Tarvasjoen ortodoksinen sotilashautausmaa - muisto Krimin sodan ajoilta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto 

Varsinais-Suomen Tarvasjoelta löytyy nähtävyys, joka voi hätäiseltä jäädä tyystin huomaamatta. Kun Valtatieltä 10 suuntaa Tarvasjoen SEOn kohdalta Hämeen Härkätietä pitkin kohti Tarvasjoen keskustaa kulkee reitti Paimionjoen vartta myötäillen. Vastaan tulee taloja, sitten risteys, josta pääsee Juvan vesivoimalaitokselle, jonka patoluukkujen mahdollista aukioloa kirjoittaja jännitti lapsuuden sukuloimisreissuilla. Ei kuitenkaan käännytä sinne, vaan jatketaan kohti keskustaa.

Talojen jälkeen tulee aukeampaa. Oikealla näkyy entinen Tarvasjoen uimahalli ja tapahtumapaikka Tarvashovi, jonka kunnian päiviin kuuluu muun muassa Metallican keikka siellä 14. joulukuuta 1984. Vasemmalla taas näkyy Tarvasjoen koulu.

Mutta hetkinen, juuri ennen koulun risteystä vasemmalla on tien laidassa pieni metsäsaareke. Ja tuossa metsäsaarekkeessa on aita, ja aidantolppien päissä on ristit. Ja aitauksen sisällä on kookas puinen ortodoksinen risti. Mistä onkaan kyse?

Hautausmaa on vaatimaton, mutta kaunis. Astu kanssani portista sisälle 
hautausmaan tarinaan. Kuva itse otettu.

Nyt olemme tämän tarinan näyttämöllä, nimittäin Tarvasjoen ortodoksisella sotilashautausmaalla. Taustalla vaikuttaa vuosina 1853-1856 käyty Krimin sota ja tarkemmin vielä sen Itämeren sotanäyttämö, vuosien 1854-1856 Oolannin sota, jolloin, laulun sanoin "kolmellasadalla laivalla / seilas' engelsmanni Suomemme rannoilla". Mutta mitä ihmeen tekemistä Mustanmeren ja Itämeren rannikoilla oli sisämaassa sijaitsevan Tarvasjoen kanssa?

"Ja se Oolannin sota oli kauhia"

Tuohon aikaan Tarvasjoki tunnettiin keskuskylänsä mukaan nimellä Euran saarnahuonekunta, jollaisena se oli Marttilan seurakunnan alainen. Saarnahuonekunnalla oli oma saarnaaja, tuolloin Adolf Lindman, joka jälkipolvien riemuksi piti varsin tarkkaa päiväkirjaa seurakuntansa elämästä toimikautenaan vuosina 1853-1859. Niinpä myös sota-aika tuli dokumentoiduksi. Päiväkirjasta ilmeneekin sodan näkyneen seudulla monin tavoin.

Krimin sodan aikaan Tarvasjoki (tuolloin nimeltään Euran saarnahuonekunta) oli vielä osa laajaa 
Marttilaa, kuten myös Koski Tl ja Karinainen. Wikimedia Commons: File:Marttilan pitäjä.svg - Wikimedia Commons

Aluksi sota näkyi juhlallisissa merkeissä, sillä 15. tammikuuta 1854 veisattiin kirkossa kiitosvirsi sen kunniaksi, että Venäjän armeijat olivat saavuttaneet Balkanilla loistavia voittoja. Saman vuoden huhtikuussa saatiin nähdä jo sotilaitakin, kun kasakat kuljettivat Ahvenanmaan Bomarsundin linnoituksen vankeja Härkätietä pitkin itään, pois sodan jaloista.

Toukokuussa 1854 saatiin tiellä nähdä suuria sotaväensiirtoja. Lindmanin mukaan "kuljetusliikenne oli loputonta" ja mielet alkoivat olla levottomia. Toukokuun lopussa saatiin nähdä jälleen uutta liikennettä, kun turkulaisia alkoi muuttaa Euralle sotaa pakoon.

30. heinäkuuta 1854 oli kaikki Marttilan pitäjän miespuoliset asukkaat kutsuttu Euran kestikievarin pihalle. Paikalla oli myös kuvernööri Cronstedt. Kokoontumisen syynä oli Suomen ruotujakoisen armeijan palauttaminen ja sen sanotaan päättyneen hurraa-huutoon. Sitä en tiedä, kuinka vilpittömällä mielellä tuo huuto kajautettiin.

R. W. Ekmanin maalaus vuodelta 1854 esittää Ruissalon taisteluita. Taulun 
nimenä on "Väkivaltainen tiedustelu Turun seudulla, kohtaus Oolannin sodasta".
Wikimedia Commons: File:Robert Wilhelm Ekman - Väkivaltainen tiedustelu Turun seudulla, kohtaus Oolannin sodasta - A I 457-306 - Finnish National Gallery.jpg - Wikimedia Commons

22. elokuuta 1854 sodan jyly kantautui Euraan asti, kun tykit pauhasivat brittiläisten sotalaivojen tulittaessa venäläisten asemia Ruissalon edustalla. 10. syyskuuta 1854 joutui 12 euralaista miestä vartiohommiin Marttilan Purhalan Uotilaan, sillä sinne oli sodan vuoksi siirretty Turun linnan vaarallisimpia vankeja säilöön.

19. marraskuuta 1854 alkoi seudulla majoittua pakolaisten lisäksi myös sotilaita, kun Hollannin prinssi Frederikin krenatöörirykmentin yksi pataljoona sijoitettiin Marttilaan ja Euraan. Sotaväen läsnäolo toi levottomuuksia näiden syyllistyessä näpistelyyn ja muuhun omavaltaisuuteen. Myös saarnaaja Lindman kertoo kärsineensä tästä, sillä pappilassa oli sotilaita yötä päivää saapastellen joka huoneessa. Eräänä iltana nämä pakottivat saarnaajan jostain syystä seuraamaan itseään pitkän matkan Prunkkalaan (nykyinen Aura) suuntaan, ehkä oppaaksi?

Euran saarnahuonekunnan saarnaaja Adolf Lindman (1821-1874) 
toimi Eurassa vuodet 1853-1859. Historian ystävänä hän piti Eurassa 
tarkkaa päiväkirjaa, joka on arvokas historiallinen lähde. Kuvassa hän 
on jo siirtynyt Turun vankilasaarnaajan tehtäviin. Kuvannut Johan Jakob 
Reinberg: Vinjetterat porträtt av fängelsepredikant vicepastor Adolf Lindman (Åbo 4.5.1821-Åbo 19.11.1874) sittande i knästycke iklädd prästdräkt. | Åbo Akademin arkistokokoelmat - Bildsamlingarna | Finna.fi

10. maaliskuuta 1855 saatiin kuulla keisari Nikolai I:n kuolleen, minkä johdosta 25. maaliskuuta aloitettiin Eurallakin kirkonkellojen surusoitto tämän muistoksi. Kelloja soitettiin joka päivä tunnin ajan klo 12-13, ja jokaisesta talosta oli määrätty yksi mies tähän tehtävään. Tämä surusoitto jatkui toukokuun 16. päivään asti, jolloin oli vielä keisarin kuoleman jälkeinen valituspäivä aamu-, päivä- ja iltajumalanpalveluksineen. 26. maaliskuuta vannoivat pitäjän talolliset ja 2. huhtikuuta papisto sekä kirkonpalvelijat vannoivat uskollisuutta uudelle keisarille Aleksanteri II:lle.

Vakoojajahtia ja sodalla rikastumista

Huhtikuussa marssi Euran kautta Turkuun Moskovan Linjarykmentin pataljoona, ja 20. huhtikuuta 1855 saapui Euran kestikievariin ahvenanmaalainen apulaisnimismies Daniel Nathanael Tennberg vakoojia metsästämään. 24. huhtikuuta alkaen alettiinkin kaikilta seurakunnan rajojen ulkopuolelle matkaavilta vaatia matkatodistusta. Huhtikuun lopulla nähtiin tiellä taas uudenlaisia kulkijoita, kun Turun kehruuhuoneen naisvankeja sekä Ahvenanmaan maanpetoksellisia, siis ilmeisesti vihollisen kanssa yhteistyötä tehneitä, kuljetettiin kohti itää.

Toukokuun alussa alettiin Euran Kirkonkylään rakentamaan kahta makasiinia, joihin oli tarkoitus mahduttaa 10 000 mattoa kruunun jauhoja ja ryynejä. Viljamatoksi kutsuttiin tuolloin niinisäkkiä, johon mahtui hiukan toista sataa kiloa. Päivittäin 500 hevosta toi kruunun viljaa Turusta Euraan varastoitavaksi. Euran lukkari Heikki Widgren toimi makasiininisännöitsijä Jegoroffin apulaisena ja sai Lindmanin tietojen mukaan 3 hopeakopeekkaa jokaiselta jauhomatolta. Lindmania harmitti, ettei kuljetuksissa tehty eroa arjen ja pyhän välillä, vaan työtä tehtiin kesken jumalanpalveluksenkin niin, että veisuun aikana ulkopuolella kirottiin ja räyhättiin. Sekin saattoi ärsyttää, että Widgrenin bisnesten vuoksi lukkarille tarvittiin sijainen.

Tarvasjoen kirkko kuvattuna v. 1927. Tässä kirkossa Lindman yritti 
hoitaa tehtäväänsä sodasta ja sairastelusta huolimatta. Lukkarin 
keskittyminen bisneksiin varsinaisen työnsä sijaan selkeästi ärsytti.
Tarvasjoen kirkko‎ (1927) | Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto | Finna.fi

Erinäisiä sotilasosastoja marssi vähän väliä Euran läpi, mutta 1. heinäkuuta Mikkelin Suomalainen Ruotujakoinen Tarkk'ampujapataljoona jätti ilmeisesti ikäviä matkamuistoja pikamarssillaan. Kaikki Euran hevoset oli koottu Prunkilaan näiden kuljetusta varten. Vähän tämän jälkeen piirilääkärin piti tulla Euralle, sillä siellä oli alkanut ilmetä sukupuolitautia. Muun muassa kaksi rippikoululaista täytyi lähettää Turkuun sairaalaan. Toki ajallinen yhteys mikkeliläisten ohikulun kanssa voi olla sattumaakin.

Sotaväen kohtalon talvi

Marraskuussa rakennettiin vielä kolmas viljamakasiini, tilavuudeltaan 9000 viljamattoa. Samoihin aikoihin Euran ja Marttilan alueelle majoitettiin suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitsin Karabinieerirykmentin 5. ja 6. pataljoona. Ajankohta majoitukselle ei ollut parhain, sillä paikkakunnalla oli juuri ilmennyt isorokkoa, joka levisi tehokkaasti. Sotilaitten majailu tuskin oli tälle hidasteena.

Joulukuun puolivälissä edellä mainittu piirilääkäri kävikin tuomassa lääkkeitä isorokkoon. Oli kuitenkin toinenkin murhe, kylmyys. Joulukuun alussa pakkasta oli 20 astetta, kuun lopulla jopa 33 astetta. Tauti ja kylmyys niittivät satoaan, minkä merkkinä oli myös sotilassairaalan perustaminen Euraan. Saarnaaja Lindmanin mukaan siellä kuolleisuus oli suurta ja hoito huonoa.

Tilannetta yritettiin kyllä helpottaa. Tammikuun 1856 puolivälissä kruunu ajatutti Euraan 370 syltä polttopuuta ja rakennettiin neljäs kruununmakasiini, joka veti 9000 viljamattoa. Taas kulkivat sadat viljakuormat päivittäin Euraan, jossa oli nyt varastossa noin 30 000 mattoa erilaista viljaa. Sotilaita kuoli kuitenkin yhä runsain joukoin.

Myös paikallinen väki oli sairaana. Saarnaaja Lindman oli itse asiassa sairastanut heinäkuusta asti, eikä esimerkiksi 13. tammikuuta 1856 voitu pitää jumalanpalvelusta, koska koko seurakunnan papisto oli sairastunut. 17. helmikuuta 1856 piti Lindman pitkästä aikaa jumalanpalveluksen, mutta senkin kainalosauvojen varassa.

Helmikuun 18. päivä oli sotilaita kuollut niin paljon, että seurakunnan hautausmaa ei riittänyt. Euran kirkonkassan varoilla ostettiin 10 hopearuplalla  Euran Nokan ratsutilan mailta hautapaikka venäläisille sotilaille.  Lindmanin mukaan paikka oli "kaunis varjoisa metsikkö".

Aikaa on kulunut, mutta hautausmaa on yhä jollain tapaa sitä, mitä se oli Lindmanin aikaan: 
kaunis varjoisa metsikkö. Kuva itse otettu.

Sääolot jatkuivat vaikeina, mutta viljakuormat kulkivat. Jotkut sentään hyötyivät tilanteesta, mihin Lindman taisi viitata mainitessaan lukkari Widgrenin pukeutuneen 75 hopearuplan arvoiseen supinnahkaturkkiin.

Sotilaitten kuolleisuus pysyi korkeana, ja 9. maaliskuuta oli heidän hautausmaalleen ajettava lisää santaa. Ruumiita oli näet jouduttu hautaamaan useampia päällekkäin niin, että hädin tuskin puoli kyynärää maata oli päällimmäisten arkkujen peitteenä.

Sodan tuulet puhaltavat pois

Maaliskuussa saatiin paikkakunnan kiusaksi vielä sukupuolitautikin. 22. maaliskuuta kuoli myös viimeinen isorokkopotilas. Lindmanin mukaan kaikkiaan 7 henkeä oli kuollut tähän tautiin ja että myös rokotetut olivat sairastuneet, mutta yksikään näistä ei ollut kuollut. Tässä hän puhuu selvästi vain paikallisväestöstä, sotilaiden kuolinsyitä tai määriä hän ei mainitse. Kuun lopussa kevät alkoi jo edetä, mutta jokin rutto tappoi jonkun verran hevosia.

Kevät kuitenkin jatkoi etenemistään, ja se toi muutenkin toivoa. 30. maaliskuuta 1856 oli solmittu näet Pariisin rauhansopimus, joka päätti sodan. Sodan jäljiltä oli vielä kuitenkin trafiikkia jäljellä. Toukokuun alkupuolella yli 100 kuorma- ja ammusvankkuria majoittui hevosineen ja miehineen paikkakunnalla ja kaikkien paikallisten piti osallistua kyydityksiin ja majoituksiin.

11. toukokuuta veisattiin Euran kirkossa kiitosvirsi Pariisin rauhansopimuksen johdosta, ja 20. toukokuuta siirrettiin sotilassairaalat Eurasta Turkuun. 6. kesäkuuta 1856 lähtivät paikkakunnalta siellä edellisestä syksystä saakka majoitetut sotilaat.

Sodan jäljet hävisivät vähitellen paikkakunnalta, jossa ei ollut käyty yhtään taistelua, mutta koettu silti sodan rasituksia. Kruununmakasiinitkin tyhjennettiin vuoden 1858 loppuun mennessä ja myytiin purettaviksi vuoden viimeisenä päivänä. Noitten makasiinien muistona pidetään paikkakunnan vanhaa mainetta vilja-aittana, varsinkin siksi, että aitoista myyty vilja pääsi tehokkaaseen käyttöön siemenviljana.

Kuvassa Tarvasjoen kirkko sekä peltomaisemaa v. 1951. 
Maisema sopii mielikuvaan vilja-aitasta. Kuvaaja Matti 
Poutavaara, Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma: 
Kuva otettu joen penkereeltä pellon yli kohti kirkkoa. Joen ja kirkon välissä heinäseipäitä. Kirkon torni ja katto näkyy puiden takaa. | Museovirasto | Finna.fi

Hautausmaa unohdetusta arvostetuksi

Ainoaksi konkreettiseksi muistoksi sodasta jäivät sotilaiden hautausmaalla Härkätien varressa kasvaneet tuuheat lehti- ja havupuut, joiden katsottiin saaneen kasvuvoimaa vainajista. Kansan suussa alkoi kulkea tarinoita paikasta, joka tunnettiin "Ryssän hautausmaana". 1900-luvun alussa paikalla kasvoi iso kuusi, jonka alle kerrottiin haudatun everstin tai muun korkean sotaherran. Tätä kuusta lapset pelkäsivät. Väitettiin myös, että hevonen saattoi pysähtyä hautuumaan kohdalle eikä suostunut jatkamaan, ellei ensin luettu Herran siunausta tai Isä meidän -rukousta.

Vuonna 1971 ilmestyi Aulis Ojan kirjoittama "Tarvasjoen historia". Siinä hän mainitsee hautausmaan, tai siis sen metsikön ilman muistomerkkejä, sodan ainoana konkreettisena jäänteenä ja toteaa: "Olisi kai asiallista, että Tarvasjoen seurakunta pystyttäisi paikalle vaatimattoman muistokiven kertomaan jälkimaailmalle, mikä paikka on kysymyksessä". Paikka kun oli jäänyt hoitamattomaksi joutomaaksi.

Ojan toivomus herätti vastakaikua, sillä historiikin myötä paikan arvo ymmärrettiin. 1970-luvulla näet hautausmaa rauhoitettiin sekä aidattiin ja paikalle pystytettiin puinen ortodoksinen risti. Vuonna 2004 Tarvasjoen seurakunta rakensi uuden aidan ja pystytti uuden ristin. Näin kunnostettua hautausmaata juhlistettiin 5. syyskuuta 2004, jolloin pidettiin myös ortodoksinen vainajien muistopalvelus Turun ortodoksisen seurakunnan papin johdolla. Paikalla on nykyään myös hautausmaan historiasta kertova kyltti.

Paikalle pystytetty muistokyltti on arvokas ja informatiivinen. 
Kuva itse otettu.

Nykyään hautausmaa siis tunnetaan paikkakunnalla, ja siitä on pidetty huolta. Minusta se on hyvin kaunis asia. Nämä sotilaat kuolivat kaukana kotoa ja Tarvasjoen mullista tuli heidän viimeinen leposijansa. He olivat vierasta kansaa, vierasta kirkkokuntaakin, ja voi heitä pitää vieraan vallan edustajinakin. Tuolloin heidän tehtävänsä oli kuitenkin puolustaa seutua rannikkoa uhkaavilta vihollisilta, ja luultavasti paikallisetkin kokivat asian yhteiseksi.

Muistomerkki ei tee sotilaista sankareita, se ei ota kantaa sotaan. Se haluaa kantaa menneitten tapahtumien muistoa, niiden muistoa, jotka on haudattu tuolle metsäsaarekkeelle. Heitä ja elämän arvaamattomuutta voit sinäkin muistella, jos joskus ajat tuosta ohi ja sinulla on mahdollisuus pysähtyä hetkiseksi tien oheen tuolle pienelle hautausmaalle.

Kuvassa Tarvasjoen koulu. Kuvauspaikalta vasemmalla on kertomuksemme 
kohteena ollut hautausmaa. Wikimedia Commons: File:Tarvasjoen koulu.jpg - Wikimedia Commons

Lähteet:

Kimmo Gustafsson: Tarvasjoki oli venäläisten viimeinen leposija. Yle 31.3.2014: Tarvasjoki oli venäläisten viimeinen leposija | Yle

Kosken kuohuja ja maalaismaisemaa Tarvasjoella. Liedon kunta 11.12.2020: Kosken kuohuja ja maalaismaisemaa Tarvasjoella - Lieto

Itämainen sota ja Tarvasjoki. Tarvas-kotiseutulehti, 2/2004: Tarvas22004.pdf (aumanet.fi)

Adolf Lindman: Euran saarnahuonekunnan saarnaajan päiväkirja vuosilta 1853-1859. Suomentanut Aulis Oja, julkaissut Tarvasjoen seurakunta (1972)

Aulis Oja: Tarvasjoen historia. Tarvasjoen kunta ja seurakunta(1971).

Papin terveiset. Tarvas-kotiseutulehti, 2/2004: Tarvas22004.pdf (aumanet.fi)

Pirjo Poutanen (toim.): Hämeen Härkätiellä. (2002)