Pomarkun pasuuna ja näkijä Johan Pomlin (1776-1836)

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

JOHAN POMLIN (1776-1836)

Suomessa on ollut vuosisatojen varrella monenlaista pappia. Jotkut ovat tulleet vanhoista pappissuvuista, toiset ovat olleet pappeina sukunsa ensimmäisiä. Jotkut ovat hakeneet itselleen menestyksekästä virkauraa, toisilla taas on saattanut olla kutsumuksena toiminta vuosikymmenet samalla paikkakunnalla. Jotkut ovat olleet tasaisia puurtajia, joitten työstä ei ole jäänyt valittamista, mutta ei suuria muistojakaan, kun taas toiset ovat jättäneet jälkeensä lukemattomia muistoja ja tarinoita. Tällä kertaa liikumme Lounaisessa Suomessa tutustumassa sellaiseen pappismieheen, joka lähti pappisuralle vaatimattomista oloista ja teki työuransa kahdella pienellä paikkakunnalla, mutta oli silti eräänlainen legenda jo eläessään. Tämä on Pomarkun apupapin, Johan Pomlinin tarina.

Vaikka Pomlin olikin Vakka-Suomen 
poikia, tuli Pohjois-Satakunnan 
Pomarkusta hänen tärkein työkenttänsä.
Wikimedia Commons.

Torpan pojasta papiksi

Johan Pomlinin varhaisvaiheet ovat jonkin verran epäselviä. Hän syntyi 8. helmikuuta 1776 Vehmaalla Nuhjalan Uudentorpan torpparin Jakob Jakobssonin ja tämän vaimon Valborg Ericsdotterin neljänneksi lapseksi, tosin yksi isosisko kuoli jo ennen Johanin syntymää. Käytän kirkonkirjoihin merkittyjä nimiä, koska en halua arvailla millainen nimien oikeasti käytössä ollut muoto olisi voinut olla. Johanin synnyttyä oli perhe muuttanut jossain vaiheessa Pummaisten torppaan, edelleen Vehmaalla, mutta sieltäkin muutettiin pois ennen vuotta 1781. Muuttokohde vain on jäänyt kirkonkirjoihin merkitsemättä. Vuonna 1912 Pomlinista kirjoitettu artikkeli väittää jostain syystä hänen syntyneen Mynämäellä ja että isä olisi ollut sotamies. Voi siis olla, että jossain vaiheessa perhe on siirtynyt naapuripitäjään Mynämäen puolelle. Joka tapauksessa on ilmeistä, että Johanin lähtökohdat elämään olivat vaatimattomat, ja myöhemmin hänen kerrotaan leikillisesti kutsuneen itseään "Turvekaton Jussiksi", mikä varmaan on viitannut hänen kotitaustaansa.

Vuonna 1781 Vehmaalle tuli 2. kappalaiseksi Anders Björkqvist, jonka tarina on jo aiemmin tässä blogissa kerrottu: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/07/bestseller-kirjailijaksi-kuolemansa.html En tiedä, oliko nuori Johan hänen vaikutuspiirissään vai muuttiko perhe ennen sitä pois Vehmaalta. Kuitenkin hänen myöhempiä elämänvaiheitaan katsellessani se tuntuisi luontevammalta. Björkqvist oli toki taustaltaan talollissuvusta eli sikäli korkeammalta, mutta hän selvästikään ei ollut kotonaan säätyläistön parissa ja hänelle uskon asiat olivat tärkeämpiä kuin arvoasemat. Samaa on nähtävissä myös Johanin pappisuralla.

Vehmaan kirkko oli pystyssä myös Pomlinin lapsuudessa. 
Epäselväksi jää, kävikö Pomlin perheineen siellä kuulemassa 
Björkqvistin saarnoja, mutta hengenheimolaisia heistä kuitenkin tuli.
Wikimedia Commons.

Opintielle hän näet lähti, miten lie sille päässyt. Hänestä tuli 19. helmikuuta 1789 Turun katedraalikoulun oppilas, jossa yhteydessä mukaan tuli myös sukunimi Pumlin, myöhemmin Pomlin. Ylioppilas hänestä tuli 15. kesäkuuta 1796 ja pari päivää myöhemmin hän liittyi Boreaalisen eli pohjoisen Varsinais-Suomen osakunnan jäseneksi. Lopulta Pomlin vihittiin papiksi 15. heinäkuuta 1801.

Pietistipappien piiriin ja Pomarkkuun

Ensimmäinen virkapaikka löytyi vanhojen kotikulmien läheltä Mietoisista kappalaisen apulaisena. Jollei jo aiemmin niin viimeistään tässä vaiheessa Pomlin solahti sisään pietisti-piireihin, sillä tuo seutukunta oli erityisen otollista, mikäli halusi tutustua sen henkisiin pappismiehiin: Vehmaalla oli 2. kappalaisena jo aiemmin mainittu Björkqvist, joka tuli sittemmin tunnetuksi laatimastaan saarnakokoelmasta, postillasta. Nousiaisissa oli kirkkoherrana Anders (Antti) Achrenius, aikanaan hyvin kuuluisan aiemman Nousiaisten kirkkoherran Abraham Achreniuksen poika ja Halullisten sielujen hengelliset laulut -laulukokoelman laatija, ja Taivassalon kirkkoherrana toimi Elias Lagus, joka suomensi laulukokoelman Siionin virret, joka edellä mainitun laulukokoelman tavoin kului herätyshenkisen kansan käsissä. Pomlinin myöhempiä vaiheita tarkastellessa on selvää, että nämä lähiseurakuntien papit ovat olleet hänelle esikuvina ja mentoreina.

Mietoisten kirkosta tuli Pomlinin 
ensimmäinen palveluspaikka.
Wikimedia Commons.

Mietoisten ajasta ei ole Pomlinin osalta paljon sanottavaa, tai jos en minä sitä tähän hätään löytänyt. Hän oli siellä vuoteen 1812 asti, jonka jälkeen häntä kutsui pohjoinen Satakunta ja Pomarkku, jonne hän siirtyi apupapiksi. Tosin sitä korkeampaa pappia ei Pomarkussa ollutkaan, sillä se oli tuolloin osa Ulvilaa, jossa seurakunnan kirkkoherrakin oli. Pomlinista kerrotaan, että hänellä oli kulkiessaan veisata ja puhella ääneen, ja näin hänen kerrotaan tehneen myös sillä pitkällä taivalluksellaan, jonka hän tuohikontti selässä suoritti uuteen virkapaikkaansa yli mäkien ja halki suomaiden. Maantietä ei näet Pomarkkuun vielä kulkenut. Seutu oli näet varsin syrjäinen ja oma kirkkokin seudulle oli valmistunut vasta vuonna 1802, siis kymmenen vuotta aiemmin.

Perille päästyä oli pappila autio ja tyhjä, sillä kukaan ei ollut valmistautunut uuden papin tuloon. Eipä siinä, Pomlin taivalsi kirkon lähellä sijainneeseen Ranta-Rossin taloon ja pyysi sieltä yösijaa. Ilmeisesti hän oli kuullut talossa pidettävän toisinaan heränneiden seuroja. Matkamiestä ei kummeksuttu, sillä niitä oli usein liikkeellä. Kukaan ei udellut matkamiehen suunnitelmista eikä hänkään niistä alkanut tarinoimaan, vaan istui sivupenkille kuuntelemaan talonväen keskustelua uudesta papista, jonka pitäisi olla tulossa paikkakunnalle. Muitten mennessä levolle hänkin meni pitkälleen penkilleen ja nukkui konttinsa tyynynään. Aamulla yllätys oli melkoinen, kun muitten pukeutuessa kirkkoon menoa varten matkamies kaivoi papinpuvun kontistaan ja puki sen ylleen. Tämän jälkeen talonväki ja Pomlin keskustelivat enemmän ja totesivat nauttivansa siinä määrin hengenyhteyttä, että Pomlin päättikin, ettei edes halua asua pappilassa vaan jäi Ranta-Rossin taloon huonemieheksi.

Voimallinen saarnaaja ja näkyjen näkijä

Pomlinin saapuminen ei jäänyt erikoisimmaksi tapaukseksi hänen Pomarkun-ajallaan. Jo hänen ulkomuotonsa sanotaan herättäneen huomiota, sillä hän kulki vanhoissa ja kuluneissa vaatteissa, takkuisella tukalla ja hoitamattomalla parralla. Torpparin poika ei ollut oppinut herraskaisille tavoille. Kuitenkin hänen silmissään paloi outo tuli, ja ääni oli syvä ja läpitunkeva. Ja se ääni kaikuikin voimakkaana Pomarkun kirkossa. Pomlin saarnasi jykevästi Jumalan lakia herätellen ihmisiä synnin unesta. Hänen kerrotaan saarnanneen joskus jopa tuntikausia innolla ja voimalla iskien nyrkkiään saarnatuolin laitaan niin, että kirkko kajahti.  Ei hän kuitenkaan pelkästään ankaraa lain saarnaa suustansa ladellut, vaan hän osasi puhua lempeästikin, vakuuttaen usein: "Ei mikään saata Jumalan lapsia Herrasta erottaa." Pomlinin julistus jakoi pomarkkulaisia kahtia: toisten todetessa heidän saaneen hullun papin toiset taas iloiten totesivat, että juuri tällaista pappia paikkakunnalle oli kaivattukin. Seudulla kun tosiaan oli jo ennestään herännyttä väkeä, joka luki Björkqvistin postillaa ja käytti juuri niitä laulukirjoja, joitten tekijät Pomlin tunsi jo Mietoisten ajaltaan.

Pomarkun vanha kirkko oli vielä melko uusi Pomlinin 
palvellessa siellä, ja sen seinien sisällä kaikuivat hänen 
jykevät saarnansa. Wikimedia Commons.

Pomlin ei selvästikään ollut mikään tavanomainen saarnamies. Kuten edellä kerrottiin hän saattoi saarnata joskus pitkiäkin aikoja, mutta toisinaan hän saattoi valitella omaa huonouttaan ja sai sanotuksi vain joitain harvoja sanoja, jolloin kansa sanoi, ettei Pyhä Henki tällä kertaa antanut hänen puhua. Joskus taas Pomlin itse sanoi, että "Jos minä nyt puhun, te ette voi sitä kestää", ja hänen saarnojensa aikana kerrotaankin ihmisten taintuneen maahan ja saarnan jälkeen työntyneen itkien ja parkuen ulos kirkosta.

Pomlinilla väitetään myös olleen ennaltanäkemisen lahja. Tarinat ovat varmaan kasvaneet ja värittyneet matkan varrella, mutta jostakin tämäkin väite on lähtenyt liikkeelle. Kerrotaan esimerkiksi, että eräänä adventtisunnuntaina hän oli kehoittanut kirkkokansaa rukoilemaan joulurauhaa, sillä "eivät nämäkään pyhät mene onnellisesti ohi, väijyyjän käden kautta tulee murhia". Joulunpyhät menivät kuitenkin rauhallisesti, mutta loppiaisena Pomlin sanoi: "Tähän asti on Jumala suojellut, mutta pyhät eivät ole vielä lopussa, väijyyjän jalka on oven edessä, rauhaa tulisi rukoilla." Vielä samana päivänä Honkakosken kylässä Pietin Matti surmasi Anttilan talon isännän maantiellä siksi, että isäntä oli pidättänyt tältä palkan tämän pitämien ylimääräisten vapaapäivien vuoksi.

Eräänä toisena pyhänä taas sanotaan Pomlinin huudahtaneen kesken saarnansa: "Juuri nyt, ihan tällä hetkellä menee kylän isoin juoppo helvettiin!" Tämä tietysti hätkäytti kirkkokansaa, varsinkin kun he kuulivat myöhemmin Tervamäen Sakarin menneen päihtyneenä saunan lauteille, jossa hän oli jumalanpalveluksen aikana kuollut. Toisella kertaa taas kirkkoon oli tuotu esirukouspyyntö erään sairaan puolesta, joka oli Pomlinille tuttu, herännyt mies. Pomlin oli lausahtanut surullisena: "Tässä olisi tehtävä esirukous sairaan puolesta, mutta me voimme tehdä kuolleen edestä kiitoksen, sillä juuri tällä hetkellä sairas kuoli kotonansa." Jälkeen sitten kerrottiin miehen kuolleen juuri samaan aikaan, kun Pomlin oli saarnatuolissaan. Tämänkaltaiset tapaukset ja kertomukset loivat Pomlinille melkoisen maineen.

Näkyjen näkeminen tai erilaisten tiedon sanojen saaminen ei ollut satakuntalaisessa herännäisyydessä mitenkään tavatonta. 1700-luvulla oli Merikarvialla vaikuttanut horrossaarnaaja Anna Rogel (1751-1784), Porissa puolestaan Juliana Söderborg (1745-1799) ja Anna Haapakoski (1741-1811), eivätkä he olleet ainoita, vaikkakin kuuluisimpia. Yksi Rogelin kanssa hyvissä väleissä ollut oli Kankaanpäässä asunut maallikkopuhuja Matti Pukanhaava (1751-1833), joka vieraili myös Pomarkussa ja ystävystyi Pomlinin kanssa. Pomlin antoi täyden tunnustuksen Pukanhaavan kristillisyydestä, ja selvästikin Pomlin laskettiin heränneiden joukossa 'omien' joukkoon. Lisäksi Pomlinilla oli hyvät välit Porissa toimineeseen rouvaan nimeltä Walborg Ikalin (1774-1848), joka oli sikäläisen, myöskin hurmoksellisuuteen taipuvaisen liikkeen keskeisiä hahmoja. Vaikka Pomlinin vanha tuttu Björkqvist olikin postillassaan varoitellut antamasta liian suurta painoa hurmosilmiöille näyttää Pomlin tulleen ainakin hyvin juttuun niitä korostavien piirien kanssa. Toki on muistettava, että säilyneissä tiedoissa hänestä korostuvat juuri tämäntyyppiset ilmiöt erikoisuutensa vuoksi eikä niistä välttämättä saa kattavaa kuvaa hänen hengellisyydestään. Oli muuten Pomlinilla välillä myös esimiehensäkin tuki, sillä vuosina 1824-1827 Ulvilan kirkkoherrana toimi Bengt Jakob Ignatius (1761-1827), joka oli yhdessä Achreniuksen kanssa ollut tekemässä Halullisten sielujen hengelliset laulut - kokoelmaa.

Jylisevän saarnaajan vaatimaton kotielämä

Arkielämässään Pomlinin kerrotaan olleen rauhallinen ja vähäpuheinen. Hän tosiaan eli Ranta-Rossin talossa vaatimatonta elämäänsä. Tämä oli varmastikin toimiva järjestely, sillä hän ei vaikuta olleen kovin käytännöllinen taloudenhoidossaan. Hän ei kysellyt palkkansa perään, vaan jos joku toi vapaaehtoisesti jotakin otti talon emäntä sen vastaan ja vei aittaan. Rahojaan Pomlin säilytti tuohisessa tuvan penkillä ja jakeli siitä tarvitseville sitä mukaa kun rahaa tuli. Kun hänelle tuotiin juustoja, joulupaisteja ja muita lahjoja hän pyysi viemään ne ennemmin  Nevamummuna tunnetulle köyhälle heränneelle vanhukselle kylän laidalla tai muille paikkakunnan köyhille. Kuten edellä jo ilmeni oli myös hänen vaatetuksensa vaatimaton, ja jossain vaiheessa paikkakunnan heränneet naiset tekivät hänelle kotitekoisesta sarasta puvun, jota hän sitten piti vuosikaudet niin kotona kuin virkatoimissa.

Pomlin eli vuosia naimattomana, kunnes lopulta 50 ikävuoden huitteilla solmi avioliiton asumansa talon tyttären, tuolloin noin kolmekymppisen Juliaanan kanssa. Tämän äiti kuitenkin huolehti edelleen Pomlininkin taloudenhoidosta. Pitkää avio-onnea ei valitettavasti parille suotu, sillä Juliaana kuoli jo seuraavana vuonna. Tämän jälkeen Pomlin eli loppuikänsä naimattomana.

Koska Pomlin jakoi rahoistaan auliisti köyhille saattoi joillekin tulla halu hyötyä tästä. Kerran Rein -niminen ruotusotilas tuli kurillaan pyytämään Pomlinilta rahaa viinan ostoon. Mies saattoi yllättyä, kun Pomlin ojensi rahat sanaakaan sanomatta. Jonkun ajan kuluttua Rein tuli uudelleen samalla asialla, ja todisteena edellisten rahojen käytöstä oli miehen hiprakkainen olemus. Pomlin ojensi nytkin rahat, mutta tällä kertaa saatesanoilla: "Toivottavasti et tule kolmatta kertaa." Jokin papin sanoissa ja olemuksessa iski Reinin sisimpään, sillä viinat jäivät ostamatta ja mies raitistui. Pomlinin olemuksella saattoi muutenkin olla paikkakuntalaisiin voimakas vaikutus, sillä nekin, jotka eivät kuuluneet heränneisiin suhtautuivat häneen kunnioituksella. Jo lausutuksi aiotut kirosanatkin kuulemma kuivuivat huulille, kun papin nähtiin olevan liikkeellä.

Haudan levosta kaikuu veisuu

Lopulta  Pomlinin pasuunan ääni vaikeni ja hän kuoli Pomarkussa  21. marraskuuta 1836, toimittuaan seurakunnassa 24 vuotta. Hänen kuolemaansakin liittyy tarina. Tuolloin oli lukkarina Aappo Soini, joka oli viinaan menevä ja uskonnollisesti välinpitämätön. Hänen kerrotaan Pomlinin sairastellessa ivanneen tätä ja pyytäneen kertomaan kuoltuaan mihin päätyi. Lauantai-iltana iltakelloja soittaessaan lukkarin kerrotaan kuulleen kaunista veisuuta viikolla haudatun Pomlinin haudalta ja laulun sanat ja sävelet tekivät häneen vahvan vaikutuksen. Väitetäänpä Pomlinin itsensäkin ilmestyneen hänelle. 

Joka tapauksessa lukkarista tuli tämän jälkeen ehdottoman raitis mies ja hän liittyi heränneisiin. Hänen myös kerrotaan samana yönä kirjanneen ylös sen laulun, jonka oli kuullut haudasta kuuluvan. Tätä laulua on sitten kutsuttu 'Pomlinin virreksi' ja se lisättiin jossain vaiheessa Halullisten sielujen hengellisiin lauluihin ja on siellä numero 112. Oli laulun alkuperä mikä hyvänsä on tarina ainakin vaikuttava, ja ehkä siksi on syytä tähänkin laittaa muutama laulun 21 säkeistöstä:

1. Mä lähdin kylvööni leikkaamaan, Enkelein seuraan veisaamaan Karitsall, kiitost' lakkaamatt' Istuimen edess' loppumatt'.

2. Mun sielun' taivaan vaunuilla, Tuhanten huiluin lauluilla, Tuotiin istuimen etehen, Suuren seuran kanss' enkelein.

3. Nyt sain mä nähdä Jesuksen Ja Kolmeyhteisen istuimen, Mull' kruunu kallis kannettiin Ja puku kaunis annettiin.

4. Mun työni runsaasti maksettiin, Ja vaivan' paljoll' palkittiin, Jota tein murheen korvessa, Nyt saarnaan suuress' hovissa.

5. Muistakaat' vanhat ystävän', Odotan teitä perässän' Tääll' taivaass' yhteen tulemaan, Ijäistä iloo noutamaan.

6. O mikä ilo minulla, Senlainen on myös sinulla, Jesus on meidän veljemme, Kaikk' taivaan pyhät sukumme.

10. Te kalliit saarna-veljeni, Toivotan teill' mun onneni, Ett' olisimm' kaikk' niin maalissa Suurimmass' taivaan salissa.

21. Nyt lopetan mä veisuni, Menestyi hyvin reisuni. Jesuksen veren haavoissa Ijäisest' lepään rauhassa! Amen!

Pomlin sai leposijansa Pomarkun vanhan kirkon hautuumaalta. 
Tarinan mukaan hän pisti veisuuksi vielä haudan levossakin. 
Wikimedia Commons.

Pomlin osana rukoilevaisuuden historiaa

Pomlinin kuoltua menetti seudun herännyt väki viimeisen ystäväpappinsa seudulla. Näihin aikoihin kuitenkin syntyi yhteys Itä-Suomessa vaikuttavaan Henrik Renqvistiin ja tämän julkaisemat kirjat olivat suosittuja. Tässä yhteydessä myös tasaantui hurmoksellisuus, joka ei muutenkaan ollut kaikkialla tätä kansanherätystä määrittänyt tekijä, vaikka sen rooli näkyvine ilmiöineen varmasti laajempaa huomiota kiinnittikin.

Näin seudun herännäisyys kehittyi edelleen olemassa olevaksi rukoilevaisuus -nimiseksi herätysliikkeeksi. Se ei ole liikkeenä suuren suuri, mutta siellä missä Satakunnassa ja Varsinais-Suomen Laitilan tienoilla liikkeen seuroja vietetään kaikuvat Achreniuksen Halullisten sielujen hengelliset laulut sekä Laguksen Siionin virret. Näin liike kantaa edelleen sitä kansanherätyksen liekkiä, joka roihusi Satakunnassa ja Vakka-Suomessa 1700-luvun lopulla ja jonka yhtenä tulenkantajana oli myös Johan Pomlin. Hänen persoonassaan yhdistyivät Vakka-Suomen herännyt papisto ja Satakunnan hurmoksellinen herännäisyys, joista ensimmäisten kirjallinen perintö elää edelleen.

Lähteet:

E. W. Elowaara: Johan Pomlin. Ylhäältä apua - lehdestä, nro 3/1912. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/840967?page=13

Halullisten sielujen hengelliset laulut. Laulu nro 112.

Raimo E. Harju: Kuka kukin oli Pomarkussa 1804-1809. http://suku.tahti.net/pomarkku/Kuka_kukin_oli_Pomarkussa_1804-09_Tahdille.pdf

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. 1976.

Aarne Kaitila: Matti Paavola ja Satakunnan herännäisyys. Satakunta: kotiseutututkimuksia 1911, nro II. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1112598?page=196

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Johan Pomlin. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=11014>. Luettu 21.10.2020.

Pappisluettelo - Mietoinen. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=331&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Nousiainen. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=358&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Pomarkku. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=409&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Taivassalo. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=537&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Vehmaa. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=608&TYPE=HTML&LANG=FI

Mauno Rosendal: Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I 1796-1835. 1902. http://www.gutenberg.org/files/49688/49688-8.txt

Ilpo Sinkko: Matti Pukanhaava - Pohjois-Satakunnan hengellinen isä ja sielunhoitaja. http://www.rukoilevaisuus.com/pukanhaava.php?

Vehmaan seurakunnan rippikirja 1776-1781. https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/vehmaa/rippikirja_1776-1781_ap/99.htm sekä https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/vehmaa/rippikirja_1776-1781_ap/147.htm

O. Vihantola: Pomarkun pappi. Heräävä nuoriso -lehdestä, nro 6-7/1928. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/983459?page=24

Kirkonsiirto, aseellista vahtia ja oman seurakunnan perustaminen - Vuokselan erikoinen kirkkoriita

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Jokin aika sitten kirjoitin tässä blogissa Vuoksenlaakson metodistiseurakunnan erikoisen syntytarinan: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/10/kirkonpaikkakiistasta-suomen.html . Liikumme tässäkin kirjoituksessa aivan lähiseudulla, samalla vuosikymmenellä ja jopa samassa aihepiirissäkin, mutta silti tämänkertainen tapauksemme on hyvin erilainen. Siihen kuuluu Vuoksenrannan tavoin oman evankelis-luterilaisesta kirkosta erillisen seurakunnan perustaminen, mutta myös kokonaisen kirkon siirtäminen ja aseellista rukoushuoneen oven vartiointia. Olemme taas Vuoksen rantamilla, mutta suuntaamme nyt Vuoksenrannan sijasta Vuokselaan.

Vuokselan sijainti Luovutetun Karjalan kartalla.
Kannakselle oli 1900-luvun alkupuolella työlästä 
perustaa uutta seurakuntaa ilman riitaa, kuten 
tämäkin esimerkki osoittaa. Wikimedia Commons.

Kirkonsiirto-operaatio aloittaa kamppailun seurakunnan keskuksesta

Vuonna 1905 perustettiin Valkjärven alaisuuteen Vuokselan rukoushuonekunta. Sellaista oli toivottu alueelle jo pitemmän aikaa ja edeltävänä vuonna 1904 olivat innokkaimmat asian puuhamiehet ostaneet itselleen huutokaupasta Antrean vanhan puukirkon. Tällä myynnillä oli rahoitettu Antrean uuden kirkon rakentamista. Kun sitten seuraavana vuonna tuli tuomiokapitulin päätös rukoushuonekunnasta tuli kirkon ostaneille Uudenkylän miehille hoppu kuljettaa se omaan kyläänsä varmistaakseen sen kirkon sijaintipaikaksi. Hankkeen keskeisenä puuhamiehenä oli maanviljelijä Daniel Fabian Jääskeläinen ja työhön osallistui 40-50 kyläläistä hevosineen. Kuljetus suoritettiin ensin hevosilla ja sitten proomuilla Vuoksea pitkin.

Uuteenkylään perustettiin rukoushuoneyhdistys ja kirkko pystytettiin kylän korkeimmalle paikalle. Tosin ensin rakennuksesta myytiin ne osat, joita tässä uudessa rukoushuoneessa ei tarvittu. Niitten myymisellä saatiin itse asiassa peitettyä koko kauppahinta, mutta samalla rakennus ei enää muistuttanut alkuperäistä ulkomuodoltaan eikä tekotavaltaan. Kokoa sillä kuitenkin oli, sillä siihen kuului peräti 850 istumapaikkaa, eli tätä puolta oli selvästi pidetty olennaisena. Jumalanpalvelusten suhteen ei turhia aikailtu, vaan niitä alettiin pitää jo ennen kuin rakennus oli kunnolla kasassakaan. Sitä käyttivät niin Valkjärven seurakunnan papit kuin myös Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen puhujat, sillä seudulla oli evankelisen herätysliikkeen kannatusta. Pytinkiä ei koskaan vihitty varsinaiseksi kirkoksi, minkä vuoksi puhutaan Uudenkylän rukoushuoneesta.

Entisestä Antrean kirkosta tuli komea rukoushuone 
Uuteenkylään, vaikka ulkomuoto matkan varrella 
hieman kärsikin. Museoviraston Historian kuvakokoelma, 
Karjalan Liiton  kokoelma.  https://www.finna.fi/Record/museovirasto.4423650DF2F6A5D0DE9D7183DEC7572F

Vuokselan seurakunta syntyy, taistelu yltyy

Siitä ei näet koskaan tullut Vuokselan kirkkoa. Kun 1912 perustettiin Vuokselan seurakunta, johon liitettiin sekä Valkjärven, Sakkolan että myös Muolaan kyliä alkoi kiistely kirkon sijainnista toden teolla. Merkittävä osa seurakuntalaisista halusi seurakunnan kirkon Päiväkiven alueelle. Päiväkivi on sikäli merkittävä paikka, että se mainitaan jo vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa ja osoitti siis, missä raja tuolloin kulki. Kiista miltei kaatoi koko seurakunnan ja kunnan perustamishankkeen, mutta tuomiokapituli ei luovuttanut, kehotti luopumaan erimielisyyksistä. Hieman kiistelyä helpotti, kun Vuosalmen kylän väki päättikin liittyä Äyräpäähän Vuokselan sijasta, mutta väkimäärä toki siitä laski. Seurakunnan toiminta aloitettiin 1913, vaikkei varsinaista kirkkoa vielä ollutkaan. 25.11.1916 kirkonpaikasta äänestettiin, jolloin Lammasniemi sai 3097, Uusikylä 1643 ja Liuhaniemi 28 ääntä.

Vuoteen 1920 asti käytettiin kuitenkin Uudenkylän rukoushuonetta, olihan se kuitenkin jo pystyssä. Tämän jälkeen jumalanpalvelukset olivat kunnantalolle Virkkilään, joka sijaitsi aivan Päiväkiven vieressä. Tämä luonnollisesti suututti Uudenkylän väen, mistä kahinoista kertoo purevasti Käkisalmen Sanomissa joulukuussa 1920 ilmestynyt pakina Riitelevä seurakunta. Siinä nimimerkki 'Timoteus' kirjoittaa "Ei Ahvenanmaan kysymys, Balkanin kuuluisat levottomuudet eikä Meksikon veriset kansalaissodat ole olleet niin sitkeitä ja vaikeasti ratkaistavia, kuin Vuokselan seurakunnan kirkon paikka. Maailman sota käytiin loppuun viidessä vuodessa, mutta riita Vuokselan kirkosta jatkuu yhä edelleen, vaikka se sai alkuunsa vuosia ennen maailmansotaa."

Vaikka kirjoitus on laadittu humoristisella tyylillä on siinä myös kerrottu kiinnostavia yksityiskohtia kirkonpaikkakiistasta Virkkilän ja Uudenkylän välillä. Siinä kerrataan vaiheet, jotka johtivat jumalanpalvelusten siirtymiseen kunnantalolle, minkä jälkeen kerrotaan uuskyläläisten aktivoitumisesta sekä kunnan että seurakunnan luottamuselimissä. Lisäksi kerrotaan, miten urkujen siirrosta Uudestakylästä Virkkilään tuli melkoinen operaatio, sillä uuskyläläisten kerrotaan yhdessä vuosalmelaisten ja muitten lähikyläläisten kanssa estäneen asein varustautuneina virkkiläläisiä siirtämästä urkuja. Virkkilän väki päätti pyytää maaherralta virka-apua, ja uuskyläläiset puolestaan aikoivat luottamuselimissä siirtää päätöksen kirkon rakentamisesta hamaan tulevaisuuteen.

Uudenkylän rukoushuoneessa oli 
ainakin komeasti tilaa. Museoviraston Historian kuvakokoelma, 
Karjalan Liiton kokoelma. 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.8935249673F66C640390A56C3639CB30

Kirkkovaltuuston kokouksessa tämä asian siirtämishanke ei kuitenkaan toteutunut, sillä seurakunnan v.t. kirkkoherra piti virkkiläläisten puolta eikä ottanut uuskyläläisten asiaa lainkaan käsittelyyn. Niinpä paukut päätettiin keskittää kunnanvaltuuston kokoukseen. Siellä sitten uuskyläläiset olivat ankarasti vaatineet kaikkien kirkollisten välineiden poistamista kunnantalolta eikä urkuja nyt ainakaan saanut sinne tuoda. Eivätpä uuskyläläiset aavistaneet, että heidän ollessaan joukolla kunnanvaltuustossa kamppailemassa olivat virkkiläläiset uudella urkujenhakureissulla, mikä nyt onnistuikin, kun ei ollut estäjiä. Eikä kunnanvaltuustossakaan saavutettu voittoa, sillä puheenjohtaja ei suostunut ottamaan asiaa edes esityslistalle.

Vielä 1923 heinäkuussa järjestettiin kirkkoneuvoston vaatimuksesta seurakunnan kokous, jossa haluttiin äänestää kirkon paikasta vielä kerran. Vastapuoli totesi kuitenkin, että asia on jo aikoja sitten päätetty, minkä lisäksi uuden äänestyksen pito olisi hätiköity siinä mielessä, ettei Vuosalmen kylän eronpyyntöä Vuokselasta oltu vielä ratkaistu. Lisäksi odotettiin kirkollis- ja opetusministeriön luvattua vierailua. Niinpä äänestettiin, jolloin asian lykkäämisen puolesta annettiin 580 ääntä ja asian päättämiseksi heti 740 ääntä. Niinpä päätettiin äänestää siitä, ketkä kannattavat Uudenkylän rukoushuoneen tonttia. Tosin äänestyksen arvoa heikensi se, että kaikki lykkäystä kannattaneet poistuivat. Jäljelle jääneet äänestivät ja tulokseksi tuli Uudenkylän puolesta 721 ääntä, joista Uudestakylästä tuli 622 ja Vuosalmesta, joka oli siis siirtymässä osaksi toista kuntaa ja seurakuntaa, tuli 99. Kokouksessa mainitaan käytetyn paljon valtakirjoja, joista monet hylättiin ja kokouksen kerrotaan kestäneen iltamyöhään saakka.

Uuskyläläisten vastarinta osoittautui lopulta turhaksi, ja jumalanpalvelukset pidettiin edelleen kunnantalolla Virkkilässä, kunnes kirkko aikanaan vuonna 1929 valmistui Lammasniemeen Virkkilän kylään. Siihen mahtui 600 henkeä.

Virkkilän kylään v. 1929 
kohonnut Vuokselan kirkko. 
Wikimedia Commons.

Hävinneitten uusi suunnitelma: aivan oma seurakunta

Kun Uudenkylän väki oli jo ennen uuden kirkon valmistumista huomannut jääneensä tappiolle syntyi heidän joukossaan uusi, rohkeakin ajatus: perustetaan sitten oma seurakunta. Vuonna 1923 voimaan tullut uskonnonvapauslaki antoi näet siihen mahdollisuuden, ja jo edellä mainittu Vuoksenlaakson metodistiseurakunta näytti esimerkin siitä, että silläkin tavalla voi toimia. Uudenkylän asukkaista varsinkin evankeliset olivat kuitenkin tietoisen luterilaisia, eikä heitä viehättänyt ajatus metodisteiksi kääntymisestä.

Kylälle oli tullut kuitenkin jonkin verran evankelista Paimen-lehteä, jonka kautta oltiin saatu tietoa siitä, miten muualla Suomessa oltiin perustettu tunnustukseltaan luterilaisia vapaaseurakuntia ja että näitä oli perustettu jo syksyllä 1923. Tämän myötä syntyneistä kirkoista on tässäkin blogissa ollut puhetta jo aiemmin ainakin seuraavissa kirjoituksissa: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/05/kun-kirkolliskokous-uhkasi.html ja https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/08/esperanton-yllattava-aikaansaannos.html . Näitten tietojen johdosta lähetti maanviljelijä Viktor Sihvo 27.7.1925 kirjeen näitä seurakuntia perustaneista papeista ehkä tunnetuimmalle, Heino Pätiälälle ja kertoi tälle omaa seurakuntaa kannattavan hankkeen takana olevan peräti 1000 kyläläistä. Samalla tiedusteltiin luterilaisten vapaaseurakuntien oppitunnustusta, sillä hankkeen takana olleet halusivat pysyä luterilaisessa opissa eivätkä halunneet naapuriensa tapaan metodisteiksi.

Ei seurakuntaa saa kevein mielin perustaa

Tuntemattomasta syystä Pätiälä ei vastannut kirjeeseen, jolloin postinhoitaja Edvard Pulkki lähetti vastaavan kirjeen Paimenen toimitukselle 13.10.1925, jossa hän toivoi jonkun pastorin tulevan selvittämään asioita paikkakunnalle. Sieltä pastori A. Aijal Uppala vastasi heti ja kehotti kääntymään pastori Kauko Valven puoleen, mikä kirjeenvaihto johti Valven saapumiseen Uuteenkylään 20.12.1925, jolloin järjestettiin kokous.  Siellä Valve yllätti paikalliset. Sen sijaan, että hän olisi avosylin toivottanut kaikki liittymään osaksi sitä seurakuntien joukkoa, jossa hänkin toimi pastorina, pisti hän kyläläiset pohdinnan paikalle. Hän  sanoi, että mikäli heillä oli riitaa seurakunnan ulkonaisista asioista, joihin myös kirkon sijainti kuului, oli heidän kristittyinä kyettävä sopimaan sellainen erimielisyys. Jos taas kyseessä olivat oikeasti opilliset ja sielun asiat, oli hän valmis Jumalan sanan mukaisesti auttamaan. Eli jos jonkun mielestä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa oli heidän mielestään opillisia ongelmia oli syytä jatkaa eteenpäin, muussa tapauksessa, hoitakaa itse omat riitanne.

Tämä sai kokousväen jakautumaan kahtia. Osan ilmeet synkkenivät, sillä heille kyse oli puhtaasti ulkonaisen järjestäytymisen muodosta ja he olivat kiinnostuneita siitä, montako isäntää tulee mukaan ja minkä kokoiseksi tulee veroperuste. Toiset sen sijaan innostuivat ajatuksesta, että saataisiin uskossa ja opissa yksimielinen seurakunta. Jotkut totesivat: "Nyt ollaan oikealla tiellä." Mitään päätöksiä kokous ei tehnyt, vaan asia jäi mietintään.

Kuva Suomen Vapaan Evankelis-Luterilaisen Kirkon perustamiskokouksesta 
28.5.1928. Eturivin pukumiehet ovat vasemmalta lukien kirkon pastorit 
Kauko Valve, V.I. Salonen ja A. Aijal Uppala (tuolloin vielä Wegelius). 
Kuten Vuokselassa saatiin nähdä, he olivat kaikki kolme tiukkoja periaatteen 
miehiä, mikä oli saanut heidät myös hylkäämään pappeuden Suomen evankelis-
luterilaisessa kirkossa. Luterilainen 5/1928.

28.12.1925 ne, jotka olivat innostuneet Valven puheista pitivät neuvottelun. He olivat päätyneet ajatukseen perustaa oma luterilainen seurakunta, vaikka kysymys pastorin saamisesta huolestuttikin. Kuitenkin päätettiin edetä. Selvisi, että mukaan halusi liittyä 78 aikuista, joilla oli 68 lasta, yhteensä siis 146 henkeä. Heti seuraavana päivänä Vuokselan seurakunnasta erosi 12 henkeä, sitä seuraavana päivänä 10 perhettä ja muitten oli tarkoitus seurata pian perässä. Edvard Pulkki kirjoittikin tämän johdosta 30.12.1925: "Nyt olemme siis turvattomia. Emme kuulu mihinkään paikallisseurakuntaan eikä meillä ole paimenta. Meillä on myös kaiken järjestyksen puute ja etukädessä pastorin puute. Tämmöisessä olotilassa oleminen on aivan tukalaa. Pyydämme, että uskonveljet siellä ryhtyvät meitä auttamaan ja toivomme, että Herramme Jeesus taas johdattaisi lampaansa kokoon ja antaisi meille hoitajan. Pyydämme teiltä ohjausta asian eteenpäin viemisessä..."

Seurakunta syntyy tarkan selvittelyn seurauksena

Kolme viikkoa myöhemmin kylään saapuivat pastorit Kauko Valve ja V.I. Salonen. He suorittivat tehtävänsä 17.-20.1.1926. Vieläkään he eivät halunneet päästää kyläläisiä helpolla ja ottivat sen sijaan riskin väen vielä suuremmasta vähenemisestä. Ensin he opettivat, miten oikealla tavalla pitäisi kokoontua tunnustuksellisena luterilaisena paikallisseurakuntana. Tätä opetettiin sekä saarnatilaisuuksin että lapsia opettamalla. Sitten kaikki aikuiset, jotka halusivat liittyä seurakuntaan tutkittiin henkilökohtaisesti. Siinä haluttiin sekä selvittää heidän vakaumuksensa luonne että vahvistaa sitä. Hommassa kului kaksi päivää, sillä halukkaita tulijoita oli tässä kohtaa 69 aikuista. Moni oli siis jättäytynyt tässäkin kohtaa pois, ehkä pastoreiden menettelyn vuoksi, ja näistä 69:stä ilmeisesti myöskin osa karsiutui pois, sillä vuoden 1926 lopun jäsentietojen mukaan tähän uuteen seurakuntaan kuului 35 aikuista ja 44 lasta, yhteensä 79 henkeä.

Tiistaina 19.1.1926 pidettiin Vuokselan Vapaan Evankelis-Luterilaisen Seurakunnan perustamistilaisuus Juho Sihvon talossa klo 4 iltapäivällä. Lyhyen saarnan jälkeen kysyttiin kaikilta liittyviltä joukko kysymyksiä, jotka laitan tähän mukaan osoittamaan, että mukaan tulijoiden sitoutumisesta haluttiin varmistua:

1. Olivatko kaikki ilmoittautuneet tyytyväisiä suoritettuun tutkimukseen vai olisiko sitä vielä jatkettava?

2. Onko joku tulossa tähän seurakuntaan vastenmielisesti tai muusta syystä kuin nauttiakseen Jumalan armon lohdutusta sanan ja sakramenttien kautta?

3. Onko yhdelläkään seurakuntaan haluavalla mitään selvittämätöntä joko opin tai vaelluksen asioissa?

4. Olivatko tutkitut valmiit vapaalla ja turvallisella omallatunnolla tulemaan oman luterilaisen paikallisseurakunnan jäseniksi?

Kun näihin kysymyksiin oli vastattu, lausui Valve: "Koska siis nyt olette kaikki näkevän Jumalan kasvojen edessä omalla suullanne sekä toimitetussa ilmoittautumisessa että tässä julkisesti vastanneet olevanne valmiit astumaan vapaan ev.-lut. seurakunnan jäseniksi, niin toteamme, että Jumalan armosta on nyt vihdoin tullut se toivottu ja kauan odotettu hetki, jolloin tekin tahdotte jälleen tunnustaa sekä ruumiinne että sielunne Herran, teidän Jumalanne, kokonaiseksi omaisuudeksi, sen yhteisellä kalliilla valalla vahvistaa ja vihdoinkin kokoontua murheellisesta ja kauan kestäneestä hajaannuksesta kristilliseksi ja ev.lut. seurakunnaksi tällä paikkakunnalla."

Tämän jälkeen seurasivat vielä konfirmaatiokysymykset, ja myönteisten vastausten jälkeen Valve totesi: "--- niin toteamme ja juhlallisesti julistamme Kristuksen sananpalvelijoina sen Hänen sanansa perustuksella ,jonka Hän on sanonut Matt. 18:20: 'Missä kaksi tai kolme on kokoontunut Minun nimeeni, siinä Minä olen heidän keskellään', että te nyt olette koossa kristillisenä evankelis-luterilaisena seurakuntana tällä paikkakunnalla täällä Vuokselassa. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Amen." Tätä seurasi vielä yhteinen synnintunnustus, synninpäästö, apostolinen uskontunnustus, Isä meidän sekä Herran siunaus. Lopuksi veisattiin "Jumala ompi linnamme". Sen jälkeen pidettiin seurakuntakokous, jossa päätettiin seurakunnan saarnaviran hoidosta.

Tähän Uudenkylän rukoushuoneen 
saarnastuoliin saivat niin Valve kuin 
muutkin hänen kirkkonsa papit kavuta, 
vaikka kirkko säilyikin yhä rukoushuone-
yhdistyksen omistuksessa. Museoviraston Historian kuvakokoelma, 
Karjalan Liiton kokoelma. 
 https://www.finna.fi/Record/museovirasto.66FDA8F23C8D8D618A8867363B39F755

Seurakunnan lyhyt tarina

Seurakunta ei siis ollut suuren suuri, mutta kohtuullisen kokoinen siihen nähden, että kaikki olivat samalta kylältä. Tila ei tällä erää riitä käsittelemään sen vaiheita lähemmin. He saivat käyttää Uudenkylän rukoushuonetta, vaikka eivät omistaneet sitä, sillä se kuului yhä rukoushuoneyhdistykselle. Seurakunnan maallikkoesimiehinä toimivat vuosien varrella esimerkiksi Edvard Pulkki, Atanasius Sihvo, Ville Voutilainen, Jooseppi Juvonen ja Jooseppi Thusberg. Muut vastaavat seurakunnat Kannaksella olivat Viipurissa ja Kuolemajärvellä, mutta ne olivat edellä mainitun Pätiälän johtamia ja siis eri kirkkoa. Tiedä sitten, harmittiko Pätiälää tässä kohtaa se, ettei ollut ehtinyt tai muistanut vastata vuokselalaisten kirjeeseen.

Pastorina toimi ensin Valve Lahdesta käsin, sitten Pölläkkälässä asunut R.G. Wegelius ja lopuksi A. Aijal Uppala. Sota sitten lopulta hajotti tämän seurakunnan ainakin osan jäsenistöstä ilmeisesti hakeuduttua muihin vastaaviin seurakuntiin uusilla kotiseuduillaan. Vuokselan väestöä näkyy sijoitetun ainakin Hämeenlinnan seudulle, missä Uppala itse toimi pastorina. Niinpä sulautuminen tähän seurakuntaan oli varmasti luonnollista.

Uudenkylän rukoushuone tuhoutui 
sodan kuohuissa, mutta ei tämä 
Virkkilään rakennettu kirkkokaan tämän 
vuonna 2013 otetun kuvan perusteella 
mitenkään hehkeimmillään ole. Wikimedia Commons.

Syyllistyikö Valve tilaisuuden tärväämiseen vai selviytyikö tulikokeesta?

Vuokselan kirkkokiistassa on monenlaisia kiinnostavia ulottuvuuksia. Kylien välisenä kamppailuna kirkon sijainnista se muistuttaa vastaavaa kiistaa Vuoksenrannassa. Myös siihen haetussa ratkaisussa on jotain samankaltaista. Lopputulos oli kuitenkin kovin toisenlainen, ja massaliike kutistui alkuasetelmaan verraten pieneksi joukoksi. Tässä keskeisenä tekijänä oli Kauko Valven ja kollegoidensa tiukka linja. He eivät olleet halukkaita hyödyntämään tilaisuutta suin päin, vaan halusivat pitää kiinni niistä periaatteista, joiden mukaisesti heidän aiemmatkin seurakuntansa olivat syntyneet siitä huolimatta, että he menettivät siinä yhteydessä potentiaalisia jäseniä.

Ratkaisua voi pitää siinä mielessä kehnona, että kirkko, joka Valven ja Uppalan sekä kumppaneiden johtamista seurakunnista syntyi, Suomen Vapaa Evankelis-Luterilainen Kirkko (nykyään Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko) jäi lopulta varsin pieneksi. Vuoden 1926 lopussa heidän 11 seurakunnassaan oli 415 jäsentä, joitten joukossa Vuoksela oli 79 jäsenellään suurin, tosin aikuisjäsenissä se jäi neljänneksi. Joka tapauksessa voi miettiä, millainen voimanlisäys olisi ollut, mikäli mukaan olisikin tullut sellaisia kansanjoukkoja, kuin mitä oli ollut ajamassa tuota oman kirkon asiaa. Vuoksenrannan esimerkki naapurista osoittaa, että se olisi ollut aivan mahdollista. Vuokselassa olisi voinut olla yhtä paljon jäseniä kuin mitä oli nyt koko kirkolla, ehkä enemmänkin, ja se olisi tehnyt kirkkoa tunnetummaksi.

Toisaalta nuo tunnustukselliset seurakunnat olivat syntyneet juuri siksi, että ne kritisoivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon liian löyhää sitoutumista luterilaiseen tunnustukseen ja ettei heidän mielestään siihen sitoutumista valvottu kylliksi papiston tai jäsenistön keskuudessa. Pikavoiton nostaminen Vuokselasta olisi voinut muuttaa alkuunsa koko uuden kirkon luonteen ja rapauttanut sen uskottavuutta niin ulkopuolisten silmissä kuin sisäisesti. Naapurikunnan metodistien esimerkki oli tässä myös varoittava, sillä metodistit olivat saaneet ulkoisen kritiikin lisäksi myös sisäistä arvostelua kyseisen seurakuntahankkeen vuoksi. Itse asiassa Uppalan ja Valven porukka oli jo erkaantunut Pätiälästä ja tämän johtamista seurakunnista siksi, että heidän mielestään Pätiälä ei sitoutunut riittävästi tunnustukseen. Niinpä heiltä olisi ollut melko epäjohdonmukaista nyt katsoa läpi sormien ilmeisen epäopillisia liittymissyitä. Mielenkiintoinen kysymys olisi sekin, mikä kaikki olisi mennyt toisin, jos Pätiälä olisi vastannut ja Vuokselaan olisikin tullut hänen johtamansa Suomen vapaan evankelis-luterilaisen seurakuntaliiton seurakunta. Ehkei hänkään olisi innostunut näin maallisesta erosyystä.

Vaikka jäikin pieneksi antoi tuo seurakunta tuossa vaiheessa ja myöhemminkin evakkojen myötä tuolle tuoreelle kirkolle suhteellisesti merkittävän voimanlisäyksen ja antoi osalle kyläläisistä ratkaisun heidän kaipuuseensa omasta seurakunnasta. Samalla se oli kirkon pastoreille testi siitä, olivatko he valmiita pitämään kiinni periaatteistaan. Vaikkei noita periaatteita jakaisi voi mielestäni suhtautua tuohon johdonmukaisuuteen arvostuksella. Lisäksi ne, jotka tulivat seurakuntaan mukaan saivat tälle hankkeelleen ja halulleen syvempää sisältöä kuin vain sen, ettei kirkko saa olla Virkkilässä. Yksi uuden seurakunnan jäsenistä, Ester Pulkki, totesi myöhemmin: "Me saimme enemmän kuin osasimme toivoa." Se on paljon sanottu.

Lähteet

Erkki Kansanaho: Kirkko Karjalassa. 1985.

Tietoja tapahtumista Kesäkuun 1. p:stä Heinäkuun 1 p:ään 1916. Keis. Senaatin Kirkollisasiain toimituskunnasta. Suomen Kirkon Julkisia Sanomia nro 6/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/838024?page=3

Timoteus: Riitelevä seurakunta. Käkisalmen Sanomat -lehdessä 30.12.1920, nro 148. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1232720?page=3

A. Aijal Uppala: Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät. 1976. Teoksen verkkoversio: http://www.luterilainen.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf

Vuokselan kirkkoriita. Karjala -lehdessä 6.7.1923, nro, 151. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1413261?page=2

Mystinen aamuyö nuotiolla Pohjois-Karjalan herännäisyyden aamunkoittona - Paavo Kuosmasen näky

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Monen suomalaisenkin herätyksen alkuvaiheisiin kuuluu erilaisia ihmeellisiä ilmiöitä sekä kertomuksia niistä.  Osa niistä on tunnetumpia, osa tuntemattomampia. Vaihtelevaa on myös se, miten eri liikkeet suhtautuvat näihin varhaisvaiheittensa tapahtumiin ja niistä esitettyihin väitteisiin. Yksi tällainen merkittävä, mutta samalla monelle ristiriitaisia ajatuksia herättänyt kertomus on Pohjois-Karjalan herännäisyyden alkusoitto, rautavaaralaisen Paavo Kuosmasen (1761-1837) näky. Nyt tutustumme siis siihen.

Ala-Keyrityn velho ja metsämies Kuosmanen

Nykyisen Rautavaaran itäosat olivat Kuosmasen näyn 
aikoihin osa laajaa Pielisjärven, nykyisen Lieksan, pitäjää.
Tarkemmin se oli kuitenkin osa Nurmeksen kappeliseurakuntaa, 
joka itsenäistyi omaksi pitäjäkseen 1810. Tässä kartassa näkyy Nurmes 
suurimmillaan. Myös Kuosmasen kirkkomatka kulki pitkään Nurmekseen, 
kunnes 1820-luvulla Rautavaara sai oman kirkon. Wikimedia Commons.

Paavo Kuosmanen syntyi vuonna 1761 ja asui nykyisen Rautavaaran alueella, Ala-Keyrityn kylän Rasimäen talossa ja sen isäntänä. Emäntänä hänellä oli Dorotea Moilanen (1762-1830). Kuosmanen ei ollut mies, josta olisi olettanut kristillisen liikehdinnän johtajaa, sillä kansanperinne tunsi hänet unennäkijänä ja velhona. Hänen kerrotaan omanneen parantajan lahjoja, ja läheltä sekä kaukaa saapui ihmisiä häneltä neuvoa kysymään. Lisäksi hänestä kerrottiin monenlaisia muitakin juttuja, kuten että hän olisi voinut usuttaa metsänpetoja vihamiestensä kimppuun. Näistä tarinoista voi päätellä ainakin sen, että Kuosmanen on ollut jonkinlainen kansanparantaja, joka hyödynsi parantamiskeinoissaan myös ei-kristillistä kansanperinnettä, muun todentaminen lienee historiantutkimuksen ulottumattomissa.

Kuosmasen mainitaan olleen myös ahkera metsästäjä ja kalastaja. Kalastuksesta oli kyse myös sinä helatorstaina, johon liittyvä tarina jätti hänen nimensä historiankirjoihin. Tosin perimätieto ei ole tapahtuma-ajan osalta täysin yhteneväinen, sillä toisissa versioissa puhutaan kahdesta peräkkäisinä vuosina olleista helatorstain päivistä, toisessa helluntaipäivän aamusta ja iltapäivästä. Muitakin vaihteluita kansanperinteessä esiintyy. Kirjallisuudessa näyttäisi helatorstaihin liittyvä versio vakiintuneen. Tapahtuman arvellaan sijoittuvan vuosien 1802-1805 väliseen aikaan.

Kaksi pyhäistä kalareissua

Kuosmasen siis kerrotaan eräänä helatorstaina olleen kalareissulla Matalajärvellä (eräässä versiossa Keyritynjärvellä). Hän oli vuoleskellut ruuheensa uutta melaa, jolloin hänelle oli juolahtanut mieleen vanha kansanuskomus, että Jumala polttaisi pyhäpäivänä veistetyt lastut veistäjän kämmenellä. Silloin näet olisi pitänyt olla kirkossa jos vain pystyi, ja ainakin jättää ei-välttämättömät työt toiseen päivään. Niinpä hän ikään kuin varmuuden vuoksi heitti lastut järveen.

Seuraavan vuoden helatorstain aattona hän oli jälleen kalastamassa samalla järvellä ja saikin kelpo kalansaaliin,  pyydyksiin oli kulkeutunut noin kymmenen kappaa (vanha mittayksikkö, yksi kappa on noin 4,58 litraa) kaloja. Illalla hän vei kalat kotiinsa, mutta nälkä kasvaa syödessä, ja mieli veti yhä kalalle, kun kerran saaliit olivat noin hyviä. Niinpä hän lähti myös yöksi järvelle, antaen samalla pojalleen Pekalle ohjeen tulla varhain helatorstai-aamuna noutamaan kaloja Hautajärven länsipuolelta tien vieressä olevan kuusen juurelta, jonne Kuosmanen kalat Matalajärveltä toisi.

Mystinen aamuyö nuotiolla

Keyritynjärvi on toinen niistä järvistä, joihin Kuosmasen 
näky on liitetty. Vaikka todennäköisempi paikka onkin Matalajärvi,
on tätä maisemaa katsellessa helppo kuvitella sumuinen aamuyö 
ja yksinäinen kalastaja nuotionsa ääreen. Wikimedia Commons.

Saavuttuaan Matalajärvelle sytytti Kuosmanen nuotion viettääkseen sen äärellä yönsä odotellen aamukalastuksen hetkeä. Ainakin vuonna 1944 mainitaan Matalajärven rannalla paikassa, jossa Kuosmalasta johtava polku tavoitti rannan olleen iso kivi, jota kutsuttiin Lepuukiveksi ja jonka sanottiin sijaitsevan Kuosmasen nuotiopaikalla. Siinä sitten mies kökötti ajatuksiinsa vaipuneena kevätyössä. Aamuauringon jo purppuroidessa itäistä taivasta Kuosmanen kohotti päätään silmäten ympärilleen, jolloin hän huomasi jonkin liikkuvan järven rannalla. Väsyneillä silmillään hän tirkisteli mikähän siellä liikuskelee, mutta silloin tämä olento tulikin nuotiota kohti. Sen tultua aivan lähelle Kuosmanen huomasi, että se oli vain punertava koira, joka ääneti juoksi hänen ohitsensa ja katosi metsään. Niin Kuosmanen taas vajosi mietteisiinsä.

Jonkun ajan päästä hän taas kohotti päänsä ja huomasi, ettei ollut enää yksin. Nuotion vieressä seisoi mustiin puettu mies, lastuja kädessään. Kuosmanen valahti kalpeaksi ja vapisi, sillä hän arvasi, mihin tämä liittyi. Outo mies toivotti Kuosmaselle hyvät huomenet ja ojensi sitten tälle sen kätensä, jossa lastut olivat, sanoen: "Tässä ovat nyt ne lastut, jotka sinä viime helatorstaina veistelit melastasi, syydit järveen ja ajattelit, etteivät ne palaisi, kun ne kastuvat." Ahdistunut Kuosmanen ojensi koneellisesti kätensä, johon mies laski lastut. Vaikka ne olivat litimärkiä leimahtivat ne heti liekkeihin. Kauhuissaan Kuosmanen aikoi laittaa kätensä veteen, jolloin mies sanoi: "Jos panet veteen, niin polttaa yhä enemmän." Niin paloivat lastut poroksi Kuosmasen kämmenellä, eikä hän saanut mitään palohaavaa, mutta hänen kelsiturkkinsa hihansuu kärventyi.

Tulen sammuttua tuntematon mies jatkoi puhettaan: "Saithan eilen siksi paljon kaloja, että olisit tullut juhlan ajan toimeen. Älä koskaan enää lähde pyhäpäivinä tällaisille retkille! Jos sinulla on tosi tarvis, niin sittenkuin kirkkojen ovet ovat suljetut, saat käydä juhlinakin elatustasi hankkimassa. Mene nyt kotiisi, kulje kylällä ja näytä kyläläisillesi tämän turkkisi hihaa ja kerro heille tästä tapahtumasta, etteivät he eläisi niinkuin sinä olet elänyt! Ja jos poikasi ehtii tulla sen puun juureen, johon sinä hänet kutsuit, niin hän palaa siinä." Tämän jälkeen Kuosmanen alkoi miehen saattamana kulkea kohti kotiaan. Silloin Kuosmanen muisti, että hän oli ottanut järvelle mukaan suolasäkin, joka oli nyt jäänyt aukealle paikalle ja kastuisi, jos sattuisi satamaan. Vaikkei Kuosmanen sanonut ajatustaan ääneen tuo vieras mies lausahti: "Käy ja nosta säkkisi puuhun!" Kuosmasen kääntyessä säkkiä hakemaan hävisi saattomies hänen näkyvistään.

Kuosmanen kävi kuitenkin nostamassa säkkinsä ja juoksi sen jälkeen melkoista kyytiä  kotiaan kohti. Juostuaan Hautajärven rantaan hän otti veneensä ja souti yli. Saavuttuaan sille kuuselle, johon oli käskenyt poikaansa tulemaan ei hän nähnyt mitään erikoista, mutta juoksi varmuuden vuoksi niin lujaa kuin jaksoi, kunnes saapui uupuneena kotiinsa. Ilokseen hän löysi koko perheensä vielä nukkumasta.

Aamu nuotiolla historioitsijoiden ja heränneiden päänvaivana

Tämä tarina on herättänyt sen tallentaneissa historiankirjoittajissa ristiriitaisia ajatuksia, varsinkin, kun he ovat usein itse olleet herännäisyyteen lukeutuvia tai siihen sympatialla suhtautuvia. Kuvauksista huomaa, että kertomuksen ihmeenomaisia piirteitä vieroksutaan ja sitä on siksi mielellään lyhennetty, esimerkiksi maininnat koirasta ja pojan palamista koskeva varoitus on usein jätetty toisinnoista pois. Vieroksumiseen on voinut vaikuttaa sekin, että myöhemmässä herännäisyydessä ihmeet ja karismaattiset ilmiöt eivät ole olleet niin tyypillisiä kuin sen alkuvaiheissa ja näitä ilmiöitä on voitu siksi kummastella ja pitää kiusallisinakin. Silti kertomuksen ja ennen kaikkea Kuosmasen rooli herännäisyyden leviämisessä Rautavaaraan ja koko Pohjois-Karjalaan on nähty niin suurena, ettei sitä ole voitu jättää pois.

Useampi on tapauksesta kirjoittaessaan tullut siihen johtopäätökseen, että Kuosmanen olisi yksinkertaisesti nukahtanut nuotionsa ääreen ja nähnyt huonon omatuntonsa vaivaamana unta ja että siinä tulen ääressä nuokkuessa tuli olisi tarttunut hihansuuhun ja kärventänyt sitä, mikä selittäisi käden palamattomuuden. Tällöin yleensä on epäperäiseksi oletettuna jätetty huomiotta monta kertomuksen yksityiskohtaa. Lisäksi, mikäli aikaa tosiaan olisi kulunut vuosi kahden eri helatorstain välillä, olisi kummallista mikäli lastujen heittely olisi ollut niin elävästi mielessä.

 Kuitenkin esimerkiksi Juhani Kuurne kirjoittamassaan Pohjois-Karjalan Pielisen alueen herännäisyyttä käsittelevässä historiikissaan on kirjoittanut: "Mutta päätellessämme näin Kuosmasen näyn unennäöksi korostamme samalla sitä, että Jumala puhui sen kautta hänelle." Vaikka siis kertomuksen yliluonnollisia elementtejä vierastettiin, on silti haluttu ajatella siinä olevan kyse jonkinlaisesta Jumalan toiminnasta. Oli kyse oikeasta ihmeestä tai unesta on tapahtumien todellinen kulku historiantutkimuksen selvittämättömissä.

Liekki leviää hihasta leveämmälle

Tapahtuman seuraukset sen sijaan ovat selvitettävissä, ja juuri siksi tuo aamuyö on jäänyt historiaan. Kuosmaselta oli turha tämän jälkeen pyytää mitään taikoja. Sen sijaan hän alkoi julistaa alueen väelle kristillistä uskoa ja sai vuosi vuodelta yhä enemmän kuulijoita pitämiinsä seuroihin. Hän kävi myös oman herätyksensä alkuvaiheista asti useasti kysymässä herännäisyyden maallikkojohtajaksi nousua tehneeltä Paavo Ruotsalaiselta Nilsiässä neuvoja, mikä kytki tuon Rautavaaran sekä siitä juontaneen muun liikehdinnän Pohjois-Karjalassa osaksi laajempaa herännäisyyttä.

Kuosmasen yhteydenpito Paavo 
Ruotsalaiseen (1777-1852) kytki 
hänen toiminnastaan alkaneen 
herätyksen osaksi laajempaa 
liikettä. Wikimedia Commons.

Tuohon aikaan Ala-Keyrityn kylä, kuten nykyisen Rautavaaran muutkin itäosat oli osa Nurmesta. Sinne tehtyjen kirkko- ja seuramatkojen myötä herännäisyys levisi muualle Nurmekseen ja koko Pielisen seudulle. Ala-Keyrityn heränneitten kulkiessa suurena joukkona pitkin vaaroja oli liikkeen ulkopuolisten tapana sanoa "Tuossa tullee keyrittyläisten jono." Tuosta ovat jotkut olettaneet saaneen alkunsa nimityksen 'körttiläinen' heränneitten lempinimenä, mutta todennäköisemmin nimi on tullut heränneitten käyttämästä körttipuvusta.

Kuosmanen toimi siis paikallisena heränneitten johtohahmona ainakin jonkin aikaa. Talon isännyys häneltä jossain kohtaa meni, sillä hänet vaimoineen mainitaan vuodesta 1812 lähtien kirkonkirjoissa mäkitupalaisina. Kuosmasen vaimo Dorotea Moilanen käytti koko ikänsä tyttönimeään muodossa Moilatar ja oli itsekin näkyvä hahmo heränneitten joukossa. Dorotea kuoli ensin, vuonna 1830, ja Paavo Kuosmanen itse 1837. Kansanperinne kertoo, että hän olisi aina helatorstaisin kävellyt pitkin talonsa lattiaa ja laskeskellut mielessään, kuinka monta vuotta oli kulunut siitä helatorstai-aamusta, joka muutti hänen elämänsä.

Se, mitä tarkalleen tapahtui Rautavaaran korpimailla eräänä pyhäaamuna 1800-luvun alussa jää historiantutkimuksen ulottumattomiin ja kunkin lukijan omien pohdiskelujen varaan. Kuitenkin se tuli, joka kärvensi Kuosmasen hihansuun kasvoi roihuksi, joka levitti herätyksen tulen ympäri Pohjois-Karjalan korpimaiden.

Lähteet

O. K. [Olli Koistinen]: Paavo Kuosmasen näky. I. Karjalatar-lehdessä 18.4.1912, nro 45. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1247461?page=2

O. K. [Olli Koistinen]: Paavo Kuosmasen näky. II. Karjalatar-lehdessä 20.4.1912, nro 46. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1247447?page=2

Tuomas Kortelainen: Ukko-Paavon jäljillä Pielisen Karjalassa. Pohjois-Karjalan herännäisyyttä 1800- ja 1900-luvuilla. 1992.

Juhani Kuurne: Hengen tuulta Karjalassa. Pielisen seudun herännäisyys 1800-luvulla. 1944.

Viljo Remes: Herännäisyyden nousu ja hajoaminen. 1995.

Kirkonpaikkakiistasta Suomen suurimmaksi metodistiseurakunnaksi - Vuoksenlaakson metodistiseurakunnan tarina

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Suomessa vaikuttaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi useita muitakin kristillisiä kirkkokuntia, joilla on seurakuntia ympäri maata. Näiden seurakuntien syntyhistoriat ovat hyvin moninaisia, osan kehittyessä pikkuhiljaa, osan käynnistyessä voimakkaan herätyksen siivittäminä. Yksi omalaatuisemmasta päästä olevista tarinoista on kuitenkin Vuoksenlaakson metodistiseurakunnalla, joka syntyi hyvin paikallisten kahinoitten tuloksena, mutta onnistui kuitenkin osoittamaan elinvoimaisuutensa jopa juuriltaan temmattuna.

Seurakuntarajat muuttuvat, kylät toisillensa suuttuvat

Vuoksenrannan seurakunnan sijainti Luovutetun
Karjalan alueella. Länsipuolella Antrea, josta kunta irtautui.
 Wikimedia Commons.

Vuonna 1913 Suomen senaatti antoi päätöksen uuden Vuoksenrannan seurakunnan perustamisesta ja irrottamisesta Antrean kunnasta ja seurakunnasta Karjalan Kannaksella. Asiaa oli ajanut muun muassa eduskunnassa aiemmin ollut Pietari Kuisma, kun taas istuva kansanedustaja Erkki Pullinen vastusti asiaa. Ihmekös toisaalta tuo, Kuisma näet asui tulevan Vuoksenrannan alueella, Pullinen varsinaisessa Antreassa. Niinpä päätöksen tultua ei se herättänyt silkkaa riemua, vaan heti alkuunsa syntyi valitus, joka johti suunnitellun rajan muuttamiseen alkuunsa. Sen jälkeen alkoi tulevan Vuoksenrannan alueella ankara kiista sekä tulevan kirkon paikasta että myös siitä, millainen se tulisi olemaan. Siinä sivussa muutettiin rajaa vielä uudemmankin kerran. Näin asian täytäntöönpano vain viivästyi.

Antrealainen kansanedustaja Erkki Pullinen 
(1871-1934) vastusti koko Vuoksenrannan perustamista, 
mutta kuten jatkosta ilmenee, olivat vuoksenrantalaiset 
sen verran lujatahtoista porukkaa, että turha niitä oli
yrittää vastustella. Wikimedia Commons.

Vähemmistön vastarinta oli ankaraa, mutta kirkon paikkaa koskevassa kiistassa Kankaalan kylä voitti Kaskiselän kylän. Tehtiin myös päätös rakentaa kirkko tiilestä arkkitehti Väinö Keinäsen laatimien piirustusten mukaan. Tosin jossain vaiheessa ehdotettiin myös sitä, että Antrean entinen puukirkko, joka oli 1904 ostettu Vuokselan Uuteenkylään ja rakennettu uudelleen sinne, pitäisikin nyt siirtää Vuoksenrantaan. Ilmeisen haluttu pytinki siihen nähden, että antrealaiset olivat siitä luopuneet. Kyseiseen rakennukseen liittyy aivan oma ja erittäin kiehtova seurakunnallinen kuvionsa, mutta palaamme siihen toivottavasti toiste.

Hautajaiset uuden seurakunnan synnyttäjinä, sekä sananen metodisteista

Kaskiselän väki ei kuitenkaan ollut halukasta luovuttamaan. Vuonna 1920 tapasi vuoksenrantalainen kauppias Yrjö Kuisma, lieniköhän edellä mainitun Pietarin sukulaismiehiä, tunnetun raittiusmiehen Matti Helenius-Seppälän hautajaisissa Helsingissä ollessaan metodistikirkon johtohahmoja. Nämä kertoivat metodistikirkon olevan todellinen "raittiuskirkko". Erikoinen mainoslause kirkkokunnalle, mutta on muistettava, että Kuisma tosiaan tapasi kirkon edustajat raittiustyöstään tunnetun miehen hautajaisissa, joten mitä ilmeisimmin tällainen vetosi häneen. Siitä Kuismalle syntyi ajatus perustaa Vuoksenrantaan metodistiseurakunta, johon kirkollinen oppositioryhmä voisi liittyä ja Kaskiselkään voitaisiin rakentaa oma kirkko. Villi ja rohkea suunnitelma alkoi kehkeytyä.

Lukija saattaa viimeistään tässä kohtaa kysellä keitä olivatkaan metodistit, eikä kysymys niin erikoinen olekaan, sillä kyseinen kirkkokunta ei ole koskaan ole ollut maassamme erityisen suuri. Esitellään se siis lyhyesti. Sen oppi-isä oli englantilainen John Wesley (1703-1791), joka oli kuolemaansa asti Englannin kirkon pappi. Hänen ympärilleen syntyi kuitenkin liike, jonka sanomaa sävytti voimakas pyhitysjulistus. Pyhitys eli Wesleyn kielenkäytössä 'toinen siunaus' tarkoitti ehdotonta rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, minkä rakkauden Jumala lahjoitti vanhurskauttamalleen ihmiselle.

John Wesleyn (1703-1791) julistuksen 
ja ajatusten pohjalta syntynyt metodismi 
ei saanut Suomessa juurikaan massoja 
puolelleen, mutta Vuoksenrannassa siitä 
tuli menestystarina. Wikimedia Commons.

Yhdysvalloissa metodistit järjestäytyivät jo 1784 omaksi kirkkokunnakseen ja heistä tulikin merkittävä osa Yhdysvaltain hengellistä maisemaa. Metodistien toimintaan kuului myös selkeään uskonnolliseen ratkaisuntekoon tähtäävä evankelioimistyö sekä seurakuntakuri ja pienryhmätoiminta. Toisaalta piispallinen järjestys ja lapsikastekäytäntö tekivät siitä luterilais-enemmistöistä Suomea ajatellen vähemmän vieraan kuin monet muut uudemmat kristilliset suuntaukset.

Suomeen metodismi saapui  1860-luvun lopulla New Yorkissa kääntyneiden suomenruotsalaisten palattua Suomeen ja levittäessä sanaa ruotsinkielisten parissa. Ruotsin puolelta tuli saarnaajia, ja 1885 mennessä menestystä oli tullut sen verran, että suomenruotsalainen metodismi järjestyi erityiseksi Ruotsin alaiseksi piirikseen. Jo 1881 oli perustettu ensimmäinen seurakunta Vaasaan. Vähitellen toiminta laajeni myös suomenkielisten pariin,  mutta hitaasti, sillä 1880-luvun lopussa seitsemästä metodistiseurakunnasta vain yksi, Pori, oli suomenkielinen.

Järjestäytyneet seurakunnat eivät kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä myös Viipurissa metodistien kokoustoiminta alkoi jo 1889 ja paikallinen toiminta järjestäytyi seurakunnaksi 1892. Jo 1893 seurakunnassa oli 80 täysjäsentä ja 34 koejäsentä.  Seurakunnan jäsenmäärä jatkoi kasvuaan ollen I maailmansodan aikoihin noin 400.  Viipuri oli siis heidän vahva paikkakuntansa, mutta muuten se ei juuri Kannaksella levinnyt, yksittäisiä kannattajia tosin oli siellä täällä ja Koivistolle syntyi 1910-luvulla pieni seurakunta.

Uusi seurakunta syntyy, kasvaa ja kukoistaa

Nyt kuitenkin kauppias Kuisman kohtaaminen Helsingissä laittoi pyörät pyörimään niin vuoksenrantalaisilla kuin myös metodisteilla. Vuoksenrannasta lähti lähetystö Viipuriin tutustumaan pastori Johannes Virtasen siellä johtamaan metodistiseurakuntaan ja Virtanen itse vieraili Vuoksenrannassa järjestäen siellä hengellisiä kokouksia. Virtasen mainitaan olleen erinomainen puhuja ja hän sai Vuoksenrannassa suuret joukot liikkeelle. Tämä kaikki luonnollisesti myötävaikutti seurakuntahankkeeseen, ja Marianpäivänä 1921 herastuomari Antti Jantusen kodissa perustettiin Vuoksenlaakson metodistiseurakunta, johon liittyi heti 300 jäsentä. Metodistikirkon piirikuntakokous oli antanut hankkeelle suostumuksensa ja näin seurakunta saattoi tulla sen osaksi.

Koska kiista kirkosta oli seurakunnan 
synnyn kannalta olennainen, kohosi jo 
vuonna 1922 Kaskiselän kylässä komea 
puukirkko. Lasten Ystävä nro 28/1923.

Koska kiista kirkonpaikasta oli ollut keskeisenä liikkeellepanevana voimana koko hankkeessa  oli se luonnollisesti myös ensimmäisenä uuden seurakunnan tarvelistalla. Heti seuraavana vuonna eli 1922 rakennettiin Kaskiselkään puukirkko, johon mahtui 500 henkeä. Tilalle olikin tarvetta, sillä kyseisen vuoden aikana seurakunta oli noussut maan suurimmaksi metodistiseurakunnaksi lähes 450 täysjäsenellään ja yli 180 koejäsenellään. Myös oma hautausmaa saatiin. Oma pappila valmistui 1927. Talkoohenkeä varmasti löytyi, mutta rahoitusta saatiin myös uskonveljiltä ja -sisarilta rapakon takaa Amerikasta. Huvittavaa sinänsä, Vuoksenrannan evankelis-luterilaisen seurakunnan kirkko valmistui vasta vuonna 1935 ja oli metodistien kirkkoa pienempi, sinne mahtui 350 henkeä. Sitä ennen luterilaisten jumalanpalvelukset toimitettiin seurakuntatalossa.

Seurakunnasta voi siis sanoa tulleen melkoinen menestys, sillä sen jäsenmäärä jatkoi kasvua vielä useamman vuoden perustamisen jälkeen ollen korkeimmillaan vuonna 1933, jolloin jäseniä oli 808. Koko Vuoksenrannassa asui vuonna 1929 runsas 3700 henkeä, mikä antaa jonkinlaista kuvaa metodistiseurakunnan merkittävästä osuudesta. Sen jälkeen jäsenmäärä alkoi laskea, mutta oli vielä talvisodan alkaessa noin 700. Jäsenistön selkeä enemmistö asui Vuoksenrannassa, mutta jo seurakunnan nimessä esiintyvä Vuoksenlaakso kertoo, että seurakunta oli tarkoitettu myös lähiseudun väestön tavoittamiseen. 

Seurakunta oli jatkuvasti jäsenmäärältään Suomen suurin metodistiseurakunta, ja siellä järjestettiin vuosina 1923 ja 1929 Suomen metodistikirkon konferenssit. Se toimi myös jonkinlaisena esikuvana, sillä vuonna 1926 Säkkijärvelle syntyi hieman vastaavista syistä metodistiseurakunta, vaikkei siellä päästykään aivan Vuoksenrannan mittasuhteisiin. Lisäksi Vuokselassa perustetun luterilaisen vapaaseurakunnankin tapauksessa Vuoksenranta voidaan nähdä esikuvana. Kumpikin tapaus ansaitsee kuitenkin aivan omat esittelynsä, jotka toivottavasti saan aikanaan laadittua.

Kuntapolitiikkaa ja ruumiinsiirtoaikeita

Aivan kitkatta eivät asiat suinkaan sujuneet. Kun kunnallinen jako astui lopullisesti voimaan vasta 1924 yrittivät metodistiseurakunnan jäsenet saada seurakunnalleen vuonna 1921 myös kunnallista itsenäisyyttä, mitä Antrean kunnanvaltuustossa kannatti vain 4 edustajaa, esimerkiksi 4 vuoksenrantalaisen valtuutetun äänestäessä vastaan. Sitä tosin ei mainita, missä kannattajat asuivat. Ison jäsenmääränsä vuoksi metodistit olivat myös poliittinen voimatekijä, ja vuonna 1922 kunnallisvaaleissa Antreassa oli yhdeksän vaalilistaa, joista yksi oli Vuoksenrannan metodistien oma lista, jonka jäsenten mainittiin olevan edistyspuoluelaisia sekä kokoomuslaisia.

Myös edellä mainittu seurakunnan oma hautausmaa aiheutti ongelmia, tai oikeammin siitä tehtiin ongelma. Vuonna 1921 kirjoitettiin Karjala -lehdessä siitä, miten luterilaisen seurakunnan puolella oltiin äreissään siitä, että luterilaisen seurakunnan jäsenistä pari oli haudattu metodistien hautausmaahan. Suunniteltiin jopa näiden vainajien kaivamista ylös haudasta. Tähän sitten vastasi kirjoituksellaan kesäkuussa 1921 Viipurin metodistiseurakunnan pastori Johannes Virtanen, joka huomautti vainajien erikseen pyytäneen päästä haudattavaksi juuri tuolle hautausmaalle, mikä käy sikäli järkeen, että se oli sen kulmakunnan ainoa ja oma hautausmaa. Virtanen suhtautui erittäin kielteisesti koko ajatukseen ruumiiden siirtämisestä ja huomautti, että aikanaan kaikki kuolleet kyllä herätetään hautausmaahan katsomatta. Hän myös kirjoitti, hieman purevaan tyyliin: "Ja luulen, että meillä papeilla ja seurakuntalaisilla on parempiakin tehtäviä, kun ruumiita lajitella. Moni metodistivainaja lepää luteerilaisessa hautuumaassa ja lausun itse puolestani "Levätkööt rauhassa".

Vuoksenlaakson metodistikirkko oli komea rakennus, 
johon mahtui 500 henkeä. Tämä kuva on otettu Suomen 
Metodistikirkon yhteisen konferenssin yhteydessä vuonna 1923.
Lasten Ystävä nro 26/1923.

Sen  lisäksi, että metodistien oman hautausmaan käyttöön puututtiin, laitettiin heitä vielä kustantamaan luterilaisen seurakunnankin hankkeita. Nimittäin vuonna 1924 kirjoitettiin Maakansa - lehdessä siitä, kuinka metodistiseurakunnan jäseniä velvoitettiin, heidän valituksistaan huolimatta, osallistumaan luterilaisen seurakunnan pappilan rakennuskustannuksiin. Tämä varmaan oli omiaan katkeroittamaan mieliä.

Seurakunnan perustaa epäiltiin, mutta se säilyi jopa sodan jaloissa

Ylipäätään seurakunnan perustamisen vaikuttimia pidettiin ulkopuolisten silmissä omaneduntavoitteluna, isien uskosta luopumisena ja kevytmielisenä. Metodistien kannaltakaan se ei ollut ongelmaton tapaus. Vaikka se oli tuonut paljon uusia jäseniä ei se ollut metodistien yleisen jäsenhankintakäytännön mukainen. Tämä poikkeuksellinen kuvio altisti myös Metodistikirkon kokonaisuudessaan arvostelun alaiseksi. Moni varmasti ajatteli koko seurakunnan olevan varsin kevyellä pohjalla, samoin kuin jäsenten metodistisen identiteetin.

Joulukuussa 1939 seurakunnan kestävyydelle tuli ankarin mahdollinen koetinkivi, kun talvisota syttyi ja vuoksenrantalaiset joutuivat evakkotielle Pohjanmaalle ja Savoon. Seurakunnan pastori Toivo Rajamaa kiersi ahkerasti näiden hajallaan olevien seurakuntalaistensa luona pitäen ahkerasti seuroja, jotka pitivät laumaa kasassa ja yhteydessä toisiinsa. Myös luterilaisten mainitaan osallistuneen tilaisuuksiin, ainakin evakoille ne olivat varmasti myös hyvä tapa nähdä oman kotikulman väkeä.

Jatkosodan aikana elo- syyskuussa 1941 seurakunnan kirkko toimi kenttäsairaalana. Syksystä 1941 lähtien vuoksenrantalaiset saattoivat palata kotikonnuilleen ja keväällä 1942 metodistiseurakunnan väkeä oli palannut jo noin 600. Sota oli vienyt kirkosta penkit ja kirkonkellon, minkä lisäksi uunit oli purettu ja ikkunoita särkynyt. 10.5.1942, äitienpäivänä, kirkko oli taas kuitenkin käyttökunnossa. Vielä keväällä 1944 kirkkoa uusittiin punaisilla asbestilevyillä luottaen hyvään sotamenestykseen. Kesäkuussa 1944 kirkonkellot soivat kuitenkin viimeistä kertaa ja 15. heinäkuuta venäläisten tykistön osuma tuhosi kirkon.

Seurakuntalaiset olivat taas evakkotaipaleella, ja heidät sijoitettiin Päijät-Hämeeseen. Monen sijoituspaikka oli Asikkala, jonne Vesivehmaan kylään  edelleen vanhaa nimeään käyttävä Vuoksenlaakson metodistiseurakunta aloitti kirkon rakentamisen syksyllä 1949, ja valmista oli jo 1950. Seurakuntalaisten talkoohenki oli näyttänyt voimansa.

Vuoksenlaakson metodistiseurakunta elää yhä uuteen maaperään juurtuneena

Vuoksenlaakson metodistiseurakunta toimii siis nykyään kaukana Vuoksenlaaksosta, mutta toimii kuitenkin, ja vuonna 2017 sen jäsenmäärä oli 125. Se on siis ihmismäärältään kuin varjo seurakunnan suuruuden ajoista, tosin elinvoimainen varjo. Toisaalta voi kuitenkin havaita, että vaikka seurakunnan synty oli poikkeuksellinen ja hyvin paikallisiin kiistoihin perustuva kesti sen jäsenten metodistinen identiteetti jopa sen, että seurakunta revittiin juuri niiltä juurilta ja konnuilta, joita varten se perustettiin. Kertooko se siitä, että väelle vahvistui selkeä metodistinen identiteetti vai siitä, että seurakunta koettiin tärkeänä yhteyttä luovana tekijänä myös evakossa, tiedä häntä. Joka tapauksessa voi todeta, ettei tämä pian satavuotias seurakunta jäänyt pelkäksi hetken  päähänpistoksi.

Lähteet

Antrean kunnalliswaalit. Karjalan Aamulehti lehdessä 16.4.1922, nro 88. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1415706?page=3

Antti Hartikainen: Sodan koetteleman metodistiseurakunnan taival Karjalasta Vesivehmaalle. Seutuneloset -lehdessä 21.7.2017. https://www.seutuneloset.fi/paikalliset/802285

Hiukan lisää metodistien hommista Wuoksenrannassa. Maakansa -lehdessä 3.3.1921, nro 50. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1434712?page=3

Erkki Kansanaho: Kirkko Karjalassa. 1985.

Juha Seppo: Uskovien yhteisö vai valtionkirkko. Uskonnolliset vähemmistöyhteisöt ja evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen Suomessa vuosina 1923-1930. 1983.

Johannes Virtanen: Vuoksenrannan metodistit ja luteerilaiset. Karjala -lehdessä 4.6.1921, nro 126. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1408947?page=7

Vuoksenrannan metodistien eristäytymispyrkimykset. Karjala -lehdessä 3.5.1921, nro 100. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1408755?page=3

Wuoksenrannan seurakunnan pappila. Maakansa -lehdessä 19.10.1924, nro 240. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1436041?page=3