Ortodoksipappi samuraitten maassa - "Japanin apostoli" Nikolai Japanilainen

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Nikolai Kasatkin (1836-1912)
päätyi diakonin pojasta Japanin 
arkkipiispaksi. Miten se 
tapahtui selviää lukemalla.
Wikimedia Commons.

 Monessa maassa kristillistä lähetystyötä on syytetty, joskus hyvästä syystä, kolonialismin käsikassarana toimimisesta. Tämän vuoksi myös sellainen lähetystyö, jonka tekijöiden motiivi on ollut puhtaasti iankaikkisuusasioissa on saanut monella kentällä epäilyttävän leiman. Mitä tulee keisarilliseen Venäjään ei sen taholta tehty ortodoksisen kirkon lähetystyö ollut suinkaan vapaana tästä varjosta, semminkin kun lähetystyö keskittyi pitkälti alueille, jotka oli saatettu keisarikunnan alaisuuteen ja lähetystyö näytti monesti pyrkimykseltä sitoa nuo alueet vahvemmin valtion alaisuuteen.

Moni lähetystyötä tehnyt pappi oli kuitenkin luultavasti ensi sijassa levittämässä sanomaa eikä tsaaria, ja muutenkin tuosta edellä mainitusta säännöstä oli poikkeuksia, joista loistavimman ajattelin esitellä teille. Ex oriente lux, "Idästä valo", kuten latinaksi sanotaan, mutta Nikolai Japanilainen lähti viemään tätä valoa äärimmäiseen itään, Nousevan auringon maahan, Japaniin.

Idästä itään

Tarinamme sankari syntyi Venäjän keisarikunnassa Smolenskin läänin alueella sijaitsevaan maalaiskylään vuonna 1836. Ortodoksidiakonin poika Ivan Dimitrovits Kasatkin jatkoi isänsä jalanjäljissä kirkollisella uralla ja aloitti opintiensä papiston lapsille tarkoitetussa koulussa, joka mainitaan ankeaksi. Ivan iloisena ja älykkäänä poikana opiskeli kuitenkin sellaisella tarmolla, että sai vapaaoppilasoikeuden Pietarin hengelliseen akatemiaan. Siinä sitten vaan maalaispojalle suihketta kainaloon ja isolle kirkolle.

Ollessaan neljännellä vuosikurssilla Ivan huomasi kiinnostavan ilmoituksen. Siinä haettiin pappia Japanin Hakodateen työskentelemään Venäjän konsulaatin kirkkoon. Ivanin osallistuessa samana iltana vigiliaan hän koki sen aikana vahvasti, että Jumala kutsui häntä lähetystyöhön Japaniin. Siitä lähtivät sitten pyörät pyörimään. Saatuaan opintonsa päätökseen hän vihkiytyi munkiksi ja totteli siitä lähtien nimeä Nikolai. Jo samalla viikolla hänet vihittiin diakoniksi ja papiksi, ja eikun suunta kohti itää.

Moskovan patriarkaksi päätynyt 
Innokenti ehti antaa Nikolaille 
sekä siunauksensa että hyvät 
neuvot työntekoa ajatellen. 
Wikimedia Commons.

Matkalla Nikolai kohtasi arkkipiispa Innokentin (alkuaan Ivan Venjaminov, 1797-1879). Tämä oli syntynyt Irkutskin alueella ja toteutti uutterasti lähetystyötä Siperian kansojen parissa ja oli ottanut munkkinimensäkin Irkutskin ensimmäiseltä piispalta. Hän antoi Nikolaille siunauksen tämän työhön Japanissa sekä hyödyllisiä neuvoja. Näiden kahden kohtaamisessa oli parikin kiehtovaa ulottuvuutta. Ensinnäkin molemmista tuli myöhemmin ortodoksikirkon pyhiä. Toisaalta idässä syntynyt ja siellä työskennellyt Innokenti antoi siunauksensa itään matkaavalle ja lännessä syntyneelle Nikolaille tietämättä, että hän itse tulisi tulevina vuosina nimitetyksi Moskovan patriarkaksi ja siirtymään länteen, kun taas Nikolain koko elämäntyö tapahtuisi Japanissa, idempänä kuin Innokenti oli koskaan työskennellyt.

Nihkeä vastaanotto, kovaa työtä ja yllättävä voitto

Nikolai saapui Japanin Hakodateen, Hokkaidon saarelle kesäkuussa 1861. Nikolain haavekuvissa hän oli lupautunut Japanille ja kuvitteli matkallaan runollisesti Japanin odottavan häntä kuin morsian kukkavihko kädessä, mutta tämä morsio nukkuikin sikeästi piittaamatta tästä intomielisestä sulhostaan hitustakaan. Japani oli vasta vähän aiemmin avautunut muulle maailmalle, mutta ulkomaalaisiin suhtauduttiin yhä avoimen vihamielisesti ja saivat osakseen kivillä heittelyä ja muuta väkivaltaa sekä uhkailua. Kristinuskoa pidettiin ilkeämielisenä lahkona, ja sen tunnustamisesta voitiin tuomita kuolemaan.

Kuvassa Hakodaten kaupunkia tänä päivänä. Etualalla 
Nikolain työn alueella näkyvä merkki, ortodoksinen kirkko.
Täältä alkoi ortodoksisuuden leviäminen Japaniin.
Wikimedia Commons.

Joku toinen olisi tässä kohtaa ehkä palannut satamaan odottelemaan paluukyytiä, mutta ei Nikolai. Nythän tässä olisi sitten aikaa opiskella japanin kieltä, että olisi valmis sitten kun ovet toivottavasti aukeaisivat. Tosin aluksi hänellä oli epätoivon hetkensä, mutta edellä mainittu Innokenti teki rohkaisevan yllätysvisiitin ja muistutti, kuinka tärkeää on oppia ensin kieli ja kulttuuri ennen kuin voi kuvitella saavuttavansa mitään.

Opinnoissa meni kahdeksan vuotta, mutta lopputuloksena hän osasi puhua kieltä syntyperäisen tavoin sekä perehtyi maan historiaan ja kirjallisuuteen. Koska hän oli ainoa pappi Hakodatessa piti hän huolta myös kaupungissa asuvien katolilaisten ja protestanttien hengenelämästä. Pikku hiljaa hän sai myös käännynnäisiä huolimatta viranomaisten ankarista kielloista.

Takuma Sawabe (1833-1913) 
aikoi aluksi estää Nikolain 
lähetystyön alkuunsa, mutta 
hänestä tulikin ensimmäinen 
käännynnäinen. Wikimedia 
Commons.

Ensimmäinen näistä oli varsin yllättävä. Takuma Sawabe oli samurai-sukua ja lisäksi shintopappi, joka opetti miekkailua eräälle lähetystön jäsenelle. Hän suhtautui suurella vastenmielisyydellä vierasta uskoa opettavaan Nikolaihin. Sawabe alkoi uhkailla Nikolaita ja ja hänen henkeään, mikäli tämä julistaisi Japanissa kristillistä uskoa. Nikolai piti päänsä kylmänä ja kysyi Sawabelta tiesikö tämä, mistä kristillisessä opissa on kyse. Tämän todettua, että ei totesi Nikolai, että ei ole viisasta tuomita jotain, mitä ei tunne ja pyysi saada kertoa Sawabelle uskonsa sisällön. Sawabe oli sitten antanut Nikolain kertoa hänelle kristinuskon sisällöstä, ja hän vaikuttui. Nikolain mukaan nämä juttuhetket jatkuivat niin, että seuraavina päivinä Sawabe teki kiivaasti muistiinpanoja ja kyseli paljon. Ehkä juuri kristinuskon armon sanoma puhutteli häntä, sillä hän oli Hakodatessa siksi, että varastettuaan juovuspäissään kellon oli häntä kehotettu tekemään rituaali-itsemurha seppuku, mutta hän oli välttänyt tämän häipymällä pohjoiseen. Nyt hän törmäsi uskontoon, joka tarjosi sovtuksen häpeään ilman tarvetta surmata itsensä.

Sawabe kutsui näihin keskusteluihin mukaan myös ystävänsä Sakai Tokurein, ja myöhemmin tuli vielä pari lisää. Nikolai ei voinut tehdä laajamittaista lähetystyötä, mutta hän keskittyikin nyt tekemään näistä harvoista aitoja ja rohkeita kristittyjä. Huhtikuussa 1868 hän kastoi Sawaben, Sakain sekä erään Uranon, samalla kun ovella oli vahti varmistamassa, ettei kukaan nähnyt toimitusta. Nämä olivat ensimmäiset kasteet, ja pikku hiljaa Nikolailla oli hoidossaan 15 japanilaista uskovaa siitä huolimatta, että lähetystyö oli edelleen kiellettyä.

Työ lähtee kovaan nousuun

1873 alkoivat olot helpottua, ja vaikkei täyttä uskonnonvapautta oltu vielä saatukaan alkoi avoimempi julistustoiminta tulla mahdolliseksi. Nikolai oli tosin jo ennakoinut ja matkustanut neljä vuotta aiemmn Venäjälle anoakseen lähetysaseman perustamista Japaniin, mikä olikin tehty 1870. Niinpä kun julkinen julistustyö tuli mahdolliseksi olivat puitteet valmiina, minkä lisäksi Nikolain salassa opettama pieni käännynnäisten joukko oli nyt valmis todistamaan uskostaan muillekin.

Työn keskus siirrettiin pian maan uuteen pääkaupunkiin Tokioon ja ympäri maan järjestettiin luentotilaisuuksia, toimitettiin jumalanpalveluksia, rakennettiin kirkkoja ja avattiin jopa koulujakin. 1875 vihittiin ensimmäinen japanilaissyntyinen pappi, nimittäin Sawabe, joka oli saanut kastenimekseen Pavel apostoli Paavalin mukaan, osuvasti sikäli, että kaimakin oli ennen kääntymistään vainonnut seurakuntaa.

Sawabesta tuli ensimmäinen 
syntyperäinen japanilainen 
ortodoksipappi. Wikimedia Commons. 

Venäjän ortodoksisen krkon pyhä synodi huomasi Nikolain tekevän hyvää työtä ja niinpä mies kutsuttiin synnyinmaahan vuonna 1880 piispaksi vihkimistä varten. Tämä oli Nikolain toinen matka Venäjälle hänen Japanissa olonsa aikana ja samalla viimeinen. Koskaan tämän jälkeen hän ei palannut synnyinmaahansa, vaan eli loppuikänsä Japanissa.

Nikolai jatkoi uutterasti työtään. Jotta saataisiin lisää paikallista papistoa hän perusti pappisseminaarin, jonka opetuksesta hän vastasi itse ja jonka toiminnassa hän oli mukana loppuikänsä. Teologisten aineiden lisäksi opetettiin venäjää, japania ja kiinaa. Näistä ensimmäinen ei ollut ainelistalla siksi, että Nikolai olisi kuvitellut venäläistävänsä japanilaiset, vaan sitä varten, että olisi mahdollista kääntää hengellistä kirjallisuutta maassa käytettäville kielille. Hän kyllä piti tässä uudessa kirkossa venäläiset liturgiset tavat ja perinteet, mutta silti hänen tarkoituksensa oli rakentaa aidosti japanilainen paikalliskirkko, jossa käytettäisiin japania ja jossa japanilaiset itse ottaisivat vastuun. Hän piti tietoisesti ulkomaalaisten lähettien määrän mahdollisimman pienenä, jotta tämä vastuunotto toteutuisi.

Japanin ortodoksisen kirkon kirkolliskokous vuonna 
1882. Nikolai on keskimmäinen alarivissä keskellä 
olevista kolmesta ortdoksipapista. Wikimedia 
Commons.

Yhtenä haasteena tässä oli tietysti se, ettei japaniksi ollut juuri ylipäätään kristillistä kirjallisuutta, saati ortodoksista kirjallisuutta. Niinpä Nikolai kaiken muun ohessa huhki käännöstöissä kääntäen vuosien varrella japaniksi melkein koko Raamatun sekä tärkeimmät ortodoksiset jumalanpalveluskirjat. Lisäksi käännettiin liuta venäläisiä teologisia teoksia, tässä varmaan saatiin myös niiltä oppilailta apuja.

Tokion ylösnousemuksen katedraali vuonna 1891.
Wikimedia Commons.

Isä meidän -rukous klassiseksi 
japaniksi Nikolain ja Nakai 
Tsugumaron kääntämänä. 
Wikimedia Commons.

Kasvua ja sota, joka vaaransi kaiken

Vastoinkäymisiäkin oli, sillä rahasta teki tiukkaa ja vastustustakin esiintyi. Monien paikallisten mielestä esimerkiksi käsky vihollisen rakastamisesta oli pelkuruutta ja mitä rahaan tulee, tuli sitä Venäjältä lähinnä yksityisiltä hyväntekijöiltä. Toisaalta tämä tuki tavoitetta omillaan seisovasta kirkosta. Kaiken keskellä Tokioon saatiin Nikolain toiveiden täyttymyksenä rakennettua ortodoksinen katedraali, joka paikallisten suussa sai nimen Nikolai-do, Nikolain talo. Siihen sijoitettiin myös hiippakuntakeskus ja pappisseminaari sekä naisopisto ja kirjapaino. Nikolai oli selvästi tehokas organisaattori, ja hän oli myös uranuurtaja. Hänen kirkossaan käyttöön ottamat yhteisöllisyyden ihanne sekä pappien valitseminen vaalilla otettiin Venäjällä käyttöön vasta vuosien 1917-1918 kirkolliskokouksessa, ja silloinkin ne jäivät vallankumouksen vuoksi toteutumatta.

Nikolai erään kääntäjätoverinsa,
Nakai Tsugumaron kanssa.
Wikimedia Commons.

Vuoden 1904 alussa laadittu kirkon vuosikertomus olikin sitten komeaa luettavaa, sillä ortodoksien määräksi mainittiin jo 28 230, jotka kuuluivat 260 "kirkolliseen yhteiskuntaan", millä tarkoitettaneen eri asteisesti järjestäytyneitä seurakuntia. Pappeja ja diakoneja oli yhteensä 39, ja näistä ainoastaan kolme venäläisiä ja loput kaikki japanilaisia. Nikolai oli lähettänyt väkeä myös Venäjälle opiskelemaan, ja niinpä pappisseminaarin ja kirkon muiden oppilaitosten 28 opettajasta 4 oli opiskellut Venäjän hengellisissä akatemioissa ja 2 pappisseminaarissa. Julkaisutyö oli myöskin vilkasta, sillä vuosittain julkaistiin pari-kolmekymmentä japaninkielistä vihkosta joko käännettynä tai suoraan japaniksi laadittuna.

Vuosi 1904 oli kuitenkin Nikolaille ja hänen kirkolleen oikea tulikoe. Silloin näet syttyi Venäjän ja Japanin välinen sota. Tämä kohdisti epäilevän katseen Japanin ortodoksiseen kirkkoon ja sen venäläiseen johtajaan. Kenelle ortodoksit ovat lojaaleja? Voiko heihin luottaa? Ovatko he Venäjän viides kolonna? Kaikki, mitä Nikolai oli vuosien varrella rakentanut oli nyt vaakalaudalla.

Nikolai ryhtyi toimenpiteisiin. Hän kehotti japanilaisia pappeja suorittamaan velvollisuutensa isänmaataan kohtaan ja rukoilemaan menestystä Japanin armeijalle, myös jumalanpalveluksissa. Samalla hän ilmoitti, ettei itse tämän vuoksi pysty osallistumaan sodan aikana jumalanpalveluksiin, sillä hän ei halunnut rukoilla omaa maataan vastaan. Kuitenkin hän pysyi koko sodan ajan Japanissa, vaikka se, ettei hän voinut ottaa osaa palveluksiin tuottikin hänelle murhetta.

Näillä ratkaisuillaan hän kuitenkin turvasi kirkkonsa toiminnan. Venäjällä ymmärrettiin hänen hankala tilanteensa, ja japanilaiset puolestaan kunnioittivat sekä ortodoksien esirukouksia että Nikolain oman uskollisuudenvalansa kunnioitusta. Ortodoksien työlle ei asetettu sodan aikana mitään rajoituksia, ja Japanin hallitus antoi jopa Nikolaille ja tämän johtamille papeille tehtäväksi huolehtia venäläisten sotavankien sielunhoidosta.

Nikolai vanhana arkkipiispana. 
Wikimedia Commons.

Nikolai Japanilaista esittävä 
ikoni Hakodatessa. Wikimedia 
Commons.

Kunnioitettu vanhus ja kirkon perustaja

Elämänsä viime vuosina Nikolaita arvostivat myös ei-kristityt, ja maalliset lehdetkin saattoivat viitata häneen "pyhänä arkkipiispana".  Hän itse tosin pohti joskus, oliko hän tehnyt väärin jättäessään kotimaansa Venäjän, jonka kirkot tyhjenivät jo hänen lähtiessään. Ehkä hän oli kuullut huolestuttavia uutisia kotimaansa kehityksestä ja mietti, olisiko hän voinut tehdä siellä sisälähetystä sen sijaan, että lähti ulkomaille. Japanissa hän kuitenkin pysyi loppuun asti.

Vuoden 1911 lopussa hän sairastui ja tammikuussa 1912 hän joutui sairaalaan. 3. helmikuuta 1912 hän nukkui pois saatuaan ensin sairaanvoitelun ja ehtoollisen. Hänen kuollessaan Japanissa oli noin 30 000 ortodoksia. Nikolain kylvämästä pienestä siemenestä oli versonut melkoinen puu. Kuolemasta uutisoitaessa jopa suomalaiset lehdet sanoivat häntä kutsutun Venäjän kirkon "viimeiseksi pyhimykseksi". Hänen haudastaan tuli pian japanilaisten pyhiinvaelluskohde, ja Venäjän ortodoksinen kirkko kanonisoi Nikolain nimellä Nikolai Japanilainen, jota hänestä oli käytetty jo hänen eläessään, vuonna 1970. Häntä on kutsuttu ortodoksisessa kirkossa Japanin apostoliksi ja siksi hän on saanut komeankuuloisen tittelin 'apostolienvertainen'.

