Tuohon aikaan juuri hyppyseuralaisuus oli voimissaan Soukaisilla. Hurmoksellisuus oli saanut lisää voimaa kun Kiukaisilta syntyisin ollut kiertelevä lumppujen kerääjä ja "jokijätkä" Oskar Wuori (1878-1932) tuli seudulle 1907 ja asui Soukaisten koululla Wikmanin kanssa vuodet 1907-1909. Hänestä tuli hyppyseuralaisten johtohahmo ja ryhmästä tuli hänen myötään entistä jyrkempi. Hänen mukanaan oli ilmeisesti hänen vaimonsa Iso-Manta eli Amanda Maria o.s. Suonperä, joka yleensä oli seuroissa hurmostanssin aloittaja. Wuorta itseään väki kutsui "Iso-Venäjäksi" ja "Timo-Ryssäksi".Seuroja pidettiin monta kertaa viikossa ja meno oli vilkasta, oli hyppyä, hengellistä tanssia ja tuolien alta sekä jalkojen välistä ryömimistä "ahtaasta portista" kulkemisen vertauskuvana. Näillä haluttiin ilmaista ennen kaikkea hengellistä iloa. Sen sijaan varsinaisella sananjulistuksella oli näissä seuroissa vähäisempi rooli.

Vuoden 1909 helmikuussa kirkkoherra Elers päätti puuttua asiaan. Hän kutsui kirkkoneuvoston koolle keskustelemaan seurojen aiheuttamista häiriöistä. Paikalle tuli kuitenkin papiston lisäksi vain kolme jäsentä. Poissaolleet edustivat rukoilevasia, ilmeisesti lähinnä pääsuuntaa, ja he olivat haluttomia ottamaan asiaan kantaa. Liikkeen hurmoksellisempi puoli koettiin ilmeisesti kaikesta huolimatta sen verran omiksi, etteivät nämä halunneet olla mukana sitä suitsimassa. Niinpä mitään päätöstä ei voitu tehdä, ja muutenkin tapaus näytti kirkkoherralle, kuinka vaikeaa olisi puuttua rukoilevaisten asioihin. Kirkkoherra antoi kuitenkin maaliskuussa Wikmanille yksityisen varoituksen "kansakoululasten ja heidän vanhempiensa tuomitsemisesta, jonka kautta lapset oppivat halveksimaan vanhempiansa ja opettajaansa."

Asiat alkoivat kuitenkin ratkeamaan muuta kautta. Wuori näet poistui Laitilasta ja seurat alkoivat rauhoittua. Wuoren myöhemmissä vaiheissa oli sellainen jännä yksityiskohta, että hän sai kolmen vuoden ehdonalaisen kuritushuonerangaistuksen osallistumisesta sisällissotaan punaisten puolella.

Helmikuun 12. päivänä myös Soukaisten koulun johtokunta osoitti, ettei se ollut valmis hyväksymään aivan kaikkia hengellisyyden ilmiöitä koululla. Koulun emännöitsijä Maria Niemi eli "Mari"sai kehotuksen muuttaa pois koululta aiheuttamansa häiriön vuoksi. Marin kerrotaan maanneen usein alastomana vuoteessaan puhuen kielillä. Näin saattoi käydä myös päiväsaikaan, ja Wikman saattoi käydä koulupäivän aikana kuuntelemassa hänen puhettaan. Tuolloin oppilaat rynnivät kilvan avaimenreiälle tirkistelemään. Niinpä johtokunta antoi Wikmanille puhuttelun ja emännöitsijää kehotettiin poistumaan.

Opettaja tarkistaa suuntaa, mutta pitäytyy kirjoissaan

Kaikki tämä vaikutti varmaan  osaltaan siihen, että Wikman itsekin maltillistui siirtyen lähemmäs rukoilevaisuuden päälinjaa. Pääsuunnan julkaistessa Länsi-Suomen Herännäislehteä löytyi Wikman sen asiamiesluettelosta yhdessä aiemmin mainitun Evert Aulin'in kanssa. Muutenkin lähentymistä rukoilevaisten kesken tapahtui, ja eri ryhmät alkoivat käydä toistensa seuroissa.

Piirroskuva Wikmanista vuodelta
1930. Opettajan aika hurmosliikkeessä 
oli takana päin, mutta vanhojen kirjojen 
ystävä ja puolustaja hän oli loppuun asti.
Turun Sanomat nro 141/1930.

Kuitenkaan tämä siirtymä ei tarkoittanut, että Wikman olisi luopunut vanhoista kirjoistaan, sehän oli rukoilevaisuuden eri haaroja yhdistävä asia. Kirjakysymyksestä väännettiin ilmeisesti jossain vaiheessa ihan Suomen hallitusta myöten, mutta lopulta Wikman sai virallisen erivapauden käyttää uskonnonopetuksessa vanhoja kirjoja. Niin hän myös teki, ja varsin omistautuneesti, sillä kun hänen käyttämäänsä Lasten Raamattua ei enää ollut saatavilla hän otti siitä uuden painoksen omalla kustannuksellaan vuonna 1935. Muutenkin rukoilevaisuus oli Soukaisten koululla kunniassa, sillä koulupäivä aloitettiin ja lopetettiin edelleen joka päivä rukoilevaistapaan polvirukouksella.

Koulun arvellaankin olleen polvirukouksineen ja vanhoine kirjoineen ainutlaatuinen Suomen kansakoulujen joukossa maailmansotien välisenä aikana. Wikman itse toimi myös koulun ulkopuolella sananjulistajana ja hänen vaikutuspiirinsä ylitti Laitilan rajat. Hän kävi puhujamatkoilla ainakin Eurassa ja Luvialla. Hänet tunnettiin myös veisuulahjoistaan. Wikman sai jatkaa valitsemallaan linjalla Soukaisissa aina eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1940. Wikman kuoli 8. marraskuuta 1950.

Jälkipuintia

Rukoilevaisuuden vanha mahti Laitilan seudulla on sittemmin hiipunut, vaikka liike on yhä elossa. Vanha kiista hurmoksellisuuden ja pääsuunnan välillä on hiipunut, mutta joitain uusia jakoja on tullut uusista syistä. Liikkeen pääsuunta on kuitenkin selvästi suurin ja käyttää yhä vanhoja kirjojaan, valtaosan kuitenkin enemmän tai vähemmän hyväksyessä myös uudempien kirjojen käytön.

Mitä tulee liikkeen kuohunnan aikoihin ja kirjataisteluihin voivat ne monesta ulkopuolisesta tuntua kummallisilta, huvittaviltakin. Toisaalta hurmosliikkeessä oli kyse osaltaan sellaisesta uskosta, jossa ilo osallisuudesta Kristukseen tuntui ihan ruumiillisesti. Ylilyöntejä tapahtui eri tavoin, mutta toisaalta monet tekivät pian selvän pesäeron sellaisiin.

Vaikka ei olisikaan vakuuttunut vanhojen kirkollisten kirjojen erinomaisuudesta on kiinnostavaa ja puhuttelevaa, että niiden puolustaminen sai eri ryhmät useaan kertaan hautaamaan sotakirveensä.  Olivathan ne opetuksellisen sisältönsä puolesta heille aivan ydintä. Opettaja Wikmaninkin uskonnollisuus koki vuosien varrella muutoksia. Silti oli asioita, joista hän ei ollut valmis luopumaan. Hän oli vakuuttunut siitä, että vanhojen kirjojen opetus oli parempaa kuin uusien. Olisi kiinnostavaa tietää, oliko hän tietoinen Ruotsin puolella käydystä taistelusta, jossa rovasti Lars Magnus Engström puolusti oikeutta käyttää Vähä katekismusta oppikirjana: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/07/ruotsalaisen-rovastin-kymmenvuotinen.html Vaikka tapauksissa oli eroja, kummassakin voidaan nähdä pyrkimys puolustaa perinteistä uskonnonopetusta. Tuohan oli aikaa, jolloin uskonnonopetuksen vetovastuu alkoi yhä enemmän siirtyä kirkolta koululle, ja opetustavoissa ja materiaalissa oli varmasti eroa aiempaan. Sikäli vastareaktio on ymmärrettävissä.

Joka tapauksessa Wikman onnistui järkkymättömyydellään käyttämään hyvänä pitämiään oppikirjoja koko opettajanuransa huolimatta välillä kovastakin vastustuksesta. Kova saavutus, pakko myöntää.

Lähteet:

Kari Alifrosti & Jukkka Vehmas: Laitila 1900-luvulla. 2002.

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. 1976.

Harri Heino: Rukoilevaisuus tällä vuosisadalla. Hurmoksellisuus Länsi-Suomen rukoilevaisuuden jakajana 1895-1970. 1977.

Eero Setälä: Laitilan seurakunnan vaiheita 1860 - 2000 -luvulle. 2007.

Pappi ja saamelais-patriarkka - uudenvuodenpäivän kirkonmenot Utsjoella 1821

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Lähestyvän Saamelaisten kansallispäivän (6.2.) johdosta ajattelin jakaa pienen kuvauksen Utsjoen saamelaisten jumalanpalveluksesta vuoden 1821 alusta. Siitä on näet silloinen Utsjoen ja Inarin kirkkoherra Jakob Fellman (1795-1875) kirjoittanut kuvauksen. Hän oli astunut virkaan 1820 ja toimi siinä aina vuoteen 1831, jolloin joutui siitä terveyssyistä luopumaan. Kuvattava jumalanpalvelus sekä siellä mukana ollut vanha kirkonisäntä vaikuttivat voimakkaasti myös siihen, miten Fellman suhtautui saamelaisiin ja saamen kieleen. Mainittakoon, että tekstissä esiintyvät saamenkieliset lainaukset ovat Fellmanin teoksesta eivätkä vastaa välttämättä nykyistä kirjoitusasua. Olen pääosin korvannut lähdeteoksen 'lappalainen' -sanan nykyään parempana pidetyllä 'saamelainen' -sanalla.

Saamelaisia on aiemmin elänyt paljon etelämpänäkin, 
mutta nykyään Suomen saamelaisalueen muodostavat kartassa 
näkyvät seudut. Muuttoliikkeen vuoksi saamelaisia asuu 
kuitenkin runsain määrin myös muualla Suomessa.
Wikimedia Commons.

Papin ja saamelaispatriarkan kohtaaminen

Utsjoen saamelaisten liikkuvan elämäntavan vuoksi heidän pappinsa vietti välillä suoranaista erakon elämää. Syyskuussa 1820 saamelaisten ollessa vielä Jäämeren rannoilla Fellman kirjoittaa, ettei nähnyt kolmeen viikkoon yhtään ihmistä palattuaan Inarista. Inarilaisilla oli vain vähän poroja ja he asuivat paikallaan useimmiten puusts valmistetuissa mökeissä, kun taas utsjokelaisista poropaimentolaiset muuttelivat laumojensa mukana ja kalastajat harjoittivat kesäisin tointaan Jäämeren rannoilla. Osin kai liikkuvasta elämäntavasta johtui, että utsjokelaisten lukutaito ja suomen taito oli inarilaisia heikompaa. Silti nämä kävivät hyvin jumalanpalveluksissa, siis silloin kun olivat kirkon lähettyvillä.

Saamelainen poroineen Topeliuksen Maamme -kirjassa 
1876. Wikimedia Commons.

Näin oli laita uudenvuodenpäivänä 1821, kun Fellman hyväntuulisena heräsi ottamaan rukouksella vastaan alkaneen vuoden. Pian hänen seuraansa liittyi vanha kirkonisäntä Samuel  (Fellmanilla Samuli) Matinpoika Laiti siunauksen toivotuksineen. Laiti nautti yleistä kunnioitusta, jo pelkän ulkomuotonsakin vuoksi. Nyt hän oli laittautunut juhlapyhän kunniaksi niin, että pitkä parta oli leikattu, yllä oli uusi pitkä peurannahkainen turkki ja kalju pää oli peitetty peruukilla, jonka hän oli saanut 1781 lahjaksi rippi-isältään kirkkoherra Högmanilta. Fellman mainitsee, että saamelaiset kutsuivat Laitia nimellä Matti Samuli, saamelaisessa perinteessä kun voidaan henkilön nimen eteen laittaa esivanhempien nimiä hänen sukuaan määrittämään.

Tämä saamelainen patriarkka puhutteli Fellmania: "Olette kuudes kirkkoherra, jota palvelen. Minun ikäisenäni voi sanoa kuten patriarkka Jaakop sanoi Faraolle: "Vähä ja paha on minun elämäni aika, eikä se ulotu minun isäini kulkemisen aikaan." Siunaan teitä niinkuin Jaakop siunasi Faraota. Minä kallistun jo hautaan ja vuosien ja vaivain väsyttämänä haluan lepoon. Suokoon Jumala, ettei minun tarvitsisi nähdä teidän seuraajaanne kirkkoherran virassa, ja että te, kun olen vaeltajasauvani jättänyt, saisitte heittää multaa vanhuksen ruumiille ja lukea hänelle viimeisen siunauksen." Varsin patriarkallista ja vaikuttavaa puhetta, joka Fellmanin mukaan jatkui edelleen runsain raanatunkausein ja kuvauksin.

Tenojoki virtaa mahtavana Utsjoella. Vastarannalla 
näkyy Norja. Wikimedia Commons.

Fellman kertoo Laitista enemmänkin. Tämä oli jo iäkäs, syntynyt 1751 ja vaimonsa 1754. Hän oli kuulunut kuuden saamelaispojan joukkoon, joita heidän nuoruudessaan käytettiin silloisen Utsjoen pastorin luona koulussa kruunun kustannuksella, jotta heistä saataisiin katekeettoja Lappiin. Tässä toimessa hän olikin yli 30 vuotta, mutta luopui siitä sitten, koska ei enää pakkasen tähden kestänyt talvista oleskelua tunturilappalaisten majoissa. Fellmanin mukaan Laiti oli paljon kärsinyt mies, raskaimpana iskuna kahden lapsen menetys 1799. Laiti oli tuolloin perheineen seuraamassa porosaamelaisia opettaen näiden lapsia. Tenojoen patoutuneet jäät aiheuttivat äkkinäisen tulvan, joka pyyhki mukanaan hänen vasta rakennetun mökkinsä ja siellä olleet lapset, jotka hukkuivat.

Fellmania tuli tapaamaan myös muita, kuten naapurin leskivaimo Ella Helander sekä lukkari Juuso Pietarinpoika, myöskin iäkäs ja arvossa pidetty mies, joka halusi toivottaa paitsi hyvää alkanutta vuotta myös ilmoittaa lapsenkasteen toimitettavaksi, mikä myös heti suoritettiinkin.Yhä useampia tuli papin luokse, myös monta Norjan puolen saamelaista, jotka kaikki tahtoivat paapa puorastet eli tervehtiä pappia.

Äidinkielisen sanan voima

Kymmenen aikaan aamulla soitettiin uudelleen kirkonkelloja. Se oli väelle lähtömerkkinä kirkkoon tulolle. Fellman kuvailee, kuinka väki kulki kirkolle järjestyksessä sekä hitaasti ja vaivalloisesti kahlaten syvässä lumessa. Väkeä oli koolla runsaasti, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Äidit kantoivat pieniä lapsiaan komsioissa, tai Fellmanin sanoin lappalaiskehdoissa. Kansa pysähtyi kirkkoon astuessaan sakaristoon, sillä siellä lukkari piti vanhan tavan mukaisesti rukouksen jumalanpalvelukseen valmistautumiseksi saamen kielellä. Fellman huomasi tämän aiheuttavan kirkkokansassa syvää hartautta.

Tässä 1824 julkaistun Edward Daniel Clarken kirjan 
"Travels in various countries of Europe, Asia and Africa" 
kuvassa saamelaisnainen pitää sylissään komsiota ja 
siinä makaavaa lasta. Wikimedia Commons.

Sitten väki astui sisälle kirkkoon ja asettui paikoilleen. Fellman astui alttarille ja jumalanpalvelus saattoi alkaa. Muuallakin muistelmissaan hän mainitsi, ettei pitänyt utsjokelaisten virrenveisuuta niin hyvänä kuin inarilaisten, ja nytkin hän kirjoitti: "Laulussa epämieluiset ja terävät äänet häiritsivät nuottia, ja lappalais-murrevivahdukset suomalaisissa sanoissa vaivasivat korvaa, vaikka lukkari kyllä harjaantuneella äänellä ja puhtaalla suomenkielellä suoritti tehtävänsä." Niin, veisuu tapahtui siis suomeksi, joka ei ollut valtaosalle äidinkieli eikä edes päivittäinen käyttökieli. Voi olla, ettei moni edes ymmärtänyt niiden laulujen sanoja, joita lauloi, joten ihmekös tuo jos he lauloivat niitä hieman pieleen.

Laiti tunsi kansansa, ja hän olikin pyytänyt Fellmanilta etukäteen, että saisi tulkata saarnan saameksi, millä tavoin oli menetelty joskus aiempienkin pappien aikana. Fellman nousi saarnatuoliin ja Laiti asettui ensimmäisen rivin penkin korvalle käytävän viereen. Fellmanin lukiessa saarnarukousta tuo vanhus seisoi liikkumatta silmät kiinnitettynä pastoriin. Fellman aloitti saarnansa sanoilla: "Katso, nyt on otollinen aika! Katso, nyt on autuuden päivä." Heti perään Laiti lausui samat sanat miehekkäällä äänellään saamen kielellä: "Katsa, de tal lä tåkkolas aigge! de tal lä awdogas vuoda peivve!" Lause lauseelta Laiti käänsi Fellmanin saarnan, seuraten tarkalleen nousuja ja laskuja pastorin äänessä ja liikkeissä.

Koko kuulolla oleva seurakunta oli kyynelissä. Fellman itsekin käsitti, ettei se ollut niinkään hänen itsensä ansiota vaan sen, millaisella liikuttavalla lämmöllä Laiti vuodatti kääntämisellään "taivaalliset totuudet kuulijain sydämiin." Laitin patriarkaalista asemaa seurakunnan keskuudessa kuvasti Fellmanille sekin, kuinka Isä meidän -rukouksen alkaessa Laiti polvistui rukoukseen seurakuntaan päin kääntyneenä, jolloin koko kirkkokansa polvistui hänen kanssaan. Jumalanpalveluksen päätyttyä kirkkokansa poistui hitaasti riveissä, kuten oli tullutkin. Fellmanin palattua pappilaan kansa pysähtyi puoliympyrään talon portaitten eteen kiittäen sydämellisesti saarnasta ja erityisesti siitä, että Laiti oli saanut tulkita Jumalan sanaa heidän omalle kielelleen.

Kirkkotuvissa ja turvekammeissa saattoi väki majoittua 
kirkkomatkoillaan. Nykyinen kirkko on valmistunut vasta 
1850-1853. Wikimedia Commons.

Saamen kielen ja Laitin ihailijaksi

Jotkut Fellmanin edeltäjät olivat suhtautuneet kielteisesti saamen kieleen ja sen käyttämiseen, mutta Fellman näyttää viimeistään tuon jumalanpalveluksen jälkeen ymmärtäneen sen arvon. Hän opiskeli Laitin avustuksella saamea ja pystyi jo kolmantena virkavuotenaan saarnaamaan itse saameksi. Eikä harrastuneisuus kieleen jäänyt siihen, sillähän kirjoitti Utsjoella puhutulla saamen murteella aapisen, katekismuksen sekä käänsi osia Uudesta testamentista. Hän myös sai senaatin määräämään vuonna 1824, että Lappiin oli hankittava pappeja tai ainakin katekeettoja, jotka osasivat saamea ja että saamenkielisiä kirjoja oli painettava. Edellä mainittujen lisäksi Fellman painattikin Norjassa ilmestyneen saamenkielisen laulukirjan ja pienen kirkkokäsikirjan.

Laiti olikin Fellmanille varmasti hyvä opettaja, sillä hän oli verraten oppinut mies. Edellä jo ilmeni, kuinka hän saattoi puheessaan viljellä runsaasti raamatunlauseita. Omistiko hän koko Raamattua, joka oli siihen aikaan harvinaista ei ole tiedossani, mutta vuoden 1826 syyskuussa Fellman Laitin luona vieraillessaan tapasi tämän lukemasta erästä toista merkittävää opusta mättäällä turvekojunsa edustalla. Laitilla oli näet lukemisenaan Ericus Erici Sorolaisen postilla eli saarnakokoelma, alun perin julkaistu 1620-luvulla. Jo pelkästään sen myötä hänen sekä uskonnollinen tietämyksensä että kielellinen osaamisensa oli luultavasti hyvin korkealla tasolla.

Utsjoen kirkkotupia. Wikimedia Commons.

Laitin Fellmaniin tekemää vaikutusta kuvaa se, miten hän on tallettanut tämänkin kohtaamisen. Aluksi vanhus ei edes huomannut pastoriaan, mutta tämän havaittuaan ilostui ja alkoi muistella entisiä leveämmän leivän päiviä, mutta myös sitä kauheaa tulvaa, joka vei hänen lapsensa. Nyt hän sanoi maalliset hyvät menetettyään omistavansa aarteen Taivaassa ja ikävöivänsä sinne. Sitten tämä itsekseen istuskellut vanhus puhui tavalla, joka jälleen todisti hänen raamatuntuntemustaan ja uskonvakaumustaan: "Kristus erosi usein ihmisten parista etsien yksinäisyyttä, ja silloin enkelit astuivat taivaasta häntä palvelemaan. Minäkin joskus tarvitsen yksinäisyyttä palvellakseni Jumalaa ja ylistääkseni hänen töitänsä taivaan ihanan laen alla, jossa hänen enkelinsä minua suojelevat ja hänen suuruutensa ilmenee tähdissä. Kaikesta, mikä minua ympäröitsee, huomaan Jumalan valoa ja suuruutta. Hiljaisesti miettien Jumalan sanaa opin tuntemaan kuinka Jumala rakasti maailmaa. Minulla ovat seuralaisina Mooses ja profeetat. Olen, niinkuin Paavalikin, nuoruudessani ollut suuri syntinen, ja olen vieläkin; mutta Jumalan armo on suuri. Mies-ijässä olen koettanut noudattaa apostolin esimerkkiä antautuen katumukseen ja sovinnollisuuteen, ja Jumala on kuullut rukoukseni. Hän on keventänyt sydäntäni ja rauhoittanut mieleni. Hän on lahjoittanut minulle lohdutuksen."

Näin puhui Laiti, ja Fellman ilmiselvästi ihaili tätä vanhaa katekeettaa. Laiti oli pohjoisen erämaan mies, joka tunsi luonnon ja kohtasi Jumalan erämaan yksinäisyydessä, mutta lukeneisuutensa vuoksi hän osasi liittää tämän  muun muassa Kristuksen omaan esimerkkiin. Tunsi hän luonnon muutenkin, sillä hän osasi esimerkiksi määritellä ajan kuun ja tähtien aseman mukaan, missä Fellman sanoo usein hänen taitojaan koetelleensakin.

Kieli on selviytynyt, kaikesta huolimatta

Fellman joutui tosiaan terveyssyistä pois pohjoisesta 1831. Saamelaiskielten ja saamelaisten asema on sen jälkeen vaihdellut kovastikin, sillä moni viranomainen ei ole ymmärtänyt heidän kielensä ja kulttuurinsa arvoa. Onpa ollut lähellä saamelaiskielten häviäminenkin. Tällä hetkellä saamelaiskielten arvostus on ollut nousussa. Suurimmalle saamelaiskielelle, myös Utsjoella puhuttavalle pohjoissaamelle valmistui vuonna 2019 uusi raamatunkäännös ( https://raamattu.fi/se ) minkä lisäksi kielelle on olemassa myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkokäsikirja ( http://kirkkokasikirja.fi/psaam/evkirjapsaame.pdf ). Myös pääosin Inarissa puhuttavalle inarinsaamelle on valmistunut evankeliumikirja ( http://kirkkokasikirja.fi/isaam/inarievkirja.pdf ). Myös kolmannelle Suomessa puhuttavalle saamelaiskielelle, koltaksi, on Suomen ortodoksinen kirkko käännättänyt Johanneksen evankeliumin sekä jumalanpalvelustekstejä (koltat näet ovat pääosin ortodokseja).

Pitkä matka on siis kuljettu Fellmanin päivistä. Saamelaisten oikeus oman kielensä käyttämiseen ei ole enää samalla tavalla riippuvaista virkamiesten hyväntahtoisuudesta kuin joskus aiemmin. Lisäksi kun aiemmin Laiti opetti ja auttoi Fellmania, jotta tämä saattoi oppia saamea ja laatia sille kirjallisuutta niin yhä enemmän saamelaiset itse kehittävät ja tuottavat omaa kirjallista kulttuuriaan. Siinä mielessä heidän kansallis-kielellinen tulevaisuutensa näyttää valoisalta, vaikkakaan ei haasteettomalta.

Revontulet Utsjoen Nuorgamissa. Wikimedia Commons.

Lähteet

Jaakko Fellman: Poimintoja muistiinpanoista Lapissa. Agathon Meurmanin toimittaman suomennoksen uusintapainos.1961.

Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiset suomalaiset. Kohtaamisia 1896-1953. 2012. https://www.veli-pekkalehtola.fi/UserFiles/files/saamelaiset_suomalaiset_final_screen.pdf

Ilkka Paatero: Saamenkielisen kirjallisuuden historiaa. https://jounikitti.fi/suomi/misc/paatero.html

E.A. Virtanen: Jaakko Fellman, lappalaisten pappi ja tunturimaan kävijä. Nuori Voima  nro 1/1932. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/936576?page=8