"Piikkiön puujumala"

 Piikkiön kirkko ei kuulu maamme vanhimpiin, tosin ei nuorimpiinkaan, sillä se on valmistunut vuonna 1755. Kirkkopitäjänä Piikkiön juuret ulottuvat kuitenkin keskiajalle asti ja näin Piikkiön kirkollakin on monta edeltäjää. Yksi tämän varhaisemman kirkollisen historian muistomerkeistä ei sijaitse enää Piikkiössä, mutta sen maine on ollut aikoinaan melkoinen ja jossain määrin yhä tunnettu. Niinpä on ehkä aiheellista tämänkin blogin kautta esitellä "Piikkiön puujumala".

Salaperäinen piispankuva

Tämä Turun linnasta nykyään löytyvä tamminen puuveistos on ainakin sen suhteen selkeä, että se esittää piispaa. Tutkijoiden mukaan se on valmistettu 1400-luvun puolivälin tienoilla ja on tyyliltään lyypekkiläinen. Piispa istuu yksinkertaisella istuimella yllään alba, dalmatika, kasukka sekä hiippa. (Jos et tiedä, mitä nämä kirkolliset asusteet ovat, niin ei hätää, netistä löydät näppärästi selitykset. Tässä ne pidentäisivät turhan paljon tekstiä.) Hiukset ovat lyhyinä kiharoina ja leuka on sileäksi ajeltu. Taitava kuvanveistäjä on työstänyt pehmeästi kasukan laskokset, jotka muodostavat polvien päällä poikittaisia poimuja riippuen polvista alas molemmilla sivuilla tötterölaskoksina. Alban reunan alta näkyvät kengälliset jalkaterät. Pituus ei päätä huimaa, 104 senttiä.

"Piikkiön puujumala" itse nykyisessä kotipaikassaan
Turun linnassa. Wikimedia Commons.

Ajan hammas on koetellut veistosta jonkunkin verran. Käsivarsien asennosta päätellen toinen käsi on ollut kohotettuna siunaukseen ja toisessa on ollut kyseisen pyhimyksen tunnusesine. Molemmat kädet ovat kuitenkin irronneet. Veistos on ollut aiemmin värillinen, minkä jätteinä erottuu liitupohjustusta, hiuksissa mustaa väriä sekä hiipan vuorissa punaista.

Mutta kuka tämä herra oikein on? Erään tiedon mukaan katolisista pyhäinkuvista valtaosa olisi hävitetty ennen vuotta 1707. Koska tämä veistos on säilytetty on sen arveltu esittäneen kirkon suojeluspyhimystä ja saaneen siksi jäädä kirkkoon. Tosin tämän lisäksi on säilynyt ainakin pyhäksi Martinukseksi oletettu veistos. Piispaveistos on oletettu pyhäksi Nikolaukseksi ja tämä siis kirkon suojeluspyhäksi, vaikka Nikolauksella on taiteessa yleensä kuvattu parta, ei kuitenkaan aina. Nykyisen kirkon länsipäädyssä olevien kirjainten "S:N:." on ajateltu viittaavan pyhään Nikolaukseen ('Sanctus Nicolaus').

S:N: -kirjaimet Piikkiön kirkon päädyssä.
Wikimedia Commons.

Nikolaus puolestaan oli 300-luvulla elänyt Myran piispa nykyisen Turkin alueelta, nykymuotoisen joulupukinkin esikuva. Olen kirjoittanut hänestä täällä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/12/nikolaos-myralainen-itsenaisyyspaivan.html ja täällä: https://www.facebook.com/Kirkkohistoriankahinaa/posts/436725418017676 Näistä linkeistä voi käydä lukemassa perustiedot hänen elämästään sekä vaikutuksestaan. Piikkiön kirkon suojeluspyhäksi hän lienee päätynyt siksi, että häntä on pidetty merenkulkijoiden suojelijana, ja Piikkiöhän on rannikkopitäjä.

Puupysti puheenparsissa ja pahantekijöitä piinaamassa

Veistos tosiaan oli kirkossa esillä vielä luterilaisenakin aikana, ilmeisesti säilyttäen muiston siitä, että sillä oli kirkolle erityinen merkitys. Pyhän nimi taisi kuitenkin jäädä vähitellen mielestä, sillä veistos sai lempinimen "Piikkiön puujumala", mikä nimi sitten levisikin laajalle. Perniöstä on talletettu sananparsi "totinen kuin Piikkiön puujumala". Sananparsi esiintyy useissa vanhoissa lehtiartikkeleissa ja kaunokirjallisuudessakin, tunnetuimpana Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, missä sitä käyttivät Pentinkulman tytöt luonnehtiessaan Akseli Koskelaa: "Pyh... Toi ny mikään erikonen ole. Seisoo niin kuin puujumala Piikkiön kirkossa. Naamakin on aina niin kun olis yhden syöny ja toista meinais".

Onpa sanontaa käytetty tosiaan muissakin yhteyksissä. Kun vuonna 1920 Piikkiön sos.- dem. kunnallisjärjestö teki SDP:n puoluetoimikunnalle kysymyksiä kansanedustaja Anton Kotosesta, luonnehti Aamulehti niitä näin: "kaksi jykevää kysymystä, varmaan yhtä jykeviä kuin ne kuuluisat puujumalat Piikkiön kirkossa." Tässä toimittaja vain oli erehtynyt luulemaan niitä olevan monta. Yleensä sanonnalla näytetäänkin ymmärtävän vakavaa ja vakaata, jopa tönkköä olemusta.

Jotain erityistä pyhyyttä tuossa veistoksessa on nähtävästi ajateltu olleen. Se näet kerrotaan tuodun vielä 1800-luvun puolivälissä tai jopa sen lopulla asehuoneesta sisälle kirkkoon silloin, kun siellä kuulusteltiin rikollisia. Pyhänkuvan läsnäololla nämä yritettiin saada tunnustamaan rikoksensa. Mainitaan myös, että se tuotiin toljottamaan jalkapuussa istuvia puhutellakseen näiden omaatuntoa. Lienivätkö ne mainitut kuulusteltavatkin oikeastaan jalkapuussa istuvia, tiedä häntä.

Piikkiön kirkko talvisessa asussaan. Wikimedia Commons.

1800-luvun luvulla veistoksen saattoi nähdä muutenkin, sillä sitä säilytettiin kirkon asehuoneen kattotuolin hirren päällä. Myöhemmin asehuoneeseen tehtiin välikatto, joka peitti kyseisen hirren näkyvistä.Vuonna 1908 Piikkiön seurakunta lahjoitti Turun historialliselle museolle joukon muinaisesineitä, jotka oli poistettu kirkosta korjauksen yhteydessä. Yksi näistä esineistä oli juurikin "Piikkiön puujumala", joka on nykyäänkin nähtävillä Turun linnan Sturen kirkossa.

Mitä sitten ajatella tästä tapauksesta? Historiantutkimus on kiinnittänyt huomiota siihen, miten monet katolisen ajan perinteet ja tavat elivät vielä pitkään reformaation jälkeen. Ajan kuluessa nämä tavat kuitenkin muokkautuivat uudenlaisiksi vanhojen muistojen haalistuessa. Niinpä tämänkin veistoksen nimihahmo on vuosisatojen varrella päässyt kansan mielistä unohtumaan, mutta sen tärkeys on jäänyt epämääräisenä muistiin. Niin siitä on sitten tullut "puujumala". Sinänsä koomista on, että vaikka luterilaisuudessa on kritisoitu katolilaisuutta pyhimysten palvonnasta (mihin debattiin en tässä mene, tosin todettakoon, että katolilaiset taitavat puhua mieluummin kunnioittamisesta), niin juuri luterilaisena aikana tuo pysti korotettiin vallan jumalaksi! Tosin voi olla, että nimessä on tietty huumorin pilke mukana.

Nikolaus vai Fredrik?

Kuitenkin kaikitenkin on tuo veistos kiehtova muistomerkki Piikkiön keskiaikaisesta kirkosta ja sen kunniaksi kirkko saikin 250-vuotisjuhliensa yhteydessä nimen Pyhän Nikolauksen kirkko oletetun ammoisen nimikkopyhänsä mukaan. Hupaisaa sinänsä, että toinenkin nimitarjokas on ollut, sillä 18. heinäkuuta 1905 vietettiin Piikkiössä Fredrikin nimipäivää ja samalla Piikkiön kirkon 150-vuotisjuhlaa, kyseessä oli näet kirkon vihkimisen vuosipäivä. 

Kirkko tunnettiin siis silloin Fredrikinä. Juhlakansaa mainitaan olleen sankoin joukoin, päivänsankari oli koristettu tammen, sireenin ja katajan oksista tehdyin köynnöksin ja olivatpa tuon juhlallisen tiistaipäivän kunniaksi kauppiaat sulkeneet liikkeensä, Harvaluodon sahalla keskeytetty työnteko ja suurimmissa kartanoissa oli työnteko keskeytetty juhlajumalanpalveluksen ajaksi, pikkutilallisten pitäessä koko päivän rokulia.

Kumpi kirkko nyt sitten on, Fredrik vai Nikolaus? Muinainen kirkko lienee ollut Nikolaus, mutta koska Fredrikin nimellä nykyistä kirkkoa on juhlittukin ehdottaa kirjoittaja kompromissia, vaikkei mitään riitaa lienekään päällänsä. Fredrik Nikolaus kuulostaa yhtä aikaa juhlalliselta ja tuttavalliselta nimeltä Piikkiön pyhätölle.

Lähteet:

Hanhijärvi, Eero: Opas Piikkiön keskustan kulttuuriympäristöön. 2006. https://www.piikkioseura.fi/files/Opas.pdf

Havia, Timo & Luoto, Jukka: Piikkiön historia 1. Esihistoria ja Ruotsinvallan aika. Piikkiön kunta. 1989.

Manninen Tapio: Piikkiön historia 2. 1808-2000. Piikkiön kunta. 2004.

Riska, Tove: Suomen kirkot. Turun arkkihiippakunta. III osa. Turun tuomiorovastikunta I. 1964

Tuomarila, Sinikka: Alttarilla: Piikkiön kirkko. 2018. https://aarreaitta.net/hetki%C3%A4/alttarilla-piikkion-kirkko/#lue

Tönönen, Tahvo: Piikkiössä lämmitetään saunaa. Aamulehti nro 98/1920. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1157159?page=5

Jäälläseisoja: Rymättylä ja sen papit isonvihan kourissa

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Aiemmin esitellessäni Paimion ja Sauvon vaiheita isonvihan aikana (1713-1721) on ilmennyt, että meno täällä Varsinais-Suomessa on ollut huomattavasti rauhallisempaa kuin surullisenkuuluisalla Pohjanmaalla, joka joutui hirvittävän hävityksen kohteeksi. Ja vaikka täälläkään ei jääty osattomiksi julmista ihmisryöstöistä ja rankasta verottamisesta, niin ainakin papisto näyttää saaneen olla suhteellisen rauhassa.

Nyt menemme kuitenkin Varsinais-Suomen saaristoon Rymättylän pitäjään, jonne erään paimiolaissyntyisen pappismiehen tie oli vienyt. Kun sodan tuulet puhalsivat Rymättylän yli sai hän tuntea sen viiman konkreettisesti luissaan ja ytimissään.

Paimion poika pappisuralle

Tarinamme pääsankarista on käytetty nimiä Christiern, Kristian, Krister ja Risto, mutta käytetäänpä me nyt vaikka muotoa Krister. Hän ei ollut mitään vähäpätöistä sukua, vaan Paimion jollei ihan kuohua niin ainakin kermaa. Hänen vanhempansa olivat Paimion Hirvonpään kylästä, katselmuskirjuri Krister Heikinpoika ja tämän vaimo Maria Svenintytär. Isoisä oli puolestaan Paimion Sievolan ratsutilallinen Heikki (Henrik) Juhonpoika Sievo, jolla vaikutusvaltansa ja mahtailunsa vuoksi oli lempinimi "Paimion kuningas". Tällä oli Kristerin lisäksi ainakin kolme poikaa, joista yhdestä tuli räätälimestari Turkuun, toisesta porvari samaan kaupunkiin ja kolmannesta Paimion nimismies. Tästä neljän veljeksen sarjasta sukeutui myös pappissuku, joka tunnettiin Sevoniuksen, Sievoniuksen ja Sevonin nimellä.

Krister oli sukunsa ensimmäinen pappi Paimiossa. Hän syntyi ilmeisesti 1670-luvulla ja kävi Turun katedraalikoulua vuonna 1687, jolloin hänet kirjattiin oppilaaksi kotipaikkakuntaan viittaavalla nimellä Christiernus Christierni Poemarensis. Siitä tie jatkui sittemmin Turun akatemiaan. Ilmeisesti hän toimi Paimiossa saarna-apulaisena jo vuodesta 1695, mutta pappisvihkimyksen hän sai vasta 10. toukokuuta 1697, jolloin hänestä tuli Paimion pitäjänapulainen.

Kauaa hän ei kuitenkaan kotipitäjässään vanhentunut, sillä urapolku kääntyi nousujohteiseksi ja hänestä tuli vuonna 1698 kappalainen Rymättylään. Nopeaa urakehitystä selittää tarttuminen tilaisuuteen. Rymättylän kappalainen Petrus Bengius kuoli näet vuonna 1697 vain 26-vuotiaana. Häneltä oli jäänyt Kristina Nilsdotter Fontelia, joka oli Petrusta edeltäneen kappalaisen Nicolaus Fonteliuksen (k. 1692) tytär. Koska seurakunnan piti huolehtia entisen papin perheestä laskettiin viranhakijalle eduksi, mikäli tämä suostui naimaan edeltäjänsä lesken, ja Krister Sevoniukselle tämä kelpasi.

Rymättylä oli vanha, jo keskiajalle juurensa ulottava seurakunta, 
mikä näkyy myös sen kirkon komeassa sisustuksessa. Täällä Sevoniuskin 
sai saarnata. Kuva Wikimedia Commons.

Avio-onnea ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Kristina kuoli jo vuoden 1700 tienoilla. Krister ei jäänyt kovin pitkäksi aikaa suremaan, vaan avioitui jo 28. helmikuuta 1701 Susanna Alexandersdotter Keppleran kanssa. Toki tässä saattoi olla mukana käytännön syitä, sillä kuten myöhemmin näemme sai Krister vuosien varrella monta lasta, ja mikäli joku tai jotkut näistä olivat syntyneet jo Kristinan aikana tarvitsivat nämä itselleen äidin.

Susannan kautta Krister pääsi tämän kotitilan, Merimaskun Taattisten ratsutilan omistajaksi. Susannakin kuoli vuonna 1712, jolloin Krister avioitui vielä kerran 25. kesäkuuta 1713 Sigrid Johansdotter Sodialenian kanssa. Hän oli Rymättylän vuonna 1680 kuolleen kirkkoherran Johannes Georgii Sodialeniuksen tytär ja avioliitto oli hänelle toinen. Hän oli perinyt äidiltään Magdalenalta Rymättylän Kauppilan tilan, jonka isännäksi Krister nyt pääsi. Sevoniuksen pojalla näytti siis olevan elämä hyvällä mallilla.

Sodan hyiset tuulet

Raju muutos oli kuitenkin tulossa. Jo vuodesta 1700 asti oli Ruotsin valtakunta käynyt Suurta Pojan sotaa naapureitaan vastaan, mikä oli tietysti näkynyt väenottoina ja verotuksena Rymättylässäkin. Ehkäpä vuonna 1701 talvikäräjille haastettu Kintalahden laivamies Mikko Matinpoikakin oli monta kertaa katunut sitä, että oli juovuspäissään "toivonut mieluummin sotaa kuin rauhaa".

Vuonna 1713 sota saapui myös Rymättylään ja isonvihan aika alkoi viimeistään syyskuussa. Pitäjän aatelisto teki nopeasti johtopäätökset ja pakeni Ruotsin puolelle. Eiväthän venäläiset jatkuvasti Rymättylässä olleet, mutta vierailuilla saattoi olla arvaamattomia seurauksia.

Myös Rymättylän kirkkoherra, rovasti Haquinus Pihlman suunnitteli pakoa, mutta kuoli vuonna 1714 ennen kuin toteutti aiettaan. Hänen leskensä, ruustinna Kristina Walstenius pakeni Ruotsiin. Taakse jäi hyvin viljelty pappila ja sen karja, 14 lehmää, 5 hiehoa, 5 hevosta, 5 härkää, 5 sikaa ja 52 lammasta. Kun Kristina palasi kahdeksan vuotta myöhemmin olivat vastassa vain tyhjät rakennukset ja takaisin saatiin vain yksi lehmä.

Krister Sevoniuskaan ei ollut ensimmäisten pakenijoiden joukossa. Helmikuun alussa 1714 venäläiset tulivat Rymättylään ja eräs luutnantti vaati kappalaiselta kyyditystä, muttei saanut sitä. Mistä moinen johtui, tahallisesta niskuroinnista vaiko siitä, että tieto ei ollut mennyt ajoissa kappalaiselle asti. Joka tapauksessa venäläiset päättivät näyttää, että heidän toiveitaan ei rangaistuksetta jätetä toteuttamatta.

Sevonius riisuttiin alasti ja vietiin meren jäälle. Siellä hänen oli seisottava puolen yön ajan valittamatta, vaimon ja yhdentoista lapsen katsellessa. Nämäkään eivät saaneet valittaa, tai rangaistus pahenisi. Voi vain kuvitella, miten tuuli tuiversi mereltä heiluttaen pappiparan hiuksia, pakkasen purressa ihoa ja kylmän jään korventaessa jalkapohjia. Tilannetta pahensi häpeä, kun oli seistävä alastomana oman vaimon ja lasten edessä, venäläisten vartijoiden naureskeltavana. Eikä vaimolla ja lapsillakaan varmasti mitenkään hyvä olo pakkasessa ollut.

Sigrid-rouva ei kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi. Yhteistä avioelämää ei hänellä ja Kristerillä ollut vielä paljoakaan takanaan, mutta hän päätti olla miehelleen edes jotenkin avuksi. Valittaa ei sopinut, mutta jotenkin hän kykeni neuvottelemaan miehensä vartijoiden kanssa. Ehkä rangaistuksen langettaneet olivat poissa, ja siksi neuvotteluvaraa oli . Hopealusikoiden ja viinan hinnalla vaimo sai luvan pistää miehensä jalkojen alle olkia ja heittää tämän päälle muutamia väljiä vaatteita pakkaselta suojaamaan.

Jäisiä Rymättylän rantavesiä 1950-luvulla. Silloinkin 
ne kantoivat hevosen ja useammankin, mutta 1714
näillä vesillä hytisi kappalainen. Kuva Wikimedia Commons.

Ehkä osin tämän ansiosta Krister selvisi hengissä koetuksesta. Vähän ajan päästä yksi hänen lapsistaan kuoli. En tiedä vaikuttiko tähän tuo talviyö, muttei se liene ainakaan ollut terveydelle eduksi. Heti ensimmäisellä avovedellä Sevonius pakeni vaimonsa ja loppujen kymmenen lapsensa kanssa vesitse Ruotsiin. Noiden kokemusten jälkeen pakenemista voi pitää hyvinkin ymmärrettävänä.

Seurakunnan ja pakolaisten elämää

Seurakuntaa jäi nyt hoitamaan ainoastaan pitäjänapulainen Matthias Gunnerus. Hänen mainitaan samaistuneen kansaan ja jääneen sen sielujen hoitajaksi miehityksen alle. Hän kuitenkin kuoli jo vuoden 1714 aikana, pitäjänapulaisena hän oli aloittanut 1694. Seurakunta ei jäänyt kuitenkaan täysin hoidotta, vaan seurakuntalaisten lohduksi ja tueksi tuli Hämeenlinnan triviaalikoulun apologista eli alempaa opetusta antanut opettaja Anders Ravonius. Hän oli aiemmin joutunut tuuraamaan myös Hämeenlinnassa ja Paimiossa juurikin paenneen papiston paikkaajana. Ravonius kuoli 1719.

Lisäksi Turusta tuli Rymättylään vt. kirkkoherraksi Halikossa syntynyt Simon Sadenius, Turun suomalaisen seurakunnan kappalainen. Samaan aikaan hän toimi Turun tuomiokirkon vt. taloudenhoitajana. Rymättylän ja Turunkin osalta hän sai helpotusta 1720, kun rovasti Jakobus Ritz, piispojen ollessa Ruotsissa, vihki Simonin pojan Abrahamin papiksi.

Rymättylän kirkko sai hyvästellä ja vastaanottaa tämän 
tekstin kuvaamana ajanjaksona useita sielunpaimenia.
Kuva Wikimedia Commons.

Tällä aikaa Krister Sevonius oli viettänyt Ruotsissa pakolaisen elämää. Vuosina 1714-1716 hänet voidaan löytää avustusta saaneiden pakolaisten luetteloissa. 1719 hänet nimitettiin Sääksmäen kirkkoherraksi, mutta iloa vähensi se, että seurakunta sijaitsi edelleen miehitysalueella. Hän ei koskaan saanut astua tähän uuteen virkaansa, sillä hän kuoli Strängnäsin hiippakunnan Åkerissa "mitä suurimmassa köyhyydessä oltuaan pitkään vuoteenomana" loppuvuodesta 1719. Leski Sigrid anoi samana vuonna tukea Ruotsin valtiopäiviltä. Hän pääsi aikanaan palaamaan Rymättylään ja asui äidiltään perimäänsä Kauppilaa vuoteen 1724 asti.

En nyt tässä käy yksityiskohtaisesti Rymättylän vaiheita isonvihan aikana. Kuten jo edellä ilmeni karjaa vietiin, kuten myös muita hyödykkeitä. Veroja kerättiin, ja niitä tuli joka vuosi uusia. Vuonna 1720 venäläiset suorittivat väenoton, jonka myötä 18 rymättyläläistä miestä joutui Venäjän sotaväkeen. Nämä vietiin ensin Pietariin, missä useampi heistä sairastui, ja sieltä edelleen Novgorodiin ja Tveriin. Ainakin erään heistä toverit hautasivat Volgan rantatörmään. Tästä joukosta onnistui viisi vuotta myöhemmin viisi miestä palaamaan kotisaarille. Aaslan saari kärsi suuresti tukkimetsän armottomasta hakkuusta venäläisten tarpeisiin, mitä seurasi vielä metsäpalo vuonna 1719.

Kuten kuvasta näkyy, ovat etualalla näkyvän ja sieltä käsin kuvatun 
Aaslan saaren metsät toipuneet isonvihan suurhakkuista ja metsäpalosta.
Kuva Wikimedia Commons.

Sodanjälkeiset sairastelevat saarnaajat

Sodan jälkeen vielä elossa olevat sijaiset jatkoivat papintöitä kuka missäkin. Abraham Sadenius tosin valittiin kiitollisuudesta "lohdutuksesta ja suojasta inhottavana aikana" Rymättylän kappalaiseksi, mutta hän tuli pian isänsä seuraajaksi Turun suomalaiseen seurakuntaan kappalaiseksi. Silloin tehtävään valittiin ammoisen Rymättylän kappalaisen Nicolaus Fonteliuksen poika Gustaf Fontelius, jonka mainitaan paenneen 1713 Ruotsiin putipuhtaaksi ryöstettynä, vain päällään olleet vaatteet omaisuutenaan ja eläneen sitten yhdeksän vuotta miltei kerjäämällä. Näin synnyinpitäjä auttoi erästä poikaansa selviämään sodan iskuista. Ehkä nämä kohtalot vaikuttivat siihen, että Fontelius oli vuonna 1734 jo hyvin huonokuntoinen, ei päässyt ilman keppiä saarnastuoliin eikä saanut kannateltua ehtoollismaljaa.

Kirkkoherraksi Rymättylään tuli ennen pakoaan kuolleen kirkkoherran poikapuoli Johan Salmenius, joka oli ollut Porin koulun rehtorina. Hänkin oli kärsinyt köyhyydestä paettuaan 1713 Ruotsiin ja jättäen omaisuutensa taakseen. Loppu omaisuus oli mennyt tulipalosssa Norrköpingissä 1719. Sekä hänen että Fonteliuksen jaloilleen pääsyä haittasivat vuosien 1722-1723 katovuodet Rymättylässä. Hänkin sairasti niin, ettei 1731 pystynyt enää pitämään itse jumalanpalveluksia, vaan tarvitsi poikiensa apua. Näistä Jakob hoiti hommansa ilmeisen hyvin, sillä isän kuoltua 1736 äänesti 17 talonpoikaa Jakobia virkaan välittämättä siitä, ettei tällä ollut edes vaalisijaa.

Rymättylä koki miehitysajan monin tavoin raskaana, vaikkei se joutunutkaan silmittömän hävityksen kohteeksi. Krister Sevoniuksen seisottamista jäällä voi pitää selvänä rääkkäyksenä. Mielenkiintoista sinänsä, että kun monin paikoin papisto pakeni jo hyvissä ajoin pakeni Sevonius vasta, kun häntä kohtaan oli osoitettu väkivaltaa. 

Sodan jälkeen kaivattiin nähtävästi jollain tavalla tuttua ja turvallista, sillä sekä kirkkoherraksi että kappalaiseksi valittiin sellaiset miehet, joiden isät olivat jo toimineet vastaavissa tehtävissä Rymättylässä. Silti näidenkin elämässä tuntuivat vielä myöhemminkin sodan jäljet. Niin ne sai tuntea koko Rymättylä ja luulenpa, että mikäli laivamies Mikko Matinpoika oli edelleen hengissä sodan jälkeen hän tuskin enää kaipasi enemmän sotaa kuin rauhaa, edes juovuspäissään.

Ruotsin Åkersissa päättyi Paimiossa syntyneen Rymättylän 
kappalaisen Krister Sevoniuksen elämä. Siihen kuului niin 
maallista menestystä kuin myös kahdesti jääminen leskeksi, 
kauhujen yö merijäällä ja kaiken maallisen omaisuuden jättäminen 
meren taa. Kuvassa Åkersin kirkko. Kuva Wikimedia Commons. 

Lähteet:

Matinolli, Eeva: Rymättylän historia I. 1982.

Päiwiö, Juho: Paimion vaiheita. 1940.

Väänänen, Kyösti: Abrahamus Simonis Sadenius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002180

Väänänen, Kyösti: Christiernus Christierni Sevonius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002253

Väänänen, Kyösti: Gustavus Nicolai Fontelius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000675

Väänänen, Kyösti: Simon Gregorii Sadenius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002181

Ahlaisten sokea rukoilevaismatriarkka Ämttöön Esteri

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

"ÄMTTÖÖN ESTERI" (1817-1895)

Blogissa on aiemmin nostettu esiin rukoilevaisuuden parista pohjoissatakuntalainen naisvaikuttaja, Severiina Santasalo Kankaanpäästä ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2021/04/kankaanpaan-hurskaasti-herannyt.html ). Tälläkin kertaa liikutaan samoissa hengenmaisemissa ja samassa herätysliikkeessä, mutta hieman lännempänä ja vähän varhaisemmissa ajoissa. Ahlaisten kunnan Ämttöössä eli maallisin silmin vaatimatonta elämäänsä nainen, joka saavutti omiensa parissa suuren maineen.

Merkintä Esterin syntymästä 27.3.1817 ja kolme päivää myöhemmin tapahtuneesta 
kasteesta Ahlaisten syntyneiden ja kastettujen kirjassa vuosilta 1805-1817.

Sokeana valoon

Ester, tai "Ämttöön Esteri", millä nimellä hänet tunnettiin, syntyi 27. maaliskuuta 1817 Ahlaisten Kellahdessa, ruotsinkielisessä kirkonkirjassa Källfjärd. Hänen vanhempansa olivat torppari Johan Emtö eli ilmeisesti Ämttöö sekä tämän vaimo Juljana Andersdotter eli ilmeisesti Juliaana Antintytär. Pienokainen kastettiin ripeästi, 30. maaliskuuta. Kellahdessa sijaitsi Kellahden kartano, jonka alustalaisia Esterin perhe ja Ämttöön torppakin oli. Ester oli lapsista seitsemäs, tosin yksi vanhempi sisarus oli kuollut kaksivuotiaana ennen Esterin syntymää. Esterille syntyi vielä myöhemmin ainakin pikkuveli.

Esterin lähtökohtia voisi siis kuvata varsin vaatimattomiksi. 15-vuotiaana hänen kerrotaan tulleen jonkinlaiseen hengelliseen herätykseen, mutta hän ei ollut silloin vielä valmis astumaan sille tielle. Hänen sanotaan rukoilleen: "Päästä minut vähäksi aikaa maailmaan, mutta älä anna minun jäädä sinne." Tätä välivaihetta ei kuitenkaan kestänyt montakaan vuotta, sillä Esteri jättäytyi kokonaan ja pysyvästi Jumalan omaksi siinä vaiheessa, kun hänen silmiensä valo alkoi sammua hänen ollessaan vasta alle 20-vuotias. Hänen kerrotaan murheellisena valitelleen myöhemmin tuotakin lyhyttä 'suruttomuuden' aikaa. En tiedä, pitikö hän sokeuttaan seurauksena tuosta ajasta vaiko ei.

Ämttöön torpan väkeä Ahlaisten vuosien 1814-1820 rippikirjassa, 
Esteri oli lapsista seitsemäs.

Esteri vietti koko lopun elämänsä sokeana, ja äkkiseltään voisi ajatella, ettei hänellä siten voisi olla ollut mitään erikoista roolia missään. Hän tarvitsi koko loppuelämänsä toisten apua sokeutensa vuoksi. Helpotusta toi varmaan se, että Ämttöön torppaa piti hänen veljensä perheineen, ja vuonna 1867 tapahtuneeseen kuolemaansa asti äiti Juliaana näyttäisi asuneen samassa mökissä tyttärensä kanssa. 

Esteristä tuli kuitenkin "Jumalan seurakunnan vaivainen", josta toiset rukoilevaiset pitivät huolta ja kuljettivat häntä seuroihin ei ainoastaan Ahlaisten alueella vaan myös Porin maaseurakuntaan ja aina Pomarkkuun asti. Esteri näet tuli mukaan Satakunnassa vaikuttaneeseen rukoilevaiseen herätysliikkeeseen. Tosin varsinkaan 1800-luvun alkupuolella ei välttämättä ollut niinkään selkeitä herätysliikkeitä vaan ympäri maata vaikuttavia paikallisia herätyksiä, jotka kytkeytyivät toisiinsa erilaisin sitein ja muotoutuivat erillisiksi liikkeiksi luodessaan rajaa joihinkin toisiin herätyksiin.

"Jesuksen weren kiitos!" Ahlaisten rukoilevaisista

Tutustutaan lyhyesti Ahlaisten rukoilevaisuuden yleiskuvaan, niin hahmotamme sen hengellisen maiseman, johon Ämttöön Esteri asettuu. Ahlaisten herätysten synnystä ei ole tarkkaa tietoa, mutta rukoilevaisuuteen se on kytkeytynyt viimeistään vuoden 1831 aikoihin, jolloin eräs Satakunnan alueen tunnetuimmista rukoilevaisjohtajista, Raumalla syntynyt Ernst Gustaf Ilwan (1804-1867) muutti paikkakunnalle. Myös rukoilevaisuuden hurmoksellinen muoto hyppyherätys levisi alueelle, kuten pian ilmenee. Muistutan taaskin, että nämä herätykset eivät olleet mitenkään organisoituja, mistä syystä jonkun elämässä erilaiset virtaukset elivät sulassa sovussa, joku toinen taas saattoi tehdä jyrkän rajan vaikka hurmoksellisuuteen.

Nykyään Poriin kuuluvan Ahlaisten sijainti kartalla. Varsinaiset 
rukoilevaisuuden valtamaat olivat etelämpänä, mutta Esterin aikaan 
liike oli elinvoimainen myös Ahlaisissa.

Ilwanin kerrotaan tuoneen rukoilevaisuuteen tuolloin yleisen, joskaan ei koko liikettä kattavan tavan pitää miehillä pitkiä partoja. Voi olla, että Ahlaisten rukoilevaiset myös käyttivät jo vanhan kansanherätyksen tapaan muita vaatimattomampaa puvunpartta. Hurmoksellisia piirteitä ilmeni ainakin osalla seudun rukoilevaisista pitkään, kuten voidaan nähdä pastori Emil Teodor Gestrinin kuvauksesta hänen vieraillessaan ensi kertaa vuonna 1858 rukoilevaisseuroissa:

" - - jo ensimmäisessä seurassa piti Waimo Karvian [Merikarvia] pitäjästä pitkät rukoukset suurella huudolla ja pauhinalla, niinkuin olisi ankarimmasti saarnannut, josta joka loukosta uikutettiin ja sitte alkasi 80 wuotinen akka, joka jo käwi sauwan nojalla, hyppimään ympäri huonetta, niinkuin nuori neittonen, huutain lakkaamatta: Jesuksen weren kiitos!"

Gestrin sai myöhemminkin tottua seuroissa virkansa puolesta vieraillessaan, että joku saattoi kesken seurojen alkaa hyppiä iloista. Hän toimitti virkaansa sekä Pomarkussa että Ahlaisissa, ja hänen mukaansa erityisesti Ahlaisissa rukoilevaisuus oli voimakasta. Vuonna 1847 rukoilevaisia vastaan oli nostettu syyte jumalanpalveluksen häiritsemisestä, jolloin Ahlaisten kappelin kirkkoneuvoston kuultavana oli myös Ilwan. Ilmeisesti muut kokivat rukoilevaisten rukousasennot, huokaukset ja osan tunteenpurkaukset häiritsevinä.

Sokeasta näkevien opastajaksi

Ahlaisten Kellahti, jossa Ämttöökin sijaitsi mainitaan erityisenä hurmoksellisen rukoilevaisuuden keskuksena muuhun paikkakuntaan verrattuna. Vuonna 1905 kirjoitetussa tuktkimuksessa mainitaan, etteivät "hyppääjät" ole vielä hävinneet Ahlaisista, ja vielä myöhemminkin Ahlaisissa on esiintynyt sellaista rukoilevaisuutta, johon on liittynyt hurmoksellisia piirteitä.

Vähitellen Esteri sai liikkeessä eräänlaisen hengellisen äidin aseman. Hänen vaatimattomassa kodissaan vieraili vähän väliä uskonystäviä läheltä ja kaukaa, usein aivan tungokseen asti. Kertoman mukaan eniten kävijöitä tuli Eurasta, Eurajoelta ja Kankaanpäästä. Tämä kertoo hänen laajasta tunnettavuudestaan. Ainakin myöhemmin häntä on arvostettu koko rukoilevaisliikkeen piirissä. Useimmat hänen luonaan käyneet seuravieraat ovat ilmeisesti edustaneet rukoilevaisuuden pääuomaa, mutta myös tunnettu hurmoksellisen suunnan puhuja Kustaa Sjöroos toi ilmeisesti Esterille ruokaa Eurajoelta saakka. Hän nautti siis luottamusta yli ryhmärajojen. Tämä ei ollut mikään itsestäänselvyys, sillä tiedetään pääsuunnan ja hurmoksellisen suunnan saarnaajien joskus vältelleen toistensa kohtaamistakin.

Yhtenä Esterin vieraana voisi mainita Ämttöössä usein käyneen kankaanpääläisen hengellisen äidin Briitta Honkasalon. Kerran hän vieraili Esterin luona jouluviikolla. Briitta huomasi kuitenkin Esterin ruokavarojen vähäisyyden ja päätti lähteä juhlapyhiksi ystäviensä luo Poriin, ettei kuluttaisi köyhän Esterin niukkoja varoja.

Miten sitten Esteri suhtautui tähän huomaavaisuuteen? No hermostui, kielsi Briittaa lähtemästä ja moitti tätä epäuskoiseksi lausuen: "Voihan Jumala tehdä ruokaa vaikka tuosta pihalumesta". Briitta kuitenkin lähti, mutta vielä samana päivänä Esterin pihaan ajoi eurajokelainen rukoilevaisisäntä mukanaan runsaat antimet, jotka Esterin ystävät halusivat antaa tälle joululahjana. Esterin vieraat toivatkin usein ruokatavaroita mukanaan ja myös Esterille, joista hän sitten toisille vieraille auliisti jakoi. Sanottiinkin, että Ämttöön Esterin tuvassa "aina oli pidot".

Ahlaisten 1796 valmistuneen kirkon Esteri näki vain nuoruudessaan, 
mutta ahkerasti hän siellä kävi, ehtoollisellakin säännöllisesti. Kun halvaus 
esti kulkemisen sai hän sen kotiinsa nautittavakseen. Wikimedia Commons.

Mikä sitten veti väkeä Esterin luo? Hänellä kerrotaan olleen kaunis lauluääni, jossa toiset kuulivat "taivaallisen sävelen". Hän myös piti seuravieraille lyhyitä puheita. Oman elämänsä kokemuksia hän kuvasi toteamuksella: "Jumala on minua kuolettanut, mutta hän on myös minua virvoittanut lohdutuksellaan." Varmaan juuri oman elämän vaikeudet auttoivat häntä siinä, että hän kykeni auttamaan toisia vaivattuja. Sokeana hän ei voinut lukea, mutta laulut, rukoukset ja raamatunpaikat pysyivät tehokkaasti hänen mielessään. Sitä kertovat osaltaan hänen vuoden 1891 kirjeessään rouva Laureenille esittämänsä kielikuvat hänen kuvatessaan elämänvaellustaan:

"Tämä oli ääretön armo, jonga Herra teki meille langenneille lapsille sulasta rakkaudesta ja tämä makso ja armo on ollut minun lohdutukseni, sillä muutoin olisin raadollisuudessani hukkunut niiden moninaisten kovain sisällisten kiusausten ja kojetusten sekä murhetten alla, jolla Herra on minua kojetellut tässä korpi ja erämaan vajelluksessa, sillä ei minun elämäni ole ollut täällä Ruusuin ja Kukkasten päällä, vaan se on ollut sidottuna Orjantappurain seassa, mutta kiitetty ja ijankaikkisesti ylistetty olkoon Herra minun Jumalani, että hän minua on kurittanut rakkaudessa ja kohtudella sanansa jälkeen, sillä niin on kirjoitettu, että vaiva saattaa kärsivällisyyden, kärsivällisyys kojettelemuksen ja kojettelemus toivon, ja toivo ei anna häpiään tulla, rakkain ja aina sydämestä ikävöity sisareni Herrassa."

Jeesuksen ristillä suorittaman lunastustyön arvo korostui Esterin puheissa. Hän puhui mielellään Jeesuksen haavoista ja veren armossa oli hänen oman ilonsa ja rauhansa perustus, kuten hän edellä mainitussa kirjeessä toteaa: "--- ja nyt ei minulla ole mitään, vaan Jeesus yksinänsä ja hän on minulle nyt kaikki kaikessa ja händä en päästä engä enä eri vaikka vuotaisi sydän veri, vaan händä tahdon rakastaa ja piinaansa kunnioittaa, ja kiitetty olkoon Herra tämän ristin kärsimisen ja vaivan edest, ---". Hänellä kerrotaan olleen erityinen rakkauden armolahja, jolla hän voitti ihmisten sydämet ja veti heitä puoleensa. Hän myös piti suuressa arvossa seurakuntien paimenia.

Esterin tietoja Ahlaisten vuosien 1870-1879 rippikirjasta. Hänet mainitaan sokeaksi ja 
mikäli oikein ymmärrän on häntä katekismuskuulusteluissa tentattu Svebiliuksen katekismuksen 
mukaisesti, mikä olikin rukoilevaisten suosima katekismus, jos kohta monen muunkin. Kuvassa 
ei näy se, että sokeudestaan huolimatta hän osallistui säännöllisesti kahdesti vuodessa ehtoolliselle.

Tuprutteleva kilvoittelija

Esteri oli tarkka siitä, ettei hänen kuultensa sopinut puhua pahaa toisista. Hän itse sanoi: "Emme saa takanapäin toisiamme vikoilla. Tulkaa minullekin edessäpäin puhumaan vioistani." Hän myös myönsi itsessään näitä vikoja olevan, ainakin sen, ettei hän osannut luopua piipun polttamisesta. Hän koki olevansa siinä asiassa yhtä huono kuin ulkokullatut ihmiset.

Rukouselämässä Esterin kerrotaan olleen palava ja väsymätön, ja yhä uudelleen hän heittäytyi kasvoilleen tai polvilleen lattialle rukoukseen. Hänen mielestään tällainen rukoustapa oli syntiselle ihmiselle ainoa sovelias Jumalan lähestymiseen.

Vuodet toivat mukanaan uusia vaivoja. Vanhoilla päivillään häntä vaivasi halvaus, joka pakotti hänet vuoteenomaksi. Jo aiemmin mainitussa vuonna 1891sanelemassaan kirjeessä hän mainitsee olleensa nyt seitsemän vuotta halvattuna: "Tällä seitsemännellä sairauteni vuodella, eli vuoden ajalla, jossa olen Herran fangina maannut hänen kätensä alla ---"

Esterin kuolemassakin näkyi se, miten monet kokivat hänet itselleen tärkeäksi ja rakkaaksi. Hän kuoli 15. lokakuuta 1895 78-vuotiaana, kuolinsyyksi on merkitty "Halpaus". Köyhän sokean mökinmummon hautajaiset olisivat jääneet vaatimattomiksi, mutta vapaaehtoisin lahjoituksin väki kustansi hautajaiset sekä muistojuhlan suurelle vainajan muistoa kunnioittamaan kokoontuneelle seuraväelle. Rukoilevainen kansa rakasti vaikuttajiaan ja tämä rakkaus veti heidät myös tämän muorin haudan äärelle.

"Uskon kautta --- hän vielä puhuu, vaikka hän kuollut on" (Hepr. 11:4, rukoilevaisten suosiman käännöksen mukaan)

Esterin muisto säilyi hänen kuoltuaankin. Rukoilevaisten pää-äänenkannattajassa, Länsi-Suomen Herännäislehdessä muisteltiin häntä vuonna 1935 artikkelissa "Pyhä siemen säilyy". Otsikko kuulostaa kummalliselta: mistä siemenestä voidaan puhua naimattomana ja lapsettomana eläneen ja kuolleen mökinmuorin kohdalla? Artikkelissa sanotaan: "Esterin kuoleman jälkeen on pyhä siemen säilynyt Ämttöön suwussa. Seuroja on siellä jatkuwasti pidetty. Esterin weljenpoika Kustaa Tuomela on hiljainen rukoilewainen ja  hänen poikansa oli Anton Tuomela, jota kohtasi äkkikuolema 20.5.1935."

Tämä Anton oli ollut seuramatkalla Porissa ja yöpynyt Söörmarkussa, jossa oli aamulla pitänyt palavat rukoukset koko Suomen kansan puolesta, mutta sitten matkaa jatkaessaan saanut sydänhalvauksen. Hänen kerrotaan olleen mies, jolla oli rukouksen henki ja joka huokaili alati "Herra auta ja armahda", muttei omannut suuria puhujan ja veisaajan lahjoja. Onkohan hän Harri Heinon rukoilevaistutkimuksessaan mainitsema "Ämttöön Anttoni", jonka kerrotaan pitäneen puheitaan hurmostilassa? 

Hänen hautajaisseuroissaan 26.5. esitettiin toive, että pyhä siemen saisi säilyä ja Ämttöössä saataisiin edelleen kokoontua seuroihin, tuossa paikassa, jossa niin moni oli saanut paljon hengelliselle elämälleen. Vielä samana kesänä tämä toteutuikin, kun Antonin poika Wieno Tuomela avioitui Jenny Peltomaan kanssa 29.6.1935 ja häitä juhlittiin tanssien sijaan seuroja viettämällä. Esteri oli kuollut ilman jälkeläisiä, mutta hänen hengellinen perintönsä eli hänen kodissaan ja suvussaan vielä ainakin 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin.

"Riemuitse sinä hedelmätöin, joka et synnytä: iloitse riemulla ja ihastu sinä, joka et raskas ole; sillä yksinäisellä on enempi lapsia kuin sillä, jolla mies on, sanoo Herra." (Jes. 54:1, rukoilevaisten suosiman vuoden 1776 raamatunkäännöksen eli Biblian mukaisesti).

Sokean muorin sanoitus

Ämttöön Esteri herättää kiehtovia mielikuvia. Vaatimaton, sokea mökinmummo Ämttöön torpassa piippuaan poltellen, joka samalla kuitenkin oli monien itseään korkeammassa asemassa oleva hengellinen äiti. Hän ei nähnyt ympäristöään, mutta hänen hengelliset näköalansa olivat valtavat. Hän ei lopulta voinut kävellä, mutta hänen sosiaaliset verkostonsa ulottuivat ympäri maakuntaa. Haluan lopettaa tämän kirjoituksen yhden rukoilevaisten laulukirjoista, Halullisten sielujen hengellisten laulujen lauluun 196, joka on lisätty kokoelmaan 1953 ja jonka perimätieto väittää olevan itsensä Ämttöön Esterin sepittämä. Jos näin on, se kertoo meille jotakin hänen hengellisestä mielenmaisemastaan.

"Sen minä tunnen minun tunnossani,

että Jesus on niin hyvä

ja hänen rakkautensa

niin arvaamattoman syvä,

ja hänen rakkautensa

niin arvaamattoman syvä.

Majani maassa on niin matala,

mutta taivaass' on  kotoni korkee,

ja niillä on sinne osallisuus,

joilla on usko oikee,

ja niillä on sinne osallisuus,

joilla on usko oikee.

Taivaan korkiassa kodossa

on ilo, riemu ja rauha,

vaan täytyy täällä ensin vähän

murheen kiveä jauhaa,

vaan täytyy täällä ensin vähän

murheen kiveä jauhaa.

Taivaan korkiassa kodossa,

mun rakkaan Isäni helmass',

saan minä kiitosta veisata

juuri kaikkein pyhäin seurass',

saan minä kiitosta veisata

juuri kaikkein pyhäin seurass'."

Lähteet:

Ahlaisten seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luettelo 1885-1909. https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=16171&pnum=16

Ahlaisten seurakunnan rippikirja 1814-1820. http://digihakemisto.appspot.com/edit?kuvanumero=142&kuid=4739737&amnimeke=Ahlaisten+seurakunnan+arkisto&sarnimi=P%C3%A4%C3%A4-+ja+rippikirjat&aynimi=Rippikirja+1814-1820+%28I+Aa%3A11%29&ay=42898&sartun=53027.KA&atun=182184.KA&ay2=89278

Ahlaisten seurakunnan rippikirja 1863-1869. https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/ahlainen/rippikirja_1863-1869_mko1-13/298.htm

Ahlaisten seurakunnan rippikirja 1870-1879. https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/ahlainen/rippikirja_1870-1879_mko14-35/487.htm

Ahlaisten seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo 1805-1817. http://digihakemisto.appspot.com/edit?kuvanumero=90&kuid=4943875&amnimeke=Ahlaisten+seurakunnan+arkisto&sarnimi=Syntyneiden+ja+kastettujen+luettelot&aynimi=Syntyneiden+ja+kastettujen+luettelo+1805-1817+%28I+C%3A4%29&ay=43337&sartun=53043.KA&atun=182184.KA&ay2=92004

Heino, Harri: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1976.

Heino, Harri: Rukoilevaisuus tällä vuosisadalla. Hurmoksellisuus Länsi-Suomen rukoilevaisuuden jakajana 1895-1970. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja, 1977. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2242091?page=1

Hormia, Yrjö: Rukoilevaisen kansan hengellisiä äitejä. 1956.

Mattila, K.: Pyhä siemen säilyy. Länsi-Suomen Herännäis-Lehti, nro 9/1935. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/991471?page=3

Rosendal, Mauno: Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla III - 1845-1852. 1912. http://doctrinepublishing.com/showbook.php?file=76025-0000.txt

Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen 1892-1897. 1898. https://archive.org/stream/pytkirjatliitei01seurgoog/pytkirjatliitei01seurgoog_djvu.txt

Rovasti K.V. Tammisen (1882-1946) viimeinen saarnamatka

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Vanha pastori istuu junassa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, sillä hän matkustaa usein. Tänäkin vuonna hän on ehtinyt ennen tätä lokakuun alun lauantaita käydä liki 60 paikkakunnalla. Onko matkapäiviä kertynyt 100 vai enemmän, kuka tietää, laskut ovat menneet sekaisin jo aikaa sitten. Evankelista ystäväkansaa on ympäri maan, ja liikkeen johtajalla on velvoitteensa sitä kohtaan. Ja kun velvollisuus kutsuu, mies matkustaa.

Tämä kirjoitus kertoo rovasti Kauko Veikko 
Tammisen (1882-1946) viimeisestä matkasta.
Kuva Nuorison ystävä nro 18/1936.

Mies monessa mukana

Eletään 5. lokakuuta 1946, ja junassa kohti Paimion asemaa istuu Kauko Veikko Tamminen, syntynyt 1882. Hän on evankelisen herätysliikkeen johtaja, joka on saanut nähdä liikkeen jakautumisen suomen- ja ruotsinkielisiksi järjestöiksi, ollut torjumassa sen sisällä syntynyttä tunnustusluterilaista vapaakirkollista liikettä puolustaen kuitenkin myöhemmin näitten oikeutta olemassaoloon ( Kun kirkolliskokous uhkasi uskonnonvapautta: Vuoden 1933 kirkolliskokous ja luterilaiset vapaakirkot ), ollut mukana valmistamassa uutta virsikirjaa, johtanut liikettään läpi sodan kauhujen... Hänen kaudelleen on mahtunut isoja asioita.

Ennen kaikkea hän on luotsannut evankelista kansaa kaikkien näiden vaiheiden läpi. Hän on saarnannut, hän on kirjoittanut, hän on toimittanut lastenlehteä, hän on sanoittanut lauluja, hän on kannustanut rakentamaan rukoushuoneita ja evankelisia kansanopistoja, vaikka mitä. Hän ei ole syntyjään tämän liikkeen piiristä, mutta sitä ei uskoisi, niin vahvasti hän näiden runsaan parinkymmenen vuoden aikana on asemoitunut tehtäväänsä. Hän on vetänyt linjaa ja suoristanut rivejä, mutta hän on etsinyt myös yhteyttä. Hänen elämäkertansa kirjoittaja käytti hänestä myöhemmin ilmaisua "avara ja tinkimätön", ja tuo ristiriitaiselta kuulostava sanapari kuvaa häntä mainiosti.

Nytkin hän on saarnamatkalla. Hänen ystävänsä Aatami Kuortti on tullut opettajaksi Varsinais-Suomen Sauvoon ja on kutsunut hänet puhumaan. Kuortissa, tuossa inkerinsuomalaisessa Neuvostoliitosta paenneesta papista olisi itsestäänkin paljon puhumista, mutta se jääköön näiden miesten keskinäiseksi muisteluksi tällä kertaa. Nyt tuo paljon kärsinyt pappismies on näet jättänyt vankileirin kauhut taakseen, alkanut elämän uudella paikkakunnalla ja on kutsunut Tammisen julistamaan siellä sitä hyvää sanomaa, joka on molemmille miehille rakas.

Tästä Lauttakylän rukoushuoneen saarnastuolista Tamminen julisti sanaa huittislaisille, ja jotkut  kertoivat myöhemmin nähneensä enkeleitä hänen ympärillään. Silloinen rukoushuone on jo purettu, 
mutta mikäli oikein ymmärrän on sama alttaritaulu myös nykyisessä rukoushuoneessa. Kuva Kevätkylvö nro 6/1939.

Enkelinäkyjä ja sovunhierontaa

Ei matkustamisessa tosiaan mitään erikoista ole, nytkin Tamminen on käynyt jo useammassa paikassa. Tosin epävarmuutta ehkä lisäisi, jos hän tietäisi, mitä eräät nuoret naiset olivat kokeneet hänen saarnatessaan 29. syyskuuta Huittisissa Lauttakylän rukoushuoneella. 18-vuotias Eeva Perko kertoi saaneensa siellä vahvan kokemuksen, ettei Tamminen elä enää kauan. Tämä oli saarnannut hyvin elävästi enkeleistä, ja Perko oli kokenut enkelien ympäröivän tämän. Hän oli myös huomannut, että Tammisen oli jotenkin vaikea puhua. Samoin Lahja Helkiö oli tuntenut suuren enkelin läsnäolon puhujan vierellä.

Ennen tätä matkaa hän oli ehtinyt vierailla myös Loimaalla tapaamassa Loimaan evankelisen kansanopiston rehtoria Pentti Niemeä. Loimaan opistolla elettiin herätysten ilmapiirissä, mutta sielläkin näkyi evankelista liikettä tuolloin vaivannut herätyshenkisten 'nuorten' ja uusia toimintatapoja vierastaneiden 'vanhojen' välinen ristiriita. Työläistaustainen Niemi painotti kristityn sosiaalista vastuuta tavalla, joka oli monelle liikkeen vanhan kaartin edustajalle vieras ( Herätystä, sosiaalista vastuuta ja Suomi-Neuvostoliitto -seuraa - Loimaan sodanjälkeinen herätys ja Pentti Niemi ). Tamminen itse pyrki toimimaan kiistassa välittäjänä, joka ymmärsi kumpaakin osapuolta. Loimaan tapaamisella löytyikin yhteisymmärrys, josta Tamminen oli eräälle työtoverilleen itkussa silmin kertonut. Ainakin Loimaalla liikkeen repeämä oli torjuttu, ja uusi herätys saatu sitä elävöittämään.

Paimion asemalta jatkui kyyti autolla kohti Sauvoa. Asemarakennus on yhä
olemassa, vaikka junat eivät siinä pysähdykään. Silläkin on muuten oma hengellinen 
ulottuvuutensa, sillä siinä toimi jokusen vuoden Paimion helluntaiseurakunta.
Kuva Uusi Aura nro 124/1922.

Sauvossa on juhlan tuntua

Nyt Tamminen on siis matkalla Sauvoon. Junan saapuessa  lauantaina 5. lokakuuta 1946 Paimion asemalle klo 16.40 jatkuu matka autolla Kuortin luo Sauvon Kirkonkylän kansakoululle eli niin sanotulle Vahtisten koululle, jonne auto saapuu klo 17 jälkeen. Jälleennäkeminen Kuortin ja Tammisen välillä on iloisen lämmin Tammisen toivottaessa sydämellisesti Kuorttien vielä melko tuoreelle kodille Jumalan rauhaa. Sauvo on Kuorteillekin vielä melko uusi tuttavuus, sillä he ovat asuneet siellä vasta vuoden. Kuorttien lapsetkin ovat kiinnostuneita Lasten Lehdestä tutun Veikko-sedän näkemisestä. Miehet muistelevat saunan lämmössä yhteisiä saarnamatkoja. Tamminen käy levolle klo 21.30, onhan huomenna rankka päivä edessä, niin lepopäivä kuin onkin.

Kuortin herätessä sunnuntaina 6. lokakuuta klo 7:30 hän huomaa, että Tamminen on jo jalkeilla. Viedessään tälle aamukahvia hän kysäisee, kuinka yö sujui. Tamminen vastaa: "En nukkunut hyvin. Syöttelit illalla minua niin kovasti, etten jaksanut nukkuakaan." Pian hän kuitenkin  lisää, ettei pahoittaisi isäntänsä mieltä: "Ei se uni aina ole saatavissa. Kyllä minä olen hyvin levännyt. Älä ole huolissasi."

Opettaja, entinen Inkerin kirkon pappi Aatami Kuortti (1903-1997) oli Tammisen innokas
isäntä. Hänen omat elämänvaiheensa olivat hyvin värikkäät ja suosittelen kaikille hänen 
vaiheistaan Neuvostoliitossa kertovaa kirjaansa "Kirkossa, keskitysleirissä, korvessa".
Kuva Kotimaa nro 10/1935.

Rauhoittelut ovat sikäli turhia, ettei Kuortti havaitse Tammisen olemuksessa mitään väsymyksen merkkejä. Molemmat iloitsevat kauniista sunnuntaiaamusta ja Tamminen toteaakin, että "Nyt on oikea juhlailma". Puoli kymmeneltä onkin aika lähteä kävelemään kohti Sauvon kirkkoa, jonne koululta on liki kilometrin matka. Perille miehet ehtivät kymmentä vaille kymmenen. Sakastissa on juuri meneillään kirkkoherra Albert Soverin toimittama rippikirjoitus, mutta samaan aikaan saapuu myös pastori Onni Aho, joka toivottaa Tammisen sydämellisesti tervetulleeksi.

Sauvo ei kuulu evankelisen liikkeen valtamaihin, vaikka yhteistä historiaa sillä ja liikkeellä onkin. 1800-luvulla oli siellä vaikuttanut liikkeen lahjakas saarnaaja Hegesippus Hippolytus Hjerpe ( Hegesippus Hippolytus Hjerpe, Perttelin profeetta, joka sai kuolla Sauvossa ), ja varmaan vuoteen 1920 asti paikkakunnalla kiertokoulunopettajana toimineen evankelisen Saara Patjaksen ( Sauvon ja Perniön evankelinen opettajatar Saara Patjas ) vaikutusta oli vielä jonkin verran havaittavissa. Joka tapauksessa kirkkokansaa tulee tänään runsain joukoin, muun muassa linja-autollinen nuoria Paimiosta. Siellä evankelisuutta onkin enemmän, mikä sopikin hyvin liikkeen hengellisen isän, Fredrik Gabriel Hedbergin, ammoiselle palveluspaikalle. Sauvon suuressa ja kauniissa kirkossa on juhlan tuntua.

Osapuilleen tällaisena Sauvon kirkko on kohonnut Tammisen ja Kuortin edessä 
heidän saapuessaan sinne lokakuisena sunnuntaiaamuna. Kuva Turunmaa nro 142/1938.

Kirkontäysi kansaa alkaa veisata. Päästään jo saarnavirteen asti. Sekin jää Kuortille mieleen: "Nyt tunnustan mä nöyrästi, Ett' olen outo aivan, Jos et sä neuvo, Herrani, En osaa tietä taivaan; Jos et sä itse paimenna, Mä pian eksyn laumasta, Kuin lammas eksyy korpeen." Tamminen nousee keskellä kirkkoa kohoavaan saarnatuoliin. Vakaalla äänellä kaikuvat "Armo teille ja rauha". Rukouksessa pyydettyään siunausta sanan saarnalle ja Sauvossa vietettävälle juhlalle ryhtyy Tamminen sananpalvelukseen.

Päivän evankeliumitekstinä on Joh.  11:21-45. Siinä kerrotaan Lasaruksesta, tämän kuolemasta ja henkiin herättämisestä. Tekstissä liikutaan siis kuoleman ja ylösnousemuksen maisemissa. Tamminen valitsee saarnansa teemaksi yhden lauseen, Raamatun lyhimmän jakeen: "Ja Jeesus itki". Hän pohdiskelee syytä Jeesuksen itkulle. Jeesushan tiesi, että pian Lasarus herätettäisiin kuolleista. Tammisen mielestä Jeesus ei itkenyt vain ottaakseen osaa suruun, vaan hän itki ihmisten epäuskon vuoksi. Jeesushan oli ilmoittanut etukäteen, ettei tämä tauti olisi kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi. Nyt kukaan ei näyttänyt uskovan sitä. Ehkä Lasaruksen sisaret Martta ja Maria olivat ensin uskoneet sen, mutta kuoleman tultua he eivät enää olleet jaksaneet uskoa vaan sen sijaan sanoivat Jeesukselle, että jos tämä olisi ollut paikalla ei heidän veljensä olisi kuollut. Tätä epäuskoa Jeesus Tammisen mukaan itki.

Tästä saarnastuolista Tamminen piti viimeisen jumalanpalvelussaarnansa ja 
varoitti kuulijoitaan epäuskosta. Kuva Wikimedia Commons.

"Meidän on opittava turvautumaan Sanaan. Emme voi luottaa tunteisiimme. Kun Jumalan Sana sanoo meille, että olemme lunastettuja, niin jääkäämme uskomaan siihen. Olemmehan jo kasteessa Isän lapsiksi otettuja. [---] Niin, Jeesus itki. Hän itki ihmisten epäuskon vuoksi. Täytyneekö Jeesuksen itkeä sinun tähtesi?" Tamminen haluaa julistuksellaan puhutella kuulijoitaan, saada nämä miettimään omaa elämäänsä ja uskoansa.

Juhla jatkuu koululla

Jumalanpalveluksen päätyttyä Tamminen ja Kuortti pääseivät paimiolaisten linja-autossa takaisin koululle, jossa on tarkoitus jatkaa evankeliumijuhlaa klo 13. Kuortille ja hänen perheelleen tosin tämä tietää melkoista kiirettä, sillä hän kertoo olleen vain runsas puoli tuntia ruokailuun ja iltapäiväohjelman suunnitteluun. Näistä  jälkimmäisen tosin olisi kai voinut suunnitella hieman aiemminkin...

Rovasti Ahon pidettyä alkupuheen lauletaan evankelisten laulukirjaa Siionin kannelta ja sitten puhuu Tamminen itse. Tekstiksi hän on valinnut Room. 1:16-17: "Minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima itsekullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin ja myös kreikkalaiselle. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmenee uskosta uskoon, niinkuin on kirjoitettu: 'Vanhurskas on elävä uskosta'". Kuortti muistelee vielä jälkikäteen sitä lämpöä, jolla Tamminen pitkin puhettaan lausuu sanan "pelastukseksi" Kuortin tuntiessa suurta iloa, että sauvolaiset saivat kuulla tällaista sanomaa. Erityisellä tavalla Kuortin mieleen jäävät seuraavat Tammisen sanat: "Huomatkaamme, että apostoli ei sano uskosta tekoihin, vaan uskosta uskoon. Niinkuin me elämme päivästä päivään, niin myös saamme elää uskosta uskoon. Emme koskaan saa siirtyä uskosta omatekoiseen vanhurskauteen, vaan vanhurskas on elävä uskosta."

Sauvon Kirkonkylän kansakoulu sijaitsee oikeastaan Vahtisten kylässä ja rakennus 
tunnetaankin Vahtisten kouluna. Siellä majailivat myös Kuortit ja siellä vietettiin 
isännän muistiin pysyvästi syöpynyt evankeliumijuhla. Kuva Uusi Aura nro 106/1925.

Juhlan lopuksi Kuortti pyytää Tammista pitämään vielä loppupuheen. Silloin Tamminen siirtyy puhujanpaikalle ja sanoo opettajan kehottaneen häntä pitämään vielä puheen, mutta sen sijaan hän haluaa lukea aikoja sitten saamansa kirjeen. Siinä eräs nuori kertoi syvästä synnintunnostaan ja sielunhädästään. Sitten Tamminen kertoo saaneensa myöhemmin toisen kirjeen, jossa tuo sama nuori oli kertonut kaikkien epäilysten olevan poissa ja että hän tiesi olevansa lunastettu Jeesuksen veren kautta.

Sitten Tamminen kertoo, mitä näiden kirjeiden välillä oli tapahtunut: "Olin kirjoittanut tuolle sielun tuskissa olevalle ystävälleni kirjeen, jossa yksinkertaisesti olin kertonut, miten itselleni oli kirkastunut pelastus. Olin saanut pelastusvarmuuden erään Raamatun lauseen johdosta. Tämän lauseen olin ennen lukenut ja olin merkinnyt sen kohdalle kysymysmerkin. Eräänä päivänä totuutta etsiessäni luin sen uudelleen. Siitä tuli sieluuni ihmeellinen valo. Tämä lause on Efesolaiskirjeen 1 luvun 7 jakeessa. Se kuuluu: 'Meillä on  lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen, hänen armonsa rikkauden mukaan.' Tämän saman lauseen kautta kirkastui lunastusarmo tuolle syvässä synnintunnossa olevalle ylioppilaalle. Niin, meillä jokaisella  on lunastus Jeesuksen veren kautta. Meillä on lunastus!"  Näin Tamminen vie samalla kuulijansa oman kristillisen elämänsä käännekohtaan, vuosien 1903-1904 paikkeille, jolloin hän nuorena teologian opiskelijana toimi saarna-apulaisena Kurussa ja nuo Efesolaiskirjeen sanat osuivat kohdalle. On hän siitä monesti ennenkin puhunut, mutta jälkikäteen tuntuu puhuttelevalta se, että ne näin ylimääräisessä puheenvuorossa nousivat esille juuri tänään...

Iltaretkelle Sauvon pappilaan pyöräillen

Juhla päättyy, ja väki hajaantuu kukin taholleen. Illaksi on Tamminen kutsuttu käymään Sauvon pappilaan rovasti Soverin luo. Pappila on  näköyhteyden päässä kirkosta, mutta korkean mäen laella. Matkaa koululta on puolitoista kilometriä. Kuortti soittaa kaikki Sauvon autoilijat läpi, mutta kaikki ovat matkoilla, ketään ei saada hätiin. Niinpä Tamminen ehdottaa, että mennään pyörällä. Ilmeisesti jokin Tammisen terveydessä arveluttaa  Kuorttia, sillä hän kysyy voiko tämä pyöräillä. Siihen Tamminen vastaa pyöräilleensä kesällä useasti.

Ilmakuva vuodelta 1948 näyttää Sauvon Kirkonkylän ympäristön sellaisena kuin se oli Tammisen vieraillessa siellä.
Pohjoisesta hän tuli Vahtisten kylässä sijaitsevalle koululle (1), josta hän seuraavana aamuna käveli Sauvon kirkolle (2).
Illalla hän pyöräili Sauvon pappilaan (3) ja sieltä takaisin. Kulku on varmasti mennyt pitkin paikkakunnan selvästi kuvassa
erottuvaa pääväylää myöten. Koulun itäpuolella on tekstissäkin mainittu Vahtisten talo, joka on nykyään kotiseutumuseona. Kuvan lähde https://kartta.paikkatietoikkuna.fi/?zoomLevel=10&coord=262221.40475576854_6697590.783669528&mapLayers=801+100+default,3400+100+ortokuva:indeksi&timeseries=1948&uuid=90246d84-3958-fd8c-cb2c-2510cccca1d3&noSavedState=true&showIntro=false

Niin miehet hyppäävät satuloille ja lähtevät polkemaan. Tamminen toteaa  koulun alamäen laskettuaan, että "Hyvinhän tämä menee", ja perille pappilaan päästään juuri iltauutisten kaikuessa radiosta. Kuortin tajuntaan iskeytyvät sanat , jotka kaikuvat radiosta juuri miesten päästessä eteiseen: "Ruotsin pääministeri Per Albin Hansson kuoli sunnuntaita vasten yöllä kello 2 sydänhalvaukseen..."

Pari tuntia menee jutellessa rovasti Soverin ja tämän rouvan kanssa. Lähtiessä veisataan virren 462 lopusta kolme viimeistä säkeistöä ja Kuortin mielestä Tamminen laulaa aivan erityisellä innolla sanat "Suo, että sanas kirkkaana saa keskellämme kaikua, ja kautta sukupolvien suo soida nimes kiitoksen".

Tällaisena Sauvon kirkko näyttäytyi miesten polkiessa sen ohi 
pappilasta takaisin koululle. Kuva Suomen matkailu nro 3/1938.

Kohtalokas paluumatka

Astutaan ulos pappilasta. Tamminen ihailee kirkasta kuutamoa ja toteaa, että "täällähän on valoisa kuin päivällä". Reippaasti hän laskee pyörällä alas pappilan mäkeä Kuortin seuratessa perässä. Saavutaan sitten koulun mäen alle, josta koululle on matkaa enää parisataa metriä, sen mäen alle, jota laskiessa Tamminen kehui matkan sujuvuutta. Nyt hän pysähtyy ja nousee pyörältään. Kuortti ennättää Tammisen luo ja kuulee, kuinka tämä hengittää raskaasti. Oikea käsi on rinnan päällä.

"Ottaa niin kovasti sydämeen", ähkäisee Tamminen.

"Jaksaisitko kävellä koululle? Minä taluttaisin molempia pyöriä",  ehdottaa Kuortti.

"Täytyy tässä hieman levähtää, en muuten jaksa nousta koulun mäelle",  Tamminen vastaa ja istuu tiensivuun.

"Onko sinulle ennen tällaista sattunut?", kysyy nyt Kuortti huolestuneena.

"On, mutta ei ole ollut näin vaikeata. Tämä on sellaista sydämen yskää", vastaa  Tamminen yskien ja yhä työläämmin hengittäen.

Kuortti kietoo ripeästi kaulaliinansa Tammisen kaulaan, laittaa oman päällystakkinsa tämän ympäri ja juoksee kiireesti koululle. Siellä hän soittaa jälleen kaikille Sauvon autoilijoille, mutta ketään ei saa kiinni. Hänen vaimonsa juoksee lähimmän autoilijan kotiin, sillä tämän luota kajastaa valoa, vaikkei sieltäkään vastattu puhelimeen. Sattumoisin koululla vieraisilla oleva naapuritalo Vahtisten emäntä sanoo rientävänsä kotiin valjastamaan hevosen, jotta rovasti Tamminen saataisiin sen avulla koululle. Kuortti rientää takaisin Tammisen luo ottaen samalla tämän arkipuvun taskusta kamferitablettirasian, jonka tämä on maininnut löytyvän sieltä. Voi onnetonta, että rasia ei ollut pyörämatkalla mukana, josko siitä olisi ollut apua...

Tästä koulun mäestä ei Tamminen enää omin avuin selvinnyt ylös, eikä hän perille 
päästyään enää elävänä rakennuksesta poistunut. Kuva Turunmaa nro 142/1938.

Tamminen löytyy samasta asennosta kuin mihin Kuortti on hänet jättänyt. Kuortti antaa hänelle rasian ja Tamminen ottaa pari tablettia. Kuortin vaimo juoksee paikalle kertoen läähättäen, että auton pitäisi saapua näillä minuuteilla. Kotosalla oli siis sittenkin oltu, ehkei kukaan vain kuullut puhelinta. Tämä ja autoilijan henkilöllisyys jääkööt tämän kirjoituksen osalta historian armeliaaseen hämärään. Rouva Kuortti pitelee polveaan juostessaan, sillä hän on kiireessä kaatunut matkalla. Kuortti katselee hermostuneena läheneviä valoja. Ne tuntuvat etenevän turhan hitaasti. Tamminen pitää saada pian lämpimään tästä kuun valaisemasta lokakuisesta illasta. Kello on tuossa vaiheessa 21.20.

Auton tultua perille Kuortit auttavat Tammisen autoon ja pian ollaankin Kuorttien kodin eli koulun edessä. Tamminen jaksaa nousta itse autosta ja Kuortti ehtii jo ajatella, ettei tässä ollutkaan sen suurempaa hätää. Vaivalloisesti Tamminen kulkee Kuortin tukemana heidän kamariinsa lepäämään ja hänen yltään autetaan päällysvaatteet sekä kengät. Samaan aikaan rouva soittaa sekä diakonissalle että terveyssisarelle.

Seututie 181 eli Sauvon-Kemiöntie on vetänyt mutkat suoriksi ja mäkeä tasaisemmaksi, 
eikä entiselle koululle ole enää kulkua samasta suunnasta kuin Tammisen aikaan. 
Kuvassa koulurakennus lokakuun alun asussaan. Kuva itse otettu.

Tamminen pyytää tuomaan jaloille lämpöpullon, ja nopeasti Kuortti täyttää toiveen. Sitten hän pitelee Tammista kädestä ja huomaa sen olevan hikinen ja kylmä. Kuortin kysyessä tuliko Tammiselle ulkona kylmä tämä vastaa: "Ei, ei minulla ole kylmä. Se johtuu sydämestä tuo käteni kylmyys. Onpa minusta nyt vaivaa sinulle ja rouvallesi". Samalla hän puristaa Kuortin kättä.

Saapuu diakonissa, ja pian myös terveyssisar. Samassa Tamminen saa voimakkaan sydänkouristuksen. Diakonissa antaa hänelle käsivarteen ruiskeen ja terveyssisar soittaa samalla Paimioon lääkärille. Hetken näyttää siltä, että ruiske auttaa, sillä Tammisen kasvoihin tulee eloa ja hengitys rauhoittuu, mutta vain hetkeksi. Seuraa uusi kouristus. Diakonissa pyörittää vakavana päätään ja kuiskaa Kuortille: "Kyllä hän menee".

Kuortti ei tahdo uskoa sitä. Eihän rovasti voi kuolla! Häntä tarvitaan vielä! Kuortti huokailee Jumalan puoleen, mutta ei auta, lähtö on jo käsillä. Tammisen kouristus menee ohi, hänen ilmeensä rauhoittuu. Hän sulkee silmänsä hengittäen rauhallisesti, nukahtaen. Hengityksen harventuessa, pieni hymynhäive kasvoillaan hän lipuu rauhallisesti kuolonuneen klo 21.40. Epätoivoisen Kuortin tehtäväksi jää soittaa omaisille Tammisen äkillisestä poismenosta.

Koulu siltä puolelta, mistä tie tänä päivänä kulkee sinne. Entinen koulu on nykyään paikallisen teatteriväen hallussa ja on hienosti kunnostettu. Rakennuksen pihalle voi tulla katsomaan laadukasta kesäteatteria tai muistelemaan evankelisen liikkeen patriarkkaa. Kuva itse otettu.

Suuri tammi evankelisessa metsässä kaatui

Johtajan kuolema tulee evankelisen liikkeen kannattajille järkytyksenä. Pitkäaikainen ja arvostettu johtaja on poistunut yllättäen, ja vaikka nimi onkin Tamminen on kuin suuri tammi olisi kaatunut ryskyen. Liikkeen sisäisissä ristiriidoissa olisi kaivattu edelleen hänen ohjaustaan, tarmolla hän oli työskennellyt sovittaakseen eri ryhmittymien välejä ymmärtäen kumpaakin osapuolta, välillä jyrähtäen, välillä rauhallisesti ohjaillen.

Nyt oli kuitenkin uusien astuttava hänen saappaisiinsa. Tammista eivät enää ajan murheet koskettaneet, hän oli saanut levon. Kauan sitten evankelinen pastori Hegesippus Hippolytus Hjerpe oli sanonut haluavansa kuolla Sauvossa, ja niin hän kuolikin. Nyt oli pyytämättä siellä kohdannut loppunsa toinen evankelinen pappismies. Kuolema tuli yllättäen, mutta kuitenkin niin, että kaikessa näytti olevan oma tarkoituksensa. Pienet vihjeet ennen ja jälkeen, Tammisen paluu uskonelämänsä tärkeimpään hetkeen... Kirkossa oli käsitelty Lasaruksen kuolemaa ja herättämistä kuolleista, ja samana päivänä Tamminen nukkui kuolonuneen odottamaan ylösnousemuksen aamua.

Lähteet:

Koskenniemi, Lauri: Avara ja tinkimätön. K.V. Tammisen elämä 1882-1946. SLEY-Kirjat 1994.

Kuortti, Aatami: Muistelmia rovasti K. V. Tammisen viimeisistä hetkistä. Sanansaattaja nro 22/1946.

Papit isonvihan pyörteissä: Sauvo (sekä sissipäällikkö ja rakkaustarina)

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

 Kirjoitin hiljakkoin isostavihasta ja sen vaikutuksista Paimiossa seurakunnallisiin asioihin painottaen. Nyt aion tehdä saman Sauvon osalta, mutta tässä on mausteena mukana hieman enemmän myös muuta, sillä esimerkiksi kuuluisan sissisotilaan Tapani Löfvingin kohtalot risteävät siinä määrin Sauvoa ja jopa sen papistoa. Toivottavasti kestätte tämän ja nautitte tarinasta.

Sodan jyly saavuttaa Sauvon

Suuri Pohjan sota oli vuonna 1713 muuttunut Ruotsin kannalta dramaattisesti. Alku oli ollut kylläkin lupaava, kun sota vuonna 1700 oli alkanut ja Narvassa 20.11.1700 oli saavutettu venäläisistä komea voitto. Tosin sekin oli ollut kohtalokas ainakin yhdelle sauvolaiselle, kun kuninkaan henkivartiostoon kuulunut drabantti Bengt Johan Horn, muun muassa Sauvon Liesniemen haltija, haavoittui kuolettavasti. Sai hän tosin sen kunniaksi komean hautajaisvaakunan Sauvon kirkkoon. Noista hautajaisvaakunoista on Sauvon kirkko nykyäänkin tunnettu, niitä kun on aika liuta yhäkin jäljellä. Nyt oli tuo voittoisa mittelö kuitenkin kuin muisto vain, kun venäläisjoukot lähestyivät länttä.

Venäläiset laskevat Narvassa lippunsa Ruotsin Kaarle XII:sta 
edessä. Narva oli Kaarlen kunnian kenttä, mutta sauvolaiselle 
Bengt Johan Hornille se tiesi matkaa kotikirkon huomaan oman 
vaakunan alle. Wikimedia Commons.

Ei ole tarkkaa tietoa siitä, milloin ensimmäiset venäläisjoukot saapuivat Sauvon kamaralle, mutta koska Turku joutui venäläisten haltuun elokuun lopussa olivat he varmaan pian Sauvossakin ruuanhakumatkoilla. Väkivaltaakin nähtiin, sillä esimerkiksi Kurksalon rälssilampuoti Johan Simonssonin mainitaan tulleen piiskatuksi hengiltä. 

Vähitellen olot Sauvossa kuitenkin rauhoittuivat, oltiinhan lähellä miehityshallinnon päämajaa Turussa. Taakkaa paikallisväestölle toi kuitenkin esimerkiksi läheltä kulkenut kaleerireitti, sillä Sauvon etelärannan kylät oli velvoitettu majoittamaan ja muonittamaan kaleerien miehistöä. Niinpä esimerkiksi yksi harvoista paikkakunnalle jääneistä aatelisista, Strömsbölessä asunut kersantti Petter Branderin leski Margareta Lindelöf köyhtyi rutiköyhäksi tämän velvoitteen vuoksi.

Kirkkoherra karkuun, varamies maallisen vallan käyttäjäksi

Kuten äsken viitattiin oli paikkakunnan säätyläistö pääosin paennut Ruotsiin. Niin oli tehnyt vuonna 1713 myös Sauvon kirkkoherra Johannes Gezelius nuorin (1686-1733). Hän oli astunut virkaaan vuoden 1711 lopussa isänsä Turun piispa Johannes Gezelius nuoremman seuraajaksi, joka oli antanut tämän palkkapitäjänsä pojalleen helpottaakseen tämän mahdollisuuksia raamattuteoksen, joka oli isän, pojan ja isoisän valtava yhteishanke, toimittamisessa. Isä-Gezeliuksella on muuten ollut todella suuri vaikutus Sauvon kirkon nykyiseen sisustukseen, mutta siitä ehkä joskus toiste.

Varsinaisesti Gezelius nuorin oli Turun akatemian ylimääräinen teologian professori. Ehkä hän jonkun kerran ehti Sauvossakin piipahtaa ennen pakoaan, ja aikanaan hänen poikansa oli siellä Karunan kartanon isäntänä, joka jätti jälkensä historiaan vuosia kestäneellä kiistalla Karunan kappalaisen nimitysoikeudesta: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/09/naimakauppoja-ja-kiistaa-papin.html . Hänet itsensä nimitettiin pian sodan jälkeen Porvoon piispaksi, ja niinpä sodanjälkeinen jälleenrakennus jäi hänen seuraajansa huoleksi.

Johannes Gezelius nuorin (1686-1733) ehti 
olla Sauvon kirkkoherrana vain pari vuotta ennen 
kuin lähti sotapakolaiseksi. Sodan jälkeen tie 
vei isän tavoin piispaksi, ei tosin Turkuun vaan Porvooseen.
Wikimedia Commons.

Papeitta ei Sauvo kuitenkaan isonvihan ajaksi jäänyt. Porissa syntynyt Johannes Johannis Bergbom (1677-1632) oli toimittuaan ensin Porissa kirkkoherran apulaisena tullut vaimonsa serkun Johannes Gezelius nuorimman seurakuntaan kirkkoherran apulaiseksi vuonna 1712. Yhteistyö sukulaismiehen kanssa jäi kuitenkin lyhyeen, kun Gezelius poistui seuraavana vuonna meren yli. Niinpä Bergbom toimi virkaatekevänä kirkkoherrana ja yritti yhdessä muun papiston kanssa pitää pakkaa kasassa. Hän joutui papillisen työnsä ohessa toimimaan myös tuomarin tehtävissä, virkamiehistä kun oli pulaa ja Kirkonkylän Tingbergissä asunut nimismies Anders Bergman oli viime tipassa paennut Kaarinan Vaarniemessä olleella ruotsalaisella kaleerilla.1718 Bergbomista tuli Korppoon vt. kirkkoherra ja kappalainen, jolloin hän poistui Sauvosta jättäen seurakunnan hoitamisen kappalainen Levanukselle, Karunan kappalainen Thorwöstille ja pitäjänapulainen Carpaeukselle.

Sauvon Kirkonkylän seutuja 1800-luvulta Senaatin kartastosta. 
Kartalla näkyvät tekstissä mainittu Kirkonkylä (kirkko merkitty ristillä), 
Lautkangar (Lautkankare), Kavaldo (Kavalo),Haarakallio, Hallela, jossa oli niin Löfvingin
kuin kappalainen Levanuksen virkatalo, sekä Härmälä, jossa asui kiinnostava
suomalais-venäläinen pariskunta. Wikimedia Commons.

Oman kylän poika Andreas Levanus ja sissipäällikkö

Kappalainen Andreas Levanus (1689-1727) oli puolestaan syntyperäinen sauvolainen, sillä hänen isänsä Johannes oli hänen edeltäjänsä kappalaisena ja tämän isä oli puolestaan ollut rälssilampuoti Michel Bertilsson Kihtilän (Kittsböle) kylästä. Huvittava yksityiskohta on, että Turun akatemian konsistorin pöytäkirja kertoo Andreas Levanuksen pihistäneen opiskelijatoverinsa piipun 1709. Tupakkamiehen näpistys ei estänyt kuitenkaan paimenvirkaan pääsyä, kaipa se jotenkin selviteltiin, sillä 1710 hänet vihittiin papiksi ja kirkkoherran apulaiseksi Sauvoon, missä hän sitten 1712 seurasi isäänsä kappalaisena.

Pian tämän ylenemisen jälkeen koittikin sitten isonvihan miehitysaika, mutta Levanus jäi Sauvoon. Ehkä hän ei edes voinut lähteä, mutta myös kotiseuturakkaus saattoi vaikuttaa. Kuten edellä todettu papisto joutui työskentelemään myös miehityshallinnon palveluksessa. Osa teki tämän auliisti ilmiantaen Ruotsille lojaaleja sissejä. Nämä sissit tosin saattoivat saada vihamielisyyttä kansankin parissa, sillä miehittäjä kosti kansalle sissien teot. Levanus näyttää kuitenkin rohjenneen veljeillä myös vastarintaa jatkaneiden kanssa, mistä kertoo hänen kohtaamisensa sisseistä ehkä kuuluisimman, Tapani Löfvingin kanssa. Suotakoon siis pieni sekulaari syrjähyppy Löfvingin pariin ja hänen vaiheisiinsa tällä seudulla.

Tapani (Stefan) Löfving) (1689-1777) oli Narvassa suomalaisille vanhemmille syntynyt, Narvassa ja Käkisalmessa lapsuutensa viettänyt ja sieltä kirjuriksi Viipuriin 1703 muuttanut mies, joka erinäisten vaiheiden kautta päätyi 1711 liittymään Ruotsin armeijaan, omaten jo ennestään taistelukokemusta. Isonvihan alettua hän harjoitti aktiivista sissi- ja vakoilutoimintaa Ruotsin hyväksi. Hänen suuri maineensa perustuu osin siihen, että hän piti toimistaan päiväkirjaa, joka on säilynyt. Vaikka hän saattaa paikoin liioitella saavutuksiaan on päiväkirja kuitenkin hyvin kiinnostava lähde tuosta ajasta ja hänen elämästään.

Löfvingillä oli itäisestä taustastaan huolimatta side myös Sauvoon, sillä hänellä oli sotilasarvonsa myötä puustelli eli virkatila Sauvon Hallelassa, joka sijaitsee Sauvonjoen rantamilla lähellä Sauvon Kirkonkylää. Hallelan Alistalo oli katselmuskirjurin puustelli, ja siinä virassa Löfving ensimmäiseksi armeijassa toimi, joten kyse lienee siitä.

Samassa kylässä oleva Ylitalo oli puolestaan Sauvon kappalaisen virkatalo ja siis Andreas Levanuksen koti, jonka jo hänen isänsä ja edeltäjänsä kappalaisena, Johan Levanus, oli saanut virkataloksi. Näin Levanus ja Löfving luultavasti tapasivat toisensa esimerkiksi silloin, kun Löfving vuonna 1713 oleskeli ensin kolme-neljä päivää Hallelassa ja meni sitten Loimaalle hankkimaan eläimiä puustelliinsa saaden muutamia lampaita ja kaksi hevosta vanhoilla satuloilla, minkä lisäksi puustellille vietäväksi tarttui liuta 3-6 paunan kranaatteja.

Tämän jälkeen Löfving teki retken Huittisiin, minkä jälkeen tilanne miehitetyssä maassa alkoi käydä levottomaksi. Sen näki myös Peimarin seudulla, kun Paimiossa talonpojat olivat kokoontuneet vangitakseen Löfvingin ja tämän seuralaiset luovuttaakseen nämä venäläisille. Löfving ei ollut kuitenkaan mikään eilisen teeren poika, vaan sai rohkealla esiintymisellään paimiolaiset luopumaan aikeistaan. Niinpä matka jatkui Sauvoon Hallelan puustellille, sieltä taas Karunan kappelille ja Kråkelan kylään, mikä lienee sama kuin Karunan Kråknäs, myöhemmin Krookana tai Syvälahtena tunnettu. Ruotsalaista sotaväkeä suojelevia uhattiin talojen polttamisella ja Siperiaan viemisellä, mutta Löfving pakeni  Paraisille vain kaksi yötä vanhan jään yli, yhden rahapussin pudotessa matkalla syvyyksiin.

Kråknäs oli yksi Löfvingin etapeista, tässä Senaatin kartaston 
mukaisesti kuvattuna. Wikimedia Commons.

Löfving Levanuksen kestitettävänä

Seuraavan kerran Löfving saapui Sauvoon 28. elokuuta 1715. Päiväkirja mainitsee näet hänen tulleen Knutnäsiin, joka on Sauvon Karunassa sijaitsevan Nuuttiniemen ruotsinkielinen nimi. Hieman epäselvästi päiväkirja sanoo ensin hänen tulleen 30. päivä Koppholmiin eli Karunan Kupiluodon saarelle, mutta sitten hän kirjoittaa lähteneensä 31. päivä illalla veneellä Knutnäsistä Koppholmiin, jonne hän ja toverinsa jäivät yöksi. Kuitenkin puolenyön jälkeen he suuntasivat Sauvoon. Vihollismaaperällä piti ilmeisesti olla alati liikkeessä, ja liikkua silloin kun ei ollut katsojia.

Määränpää oli kuitenkin tuttuakin tutumpi, sillä Löfving kertoo, kuinka "maisteri Anders Levanius meitä niin kovin lämpimästi kestitsi". Oli siis menty tuttuun Hallelaan, kappalainen Levanuksen vieraiksi. Siellä oltiin 2. syyskuuta asti. Levanus otti tässä suuren riskin, sillä vaikka jossain muualla Löfving saattoi esiintyä väärällä nimellä ja valepuvussa tunnisti vanha naapuri tietysti hänet. Levanus vaikuttaakin olleen lojalisti, uskollinen Ruotsin kruunulle, ja ehkä muutenkin hyvissä väleissä Löfvingin kanssa. 2. syyskuuta illalla Löfving sitten marssi Sauvon kirkon ohitse yöpyen kuitenkin kylässä nimeltä Lautkangar, nykyinen Lautkankare, poistuen Sauvosta vasta 4. syyskuuta 1715.

Näillä vesillä toikkaroi myös Tapani Löfving. Kartalla muun 
muassa Koppholmin (Kupiluodon) iso saari, lahden pohjukassa 
oleva Knutnäs (Nuuttiniemi) ja alimman, Sauvon/Karunan ja Kemiön 
välisen vesistön pohjoisrannalla Strömsböle, jonka emännän ohiseilaavat 
venäläiskaleerit veivät vararikkoon. Wikimedia Commons.

Sauvon Karuna tuli vielä myöhemminkin mainituksi Löfvingin päiväkirjassa, sillä toukokuussa 1719 Löfvingin purjehtiessa pitkin Saaristomerta kertoo hän, että hänen luokseen saapui "Karunan kappelista, Hintsholmista" talollisen poika kertomaan, miten venäläiset aikoivat ottaa kaksi miestä joka manttaalista laivastoonsa Ruotsiin hyökkäystä varten. Jo ennen mainitun ohella tämä kertoo siitä, että Löfvingillä oli Sauvossa ja Karunassa luottoväkeä enemmänkin.

Tätä kohtaa on muuten Matti Ruohonen omassa Löfvingin sauvolaisia ja karunalaisia vaiheita koskevassa kirjoituksessaan pitänyt merkkinä siitä, ettei Löfving tuntenut kovin hyvin seudun maantiedettä sijoittaessaan kappelin Hintsholmiin eli nykyiseen Hintsholman saareen, mutta olen tästä eri mieltä. Karuna muodosti 1600-luvun jälkipuoliskolta lähtien Sauvon kappeliseurakunnan, joten vaikka nimi Karuna oli sitä ennen viitannut vain Karunan kartanon maihin tarkoitti Karunan kappelista puhuminen tässä mitä luultavimmin koko Karunan kappeliseurakuntaa, johon Hintsholmakin kuului. Näin oletan nimien käytön sekavuudesta huolimatta.

Mites ne muut papit?

Tuohon aikaan oli Karunan kappalaisena Johannes Hermanni Thorwöst (1676-1721). Hän oli syntyisin Turusta ja oli ollut Jomalassa kirkkoherran apulaisena vuodet 1708-1710 ja tullut sitten 1711 Karunan kappalaisen Jakob Forsteruksen apulaiseksi, jolla jostain syystä on itsepäisen ja hankalan miehen jälkimaine. Forsteruksen kuoltua 1712 Thorwöst tuli hänen seuraajakseen ja pysyi Karunassa ja työssään koko isonvihan ajan. Ehkä hänkin kohtasi Löfvingin tämän Karunan-käynneillä, tosin Löfving ei häntä mainitse, toisin kuin Levanuksen.

Kun nyt karttojen makuun päästiin, niin tässä vielä kartta, jonka 
suurin saari on Karunan kappeliseurakunnan Hindsholm (Hintsholma), 
josta eräs rohkea talollisen poika lähti veneineen viemään tietoja Löfvingille.
Wikimedia Commons.

Pitäjänapulainen Henricus Nicolai Carpaeus (n. 1663-1731) oli kotoisin Turusta ja syyllistyi opiskeluaikanaan konsistorin pöytäkirjojen mukaan toistuvasti vallattomuuksiin. Kuitenkin tämä hulivilimme vihittiin 1695 Piikkiön kirkkoherran apulaiseksi ja toimi vuodesta 1696 siellä pitäjänapulaisena, kunnes 1699 siirtyi Sauvon pitäjänapulaiseksi ja sai virkatalonsa Mäkipäästä. Siellä hän pysyi koko isonvihan ajan. Perhe ainakin nautti luottamusta, tai ainakin Carpaeuksen poika Daniel.

Miehityksen aikana oli näet Abraham Salmberg ryhtynyt hoitamaan nimismiehen tehtäviä yhteistyössä venäläisten kanssa. Sauvolaiset olivat olleet tyytymättömiä tämän omavaltaisuuksiin ja erottivat tämän heti venäläisten poistuttua valiten tilalle Daniel Carpaeuksen, joka alkoi pitää nimismiehentaloa Kavalon rusthollissa.

Miehitys jätti jälkensä ja jälkeensä monella tapaa

Sauvossa oli ollut toisiin alueihin verrattuna kohtuullisen rauhallista, väkivallanteot olivat satunnaisia. Pakko-ottoja Venäjän sotaväkeen kuitenkin tapahtui, ja verot oli peritty kaikella tarkkuudella ja ankaruudella miehitysmaalta, olipa tehty niin, että jos jossain ei kerta kaikkiaan ollut mistä maksaa oli toisista taloista peritty näittenkin verot. Niitten korvaamisesta sitten saatiinkin rauhan tultua tapella talojen kesken. Näistä ei kuitenkaan tällä erää enempää, asiaa kuitenkaan väheksymättä.

Kuitenkaan venäläiset eivät pelkästään vieneet väestöä Sauvosta, vaan myös lisäsivät sitä. Enkä tällä nyt tarkoita pelkästään jälkeen jätettyjä lehtolapsia, kuten kävi Haverkallion (Haarakallio) aatelisneito Anna Catharina Blåfieldille, jonka kihlaama venäläisluutnantti jätti hänet yksin lapsen kanssa. Ei, tämä tapaus on jotensakin sympaattisempi.

Tästä vinkkelistä myös Löfving katseli Sauvon jo tuolloin 
ikivanhaa kirkkoa kävellessään eräänä yönä 1715 kohti 
Lautkankaretta. Myöhemmin erästä venäläistä Timoteusta 
toivottiin kovasti kunnon luterilaiseksi ja siten samalla tässä 
Herran huoneessa kävijäksi. Wikimedia Commons.

Ainakin yksi venäläissotilas oli nimittäin halunnut ja onnistunut jäämään paikkakunnalle. Timoteus Terentejevits oli avioitunut Maria Mattsdotterin kanssa, joka oli ratsumiehen leski Sauvon Härmälästä. Timoteuksella oli kuitenkin sopeutumisvaikeuksia, sillä vielä vuonna 1724 oikeudessa käsiteltiin sitä, kuinka Timoteus ei osannut tehdä työtä "paikkakunnan tavan mukaan". Hänen vaimonsa Maria kuitenkin aneli, ettei hänen Timoteukseensa suhtauduttaisi kuin irtolaiseen, vaan että hänen annettaisiin olla rauhassa, jotta Timoteus ja Maria voisivat yhdessä pitää huolta lapsistaan.

Liekö kyse ollut kieli- vai muista vaikeuksista, mutta lautakunta totesi, ettei Timoteus kykene ollenkaan rengin töihin. Kuitenkin hänen todettiin olevan muuten siivo ja mukava mies, josta ei ollut kenellekään mitään haittaa. Niinpä oikeus katsoi kohtuulliseksi, että Timoteus sai jäädä Mariansa luokse. Marian käskettiin kuitenkin ahkerasti opettamaan miestään lukemaan, minkä lisäksi tälle oli opetettava luterilaista oppia. Näillä ehdoilla sai venäläis-sauvolainen rakkaustarina jatkua.

Summa summarum

Sauvo siis selvisi isostavihasta kohtuullisen helpolla, vaikka se aiheutti myös täällä köyhyyttä ja väen viemistä Venäjälle, kuitenkin vähemmän kuolemia kuin joillain muilla paikkakunnilla. Tämä ei kuitenkaan näytä johtuneen ainakaan mistään erityisen suuresta nöyristelylinjasta miehittäjiä kohtaan, sillä jonkinnäköisestä vastarintahengestä kielii se, että Löfvingillä oli täällä useampi talo, joihin hän uskalsi tulla ja majoittua sekä nauttia kestitystä, ihan kappalaisen taloa myöten.

Jotain ainakin viimeiseksi paikkakunnalla olleiden miehitysjoukkojen tai ainakin yhden heistä siivoudesta kertoo myös Timoteuksen tarina. Tuskin ainakaan hän on voinut ottaa osaa mihinkään väkivaltaisuuksiin tai riistämisiin, muuten on vaikea ajatella miten hän saattoi jäädä paikkakkunnalle ja olla siivon ja mukavan miehen vaiheessa. Mahtoikohan Maria opettaa hänestä lukutaitoisen ja kunnon luterilaisen, ja virtaakohan yhä joidenkin sauvolaisten suonissa tämän Sauvoon, tai ainakin sauvolaiseen Mariaan rakastuneen miehittäjän veri? Eipä sitä tarvitsisi ainakaan hävetä, sillä mielestäni on kiehtovaa, miten Sauvossa, jossa ainakin osa teki koko ajan yhteistyötä ruotsalaismielisen vastarintaliikkeen kanssa osattiin nähdä tuo yksittäinen miehitysjoukkojen entinen jäsen yksilönä, ei vain yhtenä vihollisista.

Lähteet:

Alifrosti, Kari & Luoto, Jukka: Sauvon historia I. 1990.

Juvelius, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat IV. 1680-1721. 1930.

Nyberg, Folke (toim.): Tapani Löfvingin päiväkirja 1689-1720. 2001.

Ruohonen, Matti: Sissipäällikkö Tapani Löfving ja Karuna. Lehdessä Karunan kynttilä 2016. Lehden verkkoversio, kirjoitus sivuilla 7-8: https://www.karuna.fi/uploads/4/9/3/5/49352121/kk2016_small.pdf

Väänänen, Kyösti: Johannes Johannis Bergbom. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 10.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000213

Väänänen, Kyösti: Henricus Nicolai Carpaeus. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 10.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000400

Väänänen, Kyösti: Johannes Johannis Gezelius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 10.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000800

Väänänen, Kyösti: Andreas Johannis Levanus. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 10.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-001439

Väänänen, Kyösti: Johannes Hermanni Thorwöst. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 10.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002520