Nikolain elämäntarina on kiehtova ja suorastaan tarunomainen. Hän ei toki onnistunut voittamaan kristinuskolle kuin pienen osan japanilaisista, mutta nollasta muutamaan kymmeneen tuhanteen pääseminen on melkoinen saavutus yhden ihmisen elämäntyöksi. Tässä häntä näyttää auttaneen hänen omistautumisensa ja rohkeutensa sekä se periaate, että vaikka hän tulikin Venäjältä, sai tukea sieltä ja levitti sikäläistä kristinuskon valtamuotoa oli hän kuitenkin Japanissa Kristuksen, ei Venäjän ja venäläisyyden lähettiläänä. Se myös auttoi hänen kirkkoaan selviämään sodan jaloista.

Lähteet:

Apostolienvertainen Nikolai, Japanin arkkipiispa ja valistaja. Suomen ortodoksinen kirkko. https://ort.fi/apostolienvertainen-nikolai-japanin-arkkipiispa-ja-valistaja

Nykyiset olosuhteet itämaisessa ortodoksisessa ekumenisessa Kristuksen kirkossa. Aamun koitto nro 26 / 1930. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1377631?page=4

Sawabe, Takuma. Portraits of Modern Japanese Historical Figures. https://www.ndl.go.jp/portrait/e/datas/96.html

Martin Schlunk: Kristillisen lähetystyön historia. (suom. toim. Matti Peltola 1973.)

Tietoja Jaapanin kr.-katolisesta seurakunnasta. Aamun Koitto nro 6 / 1905. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1377038?page=9

The Conversion of a Samurai. Journey to Orthodoxy. https://journeytoorthodoxy.com/2012/09/the-conversion-of-a-samurai/

Wenäjältä. Savon Lehti nro 21 / 1912. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1291030?page=4

Kankaanpään hurskaasti herännyt Severiina Santasalo

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

SEVERIINA SANTASALO (1848-1933)

Jo aiemmin tässä blogissa ollaan saatu nähdä, etteivät hengellisten liikkeitten johtajat ole välttämättä kotipitäjiensä kuohua ja kermaa. Johtajuus ei myöskään aina merkinnyt sitä, että kyseessä olisi ollut väkevä sananjulistaja, vaan varsinkin paikallistasolla kyse saattoi olla pikemmin kokeneen sielunhoitajan ja hengellisen ohjaajan  arvovallasta, joka keskustelu kerrallaan ohjasi luokseen tulleita ja nosti esiin niitä, joista tuli sananjulistajia.

Yksi tällainen nainen on nyt kertomuksemme aiheena. Tämä vaatimattomissa oloissa elänyt naimattomana ikänsä elänyt ja viimeiset vuotensa sokeana viettänyt nainen ei ollut luonteeltaan helpoimmasta päästä, ja hänen hengelliset ohjeensa tulivat usein vahvasti suolalla höystettynä. Silti häntä on pidetty yhtenä Kankaanpään seudun rukoilevaisuuden johtohahmona, jonka luota monet hakivat neuvoa, joka kutsui seudulle puhujia ja oli itse tukemassa uusia sellaisia. Hän myös joutui useasti oman keskeneräisyytensä yllättämäksi ja oli valmis sen muillekin myöntämään.

Viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen ilmestyi Länsi-Suomen Herännäislehdessä muistokirjoitus, jossa kirjoittaja perusteli kirjoitustaan: "Ajattelin: kohta Severiina Santasalonkin muisto unhoon painuu. Ei nuorempi polvi hänestä enää kohta mitään tiedä, ja kuitenkin hän oli siksi ehyt kristitty persoonallisuus, että hänen nimensä ansaitsee tulla mainituksi tässä lehdessä." Tänä päivänä hänen muistonsa on varmasti vielä enemmän unohtunut.Hänen elämässään on kuitenkin niin paljon kiinnostavia piirteitä, että haluan nyt jatkaa noitten edellisten muistelijoiden työtä ja siirtää Severiina Santasalon tarinaa eteenpäin, tuota tarinaa, joka vie meidät Satakunnan ankarien kilvoittelijoiden piiriin.

Köyhän talon tytön tie leivän perässä

Kankaanpään sijainti 
Suomen kartalla. Täällä 
ja itänaapurina olevalla 
Jämijärvellä vietti Santasalo
maallisen vaelluksensa. 
Wikimedia Commons.

Severiina Santasalo syntyi 12. marraskuuta 1848 Kankaanpäässä Vihteljärvellä. Hänen syntymäkotinsa oli pieni kruunun maalla sijaitseva mökki. Koska koti oli köyhä täytyi Severiinan jo varhain lähteä kodin ulkopuolelle palvelustöihin. Hänen äitinsä mainitaan olleen hurskas ja varoitelleen Severiinaa maailman houkutuksista, mutta nämä vetivät nuorta tyttöä kovasti puoleensa. Jossain vaiheessa hän siirtyi palvelustyöhön Jämijärvelle. Siellä hän oman kertomansa mukaan kävi ajan tapojen mukaan joka sunnuntai kirkossa, missä silloisen kappalaisen Wilhelm Carlssonin saarnat sattuivat hänen omaantuntoonsa. Kuitenkin hän ainakin jälkikäteen koki viettäneensä eräänlaista kaksoiselämää, sillä Severiina sanoi itsestään myöhemmin: "Synti kahlehti ja sitoi minut lujasti."

Tällä tavoin elämä kulki kulkuaan, kunnes 1875, Santasalon ollessa 27-vuotias, oli Carlssonin lähtösaarnan aika. Santasalo muisteli vuosien kuluttua pastorin saarnanneen muun muassa näin: "Sinä, joka mailmaa rakastat, hukut mailman kanssa, sillä tämä mailma hukkuu kerran." Tästä Severiina tuli koviin tunnontuskiin ja herätyksen tilaan. Hänen kerrotaan alkaneen huutaa "Helvetti, helvetti, sinne minä joudun".

Alkoiko hän huutaa jo kirkossa vai vasta sieltä tultuaan, se jää hieman epäselväksi, mutta jostain syystä hän ei näytä hakeneen viikkokausien hätäänsä apua Carlssonilta, joka toki nyt jättikin seurakunnan. Itse asiassa lähtösaarnan vaikuttama herätys saa lisää vaikuttavuutta, kun tietää, että Carlsson ehti toimia uuden virkapaikkansa Nastolan kirkkoherrana vain pienen hetken kuollen jo saman vuoden marraskuussa. 

Tässä Jämijärven 1860 valmistuneessa kirkossa piti kappalainen 
Carlsson lähtösaarnan, joka mullisti Severiina Santasalon elämän.
Wikimedia Commons.

Sen sijaan hän sielunhädässään suuntasi kulkunsa Lavian evankelisen kirkkoherran Emil Teodor Gestrinin luo, joka sitten yrittikin lohduttaa Severiinaa evankeliumin armolupauksilla ja kehotti uskomaan autuuteen Kristuksen ansion perusteella. Tämä ei kuitenkaan auttanut Severiinaa, joka lopulta tokaisi Gestrinille: "Te ette ymmärrä mitään". Gestrin tunnetaan merkittävänä julistajana ja evankelis-vaikutteisen pyhä-liikkeen johtohahmona, mutta Santasalon sieluntuskaan hän ei osannut antaa vastausta.

Tuskista syntyvä usko

Tuolloin Lavialla eleli herännyt opettaja Grönblom, ja Gestrin neuvoi Severiinan nyt tämän luokse. Tämä osasi lähestyä hänen tapaustaan. Severiinan kerrottua tälle sielunsa hädästä oli Grönblom sanonut muun muassa: "Sinä olet Herran käsissä ja Hän on nyt ruvennut sinua uudestisynnyttämään. Herra on sinut vienyt synnytyskipuihin, mutta kyllä Hän sinua armahtaa varmasti." "Sillä Hän on juuri läsnä niitä, joilla on murheellinen henki, ahdistettu ja särjetty sydän." Gestrin kysyi jälkeen Grönblomilta, että "Ymmärrätkö sinä tätä ihmistä?", johon Grönblom vastasi: "Ymmärrän kyllä, hänellä ovat kovat uuden ihmisen synnytystuskat."

Ehkä Gestrinin evankelisuudelle ominainen kehotus heti uskoa Raamatusta löytyviin armolupauksiin ei soveltunut siihen kokemukseen, joka Severiinalla oli omasta tilanteestaan, ja hän sai enemmän tarttumapintaa ja lohtua Grönblomin puheista synnytystuskista, jotka kuitenkin johtavat onnelliseen lopputulokseen. Se näet ilmeisesti vastasi enemmän siihen kokemukseen, joka hänellä itsellään oli tilanteestaan, näin oletan.

Lopulta asiat kirkastuivat Santasalon mielessä ja kotiin päästyään hän lauleli riemuissaan laulua, josta tuli hänelle erityisen rakas:

Oi ylkä* Jeesus rakkahin

Iloni olet ikuinen,

Kun rauhan liiton kanssani

Tehnyt olet iankaikkisen.

Elämän leivän jakajia kutsumassa

Nyt Santasalo kulki tuon seudun heränneiden, jotka tunnetaan myös rukoilevaisten nimellä, parissa, vaikka kyllä hän kävi myös kirkossa, Kankaanpään kirkossa saarnatuolin juureen muodostui hänen jokasunnuntainen vakipaikkansa. Hän kulki Rauman ja Porin seutujen rukoilevaisten parissa ja kävi useasti Laitilassa asti tapaamassa arvostettua maallikkosaarnaajaa Kustaa Heinikkalaa, Heinikkalan faaria, josta on kerrrottu tässäkin blogissa: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/06/kirkkohistorian-henkilokuvia-kustaa.html Santasalo alkoi myös järjestää seuroja, heränneiden kokoontumisia, kotonaan Kankaanpäässä. Näistä tunnetaan ainakin Lauri Vihtori Strandstén (s. 1852 Noormarkku - k. 1928 Karkku), Rikhard Nylen (k. 1918 Pori), kupariseppä Matti Sjöström (s. 1835 - k. 1922) Porista sekä Otto Vikman (1859-1925) Laitilasta. Näiden saarnaajien kotipaikat kertovat osaltaan niin Severiinan kuin rukoilevaisten muutenkin liikkeistä ja yhteydenpidosta.

Näistä Nylenin on mainittu olleen voimakas parannussaarnaaja, jonka sanotaan olleen parempi hengellisestä tilastaan suruttomien` herättäjä kuin jo heränneitten ruokkija ja hoitaja. Strandsténin evankelisemman julistuksen sanotaan olleen hyvää täydennystä Nylenin omiatuntoja kolkuttelevalle sanomalle. Tosin Strandsténiltakin on säilynyt muistitiedossa joitain varsin rajujakin sanontoja.

Kustaa Heinikkala (1809-1904),
"Heinikkalan faari", oli aikansa 
tunnetuimpia rukoilevaissaarnaajia. 
Vanhoilla päivillään hän ei enää jaksanut
kulkea puhumassa, mutta väkeä tuli runsaasti 
hänen luokseen Laitilan Untamalaan oppia 
saamaan, niin myös Severiina. Kirjasta "Suomen
talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon".

Kärkäs sanankäyttäjä

Oliko kyse näistä julistajista, Santasalon luonteesta vai mistä, mutta hänen kristillisyytensä sanotaan olleen pitkään hyvin jyrkkää ja lainomaista. Ja siis tämä luonnehdinta on rukoilevaisin myötämielisesti suhtautuneelta kirjailijalta Yrjö Hormialta, joten sitä ei voine pitää ulkopuolisten panetteluna. Severiinan mainitaan olleen luonteeltaankin varsin suorasukainen ja särmikäs, eikä siinä paljon sanomaa pehmennelty, jos sanottavaa oli.

Näistä sanomisista onkin tallentunut joitain esimerkkejä, esimerkiksi eräälle papille hän oli tokaissut päin naamaa: "Te olette fariseus^", yhdistäen näin huvittavasti kohteliaan teitittelyn ja loukkauksen. Toisella kertaa hän puolestaan pyysi töykeään sävyyn eräältä isännältä leipää ja kaatoi vielä lisää vettä myllyyn sanoen: "Ei noin suruttomalta mieheltä voi nöyremmin pyytää." Tämän tapauksen kohdalla Santasalon elämästä kirjoittanut pohti, oliko siinä karkeuden lisäksi mukana myös sielunhoidollista viisautta, sillä kyseinen isäntä alkoi myöhemmin murehtia hengellistä tilaansa, tuli kääntymykseen ja liittyi rukoilevaisten joukkoihin.

Jollekin omasta hengellisestä tilastaan huolestuneelle hän tokaisi: "Onko uusi ihminen syntynyt vai onko vanha ruvennut jumaliseksi, kun ei enää jaksa syntiä tehdä?" Severiina kantoi huolta siitä, ettei ihminen luullut autuuden asioiden olevan sillä hoidettu, että tunsi entisen elämäntapansa vastenmieliseksi. Eräälle papille hän sanoikin tämän kysyessä, että mitenkä tämä uusi syntyminen tapahtuu näin: "Se ei tapahdu kuivin silmin eikä kankein polvin." Polvillaan rukoilu onkin ollut rukoilevaisille aina tärkeä tapa ja yksi liikkeen tuntomerkeistä.

Tuosta äskeisestä tokaisusta on muuten säilynyt eräs muisto myös Santasaloa muistelleelta Selma Sinivaaralta. Hän kertoi kansakouluaikana asuneensa koulumatkan pituuden vuoksi Severiinan kodissa. Eräänä iltana hän luki läksyjään pöydän luona ikkunan äärellä. Severiina istui kiikkustuolissaan sukkaa kutoen. Äkkiä hän nousi ylös laskeutui lattialle kasvoilleen. Selma oli nähnyt tämän tapahtuvan monesti ennenkin ja yleensä oli myös seurannut Severiinan esimerkkiä. Tällä kertaa hän ei heti huomannut tapahtunutta eikä sitten enää tahtonut häiritä rukousta siirtymällä pöydän takaa vaan jäi paikoilleen. Severiina rukoili kauan ja palavasti, lopulta äänekkäästi itkien: "Herra Jeesus auta ja armahda!" toistaen näitä sanoja useasti. Noustuaan ylös oli hän tullut Selman eteen, katsonut häntä ja sanonut: "Tyttö, luuletko sinä Uuteen Jerusalemiin meneväsi noin kankein polvin!"

Ei ihme, että monet liikkeen ulkopuoliset loukkaantuivat Santasalon puheista, sillä kerrotaan osan hänen ystävistäänkin niistä loukkaantuneen. Silti kertoman mukaan ihmiset tunsivat hänet vilpittömäksi ja vakaaksi kristityksi, jonka seurassa tunnettiin pyhää arkuutta (kirjoittajan on myönnettävä, että noin sanavalmiin ihmisen seurassa tietty arkuus tulee varmasti luonnostaan...).

Mutta vakavammin, luultavasti monet saivat hänen sanoistaan jonkinlaista apua, sillä hänen luonaan käytiin ilmeisen runsaasti. Myös edellä mainittu Sinivaara vieraili aikuisena useasti hänen luonaan, vaikka saikin monesti itkeä Severiinan ankarien sanojen satuttamana. Hän ilmeisesti koki nämä sanat kuitenkin yleensä hyödyllisiksi, sillä hän kutsui Severiinaa hengelliseksi äidikseen. Muitakin nuoria kävi Severiinan luona, ja näitä Severiina kehotti kaupitsemaan itseään Kristukselle.

Ankara muille, ankara itselleen

Tuo lapseton ja naimaton mökinasuja pääsi olemaan tekemisissä myös lasten kanssa, sillä Vihtiläjärven kylän talolliset palkkasivat hänet opettamaan lapsilleen lukutaitoa. Yksi hänen oppilaistaan oli Oskari Rajakallio (s. 1885 Kankaanpää - k. 1969 Noormarkku), joka tuli hänen oppiinsa 7-vuotiaana. Tästä Rajakallio itse on kertonut kahdessakin haastattelussa. 1955 hän kertoi: "---7 vuoren vanhana minä pantiin talveksi erään naisen kouluun se oli vahempien palkkaama opetti lapsille aapista opetti lukutaitoo. Se nainen oli heränny. Se oli silloin lain alases tilas. Se puhu lapsille jo kuinka helvetis pirut marot lohikäärmeet kuohuvat ettette lapsiparaat sinne joutusi sain hyviä vaikutuksia ---". 1963 Rajakallio kuvasi tuota aikaa näin: "Olin rukoilevaisen vaimon kouluss. Se oli vanhempien palkkaama opettaja vaan. Mä oli seitsemän vanha, kun mä viätiin sinne kouluun. Mä olin siä pyhäinpäivästä maarianpäivää, ja se oli niin kova rukoileen. Ja se puhui usein rukouksisans, ettemme joutuisi sinne tulijärvee, miss on itku ja hammasten kiristys." Rajakallion suhde opettajaansa näyttää olleen mutkikas: yhtä aikaa Severiina on osa hänen hengellistä historiaansa, mutta samalla hän antaa ymmärtää, ettei tämän hengellinen elämä ollut tuolloin oikeassa tasapainossa eikä siten välttämättä myöskään se opetus, jota tämä Rajakalliolle antoi. Rajakalliosta tuli sittemmin rukoilevaissaarnaaja, josta hänestäkin saisi kelpo tarinan.

Vanhemmiten Severiinassa kerrotaan tapahtuneen selkeä muutos nöyrempään ja evankelisempaan suuntaan. Hänen kerrotaan kokeneen, ettei syntisellä ihmisellä ole mitään muuta "Jumalan edessä kelpaavaa vanhurskautta kuin Kristuksen verinen ansio ja lahjana vastaanotettava anteeksiantamuksen armo." Kun hänelle oli vahvistunut se tunne, että hän tarvitsi sitä  itse kerrotaan sen synnyttäneen lempeää ja rakastavaa mieltä muitakin kohtaan. Tosin tämä ei silloinkaan ilmennyt minään hempeilynä, vaan hänen perusolemuksenaan säilyi karu totisuus ja ankara vakavuus.

Severiinan kotikylää Vihteljärveä halkoo Kuninkaanlähteen 
vesistö. Sen äärellä levähti Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik 
Suomen-reissullaan 1752. Wikimedia Commons.

Erikoinen kertomus Severiinaan liittyen on peräisin eräältä myöhemmin rukoilevaissaarnaajaksi tulleelta Frans Ulvaalta (1887-1963). Hänen kertoessaan vuonna 1905 tapahtuneesta heräämisestään ja siihen liittyneistä tapauksista hän kertoi myös olleensa Severiinan luona seuroissa ja monien muiden ohella yöpynyt tämän talossa. Paikalla oli myös Pomarkusta tullut Kaisa Leppänen, joka yön pimeydessä oli noussut istumaan vuoteellaan ja lausunut surullisella, voimakkaalla äänellä saaneensa sanoman, että "Täällä huoneessa on yksi rakastamatoin helvetin kekäle." Ulvas oli käynyt mielessään läpi tuvassa olijat ja tiesi nämä kaikki pidemmän linjan uskovaisiksi, mikä vei hänet suureen ahdistukseen, sillä hän koki olevansa tuo mainittu henkilö.

Viikkoja myöhemmin ahdistunut Ulvas poikkesi jälleen Severiinan kotiin, jolloin Severiina sanoi, ettei Ulvas ollut kyseinen kekäle, vaan hän itse. Severiina kertoi asian ahdistaneen häntä ja pyysi Ulvasta kirjoittamaan puolestaan Strandsténille Karkkuun ohjeiden saamista varten. Ulvaksen mukaan Severiina ei olisi itse osannut kirjoittaa, mikä kuulostaa oudolta siihen nähden, että tämä oli opettanut lukutaitoa. Ehkä taito oli horjuva tai heikkenevän näön vuoksi huonontunut. En voi olla miettimättä, oliko tässä Severiinan oman herkän omantunnon lisäksi tai jopa sijasta kyse siitä, että hän halusi rauhoittaa vasta uskoon tulleen nuoren miehen mieltä.

Vanhuuden heikkoutta ja syvenevää nöyryyttä

Severiinan näkö oli  tosiaan aina ollut heikko, ja vanhemmiten se heikkeni entisestään niin, että viimeiset 12 elinvuottaan hän eli sokeana ja joutui lopuksi kunnan hoidokiksi. Tämä kokemus vei häntä yhä syvempään hengelliseen kouluun ja oman mahdottomuutensa tuntemiseen, jolloin hän myös alkoi pyydellä ihmisiltä anteeksi omaa aiempaa jyrkkyyttään ja kovuuttaan. Hän sanoi esimerkiksi läheiselle uskonystävälleen, ilmeisesti Oskari Rajakalliolle: "Anna, Oskari kulta anteeksi, olin sinuakin kohtaan liian kova. Ei taivaaseen mennä korkeassa hengessä." Tässä on varmaan pyydetty ja saatu anteeksi myös pikkupojalle maalatut kauhukuvat.

Tämä anteeksipyytäminen on sikälikin vaikuttavaa, että Rajakallio itse piti Severiinaa hengellisenä äitinään. Tässä asetelmassa on varmasti ollut iso juttu näiden kahden välillä, kun vanhempi, uskontiellä kokeneempi ja eräänlainen auktoriteetti pyytää toiselta anteeksi. Ehkä tähän liittyy edellä mainitun ja Severiinallakin useasti puhumassa käyneen Lars Viktor Strandsténin kirje Rajakalliolle 3. helmikuuta 1927, jossa hän kirjoittaa muun ohessa seuraavaa: "Tulin suuresti ilahutetuksi; kuin kirjees lujn Severiinasta; että nyt on riisuttu köyhyyden ja alastomuuden elävään tuntemiseen, niin se Herra Jesus tekee vieläki ihmeitä. Sano nyt vaan minulta rakkaita terveisiä hänelle!" Ehkä hän oli aiemmin ollut tämän asenteesta huolissaan. Hän on muissakin kirjeissään kyllä Severiinalle terveisiä laittanut (ainakaan tuossa vaiheessa Severiinalle itselleen ei kannattanut kirjoittaa, hänhän oli sokea) ja toisaalta oli pari vuotta aiemmin 29. helmikuuta 1925, kehunutkin Severiinaa: "Olis vielä paljon kirjoittamista; vaan sinä Oskar ja Severiina; olette paremmin Koettelemuksen koulussa olleet tottelevaisemmat; nöyremmät; ahkerammat; Jumalan tuntemisessa; vaan Minä kurja raukka; olen niin paljon ja niin tuhansia kertoja: Pyhän Hengen murheelliseksi saattanut."

Santasalosta tuli sokeuden vuosinaan myös entistä innokkaampi rukoilija, ja seuroissa hänen rukouksensa sanottiin saavan paikat järähtämään. Hänellä sanottiin olevan sellainen rukouksen armolahja, joka kosketti niitäkin, joita eivät uskonasiat kiinnostaneet. Hänen erityinen rukouksensa koski myös häntä itseään, vaikka se varmaan oli tarkoitettu myös muille kehotukseksi: "Varjele, hyvä Jumala minua kuolleesta uskosta, väärästä rauhasta ja pettävästä toivosta." Huoli väärästä itsetyytyväisyydestä oli hänellä vahvana, myös siksi, että koki itse siihen usein ajautuneensa.

Severiina Santasalo kuoli 19. joulukuuta 1933 85-vuotiaana. Haudalle pystytettiin kivi, johon oli kirjoitettu myös sanat "Herätkää hurskaasti ja tehkää parannus". Näin Santasalo vielä kuoltuaankin varoitteli ihmisiä väärästä rauhasta ja kehotti parannuksen tekoon. Hänen kuollessaan oli rukoilevaisuus Kankaanpäässä edelleen elinvoimaista, sillä eräs artikkeli arveli liikkeeseen kuuluvan paikkakunnalla noin 20 perhettä. Se oli toki paljon vähemmän kuin esimerkiksi liikkeen mahtikeskuksessa Laitilassa, jossa perheitä oli noin 212 tai Raumalla, jossa perheitä oli mukana noin 100.

Kaksi vuotta myöhemmin järjestettiin Vihteljärven Kulhuan talossa Severiinan muistoseurat, joissa puhui silloinen kirkkoherra Koskenvoima seurakunnan papiston kera sekä erittäin osuvasti ja ymmärrettävästi rukoilevaiset maallikkosaarnaajat Frans Ulvas ja Oskari Rajakallio, joiden kummankin uskonelämälle oli Severiinalla ollut merkittävä rooli ja joista Rajakallio oli samasta kylästä lähtöisin.

Kankaanpään 1839 valmistuneessa kirkossa oli 
Severiinalla vakipaikka, ja sitä ympäröiviin 
multiin tuli myös hänen maallisen tomumajansa 
viimeinen leposija. Wikimedia Commons.

Mikä on Severiinan perintö?

Mitä Severiinan elämäntarinasta pitäisi ajatella? Hän ei vaikuta olleen luonteeltaan niitä rakastettavimpia. Jopa ne, jotka kunnioittivat häntä eivät oke vaienneet hänen heikkouksistaan ainakaan mitä tulee itsensä ilmaisemiseen. Niinpä hän ei ole mikään pyhimyshahmo eikä esimerkillisen ruloilevaisenkaan prototyyppi. Kukaan hänen tarinansa kirjoittanut ei ole tarkoittanut, että kristityn elämän olisi kuljettava juuri niin kuin hän sitä kulki.

Kuitenkin hänen elämäntarinansa avaa kiinnostavia ikkunoita tuon ajan ja seudun herätyskristillisyyteen. Se kertoo myös siitä, mikä nähdään monesti herätysliikkeiden historiassa: yhteiskunnallisesti vähäiset voivat olla hengellisissä yhteisöissä suuria, ja mökissään asuva yksinäinen nainen saattoi olla monien uskottu sielunhoitaja. Lisäksi, ottaen huomioon hänen lempilaulunsa, oli hänen uskonelämässään myös iloa.

Itseäni puhuttelee Severiinan tarinassa sekin, että se ei tosiaankaan ole mikään kiiltokuva. Hän joutuu yhä uudelleen tarkistamaan omaa suuntaansa, vaikka kiusausten luonne olikin vaihtunut nuoruuden synneistä ilmeisesti rakkaudettomaan mieleen ja hengelliseen ylpeyteen. Vaikuttavaa on, että hän hengellisenä ohjaajana rohkeni avoimesti myöntää aiemmat erehdyksensä niitä havaitessaan ja pyytää niitä anteeksi asianosaisilta. Tähän eivät kaikki kykene.

Voisi sanoa, että Severiinaa kuvaakin hänen hautakivensä kirjoitus varsin hyvin. Hän oli tosiaan herännyt hurskaasti, ja parannusta eli elämänsä ja ajatustensa suuntaamista oikeaan suuntaan hän teki toistuvasti, elämänsä loppuun asti. Se nostaa mieleeni väkisinkin Lutherin Vähä katekismuksen sanat, jotka lienivät Severiinallekin tuttuja:

Mitä sitten tällainen vesikaste merkitsee? Vastaus:
Se merkitsee, että meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana.

Jotain tämän kaltaista Severiina Santasalokin näyttää yrittäneen elämässään noudattaa omalla tavallaan.

* "ylkä" on vanha sana sulhaselle. On nykyään lähinnä hengellisessä käytössä ja viittaa Raamatussa esiintyvään ajatukseen Jeesuksesta sulhasena ja seurakunnasta tämän morsiamena.

`"suruton", kristillisessä kielenkäytössä tarkoittaa ihmistä, joka ei sure syntejään eli on niitten suhteen välinpitämätön tai nauttii niistä. Ei siis tarkoita, että uskovan tämän vastakohtana pitäisi olla aina surullinen.

^fariseukset olivat Jeesuksen aikana vaikuttanut juutalainen uskonnollinen ryhmä, jonka kanssa Jeesuksella oli usein keskusteluja ja kiistoja. Kuvaannollisessa kielenkäytössä vakiintunut hurskastelijan ja tekopyhän synonyymiksi.

Muokkaus: Lisätty tietoja rukoilevaisten määrästä 1930-luvulla.

Lähteet:

Harri Heino: Rukoilevaisuus tällä vuosisadalla. Hurmoksellisuus Länsi-Suomen rukoilevaisuuden jakajana 1895-1970. 1977. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2242091?page=1

Yrjö Hormia: Rukoilevaisen kansan hengellisiä äitejä. 1956.

Yrjö Hormia: Halullisia sieluja ja hengellisiä isiä. 1959.

Heikki Huhtala: Suomen varhaispietistien ja rukoilevaisten sanankäytöstä. Semanttis-aatehistoriallinen tutkimus. 1971. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2242157?page=1

Kankaanpää. Lalli nro 130/1935. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2034859?page=5

Selma Sinivaara: Eräs rukouksen ihminen. Sananen Severiina Santasalon muistolle. Länsi-Suomen Herännäislehti nro 11/1938. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/991508?page=10

A. J. Soveri: Nykyiset herännäispiirit ja niiden maallikkotoiminta. Kirkko ja kansa nro 6/1932. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/984720?page=5

Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kertomaa. Länsi-Suomen herännäisyyden edustajia 1900-luvulla. 1966. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1924792?page=1

Porttiin hirtetty patriarkka ja Kreikan itsenäisyyden aamunkoitto

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Tänään, 10.4., viettää ortodoksinen kirkko Konstantinopolin vuonna 1821 kuolleen patriarkan Gregorios V:n muistoa. Tänä vuonna tulee puolestaan 200 vuotta siitä, kun Kreikan itsenäisyyssota alkoi. Nämä kaksi asiaa liittyvät elimellisesti yhteen. Gregorioksen kuolema oli näet osa niiden tapahtumien alkua, jotka johtivat Kreikan valtion syntymiseen ja hänen kohtalonsa inspiroi erästä hänen piispakollegaansa yli sata vuotta myöhemminkin tämän joutuessa haastamaan oman aikansa hirmuvaltiaita. Luo siis silmäyksesi tähän tarinaan, joka vie sinut Välimeren rannoille, missä kreikkalaiset ja ortodoksinen kirkko kävivät omaa selviytymistaisteluaan Osmanien valtakunnan alaisuudessa.

Kuvassa näkyy Konstantinopolin 
patriarkka Gregorios V:n vaiherikkaan 
elämän karu päätepiste. Tässä kirjoituksessa 
selviää, mikä johti hänet tähän tilanteeseen.
Wikimedia Commons.

Dimitsanan kylän poika lähtee koulutielle

Tuleva patriarkka syntyi vuonna 1745 Kreikan Peloponnesoksella Dimitsanan paikkakunnalla saaden kasteessa nimen Georgios. Hänellä oli opettajinaan kaksi pappismunkkia, näistä toinen hänen setänsä nimeltään Meletios. Täyttäessään 20 vuotta hän siirtyi Ateenaan jatkaakseen opintojaan vielä kaksi vuotta arvostetun opettajan Demetrios Vodaksen johtamana.

Gregorios varttui tässä Dimitsanan kylässä.
Wikimedia Commons.

Ateenasta Georgios lähti setänsä pappismunkki Meletioksen luo Smyrnaan. Se sijaitsee nykyisen Turkin länsirannalla ja on nykyiseltä nimeltään İzmir, mutta tuolloin maat molemmin puolin Aigeianmerta kuuluivat Osmanien valtakuntaan. Siellä Georgios opiskeli sikäläisessä oppilaitoksessa autellen samalla setäänsä. Sedän esikuva ehkä vaikutti siihen, että Georgios lähti Strofadeksen saarella sijainneeseen luostariin ja otti vastaan vihkimyksen munkiksi. Tässä vaiheessa hänen nimekseen tuli Gregorios (vaihda vain parin kirjaimen paikkaa ja poista yksi 'r'). Strofadeselta hän siirtyi vielä Patmokselle täydentämään opintojaan. Opiskelu sekä maisemanvaihdokset selkeästi maittoivat.

Gregorioksen kotitalo on yhä 
pystyssä Dimitsanassa. 
Wikimedia Commons.

'Vääräuskoisten' piispaksi Smyrnaan

Kun opinnot alkoivat lopulta olla taputeltu Smyrnan metropoliitta Prokopios kutsui sankarimme luokseen. Prokopios vihki Greogorioksen ylidiakoniksi ja pian myöskin pappismunkiksi. Vuonna 1785 Prokopios valittiin Konstantinopolin patriarkaksi. Hän valitsi seuraajakseen Smyrnan metropoliitaksi tuolloin 40-vuotiaan Gregorioksen, joka vihittiinkin piispaksi saman vuoden lokakuussa Konstantinopolissa (nykyinen Istanbul). Gregorioksen sanotaan johtaneen hiippakuntaansa viisaasti ja toimeliaasti. Smyrna oli tuolloin rikas kaupunki ja Vähän-Aasian hellenismin keskus. Sitä kutsuttiinkin islamilaisessa Osmanien valtakunnassa "vääräuskoisten Smyrnaksi" juuri vahvan kristillisen vaikutuksensa vuoksi.

Vaikka Gregorioksen tie vei kauas Dimitsanasta, on 
hänen kotikylässään hänen patsaansa muistuttamassa 
kylän suuresta pojasta. Wikimedia Commons.

Islamilaisen osmani-hallinnon alla kristityillä oli monia haasteita. Esimerkiksi uusien kirkkojen rakentaminen oli kielletty. Gregorios ryhtyi ratkomaan kirkkopulaa käyttäen myös luovuutta apunaan. Ensinnäkin hän korjautti vanhoja kirkkoja. Toisekseen hän rakennutti pienen ja rapistuneen pyhän Foteinen kirkon tilalle Smyrnan uuden ja upean katedraalin. Tässä hän onnistui siten, että sai projektin näyttämään vanhan kirkon korjaukselta. Lisäksi piispoilla oli oikeus rakennuttaa rukoushuoneita, ja Gregorios saikin kahteen kristittyjen asuttamaan kylään rakennutettua ensin rukoushuoneet, jotka sitten muutettiin kirkoiksi.

Monet koulut käyneenä Gregorios perusteli itsekin kouluja ja tuki varattomien oppilaiden koulunkäyntiä. Kirkon varoista tuettiin muutenkin köyhiä ja sairaita. Tämä kaikki antoi hänelle suuren kansansuosion, jonka hän tosin kerran oli vaarassa menettää asetuttuaan eräässä kristittyjen keskinäisessä kiistassa tietämättömyyttään vääryyttä tehneen puolelle. Tajuttuaan tämän hän meni kirkkoon ja piti puheen yksimielisyyden tarpeellisuudesta, minkä jälkeen hän tunnusti erehdyksensä ja koolla olevan kansan edessä maahan langenneena hän pyysi tätä itkien anteeksi.

Paikallisen touhuamisen lisäksi Gregorios ehti mukaan laajempiinkin kuvioihin, sillä hän oli kahtena vuotena Konstantinopolin pyhän synodin jäsenenä. Kirkkoremontit olivat niissäkin tehtävissä sydäntä lähellä, sllä hän huolehti Halkin saarella sijainneen Pyhän Johanneksen kirkon korjaamisesta.

Remppamies Konstantinopoliin remontoimaan taloja ja rakenteita

Vuonna 1797 Gregorioksen kontolle tulivat kaikkein korkeimman tason tehtävät, kun Konstantinopolin patriarkka Gerasimos III luopui tehtävästään. Pyhä synodi valitsi seuraajaksi yksimielisesti Gregorioksen, josta tuli Gregorios V. Mistään rauhallisesta edustustehtävästä ei ollut kyse. Kreikassa oli alettu valmistelemaan itsenäisyystaisteluja, mikä teki ortodoksisen patriarkan aseman Osmanien valtakunnan pääkaupungissa hyvin tulenaraksi. Gregorios ryhtyi tälläkin kertaa ensi töikseen remonttihommiin ja korjautti rappiolle päässeen patriarkaatin päärakennuksen ja sijoitti sinne kirjapainon julkaisemaan hyödyllistä hengellistä kirjallisuutta nykykreikaksi. Myös kouluja perustettiin ja Gregorios nosti esille saarnan merkitystä kansan kasvattajana.

Gregorios sai osakseen kunnioitusta uskoninnollaan, toimeliaisuudellaan, askeettisella olemuksellaan ja vaatimattomuudellaan. Lisäksi hänen kerrotaan suhtautuneen halveksuen esteisiin ja vaaroihin. Tätä piirrettä varmaan tarvittiin vuonna 1798, kun hän lepytteli sulttaani Selim III:ta, jolle oli kanneltu kapinahankkeista Epeiroksen alueella. Gregorioksen puheet säästivät alueen verilöylyltä.

Sulttaani Selim III (1761-1808) 
välillä kuunteli, välillä karkotti 
Gregorioksen. Wikimedia 
Commons.

Gregorios huolehti kirkon kanonien noudatuksesta ja jumalanpalvelusten huolellisesta toimittamisesta. Kaikkia tämä ei miellyttänyt, eikä se että Gregorios vaati piispoja asumaan omien hiippakuntiensa alueella. Osa näistä oli näet tottunut viettämään aikaansa enemmän Konstantinopolissa, ja nämä mukaviin oloihin tottuneet piispat panettelivat Gregoriosta sulttaanille väittäen, ettei tämä pystyisi pitämään kristittyjä rauhallisina alamaisina sulttaanille. Panettelu upposi hedelmälliseen maaperään, ja puolentoista vuoden kuluttua nimityksestä Gregorios sai kenkää patriarkan hommista ja karkotettiin.

Luostarin rauhaa ja rauhoittelua ja sitten taas töihin 

Karkotuksen alku meni Kreikkaa kierrellessä, mutta lopulta hänet määrättiin sijoitettavaksi Athokselle, tuolle Kreikan luostarikeskukselle, jossa hän asettui Ivironin luostariin. Hän oli Athoksella viisi vuotta ja kävi sinä aikana sen kaikissa luostareissa ja skiitoissa. Siinä olikin puuhaa, sillä Athoksella on 20 luostaria. Gregorios nousi täälläkin johtohahmoksi saarnaten kirkoissa ja ratkoen luostarien ja munkkien välisiä kiistoja.

Athos-vuori pohjoisessa Kreikassa on monen luostarin 
tyyssija, ja pariin otteeseen myös Gregorioksen koti.
Wikimedia Commons.

Tällä aikaa hänen vanhalla virkapaikallaan Konstantinopolissa oli patriarkan istuimella tuullut niin, että välissä oli ehtinyt toimia jo kaksi patriarkkaa. Vuonna 1806 pyhä synodi valitsi Gregorioksen uudelleen patriarkaksi. Kuulostaa ehkä kummalta, mutta Osmanien valtakunnassa ei mitenkään tavatonta, sillä ennenkin oli patriarkkoja erotettu ja palautettu taas virkaansa. 

Gregorios palasi siis Konstantinopoliin niin papiston kuin kansankin iloisen vastaanoton saattelemana. Jos hänen karkotuksensa järjestäneet piispat kuvittelivat hänen karkotuksessa haudanneen reformihankkeensa, niin he saivat pettyä. Gregorios näet kielsi piispaksi vihkimisen pelkällä tittelillä ilman oikeaa hiippakuntaa sekä määräsi, että piispan kuollessa tämän omaisuus kuului hiippakunnalle. Gregorios ei selvästikään ollut helposti säikytettävissä.

Uusi karkoitus ja myrskyn enteitä

Tämä toinenkin virkakausi loppui lyhyeen, sillä 1808 Konstantinopolissa tehtiin vallankaappaus, ja uudeksi sulttaaniksi noussut Mehmed II käski Gregorioksen anoa eroa. Tällä kertaa Gregorios karkotettiin ensin Prinssisaarille, mutta sitten häntä järjestyksessä toisena seurannut patriarkka Jeremias IV (kuten huomaatte, patriarkan istuin oli hyvin tuulinen) siirsi hänet 1809 takaisin Athokselle. Saaden jälleen olla Ivironin luostarissa Gregorios tutki patristiikkaa ja sai taas viettää hänelle rakkaaksi tullutta luostarielämää seuraten kuitenkin koko yhdeksänvuotisen karkotuksensa ajan tarkasti sekä kirkon että valtakunnan tapahtumia.

Erityisesti tämä Ivironin luostari tuli Athoksella 
Gregoriokselle tutuksi ja rakkaaksi. Wikimedia 
Commons.

Vuoden 1818 keskivaiheilla Gregorios sai yhteydenoton, joka oli kuin taivaanrannassa seilaava pieni pilvi, joka ennakoi tulevaa myrskyä. Salaisen "Ystävyysseuran" (Filiki Eteria), johon kuului runsaasti merkittäviä kreikkalaisia niin Osmanien valtakunnasta kuin muistakin maista, yhdyshenkilö otti häneen yhteyttä. Seuran päämäärä oli kansannousu ja Kreikan itsenäistyminen. Gregorios kannatti itsenäisyyttä, mutta kehotti silti pysymään kärsivällisinä, sillä hän ei uskonut ajan olevan vielä kypsä.

Vielä kerran patriarkaksi ja myrskyn keskelle

Saman vuoden aikana hänestä tuli kolmannen kerran Konstantinopolin patriarkka. Jälleen hän osoittautui tekijämieheksi, sillä hän julkaisi kiertokirjeen, jossa kehotti perustamaan uusia kouluja sekä varsinkin viljelemään kreikan kieltä, joka taito uhkasi monin paikoin unohtua kristityiltäkin. Oliko tällä yhteyttä itsenäisyyshankkeisiin, tiedä häntä. Hän pisti pystyyn myös "Armeliaisuusrahaston" ja organisoi sitä varten keräyksiä. Sen varoilla tuettiin vaikeuksissa olevia kristittyjä.

Helmikuussa 1821 alkoi myrsky nousta ja tapahtumat vyöryä, kun Ystävyysseuran johtaja Aleksander Ipsilantis aloitti kansannousun Moldavian alueella. Silloin suurvisiiri kutsutti luokseen patriarkan kysellen tältä, tietääkö tämä mitään mahdollisesti Kreikan Peloponnesoksella puhkeavasta kansannoususta. Gregorios ja tämän tulkki kiistivät tietävänsä yhtään mitään.

Taiteilijan näkemys Ipsilantiksesta 
aloittamassa kansannousua. Wikimedia
Commons.

Suurvisiiri tuskin uskoi herroja, sillä maaliskuun alussa 1821 alkoivat pidätykset sekä kuolemanrangaistukset. Pyhään synodiin kuuluneita piispoja pidätettiin, ja heti seuraavana päivänä mestattiin kaikki ne Konstantinopolin arvohenkilöt, joilla oli sukulaisia Moldovalakiassa eli kapina-alueella. Patriarkka esitti valituksen Osmanien valtakunnan hallitukselle eli Korkealle portille piispojen pidätyksestä ja vakuutti näiden syyttömyyttä, mutta sai vastaukseksi uusia pidätyksiä. Osa Ystävyysseuraan kuuluneista pidätetyistä murtui ja ilmiantoi toisia.

Kaupungin kaikki merkittävät kristityt määrättiin Fanarin kaupunginosaan, missä patriarkankin toimipiste sijaitsi. Verilöylyn vaara oli ilmeinen. Gregorios halusi suojella kristittyjä ja joutui siksi tekemään myönnytyksiä. Hän julisti Ipsilantiksen kirkonkiroukseen ja antoi Konstantinopolin johtavien kreikkalaisten kanssa vakuutuksen uskollisuudestaan valtakunnalle ja pyrkimyksistään säilyttää yhteiskuntarauha. Maaliskuun lopussa kapinalippu nousi kuitenkin myös Peloponnesoksella, mikä tiesi sitä, että Konstantinopolissa teloitettiin taas kreikkalaisia, varsinkin niitä, joilla oli sukua Peloponnesoksella. Mainittakoon muuten, että kapinalipun oli siellä ihan konkreettisesti kohottanut Patraksen piispa Germanos, kotoisin samasta Dimitsanan kylästä kuin Gregorios ja joka oli Gregorioksen virkaansa vihkimä.

Taiteilijan näkemys tilanteesta, 
jossa Patraksen piispa Germanos 
siunaa kapinalipun. Jotenkin 
tutun näköinen muuten tuo lippu,
eikö? Wikimedia Commons.

Kohti kohtalokasta pääsiäistä

Pääsiäinen teki tuloaan, mutta juhlamieli ei varsinaisesti ollut katossa. Korkealta portilta tuli käsky ilmoittaa Konstantinopolin kristityille, että kirkkoon saisi pääsiäisyönä kyllä mennä, mutta kaikki muu perinteinen juhlinta ja vierailut jumalanpalveluksen jälkeen oli kielletty. Gregorios totesi tästä seurassaan olleille piispoille: "Meidän kohdallamme toteutuu nyt profeetan sana: 'Minä muutan teidän juhlanne murheeksi (Aamos 8:10).'" Kerrotaanpa myös, että kun palmusunnuntaina patriarkka oli syönyt paastosääntöjen juhlan kunniaksi sallimaa kala-ateriaa oli tämä todennut mietteliäänä: "Tänä sunnuntaina minä syön kalaa, mutta ensi sunnuntaina kalat syönevät minua..." Gregorios mitä ilmeisimmin tajusi, että tällä kertaa ei selvittäisi pelkällä viraltapanolla.

Gregoriokselle tarjottiin tilanteen alati kiristyessä kyllä pakotietä. Venäjän suurlähetystö ehdotti useasti, että patriarkka ja yhä elossa olleet kristittyjen johtomiehet voisivat heidän avullaan paeta Odessaan. Gregorios kuitenkin tajusi, että tämä saisi aikaan hirmuisen koston kaupunkiin jääneiden joukossa ja vastasi siksi näin: "Älkää houkutelko minua pakenemaan. Kuinka voisin jättää laumani? Olen patriarkka pelastaakseni kansani, en syöstäkseni sen janitsaarien miekkojen tapettavaksi. Kuolemani saa aikaan enemmän hyvää kuin elämäni. Ulkomaalaiset kristilliset johtajat kokevat tappamiseni yhteisen kristinuskomme herjaamisena. Kreikkalaiset tulevat taistelemaan epätoivon vimmalla, mikä usein johtaa voittoon. Ei, en antaudu maailman pilkattavaksi, niin että ihmiset Odessan tai Korfun kaduilla osoittelisivat minua sormellaan ja nimittelisivät 'tappajapatriarkaksi'. Menen sinne, minne kansani kohtalo ja Jumala, jonka hallussa ovat kaikki niin jumalalliset kuin inhimillisetkin asiat, minua johtaa."

Taiteilijan tulkinta Gregorioksesta vähän ennen 
kuolemaansa. Wikimedia Commons.

Pääsiäisenä, huhtikuun 10. päivänä Gregorioksen aavistukset kävivät toteen. Hän sai toimittaa tyynesti ja juhlallisesti liturgian patriarkaatin kirkossa, minkä ainoastaan hänen kyyneleensä välillä katkaisivat. Liturgian jälkeen hän vetäytyi hieman lepäämään, kun hänelle ilmoitettiin, että Peloponnesokselta tulleen laivan matkustajat olivat vahvistaneet siellä olevan käynnissä kansannousun. Muitten kysyessä huolestuneina sitä, mitä nyt tapahtuu oli patriarkkatyynesti todennut: "Tapahtukoon nyt ja aina se, mikä on Herran tahto!"

Saman päivän aikana saapui ulkominsteriön pääsihteeri yhdessä kreikkalaisen suuren dragomaanin eli päätulkin kanssa. Edellinen suuri dragomaani oli muuten hiljan mestattu. Patriarkka luuli kyseessä olevan tavallisen pääsiäisvierailun, mutta päätulkki kutsui ripeästi paikalla olleet piispat pyhän synodin istuntosaliin, missä hän ilmoitti, että Gregorios on pantu pois viralta siksi, että hänet oli katsottu epäluotettavaksi ja kiittämättömäksi Korkeaa porttia kohtaan.

Korkea portti tuomitsi Gregorioksen hirtettäväksi 
tähän porttiin. Sitä e ole sen koommin avattu.
Wikimedia Commons.

Janitsaarit pidättivät erotetun patriarkan välittömästi ja kuljettivat tämän vankilaan, jossa häntä kidutettiin. Kerrotaan, että hän ei muuten vastannut näiden pilkallisiin kysymyksiin, mutta kun häntä kehotettiin kieltämään uskonsa Kristukseen oli hän vastannut: "Kristittyjen patriarkan pitää kuolla kristittynä!" Samana päivänä, pyhän synodin valittua uuden patriarkan, Gregoriosta kuljetettiin vartioituna kansan keskellä, minkä jälkeen hänet raahattiin takaisin patriarkaattiin ja hirtettiin sen keskimmäisen portin kamanaan. Kyseistä porttia ei ole avattu sen jälkeen. Viimeisellä hetkellään enen hirttämistä Gregorios oli kohottanut kätensä siunaukseen ja sanonut: "Herra Jeesus Kristus, ota minun henkeni vastaan." Samalla sisäpuolella pyhän synodin piispat onnittelivat uutta patriarkkaa Eugenios II:ta luullen, että Gregorios oli tuomittu vain maanpakoon.

Kuoleman jälkeen kansallissankariksi

Gregorioksen ruumin mainitaan olleen hirressä kolme päivää, jonka jälkeen sitä raahattiin pitkin katuja ja heitettiin mereen. Kerrotaan kuitenkin, että Venäjän lipun alla purjehtineen kreikkalaisen laivan merimies olisi tunnistanut ruumiin ja se oli nostettu laivaan ja viety Odessaan, missä se haudattiin juhlallisesti Odessaan. Vuonna 1871, Kreikan vapaustaistelun 50-vuotisjuhlavuonna se kuljetettiin sitten Ateenan katedraaliin.

Gregorioksen maallisten jäännösten leposija 
Ateenan ortodoksisessa katedraalissa. 
Wikimedia Commons.

Mitä tulee hirttämisen seurauksiin, niin se ei suinkaan hillinnyt kreikkalaisten kapinaintoa, vaan lietsoi sitä, kuten Gregorios oli aavistanutkin. Myös ulkovaltojen sympatiat kreikkalaisten asiaa kohtaan vahvistuivat ja kapina sai sekä huomiota että tukea. Asiaa ei auttanut se, että muitakin piispoja tapettiin. Gregorios oli siis oikeassa siinä, että hänen kuolemansa olisi hänen kansalleen hyödyksi näiden ponnistellessa kohti itsenäisyyttä. Niinpä hän on myös saanut etnomarttyyrin, kansallismarttyyrin arvonimen.

Tässä yhteydessä on vielä pakko mainita, että Gregorioksen kuoleman muisto säilyi vahvana kreikkalaisten mielissä. Se inspiroi myös erästä toista urheaa pappismiestä. Natsien johtaman Saksan miehittäessä Kreikkaa 1940-luvulla julkaisi Ateenan arkkipiispa  Damaskinós avoimen kirjeen, jossa hän tuomitsi sen, miten Kreikasta oli kuljetettu 60 000 juutalaista keskitysleireille. Silloin SS-joukkojen komentaja Jürgen Stroop uhkasi teloittaa arkkipiispan. Damaskinós vastasi tähän ivallisesti: "Kreikan ortodoksikirkon perinteiden mukaan kirkkomme johtajia hirtetään - ei ammuta. Olkaa hyvä, kunnioittakaa perinteitämme!" Damaskinósta ei hirtetty eikä ammuttu. Ehkäpä viittaus Gregorioksen kohtaloon muistutti myös siitä, ettei piispojen teloitus ollut se kaikkein tehokkain tapa rauhoitella kreikkalaisia.

P.S.:Damaskinóksesta voisi vielä mainita, että hän pelasti tuhansia Kreikan juutalaisia teetättämällä näille väärennettyjä kastetodistuksia esittämään, että he olivat kreikkalaisia. Hänen mainitaan sanoneen, että hän on ottanut ristinsä, puhunut Jumalalle ja päättänyt pelastaa niin monta juutalaista kuin mahdollista. Ehkä vielä joskus teen oman blogitekstin hänestäkin.

Arkkipiispa Damaskinóksella 
(1891-1949) oli pokkaa pyytää 
samaa kohtelua kuin Gregorioksella, 
jos kerran pakko oli kuolla.
Wikimedia Commons.

Lähteet:

Michael Iakovidis: Archbishop Damaskinos, the Greek Clergyman Who Stared Down the Nazis. Foundation for Economic Education, 4.1.2018. https://fee.org/articles/archbishop-damaskinos-the-greek-clergyman-who-stared-down-the-nazis/

Pyhä uusmarttyyri Gregorios V, Konstantinopolin patriarkka. Suomen ortodoksinen kirkko. https://www.ort.fi/pyha-uusmarttyyri-gregorios-v-konstantinopolin-patriarkka

Krysostomos Papadopoulos: Kreikan kirkon marttyyrielämä. Aamun Koitto -lehdessä nrot 23 ja 24/1933. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1371950?page=1 sekä  https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1371948?page=2

United States Holocaust Memorial Museum: Athens. https://www.ushmm.org/information/exhibitions/online-exhibitions/special-focus/holocaust-in-greece/athens