Kirkot kahdelle kielelle - esimerkkeinä Kemiö ja Sauvo

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Mikäli kuljette joskus itäisellä Uudellamaalla ja piipahdatte Lapinjärven kunnassa saatatte kirkkomaalla kohdata erikoisen näyn. Kaksi kirkkoa seisoo vastapäätä toisiaan, ovelta ovelle ei pitkäjalkaisen tarvitse montaa harppausta tehdä. Erikoiselle ratkaisulle löytyy selityksensä historiasta. Suurempi, 1746 valmistunut on tehty alkujaan seurakunnan ruotsinkielisten ja pienempi 1744 valmistunut suomenkielisten kirkoksi. Järjestelmä oli ollut olemassa jo 1600-luvulta asti, mutta 1742 salaman aiheuttama tulipalo tuhosi molempien kirkkojen edeltäjät. Nykyään kirkkoja käytetään eri aikoina vuodesta eikä kielellinen jako enää mene rakennuksittain.

Puut peittävät ikävästi, mutta kuten näkyy on vasemmalla pieni 
Lapinjärven suomalainen kirkko ja oikealla ruotsalainen kirkko.
Kellotapuli on yhteinen. Kuva Wikimedia Commons.

Kyse ei kuitenkaan ollut alkujaan vain lapinjärveläisestä erikoisuudesta. Monilla nykyisen Suomen alueen paikkakunnilla asui jo ammoin sekä suomen- että ruotsinkielistä väestöä. Luterilaisuuden korvattua valtakunnassa katolilaisuuden tuli muutoksia myös jumalanpalvelukseen. Vaikka osa jumalanpalveluksesta oli ollut kansankielellä jo aiemmin, saarna mukaan lukien, muuttui nyt liturgia kokonaisuudessaan kansankieliseksi ja saarnasta tuli keskeisempi ja siten isompi osa jumalanpalvelusta.

Haasteen tämä muodosti niillä seuduilla, joissa oli kahdenkielistä kansaa. Näin oli varsinkin Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rannikkoseuduilla. Ruotsinkielisenemmistöisilläkin paikkakunnilla saattoi asua huomattava määrä suomenkielisiä, ja toisinpäin. Erilaisia ratkaisuja asian suhteen tehtiin varmaan jo aiemmin, mutta viimeistään Pietari Brahen kenraalikuvernöörikausina (1637-1641 ja 1648-1654) annettiin määräys järjestää suomenkielisiä jumalanpalveluksia myös ruotsinkielisissä seurakunnissa, jos seurakunnan alueella suomenkielisiä asui.

Helppo ratkaisuhan oli viettää erikielisiä jumalanpalveluksia peräkkäin samassa kirkossa. Maalaisyhteisöissä tämä muodosti kuitenkin ongelman. Monien kirkkomatka oli pitkä, ja esimerkiksi kartanoista saattoi ruotsinkielinen isäntäväki tehdä kirkkomatkan yhdessä suomenkielisen palvelusväen kanssa. Siinä sitten odotettiin puolin ja toisin ennen kuin päästiin kotimatkalle. Ehkä piipahdettiin kirkonkylän krouvissa ja kirkkomatka muuttuikin ryyppyreissuksi. Niinpä ei ole ihme, että etsittiin ratkaisuja, joilla jumalanpalvelukset voitaisiin pitää yhtä aikaa, ja siihen tarvittiin erilliset kirkkotilat.

Christer Kuvaja on artikkelissaan luetteloinut niitä paikkakuntia, joille rakennettiin suomenkielinen kirkko ruotsinkielisen rinnalle. Monet näistä kohosivat 1600-luvulla, jotkut 1700-luvulla, mutta osalla on voinut olla vanhempia edeltäjiä. Uudellamaalla tällaiset löytyivät Pyhtäältä, Pernajalta, Lapinjärveltä, Porvoosta, Sipoosta, Helsingin pitäjästä eli nykyiseltä Vantaalta, Espoolta, Kirkkonummelta ja Siuntiosta. Varsinais-Suomesta Kuvaja mainitsee Paraisen ja Kemiön sekä Keski-Pohjanmaalta Kaarlelan. Näistä Lapinjärvellä, Porvoossa ja Paraisilla nuo kirkkotilat ovat yhä olemassa. Lisäksi hän alaviitteessä mainitsee Uudenmaan Tenholan sakastissa pidetyn suomenkielisiä jumalanpalveluksia ja että Varsinais-Suomen Sauvossa oli puukirkko, jossa pidettiin palveluksia molemmilla kielillä.

Nyt ajattelin luoda pikaisen silmäyksen kahteen esimerkkitapaukseen Varsinais-Suomessa. Nostan esille sekä Kemiön että sen naapurista Kuvajan sivuuttaman Sauvon.

Kemiö

Kemiön suomenkielinen väestö oli ollut keskiajalla ja pitkän aikaa uudellakin ajalla niin vähälukuinen, ettei edellytyksiä omalle kirkolle ollut. 1600-luvun alkupuolella monet täkäläiset miehet joutuivat kuitenkin väenotoissa tappelemaan 30-vuotiseen sotaan Saksanmaalle ja alueella koettiin paikoin työvoimapulaa. Niinpä seudulle alkoi muuttaa työn perässä suomenkielistä väestöä sisämaasta muodostaen merkittävän vähemmistön.

Ei ole tiedossa, milloin suomenkieliset saivat oman kirkon, mutta viimeistään 1651 sellainen oli olemassa. Se oli kuitenkin ilmeisesti huonokuntoinen tai muuten sopimaton tarkoitukseensa, sillä 1664 rakennettiin hirsistä uusi suomalainen kirkko, joka kohosi kirkkotarhan luoteiskulmaan lähelle Kemiön 1400-luvulla valmistunutta kivikirkkoa. Kustannuksissa oli mukana koko pitäjä. Kirkko rakennettiin ajan yleisen tavan mukaan suoraan maan päälle ilman kivijalkaa, mistä seurasi myöhemmin ongelmia. 1700-luvun alussa rakennus sai paanukaton ja 1733 takorautaisen tuuliviirin.

Tämä 1400-luvulla rakennettu Kemiön kirkko sai 1600-luvulla 
naapurikseen puukirkon. Kuva Wikimedia Commons.

Rakennustavan vuosi alimmat hirsikerrat painuivat vähitellen maahan ja mätänivät. 1700-luvun puolivälissä harkittiin kyllä kirkon nostamista ja alimpien hirsikertojen vaihtoa, jopa kivijalan rakentamista mietittiin, mutta toimeksi ei vain saatu.

Myös uuden kirkon pykäämisestä oli juttua, ja 1760 turkulaisen rakennusmestari Isak Olinin kanssa tehtiinkin asiasta sopimus. Tarkoitus oli, että Olin tekisi samanlaisen kirkon kuin millaisen oli juuri rakentanut Västanfjärdiin, mutta jostain syystä sopimus purettiin jo ennen töiden aloittamista.

1775 oli tuolloin jo yli satavuotias kirkko niin kehnossa kunnossa, ettei sitä kannattanut alkaa korjaamaan. Jokin ratkaisu oli kuitenkin löydettävä. Ilmoille nousi ehdotus, että rakennus kokonaan hylättäisiin ja kivikirkon asehuone sisustettaisiin suomalaisten jumalanpalveluskäyttöön. Tähän suhtauduttiin kuitenkin nihkeästi, sillä tila oli pimeä ja tarpeen varastona. Uudella kirkollakin vielä palloteltiin, mutta se sai pahan vastaiskun piispan kerrottua piispantarkastuksessa 1777, että kuninkaallinen asetus oli hiljan kieltänyt puukirkkojen rakennuksen.

Huonokuntoinen puukirkko myytiin sitten huutokaupalla ja sen ostivat luutnantti Bernt Aminoff ja kirkkoherra C.G. Weman. Se jäi kuitenkin seisomaan paikalleen aina siihen heinäkuun 1781 iltapäivään asti, jolloin Kaisa Matssdotterin mökissä syttynyt tulipalo laittoi sen tarulle lopullisen pisteen. Tuli levisi mökin olkikatolle, mistä tuuli vei sen kohti kirkkoja. Suomalainen kirkko roihahti ensimmäisenä liekkeihin ja sen jälkeen tuli levisi myös kivikirkkoon.

Kivikirkko kärsi isoa vahinkoa, sillä sen puiset kattorakenteet tuhoutuivat kokonaan, iso osa sisäseinien ja holvien rappauksista lojui murskana lattialla ja kiinteä sisustus oli palanut poroksi lukuun ottamatta pelastettua irtaimistoa. Seinät ja holvit kuitenkin olivat kestäneet kuumuuden sortumatta. Tilanteen ollessa tämä ja pääkirkon vaatiessa pikaista kunnostusta ei ole ihme, ettei sisustuksineen päivineen palanutta suomalaista kirkkoa alettu jälleenrakentaa.

Sen sijaan päätettiin nyt kunnostaa se asehuone kirkoksi, kuten oli joskus tuumittu. Se tosin oli laajennuksenkin jälkeen pieni, joten sisustuskin vaati kekseliäisyyttä. Alttari sijoitettiin pohjoisseinälle ja tiilestä muurattu saarnatuoli sen yläpuoliselle seinälle. Sinne johtavat portaat hakattiin runkohuoneen kiviseinään. Koillisnurkasta saatiin kaiteilla osa sakastiksi ja kirkkokansaa varten saatiin miesten puolelle mahtumaan viisi ja naisten puolelle kuusi penkkiä, lisäpaikkoja toi takaseinälle pykätty lehteri. Gesterbyn omistanut turkulaiskauppias Matts Augustin lahjoitti 1787 kirkkotilaan alttaritaulun.

Matts Augustin 1787 lahjoittama taulu 
muistuttaa ajasta, jolloin kirkon asehuoneessa 
toimi suomalainen kirkko. Kuva Wikimedia Commons.

Tilassa pidettiin suomenkielisiä jumalanpalveluksia vuoteen 1881 asti, jolloin tilan puute oli muuttunut ylitsekäymättömäksi. Suomenkieliset palvelukset siirrettiin varsinaisen kirkon puolelle ja asehuoneen kirkkotilaa käytettiin jatkossa rippikirkkona.

Sauvo

Naapuristaan Kemiöstä poiketen Sauvossa oli suomenkielinen enemmistö. Tosin myös ruotsinkielinen väestö oli huomattavan kokoinen, sillä kun 1650-luvulla Turun akatemiassa mietittiin professorien palkkaseurakuntia halusi Nicolaus Nycopensis itselleen juuri Sauvon perustellen asiaa heikolla suomen kielen taidollaan. Kirkkoherra saattoi siis ajatella pärjäävänsä Sauvossa pelkällä ruotsilla alemman papiston hoitaessa suomenkieliset tehtävät.

Tännekin kohosi jossain vaiheessa suomalaiseksi kirkoksi kutsuttu puurakennus. Sen tarkka valmistumisaika ei ole tiedossa, mutta ilmeisesti se oli rakennettu jo 1500-luvun puolella päätellen siitä, että se oli 1650-luvulla jo huonokuntoinen. 1654 teki näet Sauvon pitäjänkokous päätöksen rakentaa uusi puukirkko.

Myös Sauvon 1472 valmistunut kirkko sai viimeistään 
1600-luvulla puisen naapurin. Sen sijaintia ei tiedetä.
Ainakin kuvassa näkyvä hautausmaan portti valmistui vasta
1700-luvun lopulla. Kuva Wikimedia Commons.

Työhön päästiin keväällä 1656 heti maan paljastuttua. Työtä johti Johan Lindelöf ja rakennusmestarina toimi nikkari Jören, jolla oli apunaan jokaisesta seurakunnan yökunnasta kutsutut taitavat kirvesmiehet. Jokainen talo pitäjässä oli velvoitettu antamaan viisi syltä pitkän tukin, kolme lautaa sekä 15 naulaa manttaalia kohden. Samana kesänä kirkko nousi salvokseensa ja katettiin seuraavana vuonna.

Kemiöön verrattuna erilaisista kielisuhteista kertoo, että puukirkko oli alusta alkaen liian pieni suomalaiselle seurakunnalle. Kirkkoon pitikin heti valmistumisen jälkeen tehdä lehteri, jonka ainekset kerättiin jälleen pitkin pitäjää. Tilanahtaus johti siihen, että puukirkossa pidettiin vuoroviikoin jumalanpalvelus jommallakummalla kielellä, ruotsiksi tai suomeksi. Kivikirkko oli kuitenkin ainakin aluksi ensi sijaisesti ruotsinkielisten päätellen jo siitäkin, että 1600-luvun sisustuksessa esiintyvät tekstit ovat kauttaaltaan ruotsinkielisiä, minkä jokainen kirkossa vieraileva voi omin silmin havainnoida.

Aivan sovulla vuorojen jako ei sujunut. Kivikirkko suurempana ja komeampana veti puoleensa varsinkin suurina kirkollisina juhlapyhinä. Niinpä piispa Isak Rothovius oli säätänyt jo edellisen puukirkon aikaan 1652, että kirkollisina juhlapäivinä pidetään kivikirkossa kaksi jumalanpalvelusta, ensin suomeksi niin aikaisin aamulla, että tilaisuus päättyisi ennen yhdeksää, jolloin alkaisi ruotsinkielinen palvelus. Jos suomenkieliset eivät pysyisi aikataulussa pitäisi piispan mukaan palata vanhaan käytäntöön eli ilmeisesti vuorotteluun. Näin sitten taisi käydäkin, sillä ainakin 1698 tiedetään suomenkielisen joulukirkon olleen puukirkossa.

1600-luvulla valmistuneen saarnatuolin tekstit 
kertovat osaltaan siitä, että kivikirkko oli Sauvossa 
ensi sijassa ruotsinkielisten. (Tosin teksti Kristus-hahmon yläpuolella 
latinaa ja merkitsee 'Maailman Vapahtajaa' .Kuva itse otettu.

Ehtoollisjumalanpalvelukset toivat omat haasteensa. jo 1658 pitäjänkokous tosin oli jo toivonut, että suomalainen seurakunta voisi viettää aina ehtoollista kivikirkossa, sillä heidän määränsä oli ruotsinkielisiä suurempi ja siten ehtoolliseen kuuluva tutkinta olisi sujuvampaa siellä kuin ahtaassa puukirkossa.

Ehtoollistarpeiden kuljetuksestakin saatiin ongelmia aikaan. Seurakunnan vanhimpien mielestä oli sopimatonta, jos pappi kulkisi ulkona ehtoollismalja kädessä avoimen taivaan alla tuulessa ja sateessa. Niinpä 1661 säädettiin, että lukkari kuljettaa messukasukan, viinillä täytetyn ehtoolliskalkin eli maljan sekä öylättiastian sakastista puukirkkoon. Pappi puki kasukan päälleen puukirkon alttarilla ja jakoi ehtoollisen ja jumalanpalveluksen jälkeen lukkari vei varusteet taas kivikirkon sakastiin. Pelättiinköhän katolisen kulkueen vaikutelmaa, jos pappi itse olisi kulkenut messupuvussaan? Olipa ainakin lukkarilla puuhaa.

Aivan kiveen hakattua ei näytä olleen kummassa jumalanpalveluksessa tuli kunkin käydä, vaikka talojen penkkipaikoilla pyrittiinkin valvomaan kaikkien säännöllistä jumalanpalveluselämää. Muuten vuonna 1698 olisi kolmen upseerin, kapteeniluutnantti Arvid Fågelhuvudin, luutnantti Henrik Johan Rosenlewin ja vänrikki Johan Winterin puolustus ollut outo ja kaukaa haettu. 

He olivat näet jättäneet väliin pitkän joulupäivän jumalanpalveluksen ja sen sijaan hummailleet Kirkonkylässä. Fågelhuvud ja Rosenlew yrittivät puolustautua sanomalla olleensa puukirkon suomenkielisessä jumalanpalveluksessa, mutta silminnäkijät kertoivat heidän saapuneen vasta saarnan puolivälissä, juttelivat lehterin portailla koko saarnana ajan ja häipyivät heti saarnan jälkeen. Winter taas sanoi, että hevonen oli aiheuttanut hänelle haavan päähän eikä hän siksi voinut tulla kirkkoon. Oikeuden mukaan haava, joka mahdollistaa ryyppäämisen ei estäne saarnan kuuntelua, joten Rosenlew ja Fågelhuvud saivat 25 hopeatalarin sakot ja Winter 8 päivää vesileipävankeutta.

Nykyään Helsingin Seurasaaressa oleva Karunan vanha kirkko 
vähensi osaltaan Sauvon kirkon ruotsinkielisten jumalanpalvelusten 
tarvetta. Wikimedia Commons.

Pitäjän kielisuhteet muuttuivat vähitellen yhä enemmän suomenkielisten eduksi, minkä lisäksi Karunan 1685 valmistunut puukirkko vähensi Kirkonkylän ruotsinkielisten palvelusten tarvetta pitäjän ruotsinkielisten keskittyessä yhä enemmän Karunan suunnalle, missä sielläkin suomenkieliset olivat enemmistö jo 1730-luvulla. Niinpä puukirkko Kirkonkylässä jäi pikkuhiljaa tarpeettomaksi ja se purettiin 1700-luvun lopussa. 

Molempien kieliryhmien jumalanpalvelukset pidettiin siitä pitäen Sauvossa kivikirkossa ja ruotsinkielisten palvelusten määrä hiipumistaan hiipui, vaikka ne jatkuivatkin Sauvon kirkossa vielä pitkään. Vuoden 1892 kirkonkokouksessa vuotuiset ruotsinkieliset palvelukset vähennettiin kahdeksaan,  1910-luvulla niitä oli enää muutama vuodessa ja 1930-luvun alussa ne loppuivat kokonaan. 1936 yritettiin vielä järjestää ruotsinkielinen rippi ja ehtoollinen, mutta kun ketään ei tullut paikalle luovuttiin niistä kokonaan. Karunassa pidettiin säännöllisiä ruotsinkielisiä palveluksia tämän jälkeen vielä muutama vuosikymmen. Isoäitini isä oli yksi heistä, jotka näihin palveluksiin osallistuivat.

Karunan nykyinen, 1910 valmistunut kirkko on tuttu 
kirjoittajan esivanhemmille kielestä riippumatta, mutta 
täällä kirjoittajan isoäidin isä osallistui vielä sotien jälkeen 
ruotsinkielisiin jumalanpalveluksiin. Kuva Wikimedia Commons.

Kadonneet kirkot, kadonnut maailma

Mitä tästä jäi käteen? Kumpikin tässä tarinassa mainituista puukirkoista on kadonnut, eikä ole ainakaan tiedossani säilyikö niiden sisustusta. Mitään Lapinjärven kirkkojen tapaista muistomerkkiä aikakaudesta ei siis ole jäljellä. Miksi kerroin juuri näistä kahdesta kirkosta?

Yksi syy on se, että nämä paikkakunnat ja niiden kivikirkot ovat itselleni tuttuja. Samalla ja osin tähän tuttuuteen kietoutuen minua kiehtoo se mennyt maailma, josta näiden kirkkojen olemassaolo kertoo. Ne kertovat ajasta, jolloin koko väestön säännöllinen kirkossa käynti oli osa yhteiskunnan järjestystä, jolloin kansankielinen julistus nousi yhä keskeisemmälle sijalle ja jona eri kieliryhmien keskinäiset suhteet vaihtelivat voimakkaasti. Sauvon osalta voi myös nähdä, että vaikka alue oli silloin Ruotsin hallussa saattoi ruotsinkielisyys joillain seuduilla hiipua suomen eduksi.

Jos siis tosiaan piipahdat joskus Lapinjärvellä voit nähdä muistomerkin menneeltä ajalta, jolloin kansa virtasi maalaispitäjissä kahteen kirkkoon kuulemaan Herran sanaa kukin omalla äidinkielellään. Monin paikoin tuo tarina pitää sisällään kateutta ja kiistelyä, mutta tavoitetta voi pitää silti ihailtavana.

Lähteet:

Alifrosti, Kari & Luoto, Jukka: Sauvon historia I. 1990.

Asplund, Henrik & Suistoranta, Kari: Kemiön suurpitäjän historia I. 1997.

Kuvaja, Christer: Finska kyrkor i svenska församlingar – den finskspråkiga minoriteten i Nyland och Egentliga Finland ca 1721–1850. Historiska Samfundet i Åbo 2012. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/118629/Finska%20kyrkor%20i%20svenska%20f%C3%B6rsamlingar.pdf?sequence=2&isAllowed=y