Tällä kertaa loikataan kauas Suomesta aina Kaukasukselle asti ja siellä Armeniaan. Armenia on ainakin joittenkin määrittelyiden ja tietysti armenialaisten itsensä mielestä maailman vanhin kristitty valtio, ja Armenian apostolisella kirkolla onkin pitkä ja kunniakas historia. Siihen historiaan mahtuu myös iso liuta kirkon johtajia, joista kirkko käyttää arvonimeä katolikos. Matkan varrella virkaa on hallinnut monenlaisia persoonallisuuksia, minkä lisäksi osa valintaprosesseista on ollut vähintään värikkäitä. Nyt tutustutaan erityisesti niihin. Lähteenä käytän Serafim Seppälän (tai munkki Serafimin) erinomaista kirjaa Araratista itään (2007), joka sisältää paljon muitakin herkullisia kertomuksia Armeniasta. Mutta astukaamme nyt armenialaisen kirkkopolitiikan saleihin.
Mikä ihmeen katolikos?
Armenian apostolisen kirkon ylin johtaja on siis katolikos, nykyään virallisesti "kaikkien armenialaisten katolikos". Katolikosta voisi kutsua myös armenialaisten paaviksi. Tätä kuvaa sekin, että yleensä itäisissä kirkoissa ei arkkipiispoja ja patriarkkoja erityisesti vihitä virkoihinsa, sillä piispuuden ei katsota saavan mitään lisää, vaikka valta ja vastuu kasvavatkin. Katolikos kuitenkin vihitään virkaansa 12 piispan voimin, eli se on Armenian apostolisessa kirkossa pappeuden neljäs aste diakonin, papin ja piispan yläpuolella.
 |
| Etšmiadzinin katedraali on Armenian apostolisen kirkon henkinen keskus ja katolikosten tyyssija. Wikimedia Commons. |
Katolikoksia on luetteloitu olleen yhteensä 132, tosin luettelo alkaa apostoli Taddeuksesta ja on parin ensimmäisen vuosisadan osalta melkoisen epäselvä historiallisen uskottavuutensa kannalta, mutta pitkä jatkumo siitä silti saadaan. Armenian ollessa historian saatossa usein muiden kansojen alistamana on katolikokselle tullut monesti rooli toimia myös eräänlaisena kansakunnan isähahmona, jolla on voinut olla myös poliittista valtaa.
Katolikosten joukkoon mahtuu monenlaisia tapauksia ja heitä on tullut eri puolilta maailmaa aina sieltä, mihin armenialaisia on hajaannuksensa myötä asettunut. Me olemme kuitenkin tällä kertaa kiinnostuneita värikkäistä valintaprosesseista. Tässä valintatavassa on historiallisesti ollut paljon vaihtelua ja erityisesti ensimmäisten vuosisatojen aikana kirkkokansalla on ollut merkittävä rooli. Kansa on voinut jopa pakottaa haluamansa henkilön tehtävään. Maallikoilla onkin ollut nykypäivään saakka tärkeä rooli katolikoksen valinnassa, mikä poikkeaa useimmista niin sanotuista vanhoista kirkoista. Valinnan tekee yleensä sekä piispoista että maallikoista koostuva kirkolliskokous ja valtiovalta on hyväksynyt ja vahvistanut valinnan. Tässä huomionarvoista on tietysti se, että historian saatossa tämä valtiovalta on edustanut yleensä joko toista kirkkokuntaa tai jopa toista uskontoa. 1600-luvulle asti näytetään menneen vähän tilanteen mukaan, minkä jälkeen valintaprosessi alkoi vakiintua.
Nopeita urakehityksiä sekä teinikatolikoksia
Kun vuonna 855 eräiden tulkintojen mukaan ainoan kerran valinnan suorittivat ainoastaan piispat pääsivät mokomat suorastaan yllättämään, sillä he valitsivat tehtävään maallikon. Tästä seurasi se, että uusi katolikos Sakaria I (855-875) joutui noin kymmentuntiseen vihkimisrumbaan, sillä hänet oli ensin vihittävä lukijaksi, sitten diakoniksi, papiksi ja piispaksi. Siis kaikki pappeuden asteet putkeen. Serafim Seppälä arvelee tätä kirkkohistorian toiseksi nopeimmaksi urakehitykseksi nostaen voittajaksi kuitenkin Konstantinopolin patriarkan Nektarios Tarsoslaisen, jota ei oltu vielä edes kastettu kun hänet valittiin virkaansa vuonna 381.
Pari kertaa katolikokseksi valitut ovat olleet hyvin nuoria, vain noin 15 -vuotiaita, nimittäin silloin, kun Grigor IV (1173-1193) sekä Grigor V (1193-1194) valittiin. Heidän valintansa perustui pitkälti näiden sukutaustaan, sillä tuolloin virka oli käytännössä perinnöllinen katolikosten ollessa vuosien 941-1203 saman suvun kahdesta eri haarasta.
Sinä voit olla katolikos, sinäkin voit olla katolikos, jokainen voi olla katolikos!
Katolisessa kirkossa on vuosisatojen aikana ollut useita vastapaaveja, ja niin on Armenian apostolisessa kirkossakin ollut useita yhtäaikaisia katolikoksia paikallisten ruhtinaiden rohkaistua alueittensa piispoja ottamaan tittelin itselleen nostaakseen ruhtinaskuntansa statusta. Nämä eivät kuitenkaan yrittäneet syrjäyttää alkuperäistä, vaan nousta yhtä arvokkaiksi. Erityisen paljon rinnakkaiskatolikoksia tuli Grigor II:n (1066-1105) aikana. Hänen virkakautensa oli poliittisesti sekavaa seldžukkien ja Bysantin kahinoidessa keskenään eikä Grigor ollut halukas ottamaan noihin sekavuuksiin osaa.
Hän näet oli enemmän munkki kuin johtaja ja keskittyi keräämään ja kääntämään marttyyrien elämäkertoja. Niinpä kun Eufratin-Taurusvuorten välisen ruhtinaskunnan piispa Sargis 1076 vaati itselleen katolikoksen titteliä lähetti Grigor hänelle mutinoitta katolikoksen vallan symbolit eli viitan ja sauvan. Tämän jälkeen Grigor vieraili Anissa ja vihki siellä piispan, josta myös tuli katolikos vuonna 1081. Pian katolikoksia olikin jo puolisen tusinaa siellä täällä. Egyptissä asti voi nähdä tämän ajanjakson jälkiä, sillä sikäläinen piskuinen armenialaisyhteisö kutsuu hiippakuntaansa patriarkaatiksi. Jaa millä perusteella? No arvaahan sen, Grigor kävi sielläkin.
Vuonna 1441 nähtiin erikoinen episodi. Katolikoksen istuin palasi Kilikiasta Välimeren tienoilta takaisin Etšmiadziniin oltuaan Kilikian suunnilla vuodet 1147-1441. Tai no, siirtyminen meni hieman pieleen, sillä edellinen katolikos jäi vielä olemaan Kilikiaan ja hänelle valittiin seuraajakin, muta kokonaiskirkon johto kuitenkin siirtyi vanhoille sijoilleen. Kirkolliskokoukseen osallistui yli 300 henkeä sisältäen piispoja, pappeja sekä vaikutusvaltaisessa asemassa olevia maallikoita. Ensi kertaa mainitaan mukana olleen myös naisia, minkä lisäksi suuri väkijoukko seurasi tapahtumia. Siinä sitä olikin seuraamista, sillä ehdokkaita oli iso liuta ja nämä väänsivät aiheesta niin kauan, että olivat yksimielisiä ainakin siitä, että jos en minä niin et sinäkään.
Lopulta ehdokkaat lampsivat Khor Virapin luostariin ja noutivat sieltä ehdolle vielä Kirakos -nimisen munkin. Viimein arpa ratkaisi voittajaksi Kirakoksen. Tappion kärsineistä piispa Grigor ei ollut kiinnostunut olemaan hyvä häviäjä, vaan alkoi tomerasti kampanjoimaan uutta katolikosta vastaan väittäen jopa, ettei Kirakosta ole kastettu eikä tämä siksi kelpaa katolikokseksi. Vaikea tähän on tietysti mitään sanoa, paitsi että aika räväkkä väite siihen nähden, että Kirakos oli tosiaan elänyt munkkinakin. Kirakos I (1441-1443) ei kauaa jaksanut Grigorin ruikutusta ja syytöksiä kuunnella, vaan palasi parin vuoden kuluttua luostariinsa antaen kirkon johdon tälle Grigor X:lle (1443-1466).
Valtapolitiikkaa, leikattuja partoja ja lainakirjoja
1800-luvun alussa elettiin vaikeita aikoja, sillä armenialaisten alue oli jakautunut Osmanien valtakunnan, Persian ja Venäjän kesken. Oli tarve valita katolikos, jonka kaikki kolme valtiota ja tietysti Armenian kansa ja papisto hyväksyisivät. Alkoi armoton vääntö, sanan monessa merkityksessä. 1801 Etšmiadzinissa päädyttiin Daniel Surmarilaiseen. Alue kuului kuitenkin Persialle, ja sen johto pakotti vihkimään virkaan piispa Davidin. Vuosien soppa oli valmis. Venäjän tsaari näet vahvisti Danielin valinnan ja lähetti tälle lahjoja. Kuudestatoista piispasta koottu kirkolliskokous erotti Davidin ja vihki Danielin virkaansa. Nyt oli siis kaksi katolikosta. Persian reaktio oli tyly: Daniel vangittiin ja hänen partansa katkaistiin, mikä oli tuolloin suuri häpeä. Vastaiskuna venäläiset hyökkäsivät Jerevaniin ja pitivät sen linnoitusta hallussaan kesän 1804 ajan. Lähtiessään he veivät kirkon mahdin symbolit, pyhän keihään ja Grigor Valontuojan käden, mennessään. David pysyi katolikoksena ja Daniel oli pari vuotta persialaisten hoteissa Maraghassa.
 |
| Keltaisella kuvattu Persian alaisuudessa oleva Jerevanin kaanikunta noin vuonna 1800. Vihreällä Persia, lännessä Osmanien valtakunta. Venäjä ei ole vielä edennyt pohjoisesta kartan alueelle, mutta sekin on jo tulossa. Armenialaiset elivät siis melkoisessa suurvalta- politiikan puristuksessa. Wikimedia Commons. |
Vuonna 1806 Venäjä ja Persia solmivat keskenään rauhan, ja tällöin saatiin myös sovittua Armenian kirkon johtajastakin. Nyt oli Danielin vuoro loistaa, ja hän saapui Etšmiadziniin juhlallisesti 500 persialaisen ratsumiehen saattamana. David oli ottamassa häntä vastaan ja lausui: "Ota avaimet, veli katolikos". Entiset kiistakumppanit marssivat saattueen kärjessä ja asettuivat asumaan yhdessä Etšmiadziniin. Eivätkö onnelliset loput olekin ihania? Sääli, ettei tämä ollut sellainen.
Daniel näet sairastui ja päätyi vuodepotilaaksi. Häntä hoitanut lääkäri olisi tarvinnut lääkärikirjaa oikean lääkityksen, mutta kirja oli hukuksissa. Lopulta se löytyi Davidin hallusta, sillä tämä oli yhtäkkiä siinä määrin kiinnostunut lääketieteestä, ettei suostunut palauttamaan kirjaa. Tästä suuttuneena piispa Nerses laittoi Davidin tyrmään ja leikkautti tämän parran, joka näyttää olleen tuolloin suosittu tapa ratkoa ongelmatilanteita. Silloin aluetta Persian puolesta hallinnoinut Jerevanin kaani lähti rankaisemaan Nersestä, mutta saatuaan runsaasti lahjoja unohti yllättäen tyystin miksi oli edes tullut ja palasi takaisin Jerevaniin, minne pian luikki myös David veljensä turviin. Venäläiset puolestaan ajattelivat, että Jerevanin piiritystä olisi mukava kokeilla uudestaan, koska mitä ilmeisemmin soppa ei vielä ollut tarpeeksi sekaisin, joten venäläiset tulivat lokakuussa 1808. 9. lokakuuta 1808 Daniel kuoli ja haudattiin venäläisten poistuttua. Seuraaja Jeprem saikin sitten pitää titteliä hallussaan pitemmän tovin (1809-1830). Hänen aikanaan Venäjä valloitti itselleen nykyisen Armenian alueen.
Tsaari valitsee ja juoksuttaa
 |
| Nerses V:lle matka Pietariin oli miltei kohtalokas, mutta vanha mies selvisi sieltä vielä katolikoksen istuimelle. Wikimedia Commons. |
1843 otettiin käyttöön uusi vaalisysteemi, jossa armenialaiset valitsivat kaksi ehdokasta katolikokseksi ja Venäjän tsaari valitsi näistä toisen virkaan. Yleensä tsaari valitsi sen, joka oli armenialaisten omassa vaalissa tullut ykköseksi. Vaali oli kolmivaiheinen siten, että ensin valittiin neljä ehdokasta, mihin vaaliin osallistuivat kaukaisetkin hiippakunnat lähettämillään äänillä. Sitten läsnäolijat valitsivat näistä neljästä kaksi ja antoivat tsaarin valita näiden kahden välillä. Tämän ensimmäisen uudenlaisen vaalin voitti Bessarabian eli nykyisen Moldovan primaattina toiminut 72-vuotias Nerses. Tsaarin halu tavata hänet henkilökohtaisesti miltei koitui hänen kohtalokseen, sillä hän makasi Pietarissa sairaana viisi kuukautta. Lopulta 1845 Nerses V vihittiin virkaansa, missä toimi sitten vuoteen 1857 eli kuolemaansa asti.
1882 kuolleen katolikos Kevorkin seuraajan valinta kesti tavallista pidempään, ja vasta 1885 oltiin saatu valittua kaksi ehdokasta. Yllättäen tsaari päätti, että oli aika tehdä poikkeus sääntöön ja valitsi vähemmän ääniä saaneen ehdokkaan, josta tuli Makar I (1885-1891), joka sai lempinimen "Tsaarin valinta", joka tuskin oli kehu.
 |
| Mkrtitš Khrimian oli kirkollinen supertähti, mutta voittosaatto oman kansan parissa piti vaihtaa Euroopan-kiertueeseen. Wikimedia Commons. |
Makarin seuraajan valinnasta tuli suoranainen kansanjuhla. Hiippakuntien valitsijamiesten kokoontuessa katedraaliin sen ulkopuolella kansa huusi yhden ehdokkaan nimeä, jolla selkeästi oli ainakin paikallisten suosio: Mkrtitš Khrimian. Tämä oli tuolloin karkotettuna Jerusalemiin, mutta se ei kansansuosiota haitannut, ehkä jopa lisäsi. Äänestyksen yhteydessä tapahtui hieman huvittava episodi, kun yhden äänen oli saanut henkilö nimeltä Kevork Ter Nersessian, jota kukaan läsnäolijoista ei tuntenut eikä sen nimistä piispaa ollut ainakaan olemassa. Oliko kyseessä sitten oman aikansa Aku Ankka -ääni vai oliko joku tahtonut antaa tukensa tuntemattomalle suuruudelle, tiedä häntä. Mkrtitš Khrimian kuitenkin voitti viimeisen äänestyskierroksen ja kansa intoutui huutamaan riemusta ja kerrotaan pilviseltä taivaalta pilkottaneen auringonsäteenkin. Mkrtitšillä oli kuitenkin vielä melkoinen prosessi päästä Jerusalemista virkapaikalleen, sillä Osmanivaltakunnan sulttaani ei halunnut hänen kulkevan valtakuntansa läpi, ettei maan armenialaisväestö alkaisi järjestämään tälle riemusaattoja. Niinpä oli koukattava Euroopan kautta. Hukkareissua ei kuitenkaan tullut, sillä virkakausi kesti vuodet 1892-1907.
Katolikoksia Neuvostoliiton varjon alla ja itsenäisessä Armeniassa
 |
| Khoren I saatiin valittua virkaansa rauhassa, mutta lopulta hän joutui kärsimään Stalinin vainoissa marttyyrikuoleman. Wikimedia Commons. |
Vuonna 1932 huolimatta Neuvostoliitosta ja kommunistisesta hallinnosta oli katolikoksen valinta vapaampi kuin aikoihin, sillä Khoren I:sen (1932-1938) valintaa ei tarvinnut alistaa millekään ulkopuoliselle auktorille, kunhan muistettiin kiittää neuvostohallintoa valintakokouksen puolesta. Ateistista hallintoa ei ilmeisesti kiinnostanut häviäväksi luullun uskonnon valtakuviot. Kuitenkin pian alkoivat Stalinin vainot, joissa katosi satoja piispoja ja pappeja. Khoren I ei suostunut vaikenemaan eikä alistumaan tämän kaiken edessä, ja hänet tapettiin kuristamalla 10. huhtikuuta 1938. Häntä ei saatu haudata muiden katolikosten joukkoon. Niinpä kuusi naista hautasi hänet Gaianen luostarin alueelle merkitsemättömään hautaan, jonka sijainti kuitenkin muistettiin ja josta jäännökset 1996 siirrettiin muiden katolikosten joukkoon. Vasta 1945 saatiin valita uusi katolikos, jolloin valituksi tuli kirkkoa väliajan käytännössä johtanut arkkipiispa Gevorg, katolikoksena Gevorg VI (1945-1954). Arkkipiispana hän joutui useasti kommunistien syljettäväksi matkatessaan työpaikalleen.
 |
| Gevorg VI sai pitää henkensä ja kohosi lopulta katolikokseksi. Virka-asun huppu tulikin tarpeen roiskesuojana miehen toimiessa kommunistien sylkykuppina työmatkoillaan. Wikimedia Commons. |
Nykyinen katolikos Karekin II valittiin virkaansa 27. lokakuuta 1999 itsenäisessä Armenian tasavallassa. Tuolloin kokoukseen otti osaa 452 kokousedustajaa yli 30 maasta, mikä kertoo armenialaisten laajasta leviämisestä ympäri maailman. Periaatteessa ehdokkaina oli 47 piispaa. Länsimaista tulleet kokousedustajat olivat pettyneitä, kun nämä eivät esittäytyneet ja kertoneet näkemyksistään julkisesti. Ehkä he eivät viitsineet kiinnittää huomiota siihen, että kaikki eivät tosiaankaan voi tuntea heitä. Yhtä kaikki nelituntisen äänestysprosessin jälkeen Karekin Nersissian voitti Armenian arkkipiispa Nerseksen (ties kuinka mones Nerses tässä tekstissä) äänin 263-173. Virkaan vihkiminen piti suorittaa jo neljän päivän päästä, mutta tilanne muuttui dramaattisesti, kun Armenian parlamentissa murhattiin maan pääministeri, parlamentin puhemies ja muita poliitikkoja. Niinpä vihkimys voitiin suorittaa vasta 4. marraskuuta, jolloin iso osa kokousedustajista oli jo joutunut poistumaan.
 |
| Nykyinen katolikos Karekin II on perimätiedon mukaan viran 132. haltija. Wikimedia Commons. |
Armenian historiasta ei siis puutu väriä, mikä heijastuu myös Armenian apostolisen kirkon johtajien valintoihin. Kuitenkin kyseinen kirkko on selvinnyt kaikkien vaikeuksiensa läpi ja on edelleen olemassa suurvaltapolitiikasta, sisäisistä väännöistä ja kommunistihallinnon vainoista huolimatta. Niinpä se varmaan selviää myös tulevissakin myrskyissä, mitä ne sitten ovatkin. Toki kaiken edellä kuvatun ja kuvaamattomankin jälkeen (aiherajauksen vuoksi en käsitellyt lainkaan armenialaisten kansanmurhaa 1900-luvun alussa) toivoisi sille rauhallisempaa tulevaisuutta.
Lähde:
Munkki Serafim: Araratista itään. 12 avainta kauneuden ja kärsimyksen Armeniaan. 2007.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti