Lestadiolaissaarnaaja Emanuel Välikankaan murha Savitaipaleella 1884

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 1800-luvulla Suomessa voimallisesti levinneisiin herätysliikkeisiin suhtauduttiin tuohon aikaan hyvin vaihtelevasti. Osan ottaessa sanoman vastaan moni suhtautui niihin välinpitämättömästi ja osa suorastaan vihamielisesti. Niitten kokoontumisia häirittiin ja estettiin, ja esiintyipä myös väkivaltaa niin sanankuulijoita kuin myös sananjulistajia kohtaan. Kuitenkin suuremmat väkivallanteot olivat harvinaisempia, ja siksi lestadiolaissaarnaaja Emanuel Välikankaan murha seuratalon pihalla Savitaipaleella 1884 herätti huomiota koko maassa.

Savitaipaleen sijainti kartalla. Wikimedia Commons.

Pohjanmaalla nousevan herätyksen mailla

Ennen kuin siirrymme noihin kohtalokkaisiin seuroihin lienee paikallaan kertoa jonkun verran Emanuel Välikankaasta. Hän oli syntynyt 3. toukokuuta 1850 Haapajärvellä Pohjois-Pohjanmaalla ja oli sieltä muuttanut rengiksi Kalajoelle 25. marraskuuta 1875. Ilmeisesti jommassakummassa näistä paikkakunnista tapahtui myös hänen lestadiolaistumisensa. Haapajärvelle oli lestadiolaisuus levinnyt kiertävien saarnaajien, kuten Eeli Juolan ja Aapo Halmetojan, tuomana ilmeisesti jo 1860-luvulla, viimeistään 1870-1871 -vuodenvaihteessa. Liikkeen voimakasta leviämistä paikkakunnalla kuvaa se, että vuoden 1878 seurakuntakertomus sanoo neljänneksen seurakuntalaisista olleen liikkeen vallassa. Tieto on kolme vuotta Välikankaan lähtöä myöhempi eikä tietenkään tilastollisesti tarkka, mutta antaa kuitenkin kuvan vahvasti edenneestä liikkeestä. Voi olettaa, että Välikankaasta tuli jo Haapajärvellä lestadiolainen.

Haapajärvi oli Välikankaan synnyinpitäjä, mistä hän sitten siirtyi rannikolle Kalajoelle. Wikimedia Commons.

Muutto Kalajoelle ei vienyt Välikangasta pois liikkeen piiristä, sillä lestadiolaisuus oli saapunut Kalajoellekin vuonna 1866 työmies Juho Mustosen tuomisina työreissulta Kemistä. Täälläkin kiersivät Haapajärvelläkin tutut Juola ja Halmetoja. Liike oli päässyt hyvään kasvuun Kalajoellakin, sillä jo vuonna 1869 arvioitiin pitäjässä olevan 150 lestadiolaista. Liikkeen kasvua vauhditti sekin, että seudulla aiemmin vaikuttanut herännäisyys eli tuolloin heikkouden ja jakautumisen aikaa, minkä vuoksi tapahtui jopa joitakin siirtymiä herännäisyydestä lestadiolaisuuteen. Liikkeen voimaa kuvaa sekin, että kodeissa pidettyjen seurojen lisäksi kerrotaan jo 1870 vuokratun Kalajoen Etelänkylässä taloa, joka toimi rukoushuoneena varsinkin vierailevien puhujien käydessä paikkakunnalla. Oma rakennus hankittiin 1880. Välikangas siis eli täälläkin vahvasti lestadiolaisuuden vaikutuspiirissä ja osana sitä. Ei ole tietoa, esiintyikö hän jo siellä saarnaajana.

Kohti etelää ja heili Karjalasta

Viipurin linna vuoden 1885 asussa. Wikimedia Commons.

Kalajoelta Välikangas sitten siirtyikin kauas etelään, nimittäin Viipuriin, vaikkei tämä muuttaminen jostain syystä kovin suoraviivaisesti sujunut. Hän otti näet matkakirjan kaupunkiin jo vuoden 1879 keväällä ja uusi sen seuraavan vuoden helmikuussa, mutta hänen mainitaan joutuneen palaamaan "kruunun kyydillä" huhtikuussa. Mistä tämä johtui on ainakin tämän kirjoittajalle epäselvää. Oliko hän harjoittanut saarnatoimintaa ja joutunut viranomaisten vihoihin, vai oliko kyse jostain aivan muusta? Joka tapauksessa alkukesästä 1880 oli Välikangas asettunut pysyvästi Viipuriin.

Viipurissa Välikangas asettui uudenlaiseen ympäristöön. Tännekin oli lestadiolaisuuden sanoma kulkeutunut jo aiemmin, tosin hieman myöhemmin kuin pohjoisessa, 1870-luvun alkupuolella muuttoliikkeen myötä. Liike oli Välikankaan tullessa hyvässä kasvussa, mutta ympäristö oli erilainen kuin pohjoisten maalaispitäjien, sillä Viipuri oli kansainvälinen kaupunki ja aluekeskus, jossa jopa erilaiset kirkkokunnat ja uskonnot kohtasivat, herätysliikkeistä puhumattakaan. Lestadiolaisuus oli siis siellä yksi monista uskonnollisista vaihtoehdoista.

Välikangas työskenteli Viipurissa kirvesmiehenä. Nopeasti hän kotiutui seudulle ja löysi omat verkostonsa ja yhteisönsä. Myös elämänkumppani löytyi, ja häitä vietettiin Taipalsaarella syntyneen palvelustytön Eeva Marttisen kanssa marraskuussa 1880. Perheeseen syntyi myös yksi tytär. Avioliitto kiinnitti Välikangasta myöskin paikalliseen lestadiolaisyhteisöön, sillä Taipalsaarelta tulleet Marttiset olivat yksi kaupungin keskeisimpiä lestadiolaissukuja yhdessä Kiimalehtojen kanssa. Mikko Kiimalehto oli kotoisin Nivalasta, mutta asunut Taipalsaarella ennen Viipuriin muuttoaan ja avioitunut siellä Stiina Marttisen, Välikankaan vaimon serkun, kanssa. Kaksi varhaista Viipurissa toiminutta lestadiolaissaarnaajaa, Fredrik Grels Timonen, josta kuulemme vielä lisää, sekä Kalle Rautiainen olivat avioituneet Kiimalehdon suvun jäsenten kanssa. Näin siis kaupungin lestadiolaisvaikuttajat muodostivat paitsi hengellisen, myös sukuyhteyden.

Viipurista löytyi myös vaimo, joka kytki Välikankaan vahvasti 
paikalliseen lestadiolaisyhteisöön. Avioliittokuulutus, 
Ilmarinen 10.11.1880.

Kirvestä ja sanan miekkaa käyttämässä

Viimeistään täällä Välikankaasta tuli maallikkosaarnaaja. Hän kiersi ympäriinsä kirvesmiehen hommia tekemässä, mutta usein työmatkat olivat samalla saarnamatkoja. Nämä suuntautuivat myös Viipuria ympäröivälle maaseudulle ympäri Karjalan kannasta sekä Viipurista länteen ja hän saikin maineen voimakkaana parannussaarnaajana. Viipurissa oli tuohon aikaan muitakin saarnaajia, ainakin viisi, mutta Välikangas oli ilmeisesti näitten joukossa erityisen arvostettu, sillä vuonna 1883 Kristillisessä kuukauslehdessä hänen sanottiin kuuluneen Herran parhaimpiin aseisiin Viipurissa yhdessä räätäli Antti Räsäsen kanssa. Heidän mainittiin olevan varustettuja hyvillä lahjoilla ja Pyhän Hengen voimalla ja kiertävän maallisen työnsä ohessa ahkerasti sekä Viipurissa että sen ulkopuolella. Räsänen mainitaankin toisaalla Viipurin lestadiolaisten "oppi-isänä", mutta selvästi myös Välikangas arvostettiin korkealle. Saarnamatkojen laajuudesta kertoo, että Välikankaan mainitaan saarnanneen myös Etelä-Savon länsiosassa sijainneella Kangasniemellä.

Saarnaajanura etelässä jäi kuitenkin lyhyeksi. Helmikuussa 1884 Välikangas vieraili yhdessä toisen saarnaajan maalarimestari Fredrik Grels Timosen kanssa Lappeella vaakakirjuri Magnus Wilhelm Fagerlundin luona. Siellä miehet olivat päättäneet tehdä yhdessä saarnamatkan Savitaipaleelle ja Suomenniemelle. Fagerlundille tuli kuitenkin este, mutta toiset päättivät lähteä silti. Tosin Fagerlundin kertomus tästä on jossain määrin erikoinen, sillä hän sanoo näiden ensin olleen Taipalsaarella pitäen kokouksia siellä ja sitten pitkittäneen matkaansa Savitaipaleelle kuin se olisi vasta siellä päätetty asia. Yhtä kaikki, Savitaipaleelle lähdettiin.

Siellä lestadiolaisuus oli vielä hyvin nuorta, vasta 1880-luvun alussa ilmeisesti Pietariin tehtyjen kauppamatkojen tuliaisina. Silti siellä oli kokoontuva pieni joukko, lähinnä Karhulan ja Säänjärven kylistä, oli ilmeisen aktiivinen. Kun nyt paikalla oli kaksi viipurilaista saarnaajaa sekä porukkaan Taipalsaarelta liittynyt Mikko Hulkkonen pidettiin paikkakunnalla oikein useammat seurat. Miesten saavuttua sunnuntaina 24. helmikuuta oli ensin pidetty samana päivänä sekä maanantaina seurat Laakon tilalla Säänjärven kylässä, tiistaina ja keskiviikkona saman kylän Nikkilän tilalla. Torstaina ja perjantaina pidettiin sitten seuroja David Rusthollkarhun talossa Karhulan kylässä.

Kohtalokkaat seurat

Tuossa talossa perjantaina 29. helmikuuta kokoontunut seuraväki tiedetään hyvin oikeudenkäyntipöytäkirjojen vuoksi. Paikalla oli runsas kymmenen henkeä, edellä mainittujen saarnaajien lisäksi isäntäväki David ja Eeva Maria Rusthollkarhu, Joonas Rusthollkarhu ja Matti Haimila Karhulan kylästä, Daavid Pylkkö Lyytikkälän kylästä, Abel Havo Havolan kylästä sekä Gabriel Hulkko,  Johan Tikka ja  Eeva Vasara (o.s. Kontunen) Säänjärven kylästä. Seuraviestiä kerrottiin taloihin vieneen  Eeva Jurvasen ja Anna Rusthollkarhun. Joukko ei ollut suuren suuri, mutta on hyvä tosiaan muistaa, että Säänjärven kylässä oli jo pidetty neljät seurat ja Karhulassakin oli jo toinen päivä menossa.

Nämä seurat kuitenkin keskeytyivät yllättäen, kun talollinen Matti Vasara Säänjärveltä ilmestyi paikalle. Hän oli tullut hakemaan vaimoaan Eeva Vasaraa takaisin kotiin. Mies ei näet ollut lainkaan mielissään siitä, että vaimo oli liittynyt lestadiolaisiin eikä halunnut tämän käyvän seuroissa. Tässä kohtaa Eevan lisäksi varmaan ainakin muut säänjärveläiset ovat katsoneet toisiaan huolestuneina, sillä Matti Vasaralla mainitaan olleen aiemmin mielenterveydellisiä ongelmia. Voi olla, että Vasara oli pihalla huutaessaan jo tullut ilmaisseeksi senkin, että hän kuljetti mukanaan ladattua asetta.

Niinpä Vasaraa ei laskettukaan sisälle taloon. Sen sijaan Välikangas ja ehkä joku muukin astuivat ulos miestä rauhoittelemaan. Seurasi kiivas sananvaihto, eikä Vasaran vaatimuksista huolimatta hänen vaimonsa suostunut tulemaan ulos eivätkä saarnaajat antaneet miehen tulla hakemaan häntä. Vasara oli myös uhannut miehiä aseellaan, mutta tälläkään ei ollut vaikutusta. Elettiin kello 15 ja 16 välistä aikaa.

Sitten tilanne kärjistyi kohtalokkaasti. Vasara otti aseensa käyttöön. Ilmeisesti Välikangas yritti pysäyttää Vasaran käymällä hänen päälleen, mutta luoti lävisti Välikankaan vasemman olkapään. Joissain lähteissä mainitaan Vasaran yrittäneen ampua myös Timosta, mutta se jäi tekemättä kun Vasara saatiin taltutettua. Ilman lääkärin apua hoito jäi puutteelliseksi, ja Välikangas kuoli verenhukkaan sunnuntaiaamuna 2. maaliskuuta. Hänen kerrotaan viime sanoikseen julistaneen "syntein anteeksi saamista Jeesuksen kalliissa, ulosvuotaneessa sovintoveressä."

Kuoleman satoa: kansanpaljoutta ja kääntymisiä

Tapaus herätti luonnollisesti suurta huomiota. Lestadiolaisten omassa Kristillisessä kuukauslehdessä julkaistiin huhtikuussa edellä mainitun Fagerlundin Ugglan perheelle lähettämä kirje tapahtumista. Kuitenkin myös maallinen media oli huomioinut tapahtuman. Maaliskuussa sama lyhyehköasiaa koskenut uutinen löytyi useista lehdistä kuten Wibogsbladet, Uusi Suometar, Turun Lehti, Hämäläinen ja Savo. Hautajaisista taas uutisoivat ainakin Karjalatar, Oulun Lehti, Kaiku ja Tapio. Huomio oli siis valtakunnanlaajuista.

Ensimmäisenä henkirikoksesta uutisoi 
ruotsinkielinen Wiborgsbladet 6.3.1884.

Eikä ihme, että hautajaisista, jotka pidettiin 19. maaliskuuta, uutisoitiin. Niistä kun tuli valtaisa väenkokous, jonne kokoontui vainajan ystävien ja sukulaisten lisäksi lestadiolaisia laajalta alalta. Lehdissä mainittiin niiden olleen yhdet Viipurin suurimmista, vaikka vainaja oli pelkkä työmies. Esimerkiksi Helsingistä mainittiin "etewiä hihhuleja" saapuneen paikalle. Välikankaasta tuli liikkeen marttyyri, veritodistaja, jonka kohtalo merkitsi monille lestadiolaisille merkkiä siitä, että oltiin oikealla asialla. Savitaipaleenkaan lestadiolaisuus ei tästä nujertunut, vaikkei kovin suureksi kasvanutkaan. Vuonna 1889 paikkakunnalla mainitaan olleen noin 30 lestadiolaista, enemmän kuin seuraväkeä tuona kohtalokkaana päivänä.

Ja tässäkin näytti pätevän se varhaisen kirkon kirjoittajan Tertullianuksen kristittyjä vainoaville kirjoittama sana, että "marttyyrien veri on siemen", sillä ainakin Taipalsaarella tuolloin asunut David Johan Åberg, joka oli aiemmin vastustanut lestadiolaiseksi kääntynyttä veljeään kertoi tulleensa Välikankaan kuolemasta niin vaikutetuksi, että halusi "astua surmansa saaneen tilalle vainottuun kristillisyyteen". Tästä Åbergista tuli sittemmin saarnaaja. Hän muutti sittemmin Yhdysvaltoihin ja kun siellä 1928 perustettiin lestadiolaisten oma kirkkokunta Finnish Apostolic Lutheran Church of America (nykyään Apostolic Lutheran Church of America) tuli Åbergista sen ensimmäinen esimies, missä tehtävässä hän toimi 1940-luvulle asti. Näin Välikankaan kuolema välillisesti vaikutti myös rapakon takana.

Arvostelun kumua ja lesken surua

Soraääniäkin kuului, sillä ainakin evankelisten Sanansaattaja -lehdessä sinne Viipurista kirjoittanut evankelinen suhtautui jokseenkin happamesti tapaukseen sanoen Välikankaan hautajaisten olleen 'hihhuleiden' "erinäinen loistokohta". Hänen mielestään Välikangas ei ollut mikään oikea marttyyri, sillä tämä oli kuulemma tehnyt Vasaraa vastaan fyysistä vastarintaa eikä tappelussa kuoleminen ole mitään marttyyriutta. Arvostelu tuntuu epäreilulta kun muistaa, että Vasara oli tullut aseistettuna keskeyttämään Välikankaan johtaman kokoontumisen. Myös erinäisiä lauluja syntyi tapauksesta kansan suussa, ja säilyneissä pilkottaa tietty ymmärrys Vasaran tekoa kohtaan, mikä kielii siitä, että lestadiolaisia kohtaan tunnettiin laajaa vihamielisyyttä.

Vielä surkeampaa oli kuitenkin Välikankaan Eeva-lesken asema. Hän ei saanut mitään tukea yhteiskunnalta eikä minkäänlaisia korvauksia useista yrityksistä huolimatta. Vasara näet vapautettiin vastuusta ja määrättiin hoitoon mielenterveysongelmiensa vuoksi. Edellä mainittu Fagerlund sentään avusti leskeä oikeudenkäyntikuluissa. Miehen haudalle uskonystävät kyllä pystyttivät aikanaan kivisen muistomerkin, mutta se ei varmasti taloustilannetta helpottanut, vaikka varmaan muuten ilahduttikin. Luultavasti paikkakunnalla ollut lestadiolainen sukuverkko tuki häntä kuitenkin jotenkin. Eeva Välikangas kuoli vasta 6. maaliskuuta 1937 Viipurissa.

Ei lisää Välikankaita, kiitos

Välikankaan hauta on jäänyt rajan taakse ja Savitaipaleen laukausten kaiku on kauan sitten hiipunut. Kuitenkaan tapaus ei ole tyystin unohtunut ja sitä selvästi pidetään liikkeen piirissä tärkeänä, mistä kielii sekin, että kun Seppo Lohi julkaisi 1997 laajan lestadiolaisuuden leviämistä 1800-luvun lopulla käsittelevän tutkimuksensa on takakannen 15 rivistä 3 on omistettu Välikankaan kohtalolle. Tapaus siis kiinnostaa yhä. Samalla me voimme tapauksesta huomata sen, että Suomessakaan ei aina ole ollut itsestään selvää ihmisten oikeus harjoittaa vapaasti ja pelkäämättä uskontoaan. Välikankaan tapaus ei ole varmasti ainutlaatuinen, ja muu väkivalta oli hyvin yleistä. Tämä on tänäänkin todellisuutta monissa maissa. Toivokaamme, että täällä meillä vastedes kukin saa elää ja uskoa oman vakaumuksensa mukaisesti ilman väkivallan pelkoa.

Lähteet:

Awioliittoon kuulutettuja. Ilmarinen -lehdessä 10.11.1880, nro 89. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/431332?page=3

M. W. Fagerlund: Weljemme weritodistajana. Kristillinen kuukauslehti 15.4.1884, nro 4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/993106?page=6

Erkki Kansanaho: Kirkko Karjalassa. 1985.

Erästen hautajaisten johdosta. Karjalatar -lehdessä 28.3.1884, nro 13B. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/448098?page=2

Mauri Kinnunen: Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1939. 2004.

Kirjewaihtoa. Sanansaattaja -lehdessä 3.6.1884, nro 11. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/827068?page=7

Mielipuolen tekemä murha. Uusi Suometar -lehdessä 8.3.1884, nro 58. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/427206?page=3

Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys. Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870-1899. 1997.

J. Rännäri: Kirje Wiipurista. Kristillinen kuukauslehti 15.5.1883, nro 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/993095?page=9