Suomessa on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen useita
erilaisia luterilaisen kirkon sisäisiä herätysliikkeitä. Ne ovat yleensä
saaneet alkunsa hengellisistä herätyksistä, joista osa on sittemmin
järjestäytynyt joko kirkon sisäisiksi herätysliikkeiksi tai sitten omiksi
kirkkokunnikseen. Kaikki herätykset eivät kuitenkaan ole järjestäytyneet, vaan
ne ovat hetken roihuttuaan hiipuneet tai yhdistyneet osaksi laajempaa liikettä.
Hiipuneinakin niillä on voinut olla syvällinen vaikutus paikkakunnan ja sen
ihmisten sielunelämään. Tarkastellaan nyt yhtä vähän tuntemattomampaa
herätystä, nimittäin Oriveden herätystä 1770-luvulla, josta ei puuttunut
väriä eikä vauhtia.
Herätys saapuu
Orivedelle
1700-luvun loppu oli suurten kansanherätysten aikaa. Kun
kirkossa ja yhteiskunnassa Valistukseksi kutsuttu aatesuunta levisi tuoden
monella saralla edistystä, mutta samalla kyseenalaistaen monia vuosisatoja
luotettuina pidettyjä kristillisiä näkemyksiä ja tuoden saarnoihin
uskonnollisen julistuksen rinnalle ja joskus ylikin yleisen valistustoiminnan
alkoi ruohonjuuritasolla kuohua. Kansan uskonnollinen kaipuu alkoi etsiä uusia
uomia. Kasvumaaperää antoi luterilaisen puhdasoppisuuden ajan perintönä tullut
laaja katekismuksen opetus sekä pietismi, joka eri muodoissaan oli pikku hiljaa
levinnyt Suomeen. Yhtenä laajojen herätysten käynnistävänä tekijänä on pidetty
vuonna 1755 Portugalin Lissabonissa tapahtunutta maanjäristystä, jossa
kymmenettuhannet menehtyivät. Tapaus järkytti koko Eurooppaa ja herätti
ilmeisesti monet miettimään myös iäisyysasioita.
Perinteisesti kansanherätyksen lähtölaukauksena on pidetty
vuoden 1756 lopussa sitä hetkeä, kun Kalannin Santtion kylässä paimenessa ollut
Liisa Erkintytär luki 1600-luvun alussa kuolleen englantilaisen puritaanipapin
suomennettua kirjaa "Totisen
kääntymisen harjoitus". Lukukokemus oli ilmeisen ravisuttava, sillä
Liisa tuli vahvaan synnintuntoon ja riensi kylälle kehottamaan kaikkia muitakin
parannuksen tekoon ja kääntymykseen. Liikehdintä levisi parissa vuodessa
laajalti ympäri Varsinais-Suomen ja Satakunnan. Se sai myös pappeja
tukijoikseen, kuten Nousiaisissa jo aiemmin paikallista herätystoimintaa
harjoittaneen kirkkoherra Abraham Achreniuksen. Toisaalta herätyksiä rajoitti
vuonna 1726 säädetty konventikkeliplakaatti, joka kielsi yhtä perhekuntaa
suurempien hartauskokouksien järjestämisen. Säädöksen valvonta kuitenkin
vaihteli, ja yksi tapa kiertää sitä oli erilaisten pitkiä lauluja sisältävien
laulukokoelmien laatiminen, laulamista kun oli vaikeampi kieltää. Monet laulut
olivat käytännössä laulettuja saarnoja.
1760-luvulla herätys kyti varsin tasaisesti ja levisi
hitaasti leimahdellen kuitenkin välillä sille myötämielisten pappien
seurakunnissa voimakkaampaankin liekkiin. 1770 mennessä oli saavutettu Pori ja
Merikarvia, joista sukeutui uudet herätyskeskukset sikäläisten naispuolisten
horrossaarnaajien Anna Rogelin, Anna Lagerbladin ja Juliana Söderborgin myötä.
Herätys alkoi levitä myös itään saavuttaen vuosikymmenen puolivälissä myös
laajat alat nykyistä Pirkanmaata. Siellä voimakkaimmaksi keskukseksi tuli
Kangasalan, Oriveden ja Sahalahden tienoot. Nyt suuntaammekin katseemme juuri
Orivedelle. Sisältövaroituksena mainittakoon, että suurin osa kansanherätystä
oli varsin maltillista, ja Oriveden herätyksestä meillä on enemmän tietoa juuri
siksi, että sillä oli omat ylilyöntinsä. Noh, kohta tiedätte mitkä.
Huutavan ääni
kirkkomaalla
Punaisella karttaan merkitty Orivesi on kertomuksemme päänäyttämö, ja monet muutkin mainitut paikkakunnat sijaitsevat sen lähettyvillä. Wikimedia Commons. |
6. elokuuta 1775 kuului Oriveden kirkonmäellä nuoren
naisäänen huuto. Oriveden Säynäjoen kylästä kotoisin ollut 19-vuotias piika
Maria Samuelintytär , tunnettu joskus myös kotitorppansa mukaan "Kääkyn
Maijana", julisti kirkkomaan vallilla katumusta ja parannusta kirkosta
poistuvalle väelle. Hän itse oli osallistunut heränneiden seuroihin Teiskossa
ja Kangasalla ja toi nyt sanomaa kotikulmilleen. Tämä hänen herätyshuutonsa
kaikuikin sitten Oriveden kirkkomaalla useana sunnuntaina. Rovasti Erik Lencqvistin
selostuksen mukaan jotkut jäivätkin häntä kuuntelemaan, vaikka suurin osa
kulkikin ohitse.
Lencqvist itsekin kuunteli Marian puheita, eikä havainnut
niissä mitään kielteistä, kuten separatismia tai fanatismia. Ne eivät näytä
tehneen häneen suurta vaikutusta, sillä hän piti Marian ajatuksia jossain
määrin epäjohdonmukaisina, mutta koska Lencqvist oli muualla kuullut
herätykseen tulleista tulleen hyviä seurakuntalaisia ja kristittyjä hän arveli,
että moinen julistustoiminta tekisi oriveteläisille, jotka hänen mukaansa
olivat tavattoman röyhkeitä ja nukkuivat syvässä synnin unessa eikä heidän
koviin sydämiinsä mikään saarna juuttunut. Siksi hän päätti antaa Marian
yrittää näitten käännyttämistä eikä käyttänyt konventikkeliplakaattia tätä
vastaan. Edeltävästä kuvauksesta näkyy ehkä osin vuodesta 1773 Orivedellä
toimineen Lencqvistin turhautuminen seurakuntalaisiinsa.
Maria lähtee
kiertueelle
Piispalle Lencqvist toki kirjoitti asiasta ja sanoi
tarkkailevansa, mihin suuntaan asia alkaa kehittyä. Marian julistustoiminta
herätti muuallakin huomiota, ja esimerkiksi Kuhmalahdelta saapui väkeä Oriveden
kirkkomaalle. Syksyn tullen kylmyys esti ulkona puhumisen, jolloin Maria lähti
liikekannalle kiertäen kylissä ja saarnaten iltaisin työpäivän päätteeksi.
Häntä alettiin kutsua myös lähiseuduille ja syksyn sekä talven 1775 aikana hän
saarnasikin Oriveden lisäksi Eräjärvellä, Kangasalla, Kuhmalahdella,
Längelmäellä, Sahalahdella sekä Teiskossa. Ainakin Kangasalan ja sen
kappeliseurakunnan Kuhmalahden rovasti Gustaf Allenius antoi Marian kokouksille
tukensa.
Kokoukset muistuttivat ilmeisesti alkuun muuallakin
kansanherätyksen parissa pidettyjä kokouksia eli seuroja. Niissä rukoiltiin,
opetettiin, nuhdeltiin sekä rangaistiinkin. Saarnoissa kehotettiin luopumaan
syntisestä elämästä ja moitittiin hengellistä sokeutta, ylpeyttä, himoja,
pyhäpäivän halventamista, yltäkylläisyydessä elämistä sekä riitaisuutta.
Myöskin tekopyhä kirkossa ja ehtoollisella käyminen sai kuulla kunniansa. Tällä
ilmeisesti tarkoitettiin kirkossa käymistä pelkästään siksi, että niin oli
määrätty ja toimiakseen kuten yhteisön silmissä oli asiallista eikä oman
hengellisen tarpeen ajamana. Myös tottelemattomuus seurakunnan opettajia eli
pappeja sekä näiden ja Jumalan sanan halveksunta saivat kuulla kunniansa.
Ainakin tähän osaan julistuksesta Lencqvist oli varmaan tyytyväinen sekä
siihen, että Marian toiminta tuotti tulosta. Monet sopivat riitansa, ostivat
takaisin hengelliset kirjansa, jotka olivat aiemmin myyneet pois tarpeettomina,
muuttivat juomatapojaan sekä lopettivat kortinpeluun ja kiroilun. Jo hiipunut tapa
pitää kylittäin aamu- ja iltarukouksia elpyi niissä kylissä, joissa asui
herätykseen tulleita.
Lencqvistin mukaan Marian julistuksen sävy oli varsin
voimakas ja ilmeisesti painottunut parannussaarnaan. Hän maalaili sanoin kuvia siitä, miten helvetin liekit jo palavat
kuulijoiden jalkain alla ja kuinka paholainen yskii tulta ja tulikiveä heidän
syntejään vastaan ja että he ovat matkalla kadotuksen nieluun. Maria ei
käyttänyt ainakaan pelkästään valmiita rukouksia, vaan rukoili myös omin
sanoin. Vaikkei Lencqvist pitänyt hänen puheitaan aina johdonmukaisina oli
Marialla silti Lencqvistin mukaan suuri into, mitä todisti myös puheiden kesto
aina illasta keskiyöhön. Vuoden 1776 alussa tulikin mukaan myös muita puhujia,
kuten Marian isä Samuel Kääkky, joitain 10-14 -vuotiaita nuoria sekä torpparin
vaimo Liisa Eerontytär, jota kutsuttiin Lapin papiksi. Harmi kyllä lähteeni
eivät kerro tästä viimeisestä mitään enempää.
Myös soraääniä kuului, erityisesti niiden taholta, jotka
kokivat Marian sanat itseensä kohdistuvina, mutteivät halunneet tehdä asiasta
Marian toivomia johtopäätöksiä. He ihmettelivät Lencqvistin mukaan eikö
kirkossa käyminen, kirkollisten maksujen maksaminen, rehellisyys ja naapurisopu
muka riittäneet pelastukseen. Tälle rovasti on tuskin korviaan juuri
loksauttanut, sillä näiden riittämättömyys ilman henkilökohtaista uskoa
Kristukseen ja tämän sovitustyöhön oli myös kirkon kanta. Ehkä enemmän
mietitytti se vastustajien moite, että heitä opettavat papit, eivät piiat ja
lapset. Jotkut uhkailivat järjestävänsä Marian rautoihin.
Vauhti kiihtyy
niin, että rovastia hirvittää
Lencqvist oli pyytänyt seurakuntansa pappeja kappalainen
Samuel Saloviusta ja pitäjänapulainen Isaac Utteria kutsumaan heränneitä
koteihinsa ja keskustelemaan näiden kanssa, ehkä näin pitääkseen liikkeen
seurakunnan papiston kontrollissa ja vaikutuksen alla. Vuoden 1776 huhtikuussa
Lencqvistin piispalle lähettämässä kirjeessä on kuitenkin jo huolestunut sävy.
Heränneiden kokouksissa oli alkanut ilmetä omituista pyörtyilemistä, varsinkin
naiset ja lapset olivat kaatuilleet osan maaten lattialla useita tunteja
sätkytellen käsiään ja jalkojaan kouristuksenomaisesti. Osan pyörtyilyistä
Lencqvist oli kuullut olevan teeskenneltyjä, sillä teeskentelijät halusivat
tulla niiden hyväksymiksi, jotka pyörtyilivät. Väitettiin myös, että jotkut
piikatytöt 'pyörtyilivät' voidakseen kaatua poikamiesten syliin ja pettyivät,
mikäli heistä ottikin kopin joku toinen nainen. Lencqvistiä epäilyttivät myös
erilaiset näyt, maassa ryömimiset, hyppely, tanssi, vapisemiset sekä koiran
lailla haukkuminen ja sian lailla röhkiminen. Ilmeisesti nämä eivät olleet vain vihamiesten juoruja, sillä Lencqvisthän suhtautui lähtökohtaisesti positiivisesti heränneisiin.
Marian rooli näissä muutoksissa on epäselvä. Omien sanojensa
mukaan hän ei itse koskaan pyörtynyt. Joidenkin arvioiden mukaan hän ei itse
olisi hyväksynyt pyörtyilyä, kaatumisia tai muitakaan hurmosilmiöitä ja olisi
rankaissut häiriötä aiheuttaneita naisia määräämällä nämä kehräämään itselleen
pellavalankaa. Toisen arvion mukaan kehrääminen olisi kuitenkin ollut kaatuneen
suorittama kiitoslahja Marialle, "Kääkyn Maijalle". Myöhemmät tapahtumat antavat joka tapauksessa viitteitä siitä, ettei hurmoksellisuus varsinaisesti ollut Marian mieleen.
Marian rooli liikkeen keskushahmona oli kuitenkin nopeasti
joutumassa uhanalaiseksi. Kuten edellä on mainittu oli pitäjänapulainen Utter
solminut yhteyksiä heränneisiin ja Marian itsensäkin sanotaan majailleen useita
viikkoja Utterin asumalla Sarvelan tilalla. Tosin heti on todettava
kyseenalaisten luulojen välttämiseksi, että tilalla asui myös Utterin
sukulaisia, eli he eivät oleilleet siellä kahdestaan. Joka tapauksessa Sarvelan
tilan Eerolan torpparin poika Henrik Erkinpoika tuli herätykseen jouluna 1775. Tämä
alkoi pian kertoa saaneensa Pyhältä Hengeltä sekä rukouksen, ilmestyksen ja
profetian hengen ja hänestä tuli pian profeetta heränneiden keskuudessa, ehkä
ollen osaltaan vaikuttamassa hurmoksellisuuden lisääntymiseen. Henrik teki
Utteriin erityisen suuren vaikutuksen. Vuoden 1776 alussa Henrik profetoi kuninkaan
saapuvan Orivedelle, jolloin tämä tekisi Utterista Oriveden kirkkoherran ja
palauttaisi entiselleen poistetut juhlapäivät. Tämä liittyi vuonna 1772
kuningas Kustaa III:n tekemään päätökseen vähentää pyhäpäivien määrää, jolloin
pyhäpäiviä lakkasivat olemasta kolmas ja neljäs joulu-, pääsiäis- ja
helluntaipäivä, joita kaikkia oli siis aiemmin neljä. Lisäksi oli poistettu
pyhäpäivistä kiirastorstai, apostolien muistopäivät Marian etsikkopäivät sekä
kanttaiviikon pyhät. Ei ihme, jos tällainen pyhäpäivien joukkoteurastus oli
hämmentänyt heränneiden mieltä ja profeetta haaveili niiden palauttamisesta.
Utter oli vakuuttunut siitä, että Henrikin profetia piti
paikkansa. Tämän seurauksena hän koki itsensä heräämättömäksi ja arvottomaksi
sekä masentui. 14. helmikuuta 1776 ollessaan lukemassa Jesajan kirjan 53. lukua
Utter tunsi voimakkaan liikkeen käyvän sekä ruumiinsa että sielunsa lävitse.
Olotila kesti noin kolme tuntia ja sen alussa Utter hikoili tuntien kovaa
ahdistusta ja tuskaa synneistään, mutta illemmalla tämä muuttui sellaiseksi
ilon tunteeksi, että ruumiskin tuntui höyhenenkevyeltä. Myöhemmin Utter sanoi
tuolloin Pyhän Hengen vuodatetun hänen sieluunsa ja hän katsoi silloin
syntyneensä uudesti.
Tämän jälkeen tilanne eskaloitui nopeasti. Kokemustaan
seuranneena sunnuntaina Utter piti kolmetuntisen saarnan, jossa hän kertoi
seurakunnalle hänessä tapahtuneesta muutoksesta sekä tuomitsi aiemman
opetuksensa. Kirkkokansa kiinnitti julistuksen lisäksi huomiota Utterin
käytökseen. Täydessä messupuvussa ja ehtoollismalja eli kalkki kädessään hän
hyppäsi juoksujalkaa alttarille heittäytyen sen eteen niin, että kirkko
kajahti. Hän teki messua toimittaessaan kummallisia ruumiinliikkeitä taivuttaen
ruumistaan veisuun aikana maahan saakka. Jumalanpalveluksen päätyttyä hän istui
alttarin reunalle ja luki Apostolien teoista jakeen 13:10, jonka jälkeen hän
siihen vedoten alkoi kritisoida kappalainen Saloviuksen saarnaa. Lencqvistin
aikoessa pitää kirkonkokouksen ja käskiessä Utterin olla hiljaa alkoi Utter
haukkua Lencqvistiä "perkeleen
pojaksi". Melko uhmakasta, mutta olihan Utter saanut profetian, jonka
mukaan hän pian saisi Lencqvistin viran.
Vallankaappaus
herätyksessä sekä sen hiipuminen
Utterista tuli näin Oriveden herätyksen keskushahmo. Hän
kielsi pian Maria Samuelintyttären saarnaamisen ja antoi vain itsensä ja
profeettansa Henrikin saarnata, joitten kautta Jeesus itse Utterin mukaan
puhui. Hurmosilmiöitten määrä kasvoi entisestään. Ehkä Maria tosiaan oli
suhtautunut kielteisemmin hurmoksellisuuteen ja joutui siksi nyt syrjäytetyksi.
Utterin suhde Mariaan oli nyt ilmeisen jyrkkä, sillä vuoden 1776 toukokuussa
hän Eräjärven kappelissa saarnatessaan julisti Marian olevan paholaisesta ja
tekevän tämän työtä. Maria itse istui tuolloin kirkonpenkissä. Aikanaan, kun
Utteria kuulusteltiin tuomiokapitulissa hän kertoi hiljentäneensä Marian siksi,
ettei tämä ollut vielä tullut katumukseen vaan oli erehtynyt valosta ja tehnyt
siihen asti paholaisen työtä. Maria oli saatava Utterin ja Henrikin toiminnan
tieltä, sillä heillä oli korkeampi valo ja henki, joilla kansa ohjattaisiin
oikeaan parannukseen.
Lencqvistin kärsivällisyys oli kuitenkin lopussa, ja
Henrikin alkaessa pitää kokouksia hän pääsi iskemään näitten toimintaa
konventikkeliplakaatilla ja Henrik joutui kesäkuussa 1776 Hämeen linnaan
tuomiotaan odottamaan. Utter koetti uhmata tuomiokapitulia, mutta lopulta 25.
toukokuuta 1778 tuli lopullinen päätös, jonka mukaan Utter menetti
mielenvikaisuuden vuoksi oikeuden suorittaa papillisia tehtäviä seurakunnassa.
Pappeuttaan hän ei kuitenkaan menettänyt. Utterin saarnatoiminta Orivedellä oli
ilmeisesti loppunut jo kesäkuussa 1777. Hän toimi sitten kuolemaansa 1812 asti
Tukholmassa kotiopettajana ja kirjakauppiaana. Henrik vapautettiin ilman
tuomiota, mutta hän ei enää saarnannut tai profetoinut, vaan eli lopun ikäänsä
huomiota herättämättä. Maria puolestaan oli muuttanut Kuhmalahdelle vuoden 1776
lopun tienoilla ja avioitunut siellä sepän kanssa. Myöhemmin he muuttivat
Orivedelle, mutta Marian ei mainita enää saarnanneen.
Mitä jäi käteen?
Valuiko kaikki siis hiekkaan ja pyyhkäisikö Orivedden herätys pitäjän yli pysyviä jälkiä jättämättä? Tuskin, vaikka liikkeen
näkyvät hurmosilmiöt hävisivätkin ja liikehdinnän sanotaan suurelta osin
kuihtuneen. Rovasti Lencqvist pyrki ohjaamaan jäljelle jäänyttä liikettä
rauhallisempaan suuntaan ja mainitsi
esimerkiksi hankkineensa vuonna 1784 näiden luettavaksi suomenkielisiä kirjoja,
yhtenä jo edellä mainittu Arthur Dentin "Totisen kääntymisen harjoitus". Osaltaan tämä kertoo siitä,
että vielä näin monta vuotta myöhemmin oli heränneitä ohjailtavaksi, eli
jotakin oli Oriveden herätyksestä kuohunnasta huolimatta jäänyt jäljelle. Missä
määrin se sulautui seurakunnan yleiseen toimintaan ja elämään ja missä määrin
antoi myöhemmin maaperän myöhemmille herätyksille olisi ihan oman tutkiskelunsa
aihe.
Rovasti Lencqvist itse sanoi yrittäneensä myötäillä
pietististä herätystä seurakunnassa samalla tavoin kuin kaskenpolttaja käyttää
tulta. Tarkoitus oli polttaa kaadettu kaski ruishalmetta varten, mutta kävikin
niin, että tuli pääsi metsään. Vaikka herätyksestä jäikin hedelmäksi ainakin
jonkin verran herännyttä väkeä, on kuohunnan aikoja ajatellen helppo ymmärtää
Lencqvistin yhteenveto Oriveden herätyksestä: "Minä iloitsin herätysten alusta, en niitten lopusta.
Lähteet:
Harri Heino: Hyppyherätys
- Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. 1976.
Laasonen,
Pentti: Lencqvist, Erik. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 29.6.2020)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002473
(ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002473
(ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)
Jouko Ruohomäki: Karismaattisuuden
kutsu. Karismaattisen kristillisyyden historiallinen kehitys
helluntailiikkeeksi.2009.
Heli Tuominen: SAARNAAJISTA
SANANSAATTAJIKSI Maria Samuelintyttären, Catharina Lefrénin ja muiden naisten
merkitys Tampereen seudun hengellisessä elämässä 1700–1800-luvulla. Pro
Gradu -tutkielma Historian oppiaineesta Tampereen yliopistossa, 2015. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/97258/GRADU-1433316649.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Kustaa Vilkuna: Vuotuinen
ajantieto.1950/1985.