Esperanton yllättävä aikaansaannos Suomessa: ensimmäiset luterilaiset vapaakirkot

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Vuosien varrella ovat useat tahot ja henkilöt yrittäneet luoda omia ehdotuksiaan uusiksi maailmankieliksi, jotka tarjoaisivat puolueettoman välineen eri kielistä ja kulttuureista tulevien ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Suurin osa näistä on jäänyt hyvin marginaalisiksi. Esperanto puolestaan on tässä joukossa pitkäikäisemmästä ja levinneemmästä päästä, mutta sekin on jäänyt kauaksi alkuperäisistä tavoitteistaan. Suomessa se oli kuitenkin mielenkiintoisella tavalla välikappaleena sille, että täällä syntyi 1920-luvulla joukko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolella toimivia luterilaisia seurakuntia. Mistä siinä oikein oli kyse, selviää tässä kirjoituksessa.

Tämän kirjoituksen päähenkilö Heino Pätiälä 
(1880-1950) nuorena miehenä. Esperanto 
mullisti välillisesti sekä hänen että satojen muiden elämän.
Kotimatkalla 1913.

Esperanton synty ja saapuminen Suomeen

Esperanton itsensä synty ajoittuu heinäkuuhun 1887, jolloin puolanjuutalainen silmälääkäri Lazar Ludwik Zamenhof julkaisi Varsovassa ensimmäisen esperanton oppikirjan. Hänen tavoitteenaan oli luoda kieli, joka ei korvaisi kenenkään äidinkieltä vaan joka toimisi kansainvälisen viestinnän kielenä olemalla jokaiselle toinen kieli. Näin se ei antaisi kellekään etuoikeutta puhua toisten kansojen edustajille omalla äidinkielellään eli se olisi puolueeton. Kielestä hän pyrki kehittämään sellaisen, että se olisi mahdollisimman helppo oppia. Tässä tavoitteessaan se ei ollut ensimmäinen, ja esimerkiksi aiemmin kehitetty volapük oli saanut runsaasti kannattajia, mutta nopeasti esperanto ohitti sen suosiossa juurikin helppoutensa vuoksi. 1905 suosio oli noussut jo sen verran suureksi, että Ranskassa järjestettiin ensimmäinen maailmankongressi, jossa oli osanottajia kahdestakymmenestä maasta, myös kielen luoja.

L. L. Zamenhofin keksimä esperanto 
innosti monia ihmisiä ympäri maailmaa, 
ja hänen elämäntyönsä elää yhä monien 
aktiivisten esperantistien ylläpitämänä.
Wikimedia Commons.

Esperanton ilosanoma levisi myös Suomeen, ja maamme ensimmäinen esperantoyhdistys perustettiin Jyväskylässä 1904. Pian tämän jälkeen, vuonna 1906, tietoisuus kielestä osui myös nuoren teologian opiskelijan Heino Pätiälän (1880-1950) tietoisuuteen. Pätiälä on monella tapaa kiinnostava henkilö, josta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta yritän keskittyä siihen, mikä on tämän kirjoituksen kannalta olennaista. Hän oli evankelisen herätysliikkeen miehiä ja innokas kristillisen uskon ja Raamatun puolustaja. Käydessään Luopioisissa siskonsa Hanna Raudan, joka oli omana aikanaan tunnettu kristillinen kirjailija, luona tämä ilmoitti aikovansa erään toisen kanssa tilata esperanton oppikirjat. Tähän Pätiälä oli todennut: "Tilaa nyt minullekin sellainen." Tällä ohimennen tokaistulla pyynnöllä oli kauaskantoiset seuraukset.

Pätiälän mukaan hän ei aiemmin tiennyt kielestä muuta kuin sen olemassaolon, mutta ihastui heti oppikirjan käsiinsä saatuaan esperanton helppouteen, yksinkertaisuuteen ja kauneuteen. Hän luki oppikirjan nopeasti läpi ja tilasi jo viikko sen  jälkeen erään ranskalaisen esperantolehden näytenumeron. Vaikka hän itse sanoi ehtineensä tutustua kieleen syvemmin vasta tultuaan 1911 Bergön kirkkoherraksi oli hän jo Asikkalassa, josta hän muutti pois 1907, pienen esperantoseuran jäsen, jolla oli oma käsinkirjoitettu lehtensä La Brileto, organo de asikkalaj esperantistoj (Säde, Asikkalan esperantistien äänenkannattaja).

Esperanto evankeliumin palvelukseen

Bergössä Pätiälä luki työnsä ohessa esperantonkielisiä kirjoja sekä eri maissa ilmestyviä sanomalehtiä. Hän myös kävi vilkasta kirjeenvaihtoa eri maiden esperantistien kanssa. Pätiälä oli innokas evankeliumin julistaja, ja sitä hän harjoitti myös esperantopiireissä, mikä sai osakseen vaihtelevaa vastakaikua. Erikseen hän mainitsee erään sveitsiläisen katolilaisen, jonka myönteinen vastaus jäi hänen mieleensä, sillä muuten katolilaiset eivät hänen sanomastaan juuri välittäneet.

1914 Pätiälä matkusti Pariisiin osallistuakseen siellä pidettävään kymmenenteen yleiseen esperantokongressiin. Myös hänen veljensä Väinö lähti mukaan ja matkaan lähdettiin innokkaissa tunnelmissa, vaikka poliittinen taivas näytti synkältä. Jo Tukholmassa samaan junaan osui herrasmies, joka tunnisti veljesten laukuissa olleet esperantomerkit ja tervehti iloisesti: "Kion mi vidos, samideanoj!" ja josta tuli heille juttukaveri koko junamatkaksi. He osallistuivat myös ruotsalaisten esperantistien kokoukseen, jossa Pätiälä piti myös puheen. Saksaan asti päästyä poliittinen ilmapiiri synkkeni entisestään, ja sikäläisten esperantistien kokouksessa ilmeni, ettei Pariisiin matkustamisesta tule enää mitään. Pian tulikin virallinen sodanjulistus, ja silloin veljeksille tulikin kiire Suomeen. Tämän reissun jälkeen Väinö menetti täydellisesti kiinnostuksensa esperantoon. Hän oli alusta asti inhonnut esperantistien toisistaan käyttämää sanaa samideano, aatetoveri, kieliaatteen ollessa osalle kuin uskonto. Ehkä myös maailmansota vei uskon kielen kykyyn yhdistää kansoja. Heino Pätiälä kuitenkin piti kieltä hyvänä välikappaleena evankeliumin levitykseen ja vieraskielisten ymmärtämiseen ja hän jatkoi kielen parissa askaroimista. Hän oli myös selvästi muutenkin viehtynyt kieleen.

1920 Pätiälä perusti oman esperantonkielisen lehden, Kristana Espero (Kristityn Toivo). Samana vuonna hän myös osallistui Haagissa pidettyyn maailmankongressiin, jossa hän sai hankittua lehdelleen tilaajia useista maista. Kaksikielisen ensimmäisen artikkelin mukaan lehden tehtävä on herättää kristittyjen harrastusta Esperantoon ja esperantistien harrastusta kristinuskoon (estas interesigi kristanojn al Esperanto kaj esperantistojn al kristana religio). Näin siinä yhdistyivät Pätiälän kaksi intohimoa, esperanto ja kristinuskon julistaminen. Hänen siskonsa Hanna Rauta oli mukana lehden toimituksessa. Sen yhteydessä alkoi ilmestyä myös Saksassa tehty Dia Regno (Jumalan valtakunta). Pätiälä itse tosin jälkikäteen ajatteli, että se sekä joittenkin avustajien tekstit tekivät lehdestä lopulta sisällöltään opillisesti sekavan. Kristana Espero ilmestyikin lopulta vain vuodet 1920-1925. Pätiälä iloitsi kuitenkin siitä, että sen kautta oli pystynyt levittämään evankeliumia useisiin maihin.

Kristana Espero:ssa yhdistyivät Pätiälän kaksi intohimoa,
esperanto ja evankeliumin julistus. Lehden ensimmäisen 
numeron nimiöosa.

Yllättävä uusi yhteys rapakon takaa

Lehdellä oli myös eräs kauaskantoisempi seuraus. Esperanton harrastus oli tosiaan kansainvälistä, ja yksi Yhdysvaltain esperantisteista oli voimakkaasti luterilaista tunnustusta korostavan kirkkokunnan Missouri-synodin pastori Theo. Hanssen (1867-1948). Hän tiedusteli syksyllä 1920 saksalaiselta kirjetoveriltaan, löytyisikö Euroopasta luterilaista aikakauslehteä esperantoksi. Tämä kertoi Hanssenille tiedon Kristana Espero:sta, ja Hanssen hankki pian lehden käsiinsä. Hän ei ainoastaan lukenut lehteä, vaan tahtoi saada tarkan selon siitä, minkä sortin luterilainen lehden tekijä oikein oli. Näin alkoi Hanssenin ja Pätiälän välinen kirjeenvaihto, kirjeenvaihto, joka mullistaisi Pätiälän elämän.

Pätiälä oli jo vuosia ollut huolissaan Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta. Sen jäsenistöön ei sovellettu kirkkokuria, vaan ihmiset elivät miten tahtoivat, papistosta monet eivät luottaneet Raamattuun sillä tavalla kuin Pätiälän vakaumuksen mukaan olisi pitänyt ja opettivat vääriä oppeja ja yliopiston teologian opetus oli Pätiälän mielestä aivan hakoteillä. Hanssen olikin huomannut, että vaikka Pätiälän lehden kirjoituksista puuttui hänen kirkkokunnalleen tyypillinen opillinen selkeys ja varmuus vaikutti kuitenkin siltä, että sen kirjoittajan vilpitön halu oli olla luterilainen.  Niinpä miehet keskustelivat kirjeenvaihdossaan myös teologisista aiheista.

Pätiälä tuli nyt Hanssenin kautta vahvasti tietoiseksi siitä, että oli olemassa sellaisia luterilaisia kirkkoja, jotka eivät olleet valtiokirkkoja ja joiden identiteetti, oppi ja käytänteet olivat tietoisesti ja häpeilemättä luterilaisia. Tämä teki häneen syvän vaikutuksen. Eräs Pätiälän hengenheimolaisista, pastori Kauko Valve (1896-1954), oli Pätiälän luona joululomalla 1920-1921, jolloin Pätiälä näytti hänelle Hanssenin kirjeitä. Valven mieleen jäi erityisesti Hanssenin kirjeestä tämän kysymys, ollaanko Suomessa ikäänkuin luterilaisia (kirjeessä esperantoksi quassau luteranoi) vai jotakin muuta. Valven mielestä tämä osoitti, että kysyjä itse oli oikea luterilainen.

Luterilaista vapaakirkollisuutta ja edelleen esperantoa

Tämä sitten käynnisti tapahtumien vyöryn. Hanssen lähetti Pätiälälle kirjasia, joista yksi suomennettiin heti ja julkaistiin 1921 tuolloin evankelisten piirissä laajalle levinneessä Paimen -lehdessä. Pätiälästä tuli nopeasti innokas luterilaisen vapaakirkollisuuden kannattaja, ja hän käytti kaikkia käytössään olevia kanavia tämän ajatuksen levittämiseen. Valtionkirkosta irralliset, opiltaan tietoisen luterilaiset seurakunnat olivat hänen löytämänsä ratkaisu kirkolliseen tilanteeseen.  Tätä vakaumusta vahvisti myös se, että hän vieraillessaan 1921 Prahassa esperantokongressissa kävi samalla tutustumassa Missouri-synodin saksalaisen sisarseurakunnan väkeen. Näin esperanto oli jälleen yhdistävänä tekijänä.

Kuva esperantistien maailmankongressista Prahassa 1921.
Myös Heino Pätiälä oli joukossa mukana. Wikimedia Commons.

Tilanne kärjistyi nopeasti niin, että 1923 Pätiälä ja joukko muita pappeja erosi Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta yhdessä satojen maallikoiden kanssa ja ympäri Suomen syntyi itsenäisiä luterilaisia seurakuntia. Ehkä osin tapahtumien nopean kehityksen vuoksi ilmeni kuitenkin pian, että perustajilla oli keskenään joitain opillisia erimielisyyksiä, joita ei oltu selvitelty etukäteen. Koska juuri sekaoppisuutta oltiin lähdetty pakoon jakautuivat seurakunnat kahteen leiriin muodostaen kaksi erillistä luterilaista vapaakirkkoa, jotka toimivat edelleen, nykyään nimillä Suomen evankelis-luterilainen seurakuntaliitto (tässä tekstissä jatkossa muodossa Seurakuntaliitto) ja Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko. Niitten synty ja edellä mainittu jakaantuminenkin vaatisi aivan oman kirjoituksensa.

Pätiälästä itsestään tuli Seurakuntaliiton johtaja. Hän jatkoi aktiivisesti julistustyötään ja häntä kävivät kuuntelemassa myös ne, jotka eivät liittyneet hänen seurakuntiinsa. Myös esperanton harrastaminen pysyi matkassa mukana. Hän oli jo 1920 valmistanut yhdessä siskonsa Hanna Raudan, joka myös liittyi Seurakuntaliittoon, kanssa tehnyt laulukirjan Kristana Kantareto (Kristillinen laulukirja). 1930- ja 1940-luvuilla puolestaan julkaistiin kuusi esperantonkielistä lähetysvihkosta nimeltä La Eterna Evangelio (Iankaikkinen evankeliumi). Kaikissa edellä mainituissa oli mukana myös iso liuta Hanna Raudan esperantoksi kääntämiä lauluja. Nämä kaikki myös levisivät jonkun verran ulkomaille. Pätiälä oli siis edelleen vakuuttunut esperanton kyvyistä edistää evankeliumin levittämistä.

Hanna Rauta (1877-1956) oli 
Pätiälän sisko ja toveri niin uskossa
kuin esperantossakin.
Werner Söderströmin joulukirjallisuus 1915.

Mitä kaikesta on jäljellä tänä päivänä?

Seurakuntaliitto on yhä olemassa ja sen seurakunnat toiminnassa, mutta esperantolla ei tietääkseni enää ole sen piirissä mitään roolia, vaikka sitä edelleen maailmalla ja Suomessakin harrastetaan. Sen verran sen merkitys osana kirkon historiaa on huomioitu, että kun vuonna 2007 julkaistiin laulukokoelma Rautakannel Hanna Raudan lauluista esiteltiin siinä myös 25 hänen esperantoksi kääntämäänsä laulua ja otettiinpa yksi niistä myös osaksi tätä muuten suomenkielistä kokoelmaa, Tempo la nova nun (Aika nyt uusi on) (Rautakannel 25).

 Voi pitää jotenkin surkuhupaisana sitä, että keskinäistä yhteyttä ajava esperanto myötävaikutti satojen ihmisten irtautumiseen Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta. Tämä jako olisi toki voinut tapahtua ilman esperantoakin, mutta se tarjosi kuitenkin sen väylän, jonka kautta idea tuli Suomeen. Toisaalta voi ajatella, että siinähän kieli toteutti tehtäväänsä yhdistämällä toisistaan tietämättömät hengenheimolaiset eri maissa ja mantereilla. Joka tapauksessa tällä saralla esperanton aikaansaannokset olivat varsin pitkäaikaisia ja merkittäviäkin, sillä vaikka nämä vapaakirkot ovat ainakin toistaiseksi jääneet pienehköiksi, muutamien satojen henkien yhteisöiksi ovat ne pysyneet toiminnassa jo lähes sata vuotta, tarjonneet esimerkin muutamille myöhemmin syntyneille vastaaville ja hengellisen kodin omille jäsenilleen, joista osa on liittynyt niihin myös perustamisen jälkeen. Lisäksi ne jo pelkällä olemassaolollaan muistuttavat samasta, mistä Hanssenin esperantonkieliset kirjeet kertoivat Pätiälälle: on olemassa vaihtoehto, on olemassa toisenkinlainen tie kuin se, mitä suurin osa kulkee.

Lähteet:

Esperanto. Suomen Esperantoliitto ry. http://www.esperanto.fi/esperanto/

Historiaa. Jyväskylän Esperantokerho. http://www.esperanto.fi/jyvaskyla/Historiaa.html

Heino Pätiälä: Kunnioitettavalle lukijalle. Kristana Espero -lehdessä 1.1.1920, nro 1. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/985735?page=1

Heino Pätiälä: Matkan varrelta. 1977.

Seppo Savola: Hanna Raudan laulutuotanto. Kirjassa Rautakannel. Evankelinen laulukirja ja bibliografinen julkaisu Hanna Raudan laulutuotannosta. 2007.

A. A. Uppala: Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät. 1976. http://www.luterilainen.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf

Zamenhofin suppea elämäkerta. Zamenhof.info. https://zamenhof.info/fi/biografio

Lestadiolaissaarnaaja Emanuel Välikankaan murha Savitaipaleella 1884

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 1800-luvulla Suomessa voimallisesti levinneisiin herätysliikkeisiin suhtauduttiin tuohon aikaan hyvin vaihtelevasti. Osan ottaessa sanoman vastaan moni suhtautui niihin välinpitämättömästi ja osa suorastaan vihamielisesti. Niitten kokoontumisia häirittiin ja estettiin, ja esiintyipä myös väkivaltaa niin sanankuulijoita kuin myös sananjulistajia kohtaan. Kuitenkin suuremmat väkivallanteot olivat harvinaisempia, ja siksi lestadiolaissaarnaaja Emanuel Välikankaan murha seuratalon pihalla Savitaipaleella 1884 herätti huomiota koko maassa.

Savitaipaleen sijainti kartalla. Wikimedia Commons.

Pohjanmaalla nousevan herätyksen mailla

Ennen kuin siirrymme noihin kohtalokkaisiin seuroihin lienee paikallaan kertoa jonkun verran Emanuel Välikankaasta. Hän oli syntynyt 3. toukokuuta 1850 Haapajärvellä Pohjois-Pohjanmaalla ja oli sieltä muuttanut rengiksi Kalajoelle 25. marraskuuta 1875. Ilmeisesti jommassakummassa näistä paikkakunnista tapahtui myös hänen lestadiolaistumisensa. Haapajärvelle oli lestadiolaisuus levinnyt kiertävien saarnaajien, kuten Eeli Juolan ja Aapo Halmetojan, tuomana ilmeisesti jo 1860-luvulla, viimeistään 1870-1871 -vuodenvaihteessa. Liikkeen voimakasta leviämistä paikkakunnalla kuvaa se, että vuoden 1878 seurakuntakertomus sanoo neljänneksen seurakuntalaisista olleen liikkeen vallassa. Tieto on kolme vuotta Välikankaan lähtöä myöhempi eikä tietenkään tilastollisesti tarkka, mutta antaa kuitenkin kuvan vahvasti edenneestä liikkeestä. Voi olettaa, että Välikankaasta tuli jo Haapajärvellä lestadiolainen.

Haapajärvi oli Välikankaan synnyinpitäjä, mistä hän sitten siirtyi rannikolle Kalajoelle. Wikimedia Commons.

Muutto Kalajoelle ei vienyt Välikangasta pois liikkeen piiristä, sillä lestadiolaisuus oli saapunut Kalajoellekin vuonna 1866 työmies Juho Mustosen tuomisina työreissulta Kemistä. Täälläkin kiersivät Haapajärvelläkin tutut Juola ja Halmetoja. Liike oli päässyt hyvään kasvuun Kalajoellakin, sillä jo vuonna 1869 arvioitiin pitäjässä olevan 150 lestadiolaista. Liikkeen kasvua vauhditti sekin, että seudulla aiemmin vaikuttanut herännäisyys eli tuolloin heikkouden ja jakautumisen aikaa, minkä vuoksi tapahtui jopa joitakin siirtymiä herännäisyydestä lestadiolaisuuteen. Liikkeen voimaa kuvaa sekin, että kodeissa pidettyjen seurojen lisäksi kerrotaan jo 1870 vuokratun Kalajoen Etelänkylässä taloa, joka toimi rukoushuoneena varsinkin vierailevien puhujien käydessä paikkakunnalla. Oma rakennus hankittiin 1880. Välikangas siis eli täälläkin vahvasti lestadiolaisuuden vaikutuspiirissä ja osana sitä. Ei ole tietoa, esiintyikö hän jo siellä saarnaajana.

Kohti etelää ja heili Karjalasta

Viipurin linna vuoden 1885 asussa. Wikimedia Commons.

Kalajoelta Välikangas sitten siirtyikin kauas etelään, nimittäin Viipuriin, vaikkei tämä muuttaminen jostain syystä kovin suoraviivaisesti sujunut. Hän otti näet matkakirjan kaupunkiin jo vuoden 1879 keväällä ja uusi sen seuraavan vuoden helmikuussa, mutta hänen mainitaan joutuneen palaamaan "kruunun kyydillä" huhtikuussa. Mistä tämä johtui on ainakin tämän kirjoittajalle epäselvää. Oliko hän harjoittanut saarnatoimintaa ja joutunut viranomaisten vihoihin, vai oliko kyse jostain aivan muusta? Joka tapauksessa alkukesästä 1880 oli Välikangas asettunut pysyvästi Viipuriin.

Viipurissa Välikangas asettui uudenlaiseen ympäristöön. Tännekin oli lestadiolaisuuden sanoma kulkeutunut jo aiemmin, tosin hieman myöhemmin kuin pohjoisessa, 1870-luvun alkupuolella muuttoliikkeen myötä. Liike oli Välikankaan tullessa hyvässä kasvussa, mutta ympäristö oli erilainen kuin pohjoisten maalaispitäjien, sillä Viipuri oli kansainvälinen kaupunki ja aluekeskus, jossa jopa erilaiset kirkkokunnat ja uskonnot kohtasivat, herätysliikkeistä puhumattakaan. Lestadiolaisuus oli siis siellä yksi monista uskonnollisista vaihtoehdoista.

Välikangas työskenteli Viipurissa kirvesmiehenä. Nopeasti hän kotiutui seudulle ja löysi omat verkostonsa ja yhteisönsä. Myös elämänkumppani löytyi, ja häitä vietettiin Taipalsaarella syntyneen palvelustytön Eeva Marttisen kanssa marraskuussa 1880. Perheeseen syntyi myös yksi tytär. Avioliitto kiinnitti Välikangasta myöskin paikalliseen lestadiolaisyhteisöön, sillä Taipalsaarelta tulleet Marttiset olivat yksi kaupungin keskeisimpiä lestadiolaissukuja yhdessä Kiimalehtojen kanssa. Mikko Kiimalehto oli kotoisin Nivalasta, mutta asunut Taipalsaarella ennen Viipuriin muuttoaan ja avioitunut siellä Stiina Marttisen, Välikankaan vaimon serkun, kanssa. Kaksi varhaista Viipurissa toiminutta lestadiolaissaarnaajaa, Fredrik Grels Timonen, josta kuulemme vielä lisää, sekä Kalle Rautiainen olivat avioituneet Kiimalehdon suvun jäsenten kanssa. Näin siis kaupungin lestadiolaisvaikuttajat muodostivat paitsi hengellisen, myös sukuyhteyden.

Viipurista löytyi myös vaimo, joka kytki Välikankaan vahvasti 
paikalliseen lestadiolaisyhteisöön. Avioliittokuulutus, 
Ilmarinen 10.11.1880.

Kirvestä ja sanan miekkaa käyttämässä

Viimeistään täällä Välikankaasta tuli maallikkosaarnaaja. Hän kiersi ympäriinsä kirvesmiehen hommia tekemässä, mutta usein työmatkat olivat samalla saarnamatkoja. Nämä suuntautuivat myös Viipuria ympäröivälle maaseudulle ympäri Karjalan kannasta sekä Viipurista länteen ja hän saikin maineen voimakkaana parannussaarnaajana. Viipurissa oli tuohon aikaan muitakin saarnaajia, ainakin viisi, mutta Välikangas oli ilmeisesti näitten joukossa erityisen arvostettu, sillä vuonna 1883 Kristillisessä kuukauslehdessä hänen sanottiin kuuluneen Herran parhaimpiin aseisiin Viipurissa yhdessä räätäli Antti Räsäsen kanssa. Heidän mainittiin olevan varustettuja hyvillä lahjoilla ja Pyhän Hengen voimalla ja kiertävän maallisen työnsä ohessa ahkerasti sekä Viipurissa että sen ulkopuolella. Räsänen mainitaankin toisaalla Viipurin lestadiolaisten "oppi-isänä", mutta selvästi myös Välikangas arvostettiin korkealle. Saarnamatkojen laajuudesta kertoo, että Välikankaan mainitaan saarnanneen myös Etelä-Savon länsiosassa sijainneella Kangasniemellä.

Saarnaajanura etelässä jäi kuitenkin lyhyeksi. Helmikuussa 1884 Välikangas vieraili yhdessä toisen saarnaajan maalarimestari Fredrik Grels Timosen kanssa Lappeella vaakakirjuri Magnus Wilhelm Fagerlundin luona. Siellä miehet olivat päättäneet tehdä yhdessä saarnamatkan Savitaipaleelle ja Suomenniemelle. Fagerlundille tuli kuitenkin este, mutta toiset päättivät lähteä silti. Tosin Fagerlundin kertomus tästä on jossain määrin erikoinen, sillä hän sanoo näiden ensin olleen Taipalsaarella pitäen kokouksia siellä ja sitten pitkittäneen matkaansa Savitaipaleelle kuin se olisi vasta siellä päätetty asia. Yhtä kaikki, Savitaipaleelle lähdettiin.

Siellä lestadiolaisuus oli vielä hyvin nuorta, vasta 1880-luvun alussa ilmeisesti Pietariin tehtyjen kauppamatkojen tuliaisina. Silti siellä oli kokoontuva pieni joukko, lähinnä Karhulan ja Säänjärven kylistä, oli ilmeisen aktiivinen. Kun nyt paikalla oli kaksi viipurilaista saarnaajaa sekä porukkaan Taipalsaarelta liittynyt Mikko Hulkkonen pidettiin paikkakunnalla oikein useammat seurat. Miesten saavuttua sunnuntaina 24. helmikuuta oli ensin pidetty samana päivänä sekä maanantaina seurat Laakon tilalla Säänjärven kylässä, tiistaina ja keskiviikkona saman kylän Nikkilän tilalla. Torstaina ja perjantaina pidettiin sitten seuroja David Rusthollkarhun talossa Karhulan kylässä.

Kohtalokkaat seurat

Tuossa talossa perjantaina 29. helmikuuta kokoontunut seuraväki tiedetään hyvin oikeudenkäyntipöytäkirjojen vuoksi. Paikalla oli runsas kymmenen henkeä, edellä mainittujen saarnaajien lisäksi isäntäväki David ja Eeva Maria Rusthollkarhu, Joonas Rusthollkarhu ja Matti Haimila Karhulan kylästä, Daavid Pylkkö Lyytikkälän kylästä, Abel Havo Havolan kylästä sekä Gabriel Hulkko,  Johan Tikka ja  Eeva Vasara (o.s. Kontunen) Säänjärven kylästä. Seuraviestiä kerrottiin taloihin vieneen  Eeva Jurvasen ja Anna Rusthollkarhun. Joukko ei ollut suuren suuri, mutta on hyvä tosiaan muistaa, että Säänjärven kylässä oli jo pidetty neljät seurat ja Karhulassakin oli jo toinen päivä menossa.

Nämä seurat kuitenkin keskeytyivät yllättäen, kun talollinen Matti Vasara Säänjärveltä ilmestyi paikalle. Hän oli tullut hakemaan vaimoaan Eeva Vasaraa takaisin kotiin. Mies ei näet ollut lainkaan mielissään siitä, että vaimo oli liittynyt lestadiolaisiin eikä halunnut tämän käyvän seuroissa. Tässä kohtaa Eevan lisäksi varmaan ainakin muut säänjärveläiset ovat katsoneet toisiaan huolestuneina, sillä Matti Vasaralla mainitaan olleen aiemmin mielenterveydellisiä ongelmia. Voi olla, että Vasara oli pihalla huutaessaan jo tullut ilmaisseeksi senkin, että hän kuljetti mukanaan ladattua asetta.

Niinpä Vasaraa ei laskettukaan sisälle taloon. Sen sijaan Välikangas ja ehkä joku muukin astuivat ulos miestä rauhoittelemaan. Seurasi kiivas sananvaihto, eikä Vasaran vaatimuksista huolimatta hänen vaimonsa suostunut tulemaan ulos eivätkä saarnaajat antaneet miehen tulla hakemaan häntä. Vasara oli myös uhannut miehiä aseellaan, mutta tälläkään ei ollut vaikutusta. Elettiin kello 15 ja 16 välistä aikaa.

Sitten tilanne kärjistyi kohtalokkaasti. Vasara otti aseensa käyttöön. Ilmeisesti Välikangas yritti pysäyttää Vasaran käymällä hänen päälleen, mutta luoti lävisti Välikankaan vasemman olkapään. Joissain lähteissä mainitaan Vasaran yrittäneen ampua myös Timosta, mutta se jäi tekemättä kun Vasara saatiin taltutettua. Ilman lääkärin apua hoito jäi puutteelliseksi, ja Välikangas kuoli verenhukkaan sunnuntaiaamuna 2. maaliskuuta. Hänen kerrotaan viime sanoikseen julistaneen "syntein anteeksi saamista Jeesuksen kalliissa, ulosvuotaneessa sovintoveressä."

Kuoleman satoa: kansanpaljoutta ja kääntymisiä

Tapaus herätti luonnollisesti suurta huomiota. Lestadiolaisten omassa Kristillisessä kuukauslehdessä julkaistiin huhtikuussa edellä mainitun Fagerlundin Ugglan perheelle lähettämä kirje tapahtumista. Kuitenkin myös maallinen media oli huomioinut tapahtuman. Maaliskuussa sama lyhyehköasiaa koskenut uutinen löytyi useista lehdistä kuten Wibogsbladet, Uusi Suometar, Turun Lehti, Hämäläinen ja Savo. Hautajaisista taas uutisoivat ainakin Karjalatar, Oulun Lehti, Kaiku ja Tapio. Huomio oli siis valtakunnanlaajuista.

Ensimmäisenä henkirikoksesta uutisoi 
ruotsinkielinen Wiborgsbladet 6.3.1884.

Eikä ihme, että hautajaisista, jotka pidettiin 19. maaliskuuta, uutisoitiin. Niistä kun tuli valtaisa väenkokous, jonne kokoontui vainajan ystävien ja sukulaisten lisäksi lestadiolaisia laajalta alalta. Lehdissä mainittiin niiden olleen yhdet Viipurin suurimmista, vaikka vainaja oli pelkkä työmies. Esimerkiksi Helsingistä mainittiin "etewiä hihhuleja" saapuneen paikalle. Välikankaasta tuli liikkeen marttyyri, veritodistaja, jonka kohtalo merkitsi monille lestadiolaisille merkkiä siitä, että oltiin oikealla asialla. Savitaipaleenkaan lestadiolaisuus ei tästä nujertunut, vaikkei kovin suureksi kasvanutkaan. Vuonna 1889 paikkakunnalla mainitaan olleen noin 30 lestadiolaista, enemmän kuin seuraväkeä tuona kohtalokkaana päivänä.

Ja tässäkin näytti pätevän se varhaisen kirkon kirjoittajan Tertullianuksen kristittyjä vainoaville kirjoittama sana, että "marttyyrien veri on siemen", sillä ainakin Taipalsaarella tuolloin asunut David Johan Åberg, joka oli aiemmin vastustanut lestadiolaiseksi kääntynyttä veljeään kertoi tulleensa Välikankaan kuolemasta niin vaikutetuksi, että halusi "astua surmansa saaneen tilalle vainottuun kristillisyyteen". Tästä Åbergista tuli sittemmin saarnaaja. Hän muutti sittemmin Yhdysvaltoihin ja kun siellä 1928 perustettiin lestadiolaisten oma kirkkokunta Finnish Apostolic Lutheran Church of America (nykyään Apostolic Lutheran Church of America) tuli Åbergista sen ensimmäinen esimies, missä tehtävässä hän toimi 1940-luvulle asti. Näin Välikankaan kuolema välillisesti vaikutti myös rapakon takana.

Arvostelun kumua ja lesken surua

Soraääniäkin kuului, sillä ainakin evankelisten Sanansaattaja -lehdessä sinne Viipurista kirjoittanut evankelinen suhtautui jokseenkin happamesti tapaukseen sanoen Välikankaan hautajaisten olleen 'hihhuleiden' "erinäinen loistokohta". Hänen mielestään Välikangas ei ollut mikään oikea marttyyri, sillä tämä oli kuulemma tehnyt Vasaraa vastaan fyysistä vastarintaa eikä tappelussa kuoleminen ole mitään marttyyriutta. Arvostelu tuntuu epäreilulta kun muistaa, että Vasara oli tullut aseistettuna keskeyttämään Välikankaan johtaman kokoontumisen. Myös erinäisiä lauluja syntyi tapauksesta kansan suussa, ja säilyneissä pilkottaa tietty ymmärrys Vasaran tekoa kohtaan, mikä kielii siitä, että lestadiolaisia kohtaan tunnettiin laajaa vihamielisyyttä.

Vielä surkeampaa oli kuitenkin Välikankaan Eeva-lesken asema. Hän ei saanut mitään tukea yhteiskunnalta eikä minkäänlaisia korvauksia useista yrityksistä huolimatta. Vasara näet vapautettiin vastuusta ja määrättiin hoitoon mielenterveysongelmiensa vuoksi. Edellä mainittu Fagerlund sentään avusti leskeä oikeudenkäyntikuluissa. Miehen haudalle uskonystävät kyllä pystyttivät aikanaan kivisen muistomerkin, mutta se ei varmasti taloustilannetta helpottanut, vaikka varmaan muuten ilahduttikin. Luultavasti paikkakunnalla ollut lestadiolainen sukuverkko tuki häntä kuitenkin jotenkin. Eeva Välikangas kuoli vasta 6. maaliskuuta 1937 Viipurissa.

Ei lisää Välikankaita, kiitos

Välikankaan hauta on jäänyt rajan taakse ja Savitaipaleen laukausten kaiku on kauan sitten hiipunut. Kuitenkaan tapaus ei ole tyystin unohtunut ja sitä selvästi pidetään liikkeen piirissä tärkeänä, mistä kielii sekin, että kun Seppo Lohi julkaisi 1997 laajan lestadiolaisuuden leviämistä 1800-luvun lopulla käsittelevän tutkimuksensa on takakannen 15 rivistä 3 on omistettu Välikankaan kohtalolle. Tapaus siis kiinnostaa yhä. Samalla me voimme tapauksesta huomata sen, että Suomessakaan ei aina ole ollut itsestään selvää ihmisten oikeus harjoittaa vapaasti ja pelkäämättä uskontoaan. Välikankaan tapaus ei ole varmasti ainutlaatuinen, ja muu väkivalta oli hyvin yleistä. Tämä on tänäänkin todellisuutta monissa maissa. Toivokaamme, että täällä meillä vastedes kukin saa elää ja uskoa oman vakaumuksensa mukaisesti ilman väkivallan pelkoa.

Lähteet:

Awioliittoon kuulutettuja. Ilmarinen -lehdessä 10.11.1880, nro 89. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/431332?page=3

M. W. Fagerlund: Weljemme weritodistajana. Kristillinen kuukauslehti 15.4.1884, nro 4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/993106?page=6

Erkki Kansanaho: Kirkko Karjalassa. 1985.

Erästen hautajaisten johdosta. Karjalatar -lehdessä 28.3.1884, nro 13B. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/448098?page=2

Mauri Kinnunen: Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1939. 2004.

Kirjewaihtoa. Sanansaattaja -lehdessä 3.6.1884, nro 11. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/827068?page=7

Mielipuolen tekemä murha. Uusi Suometar -lehdessä 8.3.1884, nro 58. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/427206?page=3

Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys. Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870-1899. 1997.

J. Rännäri: Kirje Wiipurista. Kristillinen kuukauslehti 15.5.1883, nro 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/993095?page=9

Tarvasjoen "Hullu Herrasmanni", evankelinen viljelijämahtimies Johan Fredrik Fingerroos

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

JOHAN FREDRIK FINGERROOS 1845-1912

Tarvasjoen vuonna 1911 valmistunut seurakuntatalo seisoo kertoo
omaa tarinaansa suurten herätysten ajasta sekä rakennuttajastaan,
herätyksen miehestä. Itse otettu.

Varsinais-Suomessa nykyään Lietoon kuuluvan Tarvasjoen keskustassa on Tarvasjoen ylittävän sillan vieressä komea valkoinen rakennus, Tarvasjoen seurakuntatalo. Vähän matkan päässä omalla kummullaan seisoo Tarvasjoen keltainen puukirkko paikalla, jossa se Mikael Piimäsen suunnittelemana on seissyt vuodesta 1779. Sen ylemmän parkkipaikan vierestä avautuu portti hautausmaalle. Siinä, aivan blogistin sukulaisten hautojen lähellä kohoaa korkea tumma hautapaasi. Sen huipulla seisoo valkoinen kiviristi, jonka alla tähti- ja muiden kuvioiden sekä toisen valkoisen ristin alla komeilee vanhanaikaisilla kirjaimilla "Fingerroos Juho Fredrik". Tämä nimi liittyy aivan oleellisesti aluksi mainitun seurakuntatalon syntyyn, ja samalla tuon nimen kantaja liittyy myös suureen hengelliseen liikehdintään, joka yli sata vuotta sitten pyyhkäisi Tarvasjoen yli tehden siitä yhden evankelisen herätysliikkeen valtamaista.

Lapsuuden liekkimeri ja aherrusta oppimassa

Tarvasjoen 1779  valmistunut kirkko seisoi
paikallaan myös Fingerroosin syntyessä, aivan
tämän kotikylän Euran vieressä. Wikimedia
Commons.

Sankarimme syntyi Johan Fredrik Fingerroos -nimisenä Tarvasjoen, silloisen Marttilan seurakunnan Euran saarnahuonekunnan Euran kylän Tie-Knaapilla 5.2.1845. Hänen samanniminen isänsä oli syntynyt 1820 Paimiossa ja avioiduttuaan Tarvasjoella 1822 syntyneen Euran Sepästä kotoisin olleen Maria Kristiinan kanssa ja tullut Tie-Knaapin isännäksi. Isän mainitaan olleen ankara mies, joka edellytti kovaa työntekoa. Äiti puolestaan oli luonteeltaan lempeä ja hiljainen. Hän yritti opettaa lapsilleen kristillistä uskoa ja Fingerroos osasikin vielä vanhana miehenä ulkoa useita äitinsä opettamia virsiä.

Tarvasjoki sijaitsee Varsinais-Suomen
sisämaassa. Wikimedia Commons.

Tuolloin Euran ryhmäkylässä oli seitsemän taloa samalla mäellä. Fingerroosin ollessa 12-vuotias kylää kohtasi suuronnettomuus 9.5.1857. Nokan ratsutilan prännissä eli karjakeittiössä pääsi tuli valloilleen, mistä on epäilty niin piikojen huolimattomuutta kuin muurin huonokuntoisuutta. Palo alkoi seitsemän aikaan illalla ja levisi koillismyrskyn siivittämänä niin Knaapille kuin muihinkin taloihin.  Tuolloin saarnahuonekunnan saarnaajana toiminut Adolf Lindman piti tarkkaa päiväkirjaa, ja hän kertoo palosta näin: "Koko komea kylä oli nyt yhtenä tulimerenä,  josta kekäleitä lensi aina Suitsulan kylään saakka savun ja liekkien näkyessä Turkuun asti, jopa kauemmaskin.- - - Kun pimeys laskeutui tienoon ylle, mutta tuli vielä loimusi raunioissa, näky oli kaunis, mutta samalla kammottava. Kuu nousi ja katseli hävitystä alhaalla." Lindman iloitsi kuitenkin siitä, ettei ollut tuullut vastakkaiselta suunnalta, sillä silloin tuli olisi polttanut myös viereisen Kirkonkylän kirkkoineen, pappiloineen ja kruununmakasiineineen.

Tarvasjoen kyläkartta vuoden 1927 tilanteen
mukaan. Eura (11) sijaitsee aivan Kirkonkylän
(12) vieressä. Kekäleiden tavoittelema Suitsula on 8,
Fingerroosin myöhempi kotikontu Yrjäntilä on 13.
Wikimedia Commons.

Onneksi palo tapahtui keväällä, mikä helpotti jälleenrakennusta. Tie-Knaapi erkani tässä kohtaa parin muun talon tavoin ryhmäkylästä ja siirtyi Hämeentien varteen. Tässä kohtaa nuori Fingerroos sai kantapään kautta oppia rakentamisen taitoa, mistä oli hyötyä tulevaisuudessakin. Vuonna 1875 hän 30-vuotiaana avioitui 10 vuotta itseään nuoremman Emilia Wilhelmiina Nyströmin kanssa, joka oli Kättylän yksinäistilalta. Elämä isän kodissa oli työntäyteistä, sillä peltoja laajennettiin ja rauta-aura mahdollisti niittyjenkin raivauksen. Surua toi se, että ensimmäiset viisi lasta kuolivat kaikki pieninä.

Tarmokkaana tilallisena ja luottamushenkilönä

Fingerroosin kuva hänen muistokirjoituksensa
yhteydestä, sama kuva löytyy myös Tarvasjoen
seurakuntatalon seinältä. Kuvan arvokas herrasmies
ei epäröinyt tarvittaessa liata itseään eikä myöskään
myöhemmin välittänyt, mitä muut hänestä sanovat.
Kotimatkalla 1913.

Vuonna 1883 Fingerroos päätti ryhtyä rohkeaan hankkeeseen ja osti osin kotoa saaduilla rahoilla ja osin velaksi itselleen rappiolla olevan Yrjäntilän tilan, joka tunnetaan myös nimellä Herrasmanni. Maata siihen kuului 321 hehtaaria, joista 50 peltoa. Naapuruston kerrotaan surkutelleen Fingerroosia, jonka ajateltiin tuhlanneen koko omaisuutensa tilaan, jossa odotti varma köyhtyminen. Fingerroos kävi kuitenkin ankaraan työhön. Talouskeskus siirrettiin keskelle viljelyksiä, tehtiin uusi silta parempaan paikkaan ja joka vuosi raivattiin lisää peltoa niin, että sitä oli vuosisadan vaihteessa 150-160 hehtaaria, viljelysten ollessa paikkakunnan suurimmat. Myös karjaa kertyi ja komea kivinavetta kohosi. Eikä ihmekään, että työt etenivät, sillä isäntä itse raatoi työmiesten ohella niin, että jos joku kysyi isäntää kesäaikaan tämä kohta ilmestyi paikalle saappaat savessa ja kädet samaten. Työnantajana hänen kerrotaan olleen oikeudenmukaisen, mutta vaativan. Monista töistä annettiin urakkapalkka, joka oli hyvä, mutta niin oli oltava työjäljenkin. Vakituista väkeä kannustettiin usein kahdenkeskisillä kehuilla, joskus muitten näkemättä annetulla ylimääräisellä palkalla tai viinaryypyllä. Jos joku erehtyi kehuskelemaan muille olevansa ylimääräisen palkan vuoksi parempi työmies, sai hän sitten huomata muitten saaneen aivan saman. Fingerroosin koettua hengellisen murroksensa hänestä tuli suhteessa työmiehiinsä avoimempi ja luottavaisempi, suorastaan isällinen, vaikka antoikin edelleen suuren arvon ahkeruudelle.

Eikä tässä vielä kaikki, sillä Fingerroos toimi myös kunnallislautakunnassa ja oli sen esimies vuodet 1884-1895. Hänet muistettiin tarkkana talousmiehenä, jonka edistyksellisiä ajatuksia monet vastustivat. Hän ajoi esimerkiksi kansakoulun perustamista pitäen tärkeänä kaikkien kansalaisten sivistystason nostoa ja lasten pääsyä opintielle. Ehkä häntä kaihersi se, ettei itse ollut koskaan saanut muuta oppia kuin sen, mitä kotoa sai. Kouluasian tärkeyttä kuvaa se, että uskoontulonsa jälkeen hän luopui luottamustehtävistään, mutta suostui silti 1902 Suurilan koulun ensimmäiseen johtokuntaan esittäen siellä ilmaispaikkojen antamista vähävaraisille käyttäen tähän tarkoitukseen omia varojaan.

"Herrasmanni on tullut hulluksi!"

Mutta siis, iso, vauras tila ja arvostettuja luottamustehtäviä. Olisi voinut luulla, että kaikki oli mallillaan, mutta ainakin myöhemmin Fingerroos koki, että suhde Jumalaan oli tuolloin huonolla tolalla, ehkä se oli hänen kokemuksensa jo silloin.  Jo kotoa äidiltä saatu kristillinen perintö vaikutti taustalla, ja Fingerroos kävi kyllä kirkossa. Lisäksi tuolloin vaikutti Lounais-Suomessa voimakkaasti evankelinen herätysliike ja sen saarnaajia kulki Tarvasjoellakin. Fingerroos antoi näiden pitää seuroja myös Herrasmannilla ja istui itse näitä kuulemassa. Jokin kuitenkin oli esteenä. Mahtavien ystävien seura oli uskonasioita tärkeämpi, ja tämän Fingerroos ilmeisesti ainakin jälkikäteen koki tukahduttaneen hänen sisällään Pyhän Hengen äänen. Uskonelämä oli jäänyt vain ulkonaiseksi harrastukseksi, jota saattoi harrastaa pienessä määrin. Usko Kristukseen ei kuitenkaan ollut elämän ykkösasiana.

Pietari Kurvinen (1842-1925) vaikutti julistuksellaan
merkittävällä tavalla myös Fingerroosin uskonnolliseen
murrokseen. Kuva vuodelta 1909. Wikimedia Commons.

Tuohon aikaan entinen Ambomaan lähetyssaarnaaja, evankelisiin lukeutunut Pietari Kurvinen asui Turussa ja saarnasi sen ympäristössä. Kurvisen vaikutus seudulla oli melkoinen, vastasipa vuosia myöhemmin Karinaisissa eräs rouva kysymykseen, milloin kristinusko tuli Suomeen, että "Varmaan silloin, kun Kurvinen palasi Afrikasta". Hänen saarnansa ravistelivat myös Fingerroosia rajusti. Entinen elämä alkoi maistua karvaalta, ja alkoi ahkera Raamatun luku. Aiemmat synnit alkoivat kuitenkin painaa omatunnossa yhä raskaampina ja kaikki näytti mahdottomalta. Niin kului aika lukien, itkien ja rukoillen. Uudenvuodenpäivä 1893 aukaisi myös uuden lehden Fingerroosin elämässä. Hän luki kamarissaan Martti Lutherin saarnakirjaa ja nousi yhtäkkiä seisomaan kertoen, kuinka hänen syntinsä ovat anteeksiannetut. Koko päivän saikin talonväki kuulla hänen kertovan löytämästään onnesta sekä kehotuksia uskoa itsekin heti omalle kohdalle syntien anteeksiantamus Jeesuksen sovintoveressä. Fingerroosin suuri löytö oli se, että "kaikkien ihmisten kaikki synnit ovat kerta kaikkiaan hukkuneet Jeesuksen veren virtoihin jo silloin kun se veri ristillä virtaili."

Fingerroos oli onnellinen, mutta paikkakuntalaiset kauhuissaan. Naapurit sanoivat, että "Herrasmanni" oli tullut hulluksi. Tästä Fingerroos vähät välitti, ja entiset ystävät saivat ihmeissään kuunnella, kun hän julisti oppimaansa ilosanomaa. Kodissaan hän alkoi joka päivä pitää pitkiä hartaushetkiä, jotka aamuisin saattoivat kestää monta tuntia. Työväkikin hämmästyi ennen niin ahkeraa isäntäänsä, joka näytti unohtaneen talon työt tyystin,  monet arvelivat talon nyt joutuvan häviöön. Mutta näin ei käynytkään, sillä hartaushetken päätyttyä paiskittiin sitten töitä senkin ajan edestä.

Samalla tarmolla uskonasioissa kuin maallisissakin

Fingerroosin elämässä alkoi nyt aivan uusi vaihe. Hänestä tuli pian innokas sananjulistaja. Tässä työssä kotikontu kävi pian ahtaaksi. Oli päästävä muuallekin autuuden sanomaa julistamaan. Niinpä Fingerroos talvisin matkasi ympäri Suomea puhujamatkoillaan. Jopa junamatkojen aikana hän kulki vaunusta vaunuun tiedustellen muilta matkustajilta uskonasioista ja laulaen Siionin kannelta, evankelisten laulukirjaa. Taas arveltiin talon joutuvan nopeasti tärviölle. Näihin epäilyihin Fingerroos itsekin viittasi muistitiedon tallentamassa esittelyssään: "Mää olen se hullu herrasmanni, joka olen saanut herätyksen, ja kyl mun taloni hyvin menee, vaikka mää tääl maailmassa kuljen." Tähän pärjäämiseen vaikutti ensinnäkin se, että hän aina lähtiessään määräsi talon työt matkan ajaksi  ja palasi kotiin juuri sopivasti silloin, kun aiemmin määrätyt työt olivat talosta loppuneet osallistuen tällöin itsekin uutterasti töihin. Oma roolinsa oli varmasti myös kotia emännöivällä Emilia-rouvalla, joka tunnettiin myöhemmin Rauhalinnan mammana. Hänen kerrotaan olleen hyvä niin köyhille kuin rikkaillekin. Lapsiakin oli taloon syntynyt viisi kappaletta, oma työnsä varmasti heissäkin.

Emännän työpanosta tarvittiin silloinkin, kun Fingerroos järjesti kesäisin kotonakin suuria evankeliumijuhlia, kuten evankelisten isompia kokoontumisia kutsuttiin. Pihapiiriin kohosi juhlaportti sekä katollinen saarnatuoli. Pihan pitkille penkeille saapui suuri joukko väkeä naapuripitäjiä myöten. Puhujina saattoi olla pappeja Helsingistä saakka ja osan vieraista majoittuessa tiesi se emännälle kovasti työtä, vaikka apulaisia olikin. Juhlakansa sai syödäkseen rusinasoppaa, kananmunia, voileipiä sekä kahvia ja limonadia kurkunkostukkeeksi. Väenpaljous veti myös tienvarsille kaupustelijoita, jotka myyskentelivät tuotteitaan ja saivat aikaan melkoisen markkinatunnelman. Näitten kaupustelijoitten vuoksi Fingerroosin juhlia myös paheksuttiin, vaikkeivät ne liittyneetkään häneen. Juhlillakin toki myytiin, mutta lähinnä lehtiä ja kirjallisuutta.

Kiistoja opettajan ja arkkipiispan kanssa, ja taas vaimoa tarvittiin

Yksi juhlien markkinahumua paheksuneista oli kiertokoulunopettaja Antti Pennanen. Hän oli uskonnollinen mies itsekin ja tunsi myös evankelisten perusteoksen, Fredrik Gabriel Hedbergin kirjan Uskonoppi autuuteen. Hän kuitenkin koki Tarvasjoella alkaneen liikehdinnän liian levottomaksi ja vieroksui maallikkosaarnaa, tai kuten hän ilmaisi: "Papit hylätään, eikä käydä kirkossa. Pian kaikki rengit ja piiatkin luulevat olevansa viisaampia, kuin teologiaa opiskelleet." Maallikkosaarnaajien puheissa esiintynyt puhe koko maailman autuudesta sai Pennasen julkaisemaan 1899 kirjasen Väärän uskon vastustus, jossa hän hyökkäsi niin evankelisuutta yleisesti kuin suoraan Fingerroosia vastaan esimerkiksi huomauttaen, että maanviljelijän pitäisi pysyä virassaan eikä lähteä saarnamatkoille. Erityisesti Pennasta huolestutti juurikin koko maailman autuuden oppi, jonka hän tulkitsi niin, että kaikki pelastuvat vaikkeivät uskoisikaan.

Fingerroos puolustautui noita syytöksiä vastaan ja sanoi Pennasen ymmärtäneen evankelisen julistuksen väärin. Fingerroos selitti, että ristillä Jeesuksen päälle oli laskettu koko maailman synti, jokaisen ihmisen synnit.  Niinpä hän kuollessaan maksoi koko ihmiskunnan syntivelan. Näin maailma Jeesuksen sovituskuoleman tähden oli pelastettu, vanhurskas ja autuas, siksi siis puhuttiin koko maailman autuudesta.  Fingerroos jatkoi, että tämän pelastuksen uskossa vastaanottava oli ilman omia ansioitaan autuas, mutta tämän sanoman torjuva taas omasta syystään kadotuksen oma, kun ei epäuskonsa tähden ottanut tarjolla olevaa pelastuksen lahjaa vastaan. Pennanen ja Fingerroos pääsivät myöhemmin sovintoon ja Fingerroos muisteli Pennasta lämmöllä tämän kuoltua 1903.

Arkkipiispa Gustaf Johanssonin (1844-1930)
ollessa Fingerroosilla päivällisillä oli tunnelma
niin lämmin, että se oli suorastaan kuuma. Wikimedia
Commons.

Vuonna 1899 Fingerroos oli osallisena myös toisessa kiistassa. Tuona vuonna oli näet piispantarkastus, ja arkkipiispa Gustaf Johansson, joka esiintyikin jo Saara Malista käsitelleessä tekstissä Kuopion piispana. Johansson haukkui niin evankeliset, heidän julistuksensa, maallikkosaarnaajansa ja laulukirjansa aivan lyttyyn. Fingerroos oli yrittänyt pyytää tarkastuksessa puheenvuoroa, mutta ei sitä saanut. Hänen luonaan oli kuitenkin arkkipiispan seurueelle päivällinen, joilla oli läsnä myös Fingerroosin arvostamia maallikkosaarnaajia kuten August Helenius ja J. E. Liljeroos. Tilanne oli siis tulenarka, ja Fingerroosin intouduttua kertomaan elämästään ja uskoontulostaan Johanssonille se leimahti arkkipiispan käskettyä Fingerroosin vaieta ja alkaessa riidellä Heleniuksen ja Liljeroosin kanssa. Sopivasti talon emäntä ilmoitti miehille ruuan olevan pöydässä juuri silloin, kun riita oli yltymässä. Monessa se vaimo tosiaan sai olla apuna.

Nuo mainitut maallikkosaarnaajat eivät olleet evankelisten kattojärjestön Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen saarnaajia, vaan niin sanottuja vapaita maallikoita, joilla oli väliin isojakin riitoja Evankeliumiyhdistyksen kanssa, vaikka samasta juuresta nousivatkin. Näistä Helenius muisteli myöhemmin, kuinka Fingerroos oli varsinkin tuolloin hyvää pataa heidän kanssaan. Heidän kanssaan hän sanoi Fingerroosin kulkeneen ja heitä hoitaneen, niin että joku oli kirjoittanut pilkallisesti lehteenkin: "Herrasman'in talo on tullut kulkusaarnaajain kestikievariksi." Hienoista katkeruutta on havaittavissa hänen kertoessaan tuosta ajasta. Fingerroos lähentyi näet myöhemmin suuresti juuri Evankeliumiyhdistyksen kanssa. Tähän varmaan vaikutti osaltaan se, että hänen tyttärensä Helmi avioitui Evankeliumiyhdistyksen työntekijän Emerik Lyytisen kanssa. Muualla on Fingerroosista mainittu, ettei hän tahtonut tehdä suurta eroa evankelisuuden eri ryhmittymien välillä.

Nousevan evankelisuuden paikallisena johtajana ja papinvaalin "kuninkaantekijänä"

Vuonna 1904 perustettiin Tarvasjoelle evankelisten Evankelis-Luterilainen Nuorukaisyhdistys ja Fingerroosista tuli puheenjohtaja. Sen toiminta alkoi reippaasti, sillä samana vuonna siinä oli jäsenenä jo 124 miestä ja 25 naista. Osa jäsenistä oli Karinaisten puolelta. Toiminta oli ilmeisen vilkasta, sillä esimerkiksi vuoden 1906 huhtikuussa pidettiin seuroja kahdeksana peräkkäisenä iltana eri kodeissa. 1.12.1906 yhdistys muutettiin nuorisoliitto-osastoksi Fingerroosin edelleen jatkaessa puheenjohtajana. Vuosittain pidettiin noin 30 hartaushetkeä ja neljä isompaa juhlaa. Japanin-lähetykselle perustettiin oma ompeluseura, 1909 perustettiin oma 402 kirjan kirjasto ja tehtiin omaa Nuorten ajatuksia -lehteä. Jäsenmäärä kohosi yli 200 henkeen. Tällöin Karinaisissakin oli jo oma osasto, eli kun ottaa huomioon Tarvasjoella vuonna 1910 asuneen 1813 henkeä ja osastossa olevan jäseninä vain aikuisia voi sanoa paikkakunnan olleen evankelisuuden valtamaita.

Papisto ei kuitenkaan liikkeestä juuri perustanut ja saattoi kehottaa väkeä olemaan menemättä evankelisten tilaisuuksiin. Niinpä kun Tarvasjoesta oli tulossa itsenäinen seurakunta lähti Fingerroos metsästämään sopivaa pappia kirkkoherraksi. Hän löysikin matkallaan Turussa olleille juhlille Kaarlo Kustaa Turtolan, jota pyysi hakemaan virkaan, jonka jälkeen hän alkoi voimallisen vaalikampanjan. Fingerroosin vävy, opettaja Vilho Mattila, kertookin tämän iloinneen suorastaan lapsellisesti Turtolan valinnasta 1910. Nyt oli oma mies pappina ja vuosien riitely papiston kanssa ohi.

Viimeiset rakennushankkeet ja elämän päätös

Rauhaniemen rukoushuone, Fingerroosin hengellisen työn
muistomerkki, valmistui 1911. Itse otettu.

Näinä vuosina Fingerroosilla oli myös isoja rakennushankkeita. Hän myi vuonna 1907 suurimman osan maistaan sekä päätilansa Herrasmannin päästäkseen vapaaksi suuren talouden siteistä voidakseen omistautua vielä enemmän julistustyölle. Hän rakensi itselleen uuden tilan, Rauhalinnan rakennuksineen vuoden 1908 aikana. 1910 hän ryhtyi vielä yhteen hankkeeseen alkaen rakennuttaa rukoushuonetta kotilastaan Knaapilta perimälleen tontille. Hän suunnitteli sen itse ja käytti esimerkiksi kokonaisen päivän Turussa siihen, että etsi sopivan näköisiä ikkunoita. 5.2.1911, Fingerroosin 66. syntymäpäivänä vihittiin tämä Rauhaniemen rukoushuone käyttöön noin 600 hengen juhlakansan ja useiden puhujien saattelemana.

Fingerroos itse ehti astua vain vajaan vuoden verran oman
rukoushuoneensa ovista sisään. Tosin se tapahtui usein, sillä
toiminta oli todella vilkasta. Itse otettu.

Nyt Fingerroos ajatteli olevan entistä suuremmat mahdollisuudet julistustyölle. Kirkkoherra Turtolan mukaan hän viime vuosinaan tuli aina sunnuntaisin ajoissa kirkolle jutellakseen sinne tulevien kanssa ja kehottaen näitä tarkkaan sanankuuloon. Hänen päivätyönsä alkoi kuitenkin olla lopuillaan. Vähän ennen vuoden 1911 joulua hän sairastui vakavasti. Tämä sairaus jäi hänen viimeisekseen. Tuon sairasajan hän käytti rukoillen kaikkien ystäviensä ja perheensä puolesta, että nämä pysyisivät Herraan uskovina koko elämänsä ja pääsisivät sinne, minne Fingerrooskin uskoi pian olevansa matkalla. 22.1.1912 poistui Fingerroos tästä ajasta. Hänet saatettiin suurella joukolla haudan lepoon.

Himmeä hiillos ja valkea seurakuntatalo

Tänä päivänä ovat evankelisen liikkeen suuruuden ajat Tarvasjoella menneisyyttä. Liike ei ole tyystin kadonnut paikkakunnalta, mutta jos se Fingerroosin aikana oli kuin hänen lapsuudessaan näkemänsä Euran kylän roihu on se nyt kuin himmenevä hiillos. Mikä on sen tulevaisuus siellä tietää yksin Herra, sillä historiassa on ennenkin nähty vanhojen herätysten hiillosten kohoavan uuteen liekkiin.

Fingerroosin elämän peruspilari on kirjattu
myös hänen hautakivensä perustuksiin ja asetettu
sen huipulle. Itse otettu.

Fingerroosin rakentama rukoushuone toimi pitkään evankelisten rukoushuoneena kuuluen rakentajansa perillisille. Vuonna 1968 Tarvasjoen seurakunta osti sen itselleen seurakuntataloksi. Vaikka seurakunta muuttuikin kappeliseurakunnaksi Lietoon liittymisen myötä vuonna 2015 on seurakuntatalo edelleen sen käytössä toimien erilaisten seurakunnan tilaisuuksien, myös paikkakunnan evankelisten tapahtumien, näyttämönä. Näin se täyttää edelleen rakennuttajansa tarkoitusta.

Fingerroosin hautapaadessa, sen perustuksissa lukee jo Kleofas Immanuel Nordlundin esittelyssä meille tutuksi tullut raamatunkohta Paavalin Filippiläiskirjeestä: "Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto" (Fil. 1:21). Fingerroos pyrkikin noudattamaan tätä periaatetta voimallisesti elämässään vuosien ajan. Hänen sanotaan kuollessaan ylistäneen Jumalaa. Elämän oltua hänelle Kristus, oli kuolema hänelle voitto.

Lähteet:

August Helenius: Johan Fingeroos Herrasman. Totuuden ystäwä -lehdessä  1.1.1913, nro 1. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/839232?page=12

August Helenius: Johan Fingeroos Herrasman. Totuuden ystäwä -lehdessä  1.2.1913, nro 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/839231?page=13

August Helenius: Johan Fingeroos. Totuuden ystäwä -lehdessä  1.5.1913, nro 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/839236?page=10

Lauri Koskenniemi: Maallikkosaarna - Evankelisen liikkeen voima.2008.

Adolf Lindman: Euran saarnahuonekunnan saarnaajan päiväkirja vuosilta 1853-1859. Tarvasjoen seurakunta, 1972.

Emerik Lyytinen: Johan Fredrik Fingerroos. Teoksessa Kotimatkalla 1913. 1912. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832784?page=49

Taimi Mäkinen: Muistoja menneiltä ajoilta. 3. Tarvasjoki. Paimen -lehdessä 10.6.1927, nro 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/850068?page=13

Kalervo Mäkinen: Seuratkaa heidän uskoaan. SLEY:n Lounais-Suomen piirin 50-vuotisjulkaisu. 1973.

Werneri Niinivaara: Johan Fredrik Fingerroos. Sanansaattaja -lehdessä 1.3.1912, nro 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/827734?page=11

Aulis Oja: Tarvasjoen historia.1971.

Pirjo Poutanen (toim.): Hämeen Härkätiellä.2002.

Ossi Tammisto: "Toivola tulee pakanain kirjaan" – luterilainen vapaaseurakuntaliikehdintä Marttilan seudun yhteisöissä 1920–1930 -luvuilla. Pro gradu -tutkielma, 2015. https://www.utupub.fi/handle/10024/125656

Erkki Urho Yrjänä.: Raivaaja-Rakentaja-Uskonmies : Johan Fredrik Fingerroos 1845–1912. Julkaistu Tarvas -lehdessä, 1995, 18. vsk, nro 2. http://www.aumanet.fi/TarvasKotiseutulehti/Tarvas21995.pdf

Väestösuhteet Suomessa vuonna 1910. Julkaissut Suomen Tilastollinen Päätoimisto, 1911. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/67285/vamu1910.pdf