Kirjoittanut: Ossi Tammisto
ANDERS SILFVAST (1829-1891)
Evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestö Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Niinpä on enemmän kuin aiheellista puhua miehestä, jonka ajatusten pohjalta koko yhdistyksen idea alkoi kehittyä. Hän ei ollut liikkeen perustaja, sillä herätysliike oli syntynyt jo noin 30 vuotta aiemmin. Hän ei ollut pappi eikä teologi. Tämä itäisen Uudenmaan Lapinjärveltä syntyisin ollut mies oli ammatiltaan eläinlääkäri, tosin siinä työssä arvostettu. Hänen sisimmässään paloi kuitenkin myös rakkaus evankeliumin asialle, ja sen hedelmiä saamme nähdä tänäkin päivänä. Tämä on Anders Silfvastin tarina.
 |
| Oheinen kuva Silfvastista on julkaistu hänen muistokirjoituksensa yhteydessä Kotimatkalla -vuosikirjassa. |
Lapinjärveltä Tukholmaan
Anders Silfvast syntyi 10. marraskuuta 1829 Lappträskissä eli Lapinjärvellä itäisellä Uudellamaalla. Perhe oli ruotsinkielinen sekä talonpoikainen ja ainakin äiti uskonnollinen. Silfvastin ollessa nelivuotias kerrotaan äidin eräänä pääsiäisaamuna saaneen vahvan hengellisen kokemuksen. Tämä oli mennyt pihalle muiden vielä nukkuessa ja siellä hänet oli vallannut koko kehon läpi virrannut onnellisuuden tunne. Hän oli kuullut aamuauringon kultaamista pilvistä ihmeellisen ihanaa laulua, kuin taivaallinen sotajoukko olisi laulanut. Laulu oli kaikunut hänen sisimmässään vielä sisälle palattuakin. Voi uskoa tämän vaikuttaneen voimakkaasti myös pieneen Andersiin, kun hänen äitinsä on tapauksesta kertonut.
Silfvastin mainitaankin olleen kuuliainen ja uskonnollismielinen lapsi, joka nuoruudessaan ei osallistunut ikäluokkansa tavallisiin huvituksiin, muiden kummastukseksi. Viulunsoittoa hän sen sijaan harrasti, oppien tuon taidon melko itsenäisesti nuottikorvansa avulla. Toisinaan hän saattoi häihin kutsuttuna soittaa hääväelle. Myöhemminkin hän jatkoi soittoharrastustaan ja hankki Helsingissä asuessaan myös kotiurut, joitten soittamisen hän myöskin opetteli itsenäisesti.
Noin 20-vuotiaana Silfvast muutti kotoaan aluksi eläinlääkärinä toimineen veljensä Aron Silfvastin luokse ajatuksenaan hankkiutua samalle alalle. Vuonna 1851 hän aloitti opinnot Tukholman eläinlääkäriopistossa. Oltuaan vuoden ajan eläinlääkärin virassa Ahvenanmaalla hän sai Tukholmassa eläinlääkärin tutkinnon v. 1859. V. 1860 hänet määrättiin hoitamaan Suomen lääkintöhallitukseen ylimääräisen eläinlääkärin toimea ja v. 1862 hänet valtuutettiin samaan virkaan.
Eläinlääkärinä ja kirjailijana
Menestys uralla jatkui. V. 1865 hän sai kollegiregistraattorin arvonimen ja v. 1868 hänet ylennettiin lääkintöhallituksen vakinaiseksi eläinlääkäriksi. V. 1869 hän kävi valtion kustantamana ulkomaisissa eläinlääkäriopistoissa ja v. 1875 hän sai kuvernementinsihteerin arvonimen. Arvonimien hahmottamiseksi todettakoon, että kollegiregistraattori oli Venäjän keisarikunnan rankijärjestelmässä eli virkamiesten 14-portaisessa arvoastetaulukossa alin ja kuvernementinsihteeri puolestaan sijalla 12.
Lisäksi Silfvast toimi Helsingin hevosenkengityskoulun opettajana vuosina 1879-1880 ja johti samaa koulua vuosina 1881-1883. Hän toimi myös eläinvälskärikoulun johtajana vuosina 1882-1883.
Edellisistä voisi päätellä, että hän oli osaava alallaan, ja niin olikin. Hänen ansioikseen mainitaan karjaruton ehkäiseminen Virolahden ja Raudun pitäjissä v. 1862 sekä vaikean kulkutaudin ehkäiseminen v. 1884 Turun läänissä. Vuosina 1864 ja 1872 hän esti siperialaista ruttoa pääsemästä maahan ja vuosien 1873-1877 välisenä aikana hän tukahdutti karjaruton Viipurin läänissä. Lisäksi hän julkaisi parikin kirjoitusta, joista kirjanen Handledning i hosbeslaget sai ainakin kaksi painosta ja sen suomennos Opetus hevosen kengittämiseen sai ainakin kolme painosta, joista kaksi tekijän jo kuoltua.
 |
| Näin mainostettiin Silfvastin kirjaa Tampereen Sanomissa 9.10.1880. |
Kristillisen kirjallisuuden levittäjänä
Silfvast on kuitenkin jättänyt jälkensä myös ja erityisesti maamme kirkolliseen historiaan. Vuoden 1860 tienoilla ollessaan Tukholmassa päättämässä opintojaan hän oli tutustunut ruotsalaisen herätyssaarnaajan C. O. Roseniuksen kirjoihin ja omaksunut niiden kautta evankelisen uskonkäsityksen.
Sittemmin hän alkoi lukea myös Martti Lutherin teoksia. Omien kokemusten myötä hän koki hengellisen kirjallisuuden arvokkaaksi evankelioinnin työvälineeksi. Helsingissä asuessaan hän liittyi evankeliseen herätysliikkeeseen ja oli yksi sikäläisen rukoushuonetoiminnan johtomiehiä.
Vanha kotiseutu Lapinjärvikään ei silti unohtunut. Vuonna 1869 Silvast vietti kesäänsä Lapinjärven Vasarankylässä ja alkoi levittää siellä Raamattuja sekä Lutherin, Hedbergin, Prätoriuksen ja Paleariuksen kirjoja, jotka tekivät hyvin kauppansa. Paikkakunnalla alkoi herätys, sanottiin tulen päässeen irti. Oli taottava kun rauta oli kuumaa, ja Silfvast sai apuvoimia niin Lapinjärveltä kuin muualtakin, osa sananjulistajista oli myös tämän herätyksen tuoreita hedelmiä. Paikallisia sananjulistajia olivat veljekset Gustaf ja Johannes Roos sekä näiden siskonpoika Johannes Wirén, Johan Nygårds, Henrik Skomars sekä Henrik Hansson Svennas. Helsinkiläinen Gustaf Wilhelm Rask alkoi kohdistaa puhujamatkojaan myös Lapinjärvelle ja Albert Oskar Sundholm muutti sinne kiertokoulunopettajaksi alkuvuodesta 1871. Olen kirjoittanut aiemmin Sundholmista oheisen elämänkuvauksen: Kirkkohistorian kahinaa: Lajinsa ensimmäinen - Sleyn ensimmäisen kolportöörin A.O. Sundholmin traaginen tarina
 |
| Albert Oskar Sundholm oli Silfvastin työtoveri evankeliumin levittämisessä Lapinjärvellä ja laajemminkin. Hänen myöhemmät vaiheensa olivat kuitenkin traagiset. |
Pian Silfvastille syntyi ajatus alkaa laajemminkin levittää pääosin Ruotsista hankkimiaan kirjoja. Ruotsista hankitut kirjat kävivät siksi hyvin, että Silfvast toimi pääosin ruotsinkielisen väestön parissa, johon Lapinjärvenkin asukkaiden enemmistö kuului. Hän alkoi tehdä yhteistyötä Sundholmin, Raskin sekä Jaakob Edvard Wefvarin kanssa, joista viimeinen levitti kirjoja Pohjanmaalle asti.
Uutta yhdistystä hahmottamassa
Työ alkoi kasvaa vauhdilla ja Silfvast alkoi hahmotella virallisen luvan saanutta yhdistystä tätä kirjallisuuden levittämistä hoitamaan. Vanhin kirje, jossa hän pohtii asiaa on päivätty 1.11.1871, mutta siinä asia ei ole enää uusi. Hän ajatteli ottaa tämän sisälähetyksen omalle vastuulleen, mutta tarvitsi lisärahoitusta. Hän ei halunnut liian monimutkaisia sääntöjä ja arveli suppean kannattajajoukon käyvän asian hoitamiseen. Sundholmia hän ajatteli ensimmäiseksi kolportööriksi eli kiertäväksi aatteellisen kirjallisuuden levittäjäksi ja puhujaksi.
Ajatus oli aluksi vastatuulessa Helsingin evankelisten suhtautuessa asiaan nihkeästi. Pian sekä Sundholm että nuori helsinkiläinen pastori Kleofas Immanuel Nordlund kirjoittivat asiasta Kemiöön Fredrik Gabriel Hedbergille, Kemiön kirkkoherralle ja evankelisen liikkeen hengelliselle isälle. Olen aiemmin kirjoittanut myös Nordlundin elämänkuvauksen: Kirkkohistorian kahinaa: Kleofas Immanuel Nordlund, evankelisuuden nuori tähti, jonka kannel soi kauniimmin Nordlund olikin aivan keskeinen hahmo uuden yhdistyksen synnyssä, sillä vaikka hän oli sinänsä kannattanut Silfvastin ideaa oli hän pitänyt sitä puutteellisena ja muotoillut sen, Silfvastin suostumuksella, uusiksi ja paljon laajemmalle pohjalle.
 |
| Pastori Kleofas Immanuel Nordlund toisaalta piti Silfvastin ideaa hyvänä, mutta hänellä oli melkoinen liuta parannusehdotuksia. Voisi sanoa, että jos Evankeliumiyhdistyksen synty on Silfvastin ansiota on Nordlundin ansiota se, että siitä tuli sellainen kuin tuli. |
Näin Silfvastin käytännöllisestä, mutta ehkä hieman epämääräisestä yksityisyrityksestä laajeni suurempi hanke. Vuonna 1872 hevonen potkaisi häntä ja mies joutui viettämään suuren osan talvesta vuoteessa Keväällä 1872 hän matkusti Aacheniin toipumismatkalle. Noilta ajoilta on eräskin kirje, josta voi päätellä miehen turhautuneisuuden hankkeen jouduttua laajempiin käsiin ja siten päätöksenteon hidastuttua: "Syntyi myös hankala keskustelu siitä, olisiko kolportöörien alistuttava tuomiokapitulin tutkittavaksi. Jumalan kiitos asia on kuitenkin edistynyt askel askeleelta [- - -]".
Evankeliumiyhdistys syntyy
Silfvastin oma toiminta julistavine kirjanlevittäjineen jatkui koko prosessin ajan, kunnes 13. marraskuuta 1873 Lutherilaisen Evankeliumi-yhdistyksen tultua hyväksytyksi se sulautui uuden järjestön toimintaan. Sundholmista tuli yhdistyksen ensimmäinen kolportööri. Joulukuun alussa yhdistykselle valitun väliaikaisen johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin professori Adolf Moberg, sihteeriksi Nordlund ja jäsenistöön muun muassa eläinlääkäriveljekset Aron ja Anders Silfvast. Anders olikin sitten johtokunnan jäsenenä aina kuolemaansa asti. Yhdistys olikin Andersille kuin hieman myöhästynyt syntymäpäivälahja, olihan hän syntynyt 10. marraskuuta.
Silfvast toimi myös pitkään uuden yhdistyksen arkistonhoitajana, mikä on henkilökohtaisista syistä mieltäni lämmittävä asia. Vuosien kokemus kirjojen hankkimisesta puolsi valintaa. Hän ilmeisesti myi kirjavarastonsa Evankeliumiyhdistykselle, vaikka sen säilytys tapahtui aluksi vielä hänen kotonaan. Silfvast johti Evankeliumiyhdistyksen alkuvuosina sen koko kustannusliikettä.
Ilmeisesti Silfvast ei itse juuri pitänyt hengellisiä puheita, vaan antoi levittämiensä kirjojen puhua. Hän kylläkin kirjoitti Evankeliumiyhdistyksen Kotimatkalla -vuosikirjaan, sen 1. vuosikertaan 1891, pitkän artikkelin otsakkeella "Uusi käsky". Näin hän elämänsä viime metreillä jätti kirjallisen kuvauksen ja testamentin uskonvakaumuksestaan.
Yksinäinen hyväntekijä
Silfvastilla oli aikaa muullekin kristilliselle toiminnalle kuin Evankeliumiyhdistykselle. Hän oli mukana Helsingin kaupunkilähetyksen toimikunnassa ja erityisen suurella rakkaudella hän tuki juutalaislähetystä. On jopa sanottu, että hänen ansiotaan oli sen olemassaolo Suomessa. Hän otti erään kristityksi kastetun juutalaispojan kasvatikseen huolehtien hänen kasvatuksestaan ja ylläpidostaan niin, että tämä kasvatti-isänsä kuollessa opiskeli yliopistossa. Tästä Johannes Silfvastista tuli aikanaan silmätautiopin dosentti. Silfvast tarjosi muutenkin auliisti apuaan niille juutalaisnuorukaisille, jotka ilmaisivat haluaan kääntyä kristityiksi. Kun Ruotsissa asuva alkuaan puolalainen juutalaiskristitty saarnaaja Paulus Wolff vieraili Suomessa majoitti Silfvast hänet kotiinsa.
 |
| Paulus Wolff, syntyjään Esaias Zendak, oli kristinuskoon kääntynyt juutalainen, joka levitti kristinuskon sanomaa kansansa parissa. Silfvast tarjosi hänelle majapaikan tämän vieraillessa Suomessa. Hemåt 1928. |
Silfvast ei koskaan avioitunut. Häneltä kysyttiin joskus syytä tähän, jolloin hän vastasi, ettei vain ollut tullut avioituneeksi. Tosin eräälle ystävälleen hän kertoi, että oli nuoruudessaan rakastunut erääseen "mamselliin", muttei ollut rohjennut koskaan kertoa tälle tunteistaan. Kuten edellä ilmeni oli hänellä kuitenkin kasvattipoika ja muitakin huolehdittavia. Silfvast olikin antelias mies, joka tuki monia hädänalaisia.
Kerran sattui niin, että hänen istuessaan ikkunan ääressä seisahtui sen alle nainen lastensa kanssa kerjäämään. Silfvastilla oli pöydällä kaksi paperikääröä. Silfvast päätti yllättää kerjääjät iloisesti heittämällä ikkunasta ulos vaskikolikoita sisältävän käärön. Niinpä hän otti toisen kääröistä ja heitti sen ulos. Pian hän kuitenkin hämmästyneitten huutojen seurauksena tajusi heittäneensä vahingossa paljon arvokkaamman käärön, hopearahoja sisältävän. Hän kuitenkin ajatteli, että erehdys taisi olla Jumalan johdatusta ja antoi asian olla. Ei hän muuten täysin suurpiirteinen rahan kanssa ollut, sillä hän ei mielellään lainannut rahaa tuttavilleen tai taannut näiden lainoja, sillä hänen mielestään oli elettävä säästäväisesti.
Ehtoollinen lohtuna matkalla kohti kuolemaa
Silfvast kärsi pidemmän aikaa sisäisistä kivuista, joiden syy oli epäselvä, mutta lopulta syyksi epäiltiin syöpää. Eri hoitokeinoista huolimatta kivut pysyivät ja pahenivat vuosina 1889ja 1890. Keväällä 1890 hän matkusti muutamaksi viikoksi Uudenkirkon parannuslaitokseen. Hän kyllä nautti puhtaasta ilmasta, mutta tautiin se ei vaikuttanut. Syyskuusta alkaen hän oleskeli enimmäkseen sisätiloissa kotonaan.
Tuskat vaivasivat kovin, mutta hänen kerrotaan kantaneen ne kärsivällisesti ja vieläpä leikkisällä mielellä. Tosin erään ystävän muistuttaessa, ettei uskovan tarvitse pelätä kuolemaa vastasi Silfvast, että se on kyllä helppo sanoa, mutta lihalle ja verelle se on vaikeaa. Hän vietti aikansa lukien Raamattua ja rukoillen. Lisäksi hän kävi vähintään joka toinen viikko ehtoollisella, sillä hän oli edellä mainitussa kirjoituksessaankin todennut, että kristityn tulisi nauttia sitä hyvin usein. Tosin kun hän ei enää jaksanut kävellä kulki hän sinne hevoskyydillä.
Mielenkiintoista muuten on, että Silfvast oli artikkelissaan kyseenalaistanut sen käytännön, jossa vasta rippikoulun käyneet saivat ottaa osaa ehtoolliseen. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että myös lasten olisi päästävä osalliseksi ehtoollisesta ja perusteli sitä laveasti, muun muassa näin:
"Jos kerran tunnustetaan, että lapset ovat pyhän kasteen kautta uudestasyntyneet Jumalan lapsiksi, taivaan valtakunnan perillisiksi ja että he ovat saaneet osaa Jesuksesta Kristuksesta ja Hänen elämänsä voimasta, - jota ei toki kukaan mahtane kieltää, niin meidän on mahdoton käsittää, miksi nämä taivasta varten aijotut taimet eivät laisinkaan tarvitse sitä ravintoa, joka on aivan välttämätön hengellisen elämän ylläpitämiseksi aika-ihmisissä, jotka tahtovat pysyä elämän yhteydessä päänsä Jesuksen Kristuksen kanssa."
Vuoden 1890 joulun ja uudenvuodenpäivänkin hän oli jokseenkin hyvissä voimissa. Tuona viimeisenä jouluaattonaan hän istuskeli koko aamupäivän keinutuolissaan rahakukkaro vieressään pöydällä. Siitä hän jakeli luonaan vieraileville avuntarvitsijoille joulurahoja.
4. tammikuuta 1891 hän joutui kuitenkin tyystin vuoteenomaksi ja valmistautui pian poistumaan tästä maailmasta. Hän todisti vielä kuolinvuoteellaan Jeesuksen ikuista rakkautta, josta eivät edes taudin tuskat eikä kuolema voisi häntä erottaa. Neljä päivää ennen kuolemaansa hän nautti ehtoollisen viimeisen kerran ja toivoi pian sen jälkeen lähtevänsä täältä. Näin kävikin, sillä 13. tammikuuta 1891, kello kaksi yöllä hän sai kotiinkutsun. Hän menetti puhekykynsä 10 tuntia ennen kuoleman koittoa.
Hyväntekijän hautajaiset
Testamentissaan Silfvast muisti kaikkia niitä tahoja, jotka olivat hänelle rakkaita. Kasvattipojan, sukulaisten ja muiden yksityishenkilöiden lisäksi rahaa saivat Evankeliumiyhdistys, Suomen Lähetysseura sekä Helsingin kaupunkilähetys. Lapinjärven Kappelbyn kansakoulu sai 5000 markkaa, sisältäen ehdon, että kyseisen koulun opettaja sai nauttia puolet lahjoituksen vuotuisista koroista, mutta tämän tuli olla tunnettu kirkolliseksi luterilaiseksi. Pääkaupungin köyhät lesket ja turvattomat lapset saivat samansuuruisen summan niin, että korot jaettiin vuosittain näille hädänalaisille. Eläinlääketieteellisiä kirjoja sisältävän kirjastonsa hän lahjoitti Suomen lääkintöhallitukselle asettaen ehdon, että mikäli Suomeen perustetaan eläinlääkärikoulu tulisi kirjasto luovuttaa sille.
 |
| Johannes Silfvast (1867-1932), juutalaisen kauppiaan poika, tuli Silfvastin kasvattipojaksi. Hänestä tuli sittemmin lääkäri sekä silmätautiopin dosentti. Helsingin yliopisto: Opettajat ja virkamiehet vuodesta 1828, II L-Ö. 1925. |
Hautajaiset olivat 17. tammikuuta 1891 runsaan saattoväen voimin. Paikalla oli muun muassa Evankeliumiyhdistyksen johtokunta. Tilaisuudessa luettiin myös Ira D. Sankeyn laulu "Jesuksen syliin turwaan", jota Silfvast oli kuolinvuoteellaan pyytänyt useasti hänelle laulamaan tai lukemaan. Hautaa täytettäessä laulettiin yhdessä Siionin kanteleen laulu "Täältä puolehen ylhäisen maan". Seppeleen laskijoista mainittiin erikseen kasvattipoika Johannes, mutta samalla todettiin, ettei moni ollut tuonut seppelettä, sillä he muistivat Silfvastin usein moittivan sellaista tuhlaavaista tapaa. Saman päivän iltana pidettiin Evankeliumiyhdistyksen Helsingin rukoushuoneella päivän merkityksen johdosta sekä ruotsin- että suomenkieliset raamatunselitystilaisuudet, joista kumpikin oli täynnä kuulijoita. Mainitaan muuten useiden juutalaisten osallistuneen hautajaisiin, mistä voinee päätellä, ettei hänen heidän parissaan tekemä evankelioimistyö ollut aiheuttanut katkeruutta.
Unohdettu pioneeri?
Oheinen väliotsikko voi olla liioiteltu. Kyllä näet Silfvast on mainittu erinäisissä historiaesityksissä. Kuitenkin ajatellessani niin sanottua kollektiivista muistia ajattelen, että vain harva tietää Silfvastin roolin liikkeen historiassa. Liki kaikki evankeliset ja monet muutkin tietävät liikkeen isän Hedbergin. Moni tietää ainakin nimeltä Evankeliumiyhdistyksen ensimmäisen yliasiamiehen Johannes Bäckin, osa myös hänen rukouskirjansa Muukalaisten kotielämä. Nordlundistakin muistetaan ainakin hänen laulunsa Mun kanteleeni kauniimmin, vaikka hänen roolinsa Evankeliumiyhdistyksen perustamisessa olisi vieraampi.
Mutta moniko tietää edes Silfvastin nimen? Syytä olisi, vaikka Satakunta -lehdessä sanottiin, siitä huolimatta että hänen mainittiin olevan tunnetun kristillisissä piireissä, että hän "ei tosin kuulunut noihin maamme suuriin älyniekkoihin, joiden nimiä Suomen historiassa säilytetäään. Hän oli noita hiljaisia maassamme, jotka työskentelevät huomiota herättämättä".
Juuri hänen aivoissaan syntyi Evankeliumiyhdistyksen aihio, ja hänen itsenäisesti alkamansa työ antoi sille hyvän pohjan. Lisäksi hän täydentää äskeistä pappislistaa maallikkona, joka maallisen työnsä ohessa omistautui myös Jumalan valtakunnan työlle. Evankelisessa liikkeessä on aina ollut paljon maallikkosaarnaajia ja muita maallikkovaikuttajia, mutta silti pappien rooli on ollut monia muita herätysliikkeitä suurempi. Siksi on mielestäni merkityksellistä, että liikkeen keskusjärjestön synnyn primus motor on ollut maallikko.
Näin Evankeliumiyhdistyksen juhlavuonna olisi syytä siis muistella Silfvastiakin. Hänen muistoaan voi kunnioittaa esimerkiksi lukemalla tuon mainitun Uusi käsky -artikkelin, joka ainakin oman silmäilyni perusteella sisältää runsaasti ajatonta sisältöä ja rohkeitakin kannanottoja, kuten esimerkiksi pohdinnan lasten ehtoolliselle osallistumisesta. Toisaalta, jos arvostat enemmän hänen työtään eläinlääkärinä, niin etsi käsiisi opas hevosten kengittämiseen.
Päätän tämän kirjoituksen raamatunlauseeseen, jolla Silfvast aloitti Uusi käsky -artikkelinsa. Se on pätkä Johanneksen evankeliumiin kirjoitetusta jäähyväispuheesta, joka Silfvastin mielestä jokaisen kristityn tulisi osata ulkoa sanasta sanaan. Oheista lainausta siitä voinee pitää Silfvastin hengellisenä testamenttina:
"Uuden käskyn minä teille annan, että te rakastaisitte teitänne keskenänne, niinkuin minä teitä rakastin, että te myös toinen toistanne rakastaisitte." (Joh. 13:34).
Lähteet
J[ulius]. E[ngström].: Anders Silfwast. Kotimatkalla 1892. Verkkoversio: 01.01.1892 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
Helsingin kirjeitä. Satakunta nro 8, 22.1.1891. Verkkoversio: 22.01.1891 Satakunta no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto
Lauri Koskenniemi: Sanansaattajia. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kolportööritoimensa valossa 1873-1900. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Helsinki 1964.
Anders Silfvast: Uusi käsky. Kotimatkalla 1891. Verkkoversio: 01.01.1891 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto