 |
| Vaikka Anders Björkqvistin muisto näytti alkuun painuvan historian hämärään nousi hänen jälkivaikutuksensa niin suureksi, että 1934 pystytettiin Vehmaan kirkon seinustalle muistomerkki hänen kunniakseen. Kirjasta "Mikael Agricolasta E. W. Pakkalaan. Suomen kirkon paimenien elämäkerrasto". |
Suomen papeista moni on paimensauvansa laskettuaan painunut
historian hämärään niin, että heidän saarnojensa ja opetustensa sisältö on
iäksi jäänyt unholaan. Osa heistä oli vaikuttavia saarnaajia eläessään, mutta
saarnoista ei ole jäänyt kirjallisia jälkiä. Sitten on saarnamiehiä, jotka ovat
itse laatineet postilloja, saarnakokoelmia, joilla he ovat valmistaneet
opetukselleen pysyvän muistomerkin. Blogissa on jo aiemmin esitelty Johan
Wegelius Nuorempi, joka Torniossa rehtorina toimiessaan julkaisi postillan,
joka alkuvaikeuksien jälkeen sai suuren suosion pohjoisessa ja muuallakin ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-johan_18.html
). Mutta nyt siirrymme Lapin lasten laitumilta etelämmäs, Varsinais-Suomen
vehmaille niityille Vehmaan kappalaisen tarinan pariin, joka myöskin intoutui
julkaisemaan saarnansa kirjana. Hänen kohdallaan menestys antoi odottaa itseään vieläkin kauemmin.
Lapsuus sodan
jaloissa ja herätyksen helmoissa
Anders Björkqvistin, josta vanhempi kirjallisuus käyttää usein muotoa Antti, elämäntarina alkaa Nousiaisten Härjänsilmän talosta 30. lokakuuta 1741. Samana vuonna oli alkanut Ruotsin ja Venäjän välinen Hattujen sota, jossa Ruotsi pyrki saamaan haltuunsa aiemmin menettämänsä alueet. Sota päättyi Ruotsin tappioon, pikkuvihaksi kutsuttuun Venäjän Suomen-miehitykseen vuosina 1742-1743 sekä aluemenetyksiin idässä. Tämä kaikki tosin tuskin tuolloin vielä kovin pikkuista sankariamme hetkautti.
 |
| Nousiaisten kirkossa kertomuksemme sankari sai kuulla Abraham Achreniuksen saarnoja, jotka vaikuttivat eliniäksi hänen maailmankatsomukseensa. Wikimedia Commons. |
Andersin vanhemmat olivat Antti Kreunpoika Härjänsilmä sekä
tämän vaimo Maria. Isä oli toimellinen ja hurskas isäntä, joka toimi myös
lautamiehenä. Hurskaus näkyi muun muassa siinä, että tämä kirjoitti neljä
virttä, joista yksi, "Voi, kuinka
olen eksynyt niin kauas synneissäni" päätyi aikanaan virsikirjaankin,
tosin nykyisessä virsikirjassa sitä ei enää ole (Täältä voi lukea sen vuoden 1886 virsikirjan asussa:http://koraali.fi/1886/220.html )
. Nousiaisten kirkkoherraksi tuli vuonna 1753 kirkkoherraksi Abraham Achrenius, joka oli tunnettu hengellisesti herättävästä julistuksestaan. Antti Kreunpojan virsissä on nähty tämän vaikutusta, ja varmasti kuolemaansa vuonna 1769 kirkkoherrana toiminut Achrenius on vaikuttanut koko Härjänsilmän perheen hengelliseen elämään ja katsantokantaan.
Vauraassa talossa oli kolme poikaa, ja isäntä ajatteli
kouluttavansa yhden papiksi. Hän kyseli sitten pojiltaan ikäjärjestyksessä,
tahtovatko nämä opintielle. Kahden vanhemman kieltäytyessä oli Anders todennut
päättävästi: "Noh, minä lähden."
Aivan puskista ajatus ei tullut, sillä Anders oli jo pitemmän aikaa miettinyt
millaista pappina olisi ja oli myös leikkinyt lähikalliolla pappia äidin
esiliina harteillaan.
Takkuista
koulunkäyntiä sekä pappisvihkimys Ruotsin-risteilyn kautta
Turkuun koulutielle lähtenyt pojalle annettiin siellä myös
uusi sukunimi, Björkqvist, kuten tuolloin oli tapana. Siellä sitten maatalon
poika opiskeli muun muassa Rooman kirjailijoita latinaksi, raamatunhistoriaa,
kirkkohistoriaa sekä Uutta testamenttia kreikaksi. Mahtoi siinä olla pää
pyörällä ja vaikea pysyä oppineemmista kodeista olevien poikien perässä. Turun
yliopiston nimikirjaan hänet kirjattiin vuonna 1760 luonnehdinnalla "hyvää toivoa osoittava nuori mies",
ei siis mikään erityinen, mutta toivoa oli.
 |
| Piispa Mennander toimi sekä Björkqvistin virkaanvihkijänä että tämän esimiehenä. Luultavasti hän ei kuitenkaan nauttinut erityistä kunnioitusta alaisensa taholta. Wikimedia Commons. |
Yliopistossa hän sai luonnollisesti monenlaista opetusta ja
tietoa, mutta ilmeisesti hengellisen elämän sisällön suhteen niillä ei ollut
suurta merkitystä. Björkqvistillä pappina ilmennyt herännäishenkisyys ei
ilmeisesti ollut seurausta mistään äkillisestä murroksesta vaan oli kodin ja
seurakunnan kirkkoherran Achreniuksen perintöä. Sitä perintöä hän halusi vaalia
ja levittää. Kun oli pappisvihkimyksen aika oli Turun piispa Karl Fredrik
Mennander valtiopäivillä Tukholmassa, joten Björkqvistin ja erään toisen oli
matkustettava sinne pappisvihkimystä varten. Tuomiokapitulin jäsenenä toiminut
professori Pehr Kalm luonnehti heitä saatekirjeessään piispalle vähemmän
mairittelevasti: "Eivät he ole
mitään suuria sankareita tiedoiltaan..." Oliko opintie ollut
tilallisen pojalle työläs vai eikö herännäismielistä oppilasta ollut
kiinnostanut valistusajan teologinen opetus, tiedä häntä. Papeiksi nämä
sankarit kuitenkin vihittiin 22. marraskuuta 1765, jonka jälkeen voitiinkin
palata Suomeen.
Avio-onnea ja
kärhämää Sauvon suurmiesten ja hengenmiesten kanssa
Ensimmäiseksi Björkqvist valittiin 1765 armonvuodensaarnaajaksi
Sauvoon, sillä pitäjänapulaisena toiminut Jacob Holmberg oli kuollut. Kuolleen
papin leskellä oli näet oikeus asua vuosi kuoleman jälkeen papin virkatalossa,
minkä aikana työt hoiti armovuodensaarnaaja. Sauvossa pesti tosin venyi, sillä
tehtävään valittu Kustavin kappalaisen apulainen Johan Sadenius kuoli 1767 Kustavissa
ehtimättä edes aloittaa virassaan. Björkqvist kävi jossain välissä toimimassa
armonvuodensaarnaajana myös Loimaalla, mutta ilmeisesti sauvolaiset olivat joko
tykästyneet tai tottuneet jo häneen, sillä hänet valittiin 1768 Sauvon uudeksi
pitäjänapulaiseksi. Siinä tehtävässä hän palvelikin 13 vuotta.
Nyt oli siis virka hallussa, minkä lisäksi Björkqvist hankki
kaksi asiaa, joita mies tarvitsee: kirjan ja vaimon. Kirja oli Eric
Pontoppidanin, tanskalaissyntyisen Norjan Bergenin pietistihenkisen piispan Collegium pastorale, jossa on esitetty
kirkollisen pietismin hengessä papin erilaiset tehtävät. Björkqvist oli
ilmeisen tykästynyt kirjaan, sillä siihen on jäänyt runsaasti alleviivauksia ja
ihastuneita reunahuomautuksia. Jos oli onnea kirjaostoksilla, niin varsinkin
avioliittomarkkinoilla, sillä morsioksi löytyi siveä, lahjakas ja sivistynyt
neitonen Helena Elisabet Helleday, turkulaisen tykkijunkkarin tytär.
 |
| Sauvon jykevässä kirkossa sai Björkqvist aloitella pappisuraansa. Wikimedia Commons. |
Vaimon sivistystä Sauvossa kaivattiinkin. Björkqvistin
luonteen kerrotaan olleen herkkä ja jyrkkä. Myöhempien kuvailujen mukaan hän
oli olemukseltaan ja esiintymiseltään jäyhä ja täsmällinen eikä halunnut
vastaväitteitä, huomautuksia tai väittelyitä, minkä lisäksi hänellä oli huono
itsehillintä. Helposti kiivastumalla ja suorasukaisen hiomattomalla
käytöksellään hänen kerrotaan loukanneen Sauvon lukuisia aatelisia. Ja
Sauvossahan aatelisia piisasi johtuen useista kartanoista, kuten Saustila,
Paddais, Tapila, Ruonankartano... Vuonna 1775 Sauvon väestöstä oli säätyläisiä
2,5%, johon joukkoon toki kuuluivat myös papit. Björkqvist ei kuitenkaan
varmaan kokenut näitä seurapiirejä itselleen luonteviksi kahdestakaan syystä:
talonpoikaistaustaisena säätyläiselämä ja sen tavat olivat hänelle vieraita,
minkä lisäksi pietistihenkisenä hän ei luultavasti ollut niinkään kiinnostunut
kunkin henkilön yhteiskunnallisesta asemasta vaan näiden sielun tilasta. Jos
luonne vielä lisäksi oli kiivastumiselle altis oli soppa valmis.
 |
| Sauvon kirkon sisältä löytyvät lukuisat aateliston hautajaisvaakunat kertovat omaa kieltään aateliston historiallisesta merkityksestä ja runsaslukuisuudesta paikkakunnalla. Björkqvist oli ihmisen aseman sijaan kiinnostuneempi tämän sieluntilasta ja joutui siksi kahnauksiin aatelin kanssa. Wikimedia Commons. |
Myös virkatoverien kanssa menivät helposti sukset ristiin.
Itse asiassa Sauvo oli Turun piispan
palkkapitäjä, joten Björkqvistin esimiehenä toimi juurikin hänet papiksi
vihkinyt Mennander aina siihen asti, kun hänestä tuli Upsalan arkkipiispa ja
tilalle valittiin rykmentinsaarnaaja Gabriel Fortelius. Kappalaisena taas toimi
Henrik Gustaf Levanus, jonka suku piti Sauvon kappalaisenvirkaa hallussaan noin
sadan vuoden ajan, edeltäjäkin oli hänen isänsä. Lisäksi Karunassa oli oma
kappeli, jonka kappalaisvalinnoissa oli tuolloin monenlaista häikkää, oman
kertomuksensa aihe ehkä joskus sekin. Mennander oli aikoinaan Turun akatemiassa
pyrkinyt edistämään talousopin ja luonnontieteiden opetusta teologian
kustannuksella ja oli selkeästi yläluokkaa, Levanus taas sukutaustansa vuoksi
oli Sauvon seurapiireissä kuin kala vedessä. Ei ihme, että Björkqvist ei
luontunut tähänkään porukkaan. Kollegoiden ja aatelisten kanssa Helena-rouva
oli korvaamaton taltuttaessaan miehensä kiivautta ja voittaessaan lempeydellään
kaikkien suosion. Andersin ja Helenan avioliiton kerrotaan olleen hyvin
onnellinen.
Luo tuoreen
Vehmaan laitumen, loppuiäksi
Kaipuu oli kuitenkin toisille työmaille, ja sellainen
löytyikin 1781 Vehmaalta eli lähempää Björkqvistin vanhoja kotikontuja.
Ensimmäisessä siellä pitämässään saarnassa lausui sen esipuheessa Vanhan
testamentin Joosuan kirjan sanoja mukaillen sen, mikä oli hänen toiveensa ja
tavoitteensa tässä uudessakin paikassa: "Minä ja minun huoneeni tahdomme palvella Herraa." Ja sitä
Björkqvist koettikin Vehmaan toisena kappalaisena loppuikänsä liki 30 vuotta.
Hänen kerrotaan olleen hyvä saarnaaja omaten kaikuvan, vahvan äänen ja
miellyttävän puhetavan. Edellä mainittu kiivas luonne saattoi kuitenkin
purskahtaa myös saarnatuolissa esiin ja nyrkki saattoi silloin paukahtaa vasten
saarnatuolin laitaa.
Mutta kyllä Björkqvistillä oli lempeäkin puolensa,
erityisesti silloin, kun jumalanpalveluksen jälkeen tuli ihmisiä sielunsa tilaa
murehtien tai muuten papin neuvoja kaivaten jumalanpalveluksen jälkeen
kappalaisentaloon. Silloin hän puhui lempeästi ja hiljaisesti kysellen,
varoittaen, neuvoen, kehottaen ja lohduttaen. Yhdessä veisattiin sekä
virsikirjaa että Siionin virsiä ja lopuksi rukoiltiin. Tästä seuraväestä
kehittyi Björkqvistin ympärille pieni, mutta uskollinen ystäväpiiri. Jotkut
näistä olivat välillä hänen mukanaan kappalaisen käydessä ahkerasti katsomassa
sairaita tai tervehtimässä tuttavia. Seurue saattoi veisata samalla kun matkaa
taitettiin. Jos matkan varrella oli väkeä peltotöissä piti heitäkin pysähtyä
jututtamaan.
 |
| Selvästi kivikirkkoihin mielistynyt Björkqvist suoritti pappisvirkansa pisimmän työrupeaman tässä Vehmaan kirkossa kappalaisena. Wikimedia Commons. |
Björkqvist siis viihtyi paitsi heränneiden myös ilmeisesti
muuten kansan parissa. Mutta vaikka talollisen poika olikin ei hän viihtynyt
talollisten pidoissa vaan meni niihin vain jos oli viran puolesta pakko.
Tanssin alkaessa hän joko meni hengenheimolaistensa kanssa kamariin
keskustelemaan tai lähti kotiin. Muutaman päivän päästä hän kyllä palasi
kiittämään vieraanvaraisuudesta ja piti
samalla puhuttelun armonajan tärkeydestä ja Herran kutsuvasta rakkaudesta.
Oletan, ettei tällä toimintamallilla kutsuja ihan hirveästi tullut, mutta eihän
hän niitä kaivannutkaan. Ne olivat luultavasti toista kuin mihin hän omassa
heränneessä lapsuudenkodissaan oli tottunut, eikä hän vaikuta olleen
luonteeltaan sellainen, joka olisi osannut mukauttaa toimintaansa kovin paljon
tilanteen mukaan.
Perhehuolia ja
taas kärhämiä kollegoiden kanssa
Björkqvistiä kohtasi suuri suru, kun rakas Helena-rouva
kuoli 1787. Uusi vaimo löytyi pian Anna Loviisa Forseliuksesta, jonka isä oli
ollut Eurajoen kirkkoherra. Uuden rouvan kerrotaan kuitenkin olleen huolimaton
taloudenhoidossa ja ikävän luonteeltaan. Niin suurta mieliharmia heidän
välillään oli, että se on ilmeisesti puikahtanut jopa erääseen saarnaankin:
"vaimo asettaa itzensä vainoomaan
miestänsä ja uloslevittää kielikelloinsa neuvoin kautta kaikkinaista pahuutta
ja häväistystä, ja antaa laittajalle tilan pilkata, joka ei mistään muusta tule
kuin hallituxen himosta miehensä ylitzen". Voi olla, että kirkkoherran
tytär tunsikin ylemmyydentunnetta talonpoikaistaustaista kappalaismiestään
kohtaan. Lapsia heille tuli kuitenkin kolme, edellisen avioliiton yhdentoista
jatkeeksi. Oli siinäkin sakissa omat murheensa jos toki ilonsakin. Kappalaisen
palkka oli pieni eikä meinannut aina riittää elannoksi.
Lisäksi painoi se, etteivät kaikki seurakuntalaiset suinkaan
välittäneet kappalaisensa terävästä julistuksesta, jossa ei piitattu
kuulijoiden asemasta. Ja nämä antoivat tyytymättömyytensä kuulua, kuten
Björkqvist on yhteen saarnaansa tallentanut: "Eikö se ole nyt jokapäiväinen virka, että kiukkuiset sanan-kuulijat, ehkä
ei työllä, kuitengin kielelläns, panetuxilla, kauhioilla soimuilla ja
valheilla, tappavat opettaita." Lisäksi elämän loppupuolella tulivat
kiistat virkaveljien kanssa. Vuonna 1800 tuli ensimmäiseksi kappalaiseksi
Vehmaalle Jakob Syrenius, jonka kanssa Björkqvistillä oli ilmeisesti opillisia
erimielisyyksiä Syreniuksen pitäessä Björkqvistin saarnoja liian lainomaisina.
Kerrotaan, että jos toinen oli saarnassa puhunut jotain toisen näkemyksiä
vastaan vastasi toinen siihen voimallisesti seuraavana sunnuntaina omassa
saarnassaan. Tätä riitaa on pidetty kummallisena siksi, että Syrenius oli
parinkin tunnetun herännäispapin Gustaf Ranckenin ja Bengt Jakob Ignatiuksen
hyvä ystävä. Silti hän ja Björkqvist eivät tulleet toimeen.
Myös vuonna 1805 kirkkoherraksi tulleen Isak Enebergin
kanssa Björkqvistin välit olivat tulehtuneet, mikä johtui juurikin kamppailusta
kirkkoherran virasta. Edellisen kirkkoherran, Fredrik Reinhold Branderin, kuoltua
oli Björkqvist sijaistanut virassa armovuoden ajan. Kun vaaliin ryhdyttiin pyysivät heränneet
talonpojat ehdokkaaksi Björkqvistin, kun taas pitäjän aatelisto kutsui
Enebergin. Tästä sukeutui ikävät ja pitkälliset riidat, joiden huipennuksena
kumpikin kävi Tukholmassa kuninkaan pakeilla tukea pyytämässä. Tosin jotkut
lähteet väittävät vaimon tehneen matkan Björkqvistin puolesta ja antaneen
kuninkaalle lahjaksi kolme miehensä kirjoittamaa saarnakirjaa kullatuissa
kansissa pyytäen virkaa miehelleen. Kuninkaan väitetään luvanneen niin
käyvänkin, mutta lopulta Eneberg valittiin Björkqvistin katkeruudeksi. Vaikka
hänen arvostamansa Pontoppidanin kirjassa neuvottiin pappisviran haltijoita
keskinäiseen sopuun kykeni Björkqvist toteuttamaan tuota neuvoa vasta
kuolinvuoteellaan tehden silloin sovinnon kirkkoherransa kanssa.
Saarnat kirjoihin
ja kansiin sekä rakkaan viereen multiin
 |
| Nimisivu Björkqvistin postillasta. Kirjasta "Mikael Agricolasta E. W. Pakkalaan. Suomen kirkon paimenien elämäkerrasto". |
Niin, se saarnakirja. Toivottavasti se yksityiskohta, että
se oli kirjoitettu suomeksi ei vaikuttanut kuninkaan päätökseen. Hän oli
kirjoittanut sitä kahdeksan vuoden ajan. Kun hän pyysi sille painolupaa Turun
akatemian teologiselta tiedekunnalta ei sen arvostelu ollut kovin mairitteleva.
"Teos ei ole laadittu ajan
vaatimusten eikä tiedekunnan toivomusten mukaan, ei raamattutiedon eikä
ajatusten eikä tyylin sirouden puolesta, mutta kun suomalainen rahvas
todennäköisesti voi käyttää kirjaa hyödyksi ja rakennukseksi, ja kun saarnat
ovat suurimmaksi osaksi hyvin käytännöllisiä, eivätkä ne liioin sisällä mitään
tunnustuskirjojen vastaista, tiedekunta katsoo mahdolliseksi myöntää luvan
saarnakirjan julkaisemiseen." Björkqvist-parka oli saanut elämässään
tottua vähätteleviin arvioihin, eikä tuotakaan lausuntoa oikein voinut
mainostuksessa käyttää. Mutta niin vain saatiin painoon postilla Uskon harjoitus Autuuteen vuonna 1801.
Säästösyistä hän sitoi niitä itse satoja kappaleita tyttäriensä kanssa. Oliko
syynä tiedekunnan kehno arvostelu vai jokin muu, mutta suuri osa painoksesta
jäi aittaan mätänemään huonon myyntimenekin vuoksi.
Björkqvist aloittaa postillansa ensimmäisen saarnan Laulujen
laulun sanoilla: "Nouse, pohja
tuuli, ja tule louna tuuli, ja puhalla minun yrttitarhani läpitzen, että sen
yrtit vuotaisivat." Kun aiemmin esittelemäni Wegeliuksen postilla oli
oppineen miehen valtava tuotos olivat nämä maalaiskappalaisen saarnat lyhyitä
ja koruttomia. Ne olivat samaan aikaan herätyssaarnoja, mutta niissä oli
korostuneena myös lohduttava ja rohkaiseva piirre. Lisäksi hän otti niissä
kantaa tuon ajan herännäispiireissä yleiseen taipumukseen keskittyä omiin
tuntemuksiin ja 'armonliikutuksiin' eli erilaisiin hurmostiloihin. Hän halusi
niiden sijaan kristityn kiinnittävän pelastusvarmuutensa yksin Kristukseen. Hän
ei sinänsä kieltänyt niiden olemassaoloa, vaan oikeat liikutukset olivat hänen
mielestään Herran lahja ja uskon seurauksia. Hän tahtoi kuitenkin muistuttaa,
että jos Herra ei niitä antanut ja kun hän ei niitä anna on uskottava ilman mitään
kokemusta ja näkemistä. Hän kirjoitti esimerkiksi näin: "Uskossa ontuwaiset tahtowat, uskonsa
perustukseksi wastaanottaa ja pyytää Jumalalta liikutuksia, nuhteen ja
lohdutuksen tuntemisia, waatien muilta samankaltaisia tiloja kuin heidän omansa
on --- Evankeliumin herättämä usko on ainoa wälikappale, joka liikutusten ja
tuntemisten kadotessa koetuksina jää sydämen; yksin Jeesus jää perustukseksi ja
kulmakiweksi, ja häneen usko nojaa." Ehkä tämä on toisaalta
vaikuttanut siihen, etteivät heränneetkään näytä heti ottaneen kirjaa omakseen.
Björkqvist ei saanut nähdä postillansa menestyksen päiviä.
Sen lisäksi hän kirjoitti pari virttä, jotka olivat kömpelöitä, mutta hartaita.
Viimeisiä aikoja varjosti kiusallinen päänsärky. Lopulta tuli tauti, joka vei
hänet hautaan kolme viikkoa kestettyään. Kun joukko hänen uskonystäviään tuli
häntä katsomaan hän kivuista ja perheen estelyistä huolimatta piti näille
pitkän seurapuheen. Näiden itkien kysyessä: "Kuka meitä nyt opettaa, kun pastori meidät jättää" oli
Björkqvist vastannut: "Hakekaa
Raamatusta." Kivut ja tuskat voimistuivat ja sairas oli levoton ja
ahdistunut tapaillen huulillaan psalmin sanoja: "Onko hänen armonsa mennyt ainiaaksi? Onko Jumala unohtanut olla
armollinen, onko hän vihassaan lukinnut laupeutensa?" Tyttären
todettua: "Kyllä Herra nyt taitaa
kutsua isän pois" oli Björkqvist kuitenkin lausunut samalla, kun
hiljainen rauha levisi hänen kasvoilleen: "Minä vain odotan lunastustani." Hän kuoli 7. syyskuuta 1809. Hän
oli syntynyt Hattujen sodan aikana ja kuoli vähän ennen Suomen sodan
päättymistä 17. syyskuuta 1809. Taas oli Suomi venäläisten miehittämänä, mutta
tällä kertaa pysyvästi. Björkqvist kuitenkin poistui tästä ajasta ennen uuden
aikakauden alkua. Toivomuksensa mukaisesti hänet haudattiin ensimmäisen
vaimonsa viereen. Sen verran heikoissa varoissa perhe oli ollut, että leski
lapsineen sai ylimääräisen armovuoden.
Menestyskirjailijaksi
kuoleman jälkeen
Jostain syystä päässäni soi Nightwish -yhtyeen kappaleen Kuolema tekee taitelijan säe: "kuolema teki minusta taiteilijan".
Ehkäpä siksi, että kuolema teki Björkqvististä kirjailijan. Myöhempi
herännäisyys otti näet hänen postillansa omakseen. Siitä alettiin ottaa uusia
painoksia: vuosina 1841, 1843, 1849, 1858, 1876 ja vielä Pekka Korhosen korjaamana
painoksena Oulussa 1896-1897. Eli se sai yhteensä seitsemän suomenkielistä
painosta. Eikä tässä vielä kaikki, sillä nuorena kuollut herännäispappi Lars
Josef Achrén käänsi sen ruotsiksi ja
julkaisi käännöksensä Ruotsin Uumajassa 1843. Tällekin versiolle löytyi
kysyntää, sillä uusi painos otettiin Vaasassa 1846 ja vielä Ruotsin
Nyköpingissä 1877. Ilmeisesti mikään muu suomalainen saarnakirja ei ole päässyt
tällaisiin painosmääriin. Lisäksi lyhyempiä otteita Björkqvistin saarnoista on
julkaistu hartauskirjoissa ja lehdissä. Erityisen arvostettu teos on ollut
herännäisyyden ja rukoilevaisuuden piirissä. Laajan levikkinsä vuoksi postilla
on vaikuttanut myös lukutaidon kehittymiseen, ja osin siksi sen teksti on
kokonaisuudessaan nykykirjaimilla luettavissa Kotimaisten kielten keskuksen
sivuilla: http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/bjorkqvist/bjorkqvist_coll_rdf.xml Sieltä vain kaikki joko ammentamaan sielunravintoa tai ihmettelemään suomalaista kirjakieltä parinsadan vuoden takaa.
Mikä tähän suosioon oli syynä? Sitä voidaan kysyä tuon ajan
heränneiltä. Herännäispappi Jonas Lagus totesi ruotsinkielisestä käännöksestä:
"Björkqvistin teoksen käännös on
erittäin suuriarvoinen, eikä armoa etsivä ruotsinkielinen yleisö voi saada
parempaa kirjaa käteensä, Raamattua lukuunottamatta." Paavo
Ruotsalaisen hyvän ystävän, herännäisiin kuuluneen pohjoiskarjalaisen
talonpojan Antti Pyykön lausunto kertonee vielä enemmän: "Se on kaikista suomalaisista kirjoista
täydellisin ja selkein johdatus autuuteen ja uskoon." Vahvoja sanoja,
enkä käy niiden perusteita tässä arvioimaan. Mutta selvästikin se, mikä
teologisen tiedekunnan silmissä oli ollut turhan vaatimatonta ja vähäpätöistä
oli sopivan yksinkertaista ja selkeää tavallisen kansan käyttöön. Nyt
koruttomuus ja tiiviys olikin noussut arvoonsa ja kirjat löytäneet lukijansa.
Näin Vehmaan kappalaisen saarnat levisivät vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen.
Viitaten kirjan aloittaneeseen Laulujen laulun kohtaan, on Björkqvistin
julistus ainakin 1800-luvulla puhaltanut Suomen yrttitarhan lävitse.
Lähteet:
Kari Alifrosti ja Jukka Luoto: Sauvon historia I.1996.
Jaakko Haavio: Antti
Björkqvist 1741 - 1809. Teoksessa Mikael
Agricolasta E. W. Pakkalaan. Suomen kirkon paimenien elämäkerrasto.
Toimittaneet Jaakko Haavio, Olavi Kares ja Viljo-Kustaa Kuuliala. 1947.
Hurmosliikkeet
Suomessa. Lehdessä Kotimaa
22.11.1911, nro 125. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1256248?page=2
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli
1640–1852: Anders Björkqvist. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=8237>.
Luettu 16.7.2020.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli
1640–1852: Mikael Forselius. Verkkojulkaisu 2005
<https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=5463>. Luettu
16.7.2020.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli
1640–1852: Johan Sadenius. Verkkojulkaisu 2005
<https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=7627>. Luettu
16.7.2020.
Pappisluettelo -
Vehmaa.Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=608&TYPE=HTML&LANG=FI
Osmo Tiililä: Rukoilevaisten
kirjoja. 1961. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1955254?page=1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti