Kleofas Immanuel Nordlund, evankelisuuden nuori tähti, jonka kannel soi kauniimmin

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

KLEOFAS IMMANUEL NORDLUND (1849-1883)

Kleofas Immanuel Nordlundin kuva
Björklundin kirjoittamasta elämäkerrasta.

Varsinais-Suomen Marttilassa saattaa kuulla evankelisen liikkeen seuroissa edelleen jonkun ehdottavan, että lauletaan "Heikolan pojan laulu".  Laulu on "Mun kanteleeni kauniimmin", joka on monelle liikkeen ulkopuolisellekin tuttu esimerkiksi muistoadresseista. Itse asiassa kyse on Siionin kanteleen laulun numero 318 "Oi, minkä onnen, autuuden" 4. säkeistöstä, sillä tuossa laulussa on suorastaan tanssahteleva sävel, kun taas tuo 4. säkeistö on laitettu laulettavaksi myös hartaammalla sävelellä numerolla 479. Samalla vaivalla siis kaksi laulua samassa kokoelmassa, näppärää. (Myönnän nyt, etten muista voiko "Heikolan pojan laulu" viitata näihin molempiin"). "Heikolan poika" puolestaan on Kleofas Immanuel Nordlund, joka laulunteon ohella oli aikanaan nuoresta iästään huolimatta yksi evankelisen herätysliikkeen keskeisiä vaikuttajia ja tunnettu  myös liikkeen ulkopuolella. Mutta kuka hän oikeastaan oli ja mitä hän teki lyhyeksi jääneen elämänsä aikana? Ja aivan aluksi, mikä ihmeen "Heikolan poika"?

Marttilasta maailmalle

Marttilan kirkko, jossa isä-Nordlund saarnasi
ja joka oli pojankin ensimmäinen kotikirkko.
Wikimedia Commons.

Kleofas Immanuel Nordlund näki päivänvalon Marttilassa 23. tammikuuta 1849. Hänen isänsä oli pappi Karl Isak Nordlund, joka toimi Marttilan seurakunnan pitäjänapulaisena ja äitinsä Maria Gustava Helenius, papin tytär. Pitäjänapulaisen asunto sijaitsi Heikolan kylässä Ali-Kraapan tilan yhteydessä, sieltä siis juontaa tämä "Heikolan poika".  Isä-Nordlund oli aikanaan varsin näkyvässä roolissa alhaisesta virka-asemastaan huolimatta, sillä hän oli ensin mukana herännäisyydessä ja sen jälkeen herännäisyydestä 1840-luvulla irtautuneen evankelisuuden keskeisen johtomiehen Fredrik Gabriel Hedbergin kilpitovereita, puolustaen tämän uuden liikkeen näkemyksiä sen vastustajia vastaan julkisin kirjoituksin. Hänestä voisi siis sanoa paljonkin, mutta tehtäköön se joskus omassa kirjoituksessaan. Tässä kohtaa olennaista on se, että evankelisuus oli Kleofasin elämässä mukana alusta asti.

Muistotaulu Marttilan kirkon seinässä
molempien Nordlundien muistoksi.
Sen lopussa on myös "Heikolan pojan
laulu". Wikimedia Commons.

Isä-Nordlundin terveys kuitenkin oli heikko, ja hän menehtyi jo 29. maaliskuuta 1853, Kleofasin ollessa 4-vuotias. Perheen asuttua vielä muutaman armovuoden Marttilassa muuttivat he vuonna 1857 Turkuun, sillä siellä eläminen oli vielä tuolloin halpaa ja koulunkäyntimahdollisuudet paremmat. Kleofas aloittikin 1860 Turun ylemmän alkeiskoulun. Elämäkerran kirjoittajan mukaan jo silloin ilmeni, että hänellä oli suuret lahjat ja mainio pää, vaikka opinnot eivät alkuun juuri edistyneet vilkkaan ja raisun luonteen vuoksi. Tämä muuttui vasta lukiossa, jonka hän aloitti syksyllä 1865. Siellä hän alkoi keskittyä opintoihinsa huolellisemmin ilman, että hänen vilkas perusluonteensa olisi muuttunut. Toisaalta hän lukion loppupuolella alkoi ajatella myös uskonasioita henkilökohtaisemmalla tasolla, sillä vaikka hän äitinsä myötä olikin ollut mukana Turussa tuohon aikaan hyvin voimakkaan evankelisen liikkeen toiminnassa tuli hänelle vasta nyt omakohtaisesti huoli oman sielunsa tilasta. Tähän vaikutti osaltaan lukiotoveri Emil Eriksson, korppoolainen talonpojan poika, jonka kääntymys ja esimerkki vaikuttivat sekä Nordlundiin sekä kahteen muuhunkin lukiotoveriin, joista Nordlundin tavoin tuli pappeja. Eriksson piti jopa saarnoja Turun kehruuhuoneen kirkossa, ja hänen varhainen kuolemansa  keväällä 1867 vain vahvisti hänen tovereihinsa tekemää vaikutusta.

Jomalan kirkko, jossa nuori Nordlund
ihastutti ulkonäöllään paikallista
naisväkeä. Wikimedia Commons.

Niinpä Nordlund kävi ystävineen Turussa pidetyissä hengellisissä kokouksissa ja jopa joskus puhui seuroissa ja saavutti puhujana suosiota. Keväällä 1868 päättäessään lukion hän sai arvosanan laudatur. Kesäkuussa 1868 hänet merkittiin Helsingin yliopiston opiskelijaksi. Kesän hän kuitenkin vietti Jomalan pappilassa isänsä vanhan ystävän rovasti Viktor Mauritz Roslinin luona, joka rohkaisi hänen pappiskutsumustaan ja antoi hänen saarnata kirkossa ja puhua hartaustilaisuuksissa. Nuori ylioppilas lainehtivine kullankeltaisine kiharoineen teki vaikutuksen, sillä hänen ensi kertaa puhuessaan Jomalassa naiset kuiskailivat keskenään, kuinka hän oli "punainen ja valkoinen kuin Jumalan enkeli". Kaunopuheista väkeä nuo Jomalan naiset.

Matka Getan kirkkoon oli päättyä huonosti,
mutta lopulta Nordlund sinne pääsi,
paholaisen kiusaksi. Wikimedia Commons.

Ahvenanmaalla sattui myös paha onnettomuus, kun Getan pastori oli pyytänyt Nordlundia saarnaamaan puolestaan kirkossaan.  Nordlund matkasi erään toisen ylioppilaan kanssa sinne hevoskärryillä, mutta Getan puolella erään korkean mäen alamäessä kärryt töytäisivät hevosta ja se pillastui niin, että se yltyi täyteen laukkaan ja eräässä tien mutkassa kärryt keikahtivat kumoon ja rikkoutuivat kaataen hevosenkin nurin. Rattaiden pyörätkin irtosivat ja vierivät nuorukaisten yli jättäen heidät ruhjotuiksi ja tajuttomiksi. Eräs ohikulkenut jalankulkija näki heidät ja auttoi sekä hevosen että miehet jalkeille. Ylioppilaiden kunto ei kuitenkaan riittänyt Getan pappilaan asti, vaan he yöpyivät eräässä maatalossa, jossa he hoitelivat vesikääreillä kipeitä jäseniään. Sunnuntaiaamuna Nordlundin toveri katsoi parhaaksi jäädä vielä potemaan, mutta Nordlund  itse päätti väsymyksestään huolimatta hoitaa lupaamansa tehtävän. Saarna oli olosuhteista huolimatta voimakas, ja ehkä hänen luonnettaan sekä käsitystään onnettomuuden, josta kirkkokansa jo tiesi, aiheuttajasta kertovat saarnan loppusanat: "Ja niin olen minä nyt, paholaisen kiusaksi, saanut saarnata Jumalan sanaa Getan kirkossa, aamen!"

Yliopistossa tekemässä vaikutusta ja Kannaksella luovimassa

Nordlund joutui aluksi murehtimaan olisiko hänellä varaa aloittaa syksyllä opintoja Helsingissä, mutta paluumatkalla Ahvenanmaalta Turkuun  häntä kohtasi melkoinen onnenkantamoinen, sillä samaa matkaa kulkenut neiti Sohlström tarjosi hänelle rahaa sen verran, että hän saattoi asua niillä Helsingissä lukukauden verran. Niinpä opinnot pääsivät alkamaan ajallaan. Nordlund erottui pian edukseen opiskelijoiden joukossa ja kiinnitti myös opettajien huomion sekä terävän ja nopean älynsä että väittelytaitojensa johdosta. Hän saattoi esimerkiksi väitellä dogmatiikan professori Aksel Fredrik Granfeltin kanssa oppikysymyksistä, Nordlund kun oli omaksunut voimakkaan tunnustuksellisen katsomuksen, toisin kuin professorinsa. Tästä huolimatta Granfelt suhtautui Nordlundiin arvostaen ja lausui kerran, että "Nordlund on hyvin lahjakas".

Vielä opiskeluaikana Johannes
Bäck ja Nordlund kuuluivat
hengellisesti eri leireihin.
Bäckistä tuli kuitenkin aikanaan
Nordlundin perustaman Evanke-
liumiyhdistyksen johtaja.
Wikimedia Commons.

Nordlund oli siis omaksunut jo kotonaan vaikuttaneen luterilaisen tunnustuksellisen ja evankelisen linjan ja oli myös Helsingissä aktiivinen evankelisen liikkeen toiminnassa. Teologian opiskelijoiden parissa oli välillä ankaraa vääntöä evankelisten ja herännäishenkisten opiskelijoiden välillä. Jälkimmäistä joukkoa edusti tuolloin esimerkiksi Johannes Bäck, joka pian papiksi tultuaan kuitenkin omaksui evankelisen vakaumuksen, tulipa aikanaan liikkeen johtajaksikin. Hän kertoi jo opiskeluaikana nähneensä Nordlundin evankelisuuden eturivin puolustajana ja että vastustajienkin oli pakko ihailla tämän rohkeutta ja puheen lahjakkuutta. Kaikki kuulemma näkivät, että Nordlundista tulee vielä jotain suurta.

24.1.1871 Nordlund valmistui korkeimman mahdollisen arvosanan saaneena. Kun hänen huonetoverinsa suuntasivat Turkuun vihittäviksi papeiksi lähti Nordlund Porvooseen, sillä piispa Schauman oli lupaillut hänelle virkamääräystä Helsinkiin. Nordlund oli näet jo opiskeluaikana nähnyt työkenttänsä juuri siellä. Ystävä Wennerströmin haaveillessa hiljaisesta maaseudusta tai pikkukaupungista Nordlund sanoi, että hän itse halusi nähdä elämää ja liikettä ympärillään eikä itse arvellut voivansa viihtyä Wennerströmin kuvaamissa paikoissa. Heikolan poika Marttilasta oli kovasti urbanisoitunut!

Pyhäjärven sijainti kartalla. Ei ehkä
Helsinkiin kaivanneen Nordlundin
unelmapaikka, mutta hyvin hän
sielläkin pärjäsi. Wikimedia Commons.

Ensimmäiseksi työpaikaksi tuli kuitenkin Viipurin läänin Pyhäjärven seurakunta ja kirkkoherran apulaisen pesti. Vastoin odotuksiaan Nordlund viihtyi siellä, vaikka Helsingin kutsu yhä mielessä kaikuikin. Hänen kertoessaan kohtaamisistaan paikallisten kristittyjen kanssa näkyy, kuinka hänellä oli sielunhoidollista viisautta. Paikkakunnan uskovista vain harva edusti evankelista liikettä. Vaikka Nordlund oli vakaa evankelinen hän pyrki tuomaan kantansa esiin varovasti. Monilla ei ollut edes Uutta testamenttia, vaan erityisesti monilla naisilla uskonelämässä näyttelivät keskeistä roolia unet ja ilmestykset. Nordlund ei kuitenkaan heti tyrmännyt niitä, sillä silloin yhteys hänen ja näiden naisten välillä olisi kadonnut, vaan pikku hiljaa Raamattua opettaen pyrki ohjaamaan hengellisyyttä oikeaan suuntaan.  Myös ihmisten lukiessa hänen mielestään kyseenalaisia kirjoja ei hän niitä tyrmännyt julkisesti ellei joku erikseen kysynyt, mutta opetuksessaan painotti niitä asioita, joissa koki näiden kirjojen erehtyvän ja siten yritti vaivihkaa oikaista ihmisten käsityksiä. Tämä varmastikin oli järkevä toimintamalli paikkakunnalla, jossa evankelisella näkemyksellä ei ollut mitään valmista auktoriteettia ja kertoo hyvästä tilannetajusta.

Haaveitten Helsinkiin: Pappi on saapunut kaupunkiin!

Helsinkiä vuonna 1870, taustalla Nikolainkirkko (etualalla saksalainen
kirkko). Nikolainkirkossa Nordlund sai kirkkokansan suorastaan
lainehtimaan. Wikimedia Commons.

Toukokuussa 1871 Nordlund pääsi sitten haaveittensa Helsinkiin v.t. kappalaiseksi. Siinä hän sai toimia vuoden 1877 toukokuuhun asti, jolloin toinen sai siitä kappalaisen vakiviran. Tämä oli Nordlundin vireintä ja voimakkainta toimintakautta, ja hän kokosi runsaita kuulijajoukkoja niihin kirkkoihin, joissa hän saarnasi. Hänen saarnojensa kerrotaan olleen yksinkertaisia, loogisia ja viimeisteltyjä. Hänen äänensä ei ollut erityisen voimakas, mutta hänen saarnojensa sanotaan olleen sisäisen hehkuvan innostuksen läpitunkemia, joka vain kasvoi saarnan kuluessa. Erityisesti hänen Helsingin-aikansa alkuvaiheissa kerrotaan hänen saarnojensa saaneen joskus koko kuulijakunnan lainehtivaan liikkeeseen.  Esimerkiksi kerran Nikolainkirkossa, nykyisessä Helsingin tuomiokirkossa kerrotaan Nordlundin saarnan saaneen aikaan sen, kuinka kuulijat nousivat ja laskivat rytmillisesti penkissä niin, että täysinäinen kirkko oli kuin lainehtiva meri.

Hänen elämäkertansa kirjoittajan mukaan Nordlundin saarnat saattoivat tunkea luihin ja ytimiin, edellä kuvatun perusteella ihan konkreettisesti. Tämä toteaa myös, että vaikka Nordlund olikin evankelinen ei hänen saarnoissaan väitelty eri uskonsuuntia vastaan, vaan hänen "taistelunsa koski syntiä ja epäuskoa, hänen tarkoituksensa oli herättää omattunnot, saattaa ihmiset Kristuksessa saadun Jumalan armon tuntemukseen ja uudistettuun elämään, ei milloinkaan viedä heitä suunnasta toiseen." Hän saattoi olla joskus sanoissaan jyrkkäkin, kuten eräissä hautajaisissa, joitten vainaja oli kuollut juopuneena. Hautajaissaattue oli vainajan kotona nauttinut viinaksia sen verran runsaasti,  että kaikki kulkivat hoiperrellen ja kantajat päissään pudottivat arkun hautausmaalla maahan. Tästä Nordlund oli sen verran suuttunut, että hän tuli lausuneeksi "Helvettiin meni tämän kuolleen sielu, ja helvettiin menette tekin, koko joukko, jollette nopeasti kadu ja tee parannusta."

Nordlund toimi Porvoon piispa Schaumanin notaarina joillain tämän piispantarkastusmatkoista. Hän myös tulkkasi Schaumanin puheet tarvittaessa suomeksi. Schauman arvosti Nordlundia kovasti ja sanoi, että "Nordlundista tulee vielä teologian tohtori, professori ja piispa" ja toisella kertaa "Minulla on hiippakunnassani kaksi oivaa miestä: Hornborg ja Nordlund." Näistä Hornborg toimikin myöhemmin piispana. Nordlundkin ilmeisesti piti etenemistä korkeisiin virkoihin kiinnostavana, sillä hän teki kovasti töitä filosofian kandidaattitutkintoa varten opiskellen siihen vaadittavia asioita, mutta pappisviran tuomat kiireet pakottivat hänet keskeyttämään ne.

Evankeliumiyhdistystä perustamassa ja toisia valmentamassa

9. tammikuuta 1872 Nordlund lähetti evankelisen liikkeen isähahmolle Fredrik Gabriel Hedbergille merkittävän kirjeen, joka liittyi Nordlundin ehkä tärkeimpään saavutukseen. Tuolloin hän oli vasta vähän vajaa 23-vuotias. Siinä hän kertoi, kuinka hän Itä-Suomessa työskennellessään oli havainnut hyvän uskonnollisen kirjallisuuden tarpeen. Nyt oli eläinlääkäri Anders Silfvast myös havahtunut samaan asiaan ja halusi ryhtyä voimallisesti levittämään uskonnollista kirjallisuutta. Silfvast ajatteli varojen siihen tulevan jonkinlaisina lainoina. Nordlund oli pitänyt Silfvastin ideaa hyvänä, mutta viranomaisille tarkoitettua anomusta puutteellisena ja ideaa vielä kehittämistä tarvitsevana. Nordlund oli sitä mieltä, että varat oli saatava lahjoituksina eikä lainoina ja että jo anomustakin ajatellen piti olla olemassa selkeät säännöt, ei liian tiukat, muttei liian väljätkään. Samalla sen kautta voitaisiin koordinoida liikkeen kolportöörien, saarnaavien kirjakauppiaiden toimintaa. Hanke saisi näin laajemman pohjan ja virallisen yhdistyksen kantamaan siitä vastuuta. Hedberg antoi hyväksyntänsä ja neuvoja, ja niin lopulta syntyi  Lutherilainen Evankeliumiyhdistys, jonka säännöt Suomen senaatti vahvisti 13.11.1873. Nordlundista tuli yksi sen ensimmäisen johtokunnan jäsenistä, ja hän pysyi järjestössä aktiivisena elämänsä loppuun saakka. Kovana meriittinä voisi mainita myös sen, että kun Evankeliumiyhdistys julkaisi uuden, korjatun käännöksen luterilaisista Tunnustuskirjoista suoritti korjaustyön kaksi teologian professoria sekä pastori Nordlund kolmantena. Ilmeisen lahjakas kaveri.

Nordlund oli tarkka siitä, että yhdistyksen kolportööreillä oli oikea ja yhtenäinen käsitys Raamatusta. Hän kävi sekä keskusteluja että oli kirjeenvaihdossa näiden kanssa tämän toteuttamiseksi.  Hän myös antoi näille sellaisia kirjoja, jotka auttoivat heitä syvempään Raamatun ymmärtämiseen. Kolportöörit myös kehottivat ihmisiä, joiden kysymyksiin he eivät osanneet vastata lähettämään kysymyksensä juuri Nordlundille. Myöhemmin, kun evankelisille oli rakennettu Helsinkiin oma rukoushuone kävi Nordlund siellä aktiivisesti, vaikka osa siellä olikin nyreissään hänelle siitä, kuinka tehokkaasti hän oli toiminut sekä sen eteen, että rukoushuone tuli Evankeliumiyhdistyksen  omaisuudeksi että myös sen, että yhdistyksellä oli kontrolli sen suhteen ketkä siellä saivat puhua. Hedbergille hän mainitsi pitävänsä tärkeänä käydä kuuntelemassa myös rukoushuoneella puhuvia maallikkosaarnaajia paitsi omaksi rakennuksekseen myös siksi, että hänen esimerkkinsä rohkaisisi muitakin kuuntelemaan näitä eikä pelkästään pappeja, ainakaan pelkästään häntä itseään, sillä hänelle oli päässyt muodostumaan oma fanikuntansa.

Kolportöörien lisäksi Nordlundilla oli toinenkin väylä, jossa hän vaikutti tuleviin julistajiin, opintopiiri Collegia philobiblica, jossa kokoontui vuoden 1875 syksystä joukko teologian opiskelijoita säännöllisesti usean lukukauden ajan. He kutsuivat mukaan myös Nordlundin, joka pian käytännössä johti piiriä. Vaikka joku muu esittelikin kulloinkin läpikäytävän raamatuntekstin kävi Nordlund sen uudelleen läpi syvällisemmin. Hänen kerrotaan tehneen sen kuitenkin vaatimattomasti ja toverillisesti. Hän saattoi myös oikaista ystävällisesti alustajan mahdollisia erehdyksiä. Hän myös pyrki välttämään kaikenlaista puoluemieltä eikä halunnut alkaa kritisoimaan yliopiston opettajien käsityksiä, vaan keskustelun kallistuessa siihen suuntaan hän kehotti pitäytymään tekstissä. Useampi myöhempi julistaja sai tuosta piiristä täydennystä eksegetiikan opintoihinsa ja siten eväitä julistajan työhönsä. Yksi näistä kirjoitti vuosikymmeniä myöhemmin Nordlundin elämäkerran, joka on tässä kirjoituksessa ollut tärkeä lähde.

Mikä hinta on maksettava saadakseen Helsingistä virka? Latvian-matka ja keuhkovika

Valka (tai virolaisittain Valgan) kaupunki
sijaitsi Venäjän vallan aikana molemmin
puolin Latvian ja Viron rajaa, ja oli
siis erinomainen paikka kummankin
maan kielten opiskeluun. Wikimedia
Commons.

Kuten aiemmin todettiin ei Nordlundilla ollut vakivirkaa. Kerran hän sellaista tosin haki ja kaupungin evankeliset tukivat häntä voimakkaasti, mutta viran sai toinen. Voidakseen toimia edelleen Helsingissä päätti hän hakea Helsingin virolais-latvialaisen sotilasseurakunnan saarnaajanvirkaa, johon hänet valittiin. Oli vain yksi mutta: olisi pitänyt osata viroa ja latviaa. Nordlund ei antanut sen olla esteenä, ja niinpä hän matkusti kevättalvella 1877 Viron ja Latvian rajalla sijaitsevaan Valkan kaupunkiin tavoitteenaan siellä oppia molemmat kielet. Hän majaili siellä konsistorineuvos Kupferin kotona vetoisassa huoneessa käyttäen runsaasti aikaa kieliopintoihin, varsinkin latvian oppimiseen. Hänen oppimiskyvystään kertoo, että hän oppi molemmat kielet riittävästi siihen mennessä, kun hän aloitti toimessaan alkukesästä 1877. Mutta raskas työskentely kieliopinnoissa sekä vetoisat asuinolot yhdessä ennen Valkaan saapumista sairastetun kuumetaudin kanssa saivat aikaan sen, että hän sai pysyvän keuhkovian. Vaikka hän saikin alettua tehokkaasti työnsä sekä sotilasseurakunnassa että samaan aikaan vastaanottamassaan virassa Helsingin työ- ja köyhäinkodin saarnaajana oli hänen työtehonsa sairauden myötä heikentynyt. Hän kyllä matkusti kesällä 1877 Norjaan erääseen parantolaan keuhkojensa vuoksi, mutta sateisen kesän vuoksi tilanne vain paheni.

Nordlund tähtäsi kuitenkin yhä eteenpäin elämässään, vaikka sairauden varjo oli hiipinyt hänen elämäänsä. Hän suoritti pastoraalitutkinnon saadakseen laajemman ylenemisoikeuden vuonna 1878. Hän sai siitä korkeimman arvosanan, joka oli Porvoon hiippakunnassa niin harvinainen, että pastori Elis Bergroth verratessaan eräässä kirjoituksessaan arvosanoissa höveliä Turkua ja tiukkaa Porvoota totesi, että "kymmeneen vuoteen yksi ainoa, tuo etevä Kleofas Immanuel Nordlund, saattoi tämän arvolauseen ottaa ja hänkin mitä suurimmilla ponnistuksilla." Nordlundin lahjat siis tunnettiin siinä määrin, että häneen voitiin viitata tällaisessa keskustelussa. Tutkielmassa hän käsitteli Saarnaajan kirjan tekijää ja puolusti siinä sitä käsitystä, että kirjoittaja oli kuningas Salomo.

Seuraavana vuonna Nordlund päätti hakea vapaaksi tullutta Porvoon tuomiorovastin virkaa ja pätevä kun oli sai vaalisijan. Tämä sai kuitenkin aikaan melkoista hämmennystä ja paheksuntaakin, sillä hän oli virkaan pyrkiessään vasta 30-vuotias, kun tuomiorovasteiksi yleensä pyrittiin vanhalla iällä. Nordlund kuitenkin tiedosti kyvykkyytensä ja ajatteli tässä olevan mahdollisuus laajempaan vaikuttamiseen. Kuvitellessa ihmisten reaktioita tuohon hakemukseen alkaa päässä kaikua Tuntemattoman sotilaan Lammion "Mikä röyhkeys!" Virkaa hän ei saanut, sillä enemmistö äänistä meni syntyperäiselle porvoolaiselle, jota varten virka oli käytännössä pedattu.

 Tämän aiheuttama pettymys saattoi myötävaikuttaa Nordlundin kunnon heikkenemiseen, jonka vuoksi hän matkusti 1880 Saksan Baijeriin terveyskylpylään. Siellä hänen olonsa paranikin, mutta kotimatkalla hän aktiivisena miehenä osallistui Tukholmassa suureen opettajakokoukseen ja vilustui matkan varrella. Siksi hän lepäili muutamia viikkoja Vihdissä, muttei silloinkaan malttanut olla matkustamasta Porvooseen pappeinkokoukseen, omien sanojensa mukaan siksi, ettei kukaan moittisi häntä laiskuudesta. Työmyyrä ei tavoistaan päässyt, eikä se tehnyt hänen kunnolleen hyvää.

Voimat heikkenevät, vauhti hiipuu, mutta sanoma sen kuin syvenee

Osittain terveytensä vuoksi ja osittain ollakseen lähellä yhtä työpaikkaansa Helsingin työ- ja köyhäinkotia Nordlund muutti vuokraamaansa Ulfåsan huvilaan Helsingin lähelle. Siellä hän elikin elämänsä loppuun saakka. Sinne muutti myös hänen äitinsä, joka oli itse asiassa kaiken aikaa asunut hänen luonaan ja hoitanut hänen talouttaan. Nordlund ei näet koskaan avioitunut, vaikka olisi voinut kuvitella jo Jomalan kirkossa ihastusta ulkonäöllään herättäneellä nuorella miehellä olevan ottajia. Kun syksyllä 1877, samana vuonna jolloin hänen keuhkovikansa oli päässyt kehittymään, osa collegia philobiblican jäsenistä palasi Helsinkiin juuri kihlautuneina oli Nordlund todennut näille: "Teitte oikein mennessänne kihloihin. Niin olisi minunkin pitänyt aikaisemmin tehdä." Toisten sanoessa, että ehtiihän sitä vielä Nordlund vastasi: "Ei, on liian myöhäistä, sillä nyt minun terveyteni on jo niin heikossa kunnossa, että olisi kevytmielistä ajatella avioliittoa." Oliko Nordlundilla aikanaan ollut joku tietty neito mielessä jäänee arvoitukseksi, mutta jo 28-vuotiaana hän nähtävästi katsoi avioliiton itselleen menetetyksi mahdollisuudeksi.

Alati heikentyvä Nordlund kirjoitti vielä 1882 voimakkaalla kritiikillä leviävää vapaakirkollisuutta vastaan, jonka hän oli nähnyt liiaksi keskittyvän ihmisen omiin tekemisiin, kääntymiseen ja aktiiviseen todistamiseen jopa oman uskossa kasvamisen ja yhteyden rakentamisen Herraan kustannuksella. Tähän huoleen häntä olivat johtaneet jotkin henkilökohtaiset kohtaamiset. Hän oli huolissaan siitä, miten iskulauseesta "Tule Jeesuksen luo" voi tulla lakimainen vaatimus, kun sen pitäisi iloinen sanoma, joka välitetään Kristusta saarnaamalla ja sakramentteja käyttämällä. Niissä tarjottuun kehotukseen tulla Jeesuksen luo hän kyllä kannusti voimakkaasti vastaamaan. Nordlund ei siis vastustanut herätysjulistusta, mutta hänelle oli tärkeää tällaisen julistuksen Kristus-keskeisyys, olennaisempaa kuin se mitä ihminen tekee on se, mitä Kristus antaa.

Vaikka viimeiset vuodet olivat Nordlundille tuskaa ja kärsimystä kokivat samalla muut, että ne myös kypsyttivät häntä, muuttaen kaiken hänen tuolloin puhumansa ja kirjoittamansa entistä täysipitoisemmaksi. Niihin oli tullut aivan uutta syvyyttä, vaikka häntä oli arvostettu ennenkin.

Vielä vuonna 1882 Nordlund kävi hoidattamassa itseään Saksassa ja oli toiveikas toipumisensa suhteen. Hän kuitenkin alkoi yhä enemmän työstää sitä, että tulisi luultavasti kuolemaan nuorena, mihin liittyi sekin, että hänen oli koko ajan supistettava tekemäänsä työtä. Nähdessään viimeisenä elinkesänään erästä entistä opintopiiriläistään hän oli tätä ja tämän vaimoa katsottuaan todennut: Noin onnellinen minäkin olisin voinut olla, jollen ylpeydessäni olisi tahtonut olla pappina pääkaupungissa." On varmasti ollut ahdistavaa ajatella, että juuri se, mitä hän oli tehnyt voidakseen tehdä työtä Helsingissä, mikä oli hänelle keskeinen työnäky olikin samalla aiheuttanut hänen hitaan ja tuskallisen hiipumisensa.

"Kristus on minulle elämä, ja kuolema on minulle voitto

Vaikka hänen vointinsa olikin heikentynyt pitkään hänen lähtönsä oli silti yllättävä, sillä hän ei ollut vuoteenomana vaan saattoi kulkea jalkeilla. Hänen lähtönsä tästä maailmasta tapahtui 25. syyskuuta 1883, Kleofaan nimipäivänä. Tuona päivänä kävi useampia ihmisiä onnittelukäynnillä ja Nordlund jaksoi kävellä, vaikka istuikin pitkät tovit keinutuolissa. Klo 12 ja 13 välillä häntä kävi myös tapaamassa Evankeliumiyhdistyksen kolportööri Gustaf Vilhelm Rask, jolle Nordlund sanoi: "Minusta tuntuu nyt, että lähestyn loppuani." Tällöin Rask kysyi, ovatko kivut siis kovia, jolloin Nordlund sanoi: "Eivät, mutta tunnen suurta heikkoutta. En luule, että Herra minua vielä kutsuu kotiin, jollei heikkous nouse äärimmilleen, niin etten enää saata hengittää. Mutta tapahtukoon Herran tahto. Tyydyn menemään kotiin Herran luo, milloin vain Jumala vain haluaa." Hetken päästä hän sanoi vielä: "Kristus on minulle elämä, ja kuolema on minulle voitto." Keskustelun iankaikkisesta elämästä päätteeksi Nordlund lausui vielä: "Pysykäämme evankeliumin opissa, jonka kautta Herra on meidät kutsunut, iloisina ja rohkeina." Sitten hän väsymyksensä vuoksi paneutui vuoteeseen ja puoli kuudelta illalla nukahti uneen, josta ei enää tässä ajassa herännyt. Hän oli 34-vuotias.

Nordlundin elämässä ilmenneet tavaton toimintatarmo ja muidenkin huomaama lahjakkuus yhdistyivät isän varhaiseen kuolemaan, oman sairastumisen aiheuttamaan hiipumiseen ja varhaiseen kuolemaan. Tätä hänen elämänsä kaksinaista luonnetta, valoa ja varjoa kuvastaa tavallaan myös hänen tunnetuin laulunsa, joka kuten alussa kerrottiin on Siionin kanteleessa jaettu kahdeksi eri lauluksi. Hänen elämässään oli paljon iloa ja onnistumisen riemua, mihin sopii reippaasti laulettava laulu 318 "Oi, minkä onnen autuuden nyt usko myötään tuo". Mutta siinä oli myös kaihoisa puolensa, kipu ja ahdistus, jonka keskellä teki varmasti mieli hartaasti huokailla laulun 479 sävelellä "Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi". Kuitenkin hän sai lyhyen elämänsä aikana luoda yhden pysyvän muistomerkin, sillä alkujaan kirjojen levittämistä varten perustetusta Suomen Luterilaisesta Evankeliumiyhdistyksestä (Sley) tuli evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestö, joka toimii edelleen ja joka yhdessä siitä versonneiden sisar- ja tytärjärjestöjen ja -liikkeiden kanssa pitää edelleen yllä sitä hengellistä perintöä, jonka varassa Nordlundkin uskalsi elää ja kuolla.

LÄHTEET:

Reijo Arkkila ja Markku Niemelä: Elävän veden virrat. Suomen evankelinen herätysliike sivuvirtoineen. 2017.

I. A. Björklund: Kleofas Immanuel Nordlund. 1928.

Erkki Kansanaho: Tietoa [Tunnustuskirjojen] suomennoksista. 1987. http://tunnustuskirjat.fi/suomennokset.html

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1870-1895. 1967.

Marttilan rippikirja 1846-1852, Heikola Kraapa (Ali-) https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/marttila/rippikirja_1846-1852_jk195/47.htm

Sigfrid Sirenius: Elis Bergroth. Julistaja - taistelija - ihminen. 1954.