Palava sielu - Pelastusarmeijan Suomen pioneeri Hedvig von Haartman

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

HEDVIG VON HAARTMAN (1862-1902)

Joidenkin ihmisten elämä ei kulje kulkuaan tasaisena pitkänä virtana, vaan kuohuvana koskena, joka päättyy yhtäkkiä jyrkkänä vesiputouksena. Joidenkin elämä palaa sellaisella liekillä, että se loistaa ensin hämmästyttävällä kirkkaudella ja sitten hiipuu haihtuen pimeään. Näin erityisesti silloin, kun jonkun elämä nuoresta pitäen palaa asialle, joka on hänen omaa elämäänsä suurempi. Tällainen oli Hedvig von Haartmanin, jonka elämäkerrankin nimi on osuvasti "Palava sielu", elämä. Nyt luomme katsauksen tähän hennossa ruumiissa roihunneeseen sieluun.

Hedvig von Haartman Pelastusarmeijan upseerin 
asussaan. Hänen ulkonäössään huomio kiinnittyy 
nopeasti hänen suuriin silmiinsä, joita elämäkerturi kutsui 
"aito Haartmanilaisiksi". Kyläkirjaston Kuvalehti nro 6/1908.

Kartanontyttönä Piikkiön Raadelmassa

Hedvig von Haartman syntyi 29. joulukuuta 1862 Varsinais-Suomen Piikkiössä Raadelman kartanossa. Hän syntyi von Haartmanien aatelissukuun, isänsä, valtioneuvos Carl Daniel von Haartmanin 21. lapseksi. Isä oli jo kolmannessa avioliitossaan jäätyään jo kahdesti leskeksi. Hedvigin äiti Emmy Westzynthius oli miestään 43 vuotta nuorempi ja sai Hedvigin jälkeen vielä kolme lasta. Liitto oli onnellinen, tosin aiempien liittojen lapset piti ensin rauhoitella, sillä palvelusväki oli pelotellut heitä pahalla äitipuolella, joka myrkyttää heidät. Hienoa henkilökuntaa, kerrassaan.

Piikkiö sijaitsee Varsinais-Suomen 
maakunnassa Turusta itään. Siitä länteen 
saaristossa sijaitsi Nauvo, jossa sijainnut Prostvik
kuului myöskin von Haartmanin elämän keskeisiin 
paikkoihin. Wikimedia Commons.

Hedvigiä nämä pelot eivät hänen onnekseen koskaan koskeneet. Hän eli lapsuuttaan Piikkiössä seudun tarjotessa sisarussarjalle paljon virikkeitä, talvella urheilua ja rekiretkiä lumisissa metsissä, kesäisin kalastusta ja purjehtimista Kuusiston seuduilla. Perheessä suhtauduttiin kunnioituksella kristilliseen uskoon, ja tämä näkyi nälkävuotena 1867 myös käytännön tasolla. Eräänä myöhäisenä elokuun iltana isä-Haartman tuli lastensa luo lausuen: "Lapset, tämä yö merkitsee meille paljon, nyt on ruis valmiina leikattavaksi, mutta lämpötila laskee nopeasti ja jos tulee halla, me kaikki tässä osassa maata jäämme ilman leipää." Tällainen uutinen pitikin sitten nuorison valveilla koko yön, varmaan myös 5-vuotiaan Hedvigin, mutta aamun sarastaessa ovi äkkiä avautui ja isä astui sisään säteillen ilosta ja sanoen: "Lapset, kiittäkäämme Herraa, alkoi tuulla, ennen kuin aurinko nousi ja sato on pelastettu." Voi vain kuvitella, millä tavalla tämä kokemus on vaikuttanut pienen Hedvigin omaan uskonelämään. 18-vuotiaana hän entiselle kotiopettajattarelleen kirjoittaessaan pyysi tätä rukoilemaan puolestaan ja sanoi tietävänsä, miten esirukoukset auttavat. Ehkä hän tässä kohtaa muisteli myös tuota valvottua elokuista yötä.

Hedvig kuvattuna joskus 1870-luvulla.
Finnish Heritage Agency, Historian kuvakokoelma.
https://finna.fi/Record/museovirasto.A2B4D8EAE5EBEFC953E0CF360D3ED196

Raadelman onnistunut sato ei hyödyttänyt ainoastaan kartanon väkeä, sillä tuon syksyn ja kevään aikana Raadelmaan vaelsi loputon määrä nälkäisiä laumoja, jotka etsivät ravintoa jopa jätekasoista. Raadelmassa näille nälkäisille jaettiin ruokaa ilmaiseksi. Joka päivä keitettiin suuret padalliset perunaa ja joskus myös ruispuuroa köyhille ja nälkäisille. Ehkä tämäkin muisto vaikutti Hedvigiin, kun hän myöhemmin halusi henkilökohtaisesti olla lievittämässä vähäosaisten hätää.

Vanha koti jää

Vuonna 1877 Carl Daniel von Haartman kuoli eikä Emmy-leski kyennyt lunastamaan kaikkia perillisiä. Kartano ja sen irtaimisto joutuivat huutokaupattavaksi. Useampi Haartmanin pojista oli hyvätuloisia ja he olivat luvanneet velkaantuneelle isälleen huolehtivansa tämän veloista kuoleman jälkeen. Näin he myös tekivät huutamalla tavaraa sellaisilla summilla, että loppusumma peittäisi velat ja jättäisi leskelle ja lapsille ylijäämää. Kertoman mukaan eräästä taulusta tehdyt tarjoukset nousivat niin korkeiksi, että eräs maalaisukko kysyi ihmetellen "onks talo vai taulu ku menee?" Pojista Rafael huusi itselleen kartanon.

Hedvig oli silloin noin 15-vuotias. Perhe muutti kesän 1878 jälkeen Turkuun, mutta kaikki kesät vietettiin nyt Nauvon Prostvikissa, Emmy-äidin lapsuudenkodissa. Raadelma oli menettänyt luonteensa suvun kokoontumispaikkana. Hedvigin nuoruuteen kuuluivat monet vierailut herraskartanoissa, sisarustensa tai muiden sukulaistensa kodeissa. 1881 hän oli sukuloimassa Tukholmassa asti. Nuori neito mietti tulevaisuuttaan ja epätietoisuus siitä ahdisti häntä. 18-vuotiaana nuorison leikit eivät enää viihdyttäneet eikä hän sietänyt sitä levotonta odotusta, jonka epätietoisuus hänessä aiheutti. Siksi hän niitä edellä mainittuja rukouksia pyysikin.

Nuori neito von Haartman vuonna 1881.
Tuolloin hän vietti iloista ja aktiivista elämää, mutta
epätietoisuus tulevaisuudesta ahdisti.Finnish Heritage Agency, 
Historian kuvakokoelma. https://finna.fi/Record/museovirasto.BF76D37FCF0843C10F12007C91CD2CD7

Perhepiirissä päädyttiin siihen, että Hedvigin olisi hyvä vahvistaa ranskantaitoaan ja niinpä hän vietti pääosan vuosista 1882 ja 1883 Sveitsissä ja Ranskan Pariisissa. Erityisen hyvin hän viihtyi Sveitsin Veveyssä, jossa samaan aikaan oli hänen ystävänsä Sigrid Schulman, myöhemmin Wrede. Tämä vaikutti ilmeisesti häneen myös uskonnollisesti, sillä kerran Hedvig sujautti Sigridille oppituntien välissä käteen lappusen, jossa luki: "Kadehdin uskoasi".

Opettajan uralle - ja elämä aivan uudelle uralle

Palattuaan Pariisista Hedvig vietti vuoden Helsingissä ottaen osaa kaupungin seuraelämään. 1883 hän sai Turun ruotsalaisen tyttökoulun ranskanopettajan toimen. Pitkäksi ja soreaksi neidoksi varttunut Hedvig oli erään entisen oppilaan kuvauksen mukaan myös luja ja tarmokas ja viehätti tämän sekä ulkonäkönsä vuoksi kaikkia. Hedvigin äiti ja sisaret asuivat talvisin Turussa mikä osaltaan oli tekemässä näistä opettajavuosista valoisia ja onnellisia. Talvella tehtiin rekiretkiä laskettiin mäkeä, pidettiin kahvikestejä ja tansseja, kokeiltiin jopa spiritismiä huvin vuoksi. Hedvigin sisällä tuntui kuitenkin tyhjältä. Häntä vaivasi se oliko tässä tosiaan kaikki mitä elämällä on tarjota.

25. maaliskuuta 1884 Hedvigin elämässä tapahtui suuri käänne. Hän oli kuullut, että tuona päivänä tehtaanpatruuna Edward Björkenheim aikoi pitää Turussa hengellisen kokouksen. Björkenheim oli tullut englantilaisen lordi Radstockin käynnistämän herätysliikkeen koskettamaksi ja oli aikansa tunnetuimpia herätyspuhujia. Häntä meni kuuntelemaan myös Hedvig, istuen oppilaansa ja Björkenheimin veljentyttären, myöhemmän diakonissan Hia Björkenheimin vieressä. Tämä huomasi Hedvigin olevan tilaisuuden aikana silmin nähden liikuttunut. Jälkikäteen Hedvig kirjoittikin, että Jumalan Henki puhui kokouksen aikana voimakkaasti hänen sielulleen. Kokouksen päätyttyä Hedvig oli lausunut: "Minä tunnen, että asia on nyt ratkaistava" ja oli päättävästi mennyt puhujan luo. Ei hän jälkikäteen muistanut, mitä hän Björkenheimiltä kysyi eikä sitäkään, mistä tämä tarkalleen oli kokouksen aikana puhunut, mutta sen hän muisti että Björkenheim rukoili hänen puolestaan. "Poloisen, maailmallisen sydämeni ovet aukenivat selkoselälleen ja Vapahtaja kävi sinne asumaan", hän kertoi jälkeenpäin. "Olin muuttunut. Suuri rauha valtasi sydämeni."

Edvard Björkenheimin julistus muodosti 
ratkaisevan käänteen nuoren Hedvigin 
elämässä. Kyläkirjaston Kuvalehti nro 3/1898.

Hedvig oli nyt saanut sisäisen rauhan, mutta ulkoisesti elämään tuli taisteluja ja ahdistuksia. Kun vanhat huvitukset eivät häntä enää viihdyttäneet alkoivat sukulaiset ja ystävät pitää häntä sairasmielisenä. Oppilaittensa parista hän sen sijaan sai ymmärrystä ja perusti heille pyhäkoulun, jossa hän sai vapaasti puhua siitä valosta, jonka hän oli löytänyt. Vaikka hän hoiti opettajantyötään antaumuksella haaveili hän nyt voivansa omistaa kaiken aikansa Jumalan valtakunnan työhön. Hän ajatteli olevansa valmis tekemään mitä tahansa työtä Jeesuksen puolesta, sanoi olevansa valmis vaikka "pesijättäreksi Raunistulaan". Ankara sairaus kuitenkin pakotti hänet keskeyttämään nämä pohdinnat hänen kärsiessään ihottumasta kaikkialla ruumiissaan niin, että koko ruumis suuria silmiä sekä huulia lukuun ottamatta oli siteissä. Hän otti tämän kaiken kuitenkin Jumalan vastauksena, ja tyytyi siihen: vielä ei ollut aika tarttua raskaaseen, sosiaaliseen työhön.

Kutsumusta etsimässä

Kahden vuoden kuluttua Hedvig ilmoittautui Helsingin jatko-opiston kasvatusopilliselle kurssille, mutta sairastui kolmen viikon kuluttua ankarasti ollen muutaman päivän ajan elämän ja kuoleman rajoilla. Sairautensa aikana hän koki, ettei ollut vielä täysin antautunut Jumalalle ja tämä teki hänen hengellisestä elämästään heikkoa ja voimatonta. Hän antoi Jumalalle lupauksen, että mikäli hän saisi elää hän lupaisi tästedes elää täysin Jumalan tahtoaan seuraten. Toipuessaan hän sitten mietti mihin olisi suunnattava. Näytti siltä, että opettajakutsumus, niin rakas kuin se olikin, oli jätettävä. Hän pohti voisiko sairaanhoitajana palvella paremmin lähimmäisiään myös hengellisesti, mutta keskusteltuaan erään lääkärin kanssa hänelle selvisi, että siinä työssä hän ei saisi harjoittaa minkäänlaista julistustyötä.

Helsingissä Hedvig oli mukana kokouksissa, joissa oli mukana muun muassa Edward Björkenheim ja Louise af Forselles. Tämä joukko alkoi työskennellä Helsingin köyhien parissa. Hedvig joutui tässä taustaansa nähden aivan outoon ympäristöön, mutta havaitsi tämän olevan juuri sitä mitä hän halusikin tehdä. Hän tunsi riemua saadessaan todistaa uskostaan erilaisille kuulijakunnille eikä hän koskaan unohtanut sitä iloa, jonka hän koki ponnistellessaan erään kurjan ja syntiin sortuneen tytön puolesta saaden lopulta nähdä tämän antautuvan Jumalalle.

Uusi elämäntapa ja toiminta täytti hänen mielensä siinä määrin, että se seurasi mukana myös reissulla Nauvoon. Nauvon pappilassa hän kertoi hämmästyneelle Evy Fogelbergille, Nauvon kirkkoherran tyttärelle, kokouksista, jotka olivat sunnuntaisin ääriään myöten täynnä, juopoista, jotka olivat pelastuneet ja murheestaan sen johdosta, ettei voinut tehdä vielä enemmän näiden puolesta. Sitten hän soitti pianolla iloisia hengellisiä lauluja. Myöhemmin hän matkasi purjeveneellä eräälle kalliosaarelle julistamaan näille kaukana kirkosta asuville saarelaisille. Prostvikin kartanossakin hän piti kartanon väelle kokouksen, johon myös hänen äitinsä ja neiti Fogelberg ottivat osaa. Fogelbergistä tuli aikanaan suomalaisen vankiloissa tehtävän hengellisen työn uranuurtajan, Mathilda Wreden, elämäkerturi.

Pelastusarmeijan epäilijästä yhdeksi Suomen ensimmäisistä pelastusupseereista

Helsingissä Hedvig kuuli Englannissa syntyneestä Pelastusarmeijasta. Sen työ köyhien parissa kiinnosti, mutta sotilaallinen toimintamalli oudoksutti ja aluksi Hedvig sanoi sitä markkinoineelle af Forsellesille, että jos Helsingin toiminta siirtyy Pelastusarmeijan alle jää hän pois. Pian asenne kuitenkin muuttui, ja 9.4.1889 Hedvig matkusti yhdessä Constantin Boijen ja Alva Forsiuksen kanssa Englantiin kouluttautuakseen pelastusupseeriksi. Hän arveli, että Pelastusarmeija auttaisi häntä tappamaan ja hautaamaan itsestään lopullisesti kaiken itsekkyyden. Pelastusarmeijan koulutuksen tarkoitus olikin opettaa noudattamaan käskyjä ja kukistamaan oman tahtonsa. Aika oli näyttävä, että juuri sen Hedvig teki.

Hedvigille olivat Englannissa kaikkein tärkeimpiä ne tilanteet, joissa hän sai tutustua Pelastusarmeijan johtajaan kenraali William Boothiin ja tämän perheeseen. Aiempi epävarmuus vaihtui lujaan varmuuteen ja erään kokouksen jälkeen Hedvig kirjoitti kirjeessään: "Niin kauan kuin elän, on tämä päivä säilyvä muistossani innostaen minua mihin ponnistuksiin tahansa edistämään Herran sotaa. Sillä kohtasipa meitä mikä tahansa, olemme voitosta varmat - Suomessakin." On syytä muistaa, että Pelastusarmeijan puheissa kyse oli juurikin hengellisestä taisteluista sieluista, mitään väkivaltaa ei pelastussotaan liittynyt, paitsi joskus väkijoukkojen pelastusarmeijalaisiin kohdistamina.

Pelastusarmeijan perustaja ja kenraali 
William Booth (1829-1912) teki Hedvigiin 
suuren vaikutuksen. Kyläkirjaston Kuvalehti 
nro 6/1908.

Hedvigin koulutus ei ollut helppoa. Sotakoulun kadetteja ei hemmoteltu, vaan nuori aatelisneito sai pestä köyhälistökortteleiden lattioita, tyhjentää likasankoja sekä hoitaa sairaita. Vaikeinta hänelle oli kuitenkin Sotahuuto-lehtien myynti. "Kun ensi päivinä en vielä ymmärtänyt, mitä ihmiset minulle sanoivat, oli helpompaa, mutta nyt alan jo ymmärtää kieltä, ja he sanovat usein minulle niin kiusallisia asioita, etten voi niitä punastumatta kuunnella. Mutta Jumala voi pelastaa minut punastumastakin, kunhan vain totun." Hedvig oli kaunis nuori nainen, joten voi hyvin kuvitella hänen kuulleen paljon sellaista, mitä hän ei hienostopiireissä ollut koskaan kuullut.

Myös muita vastoinkäymisiä koettiin. Kerran hän kirjoitti olleensa ensi kertaa sellaisessa kokouksessa, jossa armeijalaisten päälle heitettiin kiviä ja lokaa. Hedvig itsekin sai kiven päähänsä, mutta armeijalaisnaisen päähine, bonnetti, vaimensi iskua. Sekä takki että bonnetti menivät niin huonoon kuntoon, että niiden tilalle oli hankittava uudet. Vastoinkäymisten lisäksi oli myös juhlahetkiä, kuten se tilaisuus, jolloin kaikki ulkomaalaiset armeijalaiset kutsuttiin kenraalin ympärille kuulemaan hänen puhettaan ja neuvojaan. Hedvig huolehti tuolloin teetarjoilusta ja iloitsi saadessaan ojentaa teekupin myös kenraalille.

Hedvig palasi Suomeen täysiverisenä armeijalaisena, ja tämän huomasi myös tuolloin Kakolan vankilassa työskennellyt Mathilda Wrede, joka tapasi Hedvigin Turussa täydessä Pelastusarmeijan asussa. Wreden mielestä Hedvig oli kasvanut ja saanut uutta, ihmeellistä voimaa, mutta oli myös matkalla myrskyä kohti.

Pelastusarmeijan luutnantti 
von Haartman. Finnish Heritage 
Agency, Historian kuvakokoelma.
https://finna.fi/Record/museovirasto.C871ACC04FF6E1921065889ED93285E4

Luutnantti Hedvig von Haartman oli yhdessä Louise af Forsellesin ja Constantin Boije af Gennäsin kanssa perustamassa Suomen Pelastusarmeijaa, ja Boijen oli Booth nimittänyt johtajaksi. Ensimmäinen kokous pidettiin lokakuussa 1889 Helsingin Siltasaarella. Myös Suomessa saatiin kokea kivien ja lian heittelyä. Boijen tytär muisteli vuosia myöhemmin, kuinka aikuiset muodostivat kokouksista palatessa suojarivistön lasten ympärille. Myös ikkunoihin lensi kiviä, kun Sörnäisten huligaanit hyökkäsivät armeijalaisten kimppuun. Tosin osa näistä myöhemmin häpesi käytöstään pelastusarmeijalaisten tyynesti vastaanottaessa hyökkäykset ja päätyipä osa lopulta näitten kokousten katumuspenkin ääreen.

8. marraskuuta 1889 pidettiin varsinainen Pelastusarmeijan vihkimiskokous Siltasaaren ratsastusmaneesissa. Vaikka 'armeija' oli vasta kolmen upseerin vahvuinen herätti se suurta uteliaisuutta ja kokosi paljon kansaa ylhäisistä alhaisiin. Myös Zachris Topelius oli paikalla ja lausui myönteisiä sanoja Pelastusarmeijasta ja sen tavoitteista. Myös eräs Hedvigin entinen oppilas oli paikalla ja oli ihmeissään siitä, miten ennen kaikissa seuratilaisuuksissa ihailtu ja palvottu opettajatar seisoi Pelastusarmeijan asussa tässä erikoisessa kokouksessa. Kyseinen oppilas itki kotona entisen opettajansa puolesta, tosin myöhemmin hänen käsityksensä Pelastusarmeijasta koheni.

27-vuotiaana Suomen Pelastusarmeijan johtajaksi

Pian ilmeni armeijan johdossa ristiriitoja. Boije halusi tehdä Suomen Pelastusarmeijasta itsenäisen järjestön, kun taas Hedvig ja af Forselles pitivät juuri kansainvälisyyttä yhtenä Pelastusarmeijan arvokkaana piirteenä. Niinpä Boije vetäytyi sivuun, ja Booth valitsi von Haartmanin tämän tilalle, ja toukokuussa 1890 kapteeniksi ylennetty von Haartman astui Suomen Pelastusarmeijan johtoon.

Suomen Pelastusarmeijan johtaja,
kapteeni von Haartman. Pelastusupseerin 
koulutus tuli tarpeeseen kun hänen oli yllätten 
otettava käsiinsä Boijelta jääneet ohjat. Finnish 
Heritage Agency, Historian kuvakokoelma. 
https://finna.fi/Record/museovirasto.4DE005E56E67C58276ECB67AB4D1DF97

Hän joutui heti suurten haasteiden eteen. 1. toukokuuta perustettiin Helsinkiin sotakoulu, jossa Hedvig asui kolmen koulutettavan kadetin kera. Hedvig johti nyt sotakoulua ja oli myöskin huhtikuussa ilmestymisensä alkaneen Krigsropet -lehden toimittaja. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään tällaista, ei hoitanut kirjanpitoa eikä raha-asioita, mutta pelastusarmeijalaisen tehtävä oli totella, ja työ opetti tekijänsä.

Hän näkikin Englannissa oppimansa tottelevaisuuden ja kurin ensisijaisen tärkeänä edellytyksenä työn onnistumiselle ja opetti uudet alaisensa myös siihen. Tässä oli hänessä tapahtunut suuri muutos, sillä hän oli aluksi itse vierastanut armeijan kuria. Kun kadetti tuli päivätyönsä jälkeen antamaan raporttia oli tämän aina seistävä, kun taas kapteeni istui. Uudessa paikassa ensimmäisenä iltana kokouksen jälkeen tyhjään asuntoon tultaessa hän antoi kadetille määräyksen valmistaa teetä. Kadetti ihmetteli ensin, sillä talossa ei ollut keittoastiaa, ei teetä eikä mitään muitakaan tarvekaluja. Kun kapteeni kolmannen kerran antoi käskyn "Valmistakaa teetä!" ymmärsi kadettiparka, että käsky oli annettu, kadettitytön oli nyt keksittävä keino sen toteutukseen. Kun kaikki tarvekalut oli hankittu ja iltatee oheistuotteineen höyrysi pöydällä istui kapteeni tyytyväisenä sen ääreen ja sanoi: "Hyvä. Saittehan kuitenkin kaiken kuntoon. Muistakaa nyt, että me voimme suorittaa mitä tahansa, jos vain päätämme sen suorittaa." Kaiken tarkoituksena oli siis koulutus niin kuuliaisuuteen kuin mahdottoman mahdolliseksi tekemiseen.

Puolen vuoden sotakoulu Englannissa oli tehnyt Hedvigiin syvän vaikutuksen, ja saman vaikutuksen hän halusi siirtää myös muihin. Kadetit opetettiin määrätunnein pidettäviin rukoushetkiin ja Raamatun tutkiskeluihin, kunnostaan huolen pitämiseen, kohtuullisiin ruoka- ja elintapoihin. Tunteellisten oli nujerrettava tunteensa ja arkojen arkuutensa. Osa häipyi, mutta osasta tuli uusia pelastusupseereja riveihin. Armeija alkoi kasvaa.

Piirros Hedvigistä työpöytänsä ääressä. Pelastusarmeijan 
Suomen työn johtaminen toi hänelle paljon sellaista työtä, 
josta hänellä ei ollut mitään kokemusta, mutta ahkeruudellaan 
ja pelastusupseerin uskollisuudellaan hän voitti työhön 
liittyneet haasteet. Naisten ääni nro 36/1914.

Hän itse johti omalla esimerkillään. Kerran hän istui upseeriensa kanssa kokouksen jälkeen ilta-aterialla. Hedvigin ystävä oli tuonut herkullisen juuston niukan ravinnon särpimeksi. "Nyt voimme kieltäytyä voista", sanoi silloin Hedvig, ja voi katosi pöydältä. Kun työ jossain vaiheessa oli vaikeuksissa, valoi hän joukkoihinsa rohkeutta sanoen: "Meidän ei ensinkään pidä masentua Mestarimme asiaa ajaessamme. Hän, joka pelasti vainoojansa Sauluksen on sama tälläkin vuosisadalla. Hän voi täydellisesti pelastaa kaikki ne, jotka hänen kauttaan tulevat Jumalan luo. Tehkäämme me, jotka rakastamme sieluja, kaikki minkä voimme. Hän vie asiamme voittoon." Näitä vaikeuksia tulikin uranuurtajalle usein, kaikki oli tehtävä Suomessa ensi kertaa ja paljon ennakkoluuloja ja vastustusta oli voitettavana. Kokouksia kiellettiin, tunnusten kantamista rajoitettiin, työn mielekkyyttä kyseenalaistettiin. Hedvig oli kuitenkin järkkymätön.

Hedvig johtaa joukkonsa yhä uusille taistelukentille

Kun useampia osastoja oli perustettu Helsinkiin alkoi osastojen perustaminen myös muualle maahan, ensin 19.8.1890 Porvooseen, jonne Hedvig asetti kaksi nuorta upseeria työhön. Kaupungissa oleskelleet ylioppilaat lauloivat eräänä kesäyönä Hedvigin ikkunan alla tälle serenadin, ja tämä mietti kuinka siihen reagoisi. Seuraavana iltana hän sanoi rauhallisesti ja luontevasti kokouksessa jossa nämä ylioppilaatkin olivat näin: "Kun viime yönä heräsin mitä ihanimpaan lauluun, ajattelin: Oi, että kaikki nuo äänet olisivat pyhitetyt minun Vapahtajani palvelukseen, miten monta sielua silloin hänelle voitettaisiinkaan." Imartelu ei saanut häntä enää hämmentymään, eikä se vienyt huomiota hänen elämäntehtävästään.

Myös muualle syntyi vastustuksesta huolimatta osastoja, ja Hedvig vieraili niissä itsekin. 1891 hän oli kongressissa Lontoossa ja kuuli tuolloin kapteeniksi kohonneen Sigrid Gladin joutuneen hetkeksi vankilaan. Kuultuaan tästä Hedvig, joka oli jo majuri, lähetti tälle rohkaisevan kirjeen ja sanoi olevansa itsekin valmis vankeuteen. Raumalla armeijan toiminnan kohdatessa ankaraa vastarintaa Hedvig matkusti itse yllättäen tueksi kulkien Turusta lähtien jäitä myöten Raumalle ja piti muutaman päivän ajan useita täysinäisiä kokouksia kehottaen lähtiessään jo miltei lannistuneita upseerejaan Zaida Sireniusta ja Maria Skarpia jatkamaan iloisesti työtään.

Kenraalikuvernööri Fjodor Heiden
(1821-1900) sai vieraakseen majuri von Haartmanin.
Jälkimmäisen mukaan pitkä keskustelu päättyi suotuisasti.
Wikimedia Commons.

1892 kenraalikuvernööri kielsi sekä ruotsin- että suomenkieliset Pelastusarmeijan lehdet ja muutenkin ajoi armeijan ahtaalle. Silloin majuri von Haartman marssi 3.3. itse kenraalikuvernööri von Heidenin puheille. Tämä otti majurin ystävällisesti vastaan ja antoi tämän kertoa Pelastusarmeijan työn tarkoituksesta sielujen pelastamiseksi sekä kansan yhteiskunnallisen ja siveellisen tason kohottamiseksi. Kenraalikuvernööri sai myös Boothin kirjan omistuskirjoituksella varustettuna. Tämä oli kysynyt majurilta: "Puhutte köyhien sieluista mutta ajatteletteko minunkin sieluani?" "Luonnollisesti", vastasi Hedvig, "joka ainoa sielu on Jumalalle kallis." Niin vaikuttava juttuhetki oli ollut, että kenraalikuvernööri ojensi majurille sata markkaa sanoen haluavansa antaa oman osuutensa, minkä lisäksi lehtien kielto pian peruttiin.

Työn laajentuessa vastustus saattoi vähitellen vähetä, mutta raskasta se oli silti ja vaati yhä enemmän matkustamista. Hedvigin päiväkirjoista ilmenee, että hän koki usein suurta väsymystä ja ruumiillista heikkoutta. Siitä huolimatta hän hoiti tehtävänsä. On myös muistettava, että hänen äidinkielensä oli ruotsi ja suomensa puutteellista, ja siitä huolimatta hänen oli kyettävä alusta asti johtamaan myös suomenkielisiä kokouksia. Hän opetteli tämän vuoksi ulkoa raamatunlauseita ja yksinkertaisia sanontoja ja kehittyi siitä pikku hiljaa. Työ todella meni eteenpäin: 7 ja puolen vuoden työn jälkeen oli 32 osastoa, kolme slummiosastoa, lastenseimi, 104 upseeria sekä 1328 sotilasta ja alokasta. Uudisraivaus oli tuottanut tulosta.

Hedvig otti myös muunlaista vastuuta. Hän oli perheetön, mutta otti yhdessä toisen pelastusarmeijalaisen, Alma Forsblomin kanssa kasvattityttärekseen pienen Mary-tytön, joka oli hänen suurena ilonaan. Tyttö kasvatettiin Jumalan palvelukseen, mutta hän ei liittynyt saman tien aikuisena Pelastusarmeijaan, vaan hänen pukiessaan ylleen univormun oli enää Forsblom sen näkemässä, Hedvigin ollessa jo kuollut.

Kolme suomalaisen hengellisen auttamistyön voimanaista 
samassa kuvassa. Vasemmalta oikealle pelastusupseerit 
Hedvig von Haartman ja Alma Forsblom sekä vankilatyön 
pioneeri Mathilda Wrede. Finnish Heritage Agency, Historian 
kuvakokoelma. https://finna.fi/Record/museovirasto.A9C0BE7AF9478B93B327B440326FA5A2

Upseerin tehtävä on totella käskyjä - pois Suomesta

Huipputapaus Hedvigille, joka 1895 nimitettiin brigadööriksi, oli kenraali Boothin vierailu Suomessa heinäkuussa 1897. Se oli oikea menestys ja Booth sai maassa hyvän vastaanoton. Sen jälkeen von Haartman oli kuitenkin erittäin uupunut ja hänet lähetettiin Sveitsiin lepäämään. Hän oli haluton vetäytymään syrjään edes hetkeksi, mutta määräystä oli toteltava. Hän myös aavisti, että tämä matka saattaisi ennakoida pysyvämpääkin siirtoa.

Näin myös oli. 1898 heinäkuussa, palattuaan saman vuoden alussa Suomeen hän sai kuulla, että hänen oli siirryttävä Tukholmaan odottamaan jatko-ohjeita. Moni arvosteli päämajan määräystä , mutta koska von Haartman oli itse aina sanonut, että määräykset ja siirrot oli otettava Jumalalta tulleina hän ei niskuroinut, vaan lähtökokous pidettiin Helsingissä 29.7.1898 täydellä salilla uuden johtajan, brigadööri Jens Povlsenin, johtaessa kokouksen. Turussa pidettiin myös toinen jäähyväiskokous, jossa oli mukana myös Mathilda Wrede. Tukholmaan päästyään hän joutui eroamaan myös Forsblomista ja kasvattityttärestään, jotka olivat saattaneet häntä sinne asti. Samalla selvisi uusi asemapaikka: Sveitsin saksankielisen työn johtaminen. Siis takaisin Sveitsiin.

Hedvig kotiutui pian uuteen työhönsä, tosin puutteellinen saksan-taito kiusasi. Hän tosin toivoi, että puutteellinen kielitaito voisi vedota sellaisiin, joita eivät kauniit korupuheet koskettaneet. Ranska ja englanti olisivat olleet hänelle ominaisempia työkieliä, mutta upseeri ei valittanut. Itse asiassa heikko kielitaito piti kokoukset lyhyinä, ja Hedvig huomasi niiden silloin olevan tehokkaampia, kun ihmiset eivät ehtineet väsyä.

Rakkaus löytyy, synkkä varjo laskeutuu

1899 Hedvig tutustui pelastusupseeri Franz Rudolf von Taveliin, joka oli kapteeni, taustaltaan filosofian tohtori ja oli ollut ennen uskoon tuloaan Zürichin yliopiston kasvitieteen professori. Aluksi Hedvig käskytti tätä tuoretta upseeria, mutta heidän jouduttuaan läheiseen työyhteyteen nämä yhteiskuntaluokaltaan, kasvatukseltaan ja iältään tasavertaiset alkoivat kiintyä toisiinsa. Kiintymys kasvoi rakkaudeksi, mutta Hedvig murehti sitä, olisiko tämä varmasti Jumalan tahto, hän kun oli olettanut elävänsä ikänsä yksin. Muutaman kuukauden harkinnan ja rukouksen jälkeen hän suostui von Tavelin vaimoksi ja myös kenraali Booth hyväksyi liiton, vaikka hän yleensä vastusti eriarvoisten upseerien liittoja. 30.4.1900 heidät vihittiin, ensin siviilivihkimisellä, sitten luterilaisen papin toimesta kirkollisesti ja lopuksi vielä armeijamenoin.

Franz Rudolf von Tavelista 
(1863-1941) Hedvig löysi itselleen 
elämäntoverin. Valitettavasti heidän 
yhteinen taipaleensa ei kestänyt pitkään.
https://www.geni.com/photo/view/6000000000106710569?album_type=photos_of_me&end=&photo_id=6000000006798090406&project_id=&start=&tagged_profiles=

Nyt oli tarkoitus olla edessä ihana kokouskiertue avioparina. Ensin pidettiin toukokuussa Zürichissä suuret kokoukset, joissa oli mukana kenraali Booth. Sitten piti alkaa kiertue. Kolme kertaa he ehtivät olla yhdessä lavalla, mutta neljännestä ei tullut mitään, sillä yllättävä verensyöksy ennen sitä paljasti Hedvigin terveyden huonommaksi kuin arvattiinkaan. Seuraavan kerran hän pitäisi kokouksen vasta kahden vuoden kuluttua, viimeisensä.

Hedvigin toipilasajasta tuli pitkä. Pariskunta muutti 1902 Berniin, ja vasta tuolloin Hedvig saattoi ilokseen tehdä edes kirjallista työtä toimittaen saksan- ja ranskankielisten Sotahuutojen naisten palstaa. Saman vuoden helmikuussa kenraali Booth kävi taas Sveitsissä ja Hedvig sai osallistuttua osaan hänen kokouksistaan. Tämä kirjoitti tälle vielä lähtiessään henkilökohtaisen tervehdyksen, jossa toivoi tämän vielä paranevan.

Viimeisen kerran Suomeen

Samana vuonna lähdettiin myös kauan kaivatulle Suomen-matkalle. Kolmipäiväinen Itämeren ylitys virkisti Hedvigiä ja hän oli aivan heikkona ilosta nähdessään taas Helsingin. Heidät otettiin juhlavasti vastaan ja Helsingin Temppelissä pidettiin tervetuliaiskokous, jossa hän sai seistä lavalla yhdessä miehensä kanssa. Vielä kerran siellä saatiin kuulla von Haartmanin korutonta, omalaatuista julistusta. Hän sanoi kaipaavansa sitä, että ihmissielut kurottuisivat kohti yhä korkeampaa ja täyteläisempää hengellistä elämää, ja 30 miestä ja naista astui esiin pyytäen, että voisivat uudelleen vihkiä elämänsä Jumalan palvelukseen.

Se oli Hedvigin viimeinen kokous. Hän palasi kotiin äitinsä luo väsyneenä mutta onnellisena. Ennen seuraavaa sunnuntaita tuli taas verensyöksy, siihen asti pahin. Omaiset ymmärsivät, että lähtö oli lähellä. Alkoi tuskien aika, jota lääkäritkään eivät kyenneet lievittämään. Hedvig kaipasi rakkaaseen Prostvikiin, mutta sinne ei ollut mitenkään mahdollista päästä. Hänet vietiin lepäämään Väinölään, pelastuskotiin, jonka perustamista hän oli itse suunnitellut. Von Tavel piti sillä aikaa useita kokouksia Helsingissä ja hänestä pidettiin, mutta tietysti hän oli paljon myös vaimonsa vierellä.

Syyskuussa Sveitsistä tuli komendööriltä kirje. Von Tavelin oli palattava Sveitsiin tärkeän tehtävän vuoksi. Komendööri ei tietenkään tiennyt, missä kunnossa Hedvig oli, hän ei jaksanut edes kuiskata. Hän pyysi aakkoskorttiaan ja näytti siitä kirjaimin: "Jumala tarvitsee sinua. Hän voi luottaa meihin. Me matkustamme." Pelastusupseeri oli taas valmis noudattamaan käskyä.

3. lokakuuta kannettiin Hedvig kauniissa säässä laivaan. Hän istui kannella lepotuolissa huovilla peitettynä. Pitkälle hyvästelijöiden riville jäivät mieleen hänen kalpeat mutta säteilevät kasvonsa. Äiti ja sisaret syleilivät häntä vielä kerran, ja sitten laiva lähti rannasta. Miehensä tukemana Hedvig pääsi kaiteen ääreen vilkuttamaan maalleen ja kansalleen, joita hän ei enää koskaan näkisi.

Loppuun asti uskollinen kutsumukselleen

Hedvig ei päässyt Hampuria pidemmälle. Siellä hänen voimansa uupuivat ja hän joutui vuoteen omaksi. Sähkeet lähetettiin Sveitsiin ja Suomeen. Äiti, joka oli tyttärensä myötä tullut Pelastusarmeijan ystäväksi, ehti vastatakin. Viikon kärsimysten jälkeen Hedvigin loppu lähestyi. Hän kuiskasi miehelleen: "Tule aivan lähelleni. Meillä on niin vähän aikaa enää yhdessäoloon, ollaan lähellä toisiamme." Von Tavel oli hänen vierellään yötä päivää, hoitajattarien ihaillessa hänen uupumatonta rakkauttaan. Aamulla 15. lokakuuta 1902 koitti lähtö. "Rakkaani", Hedvig kuiskasi, "en jaksa elää kauempaa. En koskaan ole ollut näin väsynyt. Nyt kuolen. Kiitos kaikesta. Vie terveisiä kaikille." Mukana olleen suomalaisen ystävän, Bertha Lindebergin, jonka Hedvig oli aikoinaan johdattanut uskon tielle, laulaessa poistui Hedvig tästä elämästä Vapahtajaansa luottaen, kuten hän oli tehnyt koko upseeriaikansa ajan. Hän oli aiemmin kuolinvuoteellaan maatessaan lausunut miehelleen: "Olen antanut koko elämäni Jumalalle. Miksi hän ei siis saisi käyttää kuolemaanikin siunaukseksi."

Näin myös tapahtui, sillä hänen kuolemansa ja se rauha, jolla hän siihen kulki teki vaikutuksen niin lääkäreihin, hoitajiin, omaisiin kuin ystäviinkin. Ympäri maailman Pelastusarmeijan lehdet kertoivat hänen elämäntyöstään ja persoonastaan sekä kuolinkamppailustaan. Näin hän pääsi vielä kerran julistamaan, suuremmalle yleisölle kuin koskaan. Hänet haudattiin Hampuriin, jonne pystytettiin myös kivinen hautamuistomerkki.

Hedvig von Haartman sai viimeisen 
maallisen leposijansa Saksan Hampurissa.
Kuvassa hänen hautamuistomerkkinsä. Pelastusarmeijan 
nuori sotilas nro 47/1929.

Hän kuoli ennen kuin ehti täyttää 40 vuotta, mutta sai aikaan enemmän kuin moni koko elämänsä aikana. Hän rakensi sen perustan, jonka pohjalta Pelastusarmeija Suomessa nousi ja toimii edelleen. Ulkopuolisen on helppo sanoa, että hänen olisi pitänyt olla itseään kohtaan lempeämpi ja vaalia paremmin terveyttään, mutta se olisi ollut hänelle luonnotonta: hän oli palava soihtu, joka roihusi Herransa asialle, ja se roihu kulutti hänet. Samalla se sytytti liekin lukemattomien ihmisten sydämiin.

Lähteet:

Helmi Gulin: Palava sielu. Piirteitä Hedvig von Haartmanin elämästä. 1951.

Elsa Könönen: Hengen miekka, auttava käsi. Pelastusarmeijan vaiheet Suomessa. 1964.

Tapio Manninen & Johanna Nieminen: Piikkiön historia 2. 1808-2000. 2004.

Hilkka Nieminen: Pelastussotaa Suomessa 1889-1989. 1989.

Nikolaos Myralainen, itsenäisyyspäivän lahjojen jakaja ja toisen lahjantuojan esikuva

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 NIKOLAOS MYRALAINEN (N. 270-343)

6. joulukuuta on suomalaisille luonnollisesti tutuin maamme itsenäisyyspäivänä. Katolisissa ja ortodoksisissa maissa tätä päivää kuitenkin muistetaan erityisesti vuonna 343 kuolleen nykyisen Turkin alueella olleen Myran kaupungin piispan kuolinpäivänä. Hänellä on ollut myös merkittävä välillinen vaikutus Suomeen ja koko maailmaan siinä mielessä, että hän on osaltaan vaikuttanut siihen, millaiseksi joulupukki-perinne on muotoutunut. Tehdäänpä siis pieni katsaus Nikolaos Myralaisen elämään.

Nikolaosta kuvaavista ikoneista 
voivat nokkelimmat jo havaita 
yhdennäköisyyttä erääseen loppu-
vuodesta suosittuun hahmoon.
Wikimedia Commons.

Innokas ja salamyhkäinen hyväntekijä

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja niinpä Nikolaoskin tunnetaan Nikolaos Myralaisena hänen piispanistuimensa mukaan, Nikolaos Ihmeidentekijänä häneen liitettyjen monien ihmekertomusten vuoksi sekä Nikolaos Barilaisena hänen jäännöstensä nykyisen sijoituspaikan mukaan. Niin, ja lisäksi häntä voidaan kutsua myös Nikolaukseksi ainakin länsimaissa, mutta koska hän vaikutti kreikkalaisella kielialueella niin puhutaan nyt Nikolaoksesta.

Hänen elämänsä varhaisvaiheista ei tiedetä paljon, ja muutenkin hänen elämäänsä kytkeytyy paljon legendanomaista ainesta. Tämä johtuu osin siitä, että vanhin hänestä kertova elämäkerta on peräisin vasta noin 500 vuotta hänen kuolemansa jälkeiseltä ajalta. Sen kirjoittaja, Konstantinopolin vuonna 847 kuollut patriarkka Methodios totesikin siinä, että "tähän saakka tämän verrattoman esipaimenenen elämä on ollut tuntematon uskovien enemmistölle". Niinpä kertomuksiin pitää suhtautua tietyllä varauksella.

 Hänen arvellaan syntyneen vuoden 270 vaiheilla nykyisen Turkin alueella Lyykian provinssissa kreikkalaiseen Pataran siirtokuntaan, joka kuului tuolloin Rooman valtakunnan alaisuuteen. Hänen perheensä oli kohtalaisen hyvätuloinen ja hän sai hyvän kasvatuksen. Hänen kerrotaan olleen jo nuoresta pitäen hyvin uskonnollinen ja hänestä tuli jo varsin nuorena pappi.

Osa Pataran entistä pääkatua. Näillä kivillä on Nikolaoskin
 käppäillyt. Wikimedia Commons.

Hänen kerrotaan olleen ahkera paastoaja ja rukoilija, mutta erityisesti kertomuksissa korostuu hänen halunsa hyväntekeväisyyteen ja omastaan antamiseen. Kun hän vanhempiensa kuoltua sai näiltä ison perinnön hänen kerrotaan jakaneen sen pois köyhille ja muille apua tarvitseville. Hän oli omasta mielestään ainoastaan köyhille kuuluvan omaisuuden hoitajana, joka kuitenkin yritti pitää hyvät tekonsa salassa.

Tunnetuin häneen liitetty kertomus, jolla on suuri historiallinen merkitys riippumatta siitä onko tarina totta vai ei on kertomus kolmesta neidosta, joiden isä oli joutunut niin suuriin velkoihin. Hän ei kyennyt naittamaan tyttäriään, sillä hänellä ei ollut rahoja näiden myötäjäisiin. Näytti siltä, että rahapulan takia tyttärien pitäisi turvautua itsensä myymiseen. Nikolaos kuuli asiasta ja päätti toimia. Yön pimeydessä hän hiipi paikalle ja heitti perheen ikkunasta kolme pussia. Joissain versioissa ne heitettiin savupiipusta, mutta sellaista tuskin talossa olisi tuohon aikaan ja tuolla seudulla ollut. Eräässä versiossa yksi säkeistä lensi lattialle, yksi kenkään ja yksi tulisijan äärellä kuivuvaan sukkaan. Nokkelimmat alkavat näistä yksityiskohdista jo aavistaa, mihin tällaiset tarinat ovat antaneet aineksia... No, perheen taloustilanne oli pelastettu ja tyttäret pääsisivät naimisiin, mutta anonymiteetti ei säilynyt, sillä perheen isä tunnisti pois painelevan Nikolaoksen.

1300-luvun italialainen versio 
Nikolaoksen rahalahjojen jaosta. 
Tässäkin muuten lahjojen tuojan 
vaatetus on punainen, mistä voi tulla
mieleen jotakin... Wikimedia 
Commons.

Monenlaisia muitakin ihmeitä Nikolaokseen liitetään, mutta yritän pitää tämän tekstin tiiviinä. Halukkaat löytävät niitä kyllä luettavakseen. Kerrotaan, että enkeli olisi kehottanut valitsemaan hänet Myran piispaksi, kun tätä oltiin valitsemassa. Ainakin kansan kerrotaan iloinneen valinnasta.

Harhaoppisten läpsijä - vai oliko sittenkään?

Keisarit Diocletianus ja Maximianus järjestivät viimeisen suuren kristittyihin kohdistuneen vainon Rooman valtakunnassa. Lähteestä riippuen Nikolaos oli tuona aikana joko maanpaossa tai vankeudessa, mutta joka tapauksessa keisari Konstantinus Suuren tehtyä kristinuskosta laillisen saattoi Nikolaoskin palata tehtäviinsä Myraan.

Nykyaikana internetin meemikulttuuri on ilakoinut erityisesti Nikolaoksen väitetyllä osallistumisella Nikean kirkolliskokoukseen vuonna 325, missä aleksandrialainen presbyteeri Areios väitti Jeesuksen olevan luotu olento, eikä siis samaa olemusta kuin Isä Jumala. Hän siis kiisti Jeesuksen jumaluuden. Areioksen puhuessa väitetään Nikolaoksen menettäneen malttinsa kuunnellessaan moista jumalanpilkkaa ja läimäisseen Areiosta. Tämän vuoksi Nikolaos olisi vangittu ja häneltä olisi riistetty hänen piispalliset tunnuksensa, mutta yöllä vankilassa koetun ilmestyksen yhteydessä kahleet olisivat kirvonneet ja hän olisi saanut uudet piispalliset tunnukset vastattuaan ensin Jeesuksen kysymykseen siitä, miksi oli joutunut vankeuteen: "Rakkaudestani sinuun". Tämä ihme sitten olisi tehnyt niin suuren vaikutuksen keisariin ja kirkolliskokoukseen, että Areioksen kanta hylättiin ja Nikolaos sai piispanvirkansa takaisin.

Tässä keskiaikaisessa kreikkalaisessa maalauksessa 
Nikolaos antaa Areiokselle tällin. Vaikka ajatus hykerryttääkin
monia hyväntahtoisen lahjojenjakajan menettäessä malttinsa 
ei tätä kohtaamista luultavasti koskaan tapahtunut. 
Wikimedia Commons.

Juttu on tosiaan levinnyt varsinkin kristillisissä meemeissä ja nettisarjakuvissa, mutta sen todenmukaisuus on kyseenalainen. Nikolaosta ei näet löydy niistä luetteloista, jotka ovat listanneet kokoukseen osallistuneet piispat. Vasta satoja vuosia myöhemmin hänestä kirjoitetut elämäkerrat liittävät hänet kokoukseen. Toki Myra ei ole hirveän kaukana Nikeasta, joten ei olisi ihmeellistä vaikka hän olisikin ollut paikalla, mutta jos hänen roolinsa olisi ollut lähelläkään niin suurta kuin mitä tarina antaa ymmärtää, olisi luullut nimen löytäneen tiensä luetteloihinkin...Sitä paitsi, ensimmäinen maininta läimäisystä on ilmeisesti vasta 1300-luvulta, ja siinäkin Nikolaos läimäisee erästä areiolaista eli Areioksen kannattajaa. Tämähän oli aivan liian laimeaa, joten parin vuosisadan päästä iskua ottamaan laitettiin itse Areios.

Nikolaoksen hauta Myrassa, nykyisessä Demressä. 
Haudalle on unohtanut asentaa "Olemme muuttaneet" 
-kyltti, sillä Nikolaosta ei täältä enää löydä.
Wikimedia Commons.

Nikolaos ei siis ilmeisesti ollut mätkimässä kerettiläisiä, ja ehkä parempi niin. Areios joka tapauksessa kokouksessa torjuttiin. Nikolaos itse kuoli 6. joulukuuta 343 ja hänet haudattiin Myraan, jonne kohosi kirkko hänen kunniakseen. Myöhemmin Myra siirtyi muslimien alaisuuteen, ja moni harmitteli sitä, että tuolloin jo laajemmin arvostetun pyhän hauta oli vääräuskoisten hallussa. Niinpä vuonna 1087 joukko italialaisia purjehti seudulle kauppiaita esittäen, etsivät Nikolaoksen haudan ja veivät luut mukanaan Italian Bariin, jossa ne haudattiin uudelleen. Tällä siirrolla on oma juhlapäivänsä 9. toukokuuta ja väitetään Nikolaoksen jäännösten vuodattavan mirhaa, jota kutsutaan nimellä Manna di San Nicola. Ruumiille on tehty myös tieteellisiä tutkimuksia, joiden mukaan Nikolaos olisi ollut noin 1,5 metriä pitkä, eli hieman sen ajan keskiarvoa lyhyempi, ja että hänen nenänsä oli murtunut. Jollei siis Nikolaos läimäyttänytkään Areiosta oli hän ainakin itse saanut joskus nenälleen.

Nikolaoksen maallisten jäännösten nykyinen leposija 
Italian Barissa. Verrattuna edelliseen käytössä olo 
on ilmeinen, sisustus on näet aivan eri luokkaa.
Wikimedia Commons.

Lahjojen jakajaksi ja joulupukin esikuvaksi

Nikolaoksen perinteen eräs jatkajista, 
Mikulás jakamassa lahjoja 1860-luvun 
Unkarissa. Wikimedia Commons.

Mutta niin, miten on  sen Nikolaoksen myöhemmän vaikutuksen laita? No, ortodoksinen ja katolinen kirkko kunnioittavat häntä lukuisten asioiden suojelijana, mutta edellä kerrottu legenda rahalahjojen tuonnista on vaikuttanut erityisen laajasti. Niinpä 6. joulukuuta esimerkiksi Belgiassa, Itävallassa, Saksassa ja Ranskassa lapset voivat saada erityisiä herkkuja, Unkarissa ja lähistön slaavilaisissa maissa Mikulás tuo lasten asettamiin lahjasukkiin tai kenkiin makeisia ja leivonnaisia sekä pieniä lahjoja ja Espanjassa Nikolaos tuo lahjojaan isoille ja pienille.

Alankomaissa Sinterklaas on 
iso juttu. Tämä kuva on vuodelta 2009.
Wikimedia Commons.

Ehkä tunnetuin on Alankomaiden Sinterklaas, joka saapuu veneellään lahjoja tuomaan. Yhdysvalloissa tästä muodostui sitten Santa Claus, joka uudessa amerikkalaisessa maallistuneessa muodossaan lähti maailmanvalloitukselle, nyt joulun sankarina. Täällä pohjoismaissa se sulautui aiempiin perinteisiin niin, että joulupukki muuttui pukinhahmoisesta pelottavasta ilmestyksestä hyväntahtoiseksi, punanuttuiseksi parrakkaaksi ukoksi, joka liitettiin samalla vanhaan pohjoismaiseen tonttuperinteeseen, joka oli antanut aineksia uudelle perinteelle jo rapakon takana. Jonkinlaista yhteensulautumista perinteissä oli ollut jo aiemmin, joissain maissa pukinhahmoinen kammotus kulki Nikolaoksen toverina, mutta vähitellen on amerikkalainen kuvasto yhdenmukaistanut perinnettä joulun osalta ympäri maailman.

Varsinainen joulupukkiperinne olisi ihan oman tarinansa 
väärti, mutta niin vain tämä ruotsalaisenkin kuvan keskellä 
oleva sarvipäinen pukkihahmo on kokenut sittemmin melkoisen 
muodonmuutoksen. Wikimedia Commons.

Niinpä saamme tavallaan kiittää nykymuotoisesta joulupukista piispa Nikolaosta. Eikä se hassumpaa olekaan, sopiihan siihen häneen liittyvän legendan auttamisen ja antamisen ilo ja pyrkimys olla ottamatta kunniaa lahjan antamisesta itselleen. Muistapa siis tänä itsenäisyyspäivänä ja jouluna lämpimin ajatuksin myös Myran muinaista piispaa.

"Ollaanhan täällä Kristuksen jumaluuden 
tunnustajia... ei kun siis... onkos täällä kilttejä 
lapsia?" Wikimedia Commons.

Lähteet:

Anna Dunér & Andréa Räder: Pyhät ja rohkeat. Katekeettinen keskus 2003.

Steven D. Greydanus: Let's Stop Celebrating St. Nicholas Punching Arius. National Catholic Register, 6.12.2016. https://www.ncregister.com/blog/let-s-stop-celebrating-st-nicholas-punching-arius

Elizabeth Hallam: Pyhiä miehiä ja naisia. Karisto 1996.

Petja Pyykkönen: Nikolaos Ihmeidentekijä. Ortodoksi.net. https://www.ortodoksi.net/index.php/Nikolaos_Ihmeidentekij%C3%A4

Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä 6. joulukuuta. Suomen ortodoksinen kirkko, 4.12.2020. https://ort.fi/uutishuone/2020-12-04/pyha-nikolaos-ihmeidentekija-6-joulukuuta

Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä, Myrran piispa. Suomen ortodoksinen kirkko. https://ort.fi/pyha-nikolaos-ihmeidentekija-myrran-piispa

Sauvon ja Perniön evankelinen opettajatar Saara Patjas

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

SAARA PATJAS (1888-1955)

Tällä kertaa esiteltävä henkilö ei ole kuuluisuus. Hän oli opettajatar, joka oli syntyisin Karjalan Antreasta ja teki elämäntyönsä Varsinais-Suomen Sauvossa ja Perniössä. Ellen olisi törmännyt hänen muistokirjoitukseensa vanhassa vuosikirjassa en olisi itsekään koskaan kuullut hänestä. Kuitenkin sen luettuani ajattelin, että haluan kertoa hänen tarinansa, osin siksi, että se koskettaa  myös seutuja, jotka kiinnostavat minua henkilökohtaisesti, siksi, että se tarjoaa kiinnostavan ajankuvan, että myös siksi, että se tarjoaa esimerkin siitä, millä tavalla eri herätysliikkeet, tässä tapauksessa evankelinen herätysliike, levisivät eri alueilla ja millaiset persoonat tekivät tämän mahdolliseksi. Siksi toivon, että luet tämän Saara Patjaksen tarinan.

Tämän kirjoituksen päähenkilö Saara Patjas 
(1888-1955). Kotimatkalla 1957.

Lapsuus Karjalassa sekä hengellinen herääminen - "hulluksihan sinua luullaan!"

Saara Patjas syntyi 26. huhtikuuta 1888 Antrean pitäjän Sokkalan kylässä Karjalankannaksella. Hänen vanhempansa olivat talollinen Juho Tuomaanpoika Patjas sekä tämän vaimo Helena Juonaantytär Raami. Perheeseen kuului lisäksi viisi siskoa ja kaksi veljeä. Patjaksen mukaan hänen äitinsä oli hiljainen, kun taas isä oli puheliaampi ja kertoi lapsilleenkin uskonasioista. Jouluaamuina Patjas muisteli heränneensä aina siihen, kuinka hänen isänsä lauloi aikaisin ennen kirkkoon lähtöä virren: "Jo lakkaa sielu murheestas, iloiten vastaan riennä, jo tullut on Vapahtaja, Hän lasna syntyi piennä..." Isä toimi myös pyhäkoulussa opettajana.

Patjaksen synnyinpitäjä Antrea sijaitsi 
Karjalankannaksella, lähellä Viipuria.
Wikimedia Commons.

Antrea oli tuohon aikaan yhdessä Muolaan kanssa vahvimpia evankelisen herätysliikkeen kannatusalueita Karjalankannaksen maaseudulla. Myös Patjaksen perhe näyttää olleen mukana liikkeessä tai ainakin suhtautui siihen myönteisesti, sillä vähän yli kymmenvuotiaana Patjas pääsi ensi kertaa isänsä kanssa Viipurissa pidetyille evankeliumijuhlille, jolla nimellä kutsuttiin evankelisten isompia alueellisia juhlia. Ensimmäiseltä juhlareissultaan Patjas ei kuitenkaan paljoa muistanut, paitsi sen, että eräs rouva oli ihastunut nähdessään Patjaksen laulavan sydämensä pohjasta evankelisten laulukirjan Siionin kanteleen lauluja ja ilmoitti haluavansa tytön kasvatikseen ja lupasi järjestää koulutuksenkin. Isä oli kuitenkin vastannut: "Emme me Saarasta luovu."

Aikanaan Patjas kävi myös rippikoulun Antrean kirkkoherran Petter Alfred Erikssonin johdolla. Patjas muisteli myöhemminkin hänen opetuksiaan, jotka olivat tehneet ilmeisen vaikutuksen. Kuitenkin hän itse koki, että uskon ydin, autuus Jeesuksessa Kristuksessa, kirkastui omakohtaisesti vasta 16-vuotiaana, kun Antrean kirkonmäellä vietettiin evankeliumijuhlaa. Siellä puhuivat pastorit Verneri Niinivaara ja Heino Pätiälä, kummatkin evankelisia pappeja, joista Pätiälä tuli parikymmentä vuotta myöhemmin tunnetuksi oman luterilaisen kirkon perustamisesta (Siitä olen kirjoittanut esimerkiksi täällä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/08/esperanton-yllattava-aikaansaannos.html ). Tästä ei kuitenkaan ollut vielä kellään aavistustakaan, kun Pätiälä saarnasi käyttäen puheensa pohjana tätä Heprealaiskirjeen tekstiä: "Kristus meni ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkein pyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen." Tämän puheen myötä Patjas kertoi autuuden kirkastuneen hänelle, mikä teki hänet niin iloiseksi, että hän vielä kotimatkalla hevoskyydillä kulkien lauloi ja puheli onnestaan niin, että siskotkin jo toppuuttelivat sanoen, että hulluksihan sinua luullaan.

Pastori Heino Pätiälän (1880-1950)
saarna oli käänteentekevä Patjaksen 
elämässä. Kotimatkalla 1913.

Tuosta päivästä alkaen Patjakselle oli kuitenkin selvillä paitsi uskon sisältö myös se, että sitä piti julistaa muilekin. Hän seurasi isänsä jälkiä pyhäkoulun opettajaksi, osallistuipa hän 1908 järjestettyyn Suomen ev. lut. Pyhäkouluyhdistyksen vuosikokoukseenkin. Antreasta kokoukseen osallistui 13, yhteensä osanottajia oli 258. Kokous oli toki hyvin lähellä Antreaa, mutta sieltä tulleiden määrä kertoo myös melkoisesta aktiivisuudesta pyhäkoulutyössä.

Kauas läksit karjalainen - Karjalan kunnailta Varsinais-Suomen rantamille Sauvoon

Patjas harkitsi lähtöä lähetystyöhön, mutta hän haki samalla tuolloin Kotkassa toimineeseen seminaariin, jonne hänet hyväksyttiin syksyllä 1909. Sieltä hän myös valmistui ja jäi sitten opettajan työhön Suomeen. Ensimmäinen työpaikka vei hänet kauas länteen kotikonnuiltaan, sillä hänet valittiin vuoden 1910 lopussa yhdeksän hakijan joukosta kiertokoulunopettajattareksi Varsinais-Suomen Sauvoon.

Patjaksen ensimmäinen työpaikka 
vei hänet kauas Karjalasta Varsinais-
Suomen Sauvoon, tosin tuolloin Sauvo oli
kartassa kuvattua pienempi, sillä sen
länsiosa Karuna oli vielä itsenäinen kunta.
 Wikimedia Commons.

Sauvossa oli tuolloin jo perustettu kansakouluja, vuonna 1915 niitä oli silloisen Sauvon kunnan alueella (johon ei tuolloin kuulunut Karuna) viisi (Kirkonkylä, Alsböle, Ruona, Kouttu ja Korpela). Kansakoulujen rinnalla toimi kuitenkin edelleen seurakunnan ylläpitämä kiertokoulu. Vuoden 1915 tilastojen mukaan Sauvossa, jossa asui tuolloin 3214 asukasta, toimi 3 kiertokoulua, joissa oli kolme opettajaa, kaikki naisia. Oppilaita näissä oli yhteensä 279, kun kansakoulujen oppilaiden lukumäärä oli yhteensä 174. Kiertokoulunopettajan palkka oli Sauvossa noin 1350 markkaa, joka oli pienempi kuin Paimion 2000 markkaa, mutta suurempi kuin Karunan 960 markkaa. Opettajia oli edelleen kolme vuonna 1920, jolloin opettajina oli Saara Patjaksen lisäksi Erika Irene Charlotta Sinivuokko sekä Erika Vilhelmiina Ylenius. Kiertokoulussa opetettiin lukemista, raamatunhistoriaa, katekismusta, laulua, kirjoitusta, laskentoa ja maantietoa.

Evankelisuutta papille puolustamassa

Kiertokoulu oli siis seurakunnan ylläpitämä, ja siksi Patjaksen esimiehenä toimi seurakunnan kirkkoherra Johan Wilhelm Wartiainen (1849-1935, kirkkoherrana 1901-1935). Hänen edeltäjänsä virassa, Hegesippus Hippolytus Hjerpe (kirkkoherrana 1885-1888, jota ennen kappalaisena 1869-1879, hänestä olen kirjoittanut täällä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/05/kirkkohistorian-henkilokuvia-hegesippus.html ) sekä Arvid Utter (kirkkoherrana 1890-1898) olivat olleet evankelisen herätysliikkeen kannattajia kuten Patjaskin, mutta Wartiainen ei kyseisestä liikkeestä perustanut, vaan oli jo vuodesta 1887 Loimaan kappalaisena toimiessaan ottanut kielteisen kannan tuohon liikkeeseen, joka ei Vartiaisen mielestä synnyttänyt riittävästi siveellisesti korkeaa elämää, sillä hänen mielestään evankelisten elintavat eivät eronneet riittävästi 'maailman' tavoista.

Wartiainen itse kannatti niin sanottua raamatullista suuntaa eli beckiläisyyttä silloisen arkkipiispa Johanssonin tavoin. Lisäksi hän sai vaikutteita Lounais-Suomessa 1900-luvun alussa vaikuttaneesta Suomen Lähetysseuraan kytköksissä olevasta Hannulan herätyksestä. Wartiainen oli ilmeisen menestyksekäs evankelisuutta seurakunnasta juuriessaan, sillä vajaa parikymmentä vuotta kirkkoherrana oltuaan hän kirjoitti, miten vanhemmissa kristityissä oli vielä jälkiä evankelisuudesta Hjerpen ja Utterin ajoilta, mutta nuoremmat edustivat toisenlaista, Wartiaiselle mieleisempää kristillisyyttä.

Sauvon kirkkoherra Johan Wilhelm Wartiainen 
(1849-1935) suhtautui kielteisesti evankeliseen 
liikkeeseen, mutta tuli ilmeisesti kuitenkin Patjaksen
kanssa hyvin toimeen. Suomen Kuvalehti nro 47/1924.

Kaikki tämä huomioon ottaen on kiinnostavaa, että Patjaksen elämäkerturi kirjoittaa tämän ja Wartiaisen olleen hyviä ystäviä siitä huolimatta, ettei uskonasioista aina ollut yksimielisyyttä. Wartiainen kuulemma piti Patjasta taitavana opettajana varoittaen kuitenkin liittyen uskonasioihin: "Ei saa olla niin yksipuolinen." Patjas oli tähän ilmeisen sanavalmiina vastannut: "Ei ole yksipuolista kun uskon yleiseen vanhurskauttamiseen Golgatan sovintotyössä, jossa maailma autuaaksi tehtiin. Uskon kasteen armoon, jossa vihan lapsi uudestisyntyi ja puettiin Kristuksen vanhurskaudella omakohtaisesti. Kun tämän armon uskossa omistamme, voimme iloita autuudestamme ja lapsenoikeudestamme kalliin lunastusveren turvissa. Jumala varjelkoon, etten tältä tieltä poikkeaisi ja olkoon kerskauksenani Kristus ja hänkin ristiinnaulittuna." Wartiainen vastasi tähän vain: "Niin se on, niin se on."

Toinen esimerkki Wartiaisen suhteesta Patjakseen liittyi siihen, kun Wartiainen tuli tarkastamaan koulua ja meneillään oli laulutunti. Patjas oli juuri opettanut lapsille evankelisten laulukirjan Siionin kanteleen silloisen laulun numero 327. Sen kuudennen säkeistön loppu kuului tuolloin näin: "Vaan jos sä autuuden hylkäät tään, et helvettiä sä vältäkään." Eräs pikkutyttö, jolla oli hyvä lauluääni lauloi tuon kohdan voimakkaasti silmät kirkkaina Wartiaista katsellen. Tämä oli sen jälkeen silmät kyynelissä mennyt ja taputtanut tyttöä päähän sanomatta mitään.

Miten tämä sopii yhteen sen kanssa, että Wartiainen tunnettiin kielteisestä kannasta evankelisuuteen? Kertomukset voivat olla Patjaksen välittäminä vääristyneet hänelle edullisiksi, mutta toisaalta näissä esimerkeissä korostuu uskon vakavasti ottaminen. Wartiainenhan syytti evankelisia siitä, ettei heidän uskonsa hänen mielestään synnyttänyt oikeanlaista kristillistä elämää. Syytöksen oikeudenmukaisuudesta on mahdoton sanoa mitään, mutta mitä ilmeisimmin Patjas erottui tässä Wartiaisen silmissä edukseen. Asenne liikkeeseen yleisemmin ei ilmeisesti muuttunut, mutta Patjaksen hän hyväksyi.

Patjas olikin aktiivinen paikkakunnan kristillisessä elämässä alusta asti. Ainakin vuonna 1911 toimi Sauvon kristillinen nuorisoliitto, joka piti kuukausittaisia kokoontumisia. Lokakuussa 1911 uutisoitiin yhdestä näistä, jossa mainitaan opettajatar Saara Patjaksen lukeneen kertomuksen "Wuorille kiipeäminen ja kainalosauwat", minkä lisäksi neiti Aina Laaksonen esitti soololaulua ja kauppias William Järwinen luki heidän käsinkirjoitettua lehteään ääneen. Väkeäkin mainittiin olleen kohtalaisesti.

Vaikka Patjas ja Wartiainen olivat hyvissä väleissä oli Patjas niin hengellisesti kuin kouluasioissa itsenäinen. Vuonna 1913 päätettiin muodostaa komitea kehittämään kunnallista pientenlastenkoulua, ja asiaa pohtivaan komiteaan valittiin myös Patjas. Vaikka Wartiainen suositteli nykyisten kiertokoulujen säilymistä alkuopetuksen suorittajina asettui Patjas yhdessä muiden komitean jäsenten, kuten opettaja Selim Koskisen kanssa tukemaan periaatteellisista ja käytännöllisistä syistä kunnallista koulua. Asia ei tosin edennyt nopeasti, sillä Patjaksen lähtiessä seitsemän vuoden päästä paikkakunnalta hän oli yhä kiertokoulunopettaja.

Uuteen työpaikkaan, eli pysyvästi Perniöön

Vuonna 1920 Patjas tosiaan lähti Sauvosta Perniöön Wartiaisen erinomaisten suositusten siivittämänä. Perniössä hän ehti olla seurakunnallisen kiertokoulun opettaja vain kaksi vuotta, kun Perniöön tuli kunnallinen alakoulu. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä Patjas hankki pätevyyden sen opettajanvirkaan käymällä kahtena vuotena Jyväskylän seminaarin kesäkursseja. Sen jälkeen hän toimi Perniön Ylönkylässä opettajana kuolemaansa saakka, tosin hänen viimeisen sairautensa kestäessä yli vuoden teki hän opettajan töitä  vuoden 1954 syksyyn asti. Mainittakoon, että Sauvossakin kiertokoulu lakkasi, tosin vasta vuonna 1929, kun viimeinen kiertokoulunopettaja sai eläkkeen.

Nykyään Saloon kuuluva 
Perniö sijaitsee hieman 
itään Sauvosta. Täällä 
Patjas suoritti suurimman osan 
työurastaan. Wikimedia Commons.

Patjaksen kerrotaan olleen opettajana sydämellinen ja nauttineen lasten arvonantoa. Mikäli joku lapsista oli kuriton jäi tämä tunnin jälkeen opettajan kanssa luokkaan ja polvillaan rukoillen tunnustettiin rikkomus Taivaan Isälle ja sitten myös opettajalle. Kuulostaa varmasti monen mielestä erikoiselta, mutta toisaalta opettaja antoi mielihyvin tämän jälkeen anteeksi eikä sen jälkeen enää muistuttanut anteeksiannetusta rikkeestä. Uskonnontunneilla Patjas oli luonnollisesti elementissään, oppilaat opettelivat runsaasti niin virsiä kuin Siionin kanteleen lauluja. Kerran hänen kysyessään oppilailtaan kuka heistä on Jumalan lapsi ja taivaan perillinen nousivat koko luokan kädet. Koulun joulujuhlat ja päätösjuhla olivat kuin evankelisten evankeliumijuhlia, runoja lausuttiin, evankelisten lastenlehdestä luettiin kertomuksia ja Patjas piti puheen.

Patjas otti muutenkin aktiivisen roolin seudun hengellisessä elämässä. Jo maaliskuussa 1921 oli lehdessä ilmoitus pyhäkoulun aloittamisesta Perniön Lemun lastenkodissa, ja Saara Patjas ilmoitettiin toiseksi vetäjäksi yhdessä Selma Kanniston kanssa. Ylönkylään Patjaksen perustama pyhäkoulu, Perniön ensimmäinen, toimi ympäri vuoden. Lisäksi hän piti puheita häissä, hautajaisissa ja kastetilaisuuksissa pitäen aina jotakin raamatunlausetta puheensa lähtökohtana. Hänellä oli taito puhua sujuvasti ja havainnollisesti ja hänen äänensä oli kirkas ja esitystapansa selkeä. Nämäkin tilaisuudet hän piti evankelisessa hengessä Siionin kannelta laulattaen.

Kuva Perniöstä 1950-luvun paikkeilta. Kuvan oikeassa 
laidassa olevan kivikirkon hautuumaalla on myös 
Patjaksen viimeinen leposija. Wikimedia Commons.

Patjas olikin monella tavalla aktiivisesti mukana evankelisessa liikkeessä, sillä hän oli mukana myös Evankelisten Opettajien Liitossa. Ainakin vuosina 1922 ja 1923 hän toimi myös puhujana Liiton vuosijuhlilla, vuonna 1922 otsikolla "Tarvitsen sua, Jeesus".  Evankeliumiyhdistyksen vuosijuhliin hän osallistui miltei joka vuosi saaden muitakin matkalle mukaan. Hän alkoi järjestämään yhdistyksen tilaisuuksia kutsuen niihin puhujia Evankeliumiyhdistyksestä. Hän perusti myös Japanin-lähetysompeluseuran, jota hän johti ja jossa hän piti puheita 33 vuoden ajan. Hän myös levitti ahkerasti Evankeliumiyhdistyksen julkaisemia kirjoja ja lehtiä niin, että hänen oppilaansa tilasivat yhdistyksen Lasten Lehteä ja hän itse tilasi yhdistyksen lehtiä koko suvulleen sekä naapurilleen. Hartauskirjojakin hän lahjoitti moniin perheisiin, muun muassa Lutherin "Mannaa Jumalan lapsille".

Taas evankelisuuden puolustajana

Vaikka hänen toimintansa sekä virkisti jo vanhastaan evankelisia että toi myös aivan uutta väkeä mukaan sai hän osakseen myös vastustusta ja lahkolaissyytteitä. Eräs irvaili Japanin-lähetysinnolle suosittua Siionin kanteleen lähetyslaulua "Jaappaniin oi Jaappaniin" mukaillen: "Nyt lauletaan vaan Jaappaniin oi Jaappaniin, eikö muualla nyt enää pakanoita olekaan." Muunkinlaista vastustusta tuli Patjaksen ja hänen toimintansa osalle, ja tämä sanoi usein: "Kuka nyt taas mahtaa tulla uskoon, kun on niin vaikeata." Toisaalta tämä kertoo siitäkin, että hän uskoi juuri vastoinkäymisten ennakoivan voittoja hengellisellä rintamalla.

Hengellisten laulujen tärkeys sekä muistot lapsuuden Karjalasta näkyvät siinä, mitä hän sanoi voivottelujensa jatkoksi: "Muolaan ukko lauloi: 'Kun tästä elosta erkanen, uusi päivä valkenee ja kuuluu uuden virren humu, unohtuu pois ajan sumu'. Sekä 'Jumalan sydämessä on armo ennallaan.'" Ensimmäistä laulua en tunnista, mutta ainakin jälkimmäinen on edelleen Siionin kanteleessa, nimellä "On Isän sydämessä nyt armo ikuinen" (nro 282). Vuoden 1910 laitoksessa sen 1. säkeistö kuuluu seuraavasti: "Jumalan sydämessä On armo ijäinen. Se auennut on meille haawoissa Jeesuksen. Nyt siihen armoon aina Autuuten' perustan Ja elän turwallisna Kiusaksi saatanan." Hilpeällä melodiallaan höystettynä se kertoo jotain niin evankelisuudesta kuin myös Patjaksesta.

Iso voitto Patjakselle oli Turun tuomiorovasti Einar Candolinin pitämä piispantarkastus, jossa seurakunnan tilasta keskusteltaessa sai esittää kysymyksiä. Patjas kysyi: "Missä kohdassa eroavat evankeliumiyhdistys ja ev.luth. kirkko, kun yhdistystä pidetään täällä lahkona?" Tähän Candolin vastasi: "Ei missään kohdassa, vielä minä sanon, ei missään kohdassa. Ev. yhdistys tekee siunausrikasta työtä Suomen Siionissa." Tällainen korkean tason tunnustus oli varmasti Patjakselle suuri voitto.

Patjas ja evankeliset saivat osakseen myös 
saivat osakseen myös arvostelua, mutta 
tuomiorovasti Einar Candolinista (1869-1957) 
Patjas sai arvovaltaisen puolustajan.
Suomen Kuvalehti nro 1/1929.

Sairaita auttamassa ja itse autettuna

Patjas kävi ahkerasti katsomassa sairaita ja häntä myös pyydettiin sairaiden luo käymään. Näillä käyneillä hän lohdutti näitä Raamatun sanalla ja lauluilla. Myös hän itse sairasteli aina välillä, ja lopulta hänen viimeinen sairautensa koetteli häntä lähes vuoden ajan. Tuona aikana hänen sisarensa tytär Saara Mansikka hoiti hänen työtehtäviään, kuten myös aikaisempien sairauksien aikana. Patjas kuoli 13. heinäkuuta 1955. Hänet haudattiin Perniön kirkon viereen 23. heinäkuuta ja siunauksen toimitti pastori R. Rytilä, jolta Patjas oli pyytänyt tätä palvelusta jo 7 vuotta aiemmin. Saattoväki oli runsaslukuinen ja hänen oppilaansa heittivät hautaan oman ruiskaunokkivihkonsa sekä lauloivat laulun "Onpa taivaassa tallella lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat". Ylönkylän rukoushuoneella raikuivat Siionin kanteleen laulut sekä pidettiin suuri määrä puheita.

Patjaksen hautamuistomerkki seisoo Perniön kirkkomaalla.
Sitä sopii käydä tervehtimässä, jos siellä päin liikkuu.
https://fi.billiongraves.international/grave/Saara-Patjas/31385885

Lukiessa Patjaksen vaiheista huomaa, että elettiin kovin toisenlaisessa maailmassa kuin tänä päivänä. Patjakselle suorastaan julistuksellinen uskonnonopetus oli aivan luonnollinen asia, eikä hänen tavoillaan olisi mahdollista toimia opettajana nykypäivän Suomessa. Hänelle itselleen kyse oli lasten johdattamisesta iankaikkisen elämän tielle. Lisäksi on huomattava, että huolimatta uskonnollisen opetuksen tärkeyden korostuksestaan hänellä oli myös laajempaa koulutuksellista ymmärrystä, minkä osoittaa se, että hän jo Sauvossa ollessaan kannatti kunnallista koulua alkeisopetuksen suorittajaksi huolimatta siitä, että voisi kuvitella seurakunta-johtoisen kiertokoulun olevan parempi työkalu uskonnonopetuksen suhteen. Hän siis osasi ajatella myös muita puolia.

Karjalan tyttö teki siis elämäntyönsä kahdessa Varsinais-Suomen rannikkopitäjässä, ja tähän maakuntaan hän jäikin. Kuitenkin hän kantoi koko ikänsä mukanaan sitä hengellistä perintöä, jonka hän oli saanut jo kotoa Antreasta ja teki parhaansa sen levittämiseksi. Tuloksia on luonnollisesti vaikea mitata, ja jos jollain on niistä muistitietoa niin kuulen mielelläni. Patjas on joka tapauksessa osa sitä suurta herätysliikkeitten aktiivisten maallikkojen, naisten ja miesten, ketjua, joka mahdollisti kukin oman liikkeensä leviämisen ja voimistumisen kotiseuduillaan tavalla, johon yksikään kiertävä pappi tai maallikkosaarnaaja ei olisi pystynyt.

Lähteet:

Antrean syntyneiden ja kastettujen luettelot 1882-1889. http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3309840

Saara Erjala: Saara Patjas. Kirjasta Kotimatkalla 1957. Suomen Lut. Ev. Yhdistyksen vuosijulkaisu. Toim. Toivo Rapeli, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1956.

Evankelisten Opettajien kokous. Paimen -lehdessä nro 8-9/1923.  https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/850036?page=14

Evankelisten Opettajien Liiton vuosijuhla. Paimen -lehdessä nro 7-8/1922. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/850023?page=28

Kiertokoulunopettajattareksi Sauwoon. Kotimaa lehdessä nro 129/1910. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/659438?page=3

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1870-1895. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1967.

Kotkan seminaariin. Etelä-Suomi -lehdessä nro 99/1909. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/625348?page=2

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. 1996.

Oikaisu. Uusi Aura -lehdessä nro 24/1914. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1192396?page=3

Osanottajat Suomen ew. luth. Pyhäkouluyhdistyksen wuosikokoukseen Wiipurissa elokuun 14-17 päivinä 1908. Pyhäkoululehti -lehdessä nro 9/1908. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/855165?page=15

Perniön kirkollisia tietoja. Salon Seudun Kunnallislehti nro 21/1921. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1223777?page=3

Sauwon kansakoulujohtokuntien yhteinen kokous. Uusi Aura -lehdessä nro 267/1913. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1192242?page=4

Sauvon krist. nuorisoliitto. Uusi Aura -lehdessä nro 238/1911. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1191076?page=4

Seurakunnallisten alkukoulujen opettajat v. 1920 alussa. Alkuopetus -lehdessä nro 11-12/1920. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/938342?page=7&ocr=true

Suomen kansanopetuksen tilasto. Tilastollinen yleiskatsaus Suomen kansakoulutoimeen lukuvuonna 1914-1915. Helsinki 1916. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/94086/xkansak_1914-1915_1916_dig.pdf?