ALBERT OSKAR SUNDHOLM (1835-1876)
Jollain alalla ensimmäisenä oleminen kantaa muassaan tiettyä hohtoa. Useinhan listataan alansa ensimmäisiä, ja ensimmäiset muistetaan historiikeissa. Kuitenkin sillä saralla voi olla omat taakkansa. On oltava pioneeri, joka raivaa entuudestaan kulkematonta tietä. On ensimmäisenä koettava vastuksia, joihin muut eivät ole voineet edelläkävijää valmistaa. Ja toisaalta epäonnistuminen uhkaa leimata koko sitä työalaa, jolle pioneeri on antautunut.
Tästä taakasta tämänkertainen päähenkilömme tiesi paljonkin. Albert Oskar Sundholm ponnisti vaikeista olosuhteista ja päätyi Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (Sley), evankelisen herätysliikkeen kattojärjestön, ensimmäiseksi palkatuksi maallikkosaarnaajaksi. Useimmiten historiikeissa nousee kuitenkin korkeammalle sijalle vähän hänen jälkeensä palkattu Gustaf Wilhelm Rask, jos kumpikaan mainitaan. Tämä johtuu osin siitä, että Sundholmin saarnaura noissa kuvioissa jäi lyhyeksi ja jälkimaineeltaan vaikeaksi. Kuitenkin Sundholm puutteineenkin suoritti arvokkaan pioneerityön. Siksikin koen, että hänen tarinansa on kertomisen ja muistamisen arvoinen.
 |
| Albert Oskar Sundholm (1835-1876) koki kovia jo lapsuudessaan orpouden ja fyysisen heikkouden vuoksi. Näitä lähtökohtia muistaen voi oikeastaan ihmetellä, miten hänestä tuli niinkin hyvä julistaja ja aktiivinen kiertäjä kuin mitä hän oli. Hemåt 1928. |
Orpopojan tie taivastien kulkijaksi
Albert Oskar Sundholm syntyi 12. marraskuuta 1835 Turussa köyhän kodin lapseksi kirjapainotyöntekijä Gustaf Jakob Sundholmille ja tämän vaimolle Elisabethille. Lapsia oli yhteensä neljä. Jo 8-vuotiaana poika jäi täysin orvoksi ja hienotaonta-seppämestarin (Klensmeds-Mästaren) Jonas Rosenbergin holhoukseen yhdessä sisarustensa Harald Leonardin, Konrad Gustaf Fredrikin sekä Theresia Gustafvan kanssa. Hän ei saanut holhoojaltaan uskonnollista kasvatusta eikä se ainakaan hänen mielestään muutenkaan ollut kovin kehittävää laadultaan, vaan tähtäsi lähinnä siihen, että poika saisi maailmalta hankittua leipänsä.
Niinpä Sundholm lähtikin, opittuaan ensin kirjoittamisen ja laskennon alkeet sekä kehnohkon kristinopintaidon sepälle oppiin. Nyt ilmeni kuitenkin, ettei hänen terveytensä kestänyt niin raskasta työtä ja hänen oli jätettävä se. Nyt oli hänen etsittävä itselleen toisenlainen leipäpuu, ja osoittautui, että juuri nuo lukemisen ja laskennon taidot olivatkin niitä, joitten avulla olisi omaa elämänuraa lähdettävä rakentamaan. Sitä ennen oli edessä monta vuotta erinäisissä toimissa.
Vuoden 1856 tienoilla Sundholmin elämässä tapahtui käänne, joka määritti hänen loppuelämänsä suunnan. Hän koki hengellisen herätyksen vähän päälle parikymppisenä. Sanansaattaja-lehden muistokirjoitus maalailee tämän väkeväksi oman syntisyyden tunnoksi ja sitten armon evankeliumin kirkastumiseksi, mutta se lienee enemmän yleisluontoinen kuin tarkka kuvaus juuri Sundholmin herätyksestä. Yhtä kaikki, mies oli nyt saanut voimakkaan kristillisen vakaumuksen.
 |
| Jean-Henri Merle d'Aubigné (1794-1872) oli sveitsiläinen protestanttipastori ja historioitsija, jonka kirjoittamaa uskonpuhdistuksen historiikkia Sundholm ahmi tehdastyön taukohetkinä. Wikimedia Commons. |
Sundholm meni naimisiinkin, ilmeisesti 1860-luvun alussa, Amanda Blondina Aulénin kanssa. Liitosta syntyi viisi lasta, Oskar Konstantin 1863, Anna Blondina 1866, Albert Johan 1868, Axel Wilhelm 1872 sekä August Emanuel 1875. Vaimo joutui vuosien varrella koville pitäessään talouden pystyssä miehen ollessa jopa toisella puolella Suomea pitkiä aikoja, kuten myöhemmin ilmenee.
 |
| Amanda Blondina Sundholm (o.s. Aulén) sai kantaa raskaan kodin ylläpitämisen taakan miehensä saarnamatkojen aikana ja lopulta viiden lapsen yksinhuoltajana. Silti hän ei ilmeisesti järkkynyt omassa uskossaan ja eli varsin iäkkääksi. Hemåt 1928. |
Sundholm sananjulistajaksi
Jossain kohtaa 1860-lukua Sundholm muutti Helsinkiin, kirjeistä päätellen viimeistään 1866. Siellä hän työskenteli tehtaassa ja lueskeli kirkkohistoriaa, mutta mieli kaipasi hengelliseen toimintaan. Pian hän saikin tutustua eläinlääkäri Anders Silfvastiin. Tällä oli Sundholmiin suuri vaikutus, ja pian Sundholm hänen myötävaikutuksestaan alkoi pitää hengellisiä puheita sekä liikkua saarnamatkoilla levittäen Silfvastin Ruotsista hankkimia Lutherin sekä muiden kirjoja. Näistä yleisimpiä olivat Lutherin Kirkkopostilla, Huonepostilla sekä Galatalaiskirjeen selitys, kaikki nämä ruotsinkielisinä, minkä lisäksi hän levitti Prätoriuksen Hengellistä aarreaittaa. Sundholmin äidinkieli näet oli ruotsi. Kirjojen myynnissä auttoi paljon Sundholmin oma lukuharrastus, sillä hän tunsi myymiensä kirjojen sisällön ja osasi siksi suositella niitä taitavasti.
Muistokirjoituksen arvio Sundholmista puhujana ei ole mairitteleva. Hänellä ei kuulemma ollut varsinaista puheenlahjaa, vaan hänen ilmaisunsa (muistokirjoituksessa 'ulospuhuntansa', hauskasti sanottu) oli jokseenkin kankeaa, katkonaista ja toistelevaa. Hän ei myöskään osannut pitäytyä tiukasti puheena olevaan Raamatun tekstiin vaan puhe lähti helposti liian laveaksi ja ajatuksenjuoksultaan vaikeasti seurattavaksi. Näissä haasteissa blogisti muuten jälleen kokee sielujen sympatiaa. Kuitenkin hänen puutteitaan paikkasi hänestä paistava uskonvarmuus, pitäytyminen siinä minkä katsoi totuudeksi sekä into, jolla hän tahtoi johdattaa ihmisiä Kristuksen luo ja pitää heidät hänen yhteydessään. Nämä puolet hyvittivät monta vikaa, minkä lisäksi osa puutteista hävisi tai kohentui kokemuksen myötä.
 |
| Anders Silfvast (1829-1891) oli Lapinjärveltä syntyisin ollut eläinlääkäri, jonka rooli Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen syntyvaiheisssa oli keskeinen. Hänellä oli myös läheinen suhde Sundholmiin, jonka julistustoimintaa hän edisti. Kotimatkalla 1892. |
Silfvast oli evankelisen herätysliikkeen miehiä. Oliko Sundholm ollut kyseiselle liikkeelle tuttu jo Turussa on minulle tietämätöntä, mutta nyt hän ainakin pääsi sisäpiiriin. Hän kirjoitti liikkeen oppi-isälle Fredrik Gabriel Hedbergille Helsingistä kirjeitä tämän seurakuntaan Kemiöön, ja Hedberg julkaisi ainakin yhden näistä kirjeistä lehdessään Kristillisissä Sanomissa. Myöhemmin Sundholm vieraili Hedbergin luona Kemiössä henkilökohtaisestikin yhdessä saarnaaja- ja opettajatoverinsa Gustaf Roosin kanssa.
Sundholm oli näet vuoden 1870 tienoilla tehnyt saarnamatkoja myös itäisellä Uudellamaalla aina Lapinjärvellä asti, ja maaliskuussa 1871 hän muutti kyseiselle paikkakunnalle pysyvästi saatuaan itselleen kiertokoulunopettajan pestin. Tässä oli ehkä ollut apua Silfvastista, sillä hän oli kotoisin Lapinjärveltä. Tuo pieni paikkakunta oli tuohon aikaan evankelisuuden kannalta merkittävä ja sieltä lähti maailmalle useampikin saarnamies. Sundholmilla oli ratkaiseva vaikutus esimerkiksi Gustaf Roosin veljen Johanneksen uskonnäkemyksen muotoutumiseen. Lisäksi Sundholm kävi julistamassa lähikunnissa Myrskylässä, Pernajassa sekä Ruotsinpyhtäällä, missä uskoon tuli tuleva maallikkosaarnaaja Johannes Wirén. Saman seurakunnan kirkkoherra tosin antoi Sundholmille lempinimen "Lapinjärven villihenki". Myrskylän kirkkoherra sen sijaan pyysi häntä tulemaan toistekin.
Saarnatoiminnalle kaivattiin virallisempaa ilmettä ja viranomaisten hyväksyntää, ja tammikuun lopulla 1872 Sundholm suoritti Porvoon tuomiokapitulissa saarnalupatutkinnon, Porvoon ja Turun kapitulien luetteloiden mukaan toisena tuon uuden tutkinnon aikana. Ei hän siis voinut aivan kehno julistaja olla. Piispa kylläkin tutkinnon aikana huomautti, että Sundholmin oli syytetty arvostelevan pappien saarnoja, tosin kuulemma piispa olisi keskustelun aikana myöntänyt, että väärin opettavia pappeja saakin arvostella.
 |
| Gustaf Roos (1846-1918) oli yksi niistä Lapinjärveltä kotoisin olleista maallikkosaarnaajista, joiden kanssa Sundholm sai työskennellä ja kokea hengenyhteyttä. Nuorison ystävä nro 2/1910. |
Evankeliumiyhdistys syntyy ja Sundholmin saarnatoimi kasvaa
Silfvast näet oli merkittävässä roolissa evankelisuuden keskusjärjestön Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen synnyttämisessä yhdessä pappismies Kleofas Immanuel Nordlundin kanssa, jonka elämäntarinan yhteydessä olen kertonut noista yhdistyksen perustamisvaiheistakin: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-kleofas.html . Sundholm puolestaan seurasi tätä prosessia tarkkaan Silfvastin kautta, joka päästyään myöhään yöllä ensimmäisestä varsinaisesta yhdistyksen kokouksesta 1. joulukuuta 1873 kirjoitti heti Sundholmille kirjeen, jossa kertoi, kuinka "sisälähetysyhdistys eli varsinaiselta nimeltään Luterilainen Evankeliumiyhdistys on nyt perustettu".
 |
| Gustaf Wilhelm Rask (1822-1896) oli Sundholmin ohella ensimmäisiä Evankeliumiyhdistyksen kolportöörejä. Ungdomsvännen nro 8/1923. |
38-vuotias Sundholm tarttui innolla toimeen ja alkoi viralliset saarnamatkansa Uudellamaalla käyden ainakin Espoossa, Kirkkonummella ja Vihdissä. Jo saman vuoden keväänä hän matkasi myös Uudenmaan rajojen yli aina Viipuriin ja Pietariin asti. Kotiin lähetetyt kirjeet kuitenkin näyttivät myös kolikon kääntöpuolen. Sairaus vaivasi, huoli kodista ja pienistä lapsista painoi mieltä ja varojen puutekin tuotti harmia. Viipurissa hän joutui pakenemaan koiralaumaa ja myöhemmin kelirikko esti häntä palaamasta suunnitelman mukaisesti kotiin. Ehkä nuo reissun paineet saivat hänet palaamaan erääseen vanhaan paheeseensa, sillä syksyllä 1874 hänet tavattiin juopuneena Lapinjärven markkinoilla. Tällä kertaa hän selvisi seurauksitta, mutta joka tapauksessa hairahdus ennakoi ongelmia.
Matkaan lähdettiin myös seuraavana vuonna, ja vielä pitemmälle. Aivan tarkkaa reittiä ei ole tiedossa, mutta ainakin hän kiersi ensin Satakunnassa käyden Tyrväällä, Huittisissa, Eurassa ja Punkalaitumella. Kotiin oli tarkoitus tulla toukokuussa. Kuitenkin Helsingistä tuli kirje, joka sisälsi ohjeen suunnata Porin seudulle ja sieltä vielä Etelä-Pohjanmaalle. Siellä hän vieraili ainakin Vaasassa, Jurvalla, Kristiinankaupungissa ja Teuvalla, luultavasti myös Isossakyrössä ja Laihialla.
Eikä reissu tähänkään loppunut, sillä Kristiinankaupungissa hänet tavoitti uusi johtokunnan lähettämä kirje, jossa häntä kehotettiin jatkamaan aina Ouluun asti. Sieltä oli näet toivottu kolportööriä vieraisille, ja kesäaikaan oli helppo lähettää Sundholmille vesitse lisää kirjoja myytäväksi. Uusi idea olikin, että Sundholm palaisi viimeisellä laivalla ennen purjehduskauden päättymistä.
Evankeliumiyhdistyksen intoa pidentää matkaa on helppo ymmärtää. Yhdistys oli uusi ja tarmoa sekä käyttää sitä evankelisen liikkeen vahvistamiseen että uusien alueiden 'valloittamiseen' löytyi. Nyt oli vielä palkattuja maallikkoja siihen työhön, ja kun kerran Oulusta asti ihan vasiten kutsuttiin niin pitihän siihen vastata.
Työtaakan raskauttama
Näin oli tietysti helppo ajatella Helsingin kokoushuoneissa. Sundholm oli kuitenkin alkanut väsyä. Näin pitkät matkat olivat kuitenkin hänelle jotain uutta ja kuten muistamme, ei hänen terveytensä ollut niitä vahvimpia. Lisäksi hän joutui äidinkieleltään ruotsinkielisenä kulkemaan myös suomenkielisillä paikkakunnilla. Rask kiersi vain ruotsinkielisiä paikkakuntia, ilmeisesti Sundholmilta siis sujuivat molemmat kielet paremmin, mutta raskasta julistustyö itselle vieraammalla kielellä on varmasti silti ollut.
13. kesäkuuta 1875 hän kirjoittikin Etelä-Pohjanmaan Teuvalta Silfvastille kirjeen. Jatkuva saarnaaminen ja keskusteleminen otti voimille. Mieli halasi jo päästä kotiin, olihan meneillään jo viides matkakuukausi. On epäselvää, lähettikö Sundholm koskaan tätä kirjettä, sillä se on löytynyt hänen saamiensa kirjeiden kanssa samasta nipusta. Tuliko hän sen kirjoitettuaan katumapäälle ja lähetti toisen, vai halusiko hän pitää itsellään kirjeen luonnoksen? Joka tapauksessa nämä muutamat otteet kirjeestä kertonevat työn luonteesta ja Sundholmin mielialoista:
"---Kiitos kesäkuun 3. päivänä päivätystä kirjeestäsi. Sen sisältö ei kuitenkaan erityisesti minua kiinnostanut. Ystävillä ei ole oikeata käsitystä tilanteesta. Jos kukin ottaa ajatellakseen asiaa omalta kannaltaan, se nähdään toisessa valossa. Kuinka voisin kestää täällä yhtäpäätä syksyyn asti saamatta mitään vaihtelua? Vain se joka on sitä kokenut, tietää kuinka yksitoikkoista on yhtämittaa saarnata joka päivä ja kaksikin kertaa päivässä ja lisäksi vielä jatkaa keskustelujen muodossa, kun alituiseen on siirryttävä uuteen paikkaan. Tätä en sano kuin olisin tähän haluton, mutta kaikki on vajavaista niin kauan kuin sielu asuu näissä lihan majoissa. Kirjeesi luettuani todella masennuin.--- Ajattelin, että ystävät olisivat mielellään suoneet minun tulevan kotiin joksikin ajaksi , koskapa jo olen ollut neljä kuukautta matkalla ja tulen olleeksi viisi ennenkuin pääsisin kotiin. Totta on, että viipymiseni olisi yhdistykselle taloudelliseksi eduksi, mutta ei yhdistyksellä varmaankaan ole tarkoituksena näännyttää minua yhteen menoon. Nyt en varmaankaan kirjoita aivan oikeassa hengessä, sillä olen hieman kiihtynyt. Antakaa anteeksi se mikä on väärää. --- minulla on väkevä koti-ikävä, ja se minut luultavasti voittaa. Koti-ikävää on raskasta kestää. --- Ajattelen: tapahtukoon Jumalan tahto, mutta en ole nyt oikein selvillä, kuljettaako minua Jumalan tahto vai oma tahtoni. --- Jumala auttakoon minua ja meitä kaikkia pysymään lujina uskossa loppuun asti. Ystävät älkööt minuun pahastuko, sillä minäkin tahdon yhdistyksen ja yleistä parasta, mutta en niin täydellisesti, etten tahtoisi myös omaa parastani. ---"
Meni kirje perille tässä tahi toisessa muodossa niin lopputulemaksi jäi, ettei Sundholm mennyt Ouluun vaan kotiin. Johtokunnan päätöksen perusteella hän matkasi Pohjanmaalle uudemman kerran syksymmällä ja marraskuussa Silfvast saattoi jälleen kirjoittaa hänelle Pohjanmaalle. Vuoden lopulla hän kävi ainakin Kaskisissa, Jurvassa ja Vaasassa. Hänen onnistui matkallaan saada tilaajia vuoden 1876 alussa ilmestymisensä aloittaneille Evankeliumiyhdistyksen lehdille Sanansaattaja sekä Sändebudet, ja noista tilaisuuksista voi päätellä hänen käyneen ainakin Uudessakaarlepyyssä asti ja vuoden 1876 helmikuussa jopa Raahessa, missä hänen vierailunsa suuresti ilahdutti sikäläistä maallikkosaarnaajaa Johan Westerbackia, muttei taaskaan, eikä itse asiassa koskaan, Oulussa.
Riitaa ja kohtalokas lankeemus
Jurvan seurakunnassa Sundholm oli joutunut riitoihin kirkkoherra J. Cederbergin kanssa. Alku oli mennyt hyvin, kirkkoherra oli antanut luvan seurojen pitoon ja kirjojen myyntiin, ja Lutherin kirjat tekivät hyvin kauppansa. Kuitenkin Koskimäen talossa pidetyissä seuroissa Sundholm oli mennyt arvostelemaan joitain pietistisiä kirjoja sanoen, että niitä lukeva "jää jotakin vaille". Ilmeisesti ainakin jokin näistä kuului Cederbergin lukemistoihin, sillä hän suuttui ja kijoitti asiasta jopa Morgonbladetiin, johon Evankeliumiyhdistys vastasi vastineellaan.
Pohjoisen matkalla paineet kävivät ilmeisesti turhan koviksi, ja Sundholm etsi jälleen helpotusta väkijuomista. Hänet nähtiin parikin kertaa juopuneena, joista yksi oli Vaasassa loppiaisen aikaan 1876. Tuolloin hänen kerrotaan käyttäytyneen kevytmielisesti ja sopimattomasti. Tuolloin Vaasassa toimi pappina Evankeliumiyhdistyksen tuleva johtaja Johannes Bäck, silloinen yhdistyksen asiamies. Hän kutsui jo poistuneen Sundholmin takaisin Vaasaan kuulusteltavaksi, jonka jälkeen hän ilmoitti asiasta johtokunnalle. Sundholm katui tapahtunutta kovasti ja kirjoitti asiasta Silfvastille, mutta johtokunta päätti kuitenkin välittömästi erottaa Sundholmin kolportöörin toimesta osin siksikin, että vastaavaa oli tapahtunut jo aiemmin pari vuotta sitten.
 |
| Johannes Bäck (1850-1901), Evankeliumiyhdistyksen myöhempi johtaja, sai epäkiitolliseksi tehtäväkseen kuulustella Sundholmia ja ilmoittaa eteenpäin hänen hairahduksistaan. Ungdomsvännen nro 8/1923. |
Johtokunnan reaktio oli sinänsä ymmärrettävä, varsinkin kun yhdistys oli nuori ja tarkkailun alla. Se ei varmasti kokenut itsellään olevan varaa pitää riveissään yleistä pahennusta aiheuttaneita työntekijöitä. Voi toisaalta miettiä, oliko yhdistys tehnyt voitavansa työntekijänsä tukemiseen. Itse asiassa eräs johtokunnan jäsenistä ehdotti vain määräaikaista erottamista, jolloin johtokunta alleviivasi sitä seikkaa, ettei kolportöörin toimi muutenkaan ollut vakinainen, vaan saarnalupa oli lyhyeksi määräajaksi annettu. Tämä nyt ei ihan tullut vastaamaan todellisuutta, sillä vain vähän Sundholmin valinnan jälkeen samoihin hommiin otettu Gustaf Wilhelm Rask jatkoi tehtävässä vuoteen 1896, kuolemaansa asti.
Sananpalvelijana loppuun asti
Sundholm jatkoi erottamisensa jälkeenkin puhujan ja kirjamyyjän tehtävissä, liekö vanha opettajanpesti mennyt alta vai polttiko kutsumus rinnassa niin väkevästi. Nyt hän teki sitä kuitenkin itsenäisesti, ja kirjansakin hän joutui ostamaan Evankeliumiyhdistykseltä käteisellä jälleenmyytäväksi. Kesällä 1876 hän kulki Viipurin tienoilla, Varkaudessa ja aina Kuopiossa saakka. Vaikeuksia kuitenkin riitti, ja viimeisessä kirjeessään vaimolleen hän kuvaileekin matkavaivojaan. Kirja-arkku on raskas eikä juuri kevene kirjallisuuden huonon menekin vuoksi. Kotiinpääsystä ei ole tietoa ja koska hän liikkuu vierailla seuduilla ei hänellä ole antaa vaimolleen mitään osoitetta, jonka avulla itse kuulisi kuulumisia kotoa.
Saatuaan viettää jonkun aikaa perheensä parissa lähti Sundholm käymään Kirkkonummella, jossa hän ennestään tunsi jonkun verran väkeä. Tällä matkalla hänet kohtasi punatauti ja 10. syyskuuta 1876 ajalliset vaivat olivat hänen osaltaan ohi. Perheenjäsenistä yksi, 12-vuotias vanhin poika Oskar Konstantin, ehti hänen luokseen. Kuoleva oli siunannut ja syleillyt poikaansa sekä anellut tätä kulkemaan Herran johdattamia teitä.
Sundholmin kuolema huomioitiin evankelisessa liikkeessä, vaikka saarnaura oli päättynyt kiusallisesti. Hänestä kirjoitettiin muistokirjoitus niin Sanansaattajaan kuin maallikkosaarnaaja Johan Westerbackin toimittamaan Nuorukaiseenkin. Westerbackin kirjoitus on lyhyt mutta kiittelevä, mainiten senkin, että Sundholm oli akuvuodesta käynyt Raahessakin. Hän myös mainitsee tämän vähän aiemmin kirjoittaneen lehdelle kirjeen, jonka lopussa rukoiltiin: "Herra varjelkoon meitä uskossa loppuun asti". Nyt Westerback katsoi rukouksen saaneen täyttymyksensä.
 |
| "Mene sinun Herras iloon!" Näillä Matteuksen evankeliumin sanoilla saatteli Johan Westerback julistajatoverinsa matkalle rajan tuolle puolen. Nuorukainen nro 10/1876. |
Sanansaattajan kirjoitus oli pidempi ja kosketteli myös varovasti vainajan puutteita hyvien puolten lisäksi, sillä vaikka erottamista ei jutussa mainitakaan oli Evankeliumiyhdistyksellä tarve hieman perustella, miksi tämä ahkeraksi evankeliumin julistajaksi mainittu mies oli pitänyt erottaa. Ymmärtämystäkin kyllä löytyi, sillä muistelija korostaa niitä monia vastuksia ja kiusauksia, jotka tuossa työssä ovat vaarana ja vaivana. Erikseen mainittiin raskaina pitkä olo poissa kotoa vieraiden ihmisten parissa. Ehkä Evankeliumiyhdistys näiden kokemusten seurauksena kiinnitti näihin asioihin jatkossa enemmän huomiota.
Sanansaattajan muistelija antaa hänestä kauniin loppulauseen:"Siinä uskossa, jota oli täällä tunnustanut, hän myös täältä lähti. Mitä hänessä inhimillistä ja virheellistä oli, se olkoon unholan upoksissa; vaan mitä Herra hänessä sai vaikutetuksi, olkoon esimerkkinä kaikille niille jotka häne tunsivat." Myös vainajan perhettä muisteltiin ja kehotettiin voimakkaasti lukijoita antamaan perheelle apunsa lupauksella, että Evankeliumiyhdistykselle tähän tarkoitukseen lähetetyt avustukset toimitetaan vainajan omaisille. Näin yhdistys otti vastuuta entisen työntekijänsä perheestä.
Perheen vaiheista
 |
| Sundholmin lapset joutuivat kokemaan saman kuin hän eli nuorina isättömäksi jäämisen kohtalon. Heille jäi kuitenkin turvakseen äiti, minkä lisäksi Evankeliumiyhdistys päätti vedota kannattajiinsa perheen auttamiseksi, kuten tästä ilmenee. Sanansaattaja nro 20/1876. |
Sundholmilta jäi vaivojen keskelle ponnistelemaan leski Amanda sekä heidän viisi alaikäistä lastaan. Lapsista ainakin tuolloin noin 8-vuotias Albert Johan menestyi elämässä, sillä hän meni opiskelemaan lääketieteitä ja oli Vaasan lääninsairaalan ylilääkäri 1904-1922. Myös muiden lasten mainitaan saaneen hyvän koulutuksen, ehkä tässä kerätyt avustusvarat olivat auttamassa.
Sundholmin Amanda-leski kuoli vasta 4. tammikuuta 1927. Hänen viimeisten sanojensa kerrotaan olleen: "Det är fullkomnat. Tack, Jesus!" (Se on täytetty. Kiitos, Jeesus!) Leski oli siis säilyttänyt noitten perhettä kohdanneiden koettelemusten keskellä oman uskonsa. Tuolloin julkaistiin Hemåt -julkaisussa hänen ja miehensä yhteinen muistokirjoitus. Hän oli kuulemma kutsunut ruotsinkielisten evankelisten laulukirjan Sionsharpanin laulua 397 elämäkerrakseen, ja muistokirjoituksen tekijä nostaa siitä yhden säkeistön, joka myös kuvasti vainajan uskon ehkä yllättävääkin valoisuutta ja luottamusta: "Din är jag än, o Fader i det höga, Du som i livets vårtid var min vän. Hur ömt mig följt ditt hulda fadersöga! Din är jag än, din är jag än." (Olen edelleen sinun, oi Isäni korkeuksissa, joka olit ystäväni elämän kevätaikana. Kuinka hellästi minua seurasikaan uskollinen isänkatseesi! Olen edelleen sinun, olen edelleen sinun.)
Miksi Sundholm on hyvä muistaa?
Joku voisi ajatella, ettei Sundholmissa ole juuri muisteltavaa. Vailla korkeampaa koulutusta ollut mies, joka hetken kiersi saarnaamassa, ei ollut puheenlahjoiltaan erikoislaatuinen, sai potkut ja kuoli varhain. Tämä on yksi puoli hänen tarinaansa. Toinen puoli on se, että hän ponnisteli vaikeista lähtökohdista lukumieheksi, oli innokas sananjulistaja ja palkattuna maallikkosaarnaajana ensimmäinen raivaten tietä jälkeensä tuleville. Hän toimi innoittajana joukolle uusia saarnaajia ja ehti julistaa monille ympäri Suomen. Hänen vaikutuksensa jatkui saarnojen ja myytyjen kirjojen kautta pitkään hänen kuolemansa jälkeenkin.
Ajattelen myös, että epäonnistumisista ja heikkouksista huolimatta ja juuri niiden vuoksi hänen tarinansa on kertomisen arvoinen. Joskus menneiden aikojen sananjulistajat näyttäytyvät historiakuvauksissa eräänlaisina yli-inhimillisinä heeroksina, joitten elämä on yhtä voittokulkua ihmisten tullessa uskoon ja henkilökohtaisen hurskauden ollessa esimerkillistä. Varmasti heilläkin on ollut omat vaikeutensa ja heikkoutensa, mutta mikäli ne eivät ole paistaneet räikeästi esiin ei niitä ole haluttu jälkimaineessakaan nostaa.
Sundholmin kohdalla hänen heikkoutensa olivat julkisuutensa vuoksi ilmeiset. Silti ne eivät poistaneet hänen hyviä puoliaan tehtävässään eikä hän luopunut kutsumuksestaan lankeemuksensa jälkeen. Hänen tapauksensa voi rohkaista niitä, jotka kokevat vahvana oman puutteellisuutensa. Samalla se muistuttaa siitä, miten siitäkin huolimatta, että työ olisi kutsumustyötä ovat sen tekijät ihmisiä puutteineen ja taakkoineen. Sundholmin työnantajilla oli ylioptimistinen kuva siitä, kuinka paljon yksi mies ilman koulutusta ja jolla oli perhe huolehdittavana voi matkustaa ja tehdä julistustyötä. Kokemus varmasti opetti Evankeliumiyhdistykselle asioita, joita se saattoi hyödyntää muitten työntekijöidensä kohdalla. Siksikin Sundholmin tarinan kaltaiset esimerkit ovat muistamisen arvoisia, ettei aina uudelleen jonkun pidä sortua, jotta toisten ei tarvitsisi.
Lähteet:
Albert Oskar Sundholm. Sanansaattaja nro 20/1876. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/826884?page=6
Berättelse, afgifwen wid Lutherska Ewangelii-föreningens årsmöte den 1 juli 1874. Morgonbladet nro 149/1874. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/383900?page=2
Arvid Hydén: Amanda Sundholm. Albert Oskar Sundholm. Hemåt 1928. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/978922?page=62
Lauri Koskenniemi: Sanansaattajia. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kolportööritoimensa valossa 1873-1900. 1964.
Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1870-1895. 1967.
Sundholm Albert Johan. Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. Helsingin yliopisto. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/henkilo.php?id=22201
Johan Westerback: Kirjewaihtoa. Nuorukainen nro 4/1876. digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/835444?page=8
Johan Westerback: "Mene sinun Herras iloon!". Nuorukainen 10/1876. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/835449?page=8
Års-Proclama-, Concours- och Fordringsmål, m. m. Finlands Allmänna Tidning nro 223/1845. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/403182?page=4