Herätystä, sosiaalista vastuuta ja Suomi-Neuvostoliitto -seuraa - Loimaan sodanjälkeinen herätys ja Pentti Niemi

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Viime sotiemme aikana ja pian niiden jälkeen maassamme oli monenlaista kuohuntaa ja levottomuutta. Samaan aikaan ympäri Suomen esiintyi hengellistä herätystä. Monesti kävi kuitenkin niin oudosti, ettei tämä välttämättä pelkästään ilahduttanut vanhempia uskovia, sillä sodan kauhut kokeneet sukupolvet kokivat, että kristillisyyden oli aivan uudella tavalla kohdattava uuden ajan haasteet. Osa näistä vaatimuksista oli hyvin radikaaleja, mikä sai vanhat epäilemään kaikkea uuden vaatimusta. Tässä tekstissä tutustutaan tähän yhden esimerkin kautta tutustumalla Loimaan seudulla 1940-luvulla vaikuttaneeseen herätykseen sekä sen johtohahmoon, Pentti Niemeen, joka oli yhtä aikaa vankka evankelisen herätysliikkeen edustaja ja sosialidemokratian kannattaja, yhdistelmä, joka oli monelle hänen aikalaiselleen käsittämätön. Hänestä olisi enemmänkin kertomista, mutta yritetään nyt piirtää edes hänen Loimaan-kautensa ääriviivoja.

Johtajaksi sodan ja niukkuuden keskelle

Pentti Niemi (1902-1962) oli monipuolinen 
mies, joka tuli kirjoittamaan nimensä suurin 
kirjaimin Loimaan evankelisen opiston historiaan.
Loimaan evankelisen kansanopiston arkisto.

Pentti Niemi valittiin silloisen Lounais-Suomen evankelisen kansanopiston, josta jatkossa käytän lyhyempää muotoa Loimaan opisto, johtajaksi 14. heinäkuuta 1942. Opisto oli vielä nuori, perustettu vuonna 1938. Opiston opettajana toiminut Oiva Sivula oli käynyt henkilökohtaisesti Nokialla, jossa Niemi silloin toimi pappina, kysymässä Niemeä tehtävään. Niemen opettajataustan ja kiinnostuksen nuorisotyöhön vuoksi hänellä olikin kieltämättä valmiuksia tehtävään.

Ensimmäiseltä Niemen johtamalta lukuvuodelta 1943-1944 ei puuttunut haasteita. Niemi itse joutui ajoittain osallistumaan asepalvelukseen meneillään olevan Jatkosodan vuoksi toimien vuonna 1943 sotilaspastorina kahdeksan kuukautta ja seuraavana vuonna vielä kolme kuukautta. Hän kuitenkin onnistui muiden avustuksella suoriutumaan johtajan velvoitteistaan. Lisäksi kouluhallitus oli sallinut tänä lukuvuonna ottaa opiskelijoiksi vain tyttöjä, ilmeisesti sodan aiheuttaman nuorten miesten tarpeen rintamalla vuoksi. Tuona lukuvuonna opistolla opiskeli 85 nuorta naista. Sota-ajan niukkuus näkyi myös opistolla, esimerkiksi opiskelijoiden piti itse hankkia polttopuut lämmitystä varten, mutta vaikeiden aikojen kerrotaan yhdistäneen opiskelijoita ja opettajia erityisellä tavalla. Niukkuus muuten jatkui pitkään, sillä myös vuonna 1945 Niemi pyysi uusia opiskelijoita tuomaan mukanaan joko ompeluvälineitä tai puutyövälineitä, jopa lautoja, sekä omat liinavaatteet ja kirjat.

Oman painostavan lisänsä toi sekin, että Neuvostoliiton  valvontakomission virkailijoita majoittui opiston tiloissa tuoden mukanaan melkoista ahtautta opiskelijoille. Opiston perinteiden mukaisesti oppilaat ottivat tulokkaat vastaan laululla evankelisten laulukirjasta Siionin kanteleesta. Koska laulua ei tulkattu eivätkä virkailijat osanneet suomea rohkenivat opiskelijat kätkeä tilanteeseen myös mielenilmausta, laulussa kun sanotaan muun muassa "Harmittaa se perkelettä sekä maailmaa, kun me aina kerskailemme Herran armosta"sekä "Kun tuo julma julkeaapi meitä vastustaa, niin sen sana, Hengen miekka, kohta ruhjoaa." (Vuoden 1923 Siionin kannel, laulu nro 167). Niemen mainitaan hiljakseen myhäilleen tälle oppilaidensa tempaukselle.

Herätyksen aika alkaa

Marraskuussa 1944, pari kuukautta rauhan teon jälkeen alkoi opistolla seuraava lukuvuosi. Tuona lukuvuonna opiskelijoita oli 107, joista 20 poikia, mutta halukkaita olisi ollut noin puolet enemmän. Olot Suomessa olivat yhä rauhattomat ja muualla yhä jatkuva maailmansota loi varjojaan tännekin. Samalla nuorten parissa oli voimakasta hengellistä nälkää. Toki moni evankeliseen opistoon tullut saapui varmaan uskovaisesta kodista, mutta vakaumuksen henkilökohtaisuus varmasti vaihteli paljonkin. Työkauden alkajaisjuhlissa kerrotaan tuntuneen syvästi tämä nuorten hengellinen nälkä ja hätä sekä huoli omista ja toisten sieluista. Väkeä kokoontui näet opistolle niin paljon, että ahtauden takia osan oli käännyttävä ovelta takaisin. Niemi kirjoitti tästä juhlasta myöhemmin: "Jumalan evankeliumin voima näkyi jo tässä juhlassa nykyisessä oppilasparvessa, josta useat jo tunnustivat uskonsa Jeesukseen omakohtaisesti. Juhlakansan sydämet täytti ilo siitä, että evankeliumin työ jatkuu kansamme nuorten parissa."

Koko työkauden ajan tapahtui sekä opistolla että sen lähiympäristössä voimakkaita herätyksiä. Loimaa muodosti näin eteläisen pesäkkeen sille evankelisen herätysliikkeen piirissä vaikuttavalle herätykselle, joka 1940-luvun jälkipuoliskolla vaikutti Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla sekä joillain Keski-Suomen paikkakunnilla. Itse asiassa osa opiston opiskelijoista oli kotoisin esimerkiksi Keski-Pohjanmaan Lohtajalta ja Himangalta sekä Keski-Suomen Karstulasta ja Saarijärveltä, herätyspaikkakuntia kaikki. Opiskelijat saattoivat tuoda herätyksen ilmapiiriä mukanaan opistolle ja toisaalta opistolla herätyksen piiriin tulleet kantoivat tulta kotiseuduilleen. Niemi itse kuvaili kulunutta talvea opistolla: "Jumala kaiutti sanaansa voimallisesti. Se särki kuollutta kristillisyyttä, se poisti väärää rauhaa, se herätti synnin unesta, mutta se kirvoitti myös tunnon taakkoja, se toi sieluihin autuuden iloa ja todellista rauhaa. Voimallisena liikkui Herra Jeesus sanassaan keskellämme koko opistotalven."

Kartalla Loimaan sijainti (nykyrajoillaan) 
tummanvihreällä. Vaaleanvihreällä Kakkurin 
väitöskirjaan perustuen hahmoteltu sodanjälkeisen 
evankelisen herätyksen keskeisiä alueita. Karttapohja Wikimedia 
Commons.

Opisto myös toteutti itse erilaisia julistustilaisuuksia laajallakin alueella. Maaliskuun 1945 oli opiston lehdessä kirjoitus Tulenheittäjät liikkeellä.  Siinä käsiteltiin sitä, kuinka Etelä-Pohjanmaan Alavudelle oli pyydetty Loimaan opiston raamattupäiviä ja kuinka sinne saapuivat puhumaan johtaja Pentti Niemi sekä kolme opiskelijaa, Viljo Säteri Mellilästä, Esko Lehtonen Pöytyältä sekä Lauri Rauhala Nokialta. Kutsujat olivat siis paikallisia entisiä oppilaita, mutta puhujilla ei ollut mitään kytköstä seutuun, kaksi ensimmäistä oli kotoisin Loimaan seudulta. He olivat saarnamatkalla, 'tulenheittäjinä', ja kaikki heistä vasta viime marraskuussa opintonsa aloittaneita. Viljo Säteri on itse kuvaillut, kuinka juuri saman talven iltana hän oli kolmen opiskelutoverinsa kanssa mennyt Niemen luo saamaan selvyyttä uskonasioihinsa. Niemi oli ollut, Säterin sanoin "tapansa mukaan" tutkimassa Lutherin kirjoittamaa Galataiskirjeen selitystä, jonka pohjalta hän opetti näitä poikia ainakin Säterin saadessa uskoonsa uutta rauhaa ja selvyyttä siinä määrin, että hän oli pian Etelä-Pohjanmaalla asti julistamassa sitä!

Uskon ja uskonelämän julistajana

Niemen oman julistuksen muisteli Säterin kanssa yhtä aikaa opiskellut Kaarina Mäkinen Tarvasjoelta olleen hyvin henkilökohtaista. Omakohtaisesti hän muisti Niemen eräässä tilanteessa oppilaiden istuessa ringissä heristäneen sormeaan Mäkisen edessä sanoen: "Kuule Kaarina, sunkin syntis ovat anteeksi annetut Jeesuksen veressä." Mäkisen mukaan hän ei kuitenkaan koskaan nähnyt tai kuullut Niemen kyselevän kenenkään uskon syvyydestä. Jos näin on, hän ilmeisesti halusi pitää uskoa Jeesukseen kaikille tarjolla, mutta jätti lopun kyseisen ihmisen ja Jumalan väliseksi asiaksi.

Kirjoituksissaan, joita Niemi julkaisi opiston lehdessä hänen otteensa oli hyvin herättelevä. Hän haastoi monet kerrat lukijaansa miettimään suhdettaan Jumalaan. Niemi oli syvästi murheissaan siitä, että niin monelle opistoon hakeneelle nuorelle oli annettava vähäisten tilojen vuoksi hylkäävä päätös ja hän kirjoitti useaan otteeseen tarpeesta saada opistolle oma rakennus: "Ellemme nopeasti voi saada uutta opistotaloa, emme voi palvella seutumme väestöä Jumalan meille määräämällä tavalla. Nyt tarvitaan vain uskon rohkeutta asian viemiseksi lopulliseen ja onnelliseen päätökseen. Yhä uudet oppilasparvet kysyvät meiltä, milloin uusi opistotalo alkaa kohota evankelisen liikkeen tunnusmerkiksi Lounais-Suomeen. On todella mieltä ahdistavaa evätä niin monelta nuorelta pääsy opistomme suojiin. Enemmän uskoa, enemmän rukousta opistoasiassa. Silloin tämäkin taloasia saadaan onnelliseen ratkaisuun. Jumala on antanut meille jalon tehtävän viedä evankeliumia kaikille nuorille. Täytämmekö tätä kutsua vai olemmeko hitaudellamme vahingoittaneet Jumalan työtä nuortemme parissa? Nuoret hukkuvat synnin yöhön ja kadotuksen vaivaan." Tästä pitkähköstä sitaatista näkyy, että Niemi suhtautui työhönsä opistolla ja nuorten parissa erittäin vakavasti.

Lisäksi Niemelle oli ominaista voimakas painotus siitä, että uskova toimii toisten ihmisten parhaaksi muutenkin kuin vain pelastuksen sanomaa kertomalla. Niemi oli työläiskodin kasvatti ja hän tiesi, kuinka monet työläisistä kokivat kirkon olevan heitä kohtaan välinpitämättömän. Niemen mielestä kristilliseen uskoon kuului toiminta toisten ihmisten, lähimmäisten hyväksi. Myös tätä asiaa hän teroitti kirjoituksissaan ja puheissaan. Hänen lempisaarnatekstejään mainitaan olleen Jer. 22:13: "Voi häntä, joka ei vanhurskaudella taloansa rakenna eikä yläsalejansa oikeudella; joka ilmaiseksi teettää työtä lähimmäisellään, eikä anna hänelle hänen palkkaansa."

Niemi näki sodan tuomissa mullistuksissa ja sen jälkeisessä herätyksessä mahdollisuuden kristillisen elämän kehittymiseen oikeaan suuntaan. Kun hän tästä puhuessaan kritisoi aiempaa tilannetta hän onnistui loukkaamaan monia, erityisesti vanhemman polven evankelisia, hänen puhuessaan autuuden kiikkustuolissa istujista, jotka omaa pelastustaan vaaliessaan eivät välitä muiden sieluista ja hädästä. Tämmöiset syytteet tuntuivat monista epäoikeudenmukaisilta, minkä lisäksi moni varmaan pelkäsi Niemen muuttavan uskon painopisteen armosta tekoihin, vaikka Niemi itse korostikin tekojen olevan uskon seurausta, ei tapa ansaita armo. Lisäksi ristiriitoja aiheutti politiikka: Loimaan opiston luottamushenkilöt olivat lähinnä maalaisliittolaisia, mutta Niemi oli sosialidemokraatti, mikä oli tuohon aikaan papille harvinainen puolue. Tämä herätti lisää kiistoja ja epäilyksiä.

Väärää ja välejä särkemässä

Niemen teos "Väärä särkyy, oikea syntyy" (1945)
ei ole koolla pilattu, vain 20 sivua. Sanoma sen 
sijaan oli joillekin dynamiittia, ja onhan kansitaidekin
provosoiva kaatuneen lampunjalan symboliikan vuoksi.

Lisää vettä myllyyn lensi, kun Niemi julkaisi vuonna 1945 kirjasen Väärä särkyy, oikea syntyy, jota voisi kutsua hänen ohjelmakirjakseen. Siinä hän manaa tuomiota vääränlaiselle kristillisyydelle, esittää syitä sen vääryydelle ja tarjoaa omia ratkaisujaan. Vuosikymmeniä myöhemmin kirjasta lukiessa kirjasen monet ratkaisut vaikuttavat oikein hyviltä, mutta julkaisuajankohtanaan se on ymmärrettävästi loukannut monia syyttäessään suoraan useita vääräpainoisesta kristillisyydestä. Tälle vääräpainoisuudelle Niemi esittää kaksi syytä. Julistus on ollut vääräpainoista. yksilön pelastuksesta puhuttaessa lahja ja teot on asetettu niin jyrkästi vastakkain, että kristillisestä uskosta on tullut teotonta uskoa, joka ei vaikuta kristityn arkielämään, vaikka lahjaksi saatu pelastus ja siitä seuraavat teot kuuluisivat yhteen.

Toisena ongelmana Niemi näki sen, että julistus painottui liiaksi pelkästään yksilön pelastuksen eli tuonpuoleisen asioihin. Hän ei halunnut kiistää tämän puolen tärkeyttä, sillä se on aivan keskeinen osa kristillistä uskoa, mutta hänen mukaansa on "muistettava, että me jatkamme edelleen matkaa täällä kärsivän ihmiskunnan keskellä ja synnin viettelysten maassa." Hänen mukaansa julistuksen oli siksi levättävä kolmessa painopisteessä: "1. uskonnollisessa eli pelastusta tehostavassa. 2. siveellisessä eli uskontaistelua korostavassa. 3. sosiaalisessa eli lähimmäisen palvelemista tehostavassa." Vain nämä kaikki huomioiden syntyisi  terveitä kristittyjä. Hän syytti monia kristittyjä joutilaasta 'lepotuolikristillisyydestä' sekä 'mammonismista', kiintymisestä rahaan ja omaisuuteen.

Hämmentäviä liittolaisia ja liennytystä

Vaikka työ opistolla jatkui innostuneessa ilmapiirissä ja uusien herätysten merkeissä oli osa opiston johtokunnasta saanut Niemen tyylistä tarpeekseen. Viisi opiston johtokunnan jäsentä julkaisi kesäkuussa 1946 avoimen kirjeen, jossa he syyttivät Niemen hyökänneen  Evankeliumiyhdistyksen, evankelisen liikkeen kattojärjestön vanhaa siipeä  vastaan ja ilmaisivat huolensa asiasta. Huvittavan piirteen asia sai, kun Loimaan sosialistinen kunnallisjärjestö ja paikallinen Suomi-Neuvostoliitto-seura tekivät asiasta kantelun opetusministeriölle valittaen Niemen joutuneen poliittisen painostuksen kohteeksi, olihan Niemi demari.  Erityisesti jälkimmäisen tahon antama tuki tuskin mitenkään vähensi johtokunnan epäluuloja...

Opistolla saatiin kuitenkin tilanne lientymään, osin kouluneuvos Yrjö Länsiluodon ansiosta, osin siksi, että Evankeliumiyhdistyksen johtaja Kauko Veikko Tamminen kävi Niemen kanssa vilkasta kirjeenvaihtoa ja kävi henkilökohtaisestikin sovintoa hieromassa. Tamminen oli itse kokonaisvaltainen saarnaaja, joka oli sisällissodan jälkeen muistuttanut, että punaisten lisäksi myös porvarit ja kristityt olivat osasyyllisiä sotaan, koska olivat laiminlyöneet köyhät lähimmäisensä ja riistäneet heitä. Niinpä Tamminen ymmärsi Niemen painotuksia, vaikka olisi toki voinut kokea loukkaavaksi Niemen kärjistykset siitä, ettei näitä olisi ennen huomioitu. Tamminen kuoli yllättäen sairaskohtaukseen saarnamatkallaan Sauvossa 6. lokakuuta 1946, mutta hänen kerrotaan sitä ennen saaneen aikaan sovinnon Niemen kanssa. 27. helmikuuta 1947 opiston johtokunta antoi tiedotteen, jossa se korosti opiston johdon yksimielisyyttä.

Herätyksen jälkiä etsimässä

Niemi koki jonkinlaisen pettymyksen siinä, etteivät hänen oppilaansa täysin tuntuneet ymmärtävän hänen painotustaan sosiaalisesta kristillisyydestä. Hänestä kiistatkin olivat vieneet huomiota siitä, mitä hän oikeastaan olisi halunnut eniten teroittaa mieliin. Tosin monien hänen oppilaidensa mainitaan hakeutuneen sosiaalialan ammatteihin, mikä saattoi olla Niemen opetusten seurausta. Myös oma opistorakennus saatiin aikanaan, vuonna 1951, ja Niemen uuttera työ oli tämän hankkeen perustana. Kun Niemestä tuli vuonna 1948 SDP:n ensimmäinen pappiskansanedustaja hän jäi rehtorin toimesta virkavapaalle, kunnes luopui virasta kokonaan tultuaan 1951 valituksi toiselle kaudelle kansanedustajaksi sekä Ulvilan kappalaiseksi. Kuitenkin Niemi itse on sanonut, että hänen vuotensa Loimaalla olivat hänen elämänsä onnellisimpia.

Loimaan evankelisen kansanopiston rakennus valmistui nykyiselle 
paikalleen vuonna 1951, paikalle, johon Niemi oli toivonutkin sen 
nousevan. Wikimedia Commons.

Niemen rehtorikaudesta ei siis menoa ja melskettä puuttunut. Hänen jälkimaineensa Loimaan evankelisella opistolla on kuitenkin muodostunut kunnioittavaksi, kun vanhojen kiistojen pöly on laskeutunut. Hänen tekstejäänkin voidaan taas tarkastella sillä silmällä, voisiko niillä olla annettavaa tämän ajan haasteisiin. Evankelisen liikkeen piirissä laajemmin häntä ei ehkä kovin hyvin muisteta, rajoittuihan hänen työnsä pääosin Loimaan seudulle ja on vuosissa sekä kaukana että lyhytaikaista. Tämän kirjoittaja on kuitenkin saanut katsoa sitä iloa, joka loisti entisen hänen opiskelijansa silmistä tämän kertoessa uskostaan ja siitä, kuinka Niemi sai olla auttamassa sen kirkastumiseen, ja kuullut tuolloin nuorena opettajana toimineen vanhan rouvan sanat: "Silloin oli rehtorina Pentti Niemi, ja pakkohan silloin oli kaikkien tulla uskoon". Mainittakoon, että tämä sanottiin hymyssä suin. Nämä osaltaan ovat osoittaneet tämän kirjoittajalle, että Niemi on jättänyt jälkeensä perinnön, joka on säilynyt vielä kauan hänen jälkeensä.

Lähteet:

Teemu Kakkuri: Evankelinen liike kirkossa ja yhteiskunnassa 1944-1963. Aktiivinen uudistusliike ja konservatiivinen sopeutuja. 2011.

Lauri Koskenniemi: Avara ja tinkimätön. K. V. Tammisen elämä 1882-1946. 1994.

Lounais-Suomen evankelisen kansanopiston lehti, vuosikerrat 1942-1948.

Kalervo Mäkinen: Loimaan evankelinen kansanopisto 60 vuotta.1998.

Pentti Niemi: Väärä särkyy, oikea syntyy. 1945.

Katja Nieminen: Kahden herätyksen mies - Pentti Niemi uskonnollis-yhteiskunnallisena vaikuttajana. pro gradu -tutkielma, 2010.