Joulun ajankohdasta, alkuperästä sekä viikinkijoulusta

 Näin joulun alla on hyvä kirjoittaa sananen tai pari kyseisen juhlan taustoista. Ainakin täällä internetin ihmemaailmassa nimittäin joulun epäkristillisyyttä yrittävät vakuuttaa niin uskonnottomat, vanhoja pakanauskontoja elvyttävät, muslimit, Jehovan todistajat ja eräät kristillisetkin tahot. Joku syyttää vanhojen pakanallisten juhlien omimisesta, joku varoittaa pakanallisista vaikutteista. Mutta onko syytteillä perää?

Pienenä etukäteisnostona omasta näkökulmastani sanoisin, että en näe niin olennaisena sitä onko Jeesus syntynyt juuri jouluna vaiko ei. Kun asiaa tarkastellaan kristillisen uskon kannalta on inkarnaatio, Jumalan elävän Sanan syntyminen ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa varsin iso juttu, ja siten juhlan arvoinen. Sen sijaan ei välttämättä ole olennaista, onko tuon muistojuhlan vieton ajankohta välttämättä sama kuin todellinen syntymäpäivä. 25. joulukuuta on vakiintunut tuon juhlan ajankohdaksi, ja sen vaihtaminen joksikin muuksi johtaisi luultavasti siihen, että kaikkien hyväksymää ajankohtaa ei löydettäisi. Mielenkiintoista kyllä tällekin päivämäärälle on myös löydettävissä perusteita.

En ole tämän alan erityinen asiantuntija, vaan luotan itseäni viisaampiin. Suosittelenkin tutustumaan viittaamiini kirjoituksiin, joissa asiaa on taustoitettu paremmin ja syvemmin kuin tässä nyt teen.

Monimutkaisia aikalaskelmia

Ensinnäkin on todettava, että joulukuulle on todella sijoittunut useitten eri uskontojen juhlia. Onhan joulukuulle kalenterissamme sijoittuva talvipäivänseisaus ollut merkittävä taitekohta vuodenkierrossa. Kuitenkaan kristillisen joulun kytkös talvipäivänseisaukseen ja sen juhlintaan ei ole aivan niin yksiselitteistä kuin äkkinäisempi luulisi.

Miikka Niiranen on artikkelissaan Onko joulu sittenkin alunperin kristillinen juhla? kirjoittanut useisiin tutkijoihin vedoten, että joulun päivämäärä olisi laskettu Jeesuksen ristinkuoleman ajankohdasta. Varhaiset kristityt näet katsoivat ensimmäisen pitkäperjantain osuneen juutalaisen kuukalenterin Nisan-kuun 14. päivään. Muutettaessa sitä toisiin kalentereihin päädyttiin Jeesuksen kuolinvuoden pitkäperjantain sijainniksi määrittelemään Rooman valtakunnan länsiosissa juliaanisen kalenterin 25. maaliskuuta, itäosissa puolestaan kreikkalaisen kalenterin mukaan Artemisios-kuun 6. päivä. Idässäkin siirryttiin juliaaniseen kalenteriin 300-luvulla, mutta kuolinpäivänä pidettiin aiemman laskutavan perusteella 6. huhtikuuta.

Näillä päivämäärillä oli mielenkiintoinen vaikutus Jeesuksen syntymäpäivän määrittelyyn. Noihin aikoihin juutalaisten rabbiinisessa kirjallisuudessa esiintyi ajatus, jonka mukaan suuret profeetat syntyvät samana päivänä kuin kuolevat. Kristityt sovelsivat eräiden tutkijoiden mukaan tätä siten, että Jeesus olisi siinnyt Pyhästä Hengestä samalla päivämäärällä kuin hän kuoli. Niinpä 25. maaliskuuta vietetään Marian ilmestyspäivää tuon tapahtuman muistoksi (tai no, Suomessa luterilainen kirkko viettää sitä sunnuntaille siirrettynä). Sikiämisestä sitten laskettiin 9 kuukautta eteenpäin, ja voilà, saatiin 25. joulukuuta! Tai no, idässä saatiin 6. tammikuuta. Näitä kumpaistakin sitten vietettiin, ja vaihtoehtoiset päivät opittiin pikku hiljaa tuntemaan sekä lännessä että idässä.

Auringon juhlaa ja jyrkkää kristillisyyttä

Mutta hetkinen hetkinen, huutaa joku takavasemmalta. Eikö ole aivan selvää, että kristittyjen joulun vietto tulee roomalaisten Saturnalia-juhlasta? Kyseessä oli talvipäivänseisauksen aikoihin vietetty Saturnus-jumalalle omistettu juhla. Jotkin juhlanvieton tavat ovatkin saattaneet välittyä - tosin esimerkiksi lahjojen antaminen on varsin yleinen juhlaperinne muutenkin, ja myös juonnettavissa idän tietäjien lahjoista -, mutta itse asiassa joulun päivämäärän lähteeksi siitä ei ole.

Saturnalia oli näet alkuaan yksipäiväinen juhla, jota vietettiin 17. joulukuuta. Siitä se sitten piteni kolmipäiväiseksi ja lopulta seitsenpäiväiseksi, kestäen siis pisimmillään 17.-23. joulukuuta välisen ajan. Eli 25. joulukuuta ei liittynyt Saturnalian viettoon.

Antoine-François Calletin (1741-1823) näkemys roomalaisten 
Saturnalian vietosta. Kristittyjen katsotaan kopioineen tätä juhlaa, 
vaikkakin lahjojen antamisen ja herkuttelun ei voi sanoa olevan 
mitenkään erityisen harvinaisia juhlatapoja muutenkaan. File:Saturnalia by Antoine Callet.jpg - Wikimedia Commons

Entäs sitten Voittamattoman Auringon, Sol Invictuksen syntymäpäivä? Sitä nyt ainakin on vietetty 25. joulukuuta. Kyseessä oli syyrialaisperäinen auringonjumala, jonka palvonnasta Rooman keisari Aurelianus teki valtionuskonnon vuonna 274.

On kuitenkin viitteitä siitä, että kristityt olisivat pitäneet Jeesuksen syntymäpäivänä 25. joulukuuta jo samoihin aikoihin. Siten on mahdollista, että Sol Invictuksen syntymäpäivä joko sijoitettiin tähän ajankohtaan torjumaan kristinuskon voimistumista tai että Sol Invictusta alettiin nostaa framille juuri siksi, että sen juhla soveltui tähän tarkoitukseen.

Eräänä perusteena sille, että Jeesuksen syntymäjuhlaa oli vietetty 25. joulukuuta riippumatta Saturnaliasta ja Sol Invictuksesta on esitetty donatolaiset, tuo 300-luvun alkupuolella syntynyt kristillinen ryhmä. Donatolaiset edustivat hyvin tiukkaa linjaa, sillä he eivät hyväksyneet sellaisia pappeja, jotka olivat vainojen aikana luovuttaneet ja esimerkiksi antaneet pyhiä kirjoituksia pakanoiden tuhottaviksi, mutta jotka olivat myöhemmin palanneet seurakuntiin.

Charles-André van Loon (1705-1765) maalaus Augustinuksesta 
ja donatolaisista väittelemässä. File:Augustine and donatists.jpg - Wikipedia

Tämä porukka juhli Jeesuksen syntymää juurikin 25. joulukuuta. He myös kieltäytyivät viettämästä kyseistä juhlaa 6. tammikuuta, sillä he pitivät sitä vastustajansa Augustinuksen (354-430) mukaan epäkristillisenä uutuutena. Ottaen huomioon heidän jyrkkyytensä muissa asioissa on hyvin epätodennäköistä, että he olisivat suosineet pakanauskonnoista lainattua juhlapäivää varsinkin vaihtoehtoisen päivän ollessa tarjolla.

"Vanhurskauden aurinko"

Ensimmäinen aivan varma maininta 25. joulukuuta Jeesuksen syntymäjuhlana on säilynyt meille vuoden 354 Cronograph -almanakasta, jossa päivän kohdalla lukee "natus Christus in Betleem Iudee". Johannes Khrysostomos (n. 347-407) esitti ajankohdalle teoksessaan De solstitiis* oman teoriansa, joka perustui Johannes Kastajan sikiämiseen, joka puolestaan perustui tämän isän Sakariaan palvelusaikaan Jerusalemin temppelissä. Khrysostomos sijoitti sen suureen sovituspäivään tishrikuussa, eli 25. syyskuuta. Johannes Kastaja olisi siis syntynyt 25. kesäkuuta ja siitä Luukkaan evankeliumin antamia aikamääreitä hyödyntäen Jeesuksen syntymä osuisi 25. joulukuuta. On tosin muistettava, että Khrysostomoksen aikana päivä ainakin oli jo vakiintunut, joten hän ei selvittänyt aivan puhtaalta pöydältä mahdollista syntymäpäivää.

Khrysostomos huomasi kyllä talvipäivänseisauksen läheisyyden ja tiesi pakanoiden juhlivan Voittamatonta Aurinkoa. Khrysostomokselle tämä ei kuitenkaan ollut ongelma, vaan vain vahvisti hänen näkemystään. Hän näet nosti esille Malakian kirjan ennustuksen: 

"He kutsuvat sitä myös 'Voittamattoman syntymäpäiväksi'. Mutta kuka on voittamaton ellei meidän Herramme, joka kärsi kuoleman ja sitten voitti sen? Tai kun he kutsuvat sitä 'Auringon syntymäpäiväksi' - niin, Kristus on vanhurskauden aurinko, josta profeetta Malakia puhui:"Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, koittaa vanhurskauden aurinko ja parantuminen sen siipien suojassa" (Mal. 3:20)."

Nyt olemme raapaisseet joulun ajoittamisen pintaa, jota voitte halutessanne enemmän selvitellä laittamieni lähteiden sekä niiden lähteiden kautta. Mutta otetaanpa nopeasti vielä yksi asia agendalle. Meillähän Jeesuksen syntymäjuhlan nimi ei ole Kristukseen viittaava Christmas, kuten englannissa, eikä syntymään viittaava italian Natale, portugalin Natal tai espanjan Navidad, ei edes saksan Weihnachten, pyhät yöt.  Mistä tulee sana joulu, ja tuoko se sittenkin juhlaan pakanallisen vivahteen?

Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan ja viikinkikuninkaan hoviin

Joulu on germaaninen laina, samaa juurta kuin sana 'juhla', ja varhaisin tekstimaininta siitä on 300-luvulta, jolloin gootit käyttivät joulukuusta nimeä fruma jiuleis. Suomessa joulukuu oli itse asiassa 1500-luvulle asti talvikuu, mutta joulun merkityksen kasvettua nimi vaihtui. Kuten arkeologi ja tietokirjailija Ilari Aalto kirjoittaa oli keskiajalla suomalaisten tärkein juhla satokauden päättävä kekri.

Itämeren länsipuolella kuitenkin juhlittiin isosti joulukuussakin. Islantilainen Snorri Sturluson (1179-1241), joka kirjoitti Proosa-Eddan ja Heimskringlan eli Norjan kuningassaagat, jotka ovat merkittäviä lähteitä Skandinavian varhaishistoriaan, kirjoittaa kuinka Norjan kuningas Haakon Hyvän (n. 920-961) vietettiin jól-juhlaa kolmena keskitalvea seuranneena päivänä, eli siis talvipäivänseisauksen jälkeen. Kuten edellä viittaamani Aalto muistuttaa osuisi tämä nykyisessä kalenterissamme aika hyvin joulun lähelle. Snorrin kirjoittaessa käytettiin kuitenkin juliaanista kalenteria, jossa talvipäivänseisaus sijoittui 14. joulukuuta tienoille.

Haakon oli kuitenkin tutustunut kristinuskoon oltuaan Englannin kuninkaan Athelstanin kasvattipoikana ja kääntynytkin. Kuninkaana hän pyrki saamaan maanmiehiään kääntymään, mutta menestys oli vaisua. Haakon ei halunnut tai voinut pakottaa alamaisiaan, mutta yhden asian hän muutti, nimittäin siirsi jólin juhlimisen 25. joulukuuta eli noin kymmenen päivää alkuperäistä paikkaa myöhemmäksi. Siirtämällä juhlan Jeesuksen syntymäpäivään hän toisaalta mahdollisti itselleen juhlan viettämisen, toisaalta hän kai toivoi pikku hiljaa Kristuksen korvaavan talven taittumisen juhlinnan. Joka tapauksessa päivää ei kopioitu vanhasta Aasa-uskonnosta.

Peter Nicolai Arbon (1831-1892) maalauksessa Haakonin yritys kristillistää Odinin
malja herättää tunteita. File:Peter Nicolai Arbo-Haakon den gode.jpg - Wikimedia Commons

Melkoinen taiteilu Haakonilla oli kuitenkin ratkaisunsa kanssa. Oluen juonti oli jólissa keskeisellä sijalla, mutta tämä ei näytä olleen Haakonille ongelma. Hän näet sääti lain, että jouluksi jokaisen talonpojan oli pantava tynnyri olutta ja jatkettava juhlan viettoa siihen asti, ettei olutta ollut pisaraakaan jäljellä. Tällä hän tosin varmisti, että kaikki juhlisivat tänä uutena ajankohtana.

Uhritoimitukset olivat vaikeampi juttu. Erityisesti hevosia uhrattiin ja vihmottiin niiden verellä jumalankuvat, seinät ja juhlaväki. Uhrilihat keitettiin ja syötiin. Samoin juhlassa juotava Odinin malja oli vaikea nieltävä.

Eräässä joulujuhlassa Hladerissa isäntänä toiminut jaarli Sigurd siunasi maljan Odinin nimeen ja antoi kuninkaalle. Haakon teki sen ylle ristinmerkin, mutta Kar -niminen mies huomasi sen ja kysyi mistä oli kyse ja eikö kuningas aiokaan uhrata. Ilmassa oli uhkaava tunnelma, mutta Sigurd isäntänä päätti liennyttää ja totesi, että kuningashan vain siunasi maljan Thorin nimeen piirtämällä tämän vasaran maljan ylle. Selitys hyväksyttiin, mutta ilta jatkui vaisuna.

Seuraavana päivänä kuningasta painostettiin kovasti uhratun hevosenlihan syöntiin. Sigurd toimi jälleen välittäjänä. Haakon ei suostunut syömään lihaa, ei edes maistamaan keittoa, ja käsirysy oli lähellä. Silloin Sigurd ehdotti, että kuningas voisi pitää suutaan kattilan yläpuolella, jolloin keitetyn hevosenlihan rasvan käry nousisi sinne. Näin kuningas suostui tekemään, mutta vähemmän yllättäen kumpikaan osapuoli ei ollut asiaan tyytyväinen.

Christian Krohgin (1852-1925) piirroksessa jaarli Sigurd 
suostuttelee kuningasta antamaan periksi. File:Haakon den godes saga - Sigurd jarl - C. Krohg.jpg - Wikimedia Commons

 Seuraavana vuonna vastaavassa juhlassa Moren alueella väki, joka oli tappanut kolme pappia ja polttanut kolme kirkkoa aikeenaan ajaa kristinusko pois Norjasta pakottivat kuninkaan väkivallan uhalla osallistumaan uhriin. Sigurd oli taas neuvottelemassa ja kuningas suostui syömään vähän hevosen maksaa ja tyhjensi kaikki paikallisten talonpoikien tarjoamat maljat ilman ristinmerkin tekemistä. Tästä jäi kuitenkin kuninkaalle monessa mielessä paha maku suuhun.

Loppupohdintoja

Enemmänkin voitaisiin näistä tarinoida. Olennaisin pihvi jutussa oli kuitenkin se, että joulun nykyinen ajankohta on itsenäinen suhteessa vanhaan skandinaaviseen juhlaan, vaikka onkin saanut nimensä siltä. Syy-seuraus -suhde roomalaisten juhlien kanssa on epäselvempi, mutta ei tosiaan niin selvästi kopioitu kuin äkkinäisempi luulisi.

Päivämäärästä ei varmastikaan saada lopullista varmuutta. Tiedän monien kristittyjenkin pitävän oikeampina muita aikoja. Kaikkia teorioita puolesta tai vastaan en tässä esittänyt, en edes yrittänyt. Kuten edellä totesin en itse edusta tässä asiassa mitenkään tiukkaa linjaa. Asia on ainakin selvästi juhlan arvoinen, ja vakiintunut päivä sille käytännöllinen. Olen myös Khrysostomoksen linjoilla siinä, että valon lisääntymisen symboliikka talvipäivänseisauksen aikoihin sopii oikein hyvin yhteen kristillisen sanoman kanssa. Muutenkin pidän vaikuttavana kirkkovuoden rytmiä, jossa Marian ilmestyspäivästä lasketaan 9 kuukautta Jeesuksen syntymään (ja siinä välissä Johannes Kastajan syntymään).

Joka tapauksessa minusta on ollut kiehtovaa huomata, ettei kyse ole välttämättä lainkaan siitä, mitä moni ajattelee, eli pakanoiden juhlien valtaamisesta kristityille. Tai no, Haakon ehkä yritti jotain sellaista, mutta ei niin, että hän olisi laittanut kristillisen juhlan pakanalliseen ajankohtaan, vaan hän laittoi pakanat juhlimaan juhlaansa kristillisenä ajankohtana (mikä ei ollut suoranainen menestys ainakaan hänen valtakaudellaan).

Lukijat ovat luonnollisesti vapaita juhlimaan mitä lystäävät. Toivon kuitenkin, että tämä(kin) teksti tarjosi uutta tietoa, mielenvirkistystä ja ajatuksia. Tutustukaa erityisesti Niirasen ja Aallon kirjoituksiin lisätietoa kaivatessanne. Oikein hyvää joulua!

Jeesus seimessään kuvattuna 300-luvukka kuolleen Marcus Claudianuksen 
sarkofagissa. Härkä ja aasi viittaavat Jesajan kirjan kohtaan "Härkä tuntee 
omistajansa ja aasi isäntänsä seimen, mutta Israel ei tunne, minun kansani 
ei tajua." (Jes. 1:3).File:0 Sarcophage de Marcus Claudianus - Pal. Massimo alle Terme.JPG - Wikimedia Commons

*Ilmeisesti pidetään epäselvänä, onko Khrysostomos kirjoittanut kyseisen tekstin. Se on kuitenkin säilynyt hänen nimiinsä laitetussa saarnakokoelmassa.

Lähteet:

De Solstitiis et Aequinoctiis Isabella Imagen englanninkielinen käännös tekstistä v. 2022

Hakon the Good's Saga The Medieval & Classical Literature Library

Ilari Aalto: Onko joulu pakanallinen juhla? Mullan alta 25.12.2019

Ilari Aalto: Joulunviettoa viikinkien tapaan Mullan alta 21.12.2020

Petri Hiltunen: Kirkkovuoden synty Luterilainen.net 9.12.2019

Jari Jolkkonen: Tämä on se yö Savon Sanomat 24.12.2015

Miikka Niiranen: Onko joulu sittenkin alunperin kristillinen juhla? Areiopagi 19.12.2013

Roger Pearse: Some notes on “De solstitiis et aequinoctiis” (CPL 2277) 26.12.2019

Saturnalia | Celebration, Sacrifice, & Influence on Christmas | Britannica

Sauvon evankelinen kapteeni ja kartanonherra Frans Ferdinand de Pont

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

FRANS FERDINAND DE PONT (1799-1868)

Tällä kertaa olemme jälleen Sauvon hautausmaalla, mutta kohteenamme ei ole mikään herätysliikejohtaja tai kirkonmies. Sen sijaan teemme lyhyen katsauksen erään upseerin elämään, joka risteää sekä merkittävien pappissukujen että evankelisen herätysliikkeen kanssa. Tämä on Frans Ferdinand de Pontin tarina.

De Pontien hautamuistomerkki Sauvon kirkon vieressä, takana Rosenlewien 
sukuhautoja. Kuva itse otettu.

Somerolta sotilaaksi ja Sauvoon

Frans Ferdinand de Pont syntyi 16. joulukuuta 1799 Somerolla Lahden kartanossa. Hänen vanhempansa olivat Mårten Reinhold de Pont (1750-1806) sekä Anna Charlotta Jägerhorn af Spurila (1763-1799). De Pont -suvun arvellaan olleen alkujaan Ranskasta tai Valloniasta, mutta suku tunnetaan Suomesta jo 1600-luvulla. Frans Ferdinandin isoisä Jacob Reinhold de Pont (1717-1788) perusti Somerolle vuosina 1748-1833 toimineen Åvikin lasitehtaan, setä Jacob Wilhelm de Pont puolestaan Urjalaan Nuutajärven lasitehtaan v. 1793. Frans Ferdinandin Jokioisilla syntynyt äiti oli puolestaan vanhaa suomalaista aatelia, jonka juuret olivat keskiajan Paimiossa. Annan isä Reinhold Johan Jägerhorn af Spurila (1716-1790) oli upseeri ja valtiopäivämies, joka sai lempinimen "aito suomalainen" hänen valittaessaan valtiopäivillä Suomea kohdeltavan holhoavasti ja että Suomea samalla tuettiin riittämättömästi.

Lahden kartano Somerolla oli de Pontin lapsuudenkoti. Kuvan on 
ottanut Esko Aaltonen ja se kuuluu Forssan museon Esko Aaltosen 
kokoelmaan: Lahden kartano. | Forssan museo | Finna.fi

Frans Ferdinandilla oli siis merkittäviä sukulaisia, mutta hänen lapsuuteensa kuului myös synkkiä varjoja. Äiti kuoli 27. joulukuuta 1799, pojan ollessa vain 12 päivän ikäinen. Isä otti Fransia ja tämän kahta isoveljeä huolehtimaan uuden vaimon, Fredrika Sophia Munck af Fulkilan (1765-1834), jonka suku oli somerolaista aatelia, jonka juuret ulottuivat 1500-luvulle Tanskaan. Tämän myötä Fransille syntyi vielä kolme pikkuveljeä. Isä Mårten kuoli kuitenkin vuonna 1806 Fransin ollessa seitsemän, jolloin lapsikatras jäi Fransin äitipuolen hoitoon.

Aikuisena de Pont lähti sotilasuralle. Hän erosi armeijasta 7. huhtikuuta 1831 staabikapteenin eli alikapteenin arvoisena. Kyseinen sotilasarvo sijoittui luutnantin ja kapteenin väliin. 13. maaliskuuta 1834 hän vuokrasi itselleen eversti Adolf Christierssonilta Sauvon Ruonankartanon 25 vuodeksi. Tosin jostain syystä vuokra-aika laskettiin alkaneen vuodesta 1827, eli olikohan asiaa valmisteltu pidempäänkin? Joka tapauksessa hän isännöi kartanoa vuoteen 1868 asti, eli alkuperäistä vuokra-aikaa pidennettiin. Lisäksi hän omisti Sauvossa myös Sunnanbergin talon.

Ruonankartanossa ja sen alaisilla mailla majaili melkoisesti väkeä, vaikka de Pontin kauden loppupuolella ei ollut enää sellaista väenpaljoutta kuin huippuvuonna 1830, jolloin Ruonankartanon väkimäärä oli 143, enemmän kuin yhdessäkään muussa Sauvon kylässä tai talossa. Vuonna 1860 väkimäärä oli 98, mutta silläkin määrällä se oli vain yhdellä hengellä jäljessä Saustilan kartanoa kilvoitellessa Sauvon suurimman kylän asemasta. Kartanolla oli kymmenen torppaa ja kaksi muonamiestä. Ruonankartanolla oli seppä ja räätäli sekä kolme renkiä ja kolme piikaa.

Sauvon kirkkomaalta löytyy de Pontien maallisten jäännösten viimeinen leposija, 
ja kuten myöhemmästä voi päätellä he saattoivat viihtyä kuvan kirkossa eläessäänkin. 
Kirkon oikealla seinällä pilkottaa asehuone. Kyseisessä nurkkauksessa seisoo de Pontien 
hautaristi. Kuva itse otettu.

Kodinrakentamiseen kaivattiin myös puolisoa, ja de Pont avioituikin vuonna 1840 Emilia Carolina Gadolinin (1813-1868) kanssa. Tämä oli kotoisin Mynämäeltä ja hänen vanhempansa olivat suomalainen kemisti, fyysikko ja mineralogi Johan Gadolin (1760-1852) sekä tämän vaimo Hedvig Magdalena Thileman (1776-1817). Isoisä oli puolestaan tähtitieteen, fysiikan ja teologian professori sekä Turun piispa Jakob Gadolin (1719-1802) ja isoäidin isä oli fysiikan, kasvitieteen ja teologian professori sekä Turun piispa Johan Browallius (1707-1755). Näin de Pont liittyi merkittävään kirkolliseen ja oppineeseen sukuun. Gadolinit eivät tosin olleet mikään vanha pappissuku, piispa Jakobin isä oli suvun ensimmäinen pappi ja Mynämäen kirkkoherra, tämän isä puolestaan oli ollut talollinen ja kuudennusmies Kalannin Hallun kylästä Maunusta.

Lapsia perheeseen syntyi seitsemän, Ebba Emilia Charlotta v. 1841, Ida Johanna Elisabeth v. 1842, Frans Johan Alfrid v. 1844, Elin Magdalena v. 1846, Frans Vilhelm Alfred v. 1849, Maria Mathilda Augusta v. 1852 ja Oskar Ferdinand v. 1854. Tosin näistä Frans Johan Alfrid kuoli jo noin kaksivuotiaana, mistä perhe ilmoitti Åbo Tidningarissa.

Ruonankartanon päärakennus v. 1950 Irja Sahlbergin kuvaamana. Rakennus on valmistunut 
v. 1794, mutta sitä on remontoitu eri aikoina. Kuva kuuluu Turun museokeskuksen kokoelmiin: 
Sauvon Ruonan kartanon päärakennus; ulkokuva | Turun museokeskus | Finna.fi

Sauvolaisen evankelisuuden jäljillä

Kuten mainittua vaimon suvussa oli kirkollisia kytköksiä, jotka eivät kylläkään viittaa herätyskristillisyyteen. De Pontin osalta tällainen kytkös kuitenkin löytyy. Marttilassa toimi pitäjänapulaisena Karl Isak Nordlund, blogissakin esitellyn Kleofas Immanuel Nordlundin (https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-kleofas.html)isä. Hän oli vahvasti v. 1844 herännäisyydestä erkaantuneen evankelisen herätysliikkeen miehiä ja kävi kirjeenvaihtoa liikkeen johtohahmon Fredrik Gabriel Hedbergin kanssa. 17. marraskuuta 1848 Nordlund kirjoittaa tälle, että hänellä on ilo kertoa kohtaamistaan uskovista säätyläisistä, joihin kuului muun muassa Sauvosta kotoisin oleva kapteeni de Pont.

En ole nähnyt alkuperäistä kirjettä, joten en tiedä kerrotaanko de Pontista siinä enemmän. Tämän perusteella kuitenkin näyttäisi, että hän on ollut kytköksissä evankeliseen herätysliikkeeseen. Tähän olikin Sauvossa edellytyksiä. Vaikka kirkkoherrat eivät näytä de Pontin aikana tuota liikettä suosineen oli kuitenkin muussa papistossa evankelishenkisiä julistajia. Näitä olivat vuosina 1844-1845 kirkkoherran apulaisena toiminut Karl Elis Roos, kirkkoherran apulainen vuosilta 1852-1857 Gustaf Ferdinand Mellberg sekä kappalainen Karl Heikel vuosina 1862-1869. 

Lisäksi voisi mainita blogissakin esitellyn apupapin Arvid Utterin ( Kirkkohistorian kahinaa: "Se rakas Utteri" -Tampereen ja Mynämäen herättäjä, Sauvon kirkkoherra Arvid Utter ) vuosilta 1861-1862, mutta en ole varma oliko hän jo tuolloin evankelinen. Paljon myöhemminhän hänestä tuli Sauvon kirkkoherra. Edellä mainittu Heikel joka tapauksessa toimi Sauvossa de Pontin elämän loppuvuodet vieraillen välillä puhumassa Turussa ja hänen ystävänsä, kuten Gustaf Dahlberg ja Viktor Mauritz Roslin, evankelisia pappeja kumpikin, vierailivat puolestaan Sauvossa. Siellä he sanoivat kohdanneensa enemmän Jumalan sanan nälkää kuin Turun pohjoispuolella. Ilmeisesti tämä kertoo siitä, että heidän sanomansa siellä kelpasi.

De Pontien hautaristi sijaitsee Sauvon kirkon kulmassa lähellä asehuoneen länsiseinää. 
Seinässä erottuu oven hahmo, sillä aiemmin kulku asehuoneeseen kävi sen sivuilta eikä 
päädystä, kuten nykyään. Kuva itse otettu.

Lisäksi vuodesta 1861 lähtien naapurissa Angelniemellä oli kappalaisena blogissakin esitelty evankelinen Hegesippus Hippolytus Hjerpe (https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/05/kirkkohistorian-henkilokuvia-hegesippus.html), joka oli tunnettu loistavista saarnataidoistaan. Häntä tultiin kuulemaan naapuriseurakunnistakin, myös Sauvosta, eikä Ruonankartanosta ollut Angelniemelle pitkä matka. On siis mahdollista, että de Pont kulutti toisinaan Angelniemenkin kirkonpenkkiä. Laajasta kannatuksesta Sauvossa todistaa sekin, että kun Heikel muutti kappalaiseksi Janakkalaan anoi yhteensä 125 sauvolaista Hjerpeä hakemaan vapaaksi jäänyttä Sauvon kappalaisen virkaa, minkä tämä tekikin astuen virkaan vuonna 1869.

He kuolivat ylösnousemuksen toivossa

Tätä ei de Pont ehtinyt kuitenkaan nähdä. Hän näet kuoli 3. tammikuuta 1868 Sauvon Ruonankartanossa, 68-vuotiaana. Kuolinilmoituksen mukaan kuolemaa edelsi pitkä ja vaikea sairaus. Kaipaamaan jäivät erityisesti leski, kuusi lasta sekä kolme veljeä. Muistokirjoituksessa oli ruotsinkielinen runonpätkä, jossa puhutaan Jeesuksen nimessä nukahtamisesta ja levosta Jeesuksen uskossa, sekä raamatunkohta Johanneksen evankeliumista. Siinä olevat Jeesuksen sanat ovat nykysuomennoksen mukaan seuraavat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin" (Joh. 11:25).

Frans Ferdinand de Pontin kuolinilmoitus. Åbo Underrättelser nro 9/1868:
21.01.1868 Åbo Underrättelser no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kauaa ei Emilia Charlotta elänyt leskenä, sillä hän kuoli jo 3. huhtikuuta 1868 hieman alle 55-vuotiaana, kuolinilmoituksen mukaan hiljaa ja rauhallisesti nukahtaen. Kaipaamaan jäivät kuusi lasta, veli sekä sisko. Ilmoituksessa on viittaus vanhan ruotsalaisen virsikirjan virteen 245. Oletan kyseessä olevan vuoden 1695 ruotsalainen virsikirja, jolloin kyseessä olisi virsi Jesus är min wän then bäste ('Jeesus on parhain ystäväni'), nykyisessä ruotsinkielisessä virsikirjassa numero 265, suomenkielisessä numero 273 ('Jeesus, parhain ystäväni'). 

Emilia Carolina de Pontin kuolinilmoitus. Helsingfors Dagblad nro 92/1868:
22.04.1868 Helsingfors Dagblad no 92 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

De Pontien jälkeenkin Ruonankartano pysyi vielä hetken suvun piirissä, sillä kartanon vuokraajaksi tuli heidän vävynsä, kapteeni Gustaf Ferdinand af Hällström, tytär Ida Johanna Elisabethin puoliso. Olikohan hän ollut jo aiemmin apuna kartanolla, mikäli de Pont oli tosiaan sairastellut pidempään? Joka tapauksessa hänen isännyytensä jatkui vain vuoteen 1872 asti, jolloin isännäksi tuli Mathias Gisiko. Tämä tuli tekemään merkittävän elämäntyön Sauvon kunnan luottamustehtävissä, mutta se olisikin jo toinen tarina...

De Pontien hautamuistomerkki hieman lähempää.
Kuva itse otettu.

De Pontien hautaristi kohoaa Sauvon kirkon asehuoneen vieressä. Sen takapuolelle on kirjoitettu ruotsinkielinen raamatunkohta Ps. 32:10, tosin oikeastaan siinä lukee vain jakeen loppuosa: "Den som hoppas uppå Herran, honom skall barmhertighet omfatta" ('joka Herraan turvaa, häntä ympäröitsee armo´ (v. 1938 raamatunkäännös). Näistä lukuisista kristillisistä teksteistä sekä Nordlundin kirjeestä uskallan ajatella, että de Pontit olivat tällaisia Herraan turvaavia. Näin heidän elämänsä antoi pienen välähdyksen Sauvossa 1800-luvulla vaikuttaneeseen evankelisuuteen.

Kuvan raamatunlause löytyy hautaristin takapuolelta. Se on julistamassa tämän pariskunnan 
lujaa luottamusta Herraan. Kuva itse otettu.

Lähteitä:

Döde. Helsingfors Dagblad nro 19/1868. Verkkoversio: 24.01.1868 Helsingfors Dagblad no 19 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Döde. Hufvudstadsbladet nro 19/1868. Verkkoversio: 24.01.1868 Hufvudstadsbladet no 19 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Dödsfall. Åbo Tidningar nro 100/1846. Verkkoversio: 23.12.1846 Åbo Tidningar no 100 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. 1996.

Mynämäen seurakunnan vihittyjen luettelot 1836-1891. Verkkoversio: Kuvien tarkastelu - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia (narc.fi)

Ruonankartano Sauvossa. Kunnallislehti nro 43/1927. Verkkoversio: 27.10.1927 Kunnallislehti no 43 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sauvon seurakunnan rippikirja 1840-1848. Verkkoversio: Kuvien tarkastelu - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia (narc.fi)

Sauvon seurakunnan rippikirja 1856-1862. Runagård Boställe. Verkkoversio: SSHY - Sauvo , Rippikirja, 1856-1862 - Kuva 272 (sukuhistoria.fi)

Someron seurakunnan rippikirja 1796-1803. Lachtis Gård. Verkkoversio: Kuvien tarkastelu - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia (narc.fi)

Lauri Takala: Suomen evankelisen liikkeen historia II. 1844-1851. Toinen nide. 1937.

Lauri Takala: Suomen evankelisen liikkeen historia III. 1852-1873. 1948.

Marttilan vaivaisten ystävä ja teollisuussuvun esiäiti - Mathias ja Catharina Laurillius

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

MATHIAS (1808-1874) JA CATHARINA (1809-1882) LAURILLIUS 

Marttilan hautausmaalla taannoin kulkiessani minut pysäyttivät erään pariskunnan hautamuistomerkit, erityisesti niissä olleet muistolauseet. Ensimmäisessä luki "Tässä lepää pitäjän eduspappi Mathias Laurilius * 24.3.1808 + 26.11.1874 Mutta nytt [sic!] kaikkein loppu lähestyy niin olkaat siis raittiit ja valppaat rukoilemaan" (Teksti 1. Piet. 4:7). Toisessa taas luki "Eduspapin leski C. C. Laurilius * Aeimelaeus 24.2.1809 + 11.9.1882 Minä elän teidän pitää myös elämän Joh. ev. 14:19". 

Mutta keitä olivat nämä näin väkevästi haudan takaa julistavat? Tämä jäi kutkuttamaan mieltäni, ja jaan selvitykseni hedelmät teillekin. Luulin tarinaa hyvin arkiseksi, mutta sieltä paljastuikin raadollisia ihmiskohtaloita sekä merkittävä suomalainen teollisuussuku.

Mathias Laurilliuksen...

...ja hänen vaimonsa Catharinan hautaristit. Kuvat itse otettu.

Mynämäeltä maailmalle

Mathias syntyi 24. maaliskuuta 1808 Mynämäellä Pursisten kylässä Laurilan talossa. Hänen vanhempansa olivat Johan Matinpoika Laurila ja Elisabet Matintytär. Isä oli talollinen ja kuudennusmies, mikä oli tuohon aikaan seurakunnan luottamusmiehen nimike. Näille kuului paitsi oman kinkerikuntansa hengellisen elämän valvonta myös kirkollisten maksujen keruu sekä seurakuntaan liittyvien työvelvoitteiden jakaminen. Ennen kuntalaitoksen syntyä näillä oli paljon myös maallisia tehtäviä.

Mynämäen kirkko liittyi Mathiaksen elämään myös isän luottamustoimen 
kautta. Kuva Wikimedia Commons:
 https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Myn%C3%A4m%C3%A4ki_Church,_August_2019.jpg

Miten Mathiaksen isä oli tehtäväänsä valittu ei ole tiedossani. Ehkä hän oli itse aktiivinen seurakuntalainen muutenkin kuin tehtävänsä puolesta. Joka tapauksessa jonkunlainen kipinä näyttää syttyneen yhdelle hänen lapsistaan, sillä Mathias lähti opintielle. Vuonna 1822 hän aloitti opinnot Turun katedraalikoulussa, joka triviaalikouluna oli neliluokkainen niin, että yksi luokka kesti kaksi vuotta. Mathiaksen kouluajoista kiinnostuneet voivat lukea niistä hänen luokkatoverinsa Adolf Mobergin muistelmista. Tämä kuvailee esimerkiksi vuonna 1827 tapahtunutta Turun paloa. Mobergista tuli sittemmin Helsingin yliopiston fysiikan professori ja rehtori sekä Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen johtokunnan ensimmäinen puheenjohtaja. Hänestäkin pitäisi joskus kirjoittaa...

 Vuosina 1830-1832 hän oli oppilaana Turun lukiossa, joka itse asiassa erotettiin vuonna 1830 Turun katedraalikoulusta niin, että edellinen jäi ylemmäksi alkeisoppilaitokseksi.  2.10.1832 hänestä tuli ylioppilas saaden arvosanakseen laudaturin. 5.10.1832 hän liittyi Helsingin yliopiston Boreaaliseen osakuntaan, millä tarkoitettiin Aurajoen pohjoispuolisia Varsinais-Suomen pitäjiä. Viimeistään tässä vaiheessa hän myös otti käyttöön kotitalo Laurilasta muodostetun 'latinalaistetun' sukunimen Laurillius.

11. kesäkuuta 1834 hänet vihittiin pappisvirkaan. Ensimmäiseksi hänet määrättiin Kiikalan kirkkoherran apulaiseksi. Vuoden 1835 marraskuussa hän suuntasi Rymättylään armovuodensaarnaajaksi, sitten kesäkuussa 1836 hänestä tuli Naantalin vt. pedagogi.  Joulukuussa 1838 hänestä tuli Mietoisten kappalaisen apulainen.

Naantaliin ja naimisiin

Sitten seurasi paluu Naantaliin, sillä elokuussa 1840 hänet valittiin Naantalin kappalaiseksi, tosin ilmeisesti hän astui virkaan vasta v. 1842. Tässä virassa hän pysyikin sitten varsin pitkään. Vuonna 1845 Naantalista löytyi myös puoliso, Catharina Charlotta Aejmelaeus, joka oli edellisen kappalaisen, Axel Herlinin (1807-1839) leski. Laurillius peri siis Herliniltä  paitsi viran myös puolison. Ei mitenkään epätavallinen kuvio.

Catharina oli syntynyt 22. helmikuuta 1809 Isossakyrössä, hautaristissä on ilmeisesti virhe syntymäpäivän osalta. Hänen isänsä oli ollut lääninrovasti ja  Isonkyrön kirkkoherra Nils Aejmelaeus, joka oli myös osallistunut Porvoon valtiopäiviin v. 1809. Isä oli tosin kuollut Catharinan ollessa vasta noin kahdeksan.

Catharina Charlotta Aejmelaeuksen (1809-1882) kohtalona oli jäädä kaksi kertaa leskeksi. 
Viidestä lapsestaan neljän hän sai nähdä varttuvan aikuisiksi. Kuva https://www.geni.com/photo/view/6000000000011319617?album_type=photos_of_me&end=&photo_id=6000000068846647887

Aejmelaeukset olivat vanhaa ja arvostettua sukua, mutta Catharinan molemmat pappispuolisot olivat kuitenkin ensimmäistä pappispolvea. Ensimmäinen puoliso Herlin oli näet hämeenlinnalaisen hatuntekijämestarin poika. Liitosta syntyi ainakin viisi lasta, joista vanhin oli Catharinan jäädessä leskisksi 2.4.1839 noin viisivuotias ja nuorin syntyi kaksi kuukautta isänsä kuoleman jälkeen. Yksi lapsista tosin kuoli aivan pienenä. Laurillius sai siis morsiamensa mukana neljän tenavan lapsikatraan, 3 poikaa ja yhden tyttären. Näistä osaan palaamme myöhemmin. Ilmeisesti Laurilliuksella ei ollut omia lapsia.

Marttilaan köyhien auttajaksi

Naantalissa ollessaan Laurillius sai vuonna 1853 nimipastorin arvonimen ja suoritti vuonna 1858 pastoraalitutkinnon. Hän myös haki silloin tällöin virkoja muista seurakunnista. Vuonna 1866 hänet valittiinkin Marttilan kirkkoherraksi, tosin virkaan hän saattoi astua vasta v. 1868.

Laurillius tuli kirkkoherraksi siinä murrosvaiheessa, jossa seurakunnallinen ja kunnallinen hallinto eriytyivät. Kuitenkin hän ehti tehdä yhden päätöksen, jota Marttilassa pitkään kiitellen muisteltiin.

Vuosina 1867-1868 Suomea näet koettelivat suuret nälkävuodet. Niissä arvioidaan kuolleen noin 150 000-200 000 henkeä, 8% Suomen silloisesta väestöstä. Tämä asetti myös Marttilan seurakunnan vaivaishoitojärjestelmän kovalle koetukselle apua tarvitsevien määrän kasvaessa rajusti.

 Vuonna 1867 päätettiin perustaa Marttilaan vaivaishuone hoitajanaan jahtivouti Lindberg vaimoineen. Vaivaishuoneeksi vuokrattiin 10-huoneinen Kraappalan rakennus, jota sitten asutti lapset mukaan lukien noin 60 vaivaista. Vuoteina toimivat pukkien päälle asetetut laverit oljilla pehmitettyinä, vuodevaatteina vaivaisten omat ryysyt. Majapaikan ja ruuan vastineeksi asukkaiden piti suorittaa kutomista ja kehruuta vaivaiskassan hyväksi.

Kraappalan taloon perustettiin Marttilan vaivaishuone, joka sai 
pian hyvin kolkon maineen. Uusi Aura 245/1911.

Siivottomuus oli suurta, mutta surkeimmaksi mainitaan ruokapuoli, jonka vuoksi ihmisiä kerrotaan jopa kuolleen. Aluksi leipä tehtiin seulomattomista kaurajauhoista ja käytetyistä pavunvarsista lisäämällä vähän ruisjauhoja siteeksi, että leipä pysyisi jotenkin koossa. Perunaa saatiin vähän joka toinen päivä, suurimpana herkkuna ruuassa oli kaksi silakkaa. Joulun aikaan oli kuitenkin ruvettu jo laittamaan leipään jäkälää ja mäkisammalta herneenvarsien kanssa ja ruisjauhoa oli taas vain siteeksi siitä huolimatta, että pitäjän kaikki ruotujyvät tuotiin vaivaishuoneelle ja sitä oli lisäksi ostettu parikymmentä tynnyriä. Noin leivottu leipä ei enää pysynyt edes koossa, vaan se piti luudalla harjaten ottaa ulos uunista. 

Osa leivän sisuksesta oli niin terävää, että kurkkuun ja suolistoon syntyi haavoja ja tulehduksia monien sairastuessa. Moni joutui pöhöttyneine vatsoineen vuoteen omaksi ja useita menehtyi varsinkin, kun sairaita ei ilmeisesti yritettykään hoitaa. Sen sijaan Lindbergin kerrotaan laittaneen sairaita vaivaisia kuljettamaan vettä hevosilleen ja lehmilleen kiskomalla isoa kivireen päälle asetettua vesiammetta. Vastaan hangoittelijat saivat nopeasti kepistä. 

Ruuasta oli yleisestikin puutetta, mikä selittää osaltaan surkeata ruokalistaa. Kuitenkin monet kiinnittivät huomiota siihen, että Lindbergin eläimet näyttivät syövän hyvin siihen nähden, että hänen vastuullaan olevat vaivaiset elivät ja kuolivat kurjuudessa. Varsinkin poikalapset karkasivat nälän ajamina lähitaloihin ruokaa kerjäämään, mutta kiinnijäätyään he joutuivat viettämään aikaa kylmässä putkassa ja olemaan puolella ruoka-annoksella. Kukaan ei näköjään pistänyt Lindbergin toiminnalle vastaan, vaan seurakunnan ainoana pappina silloin toiminut kappalainen Gustaf Granströmkin lähinnä huolehti, että lähitaloissa kuivatettiin riittävästi hernevarsia ja sammalia vaivaistalon ruokapöytään.

Vappuna 1868 saapui kuitenkin uusi kirkkoherra Laurillius. Heti lähti kolme vaivaistalon asukasta tämän luokse mukanaan vaivaishuoneen leipää sekä puoli tuopillista velliä, jonka mainitaan olleen mustaa, karkeaa, vastenmielisen makuista ja muistuttaneen enemmän sian ruokaa. Näitä he tahtoivat kirkkoherran maistavan. Haukattuaan leivästä ja maistettuaan velliä löi hän vimmoissaan leivän tuolille ja sanoi: "Näitä ruokia ei syö siatkaan. Jos ei voida antaa teille parempaa ruokaa, niin kuollaan mieluummin kaikki, mutta niin kovaa aikaa ei pitäjässä vielä ole".

Mathias Laurillius vaimonsa ja kasvattityttärensä Hildan kanssa vanhana pappismiehenä. Kuva julkaistu Aulis Oja: "Marttilan pitäjän historia" 1959.

Laurillius pisti nyt tuulemaan. Välittömästi hän erotti Lindbergin toimestaan ja käski tämän poistua vaivaishuoneelta. Talon ruokalista muutettiin heti ja hernevarret, sammaleet ja tähkät kärrättiin kuormittain tarhalle mätänemään. Leipään laitettiin kyllä yhä kaurajauhojakin, mutta nyt seulottuna kuorista ja muusta roskasta puhtaaksi. Myös vaivaistalon siisteydestä alettiin huolehtia. Tuloksena oli asukkaiden voimistuminen ja tervehtyminen. Vaivaishuone jatkoi toimintaansa tosin vain seuraavaan syksyyn, jolloin olot paikkakunnalla yleisesti paranivat, mutta niin arvokkaana pidettiin Laurilliuksen puuttumista asioihin, että sitä ainakin vielä 40 vuotta myöhemmin kiitollisuudella muisteltiin.

Jälkikasvun bisneksiä ja vanhan polven poistuminen

Muuten en löytänyt paljoakaan tietoja Laurilliuksen Marttilan ajoista. Tosin v. 1870 tapaamme hänet pitäjänkokouksessa kannattamassa kahden uuden kiertokoulunopettajan viran perustamista Marttilaan. Pitäjässä sanottiin olleen noin 400 kouluikäistä lasta, eivätkä silloiset resurssit riittäneet näiden opettamiseen varisnkin, kun kunta ei ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin edes yhden kansakoulun perustamiseksi. Kokouksen enemmistö vastusti kuitenkin kiertokoulujenkin lisäämistä ajatellen, ettei siihen ole varoja eikä opetuksen lisäämiselle tarvettakaan. Laurillius oli mukana yhdessä viiden muun vähemmistöön jääneen kanssa laaditussa jyrkässä vastalauseessa. Hän itse oli toiminut kokouksen puheenjohtajana. 

Vaimonsa pojista Laurilliuksella ja rouvallaan lienee kuitenkin ollut huolta. Pojista vanhin Gustaf Albert Herlin oli perustanut Hill Helsingfors -nimisen terästavaratehtaan. Se meni kuitenkin 1860-luvun lopulla konkurssiin ja lopetti toimintansa kokonaan v. 1870. Yrityksessä oli toiminut kirjanpitäjänä hänen veljensä Axel Niklas Herlin, joka oli aikoinaan aloittanut teologian opinnot isänsä ja kasvatti-isänsä jalanjäljissä, mutta siirtynyt sitten insinööriopintoihin Saksaan. Velipojan yrityksen ajettua karille Axel lähti Venäjälle Tulan metallitehtaaseen töihin. 

Gustaf Albert Herlinillä (1834-1890) oli välillä epäonnea 
liikeasioissa, mutta siitä huolimatta hänen jälkeläisistään 
tuli suomalaisen talouselämän mahtitekijöitä. Mercator 1/1908.

Sieltä Axel tuli vuonna 1872 takaisin Suomeen ja asettui asumaan äitinsä ja isäpuolensa Laurilliuksen luo Marttilaan. Hän kirjoitteli pari vuotta eri sanomalehtiin, kunnes v. 1874 suoritti uudelleen ylioppilastutkinnon 36-vuotiaana ja lähti Helsingin yliopistoon. Axel tuli sitten etenemään vankeinhoitolaitoksen apukamreeriksi ja Ulvilan kihlakunnan kruununvoudiksi. Hän myös kirjoitti Saksassa saamiensa vaikutteiden johdosta saksankielisen kirjan Das Rechtssystem der Sozialdemokratie. Nils Robert af Ursin antoikin Axel Niklas Herlinille myöhemmin arvonimen "Suomen ensimmäinen sosialisti".

En tiedä, mitä Laurillius olisi tuosta tuumannut, mutta noita vaiheita hän ei ehtinyt nähdä, ei myöskään Gustaf Albertin elpyneitä bisneksiä tai Karl Andersin suomen kielen opettajan uraa Turun ruotsalaisessa alkeiskoulussa. Mathias Laurillius näet sairastui ja menehtyi vain kaksi päivää sairastettuaan Marttilan pappilassa 26. marraskuuta 1874. Hän oli tällöin 66-vuotias.

Axel Niklas Herlin (1838-1906) sai arvonimen "Suomen ensimmäinen sosialisti".
En tiedä, miten kasvatti-isä suhtautui pojan poliittisiin aatteisiin vai ehtivätkö he
niistä puhua, mutta ehkä Laurilliuksen työ vaivaisten hyväksi sai pojaltakin arvostuksen.
Toivottavasti. Photos in Valokuvia henkilöstä Axel Niklas Herlin (geni.com)

Asiasta mainittiin lyhyesti useissa lehdissä. Niissä ilmoitettiin myös lesken järjestämästä huutokaupasta. Tuossa vaiheessa hänen kanssaan asui enää 39-vuotias tytär Hilda Maria. Kaksi vuotta myöhemmin tämä muutti Loimaalle. Leski Catharina Charlotta asui kirkonkirjojen mukaan elämänsä loppuun saakka Marttilan pappilassa, mutta sanomalehtitietojen mukaan hän kuoli Turussa. Joka tapauksessa kuolema tapahtui 11. syyskuuta 1882 ja vainaja haudattiin miehensä tavoin Marttilan kirkkomaalle, mistä heidän hautaristinsäkin löysin.

Catharinan kuolinilmoitus Sanomia Turusta -lehdessä nro 142/1882. 
Lopuksi mainittu virsi on ilmeisimmin tuolloin käytössä olleen v. 1701 
virsikirjan virsi nro 274, "Pois makia mailma jää!": http://koraali.fi/1701/274.html

Marttilan hautausmaalta miljardöörien jäljille

Pieni tutkimusretkeni Laurilliusten pariin tuotti yllättävän lopputuloksen, sillä se johti minut yhden vauraimmista suomalaissuvuista varhaisvaiheisiin. Gustaf Albert Herlinin poika Bror Harald Herlin (1874-1941) nimittäin osti vuonna 1924 Kone Oy:n. Hänen poikansa Heikki H. Herlinin (1901-1989) aikana yhtiö nousi Suomen kymmenen suurimman metalliteollisuusyrityksen joukkoon. Hänellä oli myös kristillistä harrastuneisuutta voimakkaan hengellisen herätyksen myötä, jonka hän koki 1930-luvun lopulla. Nykyään Herlinin suvulla pyyhkiikin varsin hyvin, sillä vuonna 2022 Suomessa oli seitsemän miljardööriä, joista neljä oli Herlinejä, nimittäin Heikki H. Herlinin pojan Pekan (1932-2003) lapset Antti, Ilkka ja Ilona Herlin sekä lapsenlapsi Heikki Herlin.

Catharina Charlottan jälkeläiset ovat siis menestyneet. Mathias Laurillius ei saanut omia jälkeläisiä, mutta hänellä oli varmasti tärkeä rooli Catharinan lasten kasvattajana. Vaikea on sanoa missä määrin hän vaikutti näiden aatteisiin tai uravalintoihin. Joka tapauksessa Laurilliuksen toiminta Marttilan vaivaistalon tapauksessa antaa kauniin todistuksen hänestä.

En tiedä, oliko hänellä tai vaimollaan itsellään osuutta hautateksteihinsä. Kuitenkin ne ovat jättäneet kauniin perinnön ja kehotuksen kaikille, jotka pysähtyvät niiden ääreen. Klassisen luterilaisen saarnarakenteen mukaan niissä on sekä laki (Mutta nyt kaikkein loppu lähestyy niin olkaat siis raittiit ja valppaat rukoilemaan) että evankeliumin lupaus (Minä elän teidän pitää myös elämän). Niissä on jotain, mikä on kaikkia maallisia rikkauksia suurempi perintö.

Marttilan hautausmaalla on Mathiaksen ja Catharinan maallisten 
jäänteiden leposija. Heidän hautaristinsä erottuvat kirkon päätyseinää 
vasten. Kuva Wikimedia Commons:
 https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Marttilan_kirkko_ja_Wichtmanin_hautakappeli.jpg

Lähteet:

J. F. A.: Marttilasta. Alempi kansanopetus nro 3/1912. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/938232?page=6

J. F. A.: Paroecia Sancti Martini. Uusi Aura nro 177/1926. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1692940?page=7

Julkisella wapaehtoisella huutokaupalla. Sanomia Turusta nro 31/1876. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482969?page=4

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Matias Laurillius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=14998>. Luettu 29.9.2023.

Kuolemantapaus. Sanomia Turusta nro 49/1874. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482045?page=2

Kuolleita. Uusi Suometar nro 215/1882. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/428417?page=3

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Axel Herlin. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=14248>. Luettu 29.9.2023.

Laurillius, Matias. Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017 (viitattu 26.9.2023). Verkkoversio: https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/1331

Marttilan seurakunnan rippikirja 1867-1876: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/marttila/rippikirja_1867-1876_mko22-32/304.htm

Marttilan seurakunnan rippikirja 1877-1886: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/marttila/rippikirja_1877-1886_mko33-45/360.htm

Aulis Oja: Marttilan pitäjän historia. 1959.

Professor Adolf Mobergs autobiografi. Historiska och litteraturhistoriska studier 3. 1927. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2109016?page=109

Elina Ranta: Näin elävät Suomen superrikkaat. Ilta-Sanomat 5.11.2022. Verkkoversio: https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000009175622.html

Raskaita muistoja. Uusi Aura nro 245/1911, 22.10.1911. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1192554?page=6

N. R. af Ursin: Suomen ensimmäinen sosialisti. Joulusoihtu 1913. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1354704?page=6

Evankeliumiyhdistyksen "keksijä", eläinlääkäri Anders Silfvast

Kirjoittanut: Ossi Tammisto 

ANDERS SILFVAST (1829-1891)

Evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestö Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Niinpä on enemmän kuin aiheellista puhua miehestä, jonka ajatusten pohjalta koko yhdistyksen idea alkoi kehittyä. Hän ei ollut liikkeen perustaja, sillä herätysliike oli syntynyt jo noin 30 vuotta aiemmin. Hän ei ollut pappi eikä teologi. Tämä itäisen Uudenmaan Lapinjärveltä syntyisin ollut mies oli ammatiltaan eläinlääkäri, tosin siinä työssä arvostettu. Hänen sisimmässään paloi kuitenkin myös rakkaus evankeliumin asialle, ja sen hedelmiä saamme nähdä tänäkin päivänä. Tämä on Anders Silfvastin tarina.

Oheinen kuva Silfvastista on julkaistu hänen muistokirjoituksensa 
yhteydessä Kotimatkalla -vuosikirjassa.

Lapinjärveltä Tukholmaan

Anders Silfvast syntyi 10. marraskuuta 1829 Lappträskissä eli Lapinjärvellä itäisellä Uudellamaalla. Perhe oli ruotsinkielinen sekä talonpoikainen ja ainakin äiti uskonnollinen. Silfvastin ollessa nelivuotias kerrotaan äidin eräänä pääsiäisaamuna saaneen vahvan hengellisen kokemuksen. Tämä oli mennyt pihalle muiden vielä nukkuessa ja siellä hänet oli vallannut koko kehon läpi virrannut onnellisuuden tunne. Hän oli kuullut aamuauringon kultaamista pilvistä ihmeellisen ihanaa laulua, kuin taivaallinen sotajoukko olisi laulanut. Laulu oli kaikunut hänen sisimmässään vielä sisälle palattuakin. Voi uskoa tämän vaikuttaneen voimakkaasti myös pieneen Andersiin, kun hänen äitinsä on tapauksesta kertonut.

Silfvastin mainitaankin olleen kuuliainen ja uskonnollismielinen lapsi, joka nuoruudessaan ei osallistunut ikäluokkansa tavallisiin huvituksiin, muiden kummastukseksi. Viulunsoittoa hän sen sijaan harrasti, oppien tuon taidon melko itsenäisesti nuottikorvansa avulla. Toisinaan hän saattoi häihin kutsuttuna soittaa hääväelle. Myöhemminkin hän jatkoi soittoharrastustaan ja hankki Helsingissä asuessaan myös kotiurut, joitten soittamisen hän myöskin opetteli itsenäisesti.

Noin 20-vuotiaana Silfvast muutti kotoaan aluksi eläinlääkärinä toimineen veljensä Aron Silfvastin luokse ajatuksenaan hankkiutua samalle alalle. Vuonna 1851 hän aloitti opinnot Tukholman eläinlääkäriopistossa. Oltuaan vuoden ajan eläinlääkärin virassa Ahvenanmaalla hän sai Tukholmassa eläinlääkärin tutkinnon v. 1859. V. 1860 hänet määrättiin hoitamaan Suomen lääkintöhallitukseen ylimääräisen eläinlääkärin toimea ja v. 1862 hänet valtuutettiin samaan virkaan.

Eläinlääkärinä ja kirjailijana

Menestys uralla jatkui. V. 1865 hän sai kollegiregistraattorin arvonimen ja v. 1868 hänet ylennettiin lääkintöhallituksen vakinaiseksi eläinlääkäriksi. V. 1869 hän kävi valtion kustantamana ulkomaisissa eläinlääkäriopistoissa  ja v. 1875 hän sai kuvernementinsihteerin arvonimen. Arvonimien hahmottamiseksi todettakoon, että kollegiregistraattori oli Venäjän keisarikunnan rankijärjestelmässä eli virkamiesten 14-portaisessa arvoastetaulukossa alin ja kuvernementinsihteeri puolestaan sijalla 12.

Lisäksi Silfvast toimi Helsingin hevosenkengityskoulun opettajana vuosina 1879-1880 ja johti samaa koulua vuosina 1881-1883. Hän toimi myös eläinvälskärikoulun johtajana vuosina 1882-1883.

Edellisistä voisi päätellä, että hän oli osaava alallaan, ja niin olikin. Hänen ansioikseen mainitaan karjaruton ehkäiseminen Virolahden ja Raudun pitäjissä v. 1862 sekä vaikean kulkutaudin ehkäiseminen v. 1884 Turun läänissä. Vuosina 1864 ja 1872 hän esti siperialaista ruttoa pääsemästä maahan ja vuosien 1873-1877 välisenä aikana hän tukahdutti karjaruton Viipurin läänissä. Lisäksi hän julkaisi parikin kirjoitusta, joista kirjanen Handledning i hosbeslaget sai ainakin kaksi painosta ja sen suomennos Opetus hevosen kengittämiseen sai ainakin kolme painosta, joista kaksi tekijän jo kuoltua.

Näin mainostettiin Silfvastin kirjaa Tampereen Sanomissa 9.10.1880.

Kristillisen kirjallisuuden levittäjänä

Silfvast on kuitenkin jättänyt jälkensä myös ja erityisesti maamme kirkolliseen historiaan. Vuoden 1860 tienoilla ollessaan Tukholmassa päättämässä opintojaan hän oli tutustunut ruotsalaisen herätyssaarnaajan C. O. Roseniuksen kirjoihin ja omaksunut niiden kautta evankelisen uskonkäsityksen.

Sittemmin hän alkoi lukea myös Martti Lutherin teoksia. Omien kokemusten myötä hän koki hengellisen kirjallisuuden arvokkaaksi evankelioinnin työvälineeksi. Helsingissä asuessaan hän liittyi evankeliseen herätysliikkeeseen ja oli yksi sikäläisen rukoushuonetoiminnan johtomiehiä.

Vanha kotiseutu Lapinjärvikään ei silti unohtunut. Vuonna 1869 Silvast vietti kesäänsä Lapinjärven Vasarankylässä ja alkoi levittää siellä Raamattuja sekä Lutherin, Hedbergin, Prätoriuksen ja Paleariuksen kirjoja, jotka tekivät hyvin kauppansa. Paikkakunnalla alkoi herätys, sanottiin tulen päässeen irti. Oli taottava kun rauta oli kuumaa, ja Silfvast sai apuvoimia niin Lapinjärveltä kuin muualtakin, osa sananjulistajista oli myös tämän herätyksen tuoreita hedelmiä. Paikallisia sananjulistajia olivat veljekset Gustaf ja Johannes Roos sekä näiden siskonpoika Johannes Wirén, Johan Nygårds, Henrik Skomars sekä Henrik Hansson Svennas. Helsinkiläinen Gustaf Wilhelm Rask alkoi kohdistaa puhujamatkojaan myös Lapinjärvelle ja Albert Oskar Sundholm muutti sinne kiertokoulunopettajaksi alkuvuodesta 1871. Olen kirjoittanut aiemmin Sundholmista oheisen elämänkuvauksen: Kirkkohistorian kahinaa: Lajinsa ensimmäinen - Sleyn ensimmäisen kolportöörin A.O. Sundholmin traaginen tarina

Albert Oskar Sundholm oli Silfvastin työtoveri evankeliumin levittämisessä 
Lapinjärvellä ja laajemminkin. Hänen myöhemmät vaiheensa olivat kuitenkin 
traagiset.

Pian Silfvastille syntyi ajatus alkaa laajemminkin levittää pääosin Ruotsista hankkimiaan kirjoja. Ruotsista hankitut kirjat kävivät siksi hyvin, että Silfvast toimi pääosin ruotsinkielisen väestön parissa, johon Lapinjärvenkin asukkaiden enemmistö kuului. Hän alkoi tehdä yhteistyötä Sundholmin, Raskin sekä Jaakob Edvard Wefvarin kanssa, joista viimeinen levitti kirjoja Pohjanmaalle asti.

Uutta yhdistystä hahmottamassa

Työ alkoi kasvaa vauhdilla ja Silfvast alkoi hahmotella virallisen luvan saanutta yhdistystä tätä kirjallisuuden levittämistä hoitamaan. Vanhin kirje, jossa hän pohtii asiaa on päivätty 1.11.1871, mutta siinä asia ei ole enää uusi. Hän ajatteli ottaa tämän sisälähetyksen omalle vastuulleen, mutta tarvitsi lisärahoitusta. Hän ei halunnut liian monimutkaisia sääntöjä ja arveli suppean kannattajajoukon käyvän asian hoitamiseen. Sundholmia hän ajatteli ensimmäiseksi kolportööriksi eli kiertäväksi aatteellisen kirjallisuuden levittäjäksi ja puhujaksi.

Ajatus oli aluksi vastatuulessa Helsingin evankelisten suhtautuessa asiaan nihkeästi. Pian sekä Sundholm että nuori helsinkiläinen pastori Kleofas Immanuel Nordlund kirjoittivat asiasta Kemiöön Fredrik Gabriel Hedbergille, Kemiön kirkkoherralle ja evankelisen liikkeen hengelliselle isälle. Olen aiemmin kirjoittanut myös Nordlundin elämänkuvauksen: Kirkkohistorian kahinaa: Kleofas Immanuel Nordlund, evankelisuuden nuori tähti, jonka kannel soi kauniimmin Nordlund olikin aivan keskeinen hahmo uuden yhdistyksen synnyssä, sillä vaikka hän oli sinänsä kannattanut Silfvastin ideaa oli hän pitänyt sitä puutteellisena ja muotoillut sen, Silfvastin suostumuksella, uusiksi ja paljon laajemmalle pohjalle.

Pastori Kleofas Immanuel Nordlund toisaalta piti Silfvastin ideaa hyvänä, 
mutta hänellä oli melkoinen liuta parannusehdotuksia. Voisi sanoa, että 
jos Evankeliumiyhdistyksen synty on Silfvastin ansiota on Nordlundin 
ansiota se, että siitä tuli sellainen kuin tuli.

Näin Silfvastin käytännöllisestä, mutta ehkä hieman epämääräisestä yksityisyrityksestä laajeni suurempi hanke. Vuonna 1872 hevonen potkaisi häntä ja mies joutui viettämään suuren osan talvesta vuoteessa Keväällä 1872 hän matkusti Aacheniin toipumismatkalle. Noilta ajoilta on eräskin kirje, josta voi päätellä miehen turhautuneisuuden hankkeen jouduttua laajempiin käsiin ja siten päätöksenteon hidastuttua: "Syntyi myös hankala keskustelu siitä, olisiko kolportöörien alistuttava tuomiokapitulin tutkittavaksi. Jumalan kiitos asia on kuitenkin edistynyt askel askeleelta [- - -]".

Evankeliumiyhdistys syntyy

Silfvastin oma toiminta julistavine kirjanlevittäjineen jatkui koko prosessin ajan, kunnes 13. marraskuuta 1873 Lutherilaisen Evankeliumi-yhdistyksen tultua hyväksytyksi se sulautui uuden järjestön toimintaan. Sundholmista tuli yhdistyksen ensimmäinen kolportööri. Joulukuun alussa yhdistykselle valitun väliaikaisen johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin professori Adolf Moberg, sihteeriksi Nordlund ja jäsenistöön muun muassa eläinlääkäriveljekset Aron ja Anders Silfvast. Anders olikin sitten johtokunnan jäsenenä aina kuolemaansa asti. Yhdistys olikin Andersille kuin hieman myöhästynyt syntymäpäivälahja, olihan hän syntynyt 10. marraskuuta.

Silfvast toimi myös pitkään uuden yhdistyksen arkistonhoitajana, mikä on henkilökohtaisista syistä mieltäni lämmittävä asia. Vuosien kokemus kirjojen hankkimisesta puolsi valintaa. Hän ilmeisesti myi kirjavarastonsa Evankeliumiyhdistykselle, vaikka sen säilytys tapahtui aluksi vielä hänen kotonaan. Silfvast johti Evankeliumiyhdistyksen alkuvuosina sen koko kustannusliikettä.

Ilmeisesti Silfvast ei itse juuri pitänyt hengellisiä puheita, vaan antoi levittämiensä kirjojen puhua. Hän kylläkin kirjoitti Evankeliumiyhdistyksen Kotimatkalla -vuosikirjaan, sen 1. vuosikertaan 1891, pitkän artikkelin otsakkeella "Uusi käsky". Näin hän elämänsä viime metreillä jätti kirjallisen kuvauksen ja testamentin uskonvakaumuksestaan.

Yksinäinen hyväntekijä

Silfvastilla oli aikaa muullekin kristilliselle toiminnalle kuin Evankeliumiyhdistykselle. Hän oli mukana Helsingin kaupunkilähetyksen toimikunnassa ja erityisen suurella rakkaudella hän tuki juutalaislähetystä. On jopa sanottu, että hänen ansiotaan oli sen olemassaolo Suomessa. Hän otti erään kristityksi kastetun juutalaispojan kasvatikseen huolehtien hänen kasvatuksestaan ja ylläpidostaan niin, että tämä kasvatti-isänsä kuollessa opiskeli yliopistossa. Tästä Johannes Silfvastista tuli aikanaan silmätautiopin dosentti. Silfvast tarjosi muutenkin auliisti apuaan niille juutalaisnuorukaisille, jotka ilmaisivat haluaan kääntyä kristityiksi. Kun Ruotsissa asuva alkuaan puolalainen juutalaiskristitty saarnaaja Paulus Wolff vieraili Suomessa majoitti Silfvast hänet kotiinsa.

Paulus Wolff, syntyjään Esaias Zendak, oli kristinuskoon kääntynyt 
juutalainen, joka levitti kristinuskon sanomaa kansansa parissa.
Silfvast tarjosi hänelle majapaikan tämän vieraillessa Suomessa. 
Hemåt 1928.

Silfvast ei koskaan avioitunut. Häneltä kysyttiin joskus syytä tähän, jolloin hän vastasi, ettei vain ollut tullut avioituneeksi. Tosin eräälle ystävälleen hän kertoi, että oli nuoruudessaan rakastunut erääseen "mamselliin", muttei ollut rohjennut koskaan kertoa tälle tunteistaan. Kuten edellä ilmeni oli hänellä kuitenkin kasvattipoika ja muitakin huolehdittavia. Silfvast olikin antelias mies, joka tuki monia hädänalaisia. 

Kerran sattui niin, että hänen istuessaan ikkunan ääressä seisahtui sen alle nainen lastensa kanssa kerjäämään. Silfvastilla oli pöydällä kaksi paperikääröä. Silfvast päätti yllättää kerjääjät iloisesti heittämällä ikkunasta ulos vaskikolikoita sisältävän käärön. Niinpä hän otti toisen kääröistä ja heitti sen ulos. Pian hän kuitenkin hämmästyneitten huutojen seurauksena tajusi heittäneensä vahingossa paljon arvokkaamman käärön, hopearahoja sisältävän. Hän kuitenkin ajatteli, että erehdys taisi olla Jumalan johdatusta ja antoi asian olla. Ei hän muuten täysin suurpiirteinen rahan kanssa ollut, sillä hän ei mielellään lainannut rahaa tuttavilleen tai taannut näiden lainoja, sillä hänen mielestään oli elettävä säästäväisesti.

Ehtoollinen lohtuna matkalla kohti kuolemaa

Silfvast kärsi pidemmän aikaa sisäisistä kivuista, joiden syy oli epäselvä, mutta lopulta syyksi epäiltiin syöpää. Eri hoitokeinoista huolimatta kivut pysyivät ja pahenivat vuosina 1889ja 1890. Keväällä 1890 hän matkusti muutamaksi viikoksi Uudenkirkon parannuslaitokseen. Hän kyllä nautti puhtaasta ilmasta, mutta tautiin se ei vaikuttanut. Syyskuusta alkaen hän oleskeli enimmäkseen sisätiloissa kotonaan.

Tuskat vaivasivat kovin, mutta hänen kerrotaan kantaneen ne kärsivällisesti ja vieläpä leikkisällä mielellä. Tosin erään ystävän muistuttaessa, ettei uskovan tarvitse pelätä kuolemaa vastasi Silfvast, että se on kyllä helppo sanoa, mutta lihalle ja verelle se on vaikeaa. Hän vietti aikansa lukien Raamattua ja rukoillen. Lisäksi hän kävi vähintään joka toinen viikko ehtoollisella, sillä hän oli edellä mainitussa kirjoituksessaankin todennut, että kristityn tulisi nauttia sitä hyvin usein. Tosin kun hän ei enää jaksanut kävellä kulki hän sinne hevoskyydillä. 

Mielenkiintoista muuten on, että Silfvast oli artikkelissaan kyseenalaistanut sen käytännön, jossa vasta rippikoulun käyneet saivat ottaa osaa ehtoolliseen. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että myös lasten olisi päästävä osalliseksi ehtoollisesta ja perusteli sitä laveasti, muun muassa näin: 

"Jos kerran tunnustetaan, että lapset ovat pyhän kasteen kautta uudestasyntyneet Jumalan lapsiksi, taivaan valtakunnan perillisiksi ja että he ovat saaneet osaa Jesuksesta Kristuksesta ja Hänen elämänsä voimasta, - jota ei toki kukaan mahtane kieltää, niin meidän on mahdoton käsittää, miksi nämä taivasta varten aijotut taimet eivät laisinkaan tarvitse sitä ravintoa, joka on aivan välttämätön hengellisen elämän ylläpitämiseksi aika-ihmisissä, jotka tahtovat pysyä elämän yhteydessä päänsä Jesuksen Kristuksen kanssa."

Vuoden 1890 joulun ja uudenvuodenpäivänkin hän oli jokseenkin hyvissä voimissa. Tuona viimeisenä jouluaattonaan hän istuskeli koko aamupäivän keinutuolissaan rahakukkaro vieressään pöydällä. Siitä hän jakeli luonaan vieraileville avuntarvitsijoille joulurahoja.

 4. tammikuuta 1891 hän joutui kuitenkin tyystin vuoteenomaksi ja valmistautui pian poistumaan tästä maailmasta. Hän todisti vielä kuolinvuoteellaan Jeesuksen ikuista rakkautta, josta eivät edes taudin tuskat eikä kuolema voisi häntä erottaa. Neljä päivää ennen kuolemaansa hän nautti ehtoollisen viimeisen kerran ja toivoi pian sen jälkeen lähtevänsä täältä. Näin kävikin, sillä 13. tammikuuta 1891, kello kaksi yöllä hän sai kotiinkutsun. Hän menetti puhekykynsä 10 tuntia ennen kuoleman koittoa.

Hyväntekijän hautajaiset

Testamentissaan Silfvast muisti kaikkia niitä tahoja, jotka olivat hänelle rakkaita. Kasvattipojan, sukulaisten ja muiden yksityishenkilöiden lisäksi rahaa saivat Evankeliumiyhdistys, Suomen Lähetysseura sekä Helsingin kaupunkilähetys. Lapinjärven Kappelbyn kansakoulu sai 5000 markkaa, sisältäen ehdon, että kyseisen koulun opettaja sai nauttia puolet lahjoituksen vuotuisista koroista, mutta tämän tuli olla tunnettu kirkolliseksi luterilaiseksi. Pääkaupungin köyhät lesket ja turvattomat lapset saivat samansuuruisen summan niin, että korot jaettiin vuosittain näille hädänalaisille. Eläinlääketieteellisiä kirjoja sisältävän kirjastonsa hän lahjoitti Suomen lääkintöhallitukselle asettaen ehdon, että mikäli Suomeen perustetaan eläinlääkärikoulu tulisi kirjasto luovuttaa sille.

Johannes Silfvast (1867-1932), juutalaisen kauppiaan poika, 
tuli Silfvastin kasvattipojaksi. Hänestä tuli sittemmin lääkäri 
sekä silmätautiopin dosentti. Helsingin yliopisto: Opettajat ja virkamiehet vuodesta 1828, II L-Ö. 1925.

Hautajaiset olivat 17. tammikuuta 1891 runsaan saattoväen voimin. Paikalla oli muun muassa Evankeliumiyhdistyksen johtokunta. Tilaisuudessa luettiin myös Ira D. Sankeyn laulu "Jesuksen syliin turwaan", jota Silfvast oli kuolinvuoteellaan pyytänyt useasti hänelle laulamaan tai lukemaan. Hautaa täytettäessä laulettiin yhdessä Siionin kanteleen laulu "Täältä puolehen ylhäisen maan". Seppeleen laskijoista mainittiin erikseen kasvattipoika Johannes, mutta samalla todettiin, ettei moni ollut tuonut seppelettä, sillä he muistivat Silfvastin usein moittivan sellaista tuhlaavaista tapaa. Saman päivän iltana pidettiin Evankeliumiyhdistyksen Helsingin rukoushuoneella päivän merkityksen johdosta sekä ruotsin- että suomenkieliset raamatunselitystilaisuudet, joista kumpikin oli täynnä kuulijoita. Mainitaan muuten useiden juutalaisten osallistuneen hautajaisiin, mistä voinee päätellä, ettei hänen heidän parissaan tekemä evankelioimistyö ollut aiheuttanut katkeruutta.

Unohdettu pioneeri?

Oheinen väliotsikko voi olla liioiteltu. Kyllä näet Silfvast on mainittu erinäisissä historiaesityksissä. Kuitenkin ajatellessani niin sanottua kollektiivista muistia ajattelen, että vain harva tietää Silfvastin roolin liikkeen historiassa. Liki kaikki evankeliset ja monet muutkin tietävät liikkeen isän Hedbergin. Moni tietää ainakin nimeltä Evankeliumiyhdistyksen ensimmäisen yliasiamiehen Johannes Bäckin, osa myös hänen rukouskirjansa Muukalaisten kotielämä. Nordlundistakin muistetaan ainakin hänen laulunsa Mun kanteleeni kauniimmin, vaikka hänen roolinsa Evankeliumiyhdistyksen perustamisessa olisi vieraampi.

Mutta moniko tietää edes Silfvastin nimen? Syytä olisi, vaikka Satakunta -lehdessä sanottiin, siitä huolimatta että hänen mainittiin olevan tunnetun kristillisissä piireissä, että hän "ei tosin kuulunut noihin maamme suuriin älyniekkoihin, joiden nimiä Suomen historiassa säilytetäään. Hän oli noita hiljaisia maassamme, jotka työskentelevät huomiota herättämättä". 

Juuri hänen aivoissaan syntyi Evankeliumiyhdistyksen aihio, ja hänen itsenäisesti alkamansa työ antoi sille hyvän pohjan. Lisäksi hän täydentää äskeistä pappislistaa maallikkona, joka maallisen työnsä ohessa omistautui myös Jumalan valtakunnan työlle. Evankelisessa liikkeessä on aina ollut paljon maallikkosaarnaajia ja muita maallikkovaikuttajia, mutta silti pappien rooli on ollut monia muita herätysliikkeitä suurempi. Siksi on mielestäni merkityksellistä, että liikkeen keskusjärjestön synnyn primus motor on ollut maallikko.

Näin Evankeliumiyhdistyksen juhlavuonna olisi syytä siis muistella Silfvastiakin. Hänen muistoaan voi kunnioittaa esimerkiksi lukemalla tuon mainitun Uusi käsky -artikkelin, joka ainakin oman silmäilyni perusteella sisältää runsaasti ajatonta sisältöä ja rohkeitakin kannanottoja, kuten esimerkiksi pohdinnan lasten ehtoolliselle osallistumisesta. Toisaalta, jos arvostat enemmän hänen työtään eläinlääkärinä, niin etsi käsiisi opas hevosten kengittämiseen.

Päätän tämän kirjoituksen raamatunlauseeseen, jolla Silfvast aloitti Uusi käsky -artikkelinsa. Se on pätkä Johanneksen evankeliumiin kirjoitetusta jäähyväispuheesta, joka Silfvastin mielestä jokaisen kristityn tulisi osata ulkoa sanasta sanaan. Oheista lainausta siitä voinee pitää Silfvastin hengellisenä testamenttina:

"Uuden käskyn minä teille annan, että te rakastaisitte teitänne keskenänne, niinkuin minä teitä rakastin, että te myös toinen toistanne rakastaisitte." (Joh. 13:34).

Lähteet

J[ulius]. E[ngström].: Anders Silfwast. Kotimatkalla 1892. Verkkoversio: 01.01.1892 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Helsingin kirjeitä. Satakunta nro 8, 22.1.1891. Verkkoversio: 22.01.1891 Satakunta no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lauri Koskenniemi: Sanansaattajia. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kolportööritoimensa valossa 1873-1900. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Helsinki 1964. 

Anders Silfvast: Uusi käsky. Kotimatkalla 1891. Verkkoversio: 01.01.1891 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto