Juhana Moilanen, Ruskealan rukoileva suntio

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

JUHANA MOILANEN (1876-1943)

Kuten monet tietävät vaikuttaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä useita eri herätysliikkeitä. Monet niistä ovat jatkaneet toimintaansa jo vuosisatoja, kun taas osa on aikain saatossa hiipunut. Yksi hävinneistä liikkeistä on niin sanottu Itä-Suomen rukoilevaisuus eli renqvistiläisyys, jonka valtamaita oli Sortavalan alue ja jonka rippeet hajosivat Sortavalan jäätyä rajan taa ja sen väestön hajaannuttua ympäri maata.  Siihen asti se oli kuitenkin jatkanut hiljaista elämäänsä maallikkoliikkeenä, vaikka sen hengellinen isä, pastori Henrik Renqvist oli kuollut jo 1866. Nyt kurkistamme hieman kyseisen hengellisen liikkeen mielenmaisemaan sekä Laatokan Karjalaan yhden sellaisen liikkeen edustajan kautta, joka edusti liikkeen viimeisiä vaiheita ennen evakkoajan hajaantumista ja joka ei edes vaikuttanut Sortavalassa, liikkeen keskuksessa, vaan naapurissa Ruskealassa. Kuitenkin hänen kauttaan saamme ehkä jonkinlaisen käsityksen tuon liikkeen ja sen kannattajien sielunelämästä. Siirrytään siis Laatokan Karjalaan käymään taivalta Juhana Moilasen rinnalla.

Elämän alkupuoli renqvistiläisyyden sydänmailla

Sortavalan maalaiskunta sijaitsi "Laatokan meren"
rantamilla. Wikimedia Commons.

Juhana Moilanen syntyi 7. helmikuuta 1876 Sortavalan maaseurakunnan Kuokkaniemen kylässä talonpoika Matti Mikonpoika Moilasen ja tämän vaimon Maria Mäkipään pojaksi. Sortavala oli laaja pitäjä, jossa varsinainen kaupunki oli pieni. Kaupungissa asui vuonna 1885 vain 890 henkeä, kun maaseurakunnan väkiluku oli 13 262. Kuokkaniemi oli ollut 1830-luvulla ollut ensimmäisten renqvistiläisen herätyksen kokeneiden kylien joukossa ja 1840-luvun alussa se oli yksi liikkeen vahvimpia alueita joidenkin muiden kylien rinnalla. Renqvistin kuoltuakin liike pysyi seudulla hengissä ja Kuokkaniemellä oli omia saarnaajiakin, kuten 1844 syntynyt Sippo Mullikka. Moilanen kasvoikin lapsuudesta asti Renqvistin opettamien ukkojen ja akkojen keskellä ja sai nähdä, kuinka nämä seuroissaan polvistuen rukoilivat ääneen ja pyysivät armoa itselleen ja muille.

Renqvistiläisten seuroissa olivat tärkeällä sijalla polvirukous sekä veisuu. Tässä se muistuttaa edelleen Satakunnan ja Vakka-Suomen alueilla elävää rukoilevaisuutta. Niitä pidettiin erityisesti kodeissa, ja niiden "ohjelman" muodostivat polvirukoukset, Raamatun ja postillojen eli saarnakokoelmien lukeminen, keskustelu sekä veisuu. Varsinaisia puheita oli alkuaan harvoin ja kun ne vähitellen lisääntyivät olivat ne lähinnä valmistusta rukoukseen. Puheiden lisääntyessä postillojen lukeminen väheni, samoin keskustelut, mutta tämä tapahtui vasta 1900-luvun puolella.

Jo lapsuudessa Moilasen valtasi usein selittämätön ikävän tunne, vaikkei hän tiennyt mitä hän ikävöi. Silloin hän usein oli ikkunassa istumassa ja itkemässä. Pyhäkoulusta hän sai Uuden testamentin, jota hän luki kesäisin metsässä ahkerasti. Sortavalassa olikin paljon pyhäkouluja, niitä oli 60 vuonna 1895, niistä monissa opettajat olivat renqvistiläisiä. Moilanen kuitenkin nuoruudessaan etääntyi uskonasioista ja hyvän lauluäänen omaavana hän esiintyi monissa nuorten juhlissa. Kuitenkin hänelle tuli tästä usein huono omatunto, sillä hänen omatuntonsa ei hyväksynyt tanssia, jota näissä juhlissa esiintyi.

Sortavalan kirkko sijaitsi kaupungin puolella,
mutta oli myös maaseurakunnan käytössä.
Täällä Moilanen kävi usein tultuaan herätykseen.
Wikimedia Commons.

19-vuotiaana hän päätyikin menemään seuroihin katsomaan. Nämä seurat kuitenkin olivat hänelle käänteentekevät, sillä siellä kuultu sana sattui häneen niin, että hän tuli fyysisestikin heikoksi kokiessaan Jumalan Hengen murtavan hänen sydämensä. Hän ei kyennyt edes kävelemään kotiinsa, vaan jäi yöksi seurataloon. Lisäksi hän sairastui vielä jalkakipuun, joka piti hänet 3 kuukautta vuoteessa. Sen aikana hän lupasi, että mikäli vielä paranee ei hän koskaan enää tanssi. Tämän lupauksen hän piti, ja kulki loppuikänsä renqvistiläisten riveissä. Tämä teki hänestä myös ilmeisen aktiivisen seurakuntalaisen, sillä Sortavalan maaseurakunnan rippikirjasta ilmenee, että hän kävi 1900-luvun alkupuolella ehtoollisella huomattavasti keskimääräistä useammin.

Moilasen herätys osui aikaan 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, jolloin renqvistiläisyys koki elpymisen ja kasvun aikoja. Vuosia myöhemmin eräs kuokkaniemeläinen luetteli useita kylällä tuolloin herätykseen tulleita, myös Juhana Moilasen. Kuokkaniemi olikin tuosta ajasta lähtien yhdessä Tuoksniemen kylän kanssa liikkeen vahvinta aluetta, jona ne säilyivät loppuun asti, ollen kuitenkin vuorovaikutuksessa myös niin sanotun uukuniemeläisen herätyksen kanssa, eli se ei ollut niin sulkeutunutta kuin liike paikoin oli.

Ruskealaan palvelemaan Herran huoneeseen

Ruskeala sijaitsi sisämaassa Sortavalasta
pohjoiseen. Wikimedia Commons.

Moilanen avioitui Riitta Kupiaisen kanssa ja he saivat viisi lasta. Vaimo kuitenkin kuoli vuonna 1919 ja leskimies Moilanen muutti lasten kanssa 1922 Ruskealaan, Sortavalan pohjoispuolelle. Se oli vuonna 1939 yli 6000 hengen paikkakunta, jonka väestöstä enemmistö oli luterilaisia, runsas 2% ortodokseja. Luterilaisessa seurakunnassa vaikuttivat rinnakkain niin yleiskirkollisuus kuin renqvistiläiset, herännäiset ja uukuniemeläisetkin virtaukset. Lähteeni eivät kerro, mitä Moilanen teki Sortavalassa työkseen, mutta Ruskealassa hän astui siihen tehtävään, josta hänet muistettiin, Ruskealan seurakunnan suntioksi. Lisäksi hän toimi maallikkosaarnaajana, minkä hän luultavasti on aloittanut jo Sortavalassa. Hän myös avioitui Anna Tyyne Roivaksen, o.s. Keinonen, kanssa, ilmeisesti tämäkin oli leski.

Siinä muistossa, jonka Moilanen jätti jälkeensä korostuu se, että hän rukoili, mikä onkin kuvaavaa renqvistiläisyydelle. Hän arvosti seurakuntansa papiston ja kaikki papit korkealle, mutta koska kenen tahansa uskossa pysyminen ja pelastuminen on epävarmaa hän rukoili näidenkin puolesta. Esirukoukseen hän kehotti myös esimiestään sanomalla: "Rukoilkaa joskus yksi päivä kokonaan, kaikkien, kaikkien puolesta." Hänen mielestään rukousta oli sekä ahkerasti harjoitettava että opetettava. Tämän vuoksi joku arveli, että Moilanen itse varmaan on jo oppinut, mihin tämä vastasi vain "En ole oppinut".

Hänen oppikirjanaan toimi saksalaisen Johann Arndtin (1555-1621) kirjoittama rukouskirja Paratiisin yrttitarha, kirja, joka oli neljästi ollut tulipalossa ja joka kerta säilynyt. Tämä yksityiskohta muuten paljastaa, ettei Moilanen ollut elämässään säästynyt koettelemuksilta. Moilasen silmissä Arndtin rukouskirja oli ihmeellinen, hän sanoi, että "tuntuu niinkuin kirjoittaja olisi syönyt Raamatun ihan syömeensä. Voi ihme kumminkin!" Varmaan hän monesti luki siellä olevaa rukousta "Rukous seurakunnan opettajien puolesta", jossa sanotaan muun muassa: Minä kiitän sinua sydämestäni siitä, että olet lähettänyt uskollisia sanansaattajia, jotka julistavat pelastustasi, saarnaavat hyvää sanomaa ja julistavat rauhaa. Minä rukoilen sinua kaikkien seurakuntasi uskollisten palvelijoiden ja sanasi opettajien puolesta, että täyttäisit heille lupauksesi, jossa sanot: "Minä olen pannut sanani sinun suuhusi ja kätkenyt sinut kätteni suojaan. Minä, joka levitin auki taivaan ja laskin maan perustukset." Siunaa kirkkosi opettajat runsaalla siunauksella, että he saisivat voiton toisensa jälkeen synnistä, kuolemasta, helvetistä ja maailmasta, että tunnettaisiin oikea Jumala Siionista." Tämä oli siis vain osa rukouksesta. Arndtin rukoukset olivat pitkiä, mutta renqvistiläisillä ei ollut mikään kiire. Heidän oppi-isänsä Renqvist oli arvostanut Arndtia, ja niin tekivät hänen seuraajansakin.

Ruskealan kirkossa Moilanen suoritti noin 20 vuotta palvelustyötään.
Laatokka 17.9.1949, nro 197.

Kuten edellä lainatussa rukouksessakin, niin myös Moilanen rukoili pappien julistuksen ja sen tehon puolesta. Moilasella oli tapana lausahtaa jokin kehoittava lausahdus papille tämän siirtyessä sakastista saanrnastuoliin, kuten: "Antakoon Jumalan Pyhä Henki nyt kappalaiselle samanlaisen voiman kuin ensimmäisenä Helluntaipäivänä annettiin Pietaria, että 3000 sielua heräsi." Tai toisella kertaa: "Nyt ovat kalat apajalla, antakoon Jumala ymmärrystä ja taitoa heittää verkkoa oikealla tavalla." Sekä: "Nyt on apaja (1500 henkeä kirkossa). Kun Herra antaisi sanat suuhun." Tämä viimeinen on muuten ilmeisesti sanottu vuonna 1935 elokuussa, jolloin Ruskealassa pidettiin kristilliset nuorisojuhlat, joihin kokoontui Ruskealan lisäksi kahdeksan naapuriseurakunnan väkeä. Siellä mainittiin sunnuntaina olleen koolla 1500 henkeä, Sortavalasta esimerkiksi oli tullut kaksi linja-autollista nuoria ja Kiihtelysvaarasta asti tuli nuoria. Vaikka kyseessä ei ollut renqvistiläisten tapahtuma oli yksi puhujista maanviljelijä L. Jaatinen, joka luultavasti oli Lauri Jaatinen nuorempi, samannimisen saarnamiehen poika. Eli tuossa suuressa tilaisuudessa oli ainakin yksi renqvistiläinen puhuja, ja toinen sakastissa rukoilemassa. Ylipäätään kerrotaan, että Ruskealassa saarnaajia rohkaisi se, että he tiesivät, kuinka heti sakastin oven sulkeuduttua Moilanen polvistui rukoilemaan saarnaajan puolesta esimerkiksi näin: "Vahvista nyt Herra tätä rakasta pastoria, että hän saisi oikeat sanat ja me monet muut eläisimme mukana oikeassa rukouksen hengessä..."

Moilanen oli renqvistiläisen perinteen mukaan vaatimattoman ja hengellisiin asioihin keskittyvän elämäntavan ystävä. Tanssista luopuminen jo tuli mainituksi. Kuten oppi-isänsä olivat renqvistiläiset raittiusmiehiä, minkä lisäksi myös tupakointi nähtiin synniksi. Ylipäätään maallisille asioille ei annettu suurta arvoa, minkä vuoksi kinkerimatkalla papin kiirehtiessä sanomalehtiä totesi, että "nyt sielunvihollinen poimii Jumalan sanan siemenet pastorin sydämestä." Moilanen tuomitsi värikkääseen tapaan niin nimikristillisyyden kuin myös muun löyhäksi kokemansa uskonnollisuuden. Ensimmäisestä hän sanoi: "Nimikristitty on niinkuin tuolla Sortavalassa ikkunoissa olevat näytenuket. Ne ovat päältäpäin hyvin kauniita, mutta liikkumattomia ja henkeä vailla." Jälkimmäinenkin sai kuulla kunniansa: "Tällaisen höppänä- ja lipilaarikristillisyyden hyväksyy sielunvihollinenkin, sillä se tietää, ettei niistä ole mitään vaaraa."

Moilanen ei kuitenkaan ollut tarkka vain muitten vaan itsensäkin osalta. Ruumiinsiunauksessa hän antaessaan papille siunauslapiota huokaili itsekseen "armahda, armahda, armahda!". Myös luodessaan hautaa umpeen hän rukoili. Ehkä yksi syy siihen, että hän saattoi olla huolissaan toisten keskittymisestä rukoukseen ja sananjulistukseen oli siinä, että hän kamppaili asian kanssa itsekin, kuten hän eräissä seuroissa puhui: "Ajatuksemme tällaisissa tilaisuuksissa tahtovat mennä muualle. Minä huomaan monta kertaa, että kun istun Ruskealan kirkossa, niin ajatukseni leijailevat tuolla Sortavalan torilla. Mitä sinä, emäntä esimerkiksi, teet, kun huomaat näin itsestäsi? Ei auta muu kuin huutaa: "Armahda! Armahda! Kun näin rukoilet, niin Jumala kääntää ajatuksesi oikeaan."" Moilanen ei asettanut itseään muita korkeammalle, vaan näki ihan itseäänkin varten tarpeelliseksi yhä uudelleen turvata Jumalaan. Tästä on mainittu esimerkkinä se, kuinka pastori oli kinkereillä pyytänyt Moilasta lukemaan aamurukouksen, jolloin tämä paneutui kasvoilleen ja aloitti: "Sinä hyvä Jumala olet avannut minun silmäni näkemään päivän valon. Herätä näin minun ja muiden silmät näkemään Sinun armosi. Mitä se tointaa, jos eilen olin herännyt. Herätä minut tänäänkin. Ja anna minulle rukouksen halua, itselläni ei sitä ole..."

Moilanen ja seurakunta sodan jaloissa

Ruskealan entisestä kirkosta on jäljellä enää vain rauniot. Wikimedia
Commons.

Jos oli Moilasen elämä vahvasti taivaallisen isänmaan kaipauksen sävyttämää niin sai hän elämänsä loppupuolella kokea, kuinka maallinen isänmaa riistettiin hänen altaan. Talvisodan jälkimainingeissa maaliskuussa 1940 myös Ruskealan asukkaat joutuivat evakkotaipaleelle, niin myös Moilanen. Voi olla, että hänellä oli osuutensa siinä, että Ruskealan seurakunnan koko arkisto saatiin pelastetuksi evakkotaipaleelle, toisin kuin joissain seurakunnissa.Tuolloin Ruskealan väestö sijoitettiin Itä-Hämeeseen ja Pohjois-Savoon, eli jommalle kummalle alueelle päätyi myös Moilanen.  Jatkosodan aikana Ruskealankin alueet vallattiin takaisin, ja sen väestö sai luvan palata kotiseudulleen 19. marraskuuta 1941. Ilmeisesti Moilanenkin oli tässä joukossa, sillä ruskealalaisista liki 97% palasi. Hänen rakas palveluspaikkansa, C. L. Engelin suunnittelema ja vuonna 1934 valmistunut Ruskealan kirkko, oli kuitenkin palanut kesällä 1940. Seurakuntatalo saatiin kuitenkin saatu kuntoon kesään 1943 mennessä, missä suntio luultavasti oli osallisena. Elokuussa 1943 vihittiin myös käyttöön väliaikainen kirkko piispa Salomiehen toimesta. Tämä on varmaan ollut oikea juhlahetki jo vanhentuneelle suntiolle.

Moilanen ei joutunut enää lähtemään uudelle evakkotaipaleelle, sillä hän kuoli 2. joulukuuta 1943 keuhkokuumeeseen, 67 vuoden ja 9 kuukauden iässä. Laatokka -lehti uutisoi hänet haudatun 12. 12. ja että hautauksen suoritti kirkkoherra Hannes Kauppinen, joka muisteli vainajaa rukouksen ja kilvoituksen miehenä. Tiedä sitten noudattiko hän sitä periaatetta, jota Moilanen eläessään papeilta peräsi, eli ettei saa liiaksi 'suitsuttaa' vainajaa vaan pitäisi puhua läsnäolevien herätykseksi. Koululla pidettiin vielä muistotilaisuus, jossa puhuivat seurakunnan papit sekä veturinkuljettaja Moilanen, ilmeisesti sukulainen. Kun aiemmin Juhana Moilanen oli itse jäänyt leskeksi, niin nyt oli hänen toisen vaimonsa vuoro surra hänen haudallaan.

"Ei ole meillä täällä pysyväistä kaupunkia..."

Ruskealan entinen alttaritaulu on nykyään Hoilolan kirkon
kaunistuksena. Wikimedia Commons.

Jo seuraavana vuonna oli ruskealalaisten jätettävä lopullisesti kotitanhuvansa, Moilasen jäädessä sen multiin. Uudet kotikunnaat löytyivät sieltä täältä, Vähäkyröstä, Isokyröstä, Liperistä, Polvijärveltä, Rääkkylästä, Kontiolahdelta, Pielisensuusta ja Enosta. Kuitenkin näitä paikkoja rakkaampi olisi saattanut Moilaselle olla Hoilolan kylä, joka kuului aiemmin Korpiselkään ja sen jälkeen Tuupovaaraan, sillä sinne on Hoilolan kirkkoon sijoitettu eräs Ruskealan evakko, kirkon entinen alttaritaulu, joka saatiin pelastettua evakkotielle, näkyvin jäljelle jäänyt muistomerkki Ruskealan tuhoutuneesta kirkosta.

Moilasen hengellisyys on helppo nähdä raskaana ja hieman lakihenkisenäkin. Se tosin voi johtua myös siitä, että hänestä säilyneissä lyhyissä kuvauksissa korostuvat juuri hartauselämän kuvaamiset, joten emme tiedä hänen persoonastaan paljoa muuta. Kuitenkin hän vaikuttaa olleen uskossaan vilpitön ja omasta yhteisöstään huolta kantanut mies, joka samalla toimii hyvänä esimerkkinä siitä kristillisyyden muodosta, joka eli ennen osassa Karjalaa ja joutui karjalaisten tavoin hajalle ja sulautui siihen, mikä missäkin sen kannattajien uusilla kotiseuduilla tai kuoli pois kannattajiensa vaipuessa vieraan maan multiin, joka ei enää antanut kasvua heidän hengellisyydelleen. Näin Moilasen kertomus on yksi tarina maasta, jota ei enää ole.

Lähteet:

Johann Arndt: Paratiisin yrttitarha. Vuoden 2014 suomenkielinen painos.

Hannes Kauppinen: Seurakuntaelämää Ruskealassa rauhan ja sodan aikana. Pitäjä pitäjältä. Ruskeala. 1972. https://www.luovutettukarjala.fi/pitajat/pitajaliitteet/ruskeala.pdf

Jorma Pakkanen: Sortavalan renqvistiläisyys. Historiaa, luonnetta, henkilökuvia.1960.

"Pitäisimme sen mitä olemme Häneltä saaneet". Laatokka 19.11.1949, nro 251. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1742744?page=2

Jaakko Ripatti: Karjalan luterilaiset seurakunnat evakossa. Viipurin-Mikkelin hiippakunta, sota ja siirtoseurakunnat 1939-1949. 2014.

Ruskealan kristillisillä nuorisojuhlilla oli runsaasti osanottajia.Laatokka 15.8.1935, nro 95. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1740619?page=2

Ruskealan seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luettelot 1931-1949. https://digihakemisto.appspot.com/edit?kuvanumero=53&kuid=2143889&amnimeke=Ruskealan+seurakunnan+arkisto&sarnimi=Kuolleiden+ja+haudattujen+luettelot&aynimi=Kuolleiden+ja+haudattujen+luettelot+1931-1949+%28I+F%3A7%29&ay=803431&sartun=140023.KA&atun=223501.KA&ay2=51109

Ruskeala - pitäjä Karjalassa 1918-1948. Karjalan liitto ry.  https://www.karjalanliitto.fi/karjalan-liitto/jasenyhteisot/pitajaseurat/paakaupungin-ruskeala-seura-ry/ruskeala-yhdistaa/ruskeala-pitaja-karjalassa-1918-1948.html

Mikko Räty: Sortavalan maaseurakunnan vaiheita. Pitäjä pitäjältä. Sortavalan maalaiskunta. 1971. https://www.luovutettukarjala.fi/pitajat/pitajaliitteet/sortavalan_mlk.pdf

Jussi Sinnemäki: Kansanmiehiä kirkonkuorista. 1954.

Sortavalan maaseurakunnan pää- ja rippikirjat 1900-1909 I. http://digihakemisto.appspot.com/edit?kuvanumero=343&kuid=2163636&amnimeke=Sortavalan+maaseurakunnan+arkisto&sarnimi=P%C3%A4%C3%A4-+ja+rippikirjat&aynimi=P%C3%A4%C3%A4-+ja+rippikirjat+I+1900-1909+%28I+Aa%3A26%2C+aukeamat+1+-+419%2C+kyl%C3%A4t+Airanne+-+Kym%C3%B6l%C3%A4%29&ay=188691&sartun=104373.KA&atun=223517.KA&ay2=51256

Sortavalan maaseurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelot 1864-1882. http://digihakemisto.appspot.com/edit?kuvanumero=186&kuid=2152855&amnimeke=Sortavalan+maaseurakunnan+arkisto&sarnimi=Syntyneiden+ja+kastettujen+luettelot&aynimi=Syntyneiden+ja+kastettujen+luettelot+1864-1882+%28I+Ca%3A10%29&ay=190113&sartun=104423.KA&atun=223517.KA&ay2=51219

Suntio Juhana Moilasen hautaus. Laatokka 14.12.1943. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1741559?page=3