Karunan unohdettu kappalainen Henrik Vilhelm Possén

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

HENRIK VILHELM POSSÉN (1812 - 1845)

Possenin hautalaatta Karunan vanhan hautausmaan
kulkuväylällä, taustalla näkyy vanhan kirkon muisto-
merkki. Itse otettu.

Jo vuosia sitten huomioni kiinnitti Sauvossa Karunan hautausmaalla eräs kivilaatta, joka oli keskellä kulkukäytävää. Mietin, kenen raukan hauta on sijoitettu noin kehnoon paikkaan, kaiken kansan tallattavaksi. Hämmennykseni vain lisääntyi, kun tarkastellessani kivilaattaa huomasin vainajan ammatin: "Pastori". Kuka oli tämä nuorena kuollut pastori ja miksi hänen hautansa oli niin kehnolla paikalla? Asia ei jättänyt minua rauhaan, ja tätä lähdin selvittämään. Ja koin, että tämä tarina on myös jaettava eteenpäin, että joku muukin muistaisi onnettoman vainajan. Tämä on Henrik Vilhelm Possénin tarina.

Possén syntyi Virroilla 2. maaliskuuta 1812. Hänen vanhempansa olivat  lipunkantaja ja vääpeli Emanuel Possén, joka asutti Kaletoinissa olevaa virkataloa, ja tämän vaimo Maria Lovisa Hillebrand. Hän ei siis syntynyt pappissukuun, vaan hänen isänsä oli sotilasuralla ja suku oli sotilassuku. Possén suuntasi kuitenkin toisaalle, pappissäätyyn, eikä ollut siinä perheessään yksin. Tätä uraa oli lähtenyt perheessä raivaamaan jo hänen kaksi vuotta vanhempi isoveljensä Adolf Fredrik, jonka viimeiseksi virkapaikaksi jäi Kiukaisten kappalaisen virka, ja tämän jalanjäljissä velikin tiiviisti seurasi. Hän aloitti Hämeenlinnan triviaalikoulussa kaksi vuotta veljensä jälkeen 1819 ja sitten vuodet 1824-1831 Vaasan triviaalikoulussa. Siellä hän sai opetusta latinasta, kreikasta, uskonnosta, filosofiasta ja logiikasta. Tämän jälkeen hänestä tuli Turun lukion oppilas 1831. Lukio oli perustettu vain pari vuotta aiemmin, 1828 korvaamaan yliopiston siirtymistä Helsinkiin. Possén aloitti ylioppilaana Helsingissä jo 18. kesäkuuta 1832, liittyen Satakuntalaisen osakunnan jäseneksi. Tämä oli varsin nopeaa, vaikka lukion saattoikin ahkeralla työskentelyllä suorittaa kahdessa vuodessa.

Possén vihittiin Turun hiippakunnan papiksi 14. kesäkuuta 1837. Ensimmäinen työpaikka löytyi Ahvenanmaan Jomalasta, jossa hän oli kappalaisen apulainen vuosina 1837-1838. Seuraava kohde oli Kanta-Hämeen Jokioinen, jossa hän oli armovuodensaarnaajana ja välisaarnaajana vuodet 1838-1841. Noina vuosina seurakunnassa ei ollut kappalaista, joten Possén hoiti käytännössä tämän töitä. 1841 kappalaisen virka täytettiin, mutta Possén ei joko tätä virkaa halunnut tai sitä saanut. Ehkä ei tosiaan edes halunnut, sillä hänen polkunsa suuntasi nyt Varsinais-Suomen rannikolle, jonne hänet oli valittu Sauvon kappeliseurakunnan Karunan kappalaiseksi.

Karunan puukirkko nykyisessä paikassaan Helsingin Seurasaaressa.
Tässä kirkossa Possén toimitti lyhyeksi jäänyttä kappalaisen virkaansa.
Wikimedia Commons.

Karunan kirkon oli vuonna 1685 rakennuttanut silloinen Karunan kartanon isäntä. Niinpä kartanon omistajalla oli kappelissa patronaattioikeus, eli hän sai valita kenestä tuli pappi kyseiseen kappeliseurakuntaan. Kappeliseurakunnassa asui vuonna 1845 yhteensä 1208 henkeä ja se oli osin mannerta, osin pienien saarien muodostamaa rannikkoseutua, jossa puhuttiin sekä suomea että ruotsia. Tämä ei luultavasti ollut Possénille ongelma, sillä hän oli työskennellyt niin ruotsinkielisessä Jomalassa kuin myös suomenkielisessä Jokioisissa. Karunassa kappalaiset eivät välttämättä montaa vuotta vanhentuneet. Tämä johtui siitä, että kappeliseurakuntana siellä ei ollut ylenemismahdollisuutta, joten urakehitystä kaipaavat papit hakivat muualle heti kun pystyivät. Possénin edeltäjäkin, Adam Viktor Zidbäck, oli suunnannut Kirkkonummelle. Possénin haaveista emme tiedä, mutta toisaalta hän oli tähänkin asti siirtynyt seurakunnasta toiseen pitkiäkin matkoja eikä hän ollut seudulta kotoisin, joten ehkä hänenkin silmissään välkkyi ajatus urakehityksestä. Se olikin nyt edennyt nousujohtoisesti kappalaisen apulaisesta itse kappalaiseksi, eikä tähän urakehitykseen ollut kulunut kuin neljä vuotta.

Tässä kohtaa myös perhe tuli mukaan kuvioihin, sillä 1842 Possén avioitui saaden vaimokseen Schaumanin aatelissukuun kuuluvan Sofian. He saivat kaksi lasta, joista ensin, 1843 syntynyt Maria Sophia eli aikuiseksi asti, mutta toinen lapsista, 1845 syntynyt Charlotta Wilhelmina kuoli elettyään vain kolmisen kuukautta 19. heinäkuuta, kirkonkirjoissa kuolinsyy on tuntematon. Tämä ei jäänyt perheen ainoaksi tragediaksi, sillä Possén itse menehtyi saman kuun 20. päivä keuhkotautiin, johon tautiin kuoli vuosina 1809-1869 keskimäärin 13% Sauvon ja Karunan alueen kuolleista. Hän oli vasta 33-vuotias.

Nuori kappalainen haudattiin itse asiassa hyvinkin arvokkaalle paikalle, sen puukirkon viereen, jossa hän oli muutaman vuoden ajan ehtinyt saarnata. Lesken ja eloon jääneen tyttären asemaa selvitettiin kihlakunnanoikeudessa vielä vuonna 1846, mistä myös ilmoitettiin Finlands Allmänna Tidning -lehdessä. Leski meni sittemmin uusiin naimisiin ja muutti pois paikkakunnalta, minkä vuoksi Possénin hautakivessä ei mainita muita nimiä, ehkä tytär on kuitenkin haudattu samaan hautaan.

 Karunaan rakennettiin kuitenkin vuonna 1910 uusi kivikirkko, ja vanha puukirkko myytiin ja siirrettiin Helsinkiin Seurasaaren ulkoilmamuseoon 1912. Tällöin Possénin hauta jäi nykyiseen kummalliseen paikkaansa keskelle kulkuväylää, ja kunniapaikka kirkon vieressä katosi.

En tiedä, millainen pappi Possén oli. Oliko hänellä vahva hengellinen kutsumus julistaa Jumalan sanaa vai haaveiliko hän hyvästä ja vakavaraisesta urakehityksestä, vai molempia yhtä aikaa. En tiedä. Hänen suunnitelmansa ja haaveensa vaipuivat hautaan hänen mukanaan. Toisaalta hän ehti kahdeksan pappisvuotensa aikana saarnata suurelle joukolle Jomalan, Jokioisten ja Karunan väestöä sekä kastaa, vihkiä, ja siunata hautaankin hyvin monia. Välillä hän on ilmeisesti määrännyt jonkun kirkkokurin alaiseksi, ehkä jopa "rangaistustukkiin", jolla nimellä jalkapuuta kutsuttiin Karunassa ja jollainen oli vielä 1840-luvulla käytössä. Sen poisti vasta vuoden 1848 kirkkolaki. Toisaalta hän pääsi myös julistamaan näille rikkoneille aikanaan synninpäästön. Kukaan tuskin tietää enää, millaista hedelmää hänen työssään suorittama kylvö sai aikaiseksi.

Possénista ei koskaan tullut kirkkoherraa, ei edes pitkäaikaista kappalaista. Karunan seurakuntakodissa on entisten Karunan pappien valokuvia muotokuvina seinällä, mutta tällaista ei ilmeisesti Possénista ole otettu. Jälkeläisiä hänellä saattaa ensimmäisestä tyttärestään olla, mutta koska tytär oli Possénin kuollessa vain parivuotias ei suvussa välttämättä ole välittynyt tieto pappisesi-isästä ainakaan kovin vahvana. Näkyvimpänä muistona tässä ajassa on tuo kivinen laatta.

Possénin hautakivi on vaatimaton, mutta teksti on selkeästi luettavissa.
Itse otettu.

Näin Possénin tarina kuvastaa elämän katoavaisuutta ja arvaamattomuutta. Tuolloin varhainen kuolema oli yleisempi vieras kuin nykyään, ja ehkä juuri siksi virsissäkin veisattiin tuolloin hyvinkin raadollisesti kuolemasta, kuten tässä tuon ajan virressä: "Mustaan multaan tuhvaks', Tomuks' tulemaan Minun ruumiin' pantu on; Lihan' on lahonn', Muoton' kauneus pois kadonn' --- Minun majan' musta, Vuoteen' valju, Oi kuolem' vieras kauhia!" (Vuoden 1701 virsikirjan virrestä 400). Toisaalta se on monella tapaa hyvin tavallinen, yleinen papin virkaura, joka vain katkesi lyhyeen. Siten hänen tarinansa kertoo monista muistakin hänen kaltaisistaan, joista ei tullut suuria ja nimekkäitä julistajia tai kirkollisia vallankäyttäjiä. Vaikka hän itse on unohtunut historian hämäriin, niin en voi olla ajattelematta sitä, mitä Raamattu sanoo ihmisestä ja siitä, kuka hänet ainakin muistaa: "Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda." (Jes. 49:15)

Ja Jumalan lisäksi muistat nyt sinäkin, hyvä lukija. Jos siis vierailet joskus Karunan hautausmaalla ja osut tämän hautalaatan kohdalle niin pysähdy, tervehdi Karunan muinaista sielunpaimenta ja pohdiskele elämän arvaamattomuutta ja katoavaisuutta.

LÄHTEET:

Finlands Allmänna Tidning 11.8.1846. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/398016?page=1

Pekka Halmesmaa: Kirkkokuri murroksen kynnyksellä. Kirkkokuria koskevan säännöstön kehittyminen Suomessa vuosina 1818 - 1847 sekä sen soveltaminen Turun tuomiorovastikunnassa. 1976.

Karunan kuolleiden kirja 1796 - 1874. https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/karuna/kuolleet_1796-1874_jk593/hakemisto_1.htm

Matti Koskenniemi: Lukiolaiselämää Turussa 1800-luvulla. 1937.

Y rjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1640 - 1852: Adolf Fredrik Possén. Verkkojulkaisu 2005. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=14641

Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1640 - 1852: Henrik Vilhelm Possén. Verkkojulkaisu 2005. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=14981

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. 1996.

Pappisluettelo - Jokioinen. Suomen Sukututkimusseura. Historiakirjat. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=133&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Jomala. Suomen Sukututkimusseura. Historiakirjat. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=134&TYPE=HTML&LANG=FI

Kaarlo Wirilander: Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718 - 1810. Virkatalonhaltijain luettelot. 1953. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/167552/KK003_opt.pdf;jsessionid=9DF3DCDC372AE76ECCBD25F01DF8961A?sequence=1

Johan Wegelius Nuorempi (1693-1764), postillansa kautta koko Suomelle saarnannut

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

JOHAN WEGELIUS NUOREMPI (1693-1764)

Tällä kertaa esiteltävänä on edellisen esitellyn poika, Johan Wegelius Nuorempi. Kun hänen isänsä oli tunnettu pietistisen kristillisyyden pioneerina Suomessa, on poika puolestaan tunnettu erityisesti kirjallisesta tuotannostaan, jonka kautta hän on toiminut useiden sukupolvien opettajana. Siitä lisää myöhemmin.

Johan Nuorempi näki päivänvalon Tukholmassa, missä isä-Wegelius oli vaatimassa kuninkaalta oikeutta jouduttuaan harhaoppisyytteiden vuoksi erotetuksi virasta. Valittaminen kannatti ainakin silloin, ja isä saikin jo samana vuonna kappalaisen viran Paimiosta, jonne koko perhe muutti, samoin 1697 Tyrväälle isän tultua sinne kirkkoherraksi. Alkeisopetuksen nuorempi Johan sai kotonaan, missä hän luultavasti ammensi kiintymyksen pietistiseen uskonkäsitykseen. Opiskeluaikana se näet tuskin ainakaan kehittyi, sillä hänen käydessään katedraalikoulua tuomittiin kaksi näkyvää pietistiä, Petter Schäfer sekä Isaacus Laurbecchius, ja alettuaan yliopisto-opinnot Turun akatemiassa 1709 hän saattoi huomata, että opettajakunta oli hyvin pietistivastainen ja piti varoittavia luentoja "uusista opeista". Nämä eivät ilmeisesti horjuttaneet sympatiaa pietismiä kohtaan, mutta ilmeisesti hän tuona aikana ammensi itselleen ne laajat opilliset tiedot, jotka näkyivät myöhemmin hänen tuotannossaan.

Wegeliuksen aikana Enontekiön
kirkko sijaitsi Markkinan kylässä.
Siitä on tämä muistomerkki yhä
kertomassa. Wikimedia Commons.

1713 Wegeliuksen yliopisto-opinnot keskeytyivät, kun hän pakeni muun perheensä kanssa pohjoiseen pakoon Ison vihan väkivallantekoja. Wegeliukset elivät sitten vuosia Lapin erämaissa Enontekiön tunturiseuduilla. Isä-Wegelius harjoitti alueella saarnatointa, mutta hänelle Lapin erämaat edustivat joka tapauksessa elämän ehtoopuolen koettelemuksia, kun taas nuoremmalle Wegeliukselle se oli hänen omien sanojensa mukaan "ristin korkeakoulu", jossa hänellä olivat opettajina nälkä ja sairaus. Hän kävi myös Norjan puolella, missä häneen teki syvän vaikutuksen Thomas von Westenin saamelaisten parissa tekemä lähetystyö. Näillä kokemuksilla oli merkittävä rooli hänen myöhemmällä urallaan.

1719 Wegeliuksen onnistui siirtyä Upsalaan suorittamaan loppuun Turussa alkamansa opinnot. 1720 hän sai pappisvihkimyksen ja nimityksen Enontekiön kappalaiseksi. Luultavasti hän ajatteli nyt voivansa seurata von Westenin esimerkkiä, ja olihan hänellä kokemustakin seudusta. Hänen terveytensä oli kuitenkin ilmeisesti mennyt piloille, sillä hän ei enää kestänyt pohjoisen ankaria oloja ja joutui luopumaan tehtävästä jo 4 vuoden kuluttua. Hän yritti Tyrväälle isänsä seuraajaksi, mutta epäonnistui. Sitten Härnosandin tuomiokapituli nimitti hänet Tornion koulun rehtoriksi, mihin vaikutti hänen Lapin-tuntemuksensa.

Tornio 1600 - 1700-lukujen taitteessa. Wikimedia Commons.

Tornio ei ollut mikään merkittävä keskus, eikä uusi virka erityisen loistelias. Wegeliuksen elämää varjostivat koko hänen elämänsä ajan jos ei köyhyys niin ajoittainen niukkuus, sairaus ja kuolema. Hän sai vaimonsa Margareta Törnerin kanssa 10 lasta. Kaikki Torniossa syntyneet 8 lasta kuolivat alle vuoden ikäisinä ja kahdesta vanhemmasta lapsesta 15-vuotias Johannes kuoli 1740 ollessaan matkalla aloittamaan opintoja Turun akatemiassa. Ainoastaan lapsista vanhin, tytär Kristiina eli aikuiseksi. Torniossa Wegelius kuitenkin toimi yli 30 vuotta. Toisaalta kaupunki oli 1700-luvun alkupuolella tärkeä erilaisten uskonnollisten liikkeiden etappina, minkä lisäksi koulutyö pakotti Wegeliuksen seuraamaan ajan kirkollista elämää ja teologiaa. Älyllistä vireyttä kehitti myös ranskalaisen retkikunnan vierailu näiden suorittaessa Tornionlaaksossa maapallon muotoa koskevia astemittauksia. Latinantaitoisena Wegelius kykeni seurustelemaan näiden oppineiden ulkomaalaisten kanssa ja osallistui myös heihin työhönsä, esimerkiksi hänen paikallistuntemuksensa auttoi löytämään hyvät mittauspaikat. Vierailu sai hänessä aikaan pysyvän kiinnostuksen luonnontieteisiin ja hän alkoi tehdä säännöllisiä meteorologisia havaintoja, joista hän raportoi vuosittain Kuninkaalliselle tiedeakatemialle. Oma sairaus sai aikaan myös kiinnostuksen lääketieteeseen ja hän kokosi aiheeseen liittyvää tietämystä 200-sivuiseen käsinkirjoitettuun lääkärikirjaansa. Tämä kaikki tuki hänen elämäntyönsä tärkeintä osaa eli kirjallista työtä.

Wegeliuksen elämän varsinainen suurtyö oli hänen postillansa eli saarnakirjansa Se pyhä ewangeliumillinen walkeus taiwallisesa opisa ja pyhäsä elämäsä. Se oli kaksiosainen ja sisälsi 79 saarnaa ja 2 300 sivua. Kirja oli ajateltu erityisesti suomenkielisille ja saamenkielisille syrjäseutujen asukkaille, jotta näiden olisi ollut mahdollista harjoittaa paremmin kotihartautta kirkkomatkojen ollessa pitkiä. Saamelaiskielille oli yritetty kääntää suoraankin hengellistä kirjallisuutta, mutta eteläisiin kielimuotoihin perustuvana se ei miellyttänyt Tornionjokilaakson saamelaisia, joista ainakin osa sanoi lukevansa mieluummin suomeksi kuin tuolla kielimuodolla kirjoitettuja kirjoja. Enontekiön saamelaisten nimissä lähetetty tätä koskeva  anomus Uumajan maaherralle 1736 kumpusi varmasti osin siitäkin, että entistä kappalaista arvostettiin seudulla edelleen. Kirja valmistui jo syksyllä 1737, mutta sen painatus vaati varoja sekä painoluvan. Matkan varrella oli monia mutkia, kirjaa pidettiin muun muassa tarpeettoman laajana. 1. osa painettiin lopulta 1747 ja 2. osa 1749, esipuhe oli päivätty jo 10.4.1742, mikä kertoo osaltaan prosessin pituudesta. Keskeisin esikuva postillan saarnoissa on tutkimuksen mukaan saksalainen pietismin isä Spener, joka oli jo Wegeliuksen isän esikuva ja kirjeenvaihtotoveri. Se siis oli osaltaan levittämässä speneriläistä pietismiä Suomeen.

Kirjan levikki oli aluksi vaatimaton, mikä aiheutti taloudellista murhetta, mutta ajan kuluessa siitä tuli suoranainen menestys. 1700-luvun lopulla siitä oli tullut Tornionjokilaakson levinnein hartauskirja, muiden jäädessä levikissä kauas taakse. Tämä on huomionarvoista siinäkin mielessä, että se oli myös tällaisista kirjoista suurin ja kallein. Ainakin parissasadassa taloudessa oli tuohon aikaan kyseinen teos, minkä lisäksi vaikutusta laajensi se, että tiedetään ihmisten kokoontuneen hartauskokouksiin kuulemaan siitä ääneen luettuja saarnoja isollakin joukolla. Vaikutus ei ulottunut ainoastaan Tornionjokilaaksoon, vaan kirja levisi myös Pohjanmaalle ja Savoon sekä muuallekin. Herännäisjohtaja Paavo Ruotsalainen omisti teoksen ja suhtautui siihen suurella kunnioituksella. Anekdootti keskustelusta koskien Lutherin postillan suomentamisesta kertoo Ruotsalaisen melkoisesta kunnioituksesta Wegeliuksen postillaa kohtaan: "Niinpä niin Lutheruskin oli sotamies,mutta hänen poikansa Wegelius rakensi minulle temppelin." Tämä siitä huolimatta, ettei Ruotsalainen ollut opillisesti mitenkään orjallinen Wegeliuksen seuraaja. 1836-1838 ilmestyi postillan 2. painos, jonka kielellisestä uudistuksesta Ruotsalainen ei pitänyt, sillä Ruotsalainen mainitsi tätä kirjaa paljon lukeneensa ja pitävänsä sitä selvänä suomena, mikä vahvistaa kirjan merkitystä hänelle. 1848 toimitti herännäispappi Niilo Kustaa Malmberg postillan 3. painoksen ja 1895-1896 Raumalla rukoilevaiset ottivat 4. painoksen. Kustantajien esipuhe kertoo, millä rakkaudella myös Lounais-Suomen rukoilevaisseuduilla suhtauduttiin postillaan: "Postilla on johdattanut tuhansia sieluja totuuden tuntoon sekä herättänyt ja edistänyt kristillistä elämää Suomen kansassa. Suurten herätysten aikana tämän vuosisadan keskipaikkeilla tätä kirjaa ahkerasti ja hartaasti luettiin." Rukoilevaisjohtaja Kustaa Ilvanin kuolinvuoteellaan lausumat sanat sopivat alleviivaamaan postillan merkitystä ainakin osalle suomalaista herätyskristillisyyttä: "Wegeliuksen postilla on kristinuskon tuki Suomessa." Myös Elias Lönnrotin tiedetään käyttäneen lyhennellen Wegeliuksen postillaa saarnatessaan joskus maallikkona Sammatin kirkossa.

Postillan keskeinen merkitys pakotti viipymään tovin sen vaikutushistoriassa. On kuitenkin vielä katsottava, miten Wegeliuksen elämä kulki päätökseensä. Hän halusi saatuaan postillan päästä seurakuntavirkaan, mutta useista hauista huolimatta häntä ei onnistanut. Lopulta 1756 hänet valittiin Oulun kirkkoherraksi. Tosin huonoa lupaili se, että hänen piti ennen Ouluun muuttoa käydä Tukholmassa hakemassa lievitystä yhä pahemmaksi tulleeseen sairauteensa. Niinpä hänen Oulun vuotensa, 7 vuotta, eivät olleet seurakunnan hoidon kannalta niin tehokkaita kuin hän olisi toivonut.  Parhaansa hän koetti, ja hänen ystävänsä Mattthias Pazelius, joka oli Limingan kirkkoherra kertoo hänen olleen loppuun asti mieleltään tasainen ja tyytyväinen, ystävällinen keskustelija sekä nauravainen. Työn suhteen arvio oli kuitenkin karu: "Vireydellä virkansa toimituksessa ei ollut muuta rajaa kuin voimien täydellinen puuttuminen."

Silti tuona aikana syntyi vielä yksi merkittävä teos, rippikirja seurakunnan jäsenten valmistamiseksi ehtoolliselle ja hengellisen elämän tehostamiseksi. Siinä vaikutti se esikuva, jonka Wegelius oli nuoruudessaan saanut Norjan von Westeniltä, minkä lisäksi Spenerin katekismus oli myös mallina. Yxi Tarpellinen Coetus ja Tutkiskelemus Rippi-Wäen canssa ilmestyi 1762, ja se sai suuren levikin, minkä vuoksi siitä otettiin uusi painos vuosina 1765 ja 1777. Senkin pitkää arvostusta kuvaa se, että rukoilevaisjohtaja Daniel Dahlberg kustansi siitä Porissa vielä vuonna 1884 uuden painoksen.

Rippikirjan ilmestymisen jälkeen olikin Wegeliuksen elämä jo ehtoossa. Kevättalvella Oulun tienoilla liikkunut kuumesairaus tarttui häneenkin eikä hän sitä enää kestänyt. Pazeliuksen mukaan tämä oli aavistanut pian kuolevansa ja kirjoitti vapisevalla kädellä ystävälleen: "Aica ongin jo lähteä, Jesuxen Nimeen, hyvin tulduas." Kuolema koitti 13.5.1764. Lounais-Suomen Nousiaisissa vaikuttanut pietistihenkinen pappi Abraham Achrenius laati hänestä muistorunon, joka julkaistiin. Achrenius oli tehnyt runonsa Wegeliuksen postillan innoittamana, mikä osaltaan kertoo laajasta arvostuksesta ja vaikutuksesta.

Wegelius mitä ilmeisimmin tunsi vetoa julistustyöhön, mutta hänen uransa seurakuntapappina jäi kahdeksi lyhyeksi pätkäksi eikä terveysongelmien vuoksi ollut menestyksekäs. Kuitenkin kirjoistaan hän rakensi sellaisen saarnatuolin, josta hänen sanomansa kaikui ympäri  Suomen vielä yli sadan vuoden jälkeenkin.

LÄHTEET

Erkki Kansanaho: Wegeliuksen postillan lähteet ja teologia. 1950.

Erkki Kansanaho:  Wegelius, Johan nuorempi (noin 1693 - 1764) (Kansallisbiografia)

Johan Wegelius Vanhempi (1660-1725), suomalaisen kirkollisen pietismin isä

Kirjoittaja: Ossi Tammisto Tämä teksti aloittaa kirjoitussarjan, jossa on tarkoitus esitellä lyhyesti erinäisiä kirkkohistorian enemmän tai vähemmän tunnettuja hahmoja, jotka kirjoittajan mielestä ansaitsevat syystä tai toisesta tulla muistetuksi.

JOHAN WEGELIUS VANHEMPI (n. 1660 - 1725)

Lähdetään liikkeelle Suomen herätysten historian varhaisvaiheista, nykyään varmaan monille tuntemattomasta pappismiehestä, Johan Wegelius vanhemmasta (joskus käytetty kirjallisuudessa myös nimimuotoa Juhana). Miksi vanhemmasta, no, se selviää kyllä. Täkynä sanottakoon, että ainakin seinäjokelaisten, pudasjärveläisten, paimiolaisten ja tyrvääläisten on syytä olla hänestä kiinnostunut, tietysti myös muiden.

Wegelius syntyi vuoden 1660 paikkeilla tuolloin Etelä-Pohjanmaan Ilmajokeen kuuluneessa Seinäjoen kylässä maatilan pojaksi. Hänen isänsä oli nimeltään Tuomas Uppa, talollinen, äiti Katariina Joosefintytär. Lapsena hänelle sattui tapaturma, minkä vuoksi pojasta ei arveltu olevan talon töihin. Niinpä hänet laitettiin opintielle. Kotipaikastaan hän muuten sai sukunimensä, sillä lähdettyään opintielle hän muotoili kotipaikkansa ruotsinkielisestä nimestä Väggälv (Wegelf) latinalaistetun version Weggelfius, mikä myöhemmin yksinkertaistui Wegeliukseksi. Opinnot alkoivat Oulun triviaalikoulusta, mistä sitten jatkettiin Uppsalan yliopiston kautta Turun akatemiaan. Sieltä sitten Wegelius siirtyi opettajaksi aiempaan opinahjoonsa Oulun triviaalikouluun, josta tämä ahkerana ja hyvänä opettajana pidettynä valittiin vuonna 1688 Pohjois-Pohjanmaan Pudasjärven seurakunnan kirkkoherraksi.

Elämä kuljetti Wegeliusta laajalti ympäri nykyisen Suomen alueen.
Syntymäkodistaan Seinäjoelta (1) valmistumaan Turun akatemiasta (2),
opettajaksi Ouluun (3) ja kirkkoherraksi Pudasjärvelle (4), Tukholman vali-
tuskierroksen kautta kappalaiseksi Paimioon (5) ja kirkkoherraksi Tyrväälle
(6) ja lopulta sotapakolaiseksi Enontekiön seuduille (7).

Asiat näyttivät siis olevan Wegeliuksella hyvällä mallilla, mutta Pudasjärvellä tulikin mutkia matkaan. Seurakunnan kappalainen Johannes Keckman oli myös tavoitellut virkaa ja oli siitä syystä Wegeliukselle katkera. Asiaa ei helpottanut se, että Wegelius puuttui Keckmanin liiketoimiin, kuten tämän harjoittamaan laittomaan kaupankäyntiin. Niinpä Keckman sai tuomiokapitulilta tiukat nuhteet. Keckman päätti kostaa ja kanteli vuonna 1690 sekä piispalle että tuomiokapitulille siitä, ettei Wegelius hänen mukaansa tunnustanut kirkon virallista oppia, vaan oli harhaoppiseksi tuomitun Laurentius Ulstadiuksen oppien kannattaja. Ulstadius olisi ihan oman selostuksensa arvoinen, mutta kuuluisin häneen liittyvä tapaus sattui vuonna 1688, jolloin hän keskeytti Turun tuomiokirkossa saarnan, joutui tappeluun, jossa menetti vaatteensa ja juoksi sitten alasti kirkon käytävää pitkin julistaen sille tuomiotaan. Voisi siis sanoa, ettei ehkä niitä, joihin kirkkoherra haluaisi nimensä yhdistettävän. Wegelius todellakin oli jo viimeistään nuorena pappina tullut pietismin kannattajaksi ja julisti parannuksen ja elävän uskon tarpeellisuutta, mutta Ulstadiuksen tapainen radikaali hän ei tiettävästi ollut.

Keckmanin mukaan Wegelius oli myös syyttänyt piispa Johannes Gezelius nuorempaa hengellisesti kuolleeksi ja harhaoppiseksi, mikä ei varmastikaan piispaa ilahduttanut. Hieman huvittava on syytös siitä, että Wegelius oli paheksunut virkaveljiensä taloudellisia harrastuksia, sillä juuri näistähän oli myös tuomiokapituli Keckmania moittinut. Kiinnostava puolestaan on se tapaus, joka liittyi Wegeliuksen vaimoon, herkäksi ja syvämietteiseksi mainittuun Kristina Laureukseen. Tämä näet oli kärsinyt syviä tunnonvaivoja erään lapsuudessa tekemänsä pienen varkauden vuoksi. Hänen miehensä vakuutti tämänkin synnin olevan Jeesuksen veressä anteeksiannettu, mutta vaimo vaati saada tehdä julkisen synnintunnustuksen. Vuoden 1690 elokuussa kappalainen Keckman oli sitten saanut luettavakseen Pudasjärven kirkossa Wegeliuksen vaimonsa puolesta kirjoittaman tunnustuksen, jossa oli vaimon tunnustus vanhasta varkaudestaan koko kirkkokansalle, minkä jälkeen pariskunta oli viettänyt yhdessä ehtoollista. Tunnustukseen liittyi kehotus koko seurakunnalle tehdä parannusta synneistään ja kerrottiin, miten heillä synninpäästön kautta oli mahdollisuus saada sydämeensä Jumalan rauha. Tämä tapaus muuten koettiin erityisen raskauttavaksi Wegeliusta myöhemmin tutkittaessa.

Tällainen syytelista sai piispa Gezeliuksen tarttumaan toimeen ja hän tutki asiaa Oulussa vuoden 1691 tammikuussa pidetyssä pappeinkokouksessa. Siellä Wegelius kiisti harhaoppisuutensa, sanoi opetuksensa olevan kirkon tunnustuskirjojen mukaista ja ettei hän koskaan ollut edes tuntenut Ulstadiusta saati kannattavansa tätä. Toiselta Suomessa vaikuttaneelta radikaalipietistiltä Pietari Schaeferilta hän sai erikseen hankittua kirjeen, jossa tämä totesi heidän oppiensa eroavan toisistaan. Sen sijaan hän mainitsi hengellisiksi auktoriteeteikseen 1600-luvun pietismin suuret nimet, saksalaiset Johann Arndtin ja Philipp Jakob Spenerin, joita piispakin oli suositellut. Spenerin kanssa hän oli ollut kirjeenvaihdossakin. Spener eräässä kirjeessään myös ilmoitti pitävänsä Wegeliuksen toteuttamaa julkista synnintunnustusta hyväksyttävänä sielunhoidollisena toimenpiteenä. Mitä taas tuli virkaveljien elintapojen kritisoimiseen ei Wegelius välittänyt tässä kohtaa turhasta diplomatiasta vaan heitti lisää vettä myllyyn. Hän esitti syytöksiä joittenkin virkaveljiensä jumalattomuudesta ja Pyhän Hengen puutteesta ja syytti Oulun rovastia päin tämän naamaa ahneeksi ja juopoksi. Kun häntä pyydettiin mainitsemaan pappeja, joilla hänen mielestään ei ollut edellytyksiä pappina toimimiseen oli hän sanonut: "Hyvät sananpalvelijat ovat harvinaisia; te täällä läsnäolevatkaan ette lihanmielisten ajatustenne vuoksi kykene hoitamaan pyhää sananpalveluvirkaa niinkuin teidän pitäisi." Näin ei varsinaisesti hankita ystäviä, menestystä tai vaikutusvaltaa eikä tästä sitten hyvää seurannut, sillä pappeinkokous totesi Wegeliuksen syylliseksi ja piispa pidätti hänet kirkkoherran virasta. Kuningaskin hyväksyi erottamisen ja tilalle nimitettiin kukas muu kuin Keckman.

Wegelius sai kuitenkin pitää pappisoikeutensa, ja häntä tutkittiin uudelleen saman vuoden toukokuussa, jolloin myös Pudasjärven asukkailta saatiin hänestä myönteinen lausunto ja muutenkin sekä tässä että kahdessa myöhemmässä tutkinnossa Wegeliuksen opetukseen oltiin tyytyväisiä. Piispa ja tuomiokapituli eivät kuitenkaan halunneet peräytyä aiemmasta tuomiostaan, mutta piispa piti kuitenkin mahdollisena, että Wegelius voisi saada kappalaisen viran jonkun tehokkaan kirkkoherran alaisuudessa, joka valvoisi tämän touhuja. Wegelius ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan kääri hihansa ja kirjoitti valituskirjelmän itse kuninkaalle ja vei sen perille henkilökohtaisesti, jolloin hänen tapaustaan alettiin tutkia uudestaan. Tällä reissulla syntyi muuten myös selitys tuolle "vanhempi" -liitteelle, nimittäin poika Johan Wegelius nuorempi, joka aikanaan kirjoitti tunnetun ja arvostetun postillan, saarnakokoelman. Wegelius myös kirjoitti Spenerille pyytäen tältä suosituskirjettä, jonka Spener myös kirjoitti hänelle. Kuningas tutki asiaa tarkkaan neuvonantajiensa kanssa ja Oulun pappeinkokouksen päätökset todettiin täysin laittomiksi, mistä seurasi ankara nuhdekirjelmä piispalle ja tuomiokapitulille. Koska kuningas halusi kuitenkin pitää kiinni omasta arvovallastaan piti hän edelleen Wegeliuksen erottamisen Pudasjärveltä olleen oikea, mutta koska tämä nyt näytti olevan oikeaoppinen pitäisi hänelle antaa virka jostakin Turun läheltä.

Paimion kirkon seinään on kiinnitetty
muistolaatta Wegeliuksen kunniaksi.
Itse otettu.

1693 Wegelius nimitettiinkin kappalaiseksi Varsinais-Suomen Paimioon. Hänen sanotaan vaikuttaneen merkittävästi paikkakunnan hengellistä elämää elvyttävästi, ja väitetään hänen työnsä jäänteitä olleen havaittavissa vielä yli sata vuotta myöhemmin, kun evankelisen herätysliikkeen isäksi kutsuttu Fredrik Gabriel Hedberg toimi Paimiossa. Ilmeisesti kohentuneista suhteista piispa Gezeliukseen kertoo se, että tästä tuli yksi hänen Paimiossa syntyneen poikansa Daavidin kummeista. Hänen viimeiset kolme vuottaan Paimiossa olivat vaikeaa aikaa, sillä tuolloin elettiin nälkävuosia, esimerkiksi vuonna 1697 Paimiossa haudattiin 332 paimiolaista sekä 203 siellä nälkään kuollutta kulkijaa.

Samana vuonna Wegeliuksesta tuli Satakunnan Tyrvään kirkkoherra. Tätä tehtävää hän toimitti saaden osakseen arvostusta, mutta myös vaikeuksia. Piispan kanssa välit olivat korjautuneet hyviksi, ja Gezeliuksen kerrotaan sanoneen hänelle: "Minä rakastan sinua sydämellisesti, vaikka sinä monta harmaata karvaa olet tähän päähän tuottanut." Vuonna 1703 hän valmisti suomennoksen Johann Arndtin tunnetusta hartauskirjasta "Paratiisin yrttitarha", mutta sodan vuoksi se jäi julkaisematta. Isovihan miehitysaikana venäläinen sotaväki ruoski hänet, koska hän ei ollut riittävän nopeasti järjestänyt heidän vaatimiaan kyytejä ja veroja. Tuon jälkeen hän ei voinut vähään aikaan toimittaa virkaansa ja vaikka oli aiemmin päättänyt, ettei pakene työpaikaltaan joutui hän kuitenkin lähtemään perheineen eli vaimon ja seitsemän lapsen kanssa vuonna 1713 pohjoiseen miehitystä pakoon. Hän oleskeli sitten 8 ja puoli vuotta lähinnä Muonion ja Enontekiön erämaissa ja kansanperinteen mukaan hän siellä kalasti, opetti ja saarnasi. Vuonna 1722 hän pääsi palaamaan Tyrväälle, missä hän sitten eli kuolemaansa 1725 asti. Häntä muistettiin sielläkin pitkään suurella arvostuksella.

Johan Wegelius vanhempi oli speneriläisen, luterilais-kirkollisen pietismin ensimmäisiä merkittäviä edustajia maassamme. Siten hän on monien luterilaisen kirkon herätysliikkeitten edelläkävijä maassamme, ja edelleen sitä myöten tuntemisen arvoinen.

Lähteet:
Matthias Akiander: Historiska upplysningar om Religiösa rörelserna i Finland i äldre och nyare tider, V Delen. 1861.
Erkki Kansanaho: Hallen pietismin vaikutus Suomen varhaisempaan herännäisyyteen. 1947.
Erkki Kansanaho: Wegeliuksen postillan lähteet ja teologia. 1950.
Juho Päiwiö: Paimion vaiheita. 1940.
Uuras Saarnivaara: He elivät Jumalan voimassa III. 1975.
Jouko Vahtola ja Erkki Kansanaho: Wegelius, Johan (noin 1660 - 1725) (Kansallisbiografia)