Kustaa Heinikkala, rukoilevaisten patriarkka Laitilasta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

KUSTAA HEINIKKALA (1809-1904)

Kuva Heinikkalasta hänen vanhoilla
päivillään. Tätä katsoessa ymmärtää
aikalaiskuvaukset patriarkallisesta
ulkonäöstä. Kirjasta "Suomen
talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon".

Kun ajaa valtatie kahdeksaa Laitilan keskustan jälkeen kohti Raumaa tulee vastaan Untamalan kylä. Valtatie sivuuttaa sen viehättävän kylänraitin, mutta vasemmalle katsoessa huomaa pienehkön punaisen puukirkon. Laitilan keskustan ja Untamalan välissä on laajahko aukea. Tuon aukean paikalla oli aikanaan matala järvi, Valkojärvi. Yksi syy järven nykyiseen poissaoloon on löydettävissä Untamalan kirkon hautausmaalta, jonne tämä kerrotaan saatetun 6000 hengen voimin. Tämä talonpoika ja monien hengellinen isä oli Kustaa Heinikkala, "Heinikkalan faari", yksi Länsi-Suomen rukoilevaisuuden merkittävimpiä maallikkovaikuttajia. Hän oli yhdistelmä uudistushenkistä maanviljelijää ja vanhoillista hengellistä johtajaa, josta on jäänyt monta kiehtovaa kertomusta. Nyt tutustumme hänen tarinaansa.

Kotiin niin maallisessa kuin hengellisessäkin mielessä

Laitilan suuren miehen tarina ei alkanut Laitilasta. Se alkoi Luvialta, jonne hänen vanhempiensa kerrotaan lähteneen velkojien vuoksi ja elivät siellä kalastuksella. Siellä syntyi Kustaa-poika vanhempiensa kolmanneksi lapseksi ja ensimmäiseksi pojaksi 23. tammikuuta 1809. Yhteensä sisaruksia oli 12. Kustaan syntymävuonna olivat vanhemmat saaneet sen verran rahaa kasaan, että saattoivat ostaa Eurajoen Lapinjoelta Jaakolan talon,  mutta veri veti Laitilaan, josta puolen vuoden päästä ostettiin Anttilan tila Jaakolan myynnistä saaduilla rahoilla ja myöhemmin saatiin haltuun Untamalan Heinikkala, joka vuoteen 1860 asti tunnettiin Vähä-Heinikkalana. Siellä alkoi ahkera uurastus. Yhtenä sivutulona on mainittu olleen viinanpoltto, joka alkoi aina helmikuussa, niin että "Viinan myyminen oli sivutulona ja viinan juominen oli koti-ilona". Koulusivistystä ei lapsille juuri ollut tarjona, jonkinlainen lukutaito sentään. Kylällä eli vielä sunnuntai-iltaisten kyärukousten perinne, joihin kutsuttiin torvea soittamalla.

1820-luvun lopulla Laitilaan rantautui voimakas hengellinen herätys. Sitä on kutsuttu hurmoksellistenkin piirteittensä vuoksi hyppyherätykseksi. Laitilassa sen voimakkain leviäminen kesti pari vuotta, jolloin se oli asettunut pitäjän pohjoisosiin Soukaisten, Untamalan, Vahantaan ja Kodisjoen kyliin. Tuolloin pitäjää näet jakoi vielä tuo matala Valkojärvi, jonka vuoksi pohjoisosa eli jossain määrin erillistä elämäänsä verrattuna etelään ja pitäjän keskukseen. Kasvoillaan maassa rukoilusta tuli tuon alueen yleinen rukoustapa. Tämä herätys tempasi mukaansa myös Heinikkalat, ja Antti-isästä tuli paikallinen johtohahmo. Kustaan kerrotaan kokeneen oman herätyksensä hänen matkattuaan yhdessä naapurinsa Matias Sarkin kanssa Rauman markkinoille 1829 ja kuultuaan siellä maallikkosaarnaaja Johan Dahlbergia. Jotkut lähteet antavat ymmärtää, että näiden kahden nuoren miehen kautta herätys sitten olisi Laitilaan tullutkin, ainakin kerrotaan Antinkin matkanneen Dahlbergin luokse ja rikkoneen sen jälkeen viinapannunsa.

Kustaa sai Heinikkalan isännyyden varsin nuorena vuosien 1834-1835 paikkeilla ja samoihin aikoihin hän avioitui Kristiina Juhontyttären kanssa, joka oli kotoisin Laustin Heikkilästä (s. 9.1.1808 - k. 27.7.1883). Häissä oli pidetty seurat, joissa oli yhtenä puhujana ollut Efraim Jaakola Kalannista, joka teki aikanaan useita hengellisiä lauluja. Perheeseen syntyi yhteensä kahdeksan lasta. Isänsä kuoltua vuonna 1837 alkoi Kustaan asema Laitilan herätystä kannattavien joukossa kohota. Hänestä alkoi kehittyä joukon hengellinen johtaja. Johtajuutta vaadittiinkin, sillä liikehdintää myös vastustettiin ja seuraväelle tehtiin kiusaa, mistä kertoo tämä Heinikkalan vanhana nuorille kertoma tapaus: " Kerrankin Hän sanoi meille nuorille. Kyll' teijä kelppa kääs seorois ko saat oll raohas, ett sillo ko mnä oli nuar miäs viäl nii oli toiselaist. Kerranki ko oltti seoras täsä lähel nii heitetti ämprilline kuravett aknast sisäl ihmiste pääl ja lapse nii peljästys siit."

Väkivahva tilan uudistaja

Heinikkalan rakennuttama kivinavetta on nähnyt parempiakin
päiviä, mutta seisoo yhä Untamalan kylänraitilla. Itse otettu.

Kustaa olikin ilmeisesti johtajatyyppiä, sillä häntä on kuvattu voimakkaaksi ja toimeliaaksi talonisännäksi. Hän raivasi Ropan suoalueille uudisviljelyksiä ja perusti sinne myös torppia. Hän myös rakennutti kylän ensimmäisen kivinavetan, oikean karjakartanon, johon tuli rakennusmestariksi Juha Rosengren Kiukaisten Paneliasta asti. Rakentuipa myöskin uusi komeampi päärakennuskin, johon tehtiin iso tila seurojen järjestämistä varten. Heinikkala siis piti huolta tilansa kehittämisestä, mutta kantoi myös huolta siitä, ettei se saisi viedä hänen huomiotaan uskonasioista. Mainitaankin hänen valitelleen erään jumalanpalveluksen jälkeen, että hän oli koko kirkonmenojen ajan rakentanut kivinavettaa, eli hänen ajatuksensa olivat pyörineet rakennustyömaalla jumalanpalveluksen sijaan. Ehkäpä näihin ongelmiin liittyy se hänen lyhyt rukouksensa, mitä hänen kerrotaan seuroissa ja muissa hengellisissä tilaisuuksissa lausuneen: "Hyvä Jumala, älä anna minun tottua". Hän siis pelkäsi tottuvansa sanankuuloon niin, ettei se enää koskettaisi häntä, ja taisteli tätä tottumusta vastaan.

Aikanaan herätysliikkeiden syntyessä muut ihmiset monin paikoin syyttelivät herätykseen tulleita laiskoiksi, nämä kun istuivat seuroissa veisaamassa ja puheita kuuntelemassa eivätkä käyttäneet sitä aikaa työntekoon. Herätykseen tulemisen pelättiin hävittävän talon. Heinikkala näyttäisi olleen esimerkki miehestä, johon tällainen syytös osui huonosti jos lainkaan. Hän istui seuratuvissa ja kävi puhumassa seuroissa, mutta huolehti myös talostaan ja kehitti sitä. Ehkä hän oli hyvin tietoinen tuollaisista ulkopuolisten syytöksistä, tai sitten muuten tarkka näistä asioista. Joka tapauksessa hänen kerrotaan  silloin, kun Juho Iisak Kartano Lappi Tl:stä tuli vasta jokin aika aiemmin uskoontulleena kyselemään neuvoja Heinikkalalta elonkorjuuaikaan nuhdelleen tulijaa sanoen: "Kuinka näin kiireisenä aikana joudat tällaisia matkoja tekemään?" Kartanon vastattua, että heillä oli jo vilja leikattu oli Heinikkala sitten todennut, että sinulla taitaa sitten olla tosi kysymyksessä. Tämä tapahtui Heinikkalan vanhuuden päivinä. Kartanosta itsestäänkin kehittyi aikanaan seurapuhuja.

Tässä Untamalan kirkkosalissa
Heinikkalakin istui monen monituiset
kerrat, mitä nyt ajatus välillä karkaili
navettatyömaalle. Itse otettu.

Heinikkalan voimista on säilynyt erinäisiä tarinoita, joista osa lienee tosia, osa matkan varrella kasvaneita. Joka tapauksessa hän vaikuttaa olleen vahva mies. Erään puron yli oli tehty kivisilta, ja sitä tehneet olivat tahallisesti jättäneet ison kiven keskelle siltaa lyöden vetoa korttelista viinaa, että Heinikkalan isäntä nostaa sen siitä yksinään pois. Sen Heinikkala tekikin, vaikka suuttuikin vedonlyönnistä. Toinen juttu kertoo Ropan metsästä ajetun härillä puita, mutta härät eivät kerran halunneetkaan kääntyä metsätielle, jolloin Heinikkala olisi nostanut niitten etupuolen tien sivuun ja potkaissut niitä kylkeen. Tätä hän kuitenkin pian katui ja lakin päästään ottaen jutteli härille: "Oi, joi, pojat, älkää olko minun suuttumisestani ja potkimisestani millännekään, kun kiukuttelenkin itse Jumalan luomille." Samoin kerrotaan hänen heittäneen varsan tämän kaadettua jyväsäkin ja kerran repineen kokonaisen nuoren koivun maasta juurineen hätyyttääkseen sillä oraita syömään menneitä hevosia. Vaikka osa näistä jutuista olisikin mielikuvitusta kertonevat ne kuitenkin todenperäistä tarinaa voimakkaasta ja helposti kiivastuvastakin isännästä, joka osasi kuitenkin myös katua ja hävetä joitain voimanpuuskiaan.

Vaikeuksia terveydessä ja perheessä

Karjalle hankittiin rehua myös Valkojärven rantamailta. Siellä isäntä vesikoissa kahlatessaan ja karjalle ruokaa niittäessään ilmeisesti sai jalkoihinsa  vesiruusun, josta tulikin elinikäinen kiusa ja joka pisti hänet viikkokausiksi vuoteenomaksi, mikä oli raskasta toimeliaalle isännälle. Kun hän siihen asti oli käynyt naapuripitäjissä ja kauempanakin seuroja pitämässä tulikin väki nyt hänen luokseen häntä lohduttamaan ja neuvoja kysymään ja talossa pidettiin nyt jatkuvasti seuroja. Ehkä tämä tilanne tekikin Heinikkalasta seutukunnan hengellisen isän, jonka luota käytiin neuvoja kysymässä.

Entisen Valkojärven rantatöyräs näyttää
nykyään tältä. Wikimedia Commons.

Oliko syynä sairastuminen vai oliko ajatus hautunut mielessä jo aiemmin, joka tapauksessa Heinikkala oli varma siitä, että Valkojärvi oli kuivattava. Se muodosti esteen Untamalan ja Kirkonkylän välille. Sen Heinikkala halusi pelloksi, vaikka toiset kauhistelivat ajatusta pitäen sitä luonnottomana. Heinikkala haastettiin kerran käräjillekin sen vuoksi, että hänen syytettiin ajamaan hankettaan ilman viranomaisten lupaa. Tämän jutun Heinikkala voitti, mutta sai samalla sakot seurojen pitämisestä. 1856 hän sai tukijoita, joiden kanssa lähetettiin joukolla anomus lupaa ja varoja kuivatusta varten. Ne kuitenkin evättiin. 1880-luvulla tehtiin uusi anomus, jonka myötä asiaa alettiin tutkia ja 1897 jälleen uuden anomuksen myötä työhön lopulta ryhdyttiin. Vaikka järvi ei täysin kuivunut vielä Heinikkalan elinaikana voi häntä pitää keskeisenä tekijänä siinä, että entistä järvenpohjaa hallitsevat nyt pellot ja valtatie.

Heinikkala koki perhe-elämässään monia suruja. Hänen kahdeksasta lapsestaan neljä kuoli nuorena. Kaksi tytärtä pääsi toisiin taloihin emänniksi ja nuorimmasta pojasta Johanneksesta tuli 1870-luvulla Heinikkalan isäntä. Viinanhimo kuitenkin vaivasi tätä ja tuotti isä-Kustaalle paljon surua. Kerrotaan tämän jopa valittaneen, että kaksi hyvää poikaa oli häneltä otettu pois, mutta tämä "kusimato" jäi. Johannes tuli kuitenkin isänsä kuoltua itse uskoon ja ilmeisesti hänen käsialaansa on Länsi-Suomen Herännäislehdessä ilmestynyt Kustaa Heinikkalan elämää käsittelevä kirjoituskin. Kristiina -vaimon kuoltua 1883 huolehti Maria-tytär, joka oli naimaton, isästään.

Voimien hiipuessa patriarkaksi

Samalla vuosikymmenellä, 1886, otettiin käyttöön uusi virsikirja ja kirkkokäsikirja. Silloin Heinikkala oli etunenässä siinä rukoilevaisjohtajien joukossa, joka päätti ettei näitä uusia kirjoja haluta ottaa käyttöön. Hänen mielestään niissä ei ollut samalla tavalla Pyhän Hengen vaikutusta kuin vanhoissa kirjoissa. Hän murehti sitä, miten kansa villiintyy kun ihmisjärjellä laaditaan kristillisiä kirjoja. Ei hän kuitenkaan uusia kirjoja täysin epäkristillisiksi väittänyt, sillä hän sanoi ettei sielunvihollinen vielä tähän kirjojen muuttamiseen tyydy, kun niissä on niin paljon hyvää jäljellä. Tällä päätöksellä oli joka tapauksessa kauaskantoiset seuraukset, sillä vuoden 1701 virsikirja ja 1694 kirkkokäsikirja ovat edelleen pääosan rukoilevaisuutta käyttämiä ja heillä jumalanpalveluskäytössä. Muutoksessa oli näet myös sisällöllistä muutosta aiempaan eikä ainoastaan kielellistä uudistamista, minkä perusteella liike on edelleen nähnyt paremmaksi käyttää näitä vanhoja kirjoja niistä uusia painoksia kevyesti kielellisesti uudistettuina ottaen.

Heinikkalan vanhetessa hänen voimansa vähenivät, mutta arvostus hengellisenä isänä vain kasvoi. Runsaasti on talletettu kertomuksia siitä, miten ihmiset kävivät häntä katsomassa ja häneltä oppimassa. Varsinainen tieto opetuksesta on kuitenkin lyhyttä ja anekdootinomaista ja joskus myös selkeästi epäperäistä. Hänellä oli tapana ilmeisesti luetuttaa kävijöillä joko Raamattua tai jotakin postillaa ja hän saattoi huomauttaa, mikäli toinen luki liian nopeasti. Hän opetti lukemaan hitaasti sanaan syventyen ja mietiskellen, mitä luetussa sanottiin. Jonkun sanottua, ettei lukemisesta tunnu olevan hyötyä lausui hän, että: "vaikka siltä tuntuisikin niin aja Jumalan sanaa sisällensä, vaan, niinkuin vanhaan latoon, kyllä se kaikki siellä tarvitaan, ja hädän aikana on tarpeen." Jonkun miettiessä sitä, miten mahdolliset vainon ajat kestettäisiin totesi Heinikkala, että "Kyllä me ne ajat kestämme, kunhan vain nämä myötäkäymisen ajat kestämme, että emme vaivu suruttomuuteen". Hänhän oli omakohtaisesti kokenut maallisen vaurastumisen lähinnä haittaavan uskonelämää. Vanhana vuoteellaan istuvana patriarkkanakin hän valitti, kuinka yhden Isä meidän -rukouksen aikanakin mieli ehti karata Turun markkinoille asti.

Untamalan pieni, mutta sievä kirkko seisoo
edelleen mäellään, lähellä Heinikkalan
kivinavettaa. Wikimedia Commons.

Nuoruutensa hurmokselliseen herätykseen näytti Heinikkala suhtautuvan kaksijakoisesti. Hänen vanhoilla päivillään ilmeni taas hurmoksellista herätystä, mutta Heinikkala pyrki ohjaamaan liikettä vähemmän hurmokselliseen suuntaan. Toisaalta hän saattoi sanoa, että usko synnyttää hengellistä iloa, mutta kuitenkin hän oli sitä mieltä, että "Jos he Pyhän Hengen koulussa pysyvät, niin kyllä takapuoli istuttavalle pysyy", eli hän tuntui suhtautuvan kielteisesti hurmosilmiöihin. Kuitenkin eräs Eurasta asti Untamalaan vuoden 1899 paikkeilla matkannut 16-vuotias tyttö, joka oli tehnyt matkan varta vasten nähdäkseen Heinikkalan kuvasi myöhemmin, kuinka seurat jatkuivat keskiyöhön asti ja kuinka osa seuraväestä makasi kasvot maassa "mustanpunaisina" ja hakkasivat nyrkillä permantoa. Heinikkala siis ilmeisesti kuitenkin oli mukana myös tällaisissa seuroissa. Toki ainakin vanhemmiten liikuntakyvyttömällä miehellä ei hirveästi ollut valinnanvaraa. Kyseinen muistelija muuten mainitsi Eurasta enemmänkin käyvän väkeä Heinikkalaa näkemässä ja että Heinikkala oli euralaisille suorastaan "epäjumala". Voi olla, että ilmaus on liioiteltu, ja epäjumalaksi Heinikkala tuskin hinkui, mutta tämä maininta kertoo siitä, miten Heinikkalaa arvostettiin myös Laitilan ulkopuolella.

Heinikkalalta on talletettu runsaasti ankaria sanontoja ja jyrkkiä lausuntoja, mutta myös lempeitäkin, kuten kehoitus olla moittimatta nuoria niin kovasti. Sympaattinen on eräs muistelo, jossa kertoja mainitsee äitinsä nuorena morsiamena kysyneen sopiiko hänen pukeutua morsiuspukuun vai olisiko se pelkkää turhuutta ja syntiä. Heinikkala oli vastannut: "Etkö sä flikka ole lukenut että 'morsian kaunistettu hänen miehelleen'. Pane sä likka vaan itses koruihin mitä koreve sitä pareve." Tiettyä leikkisyyttä ilmaisee myös Pyhärannasta pyöräilleelle nuorelle miehelle tokaistu "Voi Herran poika, kun kuljet pikemmin kuin vanhan miehen ajatus". Hänen mainitaan myös joskus arvostelleen joittenkin hänen mielestään liian pitkiksi venyneitä rukouksia, esimerkiksi tokaisten "Mistäs kaukaa niin pitk'lahjaiset nuoret miehet on kotoisin?" tai nousemalla kesken pitkää rukousta ylös sanoen "lakkaa nyt jo rukoilemasta. Pyhä Hengi ei ole enää aikaakaan vaikuttanut". Hän siis saattoi olla toisinaan hyvin terävä sanoissaan, mutta toisissa tilanteissa lempein sanoin kehoitti ihmisiä turvaamaan Jeesukseen ja olemaan "Jeesuksen käres".

Pari kuvausta voisi mainita Heinikkalan viimeisiltä vuosilta, jotka ehkä antavat kuvaa siitä millaisia olivat ne tilanteet, joissa häneltä käytiin neuvoja kysymässä. Heinikkala vietti elämänsä viimeiset seitsemän vuotta kokonaan vuoteessa. Kustaa Kylänpää -niminen mies on kirjoittanut käynnistään Heinikkalan luona ollessaan nuori ylioppilas vuonna 1903. Hän kuvailee, kuinka hänen tultuaan tupaan "oli siellä hyvin vanha ihminen, joka sanoi, että isä on kamarissa. Me luulimme häntä Kustaa H:n sisareksi. Hän olikin tytär. Kamarissa oli patriarkka, iso luiseva, laiha valkopartainen vanhus istuen sängyssä, jalat sängyssä. Pyhä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Hän rupesi heti puhumaan: Taidatte olla samoissa asioissa kuin se rehtori Oulusta vai onko sielunne asia tullut kalliiksi. Sitten hän alkoi puhua siitä ja väsähti. Meille jäi tunne, että olimme pyhän majassa." Yhdysvaltoihin muuttanut Olga Williams puolestaan muistelee, kuinka ollessaan vielä kotona "kävin monasti siellä vaarin peräkamarissa ja välin istuimme siellä koko päivänkin ja aina siellä oli muitakin vieraita. Hän oli jaloistaan sairas ettei voinut paljoa kävellä loppuaikoina vaan istui sänkyn laidalla pieni pallituoli jalkojen alla ja joku vaate vedettynä ylös polvien päälle asti ja sitä Hän vähän väliä nosti ylemmäksi ettei se vajonnut alas Hänellä oli parta ja oli hyvin Patriarkan näköinen vähän terävä katse ja puhui r.kirjaimen pehmeästi mutta hyvin ymmärrettävästi. Hänen sanansa olivat viissaat ja olit useinkin lyhyeet mutta paljon sisältävät."

Heinikkalan ja hänen vaimonsa
hautakivi Untamalan kirkkomaalla.
Itse otettu.

Muistitietoon on jäänyt sekin, kuinka Heinikkala pyysi tuomaan poikansa tyttären ensimmäisen lapsen, Viljo Heinikkalan, syliinsä voidakseen siunata tämän patriarkaaliseen tapaan. Pojantyttärelle ja tämän miehelle oli tällöin siirtynyt tilan hallinta. 2. joulukuuta 1904 tämä vanha patriarkka päätti maallisen taivalluksensa. Saattojoukon on kerrottu olleen valtava, tuhansia rukoilevaisia ja samanhenkisiä laajalta alueelta, väitetysti jopa 6000. Ruumissaarnan piti Laitilan rovasti Elers, joka, vaikka oli ollut myös napit vastakkain Heinikkalan kanssa lausui, että tässä heijastui jo eläessään "sen Kristuksen kuva, jonka yhteydessä hän oli elävän uskon kautta." Iltamyöhään kaikui Untamalan hautausmaalla saattoväen veisuu ja rukous.

Heinikkalan faarin merkitys nykyään

Heinikkalan kuva tarkkailee
nykymenoa Untamalan kirkon
sakastissa, osuvasti vanhojen kirjojen
päällä. Itse otettu.

Nyt Heinikkalasta muistuttaa Untamalan kylällä hänen rakentamansa kivinavetta, hautakivi kirkkomaalla sekä pieni valokuva kirkon sakastissa. Samoin hänen muistomerkkinään voi pitää myös peltoaukeaa, jossa ennen lainehti Valkojärvi. Se on hyvinkin maisemaa hallitseva muistomerkki riippumatta siitä, mitä mieltä on siitä oliko järven kuivatus

Veisuun aika vanhan käsikirjan
jumalanpalveluksesta Untamalassa. Kuten
kuvasta näkyy käyttävät jotkut
rukoilevaisnaiset tilaisuuksissa
tummaa päähuivia, mutta tätä tapaa
ei ole kaikilla. Itse otettu.

hyvä asia. Kuitenkin myös Heinikkalan henkinen perintö elää edelleen Laitilassa ja eteläisessä Satakunnassa. Olen itsekin saanut vierailla Untamalan kirkossa jumalanpalveluksessa, joka on toimitettu vuoden 1694 kirkkokäsikirjan mukaisesti, jossa kirkkokansa on polvistunut rukoukseen penkkiensä ääreen ja jossa vuoden 1701 virsikirjan virret ovat kaikuneet kirkon kattoon asti niin kuin aika olisi pysähtynyt eikä mitään muuta virsikirjaa olisi koskaan sen jälkeen tullutkaan. Tämä ei ole ainoastaan Heinikkalan ansiota, eikä hän ole rukoilevaisuuden perustaja, mutta kuitenkin merkittävä tekijä siinä mihin suuntaan liike kehittyi. Osa rukoilevaisista suhtautuu kirjoihinsa tiukemmin kuin toiset ja osa käyttää uudempia vanhojen rinnalla, mutta voi kuitenkin sanoa, että Heinikkalan hengellinen perintö elää edelleen, myös siinä kirkossa, jossa hän itse eläessään istui ja jonka vieressä hänen maalliset jäänteensä lepäävät.

Lähteet

J. Heinikkala: Kertomuksia Kustaa Heinikkalasta. Länsi-Suomen Herännäislehti nro 1/1911, 28.4.1911. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/991388?page=12

J. Heinikkala: Kertomuksia Kustaa Heinikkalasta. Länsi-Suomen Herännäislehti nro 2/1911, 27.5.1911. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/991389?page=10

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. 1976.

F. M. Karrakoski: Kustaa Heinikkala 1809-1904. Kirjassa Suomen talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon. 1952.

Emilia Perho: Untamalan kivinavetan käyttö- ja korjaussuunnitelma. Opinnäytetyö, 2011. https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/31043/Perho_Emilia.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Anssi Simojoki: Vanhan käsikirjan suomalainen messu. http://www.rukoilevaisuus.com/vkmessu.php?printable=true

Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kertomaa. Länsi-Suomen herännäisyyden edustajia 1900-luvulla. 1966. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1924792?page=1