Tällä kertaa vuorossa on seikkailukertomus talvisodan
ajalta. Tarinan sankarina on Viipurissa työskennellyt saksalaissyntyinen
katolinen pappi, jonka sairaskäynti seurakuntalaisen luona Pohjois-Karjalassa
miltei päättyi teloituskomppanian eteen. Miksi näin, se selviää tämän tarinan
myötä.
Unelma Suomesta ja
unelmien Suomessa
Johannes Schäfer oli syntynyt Saksan Berliinissä vuonna
1906. Hänet vihittiin katoliseksi papiksi Freiburgissa joulukuussa 1938. Jo
opiskellessaan hän oli haaveillut pääsevänsä lähetyspapiksi Suomeen. Mielessään
hän ajatteli erakkoelämää marja- ja sienimetsissä sekä ehkä saarnamatkoista
Venäjälle. Hänen käsityksensä työkentästä oli siis jossain määrin romanttinen
ja epärealistinen, mutta suomalaisiin metsiin hän kyllä sai tutustua täällä
ollessaan. Toteuttaakseen haaveensa Suomesta hän liittyi Jeesuksen Pyhän
Sydämen veljeskuntaan, jonka lähetysaluetta maamme oli. Niinpä hän heti
pappisvihkimyksensä jälkeen matkusti Helsinkiin ja siirtyi sieltä tammikuussa
1939 Viipuriin sikäläiseen katoliseen seurakuntaan.
Viipurin pyhän Hyacinthuksen katolinen kirkko on edelleen pystyssä, vaikkei enää alkuperäisessä käytössä. Wikimedia Commons. |
Vähäpuheiseksi idealistiksi kuvailtu Schäfer oli ilmeinen
kielilahjakkuus, tosin voi olla, että Suomeen jo aiemmin kaivanneena hän oli
varmaan jo ennestään opiskellut kieltä. Joka tapauksessa hän alkoi pitää
saarnoja suomeksi oltuaan vasta kolme viikkoa maassa. Suomeen tulleiden
katolisten pappien suomen kielen taito ei ollut itsestäänselvyys eikä aina välttämättömyyskään,
sillä maamme katolinen väestö oli isolta osalta taustaltaan italialaisia,
saksalaisia sekä puolalaisia, minkä lisäksi ainakin Helsingissä
suomalaistaustaisista monet olivat ruotsinkielisiä. Schäfer pääsi myös
toteuttamaan kaipuutaan luontoon, sillä hän teki pitkiä pyöräretkiä pitkin
Karjalan Kannasta yhdessä seurakunnassa toimineen Hemmingin nuorisoseuran
aktiivijäsenen Pauli Gorskin ja huonosti suomea puhuvan hollantilaissyntyisen
veli Stefanuksen kanssa. He yöpyivät teltassa tutustuen tarkasti Kannaksen
mäntymetsiin ja hiekkateihin. Osa
Schäferin pyöräretkistä ulottui Saimaan kanavalle ja Kurkijoen Elisenvaaraan
asti. Kesän 1939 aikana hän matkusti Terijoelle tavaten siellä toisen kahdesta
syntyperäisestä suomalaisesta katolisesta papista Adolf Carlingin ja vieraili
tämän perheen maatilalla Kivennavalla. Voisi sanoa, että Schäfer vietti
unelmiensa elämää.
Sota alkaa,
velvollisuus kutsuu
Pian kuitenkin kaikki muuttui, ja leppoisat pyöräretket
olivat muisto vain. Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939 ja muutti pysyvästi
koko Kannaksen. Tuolloin Viipurissa oli kolme katolista pappia, joista yksi oli
jo aiemmin joutunut lähtemään Terijoelta. Kun kirkkoherra Theodor Schwering oli
joulukuun alussa saattelemassa seurakunnan lastenkodin väkeä rautatieasemalle
soitti Helsingin katolisen seurakunnan kirkkoherra Jan Vernooy. Schäfer otti
puhelun vastaan. Siinä ilmoitettiin päätetyn, että vain yksi pappi saisi jäädä
Viipuriin, muiden oli evakuoituva. Kun Schwering palasi ilmoitti Schäfer asian
siinä muodossa, että Schweringille oli annettu evakuoitumiskäsky ja Schäferin
pitäisi ainoana pappina jäädä Viipuriin. Schwering paheksui ohjetta, mutta
lähti kuitenkin pommien saattamana matkaan. Omien sanojensa mukaan Schäfer
ajatteli tuolloin jäävänsä Viipuriin mieluummin kuollen venäläisten keskitysleirillä
kuin pakenisi kotimaahan. Tuolloin näet monet ulkomaalaissyntyiset papit ja
katolisen kirkon työntekijät lähtivät maasta, sillä Neuvostoliitossa
harjoitettu uskonnollinen vaino oli tiedossa.
Viipurin rautatieasemalta alkoi Schäferin matka kohti pohjoista. Wikimedia Commons. |
Kauaa ei Schäfer kuitenkaan Viipurissa vanhentunut, sillä
pian Schweringin lähdettyä posti toi ilmoituksen siitä, että eräs
seurakuntalainen teki kuolemaa Pohjois-Karjalassa. Tämä ei ollut mitenkään
ihmeellistä, sillä vaikka katolilaisia oli Suomessa vähän saattoivat
seurakuntalaiset asua hajallaan. Suomessa oli tuolloin neljä katolista
seurakuntaa, Helsingissä, Turussa, Viipurissa ja Terijoella, ja niiden alueet
saattoivat olla hyvin laajoja. Niinpä Schäfer päätti lähteä Pohjois-Karjalaan,
mutta ei pukeutunut verkkarihousuihin, vaan laittoi 6. joulukuuta ylleen
tirolilaisasun, pakkasi messukasukat ja liturgiset esineet reppuun ja tallusti
asemalle. Tällä kävelymatkalla hän huomasi lastin liian raskaaksi ja palasi
pappilaan keventämään sitä ja vaihtoi asukseen pitkän papinkaavun, talaarin.
Sitten matka pohjoiseen sai alkaa. Ihan oman onnensa nojaan ei Schäfer muuten
Viipurin seurakuntaa siksi aikaa jättänyt, sillä Terijoelta evakuoitunut pappi
Armand de Caluwé oli vielä jonkin aikaa kaupungissa.
Sairastava seurakuntalainen löytyi Joensuun pohjoispuolella
sijaitsevasta tuberkuloosisairaalasta metsän keskeltä. Kyseessä oli ilmeisesti
Kontiolahdella sijaitseva Kontioniemen parantola. Siellä hän joutui
aloittaessaan sairaalle tehtävää toimitusta hän joutui vakuuttelemaan kovasti
sekä sairaalle että tämän läsnä oleville omaisille, että hän todellakin oli
katolinen pappi. Hän myös lupasi omaisille tulevansa tarvittaessa toimittamaan
myös hautajaiset.
Tehtävä oli suoritettu ja paluumatka alkoi. Keskiyöllä
Schäfer pääsi takaisin Joensuuhun ja majoittui hotellissa. Tulipalot värjäsivät
kaupungin yötaivaan purppuranväriseksi. Aamulla Schäfer päätti palata Viipuriin
ja astui etelään matkaavaan junaan. Kuitenkin parin tunnin matkustuksen jälkeen
junan oli pysähdyttävä ilmahälytyksen vuoksi ja matkustajien oli hajaannuttava
metsään suojaan. Vaaran oltua ohi väki komennettiin junan vihellysmerkillä
takaisin vaunuihin. Schäfer kuitenkin oli ilmeisesti edennyt liian kauas
junasta, sillä saapuessaan radalle hän ehti nähdä ainoastaan kaukana höyryävän
junan. Eipä auttanut muu kuin palata edelliselle asemalle.
Sotilaitten
kourissa ja sotilaita paossa
Siellä tilanne alkoi pahasti eskaloitumaan. Hänet näet
pidätettiin välittömästi. Sotilaitten silmissä tämä erikoinen ulkomaalainen,
jolla oli omituiset vaatteet, saksalainen passi ja kantamuksena liturgisia
välineitä vaikutti epäilyttävältä. Niinpä he päättelivät tämän olevan
vihollisen vakooja, desantti. On kyllä helppo kuvitella, että papinkaavussa
kulkeva Schäfer oli varmasti kulmakarvoja kohottava näky, mutta toisaalta
väkisin tulee mieleen, että jos vakoojan peitetarinaksi olisi todella laitettu katolinen
pappi olisi se ollut aika heikkoa maakohtaista profilointia, jos tarkoitus oli
olla herättämättä huomiota. Noh, yhtä kaikki, tilanne oli vakava, suorastaan
räjähdysherkkä. Osa sotilaista olisi näet halunnut ampua vangin heti, joku taas
ehdotti, että olisi parempi säästää kuulia ja pistää vain puukolla. Tilanne
siis oli eskaloitumassa nopeasti.
Eräs upseeri päätti kuitenkin ottaa Schäferin
kuulusteltavaksi ja voi olla, että sotilaidenkin uho saattoi olla vain
pelottelua. Schäfer vietiin Asemäki -nimiselle asemalle Elisenvaaran ja
Lappeenrannan välillä. Schäferiä tilanne varmasti kuumotti melkoisesti,
varsinkin kun hän muisti sotilaiden aiemmat uhkailut. Hän tosin oli ajatellut
olevansa valmis kuolemaan, mutta uskonsa puolesta marttyyrina kommunistien
käsissä, ei vakoojaksi luultuna. Niinpä hän yöllä pyysi sotilailta lupaa käydä
ulkona. Hetken asemalaiturilla käveltyään hän kääntyi nopeasti asemarakennuksen
nurkan taakse ja säntäsi maantielle. Alkoi hurja pakomatka. Ilmaan ammutut
valopallot tekivät yötaivaan päivänkirkkaaksi. Schäfer loikkasi tien sivuun ja
kaivautui ojan pohjalle lumen alle. Päivällä hän kuuli läheltään etsijöiden
ääniä ja pysyi piilossaan.
Yön ja seuraavan päivän kuluttua Schäfer tajusi, että
saattaisi kuolla paleltumiseen. Hän päätti lopulta nousta ojasta. Jalat olivat
aivan turvonneet, joten hän laahautui puolen kilometrin päässä olevaan taloon.
Talon väki soitti poliisin ja Schäfer vietiin aseman kellariin säilöön. Hänelle
tarjottiin lämmintä ruokaa, muttei kyennyt nielemään mitään. Jalkojen
turpoamisen vuoksi hän ei saanut moneen päivään saappaita jaloistaan. Onneakin
kuitenkin oli kaiken tämän surkeuden keskellä, sillä lopultakin sotilaat saivat
selvyyden hänen henkilöllisyydestään. Tämän jälkeen hänet vietiin junaan, joka
kulki Lappeenrannan kautta Helsinkiin. Siellä hän suuntasi Helsingin katolisen
seurakunnan pappilaan. Siellä hänet otti vastaan toinen suomalaissyntyisistä
katolisista papeista Wilfrid von Christierson, joka antoi Schäferille ohjeen
poistua maasta, kuten olivat tehneet monet muutkin ulkomaalaisen kansalaisuuden
omanneet papit piispaa ja kirkkoherraa myöten.
Suomen pakkasista
Afrikan lämpöön
Niin Schäfer poistui Suomesta eikä enää palannut. Sittemmin
hän suoritti varsinaisen elämäntyönsä lähetyspappina Etelä-Afrikassa, jonne hän
lähti toisen maailmansodan päätyttyä. Hän ei enää koskaan palannut Eurooppaan
vaan kuoli lähetysasemallaan 71-vuotiaana vuonna 1977. Hänen esimiehensä piispa
Everard Baaij kirjoitti myöhemmin Suomeen: "Isä Schäfer oli juuri sitä tyyppiä, joka varmaan olisi selviytynyt
teidänkin maassanne. Pitkät talvikuukaudet eivät olisi ikävystyttäneet häntä,
sillä hän osasi rukoilla ja opiskella ja oli aina avuksi lähimmäisille. Hänen
valokuvamaiselle muistilleen ei teidänkään kielenne olisi ollut ongelma. Olihan
hän oppinut saarnaamaan useilla afrikkalaisilla kielillä."
Kuten edellä on tullut ilmi, Schäfer todella oppi suomen
hyvin nopeasti. Toisaalta maamme oli tarjonnut hieman karumpaakin valmennusta,
sillä voi olla, että pommien valaiseman yötaivaan, suomalaissotilaiden
uhkailujen, valopallojen valaiseman pakomatkan ja parin lumihangen alla
vietetyn yön jälkeen mikään Afrikan lähetyskentillä tuskin saattoi suuremmin
pelottaa Schäferiä, miestä, joka oli haaveillut rauhallisesta erakkoelämästä
Suomen metsissä.
Lähteet
Kalevi Vuorela: Finlandia
Catholica. Katolinen kirkko Suomessa 1700-luvulta 1980-luvulle. 1989.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti