HERMAN ITÄNEN (1842-1921)
Herätysliikkeittemme kehtona pidetään usein Kalannin Santtion kylää ja sieltä 1700-luvun puolivälissä alkanutta herätystä. Sen lipunkantajana on toiminut seudulla myös rukoilevainen herätysliike. Nyt luomme kuitenkin katsauksen mieheen, jota on pidetty yhtenä viimeisistä merkittävistä rukoilevaisista Kalannissa. Hän itse ei voinut kehenkään katsahtaa, sokea kun oli, mutta siihen nähden hänen maineensa, tietonsa ja maailmansa oli suorastaan hämmästyttävän avara. Tietoa etsiessäni iski oikea runsaudenpula. Sukella siis sinäkin kanssani Herman Itäsen, Sokki-Hermanin tarinaan.
 |
| Tämän tarinan sankari, Herman Itänen, "Sokki-Herman" (1842-1921). Sokeudestaan huolimatta vaiko sen vuoksi hän oli muistihirmu, taitava laulaja sekä ihmeteltävän hyvä suunnistaja. Kuva suurennos myöhemmin tekstissä esiintyvästä kuvasta. |
Saaressa syntynyt sokeutuu
Herman Itänen syntyi vuonna 10. helmikuuta 1842 Uuteenkirkkoon eli Kalantiin kuuluneella Nuhjan saarella. Äidin mainitaan olleen yksinäisnainen Maija Östman, joka sai lopulta kaikkiaan kolme lasta ja luonteeltaan lempeä, mutta tarvittaessa ankara. Hän oli ollut navettatyttönä Sundholmassa mantereen puolella ja oli tullut torpasta raskaana ollen majapaikkaa pyytämään. Hän oli tutustunut torpan väkeen leikkuutalkoissa kartanolla ja isäntäväki totesikin, että kun silloinkin sovussa oltiin, niin eiköhän nytkin pärjätä.
 |
| Itäsen synnyinsaari Nuhja kuului Uuteenkirkkoon eli Kalantiin, mutta oli hyvin lähellä Uuttakaupunkia. Kartassa näkyy myös Sundholm, josta hänen äitinsä tuli saarelle. Senaatin kartastosta, lähde Wikimedia Commons: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Senate_Atlas,_1870%E2%80%931907._Sheet_XII_12_Uusikirkko.jpg |
Helluntaina lähdettiin saarelta kirkolle ja samalla kastattamaan syntyneet lapset. Näin sai pieni Hermankin kasteen, mutta myös jotain muuta. Lapsiparalla ei kai ollut riittävästi vaatetta merimatkallaan, sillä sai hän silmätaudin, joka vähitellen aiheutti elinikäisen sokeuden ja tultiinkin aikuisiällään tuntemaan "Sokki-Herman"in nimellä. Tauti vaivasi häntä 14-vuotiaaksi asti, jolloin sen tovereiksi ilmestyi vielä vilutauti sekä influenssa. Noiden tautien lähdettyä lakkasi silmätautikin vaivaamasta, vaikka näkö ei tietenkään palannut. Siitä pitäen hän eli miltei elämänsä loppuun saakka melko terveenä.
Jo parin vuoden ikäisenä hän muutti perheensä kera Nuhjasta Männäisille, missä elikin loppuikänsä, ensin useat vuodet "Tuulihatun mökissä". Vuosien varrella hän tuli kuitenkin kehittämään sellaisen kyvyn havainnoida ympäristöään, ettei ollut enää jymäytettävissä. Näön kaikotessa kirkonkellojen soitto toi lohdutusta. Ei tainnut poika arvata, kuinka monet kerrat hän vielä saisi niitä itsekin soittaa. Noin 5-vuotiaana näkö kaikkosi kokonaan kirkontornin ollessa viimeisiä näköhavaintoja. Saman ikäisenä tapahtui kinkereillä käyminen, jossa hän oli papin esittäessä kysymyksen luvannut vastata "jos sinä vain olet pappi", sokeana kun ei voinut tietää kuka oikein puhui. Ehkä häntä oli joku aiemmin tämän vuoksi jekuttanutkin. Hyvin hän kuitenkin osasi vastata, ihmetystä herättävän hyvin, sillä jo tuolloin hän osoitti ihmeteltävää muistamisen taitoa.
 |
| Kalannin kirkonkellojen soitto toi Itäselle lohtua hänen näkönsä hämärtyessä. Aikanaan hän sai lukemattomat kerrat soittaa niitä itse. Kuvan lähde Wikimedia Commons: https://commons.wikimedia.org/wiki/Category:Kalanti_Church#/media/File:Kalanti_church_1_AB.jpg |
Näön kokonaan lähdettyä tauti alkoi helpottaa häviten lopulta kokonaan, tai no, näkö ei tietenkään palautunut. Itänen varttui muiden kylän poikien kanssa. Hän oppi juomaan, pelaamaan korttia ja väitetysti myös viettämään hurjaa elämää. Jo tällöin hänen hyvä muistinsa alkoi kuitenkin ilmetä, sillä hän oli oppinut ulkoa katekismuksen sekä useita virsiä, tosin myös muunlaisia lauluja, joita laulamalla hän hankkikin osin elantoaan, hänellä kun oli hyvä lauluääni.
Rukoilevaisten yhteyteen ja työhön sokeudesta huolimatta
Sitten tapahtui jotain, mikä vaihtoi Hermanin laulut hengellisiin veisuihin. Itäsen mainitaan tulleen herätykseen Wilhelm Anttilan eli "Pela-Villen" seuroissa Santtion kylässä 6. syyskuuta 1862, mitä eräässä muistokirjoituksessa kuvataan runollisesti: "Täällä aukesivat hänen silmänsä näkemään paljon ihanamman maailman kuin mitä monetkaan näkewäiset saawat nähdä. Pimeässä waeltajalle rupesi tällöin koittamaan elämän walkeus." Mies alkoi käydä ahkerasti seuroissa ja innostui lähetystyöstä tilaten Suomen Lähetyssanomia -lehden ollen loppuikänsä innokas lähetystyön ystävä.
Edellä mainittu Anttila oli ennen pelimannina soittanut viuluaan monissa juhlissa, mutta tultuaan herätykseen hajottanut viulunsa. Tällöin oli rukoilevaissaarnaaja ja laulujen sepittäjä Efraim Jaakola nuhdellut tätä ja kertonut, että Ville voisi viulullaan säestää seurojen veisuuta. Niinpä Ville hankki uuden viulun. Myös Kalannin kirkon suntiona toiminut Antti Wilen oli rukoilevaisia ja laulumies, jonka laulamat sävelmät ovat päässeet painettuihin kokoelmiin tallettamaan rukoilevaista veisuuperinnettä. Kalannin rukoilevaiset ovat siis selvästi olleet musikaalista väkeä.
Niin myös Itänen, jonka äänelle tulikin käyttöä. Kalannin kirkon ensimmäiset urut olivat näet niin heikkoääniset, että veisuulle tarvittiin esilaulajaa, joksi urkuri H. P. Springert Hermanin otti. Itänen toimi myös kellonsoittajana vuodesta 1858 eli jo ennen herätystään, 16-vuotiaana, ja vuodesta 1888 urkujenpolkijana sekä pilkkoi koulun ja kirkon puut tehden monta muutakin askaretta. Hän saattoi aloittaa joskus puiden teon kolmelta aamulla lopettaen iltamyöhällä. Aikalaiset muistavat kauhistelleensa Itäsen halkojen pilkkomista, tämä kun piti halosta kiinni niin, että hän iski kirveen sormiensa väliin jäävälle alueelle, mutta katsojat rauhoittuivat ja tottuivat, kun kirves ei koskaan osunut harhaan.
 |
| Männäisten koulu oli kirkon ohella Itäsen työpaikkana. Uusi Aura nro 237/1924. |
Hän myös opetti laulua Männäisten kansakoulun oppilaille vuosina 1877-1885, sillä vaikka koulun opettajan Fredrik Aallon mainitaan olleen muuten monitaitoinen ei hän osannut juurikaan laulaa. Itänen oli innoissaan tehtävästään ja kävi sitä varten opissa Uudessakaupungissa opettaja Vahlmannilla. Entinen oppilas muisteli vuosikymmeniä myöhemmin Hermanin hyräilyä laulua alkaessa sekä sitä, miten Lapin kirkkoherra oli koulun tarkastettuaan kehunut Itästä sanomalehdessäkin. Koulu tuli Itäselle muutenkin tutuksi, sillä hän oli koulun vahtimestari vuodesta 1876 vanhoille päivilleen saakka. Lisäksi hän kaupitteli erilaisia pieniä koulutarpeita kuten kyniä ja mustetta. Monesta oli leipä koottava.
Sokea lukumies
Itäsen kerrotaan olleen oppivainen ja kaikesta kiinnostunut. Näkökyvyn puutekaan ei oppimista haitannut, sillä hän luetutti muilla itselleen kaikki saatavissa olleet sanomalehdet sekä runsaasti kirjallisuutta muistaen tarkasti niiden sisällön. Hän saattoi myös itse lukea, sillä tuomiorovasti Dahlberg opetti hänelle pistekirjoituksen ja hänelle hankittiin siten kirjoitetut Markuksen ja Johanneksen evankeliumit sekä Paavalin Filippiläis- ja Galatalaiskirjeet. Virsikirjan hän opetteli ulkoa ja kun virsikirja uusittiin opetteli hän pian senkin. Muistiin mahtui myös muita lauluja, saarnoja, tarinoita, lehtikirjoituksia sekä tietoja Suomen papeista ja näiden virkapaikoista ynnä muuta.
 |
| Kalannin ensimmäiset urut eivät olleet äänenvoimakkuudeltaan kummoiset, mutta se tarjosikin Hermanille työtä esilaulajana. Turun Sanomat nro 35/1929. |
Perhesuhteista mainittakoon, että vuonna 1868 kuoli Itäsen äiti. Pian tämän jälkeen Itänen avioitui Kaivolan Isotalon leskiemännän lesken Eva Juhantyttären kanssa ja he muuttivat asumaan Itäsen loppuelämän kotiin, torppaan Männäisten kartanon kirkkohaan varrelle. Avioelämä kesti 33 vuotta vuoteen 1907, jolloin Eva kuoli. Tämän jälkeen Itästä auttoi ensin veljenpojan leski ja lopuksi emännöitsijä Manta Honkanen.
Itäsen muisti ja tietomäärä hänelle valmiudet pitää niin seurapuheita kuin antaa neuvoja maallisissakin asioissa. Hän myös kirjoitutti kannanottojaan useisiin lehtiin, kuten Hengelliseen Kuukauslehteen, Turun Sanomiin ja Uuteen Auraan käsitellen uskonnollisten asioiden lisäksi esimerkiksi lainamakasiini- ja kouluasioita. Hän sepitti jopa laulun kansakoulun perustamisen tärkeydestä ennen kuin koko kunnassa oli niitä yhtäkään. Laulu julkaistiin myös Sanomia Turusta -lehdessä 1873.
Avara usko
Saarnaajana häntä pidettiin lämminhenkisenä ja sovinnollisena, vaikka laulusta hänet erityisesti tunnettiin. Sovinnollisuudesta kertonee osaltaan sekin, että hän rukoilevaisalueen kasvattina haki yhteyttä myös herännäisyyteen. Hän oli saanut kuulla heränneitten eli körttien Hengellisessä Kuukauslehdessä käsitellyn Porin seudun rukoilijoita, siis rukoilevaisia. Niinpä hän lähetytti sinne keväällä 1896 kirjeen Heränneet ja rukoilijat, jossa arveli, että Pohjanmaan heränneet ja Porin rukoilijat työskentelevät samaan suuntaan. Hän sanoi olleensa paljon rukoilijain eli rukoilevaisten seurassa ja koki siellä käytävien keskustelujen ja opetusten olevan linjassa sen kanssa, mitä Hengellinen Kuukauslehtikin hänen mielestään sisälsi. Niinpä hän kysyikin lehden toimitukselta onko jotain eroa todella olemassa. Lehden vastaus oli diplomaattinen, sillä vastaaja kertoo tuntevansa lähinnä heränneiden tavat, selostaa ne ja pyytää rukoilevaisia itse esittelemään omansa ja vertaamaan kirjoitettuun.
Itänen vastasikin käyden lehden vastauksen läpi ja kommentoiden sitä ja löytäen yhteyttä kohta kohdalta ja toivottaen kaikille lukijoille Jumalan armoa saatesanoilla "kaikkein halwin weljenne Kristuksessa". Ehkä Itäsen avointa mieltä toiseen liikkeeseen vaikutti sekin, että rukoilevaisuus oli Kalannissa kuihtuva liike hänen omienkin sanojensa mukaan. Siihen hän oli juurtunut, mutta hän oli myös aktiivinen Lähetysseuran mies sekä iloitsi, kun Hengellinen Kuukauslehti levisi paikkakunnalla.
 |
| Tämä kuva Itäsestä julkaistiin Männäisten koulun 50-vuotisartikkelin yhteydessä. Kuvatekstissä häntä kutsuttiin laulunopettajaksi. Uusi Aura nro 237/1924. |
Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi mainita senkin, että häntä pidettiin yhtenä paikkakunnan parhaista rukin käyttäjistä, joka sai kehruutuotteillaan palkintojakin. Ainakin hän sai jaetun toisen palkinnon, arvo 4 silloista markkaa, Männäisten kansakoulussa 1901 pidetyssä käsityönäyttelyssä. Tosin hän sai sen naisten käsitöiden sarjassa ilmeisesti ainoana miehenä tekemällään iholangalla, neuletuotteet kun oli kaikki sijoitettu naisten sarjaan. Hänen mainitaan myös kehränneen monet vuosikymmenet koko Männäisten kylän pellavat langaksi apunaan vain huuliensa herkällä tunnolla ja tarmollaan.
Muistihirmu suunnistaja
Edellä on puhuttu jo Itäsen muistista. Vuonna 1907 seurakunnan vt. urkuriksi tullut Aug. Vidgren kertoi tästä useita pari esimerkkiä omalta ajaltaan. Urkuri soitti kerran erästä harvinaisempaa kappaletta uudesta koraalikirjasta, jolloin Itänen, urkujenpolkija kun oli, huusi urkujen takaa: "Onkos heränneitten laulukin otettu koraalikirjaan?" ja alkoi laulaa. Eräänä jouluaamuna urkuri oli myöhässä ja Itänen tuurasi esilaulajana. Virsiohjelmaan oli etukäteen valittu hyvin harvoin käytetty jouluvirsi, mutta Itänen oli laulanut sen aivan virheettömästi, minkä ihmeissään todistivat urkurille laulua virsikirjasta tarkkaan seuranneet papit.
Itäsen kerrotaan ryydittäneen yleisiä kokouksiakin sattuvilla ja humoristisilla huomautuksillaan. Näin esimerkiksi kuntakokouksessa alkuvuodesta 1917. Kun vallankumous oli puhjennut Venäjällä oli läänin kuvernööri lähtenyt Turusta. Tämäkin uutinen oli jäänyt Itäsen tarkkaan muistiin, sillä kun kokouksen puheenjohtaja luki tavan mukaan valitusoikeuden, jossa kehotettiin tyytymättömiä säädetyn ajan puitteissa kääntymään kuvernöörin puoleen kysäisi Itänen: "Mistäs mee se löyretä?"
 |
| Tämä piirros julkaistiin Turun Sanomissa osana artikkelia siitä, kuinka Itänen oli täyttänyt 70 vuotta. Siinä hänen sanotaan olevan lukijalle hyvintunnettu uusikirkkolainen. Turun Sanomat nro 2151/1912. |
Vaikka näkökyvyn puute vaikeutti matkustamista ei se sitä estänyt. Hän kehitti itselleen niin hyvän paikallistuntemuksen ja käytti sauvaansa niin taitavasti, ettei usein tarvinnut saattajaa. Matka Uuteenkaupunkiin ja siellä johonkin puotiin onnistui, mutta kävipä hän Raumalla, Porissa, Turussa ja peräti viisi kertaa Helsingissä asti osallistuen Suomen Lähetysseuran vuosikokouksiin! Hänen taitonsa synnytti monia tarinoita. Kerran hän Uudenkaupungin Alisellakadulla törmäsi erääseen lyhtypylvääseen, joka oli siihen hiljattain asennettu. Ukko oli alkanut tutkia pylvästä ja ihmetellyt, mistä se oli tullut, koska "ei sitä ennen ole siinä ollut". Hän myös pysähtyi usein samassa kaupungissa hautausmaan keskikohdalle, missä hän paljasti päänsä ja luki Isä meidän -rukouksen.
Vanhoilla päivillään Itänen oli kalantilaisten elävä muistikirja, joka kutsuttiin usein yleisön eteen muistelemaan vanhoja ja jo monen unohtamia tapahtumia. Sanotaan toistakymmentä tutkijaa käyneen tallettamassa häneltä sananlaskuja, runoja, tarinoita, tapahtumia, tapoja sekä sävelmiä. Hänen lempinimensä olikin "Uudenkirkon tietosanakirja".
Suuri murhe Itäselle oli se, kun häneltä vuonna 1917, 75 vuotta täytettyään kiellettiin kirkonkellojen soitto turvallisuussyistä, pelättiin hänen näet putoavan tornin rappusilta. Tästä masentuneena Itänen lausui: "Voi jospa jo kuolisin, kun en enää kellojakaan saa soittaa".
 |
| Itäsen veljen Juho Tähtisen Uudenkaupungin Sanomissa julkaisema kuolinilmoitus. "2 poikaa" viittaa Tähtisen omiin poikiin. Ilmeisesti asia aiheutti sekaannusta, sillä yhdessä muistokirjoituksessa katsottiin tarpeelliseksi huomauttaa, ettei Itäsellä ollut omia poikia. Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1921. |
Suuret hautajaiset
Sokki-Herman kuoli 79-vuotiaana sunnuntaina 30. tammikuuta 1921 iltakymmeneltä sairastettuaan keuhkokuumetta kolme päivää. Tätä ennen hän lausui: "Jeesus on minun turvani ja apuni tuskissani, Hänen nimeensä luottaen toivon lepoon pääseväni." Vain vähää aikaisemmin hän oli ollut puhumassa eräässä tilaisuudessa, joten kuolema yllätti monet korkeasta iästä huolimatta.
Itäsen hautajaiset olivat merkkitapaus, josta selostettiin Uudenkaupungin Sanomissa tarkasti. Sunnuntain tekstinä sattui olemaan kertomus siitä, miten Jeesus antoi sokealle miehelle näön, mikä varmasti laittoi saattoväen ajatukset liikkeelle. Haudalla esiintyi suojeluskunnan mieskuoro sekä sekakuoro.
Vainajan veljen Juho Tähtisen laskettua seppeleen luettiin hänen poikiensa Väinön ja Kostin, jotka eivät päässeet paikalle runollinen tervehdys, jossa muisteltiin sedän puheita ja laulua. Kapteeni Isaksson muisteli myöskin vainajaa korostaen, että tämä oli aiemmin palvellut myös hänen kotikaupunkinsa Uudenkaupungin kirkossa. Niinpä Isaksson muisteli häntä ja menneitä herätyksen aikoja.
Lukuisia muitakin seppeleitä tuli, myös Männäisten koulun entisiltä oppilailta. Maisteri J. Ahtinen lausui myös pätkän laulusta, jonka erikoisesta syntytaustasta olen kirjoittanut Pomarkun kappalaisen Johan Pomlinin elämäntarinan yhteydessä ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/10/pomarkun-pasuuna-ja-nakija-johan-pomlin.html ): "Nyt lopetin minä veisuni. Menestyi hyvin reisuni. Jeesuksen veren haavoissa iäti lepään rauhassa." Lopuksi oli vielä Männäisten koululla muistotilaisuus puheineen ja veisuineen. Maisteri Ahtinen puhui myös rukoilevaisuudesta ja sen viimeisistä merkkimiehistä paikkakunnalla, joista Itästä pidettiin viimeisenä.
 |
| Itäsen veljenpojat eivät päässeet hautajaisiin, mutta muistivat setää oheisella runolla, joka päätyi myös Uudenkaupungin Sanomiin nro/15/1921. |
Kuoltuaankin muistettu
Itäsen merkityksestä seudulla kertoo se, ettei hänen muistonsa suinkaan unohtunut hautajaisten jälkeen. Kaksi vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1923, nimittäin paljastettiin Vakka-Suomen maakuntajuhlan yhteydessä Itäsen hautamuistomerkki. Sen oli lahjoittanut Uudestakaupungista kotoisin oleva kapteeni Isaksson. Paljastus oli ilmeisen juhlava tilaisuus: torvisoittokunta soitti suruhymnin, Isaksson kertoi Itäsen elämästä, laulettiin yhdessä Mun kanteleeni kauniimmin, kirkkoherra kiitti Isakssonia ja puhui tekstistä "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen", joka oli kaiverrettuna myös muistomerkkiin ja lopuksi veisattiin torvien säestyksellä Sun haltuus rakas isäni.
Kaksi vuotta myöhemmin, nyt siis jo neljä vuotta kuoleman jälkeen kirjoitti kirjailija ja kotiseutumies F. M. Karrakoski Uudenkaupungin Sanomiin. Siinä hän kertoi olleensa kesällä 1916 yhdessä kotiseutututkija Jalo Nummisen kanssa haastattelemassa Itästä samalla, kun tämä pilkkoi halkoja. Numminen oli pyytänyt Karrakosken mukaan piirtämään kuvan Itäsestä suunnittelemaansa kirjaa varten.
 |
| Itäsen hautajaisiinsa tarkoittama kiitosvirsi F. M. Karrakosken tallettamana. Uudenkaupungin Sanomat nro 122/1925. |
Vuonna 1918 Numminen joutui sisällissodassa punaisten surmaamaksi ja hänen muistiinpanonsa joutuivat tuhon omiksi. Itäsen kuoltua Karrakoski ei löytänyt omia muistiinpanojaan, ne kun olivat toisaalla. Nyt hän oli yhyttänyt ne ja päätti suorittaa velvollisuutensa jälkikäteen julkaisemalla sen lehdessä. Liitän virren sanat kuvana tuosta jutusta.
Itäsen muisto nousi esiin myös vuoden 1938 kirkkoherranvaalissa. Turunmaa -lehdessä näet eräs vetosi paikkakunnalta syntyjään olleen J.L. Heinisen puolesta ja totesi tämän olleen Herman Itäsen oppilaita, jonka vuoksi hän "parhaiten tietää ja tuntee meidän polkumme ja tiemme, taistelumme ja voittomme." Mielenkiintoista on, että vaikka Itäsen tässäkin sanotaan olleen Kalannin rukoilevaisuuden viimeisiä johtajia nähdään liikkeen kuitenkin jollain tapaa edustaneen jollain tavalla pitäjää edelleen. Mainittakoon, että Heininen tuli valituksi, tiedä sitten oliko tämän ansiosta.
Miksi Sokki-Herman on syytä muistaa?
En tiedä, muistetaanko Itästä enää Kalannissa. Jälkeläisiä hänellä ei ollut, ja rukoilevaisena hän oli ainakin tuolloin viimeisiä kotipaikkakunnallaan. Naapurikunnassa Laitilassa rukoilevaisuus on ollut elinvoimaisempi, mutta siellä on ollut omat "pylväänsä", joita muistella. Itäsen kirjoituksia en tähän hätään juuri ehtinyt lukea, joten en tiedä, kuinka kuolemattomia ajatuksia sieltä löytyi.
Silti ajattelen, että hänet on syytä muistaa edelleen. Olen vaikuttunut siitä, miten monipuoliset hengen- ja ruumiinlahjat oli tällä miehellä, joka olisi saattanut päätyä sokeutensa vuoksi vain hiljaiseksi syytinkiläiseksi jonkin talon nurkkaan. Hänen tarinansa on inspiroiva esimerkki siitä, miten jotkut onnistuvat muuttamaan rajoitteensa vahvuuksiksi. Samalla hän kertoo siitä jo usein havaitsemastamme todellisuudesta, ettei maamme herätysliikkeissä suuruus ole läheskään aina yhdistynyt ulkoiseen suuruuteen tai maalliseen vaikutusvaltaan. Seuraavan kerran kun osun Kalannin seudulle haluan vierailla Sokki-Hermanin haudalla.
Lähteet:
Alifrosti, Kari & Nallinmaa-Luoto, Terhi: Kalannin historia. Uusikaupunki 1999.
J.H.A.: Muistelmia Uudenkirkon Männäisten kansakoulun alkuajoilta. Uusi Aura nro 104/1924. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1504566?page=5
Herman Itänen. Turun Sanomat nro2151/1912. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1180030?page=14
Herman Itänen. Vakka-Suomi nro 12/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1510411?page=2
Herman Itänen. Vakka-Suomi nro 71/1923. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1510735?page=3
Herman Itänen kuollut. Länsi-Suomi nro 14A/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1430880?page=3
Herman Itänen kuollut. Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498002?page=2
Herman Itäsen hautaustilaisuus. Uudenkaupungin Sanomat nro 15/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1497989?page=2
Itänen, Herman: Heränneet ja rukoilijat. Hengellinen Kuukauslehti nro 4-5/1896, 1.4.1896. Verkkoversio: digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979836?page=15
Itänen, Herman: Wieläkin muudan sana heränneistä ja rukoilijoista. Hengellinen Kuukauslehti nro 8/1896. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979838?page=17
Itänen, Herman: Lounais-Suomesta. Hengellinen Kuukauslehti nro 9/1899. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979884?page=15
Karrakoski, F. M.: Sokea kellonsoittaja. Uudenkaupungin Sanomat nro 71A/1923. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498218?page=2
F. M. K[arrakoski].: Herman Itäsen kiitosvirsi, mikä piti hänen hautajaistilaisuudessaan luettaman. Uudenkaupungin Sanomat nro 122/1925. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498630?page=2
Käsityönäyttely. Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1901, 29.1.1901. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/733584?page=1
Monitaitoinen sokea. Suupohjan Kaiku nro 19/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1303114?page=3
Numminen, Jalo: Herman Itänen 75-vuotias kansanrunouden kertoja. Uudenkaupungin Sanomat nro 15/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1329973?page=2
Seurakuntalainen: J. L. Heininen Kalannin kirkkoherraksi. Turunmaa nro 172/1938. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2117753?page=6
Sokea seurakunnanpalvelijavanhus. Suomen Aistivialliskoulujen Lehti nro 8/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/924211?page=15
Uudeltakirkolta. Sanomia Turusta nro 27/1873. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482210?page=2
Vidgren, Aug.: Muistelmia Herman Itäsestä. Uudenkaupungin Sanomat nro 14/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1497992?page=4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti