Kun kirkolliskokous uhkasi uskonnonvapautta: Vuoden 1933 kirkolliskokous ja luterilaiset vapaakirkot

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Vuonna 1933 nähtiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa nykyajan näkövinkkelistä erikoinen tapahtumainkulku, kun kirkolliskokous teki päätöksen pyytää eduskuntaa kieltämään itsensä ulkopuolella toimivien luterilaisten uskonnollisten yhdyskuntien perustaminen, mikä päätös olisi samalla tarkoittanut ainakin kahden jo olemassa olevan yhdyskunnan lakkauttamista. Miten tähän oli päädytty, mitä kirkolliskokouksessa oikein keskusteltiin ja mitä eduskunta asiasta ajatteli?

Vuoden 1922 uskonnonvapauslaki ja luterilaisten vapaakirkkojen lyhyt historia

Vuonna 1922 Suomessa hyväksyttiin uskonnonvapauslaki, joka tuli voimaan vuoden 1923 alussa. Se mahdollisti ihmisten eroamisen siihen asti hyväksytyistä uskonnollisista yhdyskunnista sekä antoi mahdollisuuden liittyä haluamaansa yhteisöön, perustaa uuden tai olla liittymättä mihinkään. Tässä yhteydessä erosi myös joukko sellaisia henkilöitä, mukana myös pappeja, jotka olivat pettyneitä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäiseen sekavuuteen ja heidän mielestään liialliseen opilliseen väljyyteen. 

Suuri osa näistä kuului kirkon sisällä toimineeseen evankeliseen herätysliikkeeseen. He perustivat omia itsenäisiä ja tunnustukseltaan luterilaisia seurakuntia. Niitten syntyyn liittyneet yksityiskohdat on parempi jättää toiseen kertaan.  Osa näistä hankkeista jäi lyhytikäisiksi ja osa jakaantui väen ollessa erimielisiä siitä, kuinka laajaa opillista yksimielisyyttä tarvitaan, mutta nämä jakaantumisen seurauksena syntyneet kaksi kirkkoa osoittautuivat kumpikin elinkelpoiseksi, vaikkakaan eivät suuria massoja vetäviksi. Tähän varmasti vaikutti osaltaan se, että evankelisen liikkeen johto otti liikehdintään tiukan kielteisen kannan. Pastori Heino Pätiälän johtamaan Suomen vapaaseen evankelisluterilaiseen seurakuntaliittoon (nyk. Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto) liittyivät suurimmat eronneitten seurakunnat, mutta pastori A. Aijal Uppalan (s. Wegelius, itse asiassa ensimmäisen blogikirjoitukseni aiheen, Johan Wegelius vanhemman jälkeläinen, tämän kirjoituksen kuvaamana aikana itse asiassa edelleen Wegelius, joten käytetään sitä nimeä) yhdessä muiden pastoreiden kanssa johtama Suomen vapaa evankelis-luterilainen kirkko (nyk. Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko) kokosi sekin riveihinsä vuonna 1929 sentään 419 jäsentä. Osan seurakunnista toiminta oli siis vuonna 1933 ollut käynnissä jo 10 vuotta, vaikka muodollisesti kirkot rekisteröityivät vasta 1928. Ne olivat satojen ihmisten hengellinen koti, ja osa oli jo ehtinyt syntyä ja elää koko lapsuutensa niiden piirissä.

Imperiumin vastaisku

Kirkoista ei ollut siis tullut Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle merkittävää kilpailijaa kuin ehkä yksittäisillä paikkakunnilla, mutta ne olivat kuitenkin osoittautuneet elinvoimaisiksi eivätkä ainakaan välittömästi olleet hiipumassa. Silti vuonna 1933 hallintoneuvos Hjalmar Kahelinin kirkolliskokoukselle tekemä aloite uskonnonvapauslain muuttamisesta tuntuu kovin ylimitoitetulta. Siinä ehdotettiin kirkosta erillisten evankelis-luterilaisten yhdyskuntien perustamisen kieltämistä, mikä luonnollisesti olisi tehnyt jo olemassa olevistakin yhdyskunnista laittomia. Hänen mukaansa evankelis-luterilaisella kirkolla oli historiallisten syiden vuoksi erikoisasema Suomessa muihin verrattuna, mikä oli tunnustettu myös laissa. Kirkkolain edellyttäessä kirkon yhtenäisyyttä jakaessaan maan kirkon toimialueiksi, siis hiippakunniksi ja seurakunniksi esti uskonnonvapauslaki tämän yhtenäisyyden toteutumisen salliessaan muiden luterilaisten yhteisöjen olemassaolon. Siksi nämä siis tuli kieltää, jotta kirkon erityisasema olisi turvattu.

Kahelin tosin myönsi, että uskonnonvapauteen kuului yksilön oikeus vapaasti noudattaa uskonnollista vakaumustaan, mutta hänen mielestään sen ei tarvinnut tarkoittaa sitä, että yksilöiden tulisi voida yhdyskuntana toteuttaa vakaumustaan. Lisäksi kellään ei voisi olla vakaumuksellista syytä perustaa erillistä luterilaista yhdyskuntaa, kun kerran kirkko oli luterilainen. Eli oikeastaan kellään ei hänen mielestään voinut olla mitään pätevää syytä perustaa omia luterilaisia yhdyskuntia.

Myös kirkolliskokouksen siviilivaliokunta kannatti Kahelinin esitystä, mutta sieltä tarttui mukaan myös tuomiokapitulinsihteeri ja varatuomari Leonard Nordlingin eriävä mielipide, sillä hänen mielestään niillä, joiden mielestä kirkon kirkkokuri ei ole oikealla tolalla tai joiden mielestä papiston sitoutumista oppiin ei voida valvoa riittävästi on oikeus muodostaa omat yhteisönsä. Hän piti vääränä sitä, että kirkko olisi ajamassa rajoituksia uskonnonvapauteen. Nordling oli myös ruotsinkielisen evankelisen liikkeen järjestön Svenska Lutherska Evangeliföreningenin varapuheenjohtaja, mikä jo antoi osviittaa siitä, että vaikka liikkeen valtaosa ei ollutkaan lähtenyt vapaakirkolliselle linjalle, löytyi sen riveistä silti ymmärrystä tuon ratkaisun tehneiden perusteluille. Muuten siviilivaliokunnan kanta oli, että oli turvattava kirkon kasvattava tehtävä mahdollisimman monien osalta. Nordling puolestaan korosti kirkon opin merkitystä ja piti siksi mahdollisena, että joku sen vuoksi eroaisi.

Lujanen pelkäsi vallattomuutta.
Wikimedia Commons.

Varsinaisessa kokouskäsittelyssä ehdotus sai useita puoltavia lausuntoja. Rovasti Feliks Lujanen oli sitä mieltä, että opillisista syistä eroaminen johtaisi vallattomuuteen eikä katsonut sellaisen, että luterilainen eroaa luterilaisesta kirkosta perustaen oman luterilaisen yhdyskuntansa voivan kuulua uskonnonvapauslain piiriin. Opilliset erilaisuudet kirkon sisällä olivat hänen mielestään sellaisia heikkouksia, joita kaikissa muissakin yhdyskunnissa on. Edustaja J. Jussila, opettaja Iin rovastikunnasta piti riittävänä, että kukin voi oman suuntauksensa seuroissa harjoittaa uskoaan miten tahtoi. Tohtori Paavo Virkkunen piti oikeutta muodostaa tällaisia yhdyskuntia "yltiöpäisenä liberalismina". Myös herännäisrovasti Väinö Malmivaara ja lestadiolaisrovasti L. P. Tapaninen kannattivat ehdotusta, osin ilmeisesti siihen Lujasen esittämään kantaan liittyen, että herätysliikkeet vaikuttavat positiivisesti kirkkoon sen sisällä eikä niiden siksi ole syytä siitä lähteä, eikä näköjään voi antaa lähteäkään.

Kareksen kunniaksi on sanottava,
ettei hän ainakaan kaunistellut
näkemyksiään. Wikimedia Commons.

Jyrkintä linjaa edusti Kaarlo Rietrikki Kares, joka noihin aikoihin tunnettiin Lapuan liikkeen tukijana ja IKL:n kärkimiehiin kuuluvana. Hän itse asiassa vastusti ehdotusta, mutta syy oli erikoinen. Hänen mielestään se näet rajoitti uskonnonvapauslakia liian vähän ja liian epäjohdonmukaisesti, jolloin sitä olisi ollut mahdollista kiertää. Hän kyllä kannatti uskonnonvapauslain rajua muutosta, sillä hänen mukaansa evankelisluterilaiselle uskolle piti antaa "täysi arvo kansan kasvattajana ja sen kaikkia oloja määräävänä." Myöhemmin hän vielä sanoi, miten sitä sitten pitäisi muuttaa: "Jos olisi kysymyksessä aloite, jolla tahdottaisiin estää kirkosta eroamista, niin minä puolestani olisin kaikkein jyrkimpienkin toimenpiteitten kannalla. Ei minussa siinä kohden mitään estettä ole." Kares otti kantaa myös jo olemassa oleviin luterilaisiin vapaakirkkoihin toteamalla, että tässä keskustelussa kuurnitaan eli seulotaan pientä hyttystä, jonka toiminnan kieltäminen ei merkitse käytännössä mitään. Tästä saattoivat näiden kirkkojen sadat jäsenet ymmärrettävästi olla toista mieltä.

Uskonnonvapauden puolustajat

Gummerukselta löytyi ymmärrystä
myös vanhoille vastustajilleen.
Wikimedia Commons.

Kareksen vastustus oli perusteiltaan aivan omaa luokkaansa, mutta vastustajista kuului myös luterilaisten vapaakirkkojen olemassaolon oikeutta puolustavien lausuntoja. Professori G. O. Rosenqvist oli sitä mieltä, että luterilaisilla kristityillä oli sama oikeus uskonnonvapauteen kuin kaikilla muillakin ja erillisten yhdyskuntien perustamiseen voi olla vakavia syitä. Kirkon puolestaan pitäisi vaalia toimintaansa hengellisin asein eikä käyttää maallista voimaa muitten kieltämiseen. Professori S. R. Björksten totesi ehdotuksen loukkaavan uskonnonvapautta. Piispa Jaakko Gummerus taas totesi, että jo syntyneet luterilaiset vapaakirkot olivat syntyneet sellaisista syistä, että niiden estäminen "merkitsisi omantunnon sortoa". Lisäksi hän sanoi, ettei siinä ollut kyseessä vallattomuus, vaan "kunnioitettavimmat omantunnon syyt." Tämä oli huomionarvoinen kanta siksi, että näiden vapaakirkkojen syntyessä Gummerus vastusti niitä aktiivisesti kirjallisesti, kävipä heidän tilaisuuksissaan kuuntelemassakin osatakseen oikein vastata näiden väitteisiin. Mutta siksi hän myös ymmärsi näiden syitä, vaikka itse piti hyvänä kansankirkon sisäistä vaihtelevuutta, eikä tahtonut käytettävän pakkoa.

Merkittävä oli myös rovasti Kauko Veikko Tammisen lausunto. Hän oli Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen johtaja, ja hänen liikkeestään hänen juuri johtajaksi tultuaan oli suurin osa näistä eronneista lähtenyt ja hän oli näitä aktiivisesti vastustanut. Silti hän puolusti nyt näiden oikeutta olemassaoloon. Tamminen iloitsi siitä, että kirkon papit pappisvalassa sitoutuvat kirkon tunnustuspykälään. Hän kuitenkin kertoi siitä, kuinka moni kirkon pappi ei ole aivan oleellisissa asioissa opetukseltaan luterilainen. Esimerkiksi hän nosti erään yliopiston professorin, joka kielsi Kristuksen ylösnousemuksen todellisuuden. Niinpä Tamminen lausui: "Kun tällaiset henkilöt saavat olla kirkon opetusistuimilla ja vieläpä papiston kasvattajina, ja tällainen olotila saa jatkua ja kehittyä, ei luterilainen kirkko enää todellisuudessa ole sitä, mitä sen virallinen tunnustus on. Silloin täytyy ehdottomasti evankelisluterilaisilla kristityillä olla oikeus erota sellaisesta kirkosta ja muodostaa toinen evankelisluterilainen kirkko, joka seisoo aivan samalla pohjalla kuin sen kirkon virallinen tunnustus on, josta hänen on ollut pakko erota." Hän ei itse nähnyt syytä erota, ainakaan tässä tilanteessa, mutta se mahdollisuus oli syytä olla olemassa. Tamminen myös sanoi, että jos tämä ehdotus hyväksyttäisiin, niin "todellisen tarpeen vaatiessa tällainen kirkon turvaksi rakennettu paperimuuri särkyy".

Päätös ja mitä siitä seurasi, ja mitä ei seurannut

Kirkolliskokouksen äänestyksessä Kahelinin ehdotus voitti äänin 61 - 34. Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen Sanansaattaja -lehdessä Lauri Takala arvosteli päätöstä jyrkästi ja ihmetteli, miten kaikenlaiset lahkot saavat perustaa vapaasti yhdyskuntiaan, mutta vakaumuksellisilla luterilaisilla ei haluta olevan sitä oikeutta. Takalan mielestä kirkon pitäisi nyt valvoa, ettei sen piirissä poikettaisi tunnustuskirjoista missään yhteydessä, jos haluttiin päätöksellä olevan "siveellistä oikeutta". Lehdessä myös julkaistiin Tammisen puheenvuoro.

Luterilaisissa vapaakirkoissa päätös ei luonnollisesti ilahduttanut, ja Wegelius julkaisi 60-sivuisen kirjasen, jossa hän argumentoi kirkolliskokouksessa esitettyjä näkemyksiä vastaan. Toisaalta sekä hän että Seurakuntaliiton Pätiälä ilmaisivat ilonsa Tammisen lausunnosta ja Pätiälä julkaisi oman kirkkonsa Seurakunta -lehdessä sekä Tammisen että Takalan kirjoitukset. Niinpä erikoisesti tämä tilanne johti osin siihen, että kirkossa pysyneet ja kirkosta lähteneet evankeliset saattoivat haudata sotakirveitään ja osoittaa arvostusta ja kunnioitusta toisiaan kohtaan.

Mutta niin, mites sen päätöksen kävi? Poliittinen ilmapiiri ei ollut suotuisa uskonnonvapauden rajoittamiselle, eikä valtioneuvosto saattanut ehdotusta lainkaan eduskuntakäsittelyyn, vaikka se vielä 1938 oli lainsäädäntöelimissä avoimena, minkä vuoksi Wegelius tuolloin julkaisi aiemmin mainitun kirjasensa. Niinpä kirkolliskokouksen ehdotuksella ei lopulta ollut mitään lainsäädännöllisiä seurauksia.

Lopuksi

Miksi siis kaivella tätä vanhaa asiaa? Ei henkilökohtaisista syistä, sillä olen itsekin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsen vaan siksi, ettei Suomen evankelis-luterilainen kirkko itse ole tätä asiaa näköjään halunnut käsitellä, lähinnä sen ovat noteeranneet asianosaiset vapaakirkot sekä Evankeliumiyhdistys historiankirjoituksessaan. Mikko Juvan kirkolliskokousten historiikissa kyllä käsitellään tätä kokousta, mutta siinä ei sanallakaan mainita tätä ehdotusta, jonka siis kirkolliskokous hyväksyi. On toki totta, että tuolloin päätettiin monia isoja asioita, kuten hyväksyttiin uusi Vanhan testamentin käännös sekä hyväksyttiin naiset kirkolliskokousedustajiksi, mutta silti tämän asian poisjättäminen tuntuu kaunistelulta.  Nämä vapaakirkot ovat yhä olemassa, ja kun ne harvoin mainitaan todetaan yleensä niiden pienuuden osoittavan, kuinka epäuskottava vaihtoehto on tunnustusluterilainen vapaakirkollisuus. On siksi kohtuullista tuoda esille se, että kerran niitä pidettiin niin suurena vaarana, että oltiin valmis pyytämään eduskunta avuksi niitä kukistamaan.

Lähteet:

Arkkila, Reijo: Kansankirkko vai tunnustuskirkko? Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen suhde Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon 1917-1939. 1975.

Juva, Mikko: Kirkon parlamentti. Suomen kirkolliskokousten historia 1876-1976. 1976.

Koskenniemi, Lauri: Avara ja tinkimätön. K.V. Tammisen elämä 1882-1946. 1994.

Wegelius, A. Aijal: Kansankirkko ja uskonnonvapaus. 1938.